Ukrainan sodan ratkaisu ei ole Putinin korvien välissä

Iltasanomat julkaisi 5. helmikuuta 2015 uutisen, jossa kerrotaan Yhdysvaltojen puolustusministeriön Putinin kehonkieleen kohdistuvista tutkimuksista.
Lukuaika: 2 min. 

Suomalainen valtamedia tarttui viime viikolla innolla USA Today -lehdessä julkaistuun uutiseen Venäjän presidentti Vladimir Putinin väitetystä Asperger-syndroomasta. Sen mukaan Yhdysvaltain puolustusministeriöön yhteydessä oleva ajatushautomo olisi tutkinut mahdollisuutta, että Putinin ruumiinkieli paljastaisi määrättyjä autismin kirjon piirteitä.

Yleisradio, Iltalehti, Iltasanomat, Talouselämä ja Helsingin Sanomat kertasivat USA Todayn kirjoitusta melko kritiikittömästi. Sen asiavirheet ja vallanpitäjien ”leikkidiagnosoinnin” autisteja stigmatisoivat vaikutukset tuntuivat kiinnostavan ainoastaan autismin kirjon verkkolehteä Puoltajaa.

Maailman vaikutusvaltaisimpien ihmisten terveydestä on perusteltua olla kiinnostunut. Vallanpitäjien toimintaa pitää pystyä kyseenalaistamaan, jopa rienaamaan. Nyky-Venäjän toiminta maan rajojen sisä- tai ulkopuolella ei ole antanut aihetta käsitellä sen johtoa erityisen hienovaraisesti.

Määrätyissä tilanteissa tällainen puhe kuitenkin muuttuu itsessään maailmanpoliittiseksi teoksi. Olisiko Putinin Asperger-diagnoosilla spekuloiva raportti kiinnostanut ketään vaikkapa Sotshin olympialaisten alla?

Kun johtajien psyyken pohdiskelu alkaa resonoida samanaikaisten tapahtumien ja niistä tehtyjen tulkintojen kanssa, leikkidiagnostiikka saa maailmanpoliittisen sisällön. Se uskottelee, että avain poliittisten ongelmien ratkaisuun on yksilötasolla ja kuvaa tiettyjä sen areenoilla liikkuvia hahmoja viholliskuvatradition arkkityyppejä muistuttavalla tavalla.

Yksilötason merkityksestä maailmanpoliittisiin tapahtumiin on julkaistu hyllymetreittäin tutkimusta. Yksi näistä on kansainvälisen politiikan moderni klassikko, vuonna 1971 ilmestynyt Graham Allisonin Essence of Decision. Allison kritisoi voimakkaasti oletusta, että ulkopoliittisia päätöksiä – tässä tapauksessa Kuuban vuoden 1962 ohjuskriisiä – olisi mielekästä tarkastella yksilötason rationaalisen tai irrationaalisen toiminnan puitteissa.

Valtionjohtajien ja heidän toimintansa järkevyyttä tai järjettömyyttä oleellisemmiksi paljastuvat päätöksenteko-organisaatioiden polveilevat prosessit sekä poliittisen johdon keskinäinen politikoiminen.

Julkinen keskustelu Ukrainassa käynnissä olevasta sodasta on kuitenkin huomattavassa määrin pyörinyt Putinin pääkopan ympärillä. Huhtikuussa 2014 kohuttiin Saksan liittokansleri Angela Merkelin luottamuksellisesti paljastaneen Yhdysvaltain presidentti Barack Obamalle, että Putin tuskin on kosketuksissa todellisuuden kanssa.

Pentagon on vakuuttanut, että Yhdysvaltain Venäjän-politiikkaan epämääräinen Asperger-tutkimus ei ole vaikuttanut. Keskittyminen poliittisten johtajien korvien välin kaiveluun voi kuitenkin kääntää huomiota pois niistä monitahoisista poliittisista mekanismeista, jotka ruokkivat sotia ja konflikteja – valtaeliittien verkostoista, taloudellisista ja poliittisista intresseistä, yhteiskunnallisista jännitteistä, kansallismielisyyden noususta ja kurjistuvasta taloudesta.

Spekulointi poliittisten johtajien terveydentilalla on maailmanpolitiikkaa myös siinä mielessä, että sitä on helppoa hyödyntää viholliskuvapolitiikassa. Onhan yksi sen toistuvista piirteistä juuri poliittisen vastustajan kuvaaminen ”epänormaalina” ja samalla vaarallisena.

Ongelmallista viholliskuviksi muodostuvissa esittämisen tavoissa ei siis ole vallanpitäjien toiminnan kyseenalaistaminen, vaan se että määrätyissä poliittisissa tilanteissa tällainen toiminta karkaa luojansa käsistä. Se alkaa hyödyntää joidenkin muiden tarkoitusperiä.

Viholliskuvilla on kautta historian perusteltu voimapolitiikkaa ja oikeutettu sotia. ”Toisen” kuvaaminen kummallisena saa ”meidät” näyttämään hyviltä ja moraalisilta.

Lisäksi viholliskuvat ovat kaksisuuntaisia. Venäjällä läntisen median into tarttua ajatukseen Putinin Aspergerista on esitetty Yhdysvaltain yrityksenä torpedoida Putinin, Merkelin ja Hollanden tapaaminen Moskovassa. Sen on myös väitetty kertovan yleisemmästä Venäjä-vihamielisyydestä, mikä on omiaan paitsi ruokkimaan venäläisen yhteiskunnan länsivastaisuutta myös asemoimaan Ukrainan kriisiä suurvaltapoliittiseen viitekehykseen.

Viholliskuvien esiintymistiheys mediassa korreloi usein konfliktien kärjistymisen kanssa. Mietityttämään jää, miksi suomalainen valtamedia koki aiheelliseksi kerrata USA Todayn artikkelia varsin kritiikittömästi. Miksi Aspergeriin liittyvien asiavirheiden korjaaminen ja autisteja stigmatisoivan uutisoinnin problematisoiminen jäi Puoltaja-verkkolehden tehtäväksi?

Klassisilla viholliskuvaretoriikan elementeillä ratsastava – tai rahastava – journalismi suuntaa huomiota pois sellaisista monitahoisista kysymyksistä, joita meidän tulisi yrittää kysyä juuri nyt. Ratkaisu Ukrainan sotaan ei ole Putinin korvien välissä.

Lisää aiheesta

Leave a comment

Your email address will not be published.


*