Turkin demokraatit ja diktaattorit

Turkin perustaja Atatürk oli eurooppalaisen liberaalin tradition vahva edustaja eikä Hitleriin ja Mussoliiniin verrattavissa oleva diktaattori, Toni Alaranta kirjoittaa. Kuva: Wikimedia Commons
Lukuaika: 4 min. 

Turkin hallitsevan AK-puolueen vallan muuttuessa rumaksi poliisivaltioksi, joka tallaa työntekijöiden oikeudet ja vähät välittää ilmaisun- ja sananvapaudesta, on paikallaan katsoa Turkin tasavallan alkuvuosikymmeniin ja ihmetellä ääneen Turkin nykytilaa tätä taustaa vasten. AKP tuli valtaan kertomalla kannattajilleen, että heitä ja heidän arvojaan on alistettu ja ylenkatsottu läpi tasavallan historian, Toni Alaranta kirjoittaa.

AKP:n valta pisti niin kutsutut valkoiset turkkilaiset – sekulaari eliitti, joka AKP:n mukaan kuvitteli tietävänsä paremmin, olevansa parempi ja edustavana korkeampia päämääriä kuin muut – polvilleen ja korotti Anatolian konservatiivisen pk-yrittäjän uudeksi vallankäyttäjäksi, johtajanaan ”vääryyttä kokenut”, hurskas, Istanbulin Kasımpaşan kovilla kulmilla kasvanut kansanmies Recep Tayyip Erdoğan.

Ja Erdoğan ilmoitti, että tasavallan perustajat yrittivät tehdä Turkista länsimaalaisen viinaa juomalla ja islamia ylenkatsomalla, samalla kun yhä suurempi kuoro turkkilaisia ja länsimaisia akateemikoita suolsi toinen toisensa jälkeen analyysia tasavallan alkuvuosikymmenten ikävästä perinnöstä, kemalismin kauheasta elitismistä ja nationalismista, päätyen lopulta näkemykseen, jonka mukaan Atatürk oli diktaattori, joka perusti Turkkiin Hitlerin ja Mussolinin hengessä rasistisen oikeistodiktatuurin.

Atatürkin oikeistodiktatuuri?

Mutta yhteen kysymykseen en ole saanut lähellekään tyydyttävää vastausta niiltä, jotka kuvaavat Atatürkin oikeistolaisena diktaattorina: jos Atatürkin pyrkimyksenä oli pystyttää Turkkiin harvainvaltainen (tai yksinvaltainen), keskitetty, teollistunut ja moderni kansallisvaltio Mussolinin ja Hitlerin hengessä, miksi ihmeessä hän olisi ryhtynyt hyvin laajaa vastarintaa ja tyytymättömyyttä herättäneeseen, vallitsevaa uskonnollista yhteiskuntajärjestystä ja arvomaailmaa vastustavaan kulttuurivallankumoukseen päämääränään yhtäältä perinteisen, läpeensä eriarvoisen uskonnollisen yhteiskuntajärjestyksen tuhoaminen ja toisaalta luku- ja kirjoitustaidon sekä tieteen ja teknologian levittäminen koko kansakunnalle?

Toisin sanoen, jos Atatürk edusti oikeistodiktatuuria, miksi hän hyökkäsi tämänkaltaisen valtajärjestelmän keskeistä pilaria vastaan? Uskonnollinen eliitti ja yhteiskunnan perinteinen konservatiivinen järjestys olisi ollut helppo valjastaa oikeistolaisen modernisointiprojektin oikeuttajaksi. Jos Atatürk halusi vain keskittää vallan itselleen, uudistaa armeijan ja hallinnon sekä pystyttää maahan valtiojohtoisesti modernin teollisuustuotannon, edes tasavallan perustamista ei olisi vaadittu, sillä kyseiset pyrkimykset olisi voitu toteuttaa uskontoon ja perinteiseen uskonnolliseen arvomaailmaan tukeutuvan perustuslaillisen islamilaisen sultanaatin puitteissa.

Kulttuurivallankumouksen tielle lähteminen, vallitsevan arvo- ja normijärjestelmän haastaminen, naisten emansipaatio sekä tieteen ja sekularismin itsepintainen puolustaminen osoittavat kiistatta, että Atatürkin toimintaa ohjasivat eurooppalaisen valistuksen ja liberalismin opit. ”Atatürkin reformeina” (Atatürk Devrimleri) tunnettu kulttuurivallankumous oli valtava riski, jonka ottaminen olisi ollut mieletöntä oikeistodiktatuurin pystyttämisen tarkoitusperistä. Atatürkin pyrkimysten ja hänen pystyttämänsä hallinnon tulkitseminen Mussoliniin ja Hitleriin vertautuvana oikeistodiktatuurina perustuu täydelliseen kyvyttömyyteen nähdä, kuinka lujasti kemalismi on sitoutunut eurooppalaisen liberalismin traditioon.

Atatürkin perustaman hallinnon tuomitseminen on sama asia kuin Ranskan suuren vallankumouksen päämäärien ja sen historiallisen merkityksen kiistäminen sen vuoksi, että kyseinen vallankumous sisälsi yksilönvapauksien puolustamisen, kirkon ja aateliston erivapauksien lopettamisen, naisten emansipaation ja poliittisen kansalaisuuden käsitteen synnyttämisen ohella harvainvaltaisia pyrkimyksiä, terroria ja väliaikaista yksilönvapauksien sortoa.

Toki Atatürkin hallinto ja myöhemmin kemalistit varsinkin armeijassa ovat kohdelleet vastustajiaan kovalla kädellä, ennen muuta kurdeja. Poliittinen liberalismi on jäänyt Turkissa kovin vaatimattomaksi suuntaukseksi. Tämä ei kuitenkaan johdu niinkään liiallisesta kemalismista vaan siitä, että uudenaikaisen yhteiskunnan ja kansalaisuuden muodostuminen on jäänyt sisäisen valtataistelun jalkoihin. Kemalisteja kiinnosti tasavallan alkuvuosikymmeninä ennen muuta vallankumouksen saavutusten turvaaminen ja valtion itsenäisyyden takaaminen.

Kun kemalistinen yksipuoluevalta mureni 1950-luvulla vapaissa vaaleissa, konservatiiviset keskusta-oikeistolaiset puolueet eivät pyrkineet luomaan moniarvoista liberaalia yhteiskuntaa vaan keskittyivät mustamaalaamaan kemalisteja, vasemmistoa ja ”eliittiä” sekä muodostamaan patriarkaalisen järjestelmän perustalle konservatiivisen valtablokin, esittäen oman toimintansa kansan tahdon ainoana ja oikeana ilmiasuna.

Elitismi ja kansan tahto – iskulauseista tutkimuksen osaksi

Turkki-tutkimuksen jatkuva piirre on esittää kemalistit elitistisenä, kansasta vieraantuneena kaaderina, joka pakkosyötti turkkilaisille vierasta, länsimaista elämäntapaa. Tämä tutkimuksessa alati toistuva tulkinta on monessa mielessä ongelmallinen. Kemalistit eivät ole olleet yhtään sen elitistisempiä tai harvainvaltaisempia kuin eurooppalaiset kansansivistäjät Espanjasta Italiaan, Saksasta Suomeen. Mietintäänpä Suomen fennomaaneja ja kansansivistysliikettä, jossa oli pitkälti kyse siitä, että eliitti pyrki sivistämään maamoukkina pitämänsä suomalaiset talonpojat.

Mitä taas tulee toiseen argumenttiin eli vieraan kulttuurin pakkosyöttämiseen, se uusintaa vahvasti käsityksen kulttuurisesta läpäisemättömyydestä ja kulttuurin – tässä tapauksessa Anatolian islamilaisen kulttuurin – muuttumattomasta, pysähtyneestä olemuksesta. Tosiasia on, että länsimaiset virtaukset tulivat osaksi osmanivaltiota jo 1700-luvun lopulta alkaen ja olivat siis olleet osa osmanien yhteiskunnallista todellisuutta jo yli sata vuotta ennen Atatürkin aikaa. Lisäksi on hyvin kummalista ajatella, että turkkilaisilla voisi olla jokin autenttinen oma kulttuuri, johon palata tai jota suojella ulkopuolelta tulevia vaikutuksia vastaan.

Tämä on kuitenkin se käsitys, jonka keskustaoikeistolaiset puolueet ovat indoktrinoineet Turkin väestön enemmistön keskuuteen. Se on myös hyvin populistinen ja konservatiivinen kanta, sillä sen mukaan kemalistit olivat radikaaleja pyhien, perinteisten arvojen tuhoajia. On ymmärrettävää, että keskustaoikeistolaiset (ja myöhemmin tietysti islamistiset) puolueet ovat esittäneet asian tässä valossa. Hämmästyttävämpää on, että iso osa tutkijoista ottaa tämän tulkinnan annettuna.

AKP, Erdoğan ja voittamaton blokki

AKP ja nykyinen pääministeri (kohta Turkin ensimmäiseksi presidentiksi suorilla kansanvaaleilla nouseva) Erdoğan tulivat valtaan kemalismin ja harvainvallan haudankaivajina, ”tosidemokraatteina” korruption vastustajina, jotka vielä jollakin konstilla onnistuivat yhdistämään islamilaisen arvokonservatismin, uusliberaalin markkinatalouden ja Turkin eurooppalaistamisen. Mutta ehkäpä onkin toisen suuren kysymyksen aika: miten on mahdollista, että sen prosessin lopputuloksena, jossa Atatürk onnistuttiin muuttamaan valistusmiehestä diktaattoriksi ja alistava kemalismi vaihdettua AKP:n ”konservatiiviseen demokratiaan”, Turkkiin pystytettiin hirveä Leviathan, joka on valjastettu yhden itsevaltaisen ja vihaisen miehen vallanhimolle? Ehkäpä se oikeistodiktatuuri, josta Atatürkiä on syytetty, todella toteutuukin nyt Erdoğanin johdolla?

Niin Turkin Eurooppa-mieliset liberaalit kuin länsimaiset Turkin ystävätkin ovat viime kuukaudet pyöritelleet päätään ja ihmetelleet miksi 2000-luvun alussa mittaviin uudistuksiin ja demokratisoimiseen sitoutunut AKP on sittemmin muuttunut kovin toisenlaiseksi voimaksi. On ollut kuitenkin melkoisen sinisilmäistä kuvitella, että maassa, jossa on äärimmäisen hauras liberaali traditio, vallalla vuodesta 1950 lähtien vahva ”voittaja vie kaiken” -mentaliteetti ja missä yhtenäisen sunni-islamilaisen konservatiivinationalistisen blokin rakentaminen perustuu pitkälti moraalittomaksi ja kansallisen tahdon vastaiseksi kuvatun sekulaari/vasemmisto/alevi -”toiseuden” tuottamiselle, poliittisesta islamilaisesta liikkeestä polveutuva ja revanssiin tähtäävä AKP edustaisi demokraattista voimaa.

Demokraatteina AKP ja pääministeri Erdoğan kuitenkin nähtiin niin lännessä kuin Turkin liberaalien piirissä – ja osa näkee, hämmästyttävää kyllä, vieläkin. Mutta jos oikeasti avaa silmänsä, näkee yksinvaltaisen, paranoiaan taipuvan, vaaleilla valitun ”suuren johtajan” johtamassa maata, joka on demokratia enää vain nimellisesti.

Lisää aiheesta

Leave a comment

Your email address will not be published.


*