Unohtakaa suomettuminen!

Urho Kekkosen hallintokauden sanotaan olleen suomettumisen ydinaikaa. Kuvassa Kekkonen on Moskovassa marraskuussa 1960. Yhtä hymyä ovat myös pääministeri Nikita Hruštšev (kesk.) ja presidentti Kliment Vorošilov. Kuva: Wikimedia Commons

Suomettumisen käsite on kuin irvokas vieteriukko, joka aika ajoin pomppaa esiin laatikosta. Viime viikkoina se on esiintynyt pohdinnoissa, jotka koskevat Suomen asemaa Venäjän ja Ukrainan välisessä kriisissä, kirjoittaa Anni Kangas.

Suomettumistarinaan on tukeuduttu sekä eksplisiittisesti että implisiittisesti. Henry Kissingerin ja Zbigniew Brzezinskin ehdotukset Suomen Venäjän-suhteen opetuksista Ukrainalle on yritetty pakottaa ”ukrainittumisen” viitekehykseen. Sosiaalisessa mediassa #suomettuminen on tullut vastaan kerran jos toisenkin.

Suomettumisen käsite on politiikantutkimuksellisesti ongelmallinen. Sen lisäksi, että se kuvaa oletettua kohdettaan epätarkasti, kyse on poliittisesti tarkoitushakuisesta termistä. Se peittää politiikan mahdollisuuksia sen sijaan, että tekisi niitä näkyväksi.

Suomettuminen on saksalaista

Suomalaisen poliittisen kokemuksen kuvaajana suomettumisen käsite on lähtökohtaisesti harhaanjohtava. Sen tausta ei ole suomalainen eikä sitä alkuperäisyhteydessään edes aiottu suomalaisen ulkopolitiikan määreeksi. Pohjois-Euroopan sijaan suomettumisen syntysija on Länsi-Euroopassa.

Länsisaksalainen professori Richard Löwenthal on ilmoittautunut suomettumiskäsitteen isäksi. Se oli hänen vastauksensa Varsovan liiton vuoden 1966 Bukarestin-julistukseen, joka sisälsi ehdotuksen sotilasliittojen purkamisesta Euroopassa. Löwenthal oletti, että tämä olisi synnyttänyt Länsi-Eurooppaan Suomen ja Neuvostoliiton suhdetta vastaavan tilanteen (Hakovirta 1975, Berndtson 1991).

Finnlandisierung-termi levisi Länsi-Saksassa 1960-luvun lopulla laajempaan käyttöön. Se liittyi erityisesti poliittisiin kädenvääntöihin, joiden kohteena oli kansleri Willy Brandtin DDR:ään ja Neuvostoliittoon sovittelevasti suhtautuva idänpolitiikka. 1970-luvulla käsite rantautui myös yhdysvaltalaisiin poliittisiin keskusteluihin; se toimi retorisena välineenä keskusteluissa, joissa esitettiin Yhdysvaltojen vetäytymisen Euroopasta luovan olosuhteet kommunismin leviämiselle Euroopassa (Berndtson 1991, Jakobson 1998).

Suomettuminen on siis lähtökohdiltaan poliittisesti tarkoitushakuinen termi. Sitä ei muotoiltu sen paremmin kielteiseksi kuin myönteiseksikään kuvaukseksi suomalaisesta poliittisesta todellisuudesta – tai oikeastaan mistään poliittisesta todellisuudesta. Suomalaisen ulkopolitiikan ja suomettumisen suhde onkin lähinnä metaforinen. Siinä rinnastuvat kaksi asiaa, jotka liittyvät toisiinsa vain rajallisesti.

Kylmän sodan ajan kansainvälisissä keskusteluissa suomettumisen käsitteellä viitattiin skenaarioon, jossa demokraattinen valtio asteittain alistuu sotilaallisesti vahvemman totalitaarisen valtion vaikutusvaltaan ja menettää lopulta poliittisen ja taloudellisen toimintavapautensa. Tämä skenaario ei toteutunut Suomessa.

Neuvostoliiton vaikutusta suomalaiseen poliittiseen elämään ei käy kiistäminen, mutta poliittisen toimintamarginaalin menettämisestä saatikka ”sovjetisoitumisesta” ei Suomen tapauksessa ole perusteltua puhua. Taas se, että pienet valtiot tasapainottelevat ja myötäilevät suhteissaan suurvaltoihin, on Suomen ja Neuvostoliiton suhdetta yleisempi ja ikiaikaisempi ilmiö.

Max Jakobson on suomettumista käsittelevissä kirjoituksissa esittänyt, että  Suomen tapauksessa kävi päinvastoin kuin suomettumisskenaario antaa olettaa. Maan valinnat ja kohtalo toisessa maailmansodassa olivat johtaneet tilanteeseen, jossa poliittisen liikkumatilan voitiin perustellusti olettaa olevan varsin rajoitettu. Kuitenkin ”1960-luvun loppuun tultaessa poliittisen vapauden marginaali oli ollut paljon laajempi kuin juuri kukaan oli osannut odottaa” (Jakobson 1998, 85).

Kylmän sodan ajan länsieurooppalainen ja yhdysvaltalainen suomettumisskenaario rakentuukin oletukselle suurten valtioiden aktiivisuudesta, johon pienet valtiot voivat vastata vain passiivisuudella (vrt. Ingebritsen et. al. 2006). Jakobsonin suomettumistulkinta taas tuo hyvin esiin sen, että suomalainen ulkopoliittinen ajattelu on lähtenyt liikkeelle siitä, että pienen maan on pyrittävä harjoittamaan sellaista politiikkaa, joka laajentaa sen toimintamahdollisuuksia käytännössä.

Suomettuminen politiikan tutkimuksessa

Vaikka suomettumiskäsite on lähtöisin professorin kynästä, politiikan tutkimuksessa sitä on pidetty ongelmallisena. Adam Garfinkle kirjoittaa vuonna 1978 julkaistussa teoksessaan seuraavasti: ”suomettumista ei ole koskaan testattu tiukasti. Se on suosittu käsite, mutta sitä ei käytetä analyyttisesti. Sen käyttökelpoisuus – tai oikeammin käyttökelpoisuuden puute — … liittyy käsitteen tunneperäisyyteen ja vihjailevuuteen” (Garfinkle 1978, 5).

Politiikan tutkijat sekä Suomessa että ulkomailla ovat suhtautuneet suomettumisen käsitteeseen skeptisesti (Hakovirta 1975, Väyrynen 1986, Berndtson 1991). Eräs harvoista yrityksistä hyödyntää sitä tutkimuksessa on yhdysvaltalaisen Columbian yliopiston tutkijan Ronald D. Liebowitzin vuonna 1983 julkaistu tutkimusartikkeli (Liebowitz 1983; ks. myös Mouritzen 1988). Liebowitz pyrki testaamaan, missä määrin erilaiset kansainvälisessä julkisuudessa esiintyvät suomettumistermin käyttötavat itse asiassa vastaavat Suomen 1970-luvulla ulkosuhteissaan harjoittamaa politiikkaa.

Liebowitz operationalisoi suomettumisen luomalla siitä neljä erilaista määritelmää ja testaa niitä sitten Suomen harjoittamaan politiikkaan. Hän mittaa erilaisin menetelmin valtion taloudellista riippumattomuutta sekä sen poliittista puolueettomuutta. Liebowitzin analyysin tulos on, että Suomi oli 1970-luvun maailmanpoliittisessa käyttäytymisessään suunnilleen yhtä puolueeton kuin vertailumaa Ruotsi.

Suomettuminen on Liebowitzin mukaan analyyttisenä käsitteenä harhaanjohtava. Tämä ei kuitenkaan tarkoita Suomen ulkopolitiikan olleen Neuvostoliiton vaikutuksista puhdasta: ”jokaisen valtion toimintaan vaikuttavat sellaiset ulkoiset seikat, jotka ovat tärkeitä sen sisäiselle ja ulkoiselle vakaudelle. … Kukaan ei ole väittänyt että Suomen ulkopolitiikkaan ei vaikuttaisi maan strateginen sijainti suhteessa Neuvostoliittoon. Tämän vaikutuksen laajuus ja syvyys on kuitenkin huomattavasti vähäisempi kuin suomettumismääritelmät antavat olettaa” (Liebowitz 1988, 285–286).

Politiikan tutkijan näkökulmasta suomettuminen onkin termi, jonka voisi huoletta unohtaa. Tieteenalalla on tarjolla toimivampia käsitteellisiä vaihtoehtoja, joiden avulla Suomen suhdetta Neuvostoliittoon ja Venäjään voi pyrkiä hahmottamaan. Mainittakoon niistä tässä vaikkapa pienvaltiorealismi, myöntyväisyyspolitiikka sekä tasapainoilun ja myötäilyn dynamiikka.

Skenaariosta diagnoosiksi

Moskovan-kortin käyttämistä on pidetty eräänä 1970-luvun ”suomettuneen” poliittisen kulttuurin tulehtumisen merkkinä. On ironista, että nykykeskusteluissa suomettumiskorttia käytetään pitkälti samaan tapaan. Se on poliittisen keskustelun hallinnoimisen ja oman oikeamielisyyden osoittamisen väline. Tämä houkuttaa kysymään, missä määrin suomalaisen poliittisen kulttuurin epäterveet piirteet ovat seurausta jostain yleisemmästä seikasta kuin muutaman vuosikymmenen idänpoliittisesta linjasta.

Kylmän sodan päätyttyä suomettuminen muuttui ulkomaisesta skenaariosta kotimaiseksi diagnoosiksi. Siinä missä suomettumisväitteiden katsottiin aiemmin perustuvan kehnolle maatietämykselle (esim. Jakobson 1984), kylmän sodan jälkeen niitä alettiin esittää todenmukaisena kuvauksena suomalaisesta poliittisesta elämästä. Suomen ulkopoliittista linjaa kuvattiin mielistelynä, teeskentelynä ja apaattisuutena – sosiaalisena mekanismina, joka ei määritä ainoastaan idänsuhteita, vaan yhteiskunnallista elämää laajemmaltikin.

1990-luvulta lähtien suomettumisesta on muotoutunut uudella tavalla poliittisesti tarkoitushakuinen termi. Se toimii identiteettipoliittisen erottautumisen välineenä. Suomalaisten on tulkittu jopa kilpailevan siitä, kuka keksii railakkaimman metaforan tai adjektiivin kuvaamaan maan ”suomettunutta” suhdetta itänaapuriinsa (Browning 2002). Suomettumispuheen tuottaminen on alettu ymmärtää merkkinä vapautumisesta. Viittauskohde on tällöin maan sisäisessä politiikassa. Tässäkin tapauksessa käsitteen kosketuspinta ulkopolitiikkaan ja idänsuhteeseen jää ohueksi.

Suomettumisella politikoimisella on ollut merkittävä rooli Suomen ulkopoliittisen linjan murroksessa (Moisio 2008). Revisionistiset suomettumistulkinnat ovat keskeisesti luonnollistaneet ulkopolitiikan läntisiä valintoja. Sen jälkeen kun aiempi ulkopoliittinen linja on saatu näyttämään jos ei halveksuttavalta niin epäilyttävältä, ei ole ollut kovinkaan vaikeaa ajaa läpi ajatusta tulevaisuuden politiikasta sen antiteesinä. Suomen aiemmin harjoittaman puolueettomuuspolitiikan patologisoiminen on saanut ”kodinvaihdon” näyttämään ”kotiinpaluulta” (Browning 2002). Tämä on tapahtunut samaan aikaan pohjoismaisen mallin yleisemmän kriisin kanssa (Waever 1992, Mouritzen 1995), minkä seurauksena suomalaista ulkopoliittista keskustelua käydään jälleen melko ahtaissa puitteissa.

Takaisin laatikkoon

Suomen idänpolitiikkaa sekä kylmän sodan aikana että sen jälkeen on syytä tarkastella kriittisesti. Perustellusti voidaan myös väittää, että suomalaisessa tai pohjoismaisessa poliittisessa traditiossa on piirteitä, joita ei ole syytä hylätä. Ulkopolitiikka ei kuitenkaan ole perinnelaji, vaan edellyttää jatkuvaa uudistumista tai vähintäänkin vanhojen ohjenuorien rekonstruoimista. Suomettumiskeskusteluilla on tässä vähän annettavaa, sillä ne rakentuvat lähtökohtaisesti poliittisen ja analyyttisesti ongelmallisen käsitteen ympärille. Tilanteissa, joissa ulkopoliittisen mielikuvituksen on toimittava parhaalla mahdollisella tavalla, suomettumisen soisi pysyvän laatikossaan. On aika keksiä uusia tarinoita.

Lähteet

Berndtson, Erkki 1991. ”Finlandization: Paradoxes of External and Internal Dynamics”, Government and Opposition 26(1), ss. 21–33.

Browning, Christopher 2002. ”Coming Home or Moving Home? ’Westernizing’ Narratives in Finnish Foreign Policy and the Reinterpretation of Past Identities”, Cooperation and Conflict 37(1), ss. 47–72.

Garfinkle, Adam 1978. ”Finlandization”: a map to a metaphor. Philadelphia: Foreign Policy Research Institute.

Hakovirta, Harto 1975. Suomettuminen: kaukokontrollia vai rauhanomaista rinnakkaiseloa. Gummerus: Jyväskylä.

Ingebritsen, Christine et. al. 2006. Small States in International Relations. Seattle: University of Washington Press.

Jakobson, Max 1984. Finland Survived: An Account of the Finnish-Soviet Winter War 1939–40. Helsinki: Otava.

Jakobson, Max 1998. Finland in the New Europe. Westport: Praeger.

Liebowitz, Ronald D. (1983) ”Finlandization: an analysis of the Soviet Union’s ’domination’ of Finland”, Political Geography Quarterly 2(4), ss. 275–287.

Moisio, Sami 2008. ”Finlandisation versus westernisation: Political recognition and Finland’s European Union membership debate”, National Identities 10(1), ss. 77–93.

Mourtizen, Hans 1988. Finlandization: Toward a General Theory of Adaptive Politics. Aldershot: Avebury.

Mourtizen, Hans 1995. ”The Nordic Model as a Foreign Policy Instrument: Its Rise and Fall”, Journal of Peace Research 32(9), ss. 9–21.

Väyrynen, Raimo 1986. Stability and Change in Finnish Foreign Policy. Helsinki: Helsingin yliopisto.

Waever, Ole 1992. ”Nordic Nostalgia: Northern Europe after the Cold War”, International Affairs 68(1), ss. 77–102.

Lisää aiheesta

Leave a comment

Your email address will not be published.


*