Tutkimus ei ole yksilölaji

Kuva: Susanna Hast
Lukuaika: 4 min. 

Suomen itsenäisyyden juhlavuoden teema on yhdessä. Politiikan tutkijan näkökulmasta voimme olla yhdessä paitsi tutkijoina myös maailmassa.

Yhdessä tutkijoina

Tutkija Catherine Goetze kirjoittaa siitä, miten tutkijoista on tullut urastaan taistelevia yksilöitä. Hän jatkaa, että uusliberaalit työskentelytavat ovat heikentäneet kykyämme ja mahdollisuuksiamme työskennellä yhdessä ja luottaa toisiimme.

Työurien epävarmuus saa yksilöt asettumaan toisiaan vastaan. Goetze kirjoittaa ”uusliberaalista häkistä”, jossa ihmisen arvo ei määrity sen mukaan, millainen hän on ihmisenä, vaan millaisen työuran hän on onnistunut luomaan. Muista tutkijoista tulee oman uran välineitä tai esteitä.

Tutkijoista on tullut urastaan taistelevia yksilöitä.

Uusliberaali urasuuntautuneisuus akateemisessa työympäristössä voi ajaa tiedon tuottamisen intressin ohi, kun työn mielekkyys määräytyy suoriutumisarvioinneilla, tuotteistamalla ja määrällisillä indikaattoreilla. Tämä rajoittaa luovuutta, rohkeaa ajattelua ja hauskuutta sekä tuhoaa yhteisöllisyyttä.

Goetze jatkaa, että samalla vahvistuvat portinvartiointi, oikeaoppisuuden vaatimukset ja henkilökohtaisten verkostojen merkityksen korostaminen.

Olen Goetzen kanssa samaa mieltä. Urasta tulee itsetarkoitus, kun siitä täytyy kynsin hampain taistella. Seuraa ulossulkemista yhdessä tekemisen sijaan.

Ulossulkemisen sijaan tarvitaan pluralismia. Ihanteellisessa tilanteessa kansainvälisten suhteiden tutkimus tekee näkyväksi (eikä näkymättömäksi) aikaisemmin marginaalissa ollutta tutkimusta, kuten globaaliin etelään ja sukupuoleen liittyvää tutkimusta.

Tämän päivän yliopistossa menestystä mitataan jatkuvasti julkaisujen, apurahojen, hankerahoitusten ja vaikuttavuusarviointien kautta. Mitä lyhyempiä työpätkät ovat, sitä useammin tutkija joutuu tuijottamaan saavutustensa listaa.

Kilpajuoksussa oravanpyörässä hoidetaan myös yhteiskunnallinen vaikuttavuus: vaikka se koetaan merkittävänä, sitä on vaikea mitata määrällisesti.  Mittaamisen vaikeus johtaa siihen, ettei yhteiskunnallista vaikuttavuutta mielletä edelleenkään todellisena saavutuksena.

Yhteiskunnallista vaikuttavuutta ei mielletä edelleenkään todellisena saavutuksena.

Tutkijan uraan liittyy vahvasti yksilökeskeisyys, ja varsinainen yhdessä ajatteleminen on vaikeaa, varsinkin omalla alallani. Siinä missä lääketieteen piirissä työryhmät ovat enemmän sääntö kuin poikkeus, politiikan tutkimuksessa asia on päinvastoin.

Miten akateemista solidaarisuutta ja yhdessä tekemistä voisi sitten edistää? Yksi keino on puhua: konferenssipaneeleissa, illallispöydissä ja kahvituokioilla.

Tämä ei kuitenkaan riitä, sillä usein sitä saarnaa jo kääntyneelle kuulijakunnalle, ja puhumisesta tulee keskinäistä terapointia – joka sekin on joskus tarpeellista.

Täytyy löytää myös käytännön toimia. Erityisesti niiden, jotka ovat yliopiston päättävissä elimissä ja viroissa, täytyisi yhdessä heikommassa asemassa olevien tutkijoiden kanssa etsiä keinoja edistää tutkimuksen tekemisen yhteisöllisiä edellytyksiä.

Sellaisia ovat kannustimet hitaaseen ja monimuotoiseen tutkimukseen, jonka tulokset eivät näy heti tai ole mitattavissa vertaisarvioituina artikkeleina. Näin edistettäisiin terveempää työkulttuuria sekä rohkeutta ja luovuutta tutkimuksessa.

Sara Ahmed viittaa uudessa kirjassaan Living a Feminist Life vain naisiin tietoisena tiedepoliittisena tekona. Se on yksi tapa vaikuttaa.

Itse olen puolestani pyrkinyt löytämään kirjallisuutta anglosaksisen maailman ulkopuolelta, mikä on avannut kokonaan uusia maailmoja. Pyrin myös rakentamaan yhteishankkeita taiteentekijöiden kanssa tavoitteenamme tuottaa yhdessä tietoa, joka rikkoo rajoja.

Yhdessä maailmassa

Toinen yhdessä tekemisen muoto liittyy tutkimuksen tekemiseen muiden kuin tutkijoiden kanssa. Etnografinen tutkimusote on lisääntynyt kansainvälisen politiikan tutkimuksen alalla, kun kiinnostus ihmisiin ja yksityisen poliittisuuteen on ottanut tilaa valtiolähtöiseltä tutkimukselta.

Samalla tiedon tuottamiseen liittyvät eettiset kysymykset nousevat esiin. Tutkijat pohtivat yhä enemmän omaa etuoikeutettua asemaansa ja valtaansa suhteessa tutkimuksensa kohteeseen.

Ihmisten kanssa työskentelevien tutkijoiden täytyy tarkastella kriittisesti omaa suhdettaan tutkittaviin ihmisiin. Omaelämäkerrallinen kansainvälisen politiikan tutkimus tarkastelee tutkijan omaa elämää kokonaisuudessaan ja omien kokemusten merkitystä tutkimusta eteenpäin vievänä voimana.

Kiinnostus ihmisiin ja yksityisen poliittisuuteen on ottanut tilaa valtiolähtöiseltä tutkimukselta.

Solidaarisuuden ja yhdessä tekemisen ja olemisen teema nousee esiin tässä omaelämäkerrallisessa tutkimusotteessa. Toisinaan se kuitenkin kytkeytyy liiaksi puheeseen etuoikeutetusta asemasta ja vähemmän varsinaisen ”yhdessä”-ajatuksen ympärille.

Etuoikeudesta puhuminen voi nousta itseisarvoon niin, että se pikemminkin uusintaa hierarkiaa kuin purkaa sitä. Etuoikeudesta puhumisen ajatellaan olevan hyvä teko itsessään, vaikka pikemminkin se tuo hyvän olon itselle. Silloin sen avulla tuotetaan tutkijan itseyttä – minuuden tarinaa ja syyllisyyden tunteiden helpottamista – eikä niinkään tarkastella tutkijan asemoitumista.

Toisaalta taas tutkijuuden poliittisuuden tunnustaminen ja oman poliittisuuden käyttöönottaminen, mistä Tiina Seppälä on kirjoittanut, voi olla tie sellaiseen eettiseen pohdintaan, jossa ei vain tarkastella omaa erillisyyttä tai erilaisuutta suhteessa toisiin.

Näin itsereflektio auttaa lukijaa ymmärtämään, millaisia käytäntöjä tutkija pyrkii edistämään ja millä tavoin hän hankkii tietoa.

Jos lisäksi kysytään, miten tutkimuksen kohteena olevat ihmiset itse tuottavat ja jäsentävät tietoa, päästään lähemmäs yhdessä tekemistä ja tutkimista käytännössä. Tätä aihetta on tarkastellut muun muassa Sara Motta, joka haastaa ajattelijan ja ajattelun kohteena olevan etäisyyttä.

Tutkijuus vuorovaikutuksessa

Heräsin tähän kysymykseen paitsi omaelämäkerrallisen tutkimusotteeni ja sen aikaansaaman kritiikin kautta myös keskustellessani kahden haastateltavani kanssa aiheesta.

Huomasin, että minä tutkijana tuotin hierarkiaa ja tein eroa välillemme, koska motiivinani ei ollut pelkkä tiedonintressi, vaan haastatteluihin liittyi urani ja toimeentuloni, minkä takia koin myös syyllisyyttä.

Haastateltavani eivät nähneet minussa uraa tekevää etuoikeutettua tutkijaa, vaan ihmisen, joka on kiinnostunut kysymään, kuuntelemaan ja tuomaan esiin heidän asiaansa. Haastateltavani hyväksyivät minut tällaisena, puutteellisena mutta sellaisenaan kelpaavana, eivätkä tehneet eroa ajattelijan ja ajattelun kohteena olevan välille.

Tutkimuksen ytimessä tulisi olla ennakkoasetelmien haastaminen ja ravisteleminen, eri tavoin ja eri muodoissa ajatteleminen.

Kokemus on innostanut minua vastuullisuuden ja osallisuuden ajatteluun. Olen voinut siirtyä syyllisyyden ympärillä pyörivästä reflektiosta kohti käytännön muutoksia. Olen uskaltanut ajatella toisin ja kysyä uusia kysymyksiä. Olen repinyt auki jo päättelemääni ja päättämääni sisältöä. Olen kirjoittanut kaksi tulevan kirjani lukua alusta loppuun uusiksi. Olen miettinyt keinoja saada aikaan tutkimusprosessistani konkreettisia vaikutuksia tutkittavien elämään.

Kyse voi olla pienistä oivalluksista ja muutoksista, mutta ne kokonaisuudessaan rakentavat omaa tapaa olla tutkija.

Tutkimuksen ytimessä tulisi olla ennakkoasetelmien haastaminen ja ravisteleminen, eri tavoin ja eri muodoissa ajatteleminen. Tämä koskee sekä oman toimijuuden ja poliittisuuden reflektiota että työkulttuurien, tieteen perinteen ja tiedon tuottamisen mekanismien kriittistä tarkastelua.

YTT Susanna Hast on tutkijatohtori Helsingin yliopistossa sekä muusikko. Hän tutkii tunteita ja sodan kokemusta. Hast tekee myös tanssiin, videoon ja äänitaiteeseen liittyviä hankkeita.

Politiikan tutkijan vuodet on kirjoitussarja, jossa peilataan politiikan tutkimuksen ja tutkijan muutoksia Suomessa.

Lisää aiheesta

Leave a comment

Your email address will not be published.


*