Voitonpäivän tunnelmia Moskovassa

Kuva: Kristiina Silvan
Lukuaika: 5 min. 

Kristiina Silvan osallistui Venäjän voitonpäivänä ”kuolemattoman rykmentin marssiin” Moskovassa. Millaista oli marssia sodassa menehtyneitä kunnioittavien kylttien keskellä satojentuhansien ihmisten joukossa?   

Aamulla 9. toukokuuta 1945 Stalin julisti neuvostokansan voittaneen natsi-Saksaa vastaan käydyn ”suuren isänmaallisen sodan”. Tämän kunniaksi Venäjällä vietetään vuosittain toukokuun 9. päivä voitonpäivän juhlaa, jonka kunniaksi järjestetään mitä erilaisempaa ohjelmaa aina sotilasparaateista ilotulitukseen.

Voitonpäivä mielletään nyky-Venäjän merkittävimmäksi valtiolliseksi juhlapäiväksi. Miten voitonpäivää vietettiin tänä vuonna pääkaupunki Moskovassa?

Taustaa: Voitonpäivä nyky-Venäjän kontekstissa

Toisella maailmansodalla on tärkeä rooli Venäjän kansallisessa identiteetissä. Yksi Vladimir Putinin merkittävimmistä tavoitteista aina 2000-luvulta lähtien on ollut kansallisen ylpeydentunteen kohottaminen.

Historiapolitiikan alueella kansallinen ylpeys liitetään ennen kaikkea natsi-Saksan nujertamiseen, jonka myötä Venäjä virallisen tarinan mukaan pelasti koko maailman. On myös huomattavaa, että venäläisessä historiakuvassa toisen maailmansodan alkuvuodet, joihin liittyy talvisodan ohella Baltian ja Itä-Puolan miehitys, on rajattu virallisen sotatarinan ulkopuolelle. Venäläisten ”suuri isänmaallinen sota” alkoikin vasta kesällä 1941.

Voitosta ja voitonpäivästä on tullut venäläisen propagandakoneiston keskipiste.

Kun ilmapiiri 2010-luvulla on kiristynyt sekä kansainvälisellä tasolla että Venäjän sisällä, voitosta ja voitonpäivästä on tullut venäläisen propagandakoneiston keskipiste, jonka merkitys kasvoi Ukrainan kriisin myötä ennennäkemättömälle tasolle.

Shaun Walker, The Guardianin pitkäaikainen Moskovan-kirjeenvaihtaja, on käsitellyt aihetta laajasti tuoreessa kirjassaan The Long Hangover. Nykypäivän epävakaassa poliittisessa tilanteessa, jossa vallan oikeutus on hataralla pohjalla, kansan tuen ja lojaaliuden julkinen ja mahtipontinen esittäminen nykyiselle valtiojohdolle on äärimmäisen tärkeää.

”Pelkkä” vapaapäivä

Symbolisesta painolastistaan huolimatta monille moskovalaisille voitonpäivä on vain yksi vapaapäivä muiden joukossa. Aamulla voi nukkua pitkään ja päivällä käydä kävelyllä tai vaikkapa teatterissa.

Voitonpäivää voi juhlistaa myös kotona perheen kanssa katsomalla televisiosta voitonpäivän ohjelmaa, johon kuuluu olennaisena osana paitsi aamun sotilasparaatin suora lähetys myös neuvostoaikaisia klassikkosotaelokuvia.

Läheskään kaikille venäläisille voitonpäivä ei ole valtava kollektiivisen hurmoksen juhlapäivä, miksi se toisinaan kuvataan.

Yllättävän moni paikallisista tuttavistani totesi ainoan suunnitelmansa olevan väentungoksen ja valtion tarjoaman virallisen ohjelman välttämisen. Tämä kielii siitä, että läheskään kaikille venäläisille voitonpäivä ei ole valtava kollektiivisen hurmoksen juhlapäivä, miksi se toisinaan kuvataan. Huonetoverini esimerkiksi päätti käyttää ylimääräisen vapaapäivän hyväkseen ja lähti rantalomalle Turkkiin.

Kuva: Kristiina Silvan

Sotilasparaati harvoille ja valituille

Punaisella torilla voitonpäivän aamuna järjestettävä sotilasparaati on kuulunut juhlapäivän ohjelmistoon neuvostoajoista lähtien. Sotilasparaatin mahtipontisuus on kasvanut tasaisesti 2000-luvun alusta lähtien.

Paraati ei kuitenkaan ole tarkoitettu laajalle yleisölle, joka voi seurata sitä suorana lähetyksenä kotisohvaltaan, vaan se on harvoille ja valituille järjestetty juhla, johon kutsutaan toisen maailmansodan veteraaneja, valtion tärkeimpiä toimijoita sekä ulkomaalaisia valtionpäämiehiä.

Armeijalle paraati on tärkeä näytön paikka, jota varten harjoitellaan kuukausia. Paraatista kiinnostuneet pääkaupunkilaiset ottavatkin etukäteen selville, milloin paraatin kenraaliharjoitus järjestetään.

Kenraaliharjoitus on yleensä myöhään illalla muutama päivä ennen voitonpäivää, jolloin kaupunkilaiset tulevat punaiselle torille seuraamaan sotilaiden marssia ja tankkien vyörymistä. Eräs tuttavani totesi yllättäen, että hänen mielestään voitonpäivän suurin hyöty on nimenomaan siinä, että se pakottaa armeijan harjoittelemaan järjestäytymistä.

Kuolemattoman rykmentin marssi

Vuonna 2012 sai alkunsa uudenlainen voitonpäivän perinne, joka on sittemmin noussut yhdeksi päivän näkyvimmistä symboleista. Tuolloin Tomskin kaupungissa Siperiassa ryhmä kansalaisaktivisteja järjesti ”kuolemattoman rykmentin marssin”.

Marssiin osallistujat kantoivat sodassa kuolleiden omaistensa kuvia. Tarkoituksena oli kunnioittaa sotaan osallistuneiden kärsimystä. Marssi oli suuri menestys, ja seuraavina vuosina se järjestettiin sekä monessa venäläiskaupungissa että ulkomailla.

Valtiolliset toimijat ottivat tapahtuman järjestämisen kansalaisliikkeeltä omaan haltuunsa, sillä se tukee täydellisesti nykyisten valtaapitävien pyrkimystä antaa toisen maailmansodan muisto perinnöksi niille, joilla ei esimerkiksi isovanhempien kertomusten kautta ole selkeää henkilökohtaista yhteyttä sotaan. Presidentti Putin on ottanut osaa marssiin vuodesta 2015 lähtien.

Marssi tukee täydellisesti nykyisten valtaapitävien pyrkimystä antaa toisen maailmansodan muisto perinnöksi niille, joilla ei ole selkeää henkilökohtaista yhteyttä sotaan.

Kuolemattoman rykmentin marssiin osallistui tänä vuonna Moskovassa yli miljoona ihmistä, mikä on kaikkien aikojen ennätys. Marssiin sai osallistua kuka tahansa ilman ennakkoilmoittautumista, tosin järjestäjät pyysivät osanottajia tulemaan paikalle läheisensä – sananmukaisesti ”sankarinsa” – valokuvan tai siitä valmistetun kyltin kanssa.

Kyltin, johon painettiin läheisen nimen lisäksi tämän sotilasarvo ja tämän syntymä- ja kuolinvuodet, sai voitonpäivää edeltävinä viikkoina tilattua lähes jokaisesta pääkaupungin valokuvaus- ja tulostusliikkeestä noin kymmenen euron hintaan.

Osallistujana marssissa

Olin jo varhain päättänyt osallistua marssiin silkasta mielenkiinnosta, mutta yllätyksekseni seuralaisten löytäminen ei ollut niin helppoa kuin olin kuvitellut. Monet tuttavistani sanoivat suoraan, etteivät halua osallistua valtion propagandistiseen tapahtumaan.

Toiset totesivat, etteivät halunneet tuhlata taattua aurinkoista vapaapäivää yltiöpatrioottisessa ihmismassassa. Voitonpäivän aattona löysin kuitenkin Facebookin avulla kaksi tuttua, jotka lupautuivat lähtemään mukaan marssille.

Turvajärjestelyt olivat erittäin tiukat. Reitin varrella olevat metroasemat oli suljettu matkustajilta, liikenne ja jalankulkijat oli ohjattu muualle, ja reitin varrella partioivat poliisit ja yleisestä turvallisuudesta vastasivat erikoisjoukot. Jokaiselle marssiin osallistuvalle tehtiin lentokenttätyylinen turvatarkastus.

Marssin oli määrä alkaa vasta kolmelta iltapäivällä, mutta jo kahdelta muotokuvilla, Pyhän Yrjön oranssi-mustilla nauhoilla, lipuilla ja toisen maailmansodan aikaisilla sotilasasusteilla varustautunut ihmismassa liikkui määrätietoisesti Tverin valtakatua pitkin kohti punaista toria.

Marssilaiset kulkivat sotilasmusiikin pauhatessa kaiuttimista. Ihmiset innostuivat mukaan laulamaan. Kun ihmettelin, kuinka on mahdollista, että kaikki tuntevat laulujen sanat, 20-vuotias tuttavani kohautti harteitaan ja tokaisi: ”Olemme laulaneet samoja lauluja vuodesta toiseen lapsuudesta lähtien.”

Olin yllättynyt siitä, kuinka huomattavasti marssijat olivat panostaneet osallistumiseensa. Paikalla oli sekä nuoria että eläkeläisiä, myös lapsiperheitä. Lähes jokaisella osallistujalla oli kyltti tai kylttejä ja lisäksi lippuja, kukkia ja sotilashenkisiä asusteita.

Kuva: Kristiina Silvan

Osa oli tehnyt itse muotokuvakylttinsä ja lisännyt siihen tarkan kuvauksen kuvan henkilön toimista sodan aikana. Joskus nämä tekstit karmivat selkäpiitä. Erään nuoren tytön kantaman muotokuvan takana luki kaunokirjoituksella: ”Minä kaaduin Rževin lähistöllä 5. lokakuuta 1942. Olin tuolloin 25-vuotias.”

Tunnelma marssilla oli aluksi innostunut ja jopa iloinen. Ihmiset olivat selkeästi tulleet paikalle juhlistamaan voittoa ja siihen osallistuneita eivätkä suremaan sodassa kärsineitä.

Reitin varrella tarjoiltiin perinteisesti soppatykeistä tattaripuuroa sianlihalla, ja sotilasasuiset harmonikansoittajat soittivat marssijoiden toivekappaleita. Tapahtumaan värvätyt vapaaehtoisnuoret jakelivat Pyhän Yrjön nauhoja, pullovettä ja tarroja.

Muutaman tunnin kuluttua tunnelma oli kuitenkin huomattavasti nuutuneempi. Väenpaljouden takia marssin kulku tyssäsi jatkuvasti, ja viimeisen kilometrin matkaan kului puolisentoista tuntia.

Oli kuitenkin symbolisesti tärkeää marssia koko matka Punaiselle torille asti, koska koko tapahtuman idea oli antaa mahdollisuus osallistua voitonpäivän marssiin niille sukulaisille, jotka olivat joko kaatuneet sodassa tai joilla ei muusta syystä ollut ollut mahdollisuutta ”toteuttaa unelmaansa” ja osallistua voitonpäivän juhlintaan.

Voitonpäivä: ilon juhla vai kärsimyksen muistelua?

Voitonpäivän ”oikeasta” hengestä käydään Venäjällä vuosittain keskustelua. Osa kansalaisista haluaa valtion tavoin korostaa toisen maailmansodan historiaa kunniakkaan voiton tarinana ja voitonpäivää ilon juhlana. Tällä hetkellä vähemmistössä ovat ne, joiden mielestä voitonpäivänä tulisi korostaa sodan aiheuttamaa kärsimystä ja sen kauheutta.

Virallisissa voitonpäivän tapahtumissa näkyi Moskovassa ainoastaan tarina ”suuresta voitosta”. Päivän huipentuma oli suuri ilotulitusten sarja, joka järjestettiin ympäri kaupunkia. Ne, joissa voitonpäivän virallinen tulkinta ei herätä vastakaikua, saavat viettää sitä epävirallisesti, julkisen tilan ulkopuolella.

MA Kristiina Silvan on väitöskirjatutkija Helsingin yliopistossa.

Lisää aiheesta

Leave a comment

Your email address will not be published.


*