Tasa-arvopolitiikan suunta muuttui

Kuva: Jonne Renvall / Tampereen yliopisto

Suomessa elää yhä vahvana mielikuva ”tasa-arvon mallimaasta”, jossa sukupuolten välinen tasa-arvo on suomalaisen hyvinvointivaltion ominaispiirre. Tasa-arvopolitiikka on kuitenkin muuttanut suuntaansa sekä meillä että Euroopassa laajemminkin. Samalla molemmissa on eletty talouskriisin aikaa, jolloin vahvaa tasa-arvopolitiikkaa ja lainsäädännön toimeenpanoa olisi tarvittu erityisen paljon.

Ehdin vuosia katsella entisen työpaikkani kahvihuoneen seinällä vanhaa Helsingin Sanomien artikkelia ”Naistutkimuksen elämä ja teot” vuodelta 1993. 24 vuotta sitten toimittaja Vellamo Vehkakoski kirjoitti:

”Eipä tiennyt silloinen sisäministeri Eino Uusitalo tekevänsä historiaa, kun avasi Säätytalossa vuonna 1980 ensimmäisen naistutkimusta käsitelleen seminaarin. Siitä alkoi Suomessa naistutkimuksen nousukausi. Tosin moni luuli pitkään, että ’naistutkimus on kai jotain gynekologiaa.’”

Ajatus naistutkimuksesta gynekologiana kiteyttääkin osuvasti ennakkoluuloja, joiden parissa sukupuolentutkimus kamppaili ja ehkäpä kamppailee vieläkin.

Muutama kappale myöhemmin toimittaja kiteyttää osuvasti: ”Nyt naistutkija on eräänlainen tiedeyhteisön moniottelija: haastaa melkein minkä tahansa tieteen, aiheen ja ainelaitoksen, ylittää niiden perinteiset rajat, ja tuo esiin sukupuolinäkökulman.”

Tämä hieno määritelmä on kestänyt aikaa. Sitten vuoden 1993 alan nimi on muuttunut naistutkimuksesta sukupuolentutkimukseksi. Sukupuoleen liitettäviä normeja ja oletuksia, niiden yhteenkietoutumista muiden erojen, kuten rodun, etnisyyden, seksuaalisuuden ja luokan, kanssa tutkitaan lukuisilla eri aloilla: kulttuurin, median, työelämän, talouden, kasvatustieteiden, kansainvälisten suhteiden, oikeuden kuin sosiologiankin piirissä.

Itse tulen sukupuolentutkimukseen politiikan tutkimuksen kautta. Kun koittaa pakollinen hetki paikantaa ja määritellä tutkimustani, sanon sen käsittelevän sukupuolta, valtaa ja politiikkaa.

Tasa-arvopolitiikan juuret

Tutkimukseni on ollut vahvassa vuoropuhelussa muuttuvan yhteiskunnan ja politiikan kanssa. Suunnanmuutoksen aikana testataan sekä tasa-arvopolitiikan rakenteiden kestävyyttä että sukupuolten tasa-arvon merkitystä, keskeisyyttä ja tärkeyttä.

Sana ”suunnanmuutos” esiintyy Raija Julkusen vuonna 2001 julkaistun kirjan Hyvinvointivaltion suunnanmuutos nimessä. Teoksessa Julkunen tarkastelee 1990-luvun laman vaikutuksia suomalaiseen hyvinvointivaltioon.

Suunnanmuutoksen aikana testataan sekä tasa-arvopolitiikan rakenteiden kestävyyttä että sukupuolten tasa-arvon merkitystä, keskeisyyttä ja tärkeyttä.

Kirjan kriittisen tarkastelun ytimessä on ajatus, että suunta voi muuttua, mutta suunnanmuutoksen juuret ovat menneessä. Useat tutkijat ovat osoittaneet, kuinka lama tai talouskriisi vain tarjoaa tekosyyn toteuttaa epäsuosittuja uudistuksia, jotka alkavat näyttäytyä välttämättöminä.

Halusin ymmärtää tätä tasa-arvon ja tasa-arvopolitiikan muutoksen kysymystä palaamalla viisi vuotta sitten ilmestyneeseen yhdessä Kevät Nousiaisen ja Milja Saaren kanssa toimittamaan kirjaamme Tasa-arvo toisin nähtynä: Oikeuden ja politiikan näkökulmia tasa-arvoon ja yhdenvertaisuuteen.

Tuolloin luimme suomalaista tasa-arvopolitiikkaa toisin kolmella tavalla. Ensinnäkin halusimme konkreettisesti, tasa-arvo-oikeuden ja politiikan kautta, kyseenalaistaa suomalaisen tasa-arvopolitiikan kansallisuuden. Asetimme Suomen tasa-arvopolitiikan kansainväliseen kontekstiin kuvaamalla yksityiskohtaisesti esimerkiksi Euroopan unionin merkittävää vaikutusta Suomen tasa-arvopolitiikkaan ja oikeuteen.

Kirjoitimme siitä, mitä ongelmia tasa-arvon kansallisuuteen liittyy. ”Suomalainen” tasa-arvo on kääntynyt nationalismin voimavaraksi ja välineeksi, jolla piirretään rajaa ”meidän” ja ”muiden” välille. Suomessa elää yhä vahvana mielikuva ”tasa-arvon mallimaasta”, jossa sukupuolten välinen tasa-arvo on suomalaisen hyvinvointivaltion ominaispiirre.

”Suomalainen” tasa-arvo on kääntynyt nationalismin voimavaraksi.

Huomion kiinnittäminen kansainvälisiin oikeudellisiin velvoitteisiin tuo näkyväksi sen, miten suuri osa suomalaisen tasa-arvopolitiikan edistysaskelista on ollut kansainvälisiin sopimuksiin ja velvoitteisiin pohjautuvaa tuontitavaraa. Velvoitteita tarkastelemalla näkyy myös se, kuinka paljon näitä askelia on edelleen ottamatta.

Toiseksi nostimme esille uusliberalismin vaikutuksen ja arvioimme, että suurimpia haasteita tasa-arvolle asettavat uusliberalistiset hallinnan muodot ja niiden taustalla vaikuttava yhteiskunnallisia eroja kasvattava globaali kapitalismi. Uusliberalismi korostaa yksilökeskeisiä tasa-arvomääritelmiä, jotka vaikeuttavat sukupuolittuneiden valtajärjestelmien havaitsemista ja purkamista.

Samalla eriarvoistuva maailma haastaa tasa-arvopolitiikkaa, -oikeutta ja -tutkimusta. Yksilökeskeiset määritelmät ovat vastakkainen tapa ymmärtää sukupuolten välinen tasa-arvo Suomessa vallinneelle perinteiselle tavalle, jossa tasa-arvo määrittyi sosiaalisena ja tosiasiallisena tasa-arvona, jota edistetään esimerkiksi valtion sosiaalipolitiikan keinoin.

Kolmanneksi koko kirjan läpileikkaava teema oli keskittyä oikeuden ja politiikan muuttuvaan suhteeseen tasa-arvopolitiikassa: tasa-arvon edistämisen ja syrjinnän vastaisen lainsäädännön suhteeseen. Vielä pari vuosikymmentä sitten tasa-arvopolitiikan vaatimukset kohdistuivat epätasa-arvoisten yhteiskunnallisten rakenteiden purkamiseen pikemmin kuin yksilöiden oikeuksiin.

Tuolloin tasa-arvopolitiikan keino oli tasa-arvon edistäminen eikä syrjinnän vastustaminen. Korostamalla oikeuden ja politiikan muuttunutta suhdetta kohti syrjinnän vastustamisesta nostimme esiin siirtymän rakenteista ja tosiasiallisesta tasa-arvosta yksilöihin ja syrjintään.

Tasa-arvopolitiikan suunnanmuutos Euroopan unionissa

Kun pohditaan mahdollista ”tasa-arvopolitiikan suunnanmuutosta”, tämä aiempi konteksti on voimakkaasti läsnä ja muutoksen juuret – esimerkiksi uusliberalismin vaikutus – ovat olleet yhteiskunnassamme jo pitkään.

Samalla kuitenkin hätkähdin, kun aloin peilata kirjaamme sen jälkeen tekemääni tutkimukseen. Väitänkin, että tasa-arvopolitiikan suunnanmuutos on tapahtunut sekä Euroopan unionin että kotimaan tasolla.

Tasa-arvopolitiikan suunnanmuutos on tapahtunut sekä Euroopan unionin että kotimaan tasolla.

Yhdessä Madridin Complutense-yliopistossa toimivan Emanuela Lombardon kanssa toimittamassamme kirjassa Gender and the Economic Crisis in Europe: Politics, Institutions and Intersectionality kuvaamme Euroopan unionin tasa-arvopolitiikan alasajoa talouskriisin seurauksena ja sen vaikutuksia Euroopan unionin jäsenvaltioiden politiikkaan.

On tärkeä ymmärtää, että EU:lla on perinteisesti ollut vahva tasa-arvo-oikeudellinen ja poliittinen profiili, jonka merkitystä Suomelle kuvasimme aiemmin mainitsemassani kirjassa Tasa-arvo toisin nähtynä.

Euroopan unionin tasa-arvopolitiikan voi katsoa rakentuvan viidelle pilarille: vahvalle syrjinnän vastaiselle lainsäädännölle, mahdollisuudelle positiivisiin erityistoimiin, sukupuolinäkökulman valtavirtaistamiselle kaikkeen politiikkaan, komission rahoitukselle jäsenvaltioiden tasa-arvotyölle ja -projekteille ja komission tasa-arvosuunnitelmille ja tasa-arvon tiekartoille.

Euroopan unionin tasa-arvopolitiikka on ollut viimeiset vuodet kriisissä.

Euroopan unionin tasa-arvopolitiikka on ollut viimeiset vuodet kriisissä. Nämä viisi pilaria, joille politiikka on rakentunut, ovat pysähdyksissä. Uutta lainsäädäntöä ei tule tai mene läpi Euroopan parlamentissa, sukupuolinäkökulman valtavirtaistaminen ei toimi, tasa-arvotyön rahoitus vähenee ja komission uusi tasa-arvostrategia on vain vesitetty versio aiemmista.

Tämä on tapahtunut tilanteessa, jossa talouskriisin vaikutukset ovat olleet sukupuolittuneita. Kirjamme luvut kuvaavat, kuinka erilaiset naiset ja vähemmistöt – etniset vähemmistöt, maahanmuuttajat, köyhät – ovat joutuneet vallalla olevan talouspolitiikan kärsijöiksi.

Monet ovat menettäneet julkisen sektorin työpaikkoja, julkiset palvelut – kuten lasten päivähoito – ovat heikentyneet, työolot ovat huonontuneet, hoivan yksityistäminen on työntänyt naisia pois työmarkkinoilta, nuorten paineet ovat tiukentuneet ja raskaana oleviin naisiin on kohdistunut syrjintää työpaikoilla.

Euroopan unionin talouspolitiikan sukupuolivaikutukset arvioimatta

Euroopassa on eletty aikaa, jolloin vahvaa tasa-arvopolitiikkaa ja lainsäädännön toimeenpanoa olisi tarvittu erityisen paljon. Tällaisessa tilanteessa on merkittävää, että sukupuolinäkökulman valtavirtaistamisen periaatteita ei ole toteutettu suhteessa EU:n harjoittamaan talouspolitiikkaan. Toisin sanoen talouskuripolitiikan sukupuolivaikutuksia ei ole arvioitu.

Vastaavasti sukupuoli- tai tasa-arvonäkökulmaa ei ole nostettu esiin uusissa EU:n taloudellisen hallinnan mekanismeissa, kuten vaikkapa eurooppalaisessa seurantajärjestelmässä (European semester). Ne ovat kaventaneet kaikilta demokraattisen osallistumisen mahdollisuuksia. Päätöksiä tehdään jossain kaukana ja ne esitetään vaihtoehdottomina. Erityisesti ne ovat sulkeneet ulkopuolelleen naisten osallistumisen.

Myös Euroopan komission tasa-arvo-ohjelmissa voidaan havaita merkittävää heikentymistä. Toimenpiteet ja tavoitteet ovat alkaneet kohdistua vain komission omaan toimintaan eivätkä ne enää velvoita jäsenmaita tai viittaa yhteistyöhön kansalais- tai työmarkkinajärjestöjen kanssa.

Toimenpiteet ja tavoitteet ovat alkaneet kohdistua vain komission omaan toimintaan eivätkä ne enää velvoita jäsenmaita tai viittaa yhteistyöhön kansalais- tai työmarkkinajärjestöjen kanssa.

Viitteet EU:n perustamissopimuksiin tai Pekingin toimintaohjelmaan ja niissä olevaan oikeudelliseen velvoittavuuteen edistää sukupuolten välistä tasa-arvoa ovat kadonneet. Tällöin sukupuolten tasa-arvon edistämisestä tulee vapaaehtoinen valinta eikä sitova velvoite.

Tutkimustulokset sukupuolten tasa-arvon ja tasa-arvopolitiikan kehityskuluista Euroopan unionin tasolla ovat siis huolestuttavia. Jokaisella jäsenmaalla on oma tarinansa kerrottavaksi Kreikasta ja Espanjasta Irlantiin ja Portugaliin.

Euroopan unionin aiemmin tarjoama ”vahva selkänoja” heikkenee. Samaan aikaan Suomessa käydyssä keskustelussa perusoikeuksien ja ihmisoikeuksien asemaa on kyseenalaistettu ennennäkemättömällä tavalla. Tarkasteltaessa politiikan ja oikeuden suhdetta huolestuttavaksi muodostuu Euroopan unionin tasa-arvo-ohjelmien velvoittavuuden heikkeneminen.

Aiemmin me Euroopan unionin tasa-arvopolitiikan tutkijat puhuimme pehmeästä sääntelystä, joka oli kuitenkin ohjaavaa ja jossain määrin velvoittavaa.  Velvoittavuuden heikennyttyä komission tasa-arvo-ohjelma ei enää täytä edes pehmeän sääntelyn määritelmää. Toisin sanoen siinä, missä aiemmin näimme oikeuden vahvistuvan tasa-arvopuheessa, se vetäytyy nyt Euroopan unionissa, ja politiikka tunkeutuu vahvemmin oikeuden alueelle.

Siinä, missä aiemmin näimme oikeuden vahvistuvan tasa-arvopuheessa, se vetäytyy nyt Euroopan unionissa, ja politiikka tunkeutuu vahvemmin oikeuden alueelle.

Tunnistamme kehityskulun myös viime vuosien ajalta Suomessa. Perustuslakivaliokunnan ympärillä käydään kiivasta keskustelua ja politiikkojen ”perusoikeusfundamentalisteiksi” leimaamia asiantuntijoita kohtaan esitetään rajua kritiikkiä. Tasa-arvo-oikeudellisen tai poliittisen velvoittavuuden sijaan Euroopan unionista on viime vuosina tullut tukea, vetoapua ja selkänojaa talouskuripolitiikalle ja uusliberalistisille valinnoille, joiden ongelmallisuutta purimme kirjassamme.

Suunnanmuutoksia Suomessa

Olen halunnut tutkimukselleni uskollisena asettaa suomalaisen tasa-arvopolitiikan suunnanmuutokset laajempaan eurooppalaiseen kontekstiin. Samaan aikaan on tietysti olennaista tarkastella tasa-arvopolitiikan suunnanmuutoksia Suomessa.

Suomessa tasa-arvotutkimuksen ja tasa-arvotutkijan termeissä on jotain vanhahtavaa ja kuivaa. Se liittyy mielikuvaan siitä, että kyseessä on menneen maailman kamppailut – tasa-arvohan saavutettiin jo.

Jokainen alalla työskentelevä kuitenkin tietää, että kyseessä ovat suuret tunteet ja dramaattiset hetket. Olen saanut kokea niitä paljon – hillitä omia tunteita ja olla muiden tunneryöppyjen kohteena – vuosien varrella.

Yksi affektiivisimmasta ja myös palkitsevimmista ryöpyistä alkoi vuonna 2015, kun keskustan, kokoomuksen ja perussuomalaisten hallitus tuli valtaan ja tasa-arvopolitiikan suunnanmuutos sai selkeän muotonsa.

Hallitus jätti sukupuolten väliseen tasa-arvoon liittyvät tavoitteet pois hallitusohjelmasta, totesi, että naiset ja miehet ovat tasa-arvoisia Suomessa, ja esitti naisten asemaa huonontavan poliittisen ohjelman.

Mitä tunteita voi kokea tasa-arvotutkija, kun hallitus ensimmäistä kertaa 20 vuoteen jättää sukupuolten väliseen tasa-arvoon liittyvät tavoitteet pois hallitusohjelmasta, toteaa, että naiset ja miehet ovat tasa-arvoisia Suomessa, ja samalla esittää naisten asemaa huonontavan poliittisen ohjelman?

Tästä tunteiden ilotulituksesta tuli yksi tutkijanurani palkitsevimpia tieteellisen asiantuntemuksen, poliittisen vaikuttamisen ja feministisen yhteistyön hetkiä yhdessä kollegojeni Anna Elomäen, Anu Koivusen ja Hanna Ylöstalon kanssa. Osaltaan olimme mukana vaikuttamassa siihen, että Suomeen saatiin hallituksen tasa-arvo-ohjelma, josta myöhemmin kirjoitimme: ”vähemmän, halvemmalla ja huonompaa.” Tasa-arvokentän toimijoilta saimme tutkijoina kiitoksen ja palkinnon siitä, että tasa-arvosta tuli jälleen kiinnostavaa tämän kampanjan myötä.

Tutkimuksen kannalta olennaista on, että pääsimme yhdessä pureutumaan siihen, millainen suunnanmuutos tasa-arvopolitiikalle on uusi politiikan kieli ja tekotapa. Sosiologia-lehdessä ilmestyneen artikkelimme analyysi osoittaa, että Sipilän hallitukselle ominainen ”strateginen” johtaminen uusliberaalin hallinnan muotona on hankala tasa-arvolle ja tasa-arvopolitiikalle.

Siinä, missä me tasa-arvotutkijat olimme tottuneet kritisoimaan edellisten hallitusohjelmien liian kunnianhimottomia muotoiluja vanhempainvapaajärjestelmän uudistamisesta, palkkaerojen kaventamisesta tai naisiin kohdistuvan väkivallan poistamisesta, tasa-arvo ja tasa-arvopolitiikka eivät enää edes mahtuneet strategisen hallitusohjelman agendalle.

Hallituksen tasa-arvo-ohjelma valmistuikin vasta vuosi hallitusohjelman jälkeen. Se, että tasa-arvo-ohjelma ylipäänsä saatiin, osoittaa, että tasa-arvotoimijoiden yhteisillä kamppailuilla on merkitystä. Samalla strategisen johtamisen vaatimus lyhyistä papereista, selkeistä tavoitteista ja täsmällisistä keinoista osoittautui ongelmalliseksi sukupuolten välisen tasa-arvon näkökulmasta.

Monimutkaiset rakenteisiin ja valtaan liittyvät kysymykset tiivistyvät tasa-arvo-ohjelmassakin parilla sanalla ilmaistaviksi, määrällistetyiksi tavoitteiksi.

Monimutkaiset rakenteisiin ja valtaan liittyvät kysymykset tiivistyvät tasa-arvo-ohjelmassakin parilla sanalla ilmaistaviksi, määrällistetyiksi tavoitteiksi. Keinojen etsiminen ja tulosten mittaaminen korvaavat puheen arvoista, eriarvoisuudesta ja vallasta.

Usein meidän tutkijoiden työmme jää tieteellisiin julkaisuihin ja konferensseihin. Monesti keskustelua käydään vain englanniksi. Tällä kertaa esittämämme kritiikki käytiin läpi julkisuudessa ja se nousi politiikkojen tietoisuuteen ja puheisiin.

Kirjoitimme myöhemmin ”loukkaantuneista poliitikoista” uusina tasa-arvopoliittisten kamppailujen hahmoina. Heitä nimittäin riitti. Itseään tasa-arvon kannattajina pitävät poliitikot ottivat hallituksen tasa-arvopolitiikan suunnanmuutokseen kohdistamamme kritiikin henkilökohtaisesti.

Loukkaantuneiden politiikkojen myötä tasa-arvo on vaarassa muuttua henkilökohtaiseksi arvoksi.

Loukkaantuneiden politiikkojen myötä tasa-arvo on vaarassa muuttua henkilökohtaiseksi arvoksi. Ajatuksena on, että tutkijoille ja kansalaisille pitäisi riittää, että tiedämme hyväntahtoisten politiikkojen kannattavan tasa-arvoa.

Sukupuolten tasa-arvo ei silloin enää ole yhteiskunnallinen normi, joka on keskustelun ja kamppailun kohde, vaan jokaisen henkilökohtainen ominaisuus. Tällainen kehityskulku vie tasa-arvopolitiikan yksilökeskeisyyden uudelle tasolle.

Tasa-arvoa puristaa myös konservatismin ja nationalismin nousu

Sukupuolten tasa-arvoa Suomessa ei purista vain hallituksen talouskuripolitiikan taustalla vaikuttava uusliberalismi, vaan myös konservatismi ja nationalismi. Elomäen kanssa olemme kuvanneet tätä uusliberalismin, konservatismin ja nationalismin kolmioksi.

Konservatiivisuus ja perinteiset arvot näkyvät hallituksen politiikan perhekeskeisyydessä, sen perinteisissä käsityksissä sukupuolesta ja perheestä sekä konkreettisesti esimerkiksi kieltäytymisenä uudistaa räikeästi ihmisoikeuksia rikkovaa translakia.

Vihapuhe maahanmuutosta, rasismista, feminismistä, sukupuolesta ja tasa-arvosta kirjoittavia naispuolisia politiikkoja, toimittajia, tutkijoita ja aktivisteja kohtaan on yleistynyt viime vuosina.

Nationalismi ja rasismi sen yhtenä ilmenemismuotona näkyvät turvapaikkapolitiikan kiristymisessä ja siinä, kuinka kansainväliseen normistoon nojaava ihmisoikeuspuhe loistaa poissaolollaan. Yksi konkreettinen seuraus on, että vihapuhe maahanmuutosta, rasismista, feminismistä, sukupuolesta ja tasa-arvosta kirjoittavia naispuolisia politiikkoja, toimittajia, tutkijoita ja aktivisteja kohtaan on yleistynyt viime vuosina.

Tasa-arvopolitiikan suunnanmuutoksen kannalta olennaista on, että nämä kolme poliittista projektia vaikuttavat hallituksen politiikassa usein yhtä aikaa. Aktiivista kansalaisyhteiskuntaa tarvitaan vastustamaan kolmion tuottamaa tasa-arvopolitiikan suunnanmuutosta. Erityisen haasteellista perinteisille tasa-arvokentän toimijoille on kuitenkin ollut kritisoida nationalismin ja rasismin vaikutuksia.

Uuden feministisen aktivismin nousu

Englantilaisen sanonnan mukaan perspektiivistä riippuu, onko lasi kulloinkin puoli tyhjä vai puoli täysi. Feministitutkijan lasi on lähes aina puoli tyhjä. Puolitäydeksi lasin tekee kuitenkin yksi tasa-arvopolitiikan todella positiivinen suunnanmuutos: uuden feministisen aktivismin nousu.

Suomalaiseen yhteiskuntaan on ilmestynyt joukko uusia toimijoita, jotka vastaavat kolmion asettamiin haasteisiin. Näitä ovat ruohonjuuritason liikkeet, kuten TASAN!-verkosto, feministinen puolue ja eduskunnan feministiverkosto – erotuksena eduskunnan naiskansanedustajien verkostosta.

Tasa-arvopolitiikan todella positiivinen suunnanmuutos on uuden feministisen aktivismin nousu.

Sukupuolentutkimuksen kannalta huomionarvoista on, että kaikkien näiden keskiössä on feministinen tieto, ei (nais)sukupuoli. Tämä on tarkoittanut aiempaa enemmän intersektionaalista feminismiä, jossa sukupuolen eriarvoisuuden nähdään kietoutuvan muihin eroihin, kuten rotuun, etnisyyteen, luokkaan, seksuaalisuuteen tai vaikkapa ikään.

Tällainen feministinen tieto, jonka tuottamisessa sukupuolentutkimuksella on merkittävä tehtävä käsitteiden, teorioiden ja empiiristen tutkimustulosten tasolla, pystyy vastaamaan tasa-arvopolitiikan suunnanmuutoksen haasteisiin.

Teksti perustuu Johanna Kantolan 5.9.2017 Tampereen yliopistossa pitämään sukupuolentutkimuksen professuurin juhlaluentoon ”Tasa-arvopolitiikan suunnanmuutos: Sukupuoli, valta ja politiikka Suomessa ja Euroopassa”.

PhD Johanna Kantola on sukupuolentutkimuksen professori Tampereen yliopistossa.

Lisää aiheesta

4 Comments

  1. Ihan pätevää analyysia politiikan tutkijalta. Keskeinen ongelma tulee kuitenkin esiin tässä kaneetissa:

    ”Muutama kappale myöhemmin toimittaja kiteyttää osuvasti: ”Nyt naistutkija on eräänlainen tiedeyhteisön moniottelija: haastaa melkein minkä tahansa tieteen, aiheen ja ainelaitoksen, ylittää niiden perinteiset rajat, ja tuo esiin sukupuolinäkökulman.”

    Surullista mutta näköjään totta: edelleen taistellaan avoimesti tiedettä vastaan. Tämä on suurin syy sille, miksi akateemiset ihmiset kyseenalaistavat sukupuolentutkimuksen.

  2. Ove Stenmark 24.9.2017 at 08:42

    Sukupuolentutkimus ei ole tiedettä, jos kriteeriksi valitaan teorian kumottavuus, eli se ei haasta tieteitä. Tiede on rajattua, sukupuolentutkimus on rajatonta. Tiede erottaa väitteentekijän väitteestä, sukupuolentutkimus perustuu auktoriteettiin. Tiede on asiantuntevaa, sukupuolentutkimus on kokonaisvaltaista. Tieteellinen tutkimustulos ei ole poliittinen kannanotto, sukupuolentutkimus on. Lopuksi, tiede perustuu todellisuuden kolmijakoon, jossa subjekti, objekti ja subjektin oletukset objektista ovat eri asioita. Sukupuolentutkimuksessa lähtökohta, aihe ja johtopäätös voivat olla samoja ennaltamäärättyjä tuloksia tutkijan päässä.

  3. Ove: en ottaisi näin voimakasta kantaa asiaan.

    Keskeisin ongelma kirjoituksessa liittyy ”feministisen tiedon” käsitteeseen. Kun tieto (epistemologia) näin alistetaaan politiikalle, ei ole pitkä matka yhteiskuntatieteiden viime vuosikymmenten suurimpaan harharetkeen, relativismiin. Jos naisilla on omaa erityistä tietoa, sitä on oltava myös muilla ryhmillä, mukaan lukien poliittiset liikkeet aina työväenliikkeestä fasismiin. Näillä premisseillä myös yritetään edelleen hyökätä muita tieteenaloja vastaan. Jos naisilla on omaa erityistä tietoa, sitä on oltava myös enkeliparantajilla ja denialisteilla.

    Nykyisessä ”vaihtoehtoisten faktojen” maailmassa on hämmästyttävää, että feministinen tutkimus edelleen näyttää kulkevan samaa tietä. Yhtä hämmästyttävää on, että kotimaisessa yhteiskuntatieteessä kukaan ei edelleenkään uskalla viheltää peliä poikki. Politiikalla tosiaan on merkitystä — myös yliopistolaitoksen sisällä.

  4. Ove Stenmark 25.9.2017 at 15:25

    Kyllä, juuri näin.

Leave a comment

Your email address will not be published.


*