Suomalaisen aluepolitiikan vuosikymmenet

Suomen valtion aluerakenne on vedenjakajalla: joko säilytetään ja vahvistetaan hajautetun aluerakenteen perusinstituutioita tai siirrytään niiden purkamiseen. Mitään väistämätöntä tähän poliittisen valintaan ei kuitenkaan liity. Valtion tilasuhteiden sääntelyyn osallistuvien olisi tärkeää ymmärtää Suomen aluerakenteen historiallista taustaa, kirjoittaa Sami Moisio.

Suomalaisessa yhteiskunnallisessa keskustelussa aluepolitiikka yhdistetään usein puoluepoliittiseen peliin. Sillä viitataan toimintaan, jossa poliittiset toimijat ”vetävät kotiinpäin.” Kotimaisessa tutkimuskirjallisuudessa aluepolitiikka taas näyttäytyy usein suhteellisen itsenäisenä ja kapeana politiikan sektorina, jolla vain tietyt ministeriöt ja asiaan vihkiytyneet poliitikot sekä virkamiehet toimivat.

Aluepolitiikassa on kuitenkin kyse monitahoisemmasta ilmiöstä. Sen ytimessä on valtion tilasuhteiden sääntely, joka koskettaa laajoja ihmisjoukkoja ja johon lukuisat poliittiset ja yhteiskunnalliset toimijat pyrkivät vaikuttamaan. Tilasuhteiden säätelynä aluepolitiikka liittyy pyrkimyksiin ohjata valtion väestön ominaisuuksia, käyttäytymistä, kapasiteetteja ja sijoittumista valtioalueella. Tuore kuntauudistus on vain yksi esimerkki tällaisista poliittisista käytännöistä, joilla säännellään ja muokataan sekä väestöä että valtion alueellisia rakenteita.

Olen tuoreessa tutkimuksessani Valtio, alue, politiikka jakanut itsenäisyyden ajan suomalaisen aluepolitiikan kolmeen ajanjaksoon. Periodisointi auttaa hahmottamaan niitä tapoja, joilla maan tilasuhteiden sääntely on kiinnittynyt yhtäältä maailmantalouden muutoksiin ja toisaalta poliittiseen yhteisöllisyyteen liittyviin kysymyksiin sekä poliittisiin kamppailuihin ja liittoihin. Se tuo esiin yhteiskunnallista dynamiikkaa, jatkuvuuksia ja epäjatkuvuuksia sekä keskeisten yhteiskunnallisten sääntelykäytäntöjen ajallista erilaistumista.

Alueellisesti hajautettu hyvinvointivaltio

Suomessa hyvinvointivaltion rakennustyö tehtiin alueellisesti hajautetulla mallilla. Hajautettu aluerakenne oli Maalaisliiton ja sosialidemokraattien välille 1950-luvun jälkimmäiseltä puoliskolta lähtien asteittain muotoutuneen poliittisen kompromissin tulos. Tämä ratkaisu ei suinkaan ollut itsestäänselvyys. Se oli kompromissi, joka syntyi poliittisessa kamppailussa sellaisia poliittisia toimijoita vastaan, jotka esittivät sosiaalisen ja alueellisen tulontasoituksen olevan investoinnin sijasta julkisten varojen tuhlausta.

Hajauttamista kuitenkin perusteltiin kansallisten resurssien maksimaalisella hyödyntämisellä, talouden kasvuvaateella ja kansallisella eheydellä. Elettiin aikaa, jolloin valtion vallan laajentaminen sekä alueellisesti että eri sosiaalisten ryhmien keskuudessa perustui oleellisin osin ajan johtavien poliittisten auktoriteettien ajatukseen kansallisesta kohtalonyhteydestä.

Kohti kilpailuvaltiota

1990-luvun alun syvä lama, Neuvostoliiton romahdus, Suomen EU-jäsenyys ja poliittisen kentän nytkähtäminen oikealle merkitsivät hyvinvointivaltion rakennuskautta leimanneen aluepoliittisen suuntauksen kuihtumista. Keskustan ja sosialidemokraattien välille kylmän sodan kaudella syntyneelle kompromissille ei enää ollut perustaa.

1990-luvulla aluepolitiikasta tuli talousvetoista ja globaalien markkinoiden pakkoihin sopeutumista korostavaa. Piti uudistaa valtiota, avautua maailmalle, kansainvälistyä, liittyä avoimeen maailmantalouteen. Ulkomaisia esimerkkejä mukaileva kilpailukykyretoriikka tunkeutui vähittäin aluepoliittisen toiminnan ytimeen. 1990-luvulta lähtien yleisen yhteiskuntapolitiikan tapaan myös aluepolitiikkaa alkoivat ohjata kansainvälistymiseen, innovaatioihin ja alueiden omaan ”elinvoimaan” liittyvät teemat. Silmiinpistävää on näiden ilmiöiden läpilyönti Keskustapuolueessa.

1990-luvulta alkaen vahvistunut usko markkinavetoiseen ja tietointensiiviseen kehitykseen muutti perustavalla tavalla asetelmia aluepolitiikassa. Kokoomus ja sosialidemokraatit löysivät toisensa kaupunkiseutuja koskevassa aluepolitiikassa, Keskustan linjauksista voimakas hajauttamisen vaatimus alkoi samaan aikaan liudentua. 1990-luvun aluepolitiikan suurena käänteenä voidaan pitää kaupunkiseutuvetoisen aluekehittämismallin omaksumista. Tämä tehtiin vielä hajautetulla periaatteella: alettiin panostaa noin 30 kaupunkiseudun tukemiseen.

Kohti metropolivaltiota

Valtion kansainvälistä taloudellista kilpailukykyä korostava yhteiskuntakehitys vahvistui vuoden 2002 pienen laman jälkeen. Vuodesta 2003 lähtien usko valtion menestyksen asettamisesta huippuosaamisen, teknologisten innovaatioiden, kansainvälistymisen ja kansallisen luovuuden varaan on ollut silmiinpistävän voimakkaasti esillä.

Vuodesta 2003 alkanut kehitys on merkinnyt yhä voimakkaampaa suurimpien kaupunkiseutujen strategisen merkityksen korostamista. On alettu keskustella paitsi suomalaisista suurkaupungeista, myös viljelty ajatusta suomalaisen metropolin rakentamisesta ja liittämisestä globaalisesti merkittävien kaupunkien verkkoon. Valtiostrategioissa on entistä selvemmin painotettu yksikkökoon kasvattamisesta saatavia mittakaavaetuja. Resurssien hajauttaminen on alkanut rinnastua taloudelliseen tehottomuuteen ja keskinkertaiseen laatuun.

Kun tarkastelen asiaa vuoden 2012 kevätkesällä, Suomen valtion aluerakenteen tulevaisuus näyttää olevan vedenjakajalla: joko säilytetään ja vahvistetaan hajautetun aluerakenteen perusinstituutioita tai siirrytään niiden purkamiseen.

Aluerakenteen tulevaisuus on kiinni siitä, mihin suuntaan yleisen yhteiskuntapolitiikan keskeiset ongelmanmääritykset kehittyvät. Olen kutsunut territoriaaliseksi ekonomismiksi sellaista politiikkaa, jossa aluerakennetta tarkastellaan uusliberaalin taloudellisen kalkyylin näkökulmasta ja jossa alueellinen tulonsiirtokäytäntö erityisesti ja hajauttaminen ovat esimerkkejä taloudellisesta rappiosta. On kiinnostavaa, että huolimatta yleisestä uusliberalisoitumiskehityksestä, tämä oppi ei suinkaan ole murtautunut Suomessa yleisen yhteiskuntapolitiikan keskiöön.

Oman aikamme poliittiseen retoriikkaan kuuluu tietty vaihtoehdottomuuksien viljely. Tietyt aluepoliittiset ratkaisut kuitataan helposti menneisyyden leimaamiksi. Mitään väistämättömyyttä ei valtion aluerakenteen kehitykseen kuitenkaan liity. Valtion aluerakenne ei toimi mekaanisesti eikä seuraa väistämättä talouden rakennemuutosta.

Suomalaisen aluepolitiikan jaksottaminen osoittaa, kuinka talouden suhdannevaihtelut ja tuotantomuotojen muutokset ovat vaikuttaneet Suomen valtion aluetta koskevaan politiikkaan. Suomen aluerakenteen kehitys heijastaa valtion sisäisen elinkeinorakenteen tai ”maailmantalouden” kehitystä. Samalla aluerakenteen kehitys on kuitenkin ollut sidoksissa myös taloutta laajempiin poliittiseen yhteisöllisyyteen liittyviin kysymyksiin sekä poliittisiin kamppailuihin ja liittoihin. Ilman tämän historiallisen taustan huomioimista ei Suomen aluerakenteen kehitystä voi ymmärtää eikä sen tulevaisuutta rakentaa.

Lisää aiheesta

Leave a comment

Your email address will not be published.


*