Tutkimus representaationa

Lukuaika: 7 min. 

Kirjoitus on julkaistu Politiikka-lehden 4/2017 pääkirjoituksena. 

Politiikka-lehden numerossa 4/2017 keskustellaan eduskunnasta ja sen tutkimisesta useasta eri tulokulmasta. Katsauksia ja keskustelua -osiossa kansanedustaja Anna Kontula antaa napakkaa palautetta eduskuntatutkimuksen tiimoilta. ”[O]salta politiikan tutkijoista puuttuu ymmärrys siitä, millaiset tekijät päätöksiin vaikuttavat ja mitä näissä prosesseissa syntyvistä dokumenteista voidaan päätellä”, Kontula kirjoittaa.

Kontula esittää ratkaisuksi nykyistä tiiviimpää yhteydenpitoa tutkijoiden ja tutkimuskohteena olevan instituution välillä, jotta ilmeisten virhepäätelmien korjaamiseen tai täydentävien huomioiden esittämiseen olisi mahdollisuus jo ennen tutkimustulosten julkaisemista.

Kontulan suositus vuoropuhelun lisäämisestä on sisäänrakennettuna uudentyyppisiin tutkimusrahoitusinstrumentteihin, kuten strategisen tutkimuksen neuvoston (STN) rahoitukseen. Tämä perustuu oletukseen, että yhteistyö erilaisten sidosryhmien (stakeholders) kanssa tarjoaa väylän käytännönläheisen tiedon hyödyntämiseen tutkimuksen eri vaiheissa ja siten osaltaan lisää tutkimuksen yhteiskunnallista relevanssia.

Tämä on kirvoittanut osassa tutkijakuntaa ja tutkimusta tiiviisti seuraavien tahojen keskuudessa kiivaitakin vastareaktioita: perustutkimus ei neuvottele tai tee tutkimusta yhdessä sidosryhmien kanssa! Näkemys käytäntöjen tuntemisen hedelmällisyydestä tutkimukselle ei kuitenkaan ole politologian saralla uusi.

Tässä yhteydessä viitataan usein edesmenneen valtio-opin professori Jan-Magnus Janssonin tunnettuun toteamukseen, jonka mukaan politiikan tutkija, joka ei koskaan ole itse osallistunut politiikkaan, on kuin kirurgi, joka ei ole tehnyt yhtään leikkausta.

Näkemys käytäntöjen tuntemisen hedelmällisyydestä tutkimukselle ei ole politologian saralla uusi.

Etenkin empiiriseen politiikan tutkimukseen kohdistuvien, moninaisten vuorovaikutteisuuden, vaikuttavuuden ja hyödynnettävyyden vaatimusten rinnalla on hyvä selkiyttää, miksi tutkimus ja sen pohjalta tehdyt päätelmät saattavatkin näyttäytyä kohteen näkökulmasta yllätyksellisinä, vieraina tai jopa vääristyneinä. Tutkimuksen tavoitteena on kuvata, ymmärtää ja selittää kohdettaan; paljastaa siitä huomioimatta jääneitä ulottuvuuksia sekä liittää yhteen ilmiöitä, joiden välisiä sidoksia ei aiemmin ole tunnistettu.

Tutkimus on systemaattisen tiedonkeruun, analyysin ja tulkinnan seurauksena syntynyt kuvaus kohteestaan, mutta siinä välittyy aina myös vahvasti tekijälleen ominainen ote. Tutkimus on sarja tutkijan ontologisten ja epistemologisten lähtökohtien pohjalta tehtyjä (mielellään eksplikoituja) valintoja lähtien tutkimuskohteen määrittelystä ja siihen liittyvistä rajauksista aina viitekehyksen muodostamiseen ja käsitteiden valintaan. Tutkija myös päättää sen, miten kohteensa näyttää ja millaisin metodisin keinoin sitä lähestyy.

Vaikka tutkimus perustuu tieteelliselle tiedonhankintaprosessille, tieteellisten menetelmien käytölle ja tulkinta tapahtuu suhteessa olemassa olevaan tietoon, tutkimuksella on silti aina tekijänsä, tutkija, jonka ainutkertaisesta positiosta tutkimus syntyy. Tässä mielessä tutkija tekee aina omanlaisensa representaation eli uudelleen-esityksen tutkimuskohteestaan.

Kyseinen näkemys on realistiselle tieteenfilosofialle ja positivistiselle, erityisesti luonnontieteelliselle tutkimukselle lähtökohtaisesti vieras: tieteellinen tutkimushan esittää todellisuutta sellaisena kuin se on ilman että itse osallistuisi sen rakentamiseen. Representaationäkökulmasta tutkija ei kuitenkaan sen enempää kanavoi puhtaita faktoja kuin häviä tutkimuksen subjektina.

Tutkija tekee aina omanlaisensa representaation eli uudelleen-esityksen tutkimuskohteestaan.

Asetelma tunnustetaan interpretistisissä tutkimussuuntauksissa, joissa lähtökohtaisesti ajatellaan, että tutkimus esittää todellisuutta ja myös osallistuu sen rakentamiseen. Hermeneuttiselle tutkimusotteelle on ominaista ymmärrys siitä, että tutkimus tapahtuu prosessinomaisena dialogina aineiston ja sen tulkinnan tai luennan välillä, tulkitsijan ja tulkittavan välisenä vuoropuheluna, jossa tulkinta on riippuvainen tutkijan tulkintahorisontista.

Post-strukturalistit puolestaan luovuttavat lopullisen merkityksenannon lukijalle. Representaatioon jää väistämättä ”aukkoja”, joita lukija täyttää omista lähtökohdistaan ja näkökulmistaan käsin. Miten tutkimusta sen moninaisten subjektien tuottamana representaationa voidaan näin ollen lähestyä ja arvioida?

Representaatioon jää väistämättä ”aukkoja”, joita lukija täyttää omista lähtökohdistaan ja näkökulmistaan käsin.

Tieteellisen tutkimuksen ominaispiirteisiin kuuluu tutkimusprosessin aikana tehtyjen valintojen saattaminen läpinäkyviksi ja niiden vakuuttava perusteleminen. Hyvä tutkimuksen representaatio ei kiistä rajallisuuttaan. Tällöin positivismille lähtökohtaisesti kompleksinen näkemys tutkimuksesta representaationa liudentuu.

Kun representaatioon vaikuttavat tieteenalan konventiot, tutkimuskäytännöt, teoreettiset käsitteet ja paradigmat ovat tunnistettavissa, ja niiden pohjalta tutkimuskohteesta uutettu tietomassa järjestetään systemaattisesti suhteessa vallitsevaan tietoon ja esitetään tieteellisten esittämistapojen mukaisesti, muodostuu kohteesta kuva tai kuvaus, joka on ideaalitilanteessa tarkempi, syvällisempi, analyyttisempi ja paljastavampi kuin sen aiemmat representaatiot. Tämän tyyppinen tutkimus representaationa tarjoaa vastauksia tutkimuskysymyksiin, mutta samanaikaisesti avaa kohteestaan myös uusia kysymyksiä ja tulokulmia.

Tutkimuskohteesta tutkimuksessa esiin nouseva representaatio voi olla myös vääristymä. Sen muodostumiselle voi olla useitakin eri syitä. Tutkimuskohdetta saatetaan lähestyä puutteellisen tai epäsopivan aineiston kautta, tai käytetyt tutkimusmenetelmät eivät ole linjassa tutkimuskysymysten kanssa. On mahdollista, että tulokset tulkitaan virheellisesti, koska käsitteiden operationalisointi on alun perin ollut virheellinen.

Tulokset voidaan myös esittää muodossa, joka ei avaudu lukijalle. Jälkimmäinen tekijä on erityisen merkityksellinen siinä mielessä, että representaatioiden voima perustuu osaltaan kuvauksen tunnistettavuuteen. Vääristymien välttämiseksi tutkimus nojaa vahvasti tieteenalansa konventioihin.

Tutkimuskohteiden representaatioiden vakiintuessa ongelmaksi voi kuitenkin muodostua se, että tutkimus uusintaa sekä tutkimusasetelman että -menetelmien osalta liiaksi vallalla olevaa käsitystä. Jokin esitystapa voi saavuttaa myös etuihinsa nähden ylikorostuneen aseman.

Johanna Vuorelma kiinnittää omassa puheenvuorossaan huomiota narratiivianalyysin, joka tarjoaa politiikan tutkijalle paitsi aineistoa myös menetelmän, joka soveltuu erityisen hyvin politiikan tutkimukseen pyrittäessä hahmottamaan politiikan merkityksiä, jatkuvuuksia ja muutosta. Narratiivimuotoon liittyy kuitenkin myös omat ongelmansa, kuten tulokulman kapeutuminen ennakolta asetetun kehyksen mukaisesti.

Mikäli esimerkiksi eduskunnan täysituntoa pidetään ”tyhjän puhumisen paikkana” ja näitä keskusteluita lähestytään ainoastaan strategisen puheen tarkoitusperistä käsin, voivat puhetta motivoivat muut elementit jäädä huomioimatta. Tämä sopii heikosti yhteen tutkimuksen representatiivista olemusta painottavan tulkinnan kanssa, sillä vaikka representaatiot tarjoavatkin omassa kontekstissaan yhtenäisen uudelleenesityksen, ne pyrkivät myös esittämään kohteensa uudessa valossa, haastamaan ja kyseenalaistamaan aiemmin tehtyjä tutkimuskohteen kuvauksia.

Representaatiot pyrkivät esittämään kohteensa uudessa valossa, haastamaan ja kyseenalaistamaan aiemmin tehtyjä tutkimuskohteen kuvauksia.

Tältä osin olennainen onkin Kontulan ja Vuorelman puheenvuoroihin nivoutuva kysymys tutkimuskohteen ja sen representaation välisestä erosta – sisältyyhän representaation käsitteeseen vihjaus kohteen ja sen kuvauksen sisäsyntyisestä eroavaisuudesta. Tutkimuksen pohjalta muodostuva kuvaus eduskunnasta ei välttämättä vastaa instituution omien toimijoiden käsitystä eduskuntatyöstä tai tavoita työn moninaisia finessejä. Tältä osin analyysin voidaan nähdä menevän ”vikaan”.

Tutkimuskohteiden ja tutkittavien ilmiöiden syvällisempää ymmärrystä voi edesauttaa tutkimuskohteiden hyödyntäminen informantteina. Politiikan tutkijoiden eteen ei välttämättä avaudu se eduskunnan sisäinen ekosysteemi, jonka toimijat itse parhaiten tunnistavat. Kontula kehottaakin tutkijoita perehtymään paremmin eduskunnan arkeen ja käytäntöihin.

Kokonaisuudessaan lainsäätäminen eduskunnassa koostuu monikerroksista verkostoista ja käytänteistä. Esimerkiksi uusilla kansanedustajilla kestää tovi opetella lainsäätämisjärjestyksen perusteet puhumattakaan jokaisessa organisaatiossa piilevän hiljaisen tiedon omaksumisesta.

Toisaalta eduskunnan sisäisen kompleksisuus, jossa saman toimijan sijainti vaihtelee ulkokehältä sisäkehälle tehtävästä riippuen, tarjoaa kiinnostavan lisäulottuvuuden representaatioon. Eduskunta voi näyttäytyä samalla toimijalle eri valossa katsontakulmasta riippuen, jolloin empiirisiin havaintoihin perustuvia käsityksiä kohteesta on useampia.

Empiirisiin havaintoihin perustuvia käsityksiä kohteesta on useampia.

Empiirisesti koetun ja siitä tutkimuksessa tehtävän representaation välinen kuilu ei kuitenkaan myöskään suoraan dismeritoi tiedettä ja tutkimusta. Kuten Vuorelma omassa tekstissään tuo esiin, tutkijan omaamat analyyttiset työkalut ohjaavat kriittisesti havaitsemaan yhteyksiä ja ilmiöitä, jotka eivät välttämättä avaudu tutkimuskohteille heidän omasta perspektiivistään. Toisinaan myös tutkijan teoreettinen käsiteapparaatti erkanee asian tai ilmiön arkikäsitteestä, joka on suoraviivaisempi kuin abstraktiotasolla liikkuva tutkimuskäsite.

Tästä osuva esimerkki on vilkkaana käytävä keskustelu edustamiskäsitteen uudelleenmäärittelyistä. Ansiokas kotimainen kontribuutio kyseiseen keskusteluun on Maija Mattilan marraskuun lopulla tarkastettu väitöskirja From representative democracy to democratic representation: Lessons from the Talvivaara controversy. Tutkimuksessa tuotetaan politiikan teoriasta johdetun poliittisen edustamisen käsitteen avulla käytännön edustustoiminnasta analyyttisesti monitasoinen ja -syinen kuvaus, jolle ei tutkimuskohteiden itsensä näkökulmasta välttämättä löydy suoranaisia käsitteellisiä vastaavuuksia.

Tällaisten tarkastelujen ydin ei kuitenkaan muodostu politiikan teoreetikoiden keskinäisistä näppäristä sormiharjoituksista vaan tutkimuskäsitteiden kriittisestä uudelleentarkastelusta, jonka avulla saadaan ote edustuksellisen demokratian instituutioissa tapahtuvan moniulotteisen edustustoiminnan liikkeistä. Tämä on erityisen tärkeää siltä osin, että eduskunta, kuten mikä tahansa poliittinen instituutio, on tutkimuskohteena liikkuva maali. Kun kohde muuttaa jatkuvasti muotoaan, myös tutkijan käytössä olevan käsitteellisen apparaatin tulee uusiutua.

Tutkijan etäisyys kohteestaan voi tuoda mukaan edellä mainittujen etujen lisäksi myös haittoja tai aiheuttaa suoranaisia kömmähdyksiä. Näistä ilmeisin on Kontulan esiin nostama tilanne, jossa päädytään tekemään suoria päätelmiä numeroista, jotka eivät kuitenkaan välttämättä kuvaa totuudenmukaisesti tai ainakaan mielekkäästi tutkittavaa ilmiötä. Sinällään faktuaalisesti virheetön tarkastelu voi sisältää, kuten Niko Pyrhönen tässä numerossa julkaistavassa kirja-arviossaan huomauttaa, ”tarkoituksenmukaisesti valittuja vertailukohtia, indikaattorien kiistanalaisia operationalisointeja ja laadullisten määreiden yksinkertaistavaa kvantifioimista, mikä vakavimmillaan voi johtaa toiminnan mittaamisen tahattomiin ohjausvaikutuksiin”.

Oppikirjaesimerkki tästä on täysistunnoissa käytettyjen puheenvuorojen mekaaninen laskeminen valtiopäiväaktiivisuuden mittarina ja näiden lukujen raportointi mediassa. Se lisää kansanedustajien ”puhumisen pakkoa” tai niin kutsuttua pöytäkirjaan puhumista, mikä on kuitenkin konkreettisen lainsäädäntötyön kannalta selvästi esimerkiksi valiokunnissa tapahtuvaa työskentelyä vähämerkityksellisempää.

Parlamentaarisen edustusinstituution moniulotteinen toiminta voikin tutkijan perspektiviistä typistyä ”tuotoksiksi” eli faktuaalisiksi dokumenteiksi, kuten valiokuntamietinnöiksi, vastalauseiksi, kansanedustajien lakialoitteiksi ja istuntosalipöytäkirjoiksi. Tätä kehitystä saattaa edistää Kontulankin mainitsema digitaalisten asiakirja-aineistojen hyvä saatavuus. Sama huomio on saanut aikaan kriittistä pohdintaa myös teoreettisissa edustamiskeskusteluissa.

Aineistolähtöisyys on ohjannut parlamenttitutkimusta omaksumaan edustusnäkemyksen, jonka standardiluennassa edustamista tutkitaan lähinnä intressi- ja asiakongruenssinäkökulmastaeli tarkastellaan sitä, miten hyvin ”kansan tahto” kanavoituu edustuslaitoksen ja sen toimijoiden eli kansanedustajien kautta. Lähtökohdaksi otettu ”edustamisen normatiivinen ongelma” pohjustaa keskittymään demokraattisessa edustamisessa yksinomaan  tilivelvollisuuden ja responsiivisuuden periaatteiden toteutumiseen.

Edustusinstituution toiminnasta saatava aineisto edistää edellä mainittujen periaatteiden mukaista ajatusta valvonta-, kontrolli ja sanktiomekanismien ylikorostumisesta poliittisen edustamisen luennassa.

Miten toimia tilanteessa, jossa tutkijan representaatio tutkimuskohteestaan näyttäytyy kertakaikkisen käsittämättömältä?

Keskeistä näkemyksessä tutkimuksesta representaationa on representaation palautuminen arvioitavaksi. Miten siis toimia tilanteessa, jossa tutkijan representaatio tutkimuskohteestaan näyttäytyy kertakaikkisen käsittämättömältä? Tieteellisen yhteisön sisällä opponointiin on tarjolla useita eri kanavia. Usein kiistanalaisimmat tulkinnat hioutuvat jo vertaisarviointivaiheessa.

Julkaistuja tuloksia voidaan haastaa ja kritikoida ankarastikin erilaisissa kommentaareissa tai osana uutta, aiheeseen jollakin tapaa nivoutuvaa tutkimusta. Tutkimusinstituutioiden yhteiskunnallisen vuorovaikutuksen eli YVV-toiminnan ja tiedeviestinnän idea on puolestaan tarjota laajemmalle yleisölle mahdollisuus osallistua tutkimuksen arviointiin omista lähtökohdistaan käsin.

Vaikka kyseinen prosessi poikkeaa tavoitteiltaan ja käytännöiltään huomattavasti tiedeyhteisön sisäisestä arvioinnista, se voi tarjota tutkijalle monenlaisia oivalluksia ja itsereflektion mahdollisuuksia. Tämä voi osaltaan myös kuroa sitä kuilua, johon tutkija mahdollisesti törmää silloin, kun tutkimuksesta aletaan keskustella julkisuudessa. Tutkija voi kokea, että tiedotusvälineiden esittämä representaatio ei tee lainkaan oikeutta hänen alkuperäiselle tutkimukselleen.

Tutkimuksen ja representaation moninaisen yhteenkietoutumisen hahmottaminen on eräs keino tutkimuksen lähestyttävyyden parantamiseen ja tiede kuuluu kaikille -periaatteen vahvistamiseen. Siksi olemme erityisen iloisia, että tätä keskustelua käydään nyt Politiikka-lehden ja Politiikasta-verkkolehden areenoilla ja kiitämme lämpimästi kaikkia siihen osallistuneita.

Jenni Rinne on yleisen valtio-opin nuorempi tutkija Helsingin yliopistossa. Hanna Wass on akatemiatutkija politiikan ja talouden tutkimuksen laitoksella Helsingin yliopistossa ja Valtiotieteellisen yhdistyksen hallituksen jäsen.

Lisää aiheesta

Leave a comment

Your email address will not be published.


*