Suomalaisen Ukraina-keskustelun Nato-jumi

Myös Naton operaatiota ”Unified Protector” Libyaan vuonna 2011 perusteltiin humanitaarisin syin. Perusteluna oli, että Naton ja lännen tuli puuttua tilanteeseen ja suojella libyalaisia heidän pahalta johtajaltaan. Kuva: United States Navy (Wikimedia Commons)

Ukrainan tilanne ja nimenomaan Venäjän toiminta Ukrainan kohdalla ovat viime viikkoina nostattaneet kiihtynyttä keskustelua Suomessa. Ukrainan kriisi ja Venäjän toiminta kansainvälisen järjestelmän näkökulmasta ovat pelottavuutensa ja traagisuutensa lisäksi käänteentekeviä ja voisivat tarjota paljon kansainvälistä politiikkaa tarkasteleville. Suomalainen keskustelu on kuitenkin harmittavan usein kääntynyt tilanteen analyyttisesta purkamisesta turvallisuuspoliittiseen keskusteluun, joka on pyrkinyt vanhoihin, totuttuihin ja ummehtuneisiin uomiinsa. Keskustelu on asemoitunut tuttuun tyyliin historiamme, Venäjä-pelon, Nato-jäsenyyden sekä länsijohtoisen kansainvälisen järjestelmän pysyvyyden ja kiistämättömyyden ympärille, Noora Kotilainen kirjoittaa.

Viime aikojen suomalaisessa keskustelussa voi nähdä Venäjän uhkaa korostavan, ja sotilaallista liittoutumista kannattavan niin kutsutun realistisen koulukunnan argumentaation kovasti vahvistuneen. Tämä äänekäs ryhmä suhtautuu maailmanjärjestykseen normatiivisesti ja on huolissaan kansainvälisen järjestelmän liukumisesta poispäin läntisestä hegemoniasta. Tässä vanhoihin Nato-juoksuhautoihin kangistuneessa keskustelussa sotilaallisen liittoutumisen autuaaksi tekevää voimaa epäilleet tahot ovat usein leimaantuneet idealistisiksi haihattelijoiksi tai jopa Venäjän autoritaarisen politiikan puolustajiksi. Ukrainan kriisi on nostanut jakolinjoja maamme keskusteluilmapiirissä ja paljastanut suomalaisen turvallisuuspoliittisen keskustelun paikallaan junnaavan ja mielikuvituksettoman luonteen.

Historialliset analogiat vilisevät ja ontuvat

Ukrainan kriisin analysoimisessa on käytetty ennennäkemättömän paljon erilaisia historiallisia analogioita. Venäjän toimia on milloin verrattu ensimmäisen maailmansodan syntyasetelmiin, milloin Hitlerin Saksan aluevaateisiin ennen toisen maailmansodan syttymistä, milloin Prahan kevään tukahduttamiseen neuvostopanssarein vuonna 1968. Myös Krimin sotaan (1853–1856) on aika ajoin viitattu, ilmeisesti ainakin osittain sen vuoksi, että sodan nimessä toistuu sana, joka nytkin on kaikkien huulilla. Suomalaisessa keskustelussa talvisota on noussut pakonomaiseksi analogiaksi, koska silloin – aivan kuten nyt Ukrainassa – Venäjä vaati Suomelta alueita ja lopulta hyökkäsi. Talvisodassa me jäimme (myytin mukaan) yksin, koska emme olleet ehtineet liittoutua vahvemman kanssa.

Ajatus kylmän sodan asetelmien paluusta on ollut keskeisin käytössä olleista historiallisista analogioista. Venäjä on muuttunut näissä lausunnoissa uudestaan Neuvostoliitoksi ja läntinen blokki puolestaan pahaa patoavaksi ”vapaaksi maailmaksi”. Historiallisten vertausten suosion selitys on varmastikin se, että niiden kautta hahmotettuna monimutkaiset ja pelottavat asiat näyttävät selkeiltä: nyt me tiedämme, miten meidän olisi pitänyt toimia.

Keskustelun ytimessä onkin ollut ajatus siitä, että jos nyt toimimme niin kuin emme aiemmin toimineet, voimme välttää katastrofin. Jostakin syystä juuri Ukrainan kriisin kohdalla on siis ajateltu, että historia toistaa itseään ja tarjoaa revanssin, joka hyvittää menneet virhearvioinnit. Keskustelussa on harvoin nostettu esiin näiden analogioiden anakronistinen ja ontuva luonne. Tai muistutettu, että historia on edelleen ainutlaatuista, eivätkä opit historiasta ole suoraan siirrettävissä ajasta ja  tilanteesta toiseen.

Nato ja fantasia Venäjän hyökkäyksestä

Kun Suomessa keskustellaan Ukrainasta, ei täällä oikeasti keskustella Ukrainasta vaan kuvitellaan Suomi Ukrainan tilanteeseen ja aletaan puhua turvallisuuspolitiikastamme. Tällöin keskiöön nousee ärisevän ja muskeleitaan pullistelevan Venäjän uhka Suomelle – ei Ukrainan tilanteen vaikutus maailmanpolitiikkaan – ja samalla tietysti se ikuinen kansallinen kiistakapulamme, Nato-jäsenyys. Ukrainan kriisin sytyttyä useat suomalaiset poliitikot, turvallisuus- ja kansainvälisen politiikan asiantuntijat sekä sotilashenkilöt ovat kilvan kiirehtineet ottamaan kantaa Nato-jäsenyyden puolesta. Pelko joko Venäjän suorasta sotilaallisesta uhasta maallemme tai ainakin Venäjän tulevista voimakkaista painostustoimista Suomea kohtaan ovat olleet Natoa puolustavien argumenttien keskiössä.

Keskustelusta voi jopa aistia, että Ukrainan tilanne on antanut pitkästä aikaa mahdollisuuden fantasioida ajatuksella Venäjän hyökkäyksestä maamme kimppuun. Venäjän myyttisen hyökkäyksen pienen mutta sitkeän ja ovelan maamme kimppuun voi nähdä yhtenä kansallisen identiteettimme keskeisimmistä pilareista. Tämän huomaa varsinkin kansallisten juhlapäivien aikaan: itsenäisyytemme ja olemassaolomme on edelleen voitto Venäjästä, tai no, ainakin sen hyökkäyksen torjunta. Voittomme ei ole rauha ja toimiva yhteiskunta vaan konfliktiin keskittyvä torjuntavoitto ”vainolaisesta”. Ukrainan kriisin nostettua Venäjän lännen näkökulmasta maailmanpoliittisella pelilaudalla roistomaisesti käyttäytyväksi pelaajaksi, Suomessa voidaan taas vapautuneemmin pyöritellä fantasmagoriaa Venäjän sotilaallisesta hyökkäyksestä ja nostaa Nato pöydälle.

Keskusteluun aktiivisesti osallistunut Nato-mielinen realistisiipi käyttää vahvana argumenttinaan sitä, että poutasään haihattelut liittoutumattomuudesta ovat nyt haihtuneet taivaan tuuliin; Suomen on vihdoin valittava partnerinsa ja puolensa. Tilanteen annetut vaihtoehdot ovatkin tästä lähtökohdasta karrikoidusti joko jääminen suojattomana Venäjän hampaisiin ja maailmanpoliittisessa jaossa savijaloillaan seisovan autoritaarisen arvotakapajulan puolelle tai sotilaallinen liittoutuminen liberaalin ja meitä realistisesti kaikelta pahalta suojelemaan pystyvän Yhdysvaltain johtaman blokin kanssa.

Pelko yksinjäämisestä vai halu liittyä ”hyvisten klubiin”?

Historian kipukohdista kumpuava ja Suomen menneisyyden taustaa vastaan erittäin toimiva populistinen argumentti keskustelussa onkin, että ilman Natoa Suomi jää turvatta ja yksin Venäjän kynsiin. Venäjän uhkaa ja yksinjäämisen pelkoa on helppo käyttää ”kansan syviin riveihin” uppoavana argumenttina. Todellisuudessa Natoa aggressiivisesti puolustavan eliitin halun liittoutua voi kuitenkin nähdä liittyvän muuhun kuin siihen, mihin sen julkisissa kannanotoissa suoraan kerrotaan liittyvän.

Suomessa sotilaallinen liittoutumattomuus ei ole niinkään identiteetti, josta voitaisi olla ylpeitä – kuten vaikkapa Sveitsin, Itävallan tai Ruotsin kohdalla – vaan useille liittoutumista kannattaville enemmänkin trauma. Tällöin liittoutumattomuus ei näyttäydy valittuna statuksena vaan suomettumisen ja Neuvostoliiton tai Venäjän pelon sanelemana pakkona. Voi nähdä, että halua liittoutua ei ohjaa niinkään viimeaikaisissa kannanotoissa vahvasti esillä ollut  hyökkäyksen pelko vaan historiasta kumpuava revanssihenkinen halu liittoutua voimakkaan läntisen identiteettiryhmän kanssa. Olla osa porukkaa, johon joskus ei saatu kuulua.

Halu kuulua porukkaan on tiettyjen eliittitahojen kohdalla ymmärrettävää, mutta sillä on hankala perustella kansalle kallista ja joidenkin mielestä jopa eettisesti arveluttavaa liittoutumista. Suurin osa kansasta kun ei ole niin kovin kiinnostunutta siitä, mihin pöytiin Suomen turvallisuuspolitiikan asiantuntijat, päätöksentekijät ja puolustuksen ammattilaiset pääsevät. Nyt vallitsevassa Nato-välitilassa näiden tahojen kannalta on usein ollut kiusallista ja turhauttavaa kuulua siihen sekalaiseen seurakuntaan, joka ei oikein kuulu mihinkään tai löydä liittoutumisen suhteen viiteryhmäänsä sellaisessa joukossa, johon muuten on tottunut kansainvälispoliittisesti profiloitumaan.

Nykykeskustelussa argumentti liittymisen pakosta onkin tehty juuri Ruotsin Nato-jäsenyyden kautta. Usein toistettu mantra on ollut, että pian pohjoinen viitemaamme Ruotsikin liittyy, ja sitten me jäämme täysin yksin, kummajaiseksi vailla turvaa. Liittoutumista ja selkeää puolen valintaa propagoivilla tahoilla on tulenpalava kiire. Argumenteista huokuu, että nyt on hätä, ei ole aikaa kuhnia, kohta on liian myöhäistä, tuho on lähellä. Ukrainan voi nähdä tarjonneen liittoutumisen puolustajille mahdollisuuden vedota niin perinteiseen uhkaan kuin voimakkaaseen kriisiretoriikkaan.

Uhkaa ja hätää, sekä yksinjäämistä korostavat argumentit kuitenkin vähättelevät Suomen asemaa globaalin maailman osana sekä maamme vahvuutta ja uskottavuutta kansainvälisesti varsin hyvin verkottuneena sekä arvostettuna toimijana. Ja samalla suomalainen keskustelu luo asetelmaa, jossa Venäjä ja Suomi asetetaan törmäyskurssille, ja maaperää pohjustetaan perinteisen konfliktin varalta.

Uusi Nato vai vanha Nato

Suomen viimeaikaisessa kiirettä ja liittoutumisen pakkoa ajavassa Nato-keskustelussa perinteisen konfliktin mahdollisuuden epätodennäköisyyden ja Venäjän todellisten Suomeen hyökkäämisen intressien lisäksi toinenkin tosiseikka on tuntunut unohtuvan. Keskustelussa on usein vedottu vanhaan paperiin, Naton viidenteen artiklaan, jossa todetaan Naton suojelevan, mutta vain jäsenmaitaan. Viidenteen artiklaan vedoten on argumentoitu, että Suomen pitäisi nyt kiireesti liittyä täysjäseneksi sotilasliittoon.

Samalla on muistuteltu, että EU-jäsenyys ei ole vaihtoehto sotilaalliselle liittoutumiselle: EU ei tuo turvaa, sillä ei ole oikeaa voimaa, siis aseita ja asevoimia. Keskustelussa on sivuutettu se, että viides artikla ei ole enää kylmän sodan jälkeen ollut Naton toiminnan kannalta keskeinen. Viime vuosien ja vuosikymmenten Nato-operaatiot on tehty poikkeuksetta valtioihin, jotka eivät ole Naton jäsenmaita: Kosovoon, Afganistaniin ja Libyaan.

Naton Kosovo-operaation perusteina olivat humanitaarisen katastrofin estäminen, siviilien suojaaminen ja alueen turvallisuuden sekä vakauden turvaaminen.  Afganistanin Nato-johtoista monikansallista ISAF-operaatiota, jossa Suomikin on mukana yli neljänkymmenen muun valtion kanssa, on perusteltu lähinnä maan kansalaisten ja alueen turvaamisella. Myös Naton operaatiota ”Unified Protector” Libyaan vuonna 2011 perusteltiin humanitaarisin syin. Perusteluna oli, että Naton ja lännen tuli puuttua tilanteeseen ja suojella libyalaisia heidän pahalta johtajaltaan.

Viides artikla ei ole ollut yhdessäkään operaatiossa missään osassa, ja koko Naton historian aikana turvatakuut on myönnetty vain kerran: New Yorkin vuoden 2001 iskujen jälkeen. Myöskään tuolloin ei toimittu viidennen artiklan mukaisesti. Nato on siis viime vuosikymmenet suojellut aivan muita kuin jäsenmaidensa kansalaisia, vaikka jäsenmaiden intressien suojelu on tietysti ollut operaatioiden taustalla. Naton tehtävät ovat muuttuneet kylmän sodan jälkeen, ja loppujen lopuksi jäsenmaiden intressit vaikuttavat Nato-operaatioiden suuntaan viidettä artiklaa tai jäsenyyttä enemmän.

Viidennen artiklan pelotekäyttö oli kylmän sodan ajan keskeinen suurvaltapoliittinen ase, jonka relevanssi on ollut viime vuosikymmenet hyvin uinuva. Viime vuosikymmenien Nato-operaatiot ovat taas hyvä osoitus kylmän sodan jälkeisen maailmanjärjestyksen muutoksesta ja läntisten valtojen omaksumasta käytännöstä turvata sotilaallisesti omia etujaan maailmalla humanitarismin hengessä.

Tämän tosiseikan järjestelmällinen unohtaminen sopii maamme Natoa puolustavan keskustelun luonteeseen. Kun ei oteta esiin Naton muuttuneita toimintaperiaatteita ja tehtäviä, voidaan vapaasti argumentoida kylmän sodan logiikkaan hirttäytymällä, heilutella Nato-korttia ja rivien välissä lietsoa suomalaiseen niin kovin vetoavaa pelkoa Venäjän hyökkäyksestä. On kuitenkin hankala uskoa, että atlanttisen järjestelmän kannalta katsottuna Euroopan takamaalla tapahtuva Ukrainan kriisi ja Venäjän vallitsevaa läntisen maailmanjärjestyksen arvovaltaa kohtaan osoittama uhittelu olisi riittänyt muuttamaan Naton viime vuosikymmenien aikana luomia toimintaperiaatteita. Keskustelussa on usein myös unohtunut, että Yhdysvallat ei ehkä nykyisessä maailmanpoliittisessa tilanteessa ole kovin innostunut sekoittamaan lusikkaansa Euroopan soppaan, ei Ukrainassa tai mahdollisten synkkien skenaarioiden toteutuessa Suomessakaan.

Nykykeskustelussa ajatuksena tuntuu vanhaan tyyliin olevan, että sotilaalliseen liittoutumattomuuteen uskovat ovat naiiveja ja hyväuskoisia hölmöjä, jotka eivät näe realiteetteja. Mielestään realistisesti ajattelevat tuntuvat toivovan, että jos pääsisimme turvallisen Naton helmoihin, kaikki ongelmamme häviäisivät, eikä meidän enää tarvitsisi tulla toimeen Venäjän kanssa tai välittää kansainvälisen järjestelmän muutoksista. Olisimme maalissa ja historian lopussa. Ei Nato-jäsenyys kuitenkaan ratkaise tulevaisuuden maailmassakaan Suomen ongelmia, turvallisuuspolitiikkaa tai suhdetta Venäjään.

Vanha vai uusi maailmanjärjestys

Putinia on laajasti arvosteltu vanhan maailman säännöillä pelaavaksi, historiaa taaksepäin kääntäväksi dinosaurukseksi, joka ei ole kyennyt modernisoimaan maataan ja linkittäytymään globaaleihin pehmeän vallan verkostoihin riittävän hyvin. Putinin Venäjä on jäänyt jälkeen ja on vanhahtava – siksi se on heikko ja ärisevä. Heikon ja huonosti verkottuneen Putinin on sanottu palauttaneen kylmän sodan nykyisyyteen silkkaa kyvyttömyyttään. Suomessa vilkkaana käyvä Nato-keskustelu viidensine artikloineen palaa aivan samaan pisteeseen, menneeseen. Paluu viidennen artiklan korostuksen maailmaan on ikään kuin myönnytys putinismille. Kova kovaa vastaan, rautaa rajalle, vanhat muurit pystyyn.

Paluu viidennen artiklan heilutteluun tuntuu paljastavan, että olemme myös jakolinjan läntisellä puolella hyvin helposti houkuteltavissa kylmän sodan ajan toimintalogiikkaan ja ajattelutapaan. Menneisyys ja jo kokeillut toimintatavat sekä tottumukset tuovat turvallisuutta. Niihin on helppo palata. Paluussa Nato-keskusteluun, Venäjän pelkoon ja läntisen näkökulman ylivertaisuuteen ei tarvita mielikuvitusta. Se tarkoittaisi, että joutuisimme pohtimaan uusia ratkaisuvaihtoehtoja uuteen tilanteeseen. Ajatus kylmän sodan ja historian paluusta nykyisyyteen ei ole ainoastaan yksinkertainen vaan myös vaarallinen.

Pyrkiessämme vastaamaan menneisyyden lääkkeillä – sotilaallisen liittoutumisen korostuksella, uhkakuvapolitiikalla, ideologiseksi pahikseksi leimatun pelaajan patoamisella ja vanhojen jakolinjojen seuraamisella –  tulevaisuuden haasteisiin, emme edes halua kriittisesti pohtia nykyistä maailmanjärjestystä sekä tulevia haasteita, joita muuttunut maailmanpoliittinen tilanne ja Venäjän toimillaan osoittama läntisen järjestelmän kyseenalaistaminen vaatii.

Ehkä pelottavin aspekti keskustelussa Ukrainasta onkin ollut vain yhden, korostuneesti läntisen näkökulman salliminen. Tämä ei johda vain läntisen hegemonian puhtaan oikeellisuuden ja haastamattomuuden korostukseen vaan myös Venäjän edustaman nousevan maailmanpoliittisen blokin ja mahdollisen tulevaisuuden valtatekijän (mm. BRICS-maiden) demonisoimiseen ja ulossulkemiseen. Tämä asetelma on näkynyt voimakkaasti kotoisessa Ukrainan tilanteen mediaraportoinnissa sekä asiantuntijoiden kommenteissa.

Vaikka itse olisikin asemoitunut läntisten liberaalien arvojen kannattajaksi ja kotoisen kulttuurinsa ylpeäksi edustajaksi ja tuomitsisi tiukasti Venäjän kansainvälistä oikeutta loukkaavat toimet Ukrainaa kohtaan, ei yksisilmäinen asioiden hahmotus, mustavalkoinen pahan ja hyvän vastakkainasettelu auta ymmärtämään saati ratkaisemaan moninapaisemmaksi muuttuvan maailman haasteita ja ongelmia.

Venäjän toimien vertaaminen läntisten valtojen interventionistiseen ja usein omavaltaiseen sekä kansainvälistä oikeuttakin usein loukanneeseen toimintaan lähihistoriassa on tuntunut olevan Ukrainan sytyttämässä keskustelussa kiellettyjen analogioiden listalla. Myöskään sen mainitsemista, että osa itä-ukrainalaisista tosiaan ihan aidosti kokee Venäjän – vaikkapa niinkin raadollisista kuin taloudellisista syistä – houkuttelevana vaihtoehtona ei ole katsottu maassamme hyvällä. Ilmiön monimutkaisuuden esiin ottaminen on leimattu venäläisen propagandan levittämiseksi.

Nykykeskustelussa ollaan luomassa suureen ja hyvin moniarvoiseen globaaliin tilaan yhden totuuden maailmaa: Meistä poikkeavalla tavalla ajattelevat on leimattu päähän lyödyiksi tyhmyreiksi ja pahan kätyreiksi samalla kun viiteryhmämme on kirkastettu totuuden ja oikeuden ylimmiksi puolustajiksi. Propagandasodassa olemme toimineet osin lähes yhtä typerästi kuin vastapelaajamme itärajan takana.

Mitä tehdä huonosti käyttäytyvälle häirikölle?

Mitä rähisevälle ja huonosti käyttäytyvälle Venäjälle sitten pitäisi tehdä? Patoaminen ja raja-aidat tuntuvat olevan päällimäinen vaihtoehto. Jotkut ovat jopa väläytelleet, että huonon käytöksensä vuoksi Venäjä pitäisi erottaa YK:sta. Läntisestä näkökulmasta Venäjän voi nähdä rajoittavan turvallisuusneuvoston toimintaa vääränlaisella, poikkeavalla näkemyksellään, ja näin lamauttaessaan kansainvälisen yhteisön se kykenee toimimaan mielensä mukaan.

Olisikin meidän näkökulmastamme helppoa ja mukavaa, kun kaikki olisivat samaa mieltä läntisen totuuden kanssa. Tämä vain ei sovi yhteen äänekkäästi toitottamamme läntisen demokraattisen ja moniäänisen perinteen kanssa. Mutta väliäkö sillä, koska Venäjä on ”roistovaltio”. Olisi helppo poistaa kiusaaja luokasta ja erottaa koulusta, mutta kun maailmanyhteisöstä ei voi erottaa.  Häiritsevä ja konsensusta sekoittava toimija ei syrjimistoimin häviä kartalta ja lakkaa tekemästä tyhmyyksiään. Ei, vaan ehkäpä vain syrjäytyy lisää ja toimii vieläkin epätoivoisemmin.

Ei-raflaavat, vähemmän muskeleilla ja sotavoiman väläyttelyllä ryyditetyt vastaukset tällaisiin kysymyksiin ovat tylsiä. Kukaan ei jaksa mehukkaan kriisin hetkellä kuunnella kukkahattutätimäistä puhetta keskustelusta, diplomaattisista ratkaisuista tai maltista ja moniäänisyydestä. Lienee turhaa tässä vallitsevassa keskusteluilmapiirissä muistuttaakaan siitä, että myös länsivallat ovat lähihistoriassa toimineet itseoikeudella ja kävelleet usein mm. YK:n turvallisuusneuvoston päätösten yli sekä rikkoneet itse luomaansa ja pyhäksi julistamaansa westfalenilaista valtiojärjestelmää. Ukrainan kriisin kohdalla olisikin hyvä muistaa, että länsi ei ole koko maailman mielestä kovin uskottava taho paasaamaan itsenäisten valtioiden suvereniteetin loukkaamattomuudesta tai pitkälti itse luomiensa kansainvälisen oikeuden periaatteiden tiukasta noudattamisesta.

Lännen tulisi – ja Suomen siinä samalla – myöntää, että olemme ehkä tulleet pisteeseen, jossa maailmanjärjestys todellakin on muuttumassa, vaikkei kuitenkaan takaisin tuttuun historiaan ja kylmän sodan poteroihin vaan ihan uuteen tilanteeseen. Länsi – Yhdysvallat, EU ja Nato – ei voi välttämättä loputtomiin sanella, kuinka kansainvälinen yhteisö toimii. Voi olla että ”kansainvälinen yhteisö” pitäisi tosiaan alkaa käsittää kansainvälisenä yhteisönä, jossa sananvaltaa on muillakin kuin lännellä ja länsimielisillä äänenpainoilla. Se saattaa olla rankkaa meille, jotka olemme tottuneet olemaan aina oikeassa. Mutta on hankala nähdä tilanteeseen muuta ratkaisua kuin aito dialogi myös niiden kanssa, jotka eivät näe asioita samalla tavalla kuin me.

Onko sotilaallinen liittoutumattomuus sittenkään niin pelottava ja mahdoton ajatus tulevaisuuden maailmassa, jossa valta on yhä enemmän jakautunut maailman ja arvot eri tavalla hahmottavien pelaajien kesken? Näyttää siltä, että tulevaisuuden maailmassa ei suinkaan tarvittaisi lisää sotilaallisella voimalla vahvistettuja raja-aitoja eri tavoin maailmaa hahmottavien tahojen välille, vaan pikemminkin tahoja, jotka pystyisivät keskustelemaan asioista avoimesti ja pyrkisivät ymmärtämään myös omista näkökulmista poikkeavia katsomuksia. Varsinkin konfliktin reuna-alueilla.

Lisää aiheesta

Leave a comment

Your email address will not be published.


*