Springsteen: The Wrecking Ball – tarina nyky-Amerikasta

Bruce Springsteen laulaa uudella The Wrecking Ball levyllään protestilauluja Occupy Wall Street -sukupolvelle.

Levyn kappaleet heijastelevat Amerikan petetyn kansanosan tuntoja yhteiskunnassa, joka on jättänyt heidät taakseen. Aiemminkin sosiaalisista ja poliittista ongelmista kertoneen Springsteenin kritiikin kohteena ovat amerikkalainen talouseliitti, omistava luokka ja etenkin Wall Streetin keinottelevat pörssimeklarit. Kokonaisuuden kappaleet keräävät voimansa kansanvälisen talouskriisin jälkeisestä pettymyksestä amerikkalaiseen yhteiskuntajärjestelmään ja kapitalismiin.

I’ve been knocking on the door that holds the throne
I’ve been looking for the map that leads me home
I’ve been stumbling on good hearts turned to stone
The road of good intentions has gone dry as bone

Näin alkaa Bruce Springsteenin seitsemästoista studioalbumi The Wrecking Ball, epäilemättä yksi artistin hienoimmista levyistä sitten 80-luvun huippuvuosien. Levyn yhdentoista kappaleen aikana Springsteen kertoo kuulijoilleen tarinan nyky-Amerikasta, joka on kääntänyt selkänsä heikompiosaisilleen ja kadottanut oman unelmansa; Amerikasta, jossa toisilla on kaikkea ja toisilla ei mitään. Tämä ei ole ensimmäinen kerta kun Springsteen johdattaa kuuntelijansa etsimään kadotettua amerikkalaista unelmaa näyttääkseen meille ainoastaan paratiisin, joka on varattu vain harvoille ja valituille.

Valtaosa Springsteenin kahdeksankymmentäluvun albumeiden kappaleista käsitteli tavalla tai toisella tarinoita, joiden työväenluokkaiset päähenkilöt pyrkivät epätoivoisesti pyristelemään irti umpikujaan ajautuneista elämäntilanteistaan, mutta päätyivät kuitenkin vääjäämättä takaisin lähtöruutuunsa. Tämä pessimistinen ja katkera näkemys amerikkalaisen unelman nykytilasta saavutti Springsteenin tuotannossa huipentuman vuonna 1982 julkaistussa aavikonkuivassa Nebraska-levyssä. Kuten tälläkin hetkellä, myös Nebraskan aikoihin Yhdysvalloissa elettiin taloudellisessa taantumassa, joka oli alkanut vuonna 1981. Sen seurauksena työttömyys oli kohonnut korkeimmilleen sitten 1930-luvun Suuren laman. Samanaikaisesti uusi juppikulttuuri repi yhteiskuntaluokkien välistä eriarvoisuuden kuilua yhä leveämmäksi.

Nebraskasta kaikuvat yhteiskunnallisen eriarvoisuuden ja epäoikeudenmukaisuuden teemat ovat myös kaksi vuosikymmentä myöhemmin Springsteenin kappaleiden ytimessä. Albumien ydinviestit ovat kuitenkin täysin erilaiset. Sen sijaan, että Springsteen tyytyisi nyt ainoastaan tulkitsemaan työväenluokan epätoivoista kujajuoksua, kehottaa hän nyt hahmojaan ja kuuntelijoitaan taistelemaan eriarvoisuuksia luovaa järjestelmää vastaan. Sanoituksellisesti ja teemallisesti tämä suunnanmuutos on selvää jatkoa Springsteenin muutama vuosi sitten levyttämälle kokoelma-albumille We Shall Overcome – The Seeger Sessions, jolla Springsteen tarjosi kuulijoilleen kahden levyllisen verran omia tulkintojaan Pete Seegerin vanhoista vasemmistolaisista protestilauluista.

Tunnelmaltaan The Wrecking Ball on ehkä Springsteenin uran hyökkäävin levy. Hänen lyyrisen kiukkunsa saavat tällä kertaa kokea nahoissaan amerikkalainen talouseliitti ja erityisesti Wall Streetilla keinottelevat pankkiirit, jotka ovat toimillaan pettäneet tavallisen kansan. Albumin perushenki on siis puhtaan populistinen huokuen todellisen kansan ja eliitin välillä vallitsevaa väistämätöntä vastakkainasettelua. Uusien kappaleiden perusteella onkin helppo kuvitella Springsteen esiintymässä esimerkiksi Occupy Wall Street -mielenosoituksessa rinnakkain Rage Against the Machine -kitaristi Tom Morellon oman The Nightwatchman-projektin kanssa. Tuskin on sattumaa, että viime aikoina useasti Occupy-mielenosoituksissa nähty Morello käy myös vierailemassa monitulkintaisesti nimetyllä ”My Depression” kappaleella. Morellon soolotuotannon tyyliin The Wrecking Ball on levy täynnä puoliyhteiskunnallisia protestilauluja, joiden sanomaa Springsteen ei enää edes pyri piilottamaan pelkästään periamerikkalaiseen tapaan pauhaavien stadionrocksovitusten alle. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että levy olisi Nebraskan tapainen instrumentaalisesti karsittu ja hiljentymään pyytävä kokoelma moderneja folk-kappaleita. Päinvastoin lähes jokainen The Wrecking Ballin kappale on kuin varta vasten tehty stadionluokan yhteislauluosuuksia varten.

Levyn aloittaa tyypillisellä Pomo-svengillä patrioottisesti nimetty ”We Take Care Our Own”, joka on kuitenkin myös ironinen muistutus finanssikriisin taakseen jättämistä vähäosaisista Amerikassa, joka on kääntänyt heille selkänsä. ”Easy Money” taas on hengeltään juureva countryballadi, jossa Springsteenin tyypillisten taustainstrumenttien joukkoon on liittynyt Soozie Tyrellin kelttiläisesti soiva viulu. Levyn kolmannella kappaleella ”Shackled & Drawn” Springsteen siirtyy gospelin suuntaan, tuoden esiin live-esiintymisiensä rock-saarnaajan. Viulun hallitsema kappale pyrkii heijastelemaan sinikaulustyöläisten tuntemaa epätoivoa ja voimattomuutta sekä vapautta, joka paljastuu vain keinottelijoiden luomaksi valheeksi. Kappaleessa Springsteen rinnastaa epäsuorasti talouskriisin seuraukset niskassaan kantavan työväenluokan 1800-luvun orjatyöläisiin.

Levyn keskiosa muodostuu neljän vahvan kappaleen ympärille. Näistä ensimmäinen, ”Jack of All Trades” on pianovetoinen balladi, jossa Springsteen valaa kuuntelijoille epävarmaa uskoa parempaan huomiseen. Levyn hienoimman kappaleen virkaa toimittaa ”Death to My Hometown”, kelttiläishenkinen stompperi, joka on kuin marssimusiikkia Summan, Valkeakosken tai Salon tehtaiden YT-neuvotteluihin käveleville työntekijöille. ”My Depression” on levyn kaunein ja henkilökohtaisin balladi, jossa Springsteen yhdistää metaforisella tasolla taloudellisen laman ja sen yksilölliset seuraamukset. Levyn nimikkokappale ”The Wrecking Ball” on Springsteenin tyypillisintä rockrepertuaaria. Menevä ja tarttuva biisi on levyn suurimpia hittejä. Taustaorkesterissa vierailee myös nyt jo edesmennyt E-Street saksofonisti Clarance Clemmons.

Levyn loppupäässä kappaleiden taso hieman laskee. ”You’ve Got It” on perinteinen ja suhteellisen nopeasti unohtuva rock-renkutus, ”Rocky Ground” taas balladi, joka lainaa kuvastonsa hieman vieraannuttavasti Raamatusta. ”Land of Hope and Dreams” on tuttu jo Springsteenin 90-luvun live-esiintymisistä, mutta uuden levyn kontekstissa sen optimistinen sanoma on asetettu reflektoimaan jälleen finanssikriisin aikaista Amerikkaa. Levyn päättää – yhtä optimistisissa tunnelmissa – hitaasti käynnistyvä balladin ja kansanlaulun yhdistelmä ”We Are Alive”, jonka aikana Clarance Clemmons tekee viimeisen esiintymisensä Brucen aisaparina.

Mestariteos The Wrecking Ball ei suinkaan ole. Ensinnäkin levy on tuotannollisesti suhteellisen epätasainen ja liian siloteltu. Osa tuotannollisista ratkaisuista tuntuu enemmänkin pehmentävän ja peittävän kuin korostavan albumin tavoittelemaa karheaa protestienergiaa. Tämä on ilmeistä varsinkin levyn loppupuolella, mutta näkyy selvästi myös esimerkiksi instrumentaalisena täytteenahtamisena kappaleissa kuten ”Death to My Hometown”. Tämä on sääli, koska esimerkiksi Springsteenin heinäkuisella Olympiastadionin ennätyspitkällä ja kaikin puolin ikimuistoisella keikalla uudet kappaleet soivat erittäin hyvin. Onnistuneista live-tulkinnoista kuuluu varmasti suuri kiitos legendaariselle E-Street Bandille. Varsinaisen albumin Springsteen on kuitenkin pitkästä aikaa levyttänyt ilman E-Streetiä. Tutun ryhmän ja etenkin Max Weinbergin nakuttavan taustakompin puuttuminen lieventää kuitenkin valitettavalla tavalla albumin kollektiivista energisyyttä. Springsteen tuntuukin olevan samassa tilanteessa kuin Neil Young, jonka kaikkia soololevyjä verrataan lähes aina artistin The Crazy Horsen kanssa yhteistyössä tehtyihin klassikoihin.

Suurin heikkous levyllä liittyy kuitenkin poliittisesta perspektiivistä tarkasteltuna kappaleiden sanoituksiin. Springsteen ei ole ikinä ollut sanoittajana maailman monipuolisempia, mikä valitettavasti näkyy myös tällä levyllä. Puhtaan poliittiseksi albumiksi The Wrecking Ball on yksinkertaisesti sanoituksiltaan turhan ennalta-arvattava ja naivistinen. Liian usein sanoituksissa sorrutaan yksinkertaistuksiin ja jopa puhtaaseen populismiin. Tällaiset sanoitukselliset ratkaisut saattavat modernimpaan ilmaisuun, kuten esimerkiksi M.I.A:n tai edes vanhan Rage Against the Machinen aggressiiviseen anarkismiin rinnastettuina, tuntua hieman aikansa eläneiltä. Annettakoon tämä kuitenkin anteeksi, koska on päivänselvää, että Springsteenin esikuvat ovat enemmän vanhojen klassikoiden, kuten Woody Guthrien ja Pete Seegerin folkin, kuin modernin poliittisen rockin suunnassa, ja toisaalta lähes kaikenlaiseen populaarimusiikkiin kuuluu aina myös tietynasteinen sanoituksellinen yksinkertaistaminen.

Lisää aiheesta

Leave a comment

Your email address will not be published.


*