Turkin eurooppalainen kohtalo: yhden kansallisen kertomuksen loppusoinnut

Näkymä Istanbulista

Kun Turkin tasavalta perustettiin vuonna 1923, Eurooppa määrittyi Turkin kohtaloksi. Tilanne näyttää hyvin erilaiselta tänä päivänä. Sen sijaan, että Turkki olisi sosiaalistunut Pax Europea -projektiin, se on pyrkinyt palauttamaan vanhan imperiuminsa ja näkee itsensä EU:n sijaan keskusvaltana.

Turkin tasavallan perustajat kuuluivat tasavaltaa edeltäneen Osmanivaltion nuorturkkilaiseen traditioon, jossa valtion ja kansakunnan uudistamisen opit haettiin sen aikaisesta Länsi-Euroopasta. Nykyajan EU-tutkimuksessa lanseerattu termi ”europeanization”, jolla viitataan integraation yksittäisissä jäsenmaissa tuottamaan poliittisten käytäntöjen, instituutioiden ja eri politiikkalohkojen yhdenmukaistumiseen, voidaan nähdä käyttökelpoisena myös Turkin 1920-luvulla toimeenpantua reformipolitiikkaa kuvattaessa. Aivan kuten Euroopan integraatio myöhemmin, Turkin eurooppalaistaminen oli eliitin ajama poliittinen projekti, ei laajojen ihmisjoukkojen vaade.

Turkki ja silloinen Euroopan talousyhteisö EEC allekirjoittivat vuonna 1963 niin sanotun Ankaran sopimuksen, assosiaatiosopimuksen, jonka lopullisena päämäärä tuli olla Turkin täysjäsenyys talousyhteisön kanssa. Kuten tiedetään, integraatio on sittemmin edennyt ja nykymuotoisen EU:n hakijamaan statuksen Turkki sai vuonna 1999, ja virallisten jäsenyysneuvottelujen käynnistämisestä päätettiin vuonna 2004. Tähän päivään tultaessa yhteensä 35 virallisesta neuvotteluluvusta vain yksi on ”suljettu” eli saatu päätökseen.

Vaikka aloittaisimme Turkin ja EU:n suhteen tarkastelun vuoden 1963 sijasta vuodesta 1999, on todettava, että kumpikin osapuoli on muuttunut melkoisesti matkan varrella. EU:n virallisiin teksteihin ensimmäisen kerran vuonna 1993 ilmestynyt käsite ”vastaanottokyky” muuttui vuoden 2004 suuren itälaajentumisen jälkeen muodollisesta käsitteestä unionin luonteesta ja tulevaisuudesta käydyn keskustelun yhdeksi avainteemaksi. Viimeistään tässä viitekehyksessä Turkin EU-jäsenyys muuntui läpeensä poliittiseksi taistelutantereeksi, jossa muodollisilla, niin kutsutuilla objektiivisilla jäsenyyskriteereillä, on ollut hyvin rajallinen merkitys. Paljon keskeisemmäksi on tullut yleinen kiistely yhtäältä siitä, kuuluuko Turkki kulttuurisesti Eurooppaan ja toisaalta siitä, voiko unioni enää ottaa lisää jäseniä, ainakaan Turkin kokoista.

Saman aikaan kun on käynyt ilmeiseksi, että Turkki on monessa mielessä unionin kannalta ainutlaatuinen hakijamaa haastaessaan nykyiset jäsenet pohtimaan koko eurooppalaista identiteettiä ja EU:n ”syvintä olemusta”, Turkki itse on kokenut yhden poliittisen historiansa suurimmista murrosvaiheista. Tasavallan perustamisesta saakka vallinnut ulkopoliittinen traditio, jossa Turkin kuuluminen Eurooppaan on ollut keskeinen teema kansallisen identiteetin rakentamisprojektissa, on muuttunut Turkin islamilaisuutta korostavan poliittisen retoriikan voittokuluksi. Paradoksaalisella tavalla nykyinen AKP, jonka keskeisten toimijoiden juuret ovat syvällä Turkin poliittisen islamilaisen liikkeen traditiossa, on onnistunut 12 vuotta kestäneen valtakautensa aikana sekä tuomaan Turkin lähemmäksi EU-jäsenyyttä kuin yksikään aikaisempi hallitus että lähes tuhoamaan Turkin eurooppalaisuutta korostaneen kollektiivisen mielikuvituksen kansan enemmistön keskuudessa.

Nykypäivänä tarkasteltuna vaikuttaa yhä ilmeisemmältä, että AKP:n johdolle EU-jäsenyysneuvottelut ovat olleet puhtaasti välineellisiä, toisin sanoen neuvotteluprosessin aloittaminen ja ylläpitäminen ovat palvelleet aivan muita päämääriä kuin pyrkimystä tehdä Turkista EU:n jäsen. Kun AKP nousi valtaan vuoden 2002 vaaleissa, sen johtohahmojen islamistinen menneisyys oli jatkuva huolenaihe Turkin maallisille piireille niin oikeuslaitoksessa kuin kansalaisyhteiskunnassakin.

Omaksumalla demokratiaa, kansalaisvapauksia ja vähemmistöjen oikeuksia painottavan EU:n vaatiman puheenparren, liberaalidemokraattisen puolueohjelman, sekä asettamalla EU:n vaatimia lakeja, AKP sai vahvan ulkoisen oikeuttajan vallalleen. Kun entiset kovan linjan islamistit ilmoittivat jättäneensä länsimaiden vastustuksen taakseen ja omaksuneensa moniarvoisen demokratian periaatteet, Turkin perinteinen sekularistinen ryhmittymä – joka oli aina julistanut edustavansa modernia länsimaalaisuutta – yllätettiin ”housut kintuissa” puolustamassa vallitsevaa epädemokraattista, armeijan tukemaa järjestelmää.

Tai näin Turkin liberaalit asian ainakin kertoivat. Se mitä sen enempää Turkin omat liberaalit kuin Turkin nopeasta taloudellisesta noususta innostuneet eurooppalaiset kommentaattoritkaan eivät huomanneet, oli poliittisen liberalismin olematon traditio niin Turkin keskustaoikeiston kuin poliittisen islaminkin piirissä. Viimeisen viiden vuoden saldo ei jätä epäselväksi, kuinka kaukana nykyinen AKP:n suvereenisti hallitsema Turkki on EU:n moniarvoista demokratiaa peräänkuuluttavasta ideaalista. Viimeisten vuosien aikana kriittiset äänet on pamputettu tai painostettu hiljaiseksi, lehdistön ja sosiaalisen median vapautta on rajoitettu kovalla kädellä, oikeuslaitoksen poliittinen ohjailu on muodostunut perustuslakituomioistuinta lukuun ottamatta yleiseksi tavaksi, korruption ja nepotismin määrä on räjähtänyt käsiin ja lainsäädäntötyö on siirtynyt pienelle pääministerin ohjauksessa olevalle klikille, joka runnoo lait läpi ilman keskustelua.

Samaan aikaan johtavat poliitikot nostavat päivittäin moraalikysymyksiä pintaan, naisten yhteiskunnallisen aseman määrittely perustuu yhä enemmän uskonnosta kumpuavalle argumentoinnille, suuri alevivähemmistö (Turkin shiat) kokee jatkuvaa painetta valtiolliseen erikoisasemaan nostetun sunnienemmistön puolelta ja sopeutumattomuus islamilaiseen arvokonservatismiin rinnastuu maanpetturuuteen tai terrorismiin. Lyhyesti ilmaistuna voikin sanoa, että sen jälkeen kun AKP oli EU:n puoltaman demokratiadiskurssin puitteissa saanut asetettua omille kannattajilleen tärkeät teemat yhteiskunnan uudeksi normiksi, puoluetta tai sen kannattajakuntaa ei ole enää kiinnostunut sen enempää EU kuin liberaalidemokratia. Toisin sanoen kun poliittiset vastustajat armeijasta ja oikeuslaitoksesta on saatu putsattua EU-reformien avulla, EU on käynyt AKP:n johdolle tarpeettomaksi – taloutta lukuun ottamatta.

EU:n taloustaantumasta huolimatta Turkin talouskasvu on ollut vahvasti sidoksissa Eurooppaan. Tämän EU:ta vähättelevä ja länsimaiden vastaista retoriikkaa viljelevä entinen pääministeri ja piakkoin tasavallan presidentiksi nouseva Recep Tayyip Erdoğan tietää hyvin. Toisaalta EU:ssa on paljon Turkin jäsenyyttä vastustavia voimia, jotka kykenevät tarvittaessa torppaamaan maan jäsenyyden. Mutta kumpikaan osapuoli ei voi viheltää peliä poikki, sillä yhtäältä imagokysymykset ja toisaalta käsitykset vaikutusvallasta pitävät jäsenyysneuvottelut polkemassa paikallaan ilman, että kummallakaan osapuolella on aitoa halua edetä minnekään.

Turkin piti olla EU:n globaalia roolia kehittelevien silmissä astinlauta, jolla EU tekee itsestään merkittävän toimijan Lähi-idässä ja sitä kautta koko maailmassa. Puhe Turkista ”maltillisen islamin” edustajana, joka toimisi mallina koko Lähi-idälle, syntyi syyskuun 11. päivän terrori-iskujen jälkeisessä maailmassa. Yhdysvaltain ja lännen terrorismin vastainen sota vaati rinnalleen pehmeämmän strategian ja pitkään lännen leirissä (Nato-jäsen vuodesta 1952) ollut Turkki sai tässä kontekstissa toimia ”siltana”, joka osoitti, että ”sivilisaatioiden välinen törmäys” ei ollut väistämätöntä.

Myös Turkin johto on ajoittain käyttänyt silta-metaforaa maan globaalin aseman uudelleenmäärittelyssä. Mutta paljon näkyvämpää viime aikojen ulkopoliittiselle suuntautumiselle on ollut entisen ulkoministerin ja pian pääministeriksi nousevan Ahmet Davutoğlun kehittelemä, sittemmin laajojen piirien sisäistämä käsitys Turkista ”keskusvaltana”, sivilisaatiokehityksen keskiössä olevana toimijana, joka on historiansa, kulttuurinsa ja maantieteellisen asemansa vuoksi predestinoitu tulemaan islamilaisen maailman johtavaksi vallaksi. Tämä on ollut Turkin poliittisen islamilaisen liikkeen pitkään hellimä ajatus ja se sisältyy olennaisena osana siihen emotionaalisesti vahvaan kertomukseen, jota AKP kannattajilleen kertoo.

Kyseisen kertomuksen mukaan kemalistiset länsimaalaistajat ovat sortaneet Turkin vanhurskasta kansaa läpi tasavallan historian. Nyt kun kansa on vallannut viimeisenkin valtiollisen instituution itselleen äänestämällä aidon kansanmiehen eli Erdoğanin presidentiksi, kansa ja valtio voivat viimeinkin yhtyä. Tasavallan länsimaalaistamisprojekti on tässä tarinassa historiallinen virhe. AKP puolestaan ei ole kertomuksessa tavallinen puolue muiden joukossa, vaan kuten puolueen johtohahmot yhä useammin toteavat, kyse on ”historiallisen vaateen” (turkiksi büyük dava; dava tarkoittaa paitsi vaadetta tai oikeutettua asiaa myös islamin julistamista) institutionaalisesta ilmentymästä. Siis vuosisataisesta taistelusta, jolla pyritään korottamaan Turkin muslimiväestö takaisin valtaan. Tämän kertomuksen ulkopoliittinen vastine on länsimaiden vastustaminen ja ”muslimiveljien” asian ajaminen kaikkialla maailmassa, mutta aivan erityisesti Lähi-idässä, Osmanivaltion aikaisemmin hallitsemilla alueilla.

Samalla kun Turkin nykyjohto on etääntynyt yhä kauemmas aidoista EU-pyrkimyksistään, rinnakkaiseloa ja eri kulttuuripiirien välistä ymmärrystä ainakin jollain tasolla kuvaavasta silta-metaforasta on siirrytty yhä enemmän Turkkia ”keskuksena”, ”johtajana” ja ”voimana” kuvaaviin määritelmiin. EU-tutkimus ja ainakin osittain myös poliittinen eliitti eri EU-maissa tuntui kuvitelleen 2000-luvun alkupuolella, että Venäjä ja Turkki – entiset imperiumit, jotka kylmän sodan jälkeisessä maailmassa etsivät uutta rooliaan – omaksuisivat ”keskuksesta” (EU) ulospäin työntyvän normatiivisen, liberaalidemokraattisen järjestyksen. Tänään tuo ajatus tuntuu kovin kaukaiselta. Sen sijaan, että maat olisivat ”sosiaalistuneet” EU:n lanseeraamaan Pax Europea -projektiin, sekä Venäjä että Turkki pyrkivät pikemminkin palauttamaan vanhat imperiuminsa ja näkevät itsensä EU:n sijaan keskuksina. Venäjä tekee tätä jo aivan aidosti voimapolitiikan avulla, Turkki on toistaiseksi keskittynyt populistiseen länsimaiden vastaiseen retoriikkaan ja poliittis-taloudelliseen soluttautumiseen Lähi-idässä.

Artikkelikuva: rus-burkhanov / Pixabay

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Scroll to Top