Suomalainen kansalaisyhteiskunta puhaltaa nykyään moneen hiileen

Mielenosoitus Porin kauppatorilla vuoden 1905 suurlakon aikana. (Wikimedia Commons: Satakunta Museum)

Suomessa kansalaisyhteiskunnan ja valtion välillä oli pitkään konsensusmielinen sidos, joka perustui yhteisiin päämääriin ja jaettuihin arvoihin. Enää kansalaisyhteiskunta ei rakenna yhtä Suomea eikä valtio hoida omaa osuuttaan sopimuksesta.

Reinhold Svento, joka toimi SDP:n ja myöhemmin SKDL:n kansanedustajana (1922–1948), ulkoministerinä ja Sveitsin-suurlähettiläänä, kirjoitti vuonna 1928:

“Valtiollisessa ja yhteiskunnallisessa elämässä vakiintuvat ajan kuluessa lopullisesti sellaiset käyttäytymisen säännöt, joista poikkeaminen on sallittu vain ani harvoin. Politiikka kasvattaa samalla myöskin koko kansaa, opettaen kansalaisia käyttäytymään ennakolta määrättyjen sääntöjen mukaan.”

Sitaatti tiivistää suomalaisesta poliittisesta kulttuurista monta seikkaa, joista käsitehistorioitsijat ja politiikan tutkijat ovat kohtalaisen samanmielisiä. Sääntöjen noudattamisen tärkeys ja ”isällinen” suhde yksikköön nimeltä kansa nousevat historiallisissa analyyseissa esiin eri tavoin yhä uudestaan.

Toisaalta se, millaisena suomalaisen poliittisen kulttuurin ja valtion rakentuminen yleensä kuvataan, voidaan tiivistää historiallisen ja poliittisen sosiologian tutkimustulosten klassiseen kiteytykseen, jonka mukaan kansanliikkeet loivat kansakunnan. Nämä ensi kuulemalta ristiriitaisilta vaikuttavat teesit ovat itse asiassa saumattomasti osa samaa tarinaa.

Suomea sellaisena kuin sen tunnemme ei olisi ilman kansalaisyhteiskuntaa.

Valtion ja kansalaisyhteiskunnan yhteinen tarina

Alkuun kansalaisyhteiskunnan järjestöpohja oli tiukasti eliittien käsissä. Sittemmin yhdistystoiminnan pohja laajeni huomattavasti. Henrik Stenius on todennut, ettei suomalaisen kansalaisyhteiskunnan kehitystä voi tarkastella kuvaamatta samalla sitä, miten Suomen valtio muotoutui.

Suomalainen kansalaisyhteiskunta rakentui valtion tiukassa ohjauksessa. Erityisesti yhdistystoiminnan ja valtion paikallisten edustajien – kunnallisten päättäjien ja viranhaltijoiden – kietoutuminen yhteen on ohittamaton tekijä analysoitaessa kummankin kehitystä. Palokunta-aate, raittiusliike, nuorisoseuraliike, paikalliset urheiluseurat, kansansivistystyö – siellä ne ovat, suomalaisen kansalaisyhteiskunnan juuret.

Kansalaisyhteiskunnan rakentaminen oli alkujaan ennen kaikkea valtiollinen projekti, jota ohjattiin niin ideologisesti kuin konkreettisestikin ylhäältä päin. Kansalaiset olivat kehitysprojekti ja pedagogisen sivistystyön kohde snellmanilaisessa Suomessa ja tämä linja jatkui pitkään. Kekkosen aikana valtiolla oli lempeän isällinen toveruus kansalaisyhteiskunnan kanssa.

Näistä lähtökohdista kansalaisyhteiskunnan “virallinen” rooli ja asema suuntasivat ja osin yhä suuntaavat kansalaisten toimintaa konfliktia välttävään suuntaan pikemmin kuin protestiliikkeisiin. Näiden historiasta juontuvien trendien erityisyys tulee selvästi esiin ennen kaikkea silloin, kun verrataan Suomea muihin maihin.

Ranska vertailukohtana

Olen pitkään tehnyt vertailevaa tutkimusta Suomen ja Ranskan välillä. Ranskalaista poliittista kulttuuria tarkasteltaessa huomaa nopeasti, miten erityinen on suomalainen ”YYA-sopimus” valtion ja kansalaisyhteiskunnan välillä.

Tämä ei toki tarkoita sitä, ettei suomalainen kansalaisyhteiskunta lainkaan kritisoisi valtiotoimijoita. Se tarkoittaa, että kritiikin lajit ja sävyt ovat varsin toista maata kuin vaikkapa Ranskassa, missä valtion ja kansalaisyhteiskunnan ajatteleminenkin ikään kuin samalla puolella oleviksi, yhteen hiileen puhaltaviksi toimijoiksi on absurdi.

Kun puhutaan poliittisen kulttuurin muutoksista, on syytä olla melko varovainen sanoissaan. Aina nimittäin vaikuttaa siltä, että juuri nyt kaikki muuttuu nopeammin kuin koskaan; että juuri nyt kaikki on ihan kohta aivan toisin kuin ennen. Siitä huolimatta arvioin, että muutoksia suomalaisen poliittisen kulttuurin ja valtio–kansalaisyhteiskuntasuhteen historiallisissa linjoissa voidaan havaita.

Sopimus on rikki

Kansalaisyhteiskunta hoitaa nykypäivänä kaikenlaisia tehtäviä enemmänkin itsenäisesti kuin yhteistyössä valtion kanssa. Esimerkkinä voidaan nostaa esiin ennaltaehkäisevä sosiaali- ja terveysalan työ. Siinä järjestöt ovat kyllä hyviä, mutta työtä järjestöissä tehdään kilpailutetuissa projekteissa, vailla varmuutta jatkuvuudesta ja usein ala-arvoisin työehdoin.

Esimerkistä käy myös viime syksynä alkanut suomalaisen pakolaispolitiikan uusi vaihe. Valtion ja puolivaltiollisten kansalaistoimijoiden kuten SPR:n heräillessä vielä todellisuuteen olivat vapaaehtoiset jo vaatettamassa, majoittamassa ja ruokkimassa saapujia.

Nämä vapaaehtoiset – joita oli ja on todella paljon – edustavat uudenlaista suomalaista organisoitumiskulttuuria. Sitä muokkaavat sosiaalisen median välityksellä rakennettavat, nopeasti kasvavat ja erittäin ketterästi reagoivat verkostot. Ne eivät juuri kumartele yhdistysjäsenyyksiä sen enempää kuin valtioyhteistyötäkään.

Kansalaisyhteiskunnan ja valtion sopimus, niiden välinen enemmän tai vähemmän saumaton yhteistyö, perustui hyvinvointivaltioon. Siis siihen, että valtio hoiti oman osansa. Monen kansalaistoimijan näkökulmasta valtio on purkanut tämän sopimuksen.

Kansalaisyhteiskunnan toimintatapojen muutoksen hahmottaminen avautuu paremmin anekdootin kautta. Ainakin tusinan kertaa olen vastannut toimittajan kysymykseen siitä, onko suomalainen mielenosoituskulttuuri muuttumassa radikaalimmaksi tai väkivaltaisemmaksi.

Kysymys on esitetty minulle noin vuodesta 2001 alkaen kuta kuinkin vuosittain, parhaina vuosina useita kertoja. Toisin sanoen aina, kun jossain päin Suomea on ollut hiukan isompi mielenosoitus ja varsinkin jos se on johtanut yksityisomaisuuden tuhoamiseen.

Vuosituhannen alussa vastasin kysymykseen useimmiten niin, että koska liikkeet ovat kansainvälisiä, myös niiden toimintarepertuaareissa esiintyy piirteitä, jotka ovat peräisin esimerkiksi keskieurooppalaisen aktivismin parista. Valtavirta noudattaa silti perinteisen suomalaista välivallatonta ja yksityisomaisuutta kunnioittavaa linjaa.

Viime vuosina olen vastannut, että voidaan tosiaan sanoa suomalaisen mielenosoituskulttuurin muuttaneen hiukan muotoaan kansainvälisten vaikutteiden ja ennen kaikkea kotimaisten jännitteiden lisääntymisen myötä. Poliittisen eliitin suhtautuminen mielenosoituksiin ei ole kuitenkaan muuttunut.

Suomalaisessa politiikassa on edelleen täysin mahdollista sivuuttaa ja mitätöidä vaikkapa 50 000 hengen mielenosoitus vetoamalla siihen, mitä ihmiset tekevät joidenkin vuosien välein äänestyskopeissa. Tämäkin piirre olisi monessa muussa poliittisessa kulttuurissa melko mieletön.

Kansalaisyhteiskunnan kuplat

Mielenosoituskulttuurin lisäksi muutoksesta kertovat erilaiset merkit kansalaisyhteiskunnan eriytymisestä. Sosiaalisessa mediassa kuplat ovat selkeämpiä kuin muualla, mutta sosiaalinen media ei ole “virtuaalitodellisuutta” vaan keskeinen osa suuren ihmisjoukon todellisuutta ja arkea.

Kuplat eivät leiju pelkästään somessa. Kansalaisyhteiskunnan polarisaatio on kouriintuntuvaa monessa suhteessa. Äänenpainot ovat koventuneet, ja toisin kuin aiemmin, Suomessa on nykyään merkittävä äärioikeistolainen ja fasistinen fraktio. Tätä seikkaa ei pitäisi vähätellä, sillä se on varsin merkittävä muutos.

Kansalaisyhteiskunnan polarisaatio näkyy myös siinä, miten voimakkaasti poliittinen osallistuminen kaikissa eri muodoissaan eriytyy ja eriarvoistuu. Olen tehnyt viime vuodet tutkimusta suomalaisittain marginalisoituneessa kaupunginosassa ja havainnut miten monin tavoin eriarvoistumiskehitys kietoutuu yhteen poliittisen eriarvoisuuden kanssa.

Nämä ihmiset – niin Suomessa syntyneet kuin pakolaisina tai siirtolaisina tulleet – eivät äänestä eivätkä osallistu yhdistystoimintaan. Siinä missä Kallio-liikkeen aktiivi muutama kilometri etelämpänä valitsee kännykästään kunnanvaltuutetun numeron vaikuttamiskanavana, nämä ihmiset näkevät aivan toisenlaisen suomalaisuuden. Siinä horisontissa omat mahdollisuudet vaikuttaa tai edes kuulua yhteiskuntaan tuntuvat täysin olemattomilta.

Tämä näkymätön kansalaisyhteiskunta ei ole passiivinen tai toimeton, mutta aktiivinen tavoilla, jotka jäävät yleensä vaille laajempaa huomiota. Se on irrallaan “yhteiskunnasta” tavoilla, jotka tekevät siitä laajan ja laajenevan maaperän, jolla rakentuu melko irrallinen Suomi sivussa huomion keskipisteistä.

Enää kansalaisyhteiskunta ei rakenna yhtä Suomea. Se ei myöskään rakenna sellaista Suomea, jota valtiotoimijat haluavat. Kansalaisyhteiskunta rakentaa Suomia: monenlaisia, keskenään osin ristiriitaisia ja monelta osin valtiosta selkeästi irralleen kurottautuvia.

Kansa kyllä puhaltaa, mutta yhteistä hiiltä ei enää ole. Tällä on monia seurauksia suomalaiselle poliittiselle kulttuurille.

Lisää aiheesta

Leave a comment

Your email address will not be published.


*