Vaikea, vaikeampi, Nato – eduskuntavaaliohjelmien turvallisuuspoliittiset linjaukset, osa II

Suomi on tehnyt jo pitkään tiivistä yhteistyötä Naton kanssa. Varsinaisen jäsenyyden osalta keskustelu jatkunee myös näiden vaalien jälkeen. Kuva: UD/Frode Overland Andersen

Artikkelini toisessa osassa erittelen vaaliohjelmien Nato-linjauksia. Suomessa keskustelua Natosta on käyty vaihtelevalla intensiteetillä kylmän sodan päättymisestä asti, mutta aika vakavalle jäsenyyden pohdinnalle on ollut aina väärä. Rauhan ja vakauden aikana se ei ole ollut tarpeen, kriisin hetkellä sitä on pidetty turhan provokatiivisena spekulaationa.

Vaaliohjelmissa Natosta ei linjata mitään konkreettista. Puolueiden linjavetojen perusteella Nato-vaaleja ei käydä, mikä takaa keskustelun jatkumisen myös vaalien jälkeen. Hallitusohjelmaan Natosta tuskin tullaan kirjaamaan mitään, mutta ensi vaalikaudella jonkintyyppinen Nato-selonteko saattaa nähdä päivänvalon.

Puolustusyhteistyötä, mutta kenen kanssa?

Viimeisen kymmenen vuoden ajan Nato-keskustelun ytimessä on ollut ”Nato-optio”. Käsitteellä tarkoitetaan tiivistetysti Suomen mahdollisuutta halutessaan hakea sotilasliiton jäsenyyttä. Optiota on alettu erheellisesti pitää turvallisuuspoliittista linjaa kuvaavana käsitteenä, vaikka se on enemmän vallitsevan tilan toteamista. Suvereenilla ja itsenäisellä valtiolla on oikeus valita kansainväliset sitoutumisensa, optio on olemassa ilman aktiivista ylläpitoa. Suomi voi rajoittaa sitä ainoastaan omilla toimillaan esimerkiksi kirjaamalla asiasta hallitusohjelmaan.

Toisaalta optio-käsite antaa harhaanjohtavan kuvan, että Naton jäsenyys olisi Suomelle nopea ja helppo prosessi. Muuttuneessa turvallisuuspoliittisessa tilanteessa on vaikea sanoa, miten nopeasti Suomen jäsenyyshakemuksen käsittely etenisi ja saavuttaisiko Suomen jäsensyyshakemus yksimielisyyden Nato-maiden keskuudessa.

Vaaliohjelmissa Nato-optio ei enää sanana esiinny. Keskusta on lähimpänä optio-ajattelua linjatessaan, että Suomen tulee ”ylläpitää mahdollisuutta hakea Nato-jäsenyyttä”. Linjaus ei ole onttoudessaan aivan option tasolla, sillä siihen sisältyy aktiivisen toiminnan ajatus. Keskustan linjaus on tulkittavissa siten, ettei puolue kannata Nato-kirjausta hallitusohjelmaan, toisin kuin Ruotsissa tehtiin.

Kokoomus ja RKP kannattavat Nato-selvityksen tekemistä, muiden linjat ovat epämääräisempiä. Perussuomalaiset ja keskusta korostavat kansan tahdon merkitystä, SDP:n vaaliohjelman linjaan Nato-jäsenyyttä voisi olla vaikea sovittaa. Se näkee Naton yhteistyökumppanina, mutta puolueesta on kuultu myös toisenlaisia äänenpainoja. Puolue syventäisi puolustusyhteistyötä Ruotsin kanssa.

Kokoomus on perinteisesti ollut Nato-myönteinen ja puheenjohtaja Alexander Stubb itse pitää jäsenyyttä loogisena jatkumona Suomen integraatiopolitiikassa.

Vaikein Nato-kysymys on vasemmistoliitolle, jonka vastakkainasettelua lietsova vaaliohjelman kirjaus on tältä osin kylmän sodan ajalta. Puolueen mukaan Nato on ”Yhdysvaltain voimapolitiikan väline, joka lisää vastakkainasetteluja maailmassa”. Suomen ei vasemmistoliiton mukaan tule hakeutua jäseneksi tällaiseen YK:n tavoitteiden ja rauhanpolitiikan vastaiseen organisaatioon. Naton oma peruskirja perustuu kuitenkin samoille tavoitteille kuin YK, ja sotilasliitolla on ollut kylmän sodan jälkeen merkittävä rooli myös kriisinhallintaoperaatioissa.

Vasemmistoliitto korostaa vaaliohjelmassaan myös ”puolueettomuuden ihanteita”, joita Suomen tulisi tulevaisuudessa edistää. Kirjaukset osoittavat, että vasemmistolla on edelleen tiettyjä vaikeuksia hahmottaa turvallisuuspoliittista linjaansa kylmän sodan jälkeisessä maailmassa.

Vaaliohjelman perusteella puolue hahmottaa maailmanjärjestystä vanhasta viitekehyksestä käsin ja jatkaa kansallisen tarinan kutomista mystisen historiallisen puolueettomuuden ympärille. Mitä tämä puolueettomuus vasemmistoliitolle on, jää epäselväksi. Käsite on kylmän sodan jälkeisessä kontekstissa kaikkea muuta kuin ongelmaton.

Kansallista kertomusta ja identiteettipolitiikkaa uusinnetaan toki muissakin puolueohjelmissa. SDP:n ”pitäytyminen nykyisessä turvallisuuspoliittisessa linjassa” korostaa valintojen historiallista jatkumoa, joka voidaan ulottaa jo kylmän sodan jälkeiseen aikaan.

Kristillisdemokraattien mukaan ”Suomen ja Venäjän välillä on ylläpidettävä edelleen hyviä kahdenvälisiä suhteita, jotka rakentuvat avoimuuden ja keskinäisen kunnioituksen pohjalle.” On selvää, että Venäjä on jatkossakin Suomen naapuri ja yhteistyö maan kanssa on tärkeää. Ukrainan kriisi on kuitenkin ajanut EU:n ja Venäjän suhteet uuteen tilanteeseen, jossa vanhoja toimintamalleja joudutaan arvioimaan kriittisesti. Suomessa ei pidä ajatella, että maa voisi toimia EU:sta erillisenä saarekkeena Venäjä-politiikassa ilman, että se vaikuttaisi unionin yhtenäisyyteen.

Hiski Haukkalan (2012) mielestä Venäjä on 2000-luvullakin ohjannut Suomen poliittisia valintoja, ei kylmän sodan tyyliin, mutta epäsuoremmin. Suomi on pyrkinyt ulko- ja turvallisuuspolitiikassa ylläpitämään erillissuhteita Venäjään ja ehkä kansainvälinen perspektiivi on kaventunut. Vaaliohjelmissa Venäjä ei enää saa merkittäviä painotuksia, mihin varmasti vaikuttaa Ukrainan kriisin ajankohtaisuus. Toisaalta puolueet eivät myöskään esitä uutta strategiaa naapuruuspolitiikkaan. Tämä on harmillista, sillä tulevalla vaalikaudella asiaan varmasti tartutaan yhdessä muiden EU-maiden kanssa.

Paljon vanhaa, vähän uutta

Vaaliohjelmissa näkyy konsensushakuisuus. Työ ja talous ovat puolueiden kärkiä, vaikka turvallisuuspolitiikka puhuttaa. Presidentti Niinistö on yrittänyt rauhoittaa, jopa vaientaa turvallisuuspoliittista keskustelua, mutta se tuskin on päällimmäinen syy turvallisuuspoliittisten kirjauksien konsensukseen.

Puolueiden perinteinen turvasanasto pyrkii jo itsessään olemaan turvallisuuspoliittinen kannanotto. Niinistö on korostanut konsensuksen merkitystä turvallisuutta lisäävänä tekijänä. Puolueet hakevat samanlaista vaikutusta korostamalla kansallisen politiikan jatkuvuutta uhkakuvien maalaamisen sijaan.

Suomi ei kuitenkaan ole muusta maailmasta irrallinen saareke. Siksi kriittinen lukija jää kaipaamaan uusia avauksia ja näkemyksiä siitä, missä Suomen paikka uudelleenmuotoutuvassa järjestyksessä on. Edellisen kerran Suomi määritti uuden paikkansa 1990-luvun alussa luopuessaan puolueettomuuspolitiikasta liittymällä EU:n jäseneksi. Voi olla, että Ukrainan kriisi liikuttaa turvajärjestelmän palasia siihen malliin, että paikkaa on syytä arvioida uudelleen. Keskustelu jatkuu varmasti vaalien jälkeen. Ehkä vaalitulos kirkastaa puolueiden linjauksia.

Vaaliohjelmien turvallisuuspoliittisen analyysin ensimmäisessä osassa ”Turvasanoja ja uhkakuvia” tarkasteltiin ohjelmien käsityksiä turvallisuuspolitiikasta ja Suomen paikasta maailmassa. 

Puolueiden vaaliohjelmat

Keskusta
Kokoomus
Kristillisdemokraatit
Perussuomalaiset
RKP (suomeksi ja ruotsiksi)
SDP
Vasemmistoliitto
Vihreät

 

Kirjallisuutta

Apunen, Osmo (2004) Murrosaikojen maailmanpolitiikka. Studia Politica Tamperensis No. 3. Tampere: Tampereen yliopisto.

Calhoun, Craig (2007) Nations Matter. Culture, History, and the Cosmpolitan Dream. London: Routledge.

Harle, Vilho & Moisio, Sami (2000) Missä on Suomi? Kansallisen identiteettipolitiikan historia ja geopolitiikka. Tampere: Vastapaino.

Haukkala, Hiski (2012) Suomen muuttuvat koordinaatit. Juva: Gummerus.

Limnéll, Jarmo (2009) Suomen uhkakuvapolitiikka 2000-luvun alussa. Maanpuolustuskorkeakoulu, Julkaisusarja 1: Strategian tutkimuksia No 29. Helsinki: Maanpuolustuskorkeakoulu.

Mickelsson, Rauli (2007) Suomen puolueet. Historia, muutos ja nykypäivä. Tampere: Vastapaino.

Moisio, Sami & Harle, Vilho (2002) Karhu poliittis-maantieteellisenä naapurina: Kansallinen identiteettiprojekti 2000-luvun Suomessa. Turun yliopiston maantieteen laitoksen julkaisuja, n:o 166. Turku: Turun yliopisto.

Lisää aiheesta

2 Comments

  1. Henrik Jaakkola 18.3.2015 at 19:36

    Olisi mielenkiintoista kuulla, mikä käsite politiikassa ei olisi ongelmaton.

    Kirjoittaja esittää, että kaikista puolueista Nato-kysymys on ”vaikein” Vasemmistoliitolle. Väite on sikäli outo, ettei Vasemmistoliitossa ole sisäistä keskustelua Natosta, eikä puolueen kanta ole muuttunut missään vaiheessa. Nato on Vasemmistoliitolle helppo kysymys, toisin kuin esimerkiksi Keskustalle, joka on linjannut ettei suostu osallistumaan hallitukseen joka kannattaa jäsenyyttä Natossa, mutta ei myöskään hallitukseen joka sitä vastustaisi. Keskustelu Natosta näyttäytyy vaikeana myös esimerkiksi Vihreissä. Nato taitaakin olla nimenomaan suhteellisen ongelmaton kysymys erityisesti Kokoomukselle ja Vasemmistoliitolle jotka eivät joudu peittelemään ja empimään kantojaan.

    Kirjoittaja toteaa että ”vasemmistolla on edelleen tiettyjä vaikeuksia hahmottaa turvallisuuspoliittista linjaansa kylmän sodan jälkeisessä maailmassa.” Kirjoituksen luettua tulee väistämättä kyllä mieleen, että Vasemmistoliiton turvallisuuspoliittinen linja ei tuota vaikeuksia puolueelle, vaan kirjoittajalle. Luulisi olevan jokseenkin selvää, että eurooppalaisessa kontekstissa tyypilliseltä vasemmistopuolueelta Nato-jäsenyyden kannatus olisi outo ja poikkeava asia, eikä niinkään sen vastustaminen?

    Ylipäätään artikkelin tapa pitää Nato-jäsenyyden vahvaa kannattamista ”helppona” ja Nato-jäsenyyden vahvaa vastamista ”erityisen vaikeana” antaa valitettavan tarkoitushakuisen ja ei-analyyttisen kuvan puolueohjelmien tulkinnasta.

  2. Miika Raudaskoski 18.3.2015 at 21:40

    Kiitos kommenteista!

    Jokainen poliittinen käsite on ”ongelmallinen”, tulkinnanvarainen ja jatkuvan kamppailun alla. Esimerkiksi arkinen käsiten kuten hyvinvointivaltio on sisällöltään varsin monimutkainen ja tarkoittaa oikeistolaisessa retoriikassa jotain muuta kuin vasemmistolaisessa, hieman yksinkertaistettuna.

    Toki vasemmistoliiton Nato-kanta on siinä mielessä selkeä, että se ei verhoa kysymystä mihinkään optio-savuverhon tai vastaavan taa. Kanta on selkeä ”ei”, mikä on selvä linjaus.

    Hain tuolla vaikealla takaa sitä, että vasemmiston vaaliohjelmassa esittämä kanta henkii hyvin vahvasti kylmän sodan aikaista vastakkainasettelun maailmaa, jossa olivat Naton ja Varsovan liiton vastapoolit. Naton ja USA:n imperialismin välille vedetään vasemmistoliiton vaaliohjelmassa aika voimakas yhtäläisyysmerkki, mikä henkii juuri tätä vanhaa vastakkainasettelua. Nato on huomattavasti laajempi kysymys kuin USA:n ”imperialismin” jatke, kuten sotilasliiton historia osoittaa. Sisäisiä ääniä ja erimielisyyksiä on ollut aina ja tulee varmasti olemaan.

    En ota tässä kantaa jäsenyyteen tai sen vastustamiseen. Tarkastelen kysymystä nimenomaan käsitteelistämisen kautta ja vasemmistoliitto antaa vaaliohjelmassaan vanhakantaisen kuvan sotilasliittokysymyksestä. Vaaliohjelmassa käytetään aika ronskia retoriikkaa tässä kysymyksessä ja se on myös vastakkainasettelun luomista. Samoin se yksinkertaistaa koko liittoutumiskysymyksen.

Leave a comment

Your email address will not be published.


*