Vapaustaistelijoita tarvitaan Suomessakin

Martin Luther Kingin museo. Kuva: Susanna Hast

Tasa-arvo ei ole saavutettu asiantila, vaan sen eteen täytyy tehdä jatkuvasti töitä. Siksi Yhdysvaltojen kansalaisoikeustaistelun hengelle on yhä tarvetta.

Viime vuonna kirjoitimme Saara Särmän kanssa kokemuksistamme International Studies Associationin (ISA) vuosikonferenssista New Orleansista. Osallistuin tänäkin vuonna ISAn konferenssiin Atlantassa, mutta tällä kertaa tuntuu tärkeämmältä puhua siitä, mitä ylellisen konferenssihotellin ulkopuolella tapahtui.

Olen kuullut Martin Luther Kingin julistuksen ”I have a dream” lukemattomia kertoja. King piti kuuluisan puheensa kansalaisoikeuksien puolesta Washingtonissa 250 000 ihmisen edessä 28. elokuuta 1963.

Vasta Atlantassa aloin kuitenkin ymmärtää, millainen merkitys Kingin ja muiden aktivistien taistelulla on.

Emme ole tarpeeksi tietoisia siitä, mitä tohtori Kingin taistelu kansalaisoikeuksien puolesta Yhdysvalloissa merkitsee.

Aloitetaan kuitenkin paluustani Suomeen. Saavuttuani Atlantasta Helsinkiin maaliskuisena harmaana päivänä luin ensimmäiseksi uutisen 11-vuotiaan Valtterin rasistisesta kiusaamisesta ja toiseksi Felix-mainoksen aiheuttaman, rasistisesti motivoituneen boikottijulistuksen.

Atlantalaisen Martin Luther Kingin taistelu rasismia ja rotuerottelua vastaan tuntui valitettavan ajankohtaiselta. Perehdyin Atlantassa sen historiaan sekä Kingin museossa että kansalais- ja ihmisoikeuksien keskuksessa, mikä toi menneen uudella tavalla lähelle.

Ymmärsin, että emme ehkä sittenkään ole tarpeeksi tietoisia siitä, mitä tohtori Kingin taistelu kansalaisoikeuksien puolesta Yhdysvalloissa merkitsee (todellakin: merkitsee, preesensissä). Emme myöskään ota tarpeeksi vakavasti valtaapitävien osuutta ja osattomuutta tämän päivän rasisminvastaisessa työssä.

Muutama kuukausi vierähti, enkä saanut tätä tekstiä valmiiksi, koska en osannut puhua ihmisten ihonväristä ja rodullistetusta vihasta oikeilla termeillä. Tänä toukokuisena aamuna katson kuitenkin kuvaa ruotsalaisnaisesta nimeltä Tess Asplund, joka seisoo nyrkki suunnattuna kohti uusnatsijärjestön jäsenten marssia, jota Ruotsin poliisi on turvaamassa.

Asplundin hiukset on ajeltu aivan kuten natsienkin, mutta hänen ihonsa on tummempi. Hän on nainen marssivien miesten edessä ja hänen ilmeensä on järkkymätön. Hän edustaa rohkeutta, jollaisesta osaan vain unelmoida. Mutta ainakin uskallan nyt saattaa vaatimattoman puheenvuoroni loppuun.

King ja kansalaisoikeuksien liike

Martin Luther King unelmoi tasa-arvosta, vapaudesta, oikeudenmukaisuudesta, veljeydestä ja sisaruudesta. Kingin tunnettu puhe unelmasta liittyy rotuerottelun vastaiseen taisteluun Yhdysvalloissa ja vaikuttaa ehkä etäiseltä vuoden 2016 Suomessa.

Mutta se, mitä King sanoi, ei ole sanahelinää tai kaukaisen historian havinaa, vaan arkea, konkretiaa ja tätä päivää. Kingin johtama liike ei ole historiallista ”jätettä” vaan malli siitä, mitä pitää tehdä, kun kohtaa epäoikeudenmukaisuutta ja väkivaltaa.

Kuva: Susanna Hast

Kansalais- ja ihmisoikeuksien museo. Kuva: Susanna Hast

Yhdysvalloissa tasa-arvo on nimellisesti saavutettu, mutta esimerkiksi Black Lives Matter -liike osoittaa, kuinka yhteiskunnan eriarvoisuus näkyy mustien arjessa edelleen. Myös Suomessa rasismi on arkipäiväinen kokemus yksilön ihonvärin tai muun vähemmistöön kuulumisen syyn johdosta.

Atlantassa kansalaisliikkeen ajattomuus iski päin kasvoja. Se on ollut keskeinen paikka kansalaisliikkeen toiminnassa. Monet liikkeen aktiivijäsenet ovat edelleen elossa, monet menettivät henkensä väkivaltaisuuksissa. Martin Luther King murhattiin. Aktivisteja peloteltiin, uhkailtiin ja hakattiin.

Aktivistit marssivat tietäen, että he voivat kuolla osoittaessaan mieltään.

Naiset ja miehet marssivat kerta toisensa jälkeen tietäen, että heidät voidaan pahoinpidellä. He marssivat tietäen, että he voivat kuolla osoittaessaan mieltään.

Vaikenemisen politiikka

Vierailuni kahdessa paikallisessa museossa nosti esiin myös uuden näkökulman: vaikenemisen. Museot ovat poliittisia tiloja ja niissä tehdään valintoja siitä, mitä näytetään ja kerrotaan ja millä tavoin.

Tämä tuli konkreettisella tavalla esiin siinä, miten eri tavalla virkavallan rooli esitettiin museoissa. Kansalaisoikeuksien keskuksessa poliisi näyttäytyy kansalaisliikkeen vastaisten väkivaltaisuuksien sivustakatsojana ja jopa agitoijana. Kingin museo puolestaan lakaisee maton alle poliisin roolin väkivaltaisuuksien sallimisessa ja edesauttamisessa.

Kuva: Susanna Hast

Martin Luther Kingin museo. Kuva: Susanna Hast

Museoiden kertoma tarina ”vapausajelijoista” (Freedom Riders) oli erityisen kiinnostava. Vapausajelijat olivat aktivistiryhmä, joka kulki kaupallisilla linja-autoilla Yhdysvaltojen eteläosissa vuonna 1961 protestina julkisen liikenteen rotuerottelukäytännölle. Mukana oli mustia ja valkoisia aktivisteja. Kansallisella tasolla oikeus oli jo todennut julkisen liikenteen rotuerottelun laittomaksi mutta etelän osavaltioissa rotuerottelua pidettiin yllä.

Alabamassa tapahtui toukokuussa 1961 surullisenkuuluisa välikohtaus, jonka molemmat museot ovat dokumentoineet. Rotuerottelua puolustava joukko hyökkäsi aktivistien linja-auton kimppuun ja suuntasi sinne palopommin. He pitivät linja-auton ovea kiinni ja huusivat ”poltetaan ne elävältä”. Lopulta räjähtävä bensatankki sai hyökkääjät perääntymään. Ulos pyrkiviä aktivisteja hakattiin.

Poliisi saapui paikalle ja ampui muutamia laukauksia, minkä seurauksena hyökkääjät pakenivat. Poliisi ei kuitenkaan yrittänyt pidättää ketään tai selvittää hyökkääjien henkilöllisyyttä. Hank Thomas, yksi hyökkäyksen uhreista, kertoo poliisin todenneen: ”Ok, olette saaneet hupinne, siirtykää kauemmas.”

Dokumenttielokuva Freedom Riders sisältää samankaltaisia todistajalausuntoja, joissa kerrotaan virkavallan roolista sivustaseuraajana väkivaltatilanteissa. Kansalais- ja ihmisoikeusmuseon tulkinta tapahtuneesta noudatti tätä versiota. 

Siistitty versio

Kingin museossa tunnelma oli erilainen. Siellä ei näkynyt samanlaista poliisin kritiikkiä. Vapausajelijoista kertovat kuvat ja video eivät pitäneet sisällään mitään viittauksia poliisin välinpitämättömyyteen.

Erityisen huomionarvoinen oli kuva, jossa poliisi (lähteissä viitataan sekä maantiepoliisiin että kansalliskaartiin) on saapunut palavan bussin luo. Kuvateksti sai minut hämmentymään, sillä siinä lukee, että poliisijoukot saapuivat ”suojelemaan” vapausajelijoita.

Museossa esitettävän materiaalin valinta ei ole tässä tapauksessa esteettinen vaan kärkevän poliittinen. On tärkeä huomata, että kansalaisoikeuksia ajava liike oli väkivallaton ja sen kohtaama väkivalta kaikkine ulottuvuuksineen äärimmäisen tärkeä aihe.

Voisiko nykyinen kärjistynyt tilanne poliisin ja mustien välillä selittää, miksi virkavallan asemaa ei Kingin museossa käsitellä?

En tiedä onko Kingin museon kaunistelevampi sävy tietoinen valinta, mutta se jätti minut miettimään sitä mahdollisuutta, että jostakin halutaan vaieta. On mahdollista, että museossa halutaan korostaa Martin Luther Kingin työtä eikä niinkään taustoittaa koko kansalaisliikkeen tapahtumia. Vai voisiko nykyinen kärjistynyt tilanne poliisin ja mustien välillä selittää sitä, miksi virkavallan asemaa ei Kingin museossa käsitellä?

Kansalaisoikeuksien museo mahdollisti osallistuvamman kokemuksen ja reflektiivisemmän tilan. Museossa oli esimerkiksi valkoisille tarkoitettuun kahvilaan sijoittuva Lunch Counter Simulator. Siinä tavoitellaan auditiivista väkivallan kokemusta: kuunnellaan solvauksia, uhkauksia ja fyysisen väkivallan ääniä, joita lounastiskillä istumalla protestoivat mustat joutuivat kokemaan.

Sain myös todistaa nuorten naisten laulavan mukana, kun he katsoivat vuoden 1963 Washingtonin marssista kertovaa videota. Naiset olivat myös vahvemmin esillä aktiivisina toimijoina kansalaisliikkeen museossa kuin Kingin museossa.

Kuva: Susanna Hast

Kansalais- ja ihmisoikeuksien museo. Kuva: Susanna Hast

Selmasta Suomeen

Paluumatkalla Atlantasta Helsinkiin katsoin Kingistä kertovan elokuvan Selma. Tositapahtumiin perustuvassa elokuvassa presidentti Lyndon B. Johnson pistää Kingille viimeiseen asti hanttiin, paikalliset virkamiehet estävät laillisesti mustille myönnetyn äänioikeuden toteutumisen ja paikallinen poliisi hakkaa mielenosoittajia henkihieveriin.

Vertaus Suomessa ilmenevään rasismiin voi tuntua kaukaa haetulta mutta toisinaan rasismi on piilotettua ja huomaamatonta. Fyysisen väkivallan sijaan rasismi näkyy usein henkisenä väkivaltavana.

Suomessa kuulee jatkuvasti rasistista puhetta – jopa kansanedustajilta. Vierailu vaikkapa kansanedustaja Olli Immosen Facebook-sivulla antaa välittömästi käsityksen siitä, miten valtaapitävän rasistinen kielenkäyttö on normalisoitua.

Yksittäinen möläytys ei vielä edusta rasismia systemaattisena alistamisena mutta eriarvoistava puhetapa muuttuu yleiseksi ja hyväksytyksi, jos siihen ei puututa. Rastinen puhe saa myös mediassa näkyvyyttä. Rodullistamisen arkisuudesta suomalaisessa yhteiskunnassa puhuu julkisesti esimerkiksi Koko Hubara.

Suomessakin tarvitaan uudessa tilanteessa keskustelua poliisin roolista järjestyksen ylläpitäjänä. On tärkeä kysyä, millä tavalla poliisin valta tietyssä sosiaalisessa hetkessä kytkeytyy henkilökohtaisiin tai institutionalisoituneisiin ennakkoluuloihin ja eriarvoistaviin käytäntöihin. Suomessa esiintynyt rasistisesti motivoitunut väkivalta – kuten polttopulloiskut vastaanottokeskuksiin– on huolestuttavaa.

Suomalaisen rasismin sytykkeenä toimii pelko, jota kasvava turvapaikanhakijoiden määrä ja mahdollisesti myös epävarma taloustilanne ovat aiheuttaneet. Syrjintää ja ennakkoluuloja on ennen kaikkea yksittäisten ihmisten mielissä, mutta myös rakenteissa. Esimerkiksi saamelaisten oikeuksia ei ole onnistuttu vieläkään takaamaan ja paperittomilla henkilöillä on puutteellinen pääsy terveydenhuollon piiriin.

Syrjinnän taustalla on ihmisten arvottaminen, joka on intersektionaalista.

Syrjinnän taustalla on ihmisten arvottaminen, joka on intersektionaalista. Ihonvärin tai kansallisuuden ohella luokka-ajattelu sekä naisten, vanhusten, työttömien, vammaisten, opiskelijoiden, köyhien ja eri vähemmistöjen asema yhteiskunnassa on osa samaa eriarvoisuuden kulttuuria, jossa ongelmat ovat olemassa vain, jos ne ovat ongelmia itselle.

Rotuerottelulle saatiin Yhdysvalloissa loppu: mustat saivat äänestää ja olla samoissa tiloissa valkoisten kanssa. YK:n yleismaailmallinen ihmisoikeuksien julistus hyväksyttiin 1948. Siitä huolimatta ihmiselämän arvo määräytyy edelleen ulkoisten tekijöiden mukaan.

Tasa-arvo ei ole saavutettu asiantila, vaan sen eteen täytyy tehdä jatkuvasti töitä. Siksi Yhdysvaltojen kansalaisoikeustaistelun hengelle on yhä tarvetta.

Susanna Hast on vapaa tutkija ja muusikko, joka tekee performatiivista politiikkaa. Hän työskentelee yhteistyössä Venäjän tutkimuksen huippuyksikön, Geneven IHEID:n (Graduate Institute of International and Development Studies) ja Allegra Lab Helsingin kanssa.

Lisää aiheesta

Leave a comment

Your email address will not be published.


*