Teuvo Hakkarainen – raskaan sarjan vaalisonni?

Lukuaika: 5 min. 

Tamperelainen-paikallislehden juttu Teuvo Hakkaraisesta nahkatakkiin pukeutuneena, testosteroiinia uhkuvana ”raskaan sarjan vaalisonnina” avaa tulkintaikkunoita politiikan ja viriiliyden kytköksiin, protestimaskuliinisuuteen ja perussuomalaisuuteen.

Kuuntele artikkeli Susanna Hastin lukemana:

 

Tamperelainen paikallislehti otsikoi: ”Avustajat pois kehästä – Nyt saapuu Tampereelle raskaan sarjan vaalisonni”.

Jutun – jota voisi ajatella jopa ilmaiseksi mainokseksi – leipätekstissä kirjoitetaan, kuinka perussuomalaiset lyövät ”oman kortensa kekoon kutsumalla sunnuntaiksi Tampereelle viitasaarelaisen sahurin, monessa julkisessa myllyssä marinoituneen kansanedustaja Teuvo Hakkaraisen”.

Vierailua mainostavassa vaalijulisteessa herra Hakkarainen on pukeutunut miehekkäästi nahkatakkiin, aurinkolaseihin, farmarihousuihin ja bootseihin.

Teuvo Hakkarainen ja Niccolò Machiavelli

Mieheyden ja politiikan yhteen kietoutuminen on ollut niin itsestään selvää, ettei sitä ole osattu edes tutkia kuin vasta viime vuosikymmeninä, vaikka jo modernin politiikan tutkimuksen isänä pidetyn Niccolò Machiavellin ajattelussa mieheys oli politiikan keskiössä.

Ensinnäkin Machiavellin ja renessanssiajan humanistien ihailemassa antiikin ajan maailmassa arvostettiin yli kaiken sankaruutta ja sotilaallista loistoa, mikä yhdistettiin miehuullisuuteen. Sen vastakohtana oli feminiiniseksi ymmärretty taloudenhoito eli ekonomia.

Toiseksi Machiavelli kirjoitti ruhtinaskunnan tai tasavallan autonomiasta, mutta ei viitannut sillä valtioon, vaan siihen, kuinka miesten on kyettävä (itse)hallintaan. Näin mies erottautui naisista, lapsista, orjista ja muukalaisista, jotka eivät olleet autonomisia vaan holhottavia. Valtion käsite ei ollut vielä Machiavellin aikana eronnut ruhtinaan statuksesta.

Kaupunkivaltion autonomian puolustaminen yhdisti nämä kaksi teemaa: sankariteot valtion puolesta ovat miehuullisuuden todistusaineistoa.

Politiikan taitoa eli sankarillisia tekoja suoritettiin harjoittamalla virtùta. Sitä ei sovi sekoittaa kristilliseen hyveen käsitteeseen, vaan etymologisesti se viittaa latinan sanaan virtus, jossa ’vir’ tarkoitta miestä. Virtùn käsitteen assosiaatio viriiliyteen ei ole sattumaa.

Virtùn käsitteen assosiaatio viriiliyteen ei ole sattumaa.

Sitä harjoittamalla ruhtinas tai poliitikko pyrki luomaan liittosuhteen kansanjoukkoihin toisia ruhtinaita tai poliitikkoja vastaan, jotka hän pyrki osoittamaan kyvyttömiksi eli feminiinisiksi.

Sigmund Freud kirjoituksessaan joukkopsykologiasta menee vielä pidemmälle osoittamalla, kuinka ruhtinaan tai poliitikon ja kansanjoukkojen välinen suhde on viime kädessä seksuaalinen. Keskeisessä asemassa joukkopsykologiassa on identifikaatio eli samaistuminen.

Samaistumisessa on kyse ryhmän jäsenten keskinäisistä suhteista sekä ryhmän jäsenten ja sen johtajan välisestä suhteesta. Ryhmän jäsenet ihailevat johtajaansa kuin isää asettamalla tämän yhteiseksi ego-ideaalikseen (haaveilemalla joskus tulevansa samanlaiseksi), mikä saa heidät myös tuntemaan olevansa veljiä keskenään. Tämä pitää ryhmän koheesiota yllä.

Esseessä narsismista Freud kirjoittaa siitä, kuinka kyse on homoseksuaalisen libidon suuntaamisesta sellaiseen muotoon, mikä on yhteiskunnallisesti hyväksyttävää.

Sikäli kun toisen miehen avoin rakastaminen ei ole sallittua, niin halu ylevöitetään ihailuksi – ehkäpä hienoisella huumorilla höystettynä, kuten Hakkaraisen kaltaisen ”vaalisonnin” tapauksessa.

Hakkarainen ei kuitenkaan ole varsinaisesti sen enempää machiavelliläinen ruhtinas tai valtiomies kuin Freudin kuvaama isähahmo.

Mutta Hakkarainen ei kuitenkaan ole varsinaisesti sen enempää machiavelliläinen ruhtinas tai valtiomies kuin Freudin kuvaama isähahmo. Miksi sitten perussuomalaisten kannattaa kierrättää häntä oman vaalipiirin ulkopuolella Tampereen Teiskon Kämmenniemen Kessan baarin kaltaisessa paikassa kunnallisvaalien alla?

Teuvo Hakkarainen ja protestimaskuliinisuus

Sosiologi R. W. Connell yhdessä Tim Carriganin ja John Leen kanssa lanseerasi hegemonisen maskuliinisuuden käsitteen laajemmalle tutkijayhteisölle vaihtoehdoksi sukupuolirooliteorialle, joka oli sokea sukupuolten välisille valtasuhteille ja oletti roolien olevan muuttumattomia.

Se toi näkyville sukupuolten välisten ja miesten keskinäisten hierarkkisesti määräytyneiden valtasuhteiden lisäksi sen, että maskuliinisuus ei ole kaikille miehille sama.

Maskuliinisuus ei ole kaikille miehille sama.

Connellin teoriassa hallitsevana luokkana on keskiluokkainen hegemoninen maskuliinisuus, joka asettuu hegemoniaa kannattavien, marginalisoitujen ja alistettujen maskuliinisuuksien yläpuolelle.

Se ilmenee ideaalikuvana maskuliinisuudesta, johon huomattava osa miehistä kuvittelee kykenevänsä identifioitumaan, tai ainakin he pitävät hegemonisen maskuliinisuuden ideaalikuvaa tavoittelemisen arvoisena. Sen tukeminen nimittäin antaa lupauksen hallitsevasta asemasta suhteessa toisiin miehiin ja kaikkiin naisiin – vaikka todellisuudessa asia olisikin toisin.

Yksi marginalisoidun maskuliinisuuden muodoista on työväenluokkainen protestimaskuliinisuus, jota Hakkarainen edustaa.

Hän protestoi ruumiillisuudellaan ja suorapuheisuudellaan feminisoitunutta, urbaania, kosmopoliittia, liberaalia ja keskiluokkaista maskuliinisuutta ja miespoliitikkoja vastaan, joiden monet Hakkaraisen kannattajat tulkitsevat olevan hegemonisessa asemassa ja ovat ainakin osittain oikeassa.

Hän protestoi feminisoitunutta, urbaania, kosmopoliittia, liberaalia ja keskiluokkaista maskuliinisuutta ja miespoliitikkoja vastaan.

Toisaalta Hakkaraisen ruumiillisuus ja suorapuheisuus voidaan kapinan sijaan tulkita yhdeksi hegemonisen maskuliinisuuden puoleksi. Jos tarkkoja ollaan, niin Hakkarainen on yrittäjä, ei työläinen. Mutta yhtä kaikki: todellisiin vallan kabinetteihin hän ei ole missään vaiheessa päässyt, vaan hänen tehtävänään on avustaa, herättää huomiota ja kerätä ääniä puolueelleen.

Tämä on ollut miestutkimuksessa vallitseva selitysmalli sille, miksi protestimaskuliinisuus kääntyy helposti itseään vastaan: se vahvistaa entisestään hegemonista maskuliinisuutta, mitä vastaan se kapinoi kääntyen helposti työväenluokkaisten miesten itsetuhoisuudeksi.

Teuvo Hakkarainen ja Tom of Finland

Tamperelaisessa julkaistussa jutussa kuvataan, kuinka ”Miami Vice -tyyppisiin laseihin ja hapsunahkatakkiin pukeutunut Hakkarainen kävelee tupakka huulessa kohti kameraa”. Miami Vicen lisäksi toinen assosiaatio Hakkaraisen olemukseen on parin viime vuoden aikana paljon julkisuutta saanut Touko Laaksosen alias Tom of Finlandin kuvasto.

Laaksosen piirroshahmot merimiehistä, moottoripyöräilijöistä, tukkijätkistä ja nahkaan pukeutuneista miehistä loivat uudenlaisen kuvan maskuliinisesta ja työväenluokkaisesta homomiehistä, jotka protestoivat keskiluokkaista ja feminisoitunutta mieskuvaa vastaan samalla tavoin kuin Hakkarainen olemuksellaan.

Toisin sanoen kuva Hakkaraisesta nahkatakki päällä ja tupakka huulessa ei välttämättä kanna samoja merkityksiä suuren yleisö edessä kuin vielä vuosikymmen sitten.

Connell jo vuonna 2005 yhdessä James D. Messerschmidtin kanssa myönsi, ettei hegemoninen maskuliinisuus enää tänä päivänä välttämättä rakennu vastakkaiseksi homomieheydelle, kuten se 1980-luvulla ja alkuperäisessä teoriassa vielä teki.

Hegemoninen maskuliinisuus ei enää tänä päivänä välttämättä rakennu vastakkaiseksi homomieheydelle.

Toisaalta samasta syystä Hakkaraisen ei tarvitse välittää siitä, minkälaisia assosiaatioita kuva ”vaalisonnista” herättää; vaikkei hän nahkatakkeineen ja bootseineen nuorempien sukupolvien mielissä yhdistyisikään Miami Viceen, vaan aivan johonkin muuhun.

Sosiologi Eric Anderson on mennyt vielä pidemmälle ja esittänyt, että hegemonisen maskuliinisuuden käsitteestä voidaan luopua kokonaan.

Hänen mukaansa ei ainoastaan uuden sukupolven inklusiivinen maskuliinisuus ole suvaitsevaista niin homoseksuaalisuutta kuin feminiinisyyttä kohtaan, vaan myöskään vanhemman sukupolven homofobialle identiteettiään rakentaneet miehet – Anderson käyttää näistä ilmaisua ortodoksinen maskuliinisuus – eivät enää kykene kontrolloimaan nuorempien miesten käyttäytymistä ja asenteita.

Suhteessa homoseksuaalisuuteen Anderson on ehkä oikeassa – ainakin, jos otamme esimerkiksi yhdenvertaisuuslainsäädännön etenemisen suomalaisessa yhteiskunnassa tai sen, kuinka miespoliitikot ovat uskaltaneet tulla niin sanotusti ulos kaapista ja ovat nousseet mediassa jopa kaapin päälle, kuten Tuula Juvonen aihetta käsitelleen kirjansa otsikoi.

Väite misogynian vähenemisestä perustuu virhetulkintaan, että homoseksuaalisuudella ja feminiinisyydellä olisi yhteys keskenään.

Sen sijaan Andersonin väite misogynian vähenemisestä perustuu teoreettiseen virhetulkintaan – että homoseksuaalisuudella ja feminiinisyydellä olisi tosiasiallinen yhteys keskenään ja homofobian vähentyminen vähentäisi näin automaattisesti myös naisvihamielisiä asenteita – , eikä saa empiiristä vahvistusta, jos tarkastelemme vaikkapa Suomen poliittisen järjestelmän uudelleensukupuolittumista viimeisen kymmenen vuoden aikana. Suurimpien puolueiden puheenjohtajina ja avainministereinä naiset ovat jälleen harvassa.

Päinvastoin, miehet voivat nykyään entistä vapaammin oleskella keskenään ilman pelkoa siitä, mitä heistä ajatellaan. Naisia ei tarvita paikalle todistamaan tilan heteroseksuaalisuudesta.

Niin ikään Tamperelaisen otsikko avustajan kehästä poistamisesta voidaan ymmärtää siten, että kun nahkatakkiin pukeutunut ja testosteroiinia uhkuva ”raskaan sarjan vaalisonni” puhuu politiikkaa toisille miehille niin kuin vain mies voi toisille miehille puhua (perussuomalaisten kannattajissa kaksi kolmesta tai jopa kolme neljästä on miehiä), niin siinä ei naisia – tai edes Petteri Orpon tai Ville Niinistön kaltaisia neitejä – tarvita edes kuriositeetiksi.

YTT Jiri Nieminen on politiikan tutkija.

Lisää aiheesta

Leave a comment

Your email address will not be published.


*