Viedäänkö Suomea Natoon kuin pässiä narussa?

Svekomaanien ja fennomaanien ristiriidoista huolimatta Ruotsin ja Suomen yhteys on säilynyt. Onko "kohtalonyhteys" riittävän vahva, jotta Suomi voisi seurata Ruotsia Natoon? Tai entäs toisin päin? Kuva: Alex Federley (1864-1932)

Mikä voisi viedä Suomen Natoon? Maaseudun Tulevaisuuden päätoimittaja Mikael Pentikäinen esitti kysymyksen kolumnissaan 27.5.2015 ja nimenomaan tässä muodossa.

Pentikäinen antaa sanavalinnoillaan ymmärtää, että Suomen (spekulatiivinen) päätös liittyä Natoon ei riipu meistä itsestämme, vaan ennen kaikkea ulkoisten olosuhteiden loksahtamisesta kohdalleen.

Pentikäinen esittää kirjoituksessaan kolme ulkoisen kontekstin muutosta, jotka voisivat ”viedä Suomen Natoon”: Ruotsin turvallisuuspoliittisen linjan muutos, lännen ja Venäjän suhteiden lientyminen ja kriisi. Kolme varsin mahdollista skenaariota vallitsevassa turvallisuuspoliittisen jännityksen tilassa, mutta millaisia sysäyksiä ne olisivat Suomen Nato-jäsenyydelle?

Kohtalonyhteyden kohmelossa Natoon?

Ruotsista on helppo aloittaa, onhan Suomen kansallisen selviytymistarinan kohtalonyhteys sidottu voimakkaasti entiseen emämaahan. EY/EU-jäsenyyttä on selitetty kohtalonyhteyden ja Suomen historiallisen länsimaisuuden kautta. Tämä linkki on syntynyt ennen kaikkea Ruotsin kautta. (Seppinen 2001.)

Toisaalta Ruotsin antama sysäys on tärkeä myös irrotettaessa tapaus kansallisen kertomuksen kontekstista. Ruotsin ilmoitus jäsenyyden hakemisesta vuonna 1990 oli kriisi myös Suomen ulkopoliittiselle johdolle, mutta perusteiden uudelleenarviointiin kului vuosi. (Lintonen 2003, 149–150.) Vielä Esko Ahon keväällä 1991 kirjoitetussa hallitusohjelmassa ilmoitettiin Suomen seuraavan EY:n kehitystä ja arvioivan tilannetta sen pohjalta.

Pentikäinen ei ole mietteineen yksin, sillä Nato-jäsenyydessä nähdään selvästi samanlaista ”kohtalonyhteyttä” Ruotsiin. Asetelmaa ovat arvioineet esimerkiksi Charly Salonius-Pasternak ja Tuomas Forsberg, kuten myös The Ulkopolitist.

Pohjoismainen puolustusyhteistyö on vahvistanut tätä ”kohtalonyhteyttä” konkreettisella tasolla, ja myös Juha Sipilän hallitus jatkaa tiivistyvää yhteistyötä tällä sektorilla. Ruotsi ja Suomi ovat myös allekirjoittaneet isäntämaasopimuksen Naton kanssa, mikä osoittaa turvallisuuspoliittisen käsi kädessä kulkemisen.

EY-jäsenyyden kanssa Suomelle tuli lopulta kiire. Ruotsin päätöksen jälkeinen verkkaisuus jäi sivuun, kun Neuvostoliitto hoiperteli enää yhdellä jalalla, YYA-sopimuksen velvoitteet lisäsivät liikkumatilaa ja EY:stä alkoi kuulua viestejä jäsenyysoven sulkeutumisesta. (Lintonen 2003, 166–169.)

Suomen ulkopoliittinen keskustelu on olennaisesti vapautunut 1990-luvun alun tilanteesta. Ruotsin antama impulssi voisi jo yksin riittää perustavaan murrokseen Suomen Nato-linjassa. Toisaalta on selvää, että kaksi muuta Pentikäisen esittämää skenaariota – lientynyt kansainvälispoliittinen tilanne tai entisestään pahentunut kriisi – vaikuttaisivat myös Ruotsin päätöksen tulkintoihin.

Kotimaisen keskustelun perinteisiin kuuluu toki aika ajoin kiistää ”kohtalonyhteys” ja esittää, että Suomella toki itsenäisenä kansakuntana on muitakin vaihtoehtoja kuin peesata. Näin teki väistynyt pääministeri Harri Holkeri vuonna 1991 ja eduskuntaryhmien puheenjohtajat vuonna 2014.

Virkistävää kohtalonyhteys-keskustelussa olisi pohtia asetelman toista puolta. Entä jos Suomi päättäisi tehdä itsenäisen turvallisuuspoliittisen ratkaisun ennen Ruotsia?

Poutasäällä on hyvä olla liittoutumaton

Pentikäisen toinen skenaario on, että ”lännen” ja Venäjän suhteiden lientyminen avaisi Suomelle ikkunan Natoon. Pentikäisen mukaan ”liennytyksen lämpöaalto vähentää Suomen Nato-jäsenyyden Venäjä-vastaista mielikuvaa”. Jokaisen ”Nato-haukan” pitäisi siis toivoa liennytystä vallitsevaan turvallisuuspoliittiseen tilanteeseen.

Kriisin ratkaisemista on toki syytä toivoa ihan muistakin syistä, joista vähin ei ole ukrainalaisten arkipäivän vaikeuksien ja humanitaarisen hädän päättyminen. Suurvaltapoliittinen kiista koskettaa kaikista kovimmin juuri tavallisia kansalaisia eritoten sotatoimialueella.

Suomen turvallisuuspoliittisiin fundamentteihin liennytys ei kuitenkaan olennaisesti vaikuttaisi. Nato-vastustajien ei siis kannata pelätä mahdollista ”liennytyksen lämpöaaltoa”, sillä kylmän sodan jälkeinen kehityskulku osoittaa, että poutasäällä on hyvä olla liittoutumaton.

Kahdenvälisiä hyviä Venäjä-suhteita ei haluttu 1990–2000-lukujen ”poutasäällä” vaarantaa turhaan liittoutumalla Naton kanssa. Baltian maiden jäsenyys lisäsi kyllä turvallisuuspoliittista tasapainoa Pohjois-Euroopassa, mutta Suomen jäsenyys olisi rikkonut sen kahdenvälisen luottamuksen ilmapiirin, jolle kansallinen olemassaolomme perustuu. Vastaavasti EU:n ja Venäjän suhteiden kiristyminen on aiheuttanut tilanteen, jossa jäsenyys turhaan kärjistäisi tilannetta.

Miksi Ukrainan kriisin jälkeinen poutasää muuttaisi tätä perusasetelmaa?

Kansallisessa Nato-keskustelussa ei ole havaittavissa sellaista kehityssuuntaa, joka olennaisesti keikauttaisi vallitsevia linjoja. Kriisiaikoina kärjistynyt keskustelu tasaantuisi todennäköisesti hyvin pian kriisin lauettua ja hautautuisi yhteiskunnan sisäisten ongelmien ja kipupisteiden alle.

Nato-ovi on auki, mutta siinä on kynnys

Kolmas Pentikäisen mainitsema työntävä tekijä on ”kriisi”.

Ukrainan tilanteen huomioon ottaen lausunto on aika kova, sillä eiköhän Euroopassa vallitse jo kriisitilanne. EU:n ja Venäjän välit ovat lukossa, luottamus on pahasti kärsinyt ja Itä-Ukrainan tulitauko rakoilee. Pentikäisen täytyy siis tarkoittaa todella ison luokan kriisiä, kuten Venäjän entistä laajamittaisempaa hyökkäystä Ukrainaan tai johonkin toiseen naapurimaahansa.

Pentikäisen mukaan tällaisessa tilanteessa ”Suomi joutuu oman turvallisuutensa takia hakeutumaan Naton antamaan suojaan”. Tuntuu helpolta, että Naton sateenvarjon alle mennään, kun rankkasade alkaa. Valitettavasti tälle skenaariolle on kovin vähän realistisia perusteluja. Se kuvastaa kummallista ajatusta Nato-optiosta, jossa ovi on Suomelle auki, kunhan vaan poliitikot tekevät päätöksen astua sisään.

Suomi on toki systemaattisesti kulkenut Nato-tiellä tiivistäen yhteistyötä koko kylmän sodan jälkeisen ajan. Siinä mielessä Suomi on hyvin lähellä jäsenyyttä, ratkaiseva askel liittymisneuvotteluihin on ottamatta. Juuri tässä piilee ansa, johon Pentikäinen skenaariossaan astuu. Viimeinen, ratkaiseva askel ei ole nopea ja helppo.

Karoliina Honkanen ja Janne Kuusela ovat koonneet Mikä Nato on? -tietopaketin, jossa eritellään Naton rooleja, tehtäviä ja Suomen asemaa suhteessa Natoon. Julkaisussa esitetään myös kuvaus Naton jäseneksi hakeutumisesta. Suomella tuskin olisi merkittäviä ongelmia läpäistä neuvotteluja liittyen Naton vaatimuksiin tai edes vastuisiin ja velvoitteisiin, mutta varsinainen jäsenyys vaatii jokaisen Nato-maan parlamentaarisen hyväksynnän.

On spekulatiivista, miten Suomen Nato-jäsenyyteen suhtauduttaisiin esimerkiksi Kreikassa tai Turkissa. Olennaisempaa kriisiajan pikajäsenyyden kannalta on itse prosessi ja sen kesto. Honkanen ja Kuusela arvioivat, että kansallinen ratifiointiprosessi veisi nopeimmillaankin vuoden. Edellinen pienempi laajentuminen vuonna 2008 Albanian ja Kroatian kohdalla vei juuri tämän ajan. Kriisitilanteessa kuvio olisi entistä monimutkaisempi, eikä Nato välttämättä ottaisi lainkaan uusia jäseniä. (Honkanen & Kuusela 2014, 24–25.)

Ajopuu vai koskivene?

Toisen maailmansodan jälkeen politiikan kielikuvamaailmaan on tullut ajatus Suomesta ajopuuna tai koskiveneenä. Jatkosodan taustoja kuvaamaan luodut käsitteet ovat kuluneet käytössä, mutta Pentikäisen teeseihin ne sopivat. Suomi näyttäytyy ajopuuna, joka ulkoisten paineiden myötä päätyy Naton jäseneksi.

Edellä esitetyistä ulkoisista olosuhteista vain ensimmäinen on realistinen sysäys Suomen Nato-politiikan olennaiselle muuttumiselle. Viis kohtalonyhteydestä, mutta jo turvallisuuspoliittisen yhteistyömme vuoksi Ruotsin ratkaisu olisi Suomelle merkityksellinen. Pohjoismainen puolustusyhteistyö asettuisi toiseen valoon, jos Suomi olisi ainoa sotilaallisesti liittoutumaton maa.

Ulkoisten työntävien tekijöiden lisäksi olisi syytä pohtia kokonaiskuvaa ja Suomen roolia turvallisuuspoliittisessa järjestelmässä. Tulevalla hallituskaudella tätä keskustelua toivottavasti käydään, ja uudessa turvallisuuspoliittisessa selonteossa Nato-selvityksineen arvioidaan kattavasti erilaiset turvallisuuspolitiikan vaihtoehdot ja niiden käyttöarvo.

Nato-selvityksen lisäksi tarvitaan myös selvitys liittoutumattomuudesta, jotta voidaan tehdä kokonaisvaltainen arvio vaihtoehdoista.

Kirjallisuus

Honkanen, Karoliina & Kuusela, Janne 2014. Mikä Nato on? Suomen Atlantti-seura.

Seppinen, Jukka 2001. Mahdottomasta mahdollinen. Ajatus, Helsinki.

Lintonen Raimo 2003. ”Suomen EU-jäsenyyshanke kriisinä”. Teoksessa Suomi ja kriisit. Vaaranvuosista terrori-iskuihin, toim. Forsberg, Tuomas et al., Gaudeamus, Helsinki.

Lisää aiheesta

Leave a comment

Your email address will not be published.


*