Suolasta nousee Paavo

Paavo Väyrynen​ haluaa tehdä ”trumpit” tulevissa presidentinvaaleissa. Vaalikampanja on jo käynnistynyt kesäteatterin muodossa.

Nyt jo toista kesää peräkkäin europarlamentaarikko Paavo Väyrynen on Keminmaan Pohjanrannassa tarjonnut vaihtoehtoista kesäteatteria: itse kirjoitettuja ja esitettyjä henkilökohtaisia näytelmiä Suomen poliittisesta lähihistoriasta.

Viime kesänä kävin äitini kanssa katsomassa Urhon ja hänen kisällinsä, joka kertoo nuoren Väyrysen ja mentorinsa presidentti Urho Kekkosen julkisista ja henkilökohtaisista väleistä. Näytelmä keräsi kolmisen tuhatta katsojaa, ja Väyrynen piti sitä suurena menestyksenä.

Alkuperäinen tarkoitukseni oli matkustaa Pohjanrantaan yhteiskuljetuksella. Olin kuullut, että viime vuonna Urhoa lähdettiin katsomaan Rovaniemeltä jopa kolmella linja-autolla.

Minäkin halusin Väyrysen fanibussilla Pohjanrantaan! Ilmoittauduin heti mukaan, mutta tänä vuonna ei saatu täyteen edes yhtä pienoislinja-autoa ja hanke peruuntui. Ja minä tarvitsin kyydin.

Sain vihiä, että Lapin yliopiston politiikkatieteiden ja sosiologian ainejärjestön Kosmos Buranin opiskelijoita oli tekemässä ekskursiota samaan näytökseen, mihin minulla oli jo lehdistölippu. Änkesin heidän kyytiinsä.

Näytelläänkö tässä ollenkaan?

Edellisvuonna näkemääni Urhoon verrattuna tunnelma tässä näytöksessä oli viileän rauhallinen. Ensin ajattelin, että sainpas hyvän lipun, permantopaikka. Mutta ei näiltä ylisiltä omaa paikkaa tarvinnut etsiä: ei muuta kun lyöt johonkin istumaan, vapaata oli kaikissa katsomoissa.

Aivan kesäteatterin aluksi näyttelijät vaihtavat muutaman vuorosanan, jotka nopeasti taustoittivat näytelmän lavastetuksi haastatteluksi. Nuori lappilainen keskustalaispoliitikko Susanna Junttila esittää dokumenttielokuvaa tekevää toimittajaa. Junttilan hahmon työstämä Manu ja Paavo -dokumentti tarkastelee ”joitakin kyseenalaisia käsityksiä” Mauno Koiviston ja Väyrysen keskinäisistä suhteista 1980-luvulla.

 Herrat istuvat näyttämöllä mukavasti ja näyttelevät uskottavasti omia itsejään.

Junttilan hahmo haastattelee elokuvaansa kahta muutakin kepulaisveteraania, Kari Hokkasta ja Martti Puraa. Molemmat olivat avainpelaajia Väyrysen joukkueessa 80-luvulla, Hokkanen keskustan työvaliokunnan jäsenenä ja Pura maa- ja metsätalousministerinä.

Mitä voin sanoa: herrat istuvat näyttämöllä mukavasti ja näyttelevät uskottavasti omia itsejään?

Sitten katsomme melkein vartin uutisvideoita 1980-luvulta. Niistä hahmottuu Manun kertomuksen ääriviivat: Koiviston ja Väyrysen välit on ymmärretty väärin Väyrysestä riippumattomista syistä! Näiden syiden erittelemisen ja väärinkäsitysten korjaamisen aika on nyt.

Tässä näytelmässä katsotaan paljon videoita, kun haastattelujen lomassa tykitetään ”arkistojen harvinaisuuksia” näyttämön takaseinälle. Mietin, onkohan Väyrysellä lupa käyttää kaikkea tätä?

Tehdäänkö yhdessä trumpit?

Ennen kuin pääsemme lähelle Manun henkilöä, käymme ensimmäisen puoliajan seikkaperäisesti läpi joitakin asioita, mitkä Väyrystä ovat noilta vuosilta jääneet kismittämään. Päällimmäiseksi näyttää jääneen jalasmökki, jonka purkamiseen käytämme alkuosasta leijonanosan.

Tässä kohussa oli kyse siitä, kun keskustan puheenjohtajana toimiessaan Väyrynen nosti 138 markkaa päivärahaa, vaikka hän asui Helsingissä. Maksuperusteena oli Väyrysen kotitilalla seisova siirrettävä mökki.

Ongelma ei ollut Väyryselle niinkään juridinen kuin moraalinen. Sitäkään ei olisi ollut, jos Väyrynen olisi Keminmaassa oikeasti asunut, mutta hänhän oli käytännössä helsinkiläinen.

Hän syyttää ”etelän mediaa” ja sen ”demaritoimittajia”, jotka eivät hänen kanssaan puhu koskaan asiasta, vaan aina sen vierestä.

Väyryselle median jalasmökistä synnyttämä kalabaliikki oli ”ensimmäinen poliittinen murhayritys”. Siitä ja kaikista sitä seuranneista yrityksistä hän syyttää ”etelän mediaa” ja sen ”demaritoimittajia”, jotka eivät hänen kanssaan puhu koskaan asiasta, vaan aina sen vierestä.

Väyrynen on sanonut tekevänsä ”trumpit” Suomessa ja hyökkäyksillään mediaa ja eliittiä kohtaan seuraa selvästi samaa linjaa Donald Trumpin kanssa.

Hokkanen ja Pura myötäelävät Väyrysen ajojahdeissa: ”poliitikon kriisissä suolanheittäjiä riittää”. Väyrysen ura on kestänyt melkein puoli vuosisataa, ja sen varrella ollut monta kriisiä ja heittäjää, mutta aina Paavo on karistellut suolat päältään ja jatkanut matkaa.

”Poliitikon kriisissä suolanheittäjiä riittää”.

Väliajalla istahdan konjakkikahville ja makealle leivokselle samaan pöytään vanhemman pariskunnan kanssa. Raahesta saakka olivat tulleet Paavoa katsomaan, liput oli viime kesän Urhoonkin, mutta sattui kuolemantapaus. Isäntä tunnustaa heti äänestäneensä Paavoa kaikissa vaaleissa.

Näytöksemme oli lauantaina 8. heinäkuuta, eikä Väyrynen ollut vielä ilmoittanut presidenttiaikeistaan. Pohdin ääneen, voiko hän vielä jaksaa yrittää kuusivuotiselle presidenttikaudelle neljännen kerran 71-vuotiaana. ”Ikä on vain numero”, minut pyyhkäistään.

Sanottava on, että ihan hyvävoimaiselta Väyrynen ikäisekseen näyttää. Paljon notkeammalta kuin samana vuonna syntynyt Trump, joka juuri kelpasi Yhdysvaltojen presidentiksi.

Toisella puoliajalla meille kerrotaan, mitkä käsitykset Koiviston ja Väyrysen suhteesta ovat kaikkein kyseenalaisimpia. Päällimmäiseksi jäävät näkemyserot Suomen poliittisesta linjasta – jos Koivistolla näistä joku linja oli –, jolla Väyrynen viittaa erimielisyyksiin niin talous- kuin ulko- ja turvallisuuspolitiikassa.

Koivisto kannatti Suomen jäsenyyttä EU:ssa ja perusteli kantaansa viime kädessä turvallisuudella. Väyrynen oli ulkoministerinä yhtä lailla huolissaan turvallisuudesta ja siitä, että liittymällä Suomi menettäisi puolueettomuusasemansa ja ulkopolitiittisen linjansa. Etelän demaritoimittajat myötäilivät kuitenkin Koivistoa ja Väyrynen työnnettiin linjoineen vastarannalle.

Tämäkään murhayritys ei ”oleellisesti” johtunut Paavosta itsestään. Media puhui taas hänen näkemystensä ja argumenttiensa vierestä partisaanipoliittisista syistä.

Kuvassa vasemmalta Mika Luoma-aho, Roosa Honkanen, Juho Kähkönen, Iida Vesterinen, Johanna Partanen, Mikko Valtonen, Paavo Väyrynen, Pirkko Sivonen, Lassi Tolonen, Jenny Kokko ja Susanna Junttila.

Onko tämä kesäteatteria?

Siirrymme opiskelijoiden kanssa Väyrysen Pohjanrantaan rakennuttamaan paanukirkkoon keskustelemaan esityksestä. Kirkossa tuoksuu terva ja me mietimme, mikä oikein tekee kesäteatterin.

Pohjanrannan kesäteatteri antaa kyllä komeat kehykset, mutta mitä niiden sisälle tänä kesänä ripustettiin? Läppäri, tykki, huonekasvi, termospullollinen kahvia ja neljä toisensa hyvin tuntevaa kepulaista, jotka kaikki näyttelevät itseään?

Opiskelijat vertaavat näkemäänsä performanssia portfolioon, ansiokansioon.

Näytösten päätyttyä Väyrynen valitteli, kun Manu ei saanut yhtä innostunutta vastaanottoa kuin Urho: ”produktiota ei noteerattu juuri lainkaan”. Hän selitti heikkoa myyntiä huonolla mediajulkisuudella ja pitkällä matkalla Keminmaahan.

Näytelmä lähteekin kiertueelle heti elokuussa, tosin keveämmällä formaatilla ja korostamalla ulko-, turvallisuus- ja Eurooppa-politiikkaa.

Käykää ihmeessä katsomassa, jos tämä oman kylän teatteriin tulee: Manu ja minä täydentää Koiviston ajan poliittista historiaa näkijän ja tekijän todistamana. Ymmärtäkää kuitenkin, että se on myös @kokokansanpaavon kampanjaralli, johon lippu ainakin Keminmaassa maksoi kaksikymmentäviisi euroa eikä siihen saanut edes opiskelija-alennusta.

Väyrynen itse selittää kehittelevänsä Pohjanrannassa uutta poliittisen teatterin lajityyppiä, ja uudelta se vielä näyttääkin. Opiskelijat vertaavat näkemäänsä performanssia portfolioon, ansiokansioon, joita pitää nykyään tehdä, jos haluaa töitä. Siinä se on.

Urho ja hänen kisällinsä ja Manu ja minä ovat ehdokas Väyrysen presidentillinen portfolio: ne erittelevät kandidaatin merkittävimmät saavutukset luottamustehtävissä, tärkeimmät ystävät ja viholliset, päällimmäiset syyt edellisiin sekä pääpiirteet poliittiseksi ohjelmaksi. Ottakaa tai jättäkää.

Urho ja hänen kisällinsä ja Manu ja minä ovat ehdokas Väyrysen presidentillinen portfolio.

Urhossa hän veti poliittiseen historiaamme Snellmanin–Mannerheimin–Paasikiven–Kekkosen pituisen linjan ja ilmoittautui sen jatkajaksi. Manussa hän kertoo, kuinka yritti pitää tästä linjasta kiinni kylmän sodan raunioilla, taistella itsenäisen Suomen puolesta eurooppalaista liittovaltiokehitystä vastaan.

Suomelle olisi tässä kuin juhlavuoden kunniaksi tarjolla puolueettomuuspolitiikan vuosisatainen traditio, jonka rintakuvat alkavat Mannerheimistä ja päättyisivät Väyryseen.

Kuka kerää protestiäänet?

Mitä tulee presidentin tehtäviin tässä tasavallassa, niin Väyrynen on Sauli Niinistön vastaehdokkaista varmasti pätevimpiä niitä hoitamaan. Pelkkä pätevyys ei kuitenkaan ole tehnyt vielä kenestäkään presidenttiä. Muut ehdokkaat tulevat tekemään kaikkensa kyseenalaistaakseen Väyrysen näytöt, mielipiteet ja tietenkin henkilön.

Millä suolalla Väyrystä nyt heitettäisiin? Viime vuoden aikana hänen kansalaispuolueensa on politikoinut maahanmuuttokritiikillä ja sitä Väyrynen kampanjansa aikana epäilemättä jatkaa.

Väyrynen kirjoitti maaliskuussa, että

”Suomen maahanmuuttopolitiikka on ollut kaikkein liberaaleinta. Vain neljään EU-maahan on tullut suhteellisesti laskien enemmän turvapaikanhakijoita. Lisäksi Suomi on ottanut suhteellisesti eniten vastaan muista EU-maista siirrettyjä turvapaikanhakijoita.”

Viikon vanhassa kirjoituksessaan hän toisti kritiikkinsä sanasta sanaan, mutta kritisoi maahanmuuttopolitiikkaamme kaikkein liberaaleimman sijaan ”hämmästyttävän löperöksi”.

Vaalikampanjassaan hän pakottaa Niinistön ja muut löperöt puolustuskannalle, vastaamaan kaikesta tästä, heittämään suolansa. Väyrynen ui heti vastarannalle, jonka viileässä vedessä hän jo viihtyy.

Ja ketä muutakaan kaikki maahanmuuttokriitikot, joiden äänen kuulemme jostain tuutista päivittäin ja jotka ovat kurkkuaan myöten täynnä, sitten aikovat äänestää? Minulle on hitaasti artikuloiden kerrottu, että näitä ääniä liikkuu nyt paljon, vallankumoukseksi asti. Kuka ne kerää, jos ei Väyrynen?

Väyrynen ui heti vastarannalle, jonka viileässä vedessä hän jo viihtyy.

Näyttää siltä, että Laura Huhtasaari olisi myös nousemassa vastarannan ehdokkaaksi. Hän on Trumpin kanssa samaa mieltä suurimmasta osasta asioita ja haluaa Suomen takaisin EU:lta. Mikäli perussuomalaisten puoluevaltuusto sinetöi hänen ehdokkuutensa, tulee hänestä 38-vuotiaana nuorin presidenttiehdokkaana ollut nainen Suomen historiassa.

Joka tapauksessa: jos nykyisiltä tai entisiltä persuilta tulee presidentinvaaleihin ehdokas, hänen on voitettava ensimmäisellä kierroksella Väyrynen, jota kuusi vuotta sitten presidentiksi äänesti 536 555 suomalaista.

Mistä näissä vaaleissa puhutaan?

Viime presidentinvaaleissa moni varmasti koki seuraavan presidentin lisäksi ottavansa kantaa myös seksuaaliseen suuntautumiseen yhteiskunnassamme. Haavisto antoikin Niinistölle kovan vastuksen häviten toisella kierroksella kuitenkin selvästi yli seitsemälläsadallatuhannella äänellä.

Minun on vaikea uskoa, että vuonna 2018 toisella kierroksella vastakkain olisi kaksi ehdokasta samasta poliittisesta ”kuplasta” kuin kuusi vuotta sitten — jos nyt yhden kerran tätä vertauskuvaa käytän. Jos näin kuitenkin käy, mikä on toki mahdollista, niin ketä sieltä vastarannalta sitten äänestettiin tai ei äänestetty? Onko siellä ketään?

Väyrynen on nyt saanut näytellä presidentillistä kahtena kesänä ja haluaa tositoimiin. Hän tietää, että tässä maassa kukaan ei ole kokeneempi ja valmiimpi kampanjoimaan presidentinvaalissa. Hän tietää myös, että 2018 on viimeinen mahdollisuus.

Mikäli Väyrynen onnistuu määrittelemään nämä vaalit jonkinlaiseksi kansanäänestykseksi maahanmuutto- ja turvallisuuspolitiikan linjoista, hän voi livahtaa toiselle kierrokselle.

Tällä ja todennäköisellä ehdokasasettelulla näyttää siltä, että mikäli ehdokkaista kukaan muu ei hyökkää maahanmuuttopolitiikkaamme vastaan, niin Väyrynen sen kyllä tekee. Muutkin ehdokkaat tätä saattavat yrittää, mutta Väyrysen on päihitettävä heidät.

Myös EU-kritiikissä häntä kokeneempaa poliitikkoa saa etsiä. Mikäli Väyrynen onnistuu määrittelemään nämä vaalit jonkinlaiseksi kansanäänestykseksi Suomen maahanmuutto- ja turvallisuuspolitiikan suurista linjoista, hän voi hyvin livahtaa toiselle kierrokselle.

Paavo-ilmiö?

Niinistö sai kuusi vuotta sitten melkein 37 prosenttia ensimmäisen kierroksen äänistä, mutta olisi tarvinnut noin neljäsataatuhatta lisää, jotta olisi tullut suoraan valituksi. On kai mahdollista, että hänen kampanjansa nuo puuttuvat äänet tammikuuksi etsii.

Väyrynenkin on hyvä haravoimaan ääniä. Etelän demaritoimittajien mediapelistä huolimatta vuoden 1994 vaalin ensimmäisellä kierroksella hänen numeronsa lappuun piirsi 623 415 äänioikeutettua Suomen kansalaista. Älkää kysykö miten ja miksi, mutta Väyrynen näyttää saavan sen puolisen miljoonaa ääntä jostakin ja joka kerta, kunhan vain ilmaantuu paikalle.

Väyrynen on hyvä haravoimaan ääniä.

On totta, että moni Väyrysen äänistä on ollut keskustan ääniä, ja nyt sillä puolueella on ehdokkaanaan Matti Vanhanen. Väyryselle presidentinvaali on kuitenkin ”henkilövaali ja linjavaali, jossa puolueiden rajat rikkoutuvat”.

Mene ja tiedä: ehkäpä keskustan kentällä ollaan tiukassa raossa totuttu äänestämään Paavoa helpommin kuin Mattia? Väyrysellä ei kuitenkaan ole varaa luulla mitään, ja hänen on pakko yrittää syödä Vanhasen kantoihin ja kannatukseen mahdollisimman pian, jotta pääsisi finaaliin.

Vihreät joutuisivat toisella kierroksella puolustamaan istuvaa presidenttiä, joka olisi siis pudottanut heidän ehdokkaansa pelistä nyt jo kahdesti peräkkäin – mikäli lohipuolueen mies ei siis kelpaa. Väyrynen meni viime kuntavaaleissa läpi Helsingin kaupunginvaltuustoon kristillisdemokraattien listalta, eli jotain hän perii sieltäkin.

Etelän media ei halua nähdä Väyrystä presidenttinä nyt yhtään enempää kuin aikaisemmissakaan vaaleissa ja kerää jo suolaa.

Etelän media ei halua nähdä Väyrystä presidenttinä nyt yhtään enempää kuin aikaisemmissakaan vaaleissa ja kerää jo suolaa. Väyrynen toivoo, että kritiikki kääntyy sitä itseään vastaan ja kenties hänen puolelleen, kuten muuallakin on näinä aikoina käynyt. Ehkäpä hän kestää suolan puremaa paremmin nyt kuin nuorempana.

Presidentinvaaleissa on aina yllätyksensä ja yllättäjänsä. SDP:n Maarit Feldt-Rannan presidentinkampanjaryhmän puheenjohtaja Timo Harakka arvelee, että näemme näissä vaaleissa vielä ”Maarit-ilmiön”. Voimme nähdäkin.

Väyrynen – joka siis tarvitsee enää vain kaksikymmentätuhatta kannattajakorttia varmaan kisapaikkaan – on ehtinyt kypsytellä omaa ilmiötään vuosikymmenien ajan ja harjoitellakin sitä muutaman kesän niin, että se on varmasti pykälässä tässä vaalissa.

Väyrysen kampanja alkaa samoihin aikoihin istuvan presidentin Niinistön kanssa, mutta alusta asti häntä vastaan.

PhD Mika Luoma-aho on politiikkatieteiden yliopistonlehtori Lapin yliopistossa.

Lisää aiheesta

Leave a comment

Your email address will not be published.


*