Vihapuhe, netin törkymegafoni ja tutkijoiden sensurointi

Tietokirja.fi-tapahtumassa Helsingin Tieteiden talolla järjestettiin 27.8.2015 paneelikeskustelu, jossa tiedonjulkistamisen neuvottelukunnan pääsihteeri Reetta Kettusen (vas.) haastateltavana tutkijan sananvapaudesta ja vihapuheesta olivat tutkijat Tuija Saresma ja Veronika Honkasalo.
Lukuaika: 5 min. 

Tutkijoilla on tulenarkoja aiheita, joita käsittelemällä päätyy vihapuheen ja jopa fyysisen uhkailun kohteeksi. Mitä tällaisen ilmapiirin aiheuttama ennakkosensuuri tekee tutkimukselle ja avoimelle keskustelulle? Entä kuinka tutkija itse voi vastustaa vihapuhetta?

Elokuun lopussa julkaistiin perussuomalaisten ”työmiehen” Matti Putkosen laatima musta lista niistä ihmisistä – politiikoista, toimittajista ja tutkijoista – jotka olivat kritisoineet perussuomalaisten politiikkaa ja vaatineet rangaistustoimia kansanedustaja Olli Immosen fasistisena pidetyn Facebook-päivityksen jälkeen.

Musta lista kohahdutti. Akateemisissa piireissä erityisen hurjaksi koettiin, että ”toisinajattelijoiden” listalle joutui johtavien poliitikkojen ja toimittajien lisäksi myös tutkijoita, jotka olivat suhtautuneet kriittisesti joidenkin perussuomalaisten muukalais- ja maahanmuuttovastaisuuteen.

Olipa Putkosen lista kieli poskessa väsätty mediatempaus tai vakava yritys suitsia vapaata tiedonvälitystä ja tutkimusta, se kuohutti hetken. Maahanmuuttokeskustelu kokonaisuudessaan roihuaa edelleen ilmiliekeissä kesän aikana ennenkuulumattomiin mittasuhteisiin paisuneen ”pakolaiskriisin” myötä.

Syyskuun ensimmäisenä päivänä johtavat tiedotusvälineet ilmoittivat sulkevansa osia aiheeseen liittyvien uutisten verkkokeskustelusta. MTV teki näin ”suitsiakseen vihapuheen määrää”, Helsingin Sanomien Nyt-liite ”koska jotainhan on tehtävä” loukkaavan nettikeskustelun räjähtämiselle käsiin.

Paneelikeskustelu tutkijoiden sananvapaudesta ja vihapuheen merkityksestä sen rajoittajana, joka järjestettiin osana Tietokirja.fi –tapahtumaa, ei olisi voinut olla ajankohtaisempi. Paneelissa tutkijat Veronika Honkasalo ja Tuija Saresma keskustelivat tutkijoiden sananvapauden rajoista sekä vihapuheen ja suoranaisen pelon aiheuttamasta itsesensuurista.

Suomen PENin järjestämää keskustelua johti tiedonjulkistamisen neuvottelukunnan pääsihteeri Reetta Kettunen.

Puheesta teoiksi

Tutkijoihin on aina kohdistunut arvostelua, joskus myös uhkailua ja jopa fyysistä uhkaa. Akateemisen tutkimuksen vähättely on osa populistista retoriikkaa, jossa elämästä vieraantunut tutkijoiden eliitti ja sen ”postmoderni kikkailu” asetetaan kansan ”aitoa” tietoa vastaan.

Kettunen muistutti, että esimerkiksi eläinkokeiden vastustajat uhkailivat tutkijoita ja hyökkäilivät laboratorioihin 1980-luvulla. Tutkijoihin kohdistuva vihapuhe on kuitenkin voimistunut ja saanut enemmän kaikupohjaa sosiaalisen median myötä.

Myös yleinen keskusteluilmapiiri on koventunut. Esimerkiksi maahanmuuttokriittisyys käsitteenä on omaksuttu läpi koko poliittisen kentän. Myös suoran rasistisesta puheesta on tullut sallitumpaa.

Tutkimusaloista kiivasta vihapuhetta tuntuukin herättävän juuri maahanmuuttajien parissa tehtävä tutkimus ja rasismin tutkimus. Myös nais- ja sukupuolentutkimus kirvoittaa kitkeriä kommentteja, ja esimerkiksi sukupuolittuneen väkivallan tutkijoita uhkailtiin jo 1990-luvulla.

Valitettavasti vihapuhe ei ole ”vain” puhetta. Kieli on performatiivista, se saa aikaan asioita. Affektiivisesti latautunut, kärjistyksillä ja vastakkainasetteluilla pelaava vihapuhe, jota netin nykyinen ylilyönteihin syyllistyvä keskustelukulttuuri lietsoo, voi purkautua vihollisiksi miellettyihin kohdistuvana fyysisenä väkivaltana.

Viime aikoina on nähty, miten tarkoitushakuiset ja aggressiiviset vastakkainasettelut leimahtavat fyysiseksi väkivallaksi. Jyväskylä on tästä surullinen esimerkki.

Tammikuussa 2013 niin kutsutussa kirjastopuukotuksessa Äärioikeisto Suomessa kirjaan liittyvään keskustelutilaisuuteen ”pyrki väkivalloin kolme miestä”, joista lopulta yksi tuomittiin ehdolliseen vankeuteen.

Kesällä 2015 kansalaissosialistisen Suomen Vastarintaliikkeen rauhallisesti alkanut mielenosoitus päättyi mellakointiin ja kymmenien rähinöijien kiinniottoon. Mielenosoituksen jälkeen jyväskyläläisessä tavaratalossa pahoinpidelty mies oli asianomistajana myös kirjastopuukotuksessa.

Ei liene kaukaa haettua tulkita Jyväskylän väkivaltaisuuksien liittyneen kirjaan, jonka sisältö ei miellyttänyt Vastarintaliikkeen jäseniä.

Sananvapaus ja (itse)sensuuri

Tieto on valtaa, ja tiedon vapaa tuottaminen ja jakaminen on sananvapauden olennainen osa. Tieteiden talon keskustelutilaisuudessa sananvapautta ja sensuuria mietittiinkin tiedon, tutkimuksen ja tutkijoiden vapauden kannalta.

Sensuurilla Kettunen viittasi yhtäältä ylhäältä käsin, vallanpitäjien taholta tapahtuvaan sensurointiin. Siinä valtaa käytetään esimerkiksi rahoittamalla vain tietynlaisia tutkimuksia.

Sekä Honkasalo että Saresma tunnistivat ilmiön: yhä tiukentuvassa rahoituskamppailussa tutkijat ohjautuvat tarkastelemaan aiheita, joille on helppoa saada rahoitusta. Profilointi, kärkihankkeet, teemahaut – kaikki nämä vievät tutkimusta ylhäältä asetettuihin suuntiin.

Tämä tarkoittaa, että vallanpitäjille epämieluisat tai jopa kiusalliset tutkimusaiheet saattavat jäädä tutkimatta.

Toisaalta Kettunen toi esille itsesensuurin, johon vihapuhe ja uhkailu pahimmillaan johtavat. Honkasalo ja Saresma tiesivät tapauksista, joissa tutkijat eivät uskalla esiintyä julkisuudessa omalla nimellään.

Molemmat olivat myös nähneet, miten tutkijakollegat lakkaavat tai kieltäytyvät alun perin tutkimasta aiheita, joista on vaarana joutua netin törkymyrskyn ja fyysisen uhan kohteeksi.

Jos tutkijat sensuroivat itseään, eivät osallistu keskusteluun omilla nimillään tai jättävät tulenarat aiheet tutkimatta, ollaan huolestuttavassa tilanteessa.

On ennakkosensuuria, jos vihapuhe ja uhkailu estävät tiettyjen tutkimusaiheiden käsittelyn. Tutkimuksen luotettavuus kärsii, jos äänessä on anonyymi tutkija. Myös tutkijan itsensä kannalta on turhauttavaa, jos ei voi tai uskalla puhua omasta tutkimusaiheestaan omilla kasvoillaan ja omalla nimellään.

Pelko ei ole ylireagoimista. Molempia paneelikeskustelun osallistujia on varoiteltu, että turvallisuuskysymykset on syytä ottaa tosissaan. Nykyisin yliopistonkin järjestämiin tulenarkoja aiheita käsitteleviin seminaareihin tehdään turvallisuustiimin kanssa turvasuunnitelma.

Tilanteessa, jossa joudutaan miettimään turvamiehien palkkaamista kirjanjulkistamisiin ja seminaareihin, Reetta Kettusen esittämä kysymys siitä, mitä katoaa, jos tutkijat pelkäävät, on pelottavan ajankohtainen.

Veronika Honkasalo oli huolissaan siitä, että menetetään monien näkökulmien tuoma perspektiivi, jos aina vain yksi ja sama tutkija on äänessä.

Tuija Saresmaa huolestutti se, että jos tutkijat hiljennetään, katoaa kriittinen ote, tieteeseen väistämättä sisältyvä itsekritiikki ja kyky nähdä ilmiöitä monitahoisemmin. Faktatietoon pohjautuva argumentaatio korvautuu mutu-tiedolla, kun tieteelliseen tutkimukseen perustuvat punnitut mielipiteet korvataan populistisilla mielenilmauksilla.

Vastapuhetta

Tutkijoiden pelottelu ja uhkailu on huolestuttavaa, mutta ei tilanne ole toivoton. On paljon niitä, jotka jatkavat kiistanalaisten asioiden tutkimista. Joskus nettihyökkäyksen kohteeksi joutuminen voi olla jopa valtauttavaa: tutkimukseni on merkityksellistä, kun tietyt tahot sitä kavahtavat!

Sosiaalinen media tarjoaa väylän vihapuheelle, mutta myös sitä ironisoivalle vastapuheelle. Niinpä pian Putkosen listan julkistamisen jälkeen perustettiin Facebookiin ryhmä ”Myös minä haluan Putkosen listalle.” Alettiin julkaista listoja Perussuomalaisten rikostaustasta, muun muassa Putkosen raiskaussyytteistä. Kansanedustaja Erkki Tuomioja totesi Facebook-päivityksessään, että olisi pettynyt, ellei olisi Putkosen listalle päätynyt.

Tutkijan ammattiin kuuluu työn tuotosten kriittinen kommentointi, ja monien nahka on parkkiintunut jatkuvan arvioinnin kohteena olemisesta. Asiatonta palautetta ei silti tarvitse sietää.

Tutkijoiden on seurattava keskusrikospoliisin ylikomisario Thomas Elfgrenin esimerkkiä ja tehtävä rikosilmoituksia nettiuhkauksista entistä herkemmin. Näin voidaan osoittaa, että vihapuhetta ei hyväksytä.

Tutkijoilla on muitakin keinoja vastustaa vihapuhetta. Puheenjohtajan toiveesta panelistit listasivat asioita, joiden avulla asettua vihapuhetta ja tutkijoihin kohdistuvaa sensuuria vastaan.

Panelistit listasivat itse hyväksi kokemiaan keinoja, joista voi olla hyötyä muillekin tutkijoille:

1. Sinä et ole tutkimuksesi. Jos joudut hyökkäyksen ja loanheiton kohteeksi, muista että vastustajat vastustavat asiaasi, eivät sinua. Sinä ihmisenä et ole sama kuin tutkimuskohteesi. Vastustajat eivät tunne sinua, he hyökkäävät olkinukkeen, jonka ovat mielessään rakentaneet.

2. Joukkovoima. Annetaan mediassa tilaa monille tutkijoille. Osallistumalla tasapuolisesti julkiseen keskusteluun säilytetään näkemysten monipuolisuus, asia ei henkilöidy, eikä vain yksi joudu silmätikuksi.

3. Sinä et ole yksin. Et ole ainoa jota uhkaillaan. Kerro muille uhkailuista, kerro vihapuheesta jonka kohteeksi joudut, tee tarvittaessa rikosilmoitus. Jaa kokemuksia kollegojen kanssa, kerro muillekin, mitä joudut työssäsi kuulemaan. Tekemällä uhkailusta julkista ja näyttämällä sen yleisyyden sen aiheuttamaa uhkaa voi pienentää ja näyttää, että uhkailun edessä ei alistuta.

4. Esiintyessäsi pysy rauhallisena, perusta argumentaatiosi faktoille, älä provosoidu.  Olet tieteellisen koulutuksen saanut asiantuntija, jolla on tietoa ja tärkeää asiaa. Sinua kuunnellaan.

Joukon voima

Vihapuhetta ja tutkijoiden sananvapautta käsitellyt paneeli keräsi Tieteiden talon salin täyteen ihmisiä, tutkijoita ja muita. Yleisö osallistui aktiivisesti ja rakentavasti keskusteluun. Paneelin suuri suosio osoitti, että vaikka törkymegafonien mölinät eivät mieltä ylennä, niistä kannattaa puhua analyyttisesti.

Selviytymisstrategioista keskusteleminen jätti toiveikkaan olon. Vihapuhe tuskin maailmasta loppuu, mutta mitä enemmän sitä tulee, sitä mitättömämmäksi käy sen vaikutus.

Nostetaan siis asia pöydälle, mutta ei anneta sen estää tutkijoita tekemästä tärkeää työtään.

Ja muistetaan vihapuheen vastapuheena myönteisten asioiden sanominen. Veronika Honkasalo tiivisti asian kauniisti Facebookissa:

”Eilisessä Suomen PENin vihapuhekeskustelussa pohdimme Tuija Saresman kanssa että yksi parhaita tapoja toimia vihapuhetta vastaan on joukkoistaminen, siis se, etteivät aina samat henkilöt (mm. tutkijat, virkamiehet, asiantuntijat, järjestötyöntekijät, poliitikot) kommentoi yhteiskunnallisesti herkkiä asioita julkisuudessa, vaan meitä olisi monia. Samoin kaipasimme molemmat positiivisen palautteen vastavoimaa vihapuheelle. En tiedä onko se jokin suomalaisen kulttuurin erityispiirre, ettei edes kollegoille voi antaa positiivista palautetta, kun mediaesiintyminen on mennyt nappiin tai mielipidekirjoitus on ollut tärkeä. Mutta uskokaa pois, kaiken vihapalautteen keskellä yksikin positiivinen palaute antaa uskomattoman paljon voimaa.”

Tiedonjulkistamisen neuvottelukunta järjesti keväällä 2015 kyselyn tutkijoiden kokemasta häiritsevästä palautteesta. Tulokset julkaistaan syksyllä 2015.

Lisää aiheesta

Leave a comment

Your email address will not be published.


*