Voivatko Geldof ja Bono pelastaa Afrikan?

Kuva: Flickr

Viimeisen parinkymmenen vuoden aikana vahvasti länsimaalaisvetoinen julkkishumanitarismi on pyrkinyt erilaisin kampanjoin kiinnittämään länsimaisen yleisön huomion Afrikan syvenevään köyhyyteen, eriarvoisuuteen ja “alikehitykseen”. Tämän myötä julkkishumanitarismi on noussut keskeiseen osaan länsimaiden Afrikka-kuvaston sekä maanosan todellisuuksien ja totuuksien tuottajana, kirjoittaa Riina Yrjölä.

Julkkishumanitarismi ennen ja nyt

Nykyään useat länsimaalaiset julkkikset tekevät yhteistyötä sekä YK:n että muiden länsimaisten kansalaisjärjestöjen kanssa pyrkimyksenään kiinnittää suuren yleisön huomio Afrikan äärimmäiseen köyhyyteen, joka kulminoituu maanosan sodissa, AIDS-epidemioissa sekä nälänhädissä. Näistä projekteista kenties näkyvimmat  läntisessä mediassa ovat olleet Live Aid ja Live 8 (1985, 2005) sekä 46664-konsertit (2003, 2005).

Julkkishumanitarismi ei kuitenkaan ole täysin uusi ilmiö, vaan se voidaan nähdä osana tai jatkeena toisen maailmansodan jälkeisen ajan liberaalin maailmanjärjestyksen arvojärjestelmien popularisoinnille. Itse asiassa jo 1950-luvulla Yhdistyneet Kansakunnat (YK) nimitti länsimaalaisia julkkiksia, kuten yhdysvaltalaisen näyttelijän Danny Kayen ja brittinäyttelijätär Audrey Hepburnin, hyväntahdon- ja rauhan lähettiläiksi edistääkseen liberaalin maailmanjärjestyksen arvojen – avoimuuden, vastuullisuuden, vapauden sekä taloudellisen kasvun ja kehityksen ilosanomaa.

Julkkishumanitaristit eivät kuitenkaan toimi enää ainoastaan tietoisuuden herättäjinä, vaan he perustavat myös omia organisaatioita ja projekteja, jotka tähtäävät Afrikan köyhyyden ja kurjuuden vähentämiseen. Tällaisia projekteja ovat esimerkiksi U2:n laulaja Bonon taloudellinen hanke Product Red, jonka päämääränä on taistella AIDS:ia vastaan Afrikassa hyväntekeväisyystuotteiden ja yritysvastuun avulla; Madonnan projekti Raising Malawi; joka pyrkii vaalimaan muutosta maan lapsiorpojen tilanteeseen tai Oprah Winfreyn Leadership Academy for Girls, joka pyrkii kouluttamaan Etelä-Afrikan vähäosaisista tytöistä vastuuta kantavan naisjohtajien sukupolven.

Näiden pyrkimysten lisäksi julkkikset valmistelevat enenevässä määrin politiikkojen rinnalla Afrikan tilannetta koskevia raportteja ja suosituksia erinäisissä komissioissa ja foorumeilla (esim. Commission of Africa, Africa Progress Panel, Globalisation and Global Poverty Group).  Niin laaja-alainen tämä Afrikan köyhyyden poistamista ajava koalitio on, että Bono on nimittänyt sitä virreksi jota rokkitähdet, taloustieteilijät, paavit ja poliitikot yhdessä veisaavat.

Julkkishumanitaristit – positiivinen vai negatiivinen voima?

Julkkisdiplomatia ja – humanitarismi on viime vuosina saanut aiempaa suurempaa huomiota myös eri alojen tutkijoiden parissa. Tutkimuksissa on esimerkiksi korostettu julkkisten toiminnan positiivisia puolia globalisoituneen kansalaisaktivismin kontekstissa. Toisaalta julkkiksia on myös kritisoitu mm. heidän Afrikkaa koskevien kehityspoliittisten linjaustensa epätäsmällisyydestä.

Kiivasta keskustelua on käyty siitä, ovatko julkkikset päteviä poliittisia toimijoita tai ovatko heidän pyrkimyksensä vilpittömiä. Vai onko toiminnan taustalla halu saavuttaa myönteistä julkisuutta hyppäämällä mukaan hyväntekeväisyyskampanjoihin? Esimerkiksi Bill Easterly on pohtinut voivatko julkkikset ”todella selittää Afrikkaa”, sillä he ”esittävät sen parantumattomana maanosana, jättäen huomiotta sen todellisen edistyksen”. Toisaalta, Andrew F. Cooper, on väittänyt että julkkisdiplomatian voima piilee siinä ettäse ”korostaa globaaleja ongelmanratkaisun malleja painostamalla länsimaalaisia aktiivisuuteen, milloin ja missä siihen on tarvetta”.

Kysymykset siitä, tulisiko julkkisten puhua tai olla puhumatta Afrikan ongelmista sekä siitä, ovatko jotkut pätevämpiä puhumaan niistä kuin toiset, sisältävät normatiivisia oletuksia. Tällä tarkoitan, että näissä kysymyksissä on kyse myös erilaisista näkemyksistä koskien maailmanjärjestelmän toimintaa, sen vikoja ja parhaita parannuskeinoja. Siten, tässä puolesta tai vastaan -asetelmassa myös muut kuin julkkikset joutuvat arvioinnin kohteeksi. Kysymyksenasettelut sisältävät myös subjektivoinnin prosesseja, jotka eivät ainoastaan koske julkkishumanitaristien toiminnan oikeellisuutta, vaan myös Afrikan mantereen toimijuutta itsessään.

Tämä viimeaikainen akateeminen keskustelu, jossa julkkikset on nähty joko tärkeinä vaikuttajina tai vahingollisina toimijoina Afrikan kehitykselle onkin ajautunut umpikujaan. Umpikuja liittyy olennaisesti kriittisen tutkimuksen puutteeseen niistä tavoista, joilla julkkishumanitarismin representaatiot ehdollistavat, muovaavat sekä vaikuttavat käsityksiin länsimaisen myötätuntoisen humanitaristisen maailmanpolitiikan laajempien diskursiivisten rakenteiden sisällä. Näyttääkin siltä, että koska julkkishumanitaristien kampanjoita pidetään perustavanluonteisesti moraalisina, on tämän humanitaarisen toiminnan oikeudenmukaisuuden tai totuuden kyseenalaistaminen vaikeaa. Tämä koskee sekä kansalaisia että mediaa, mutta ennen kaikkea myös politiikan tutkijoita itseään. Koska tutkimus on keskittynyt analysoimaan julkkishumanitaristien ajamien toimenpiteiden hyödyllisyyttä tai vahingollisuutta Afrikan kehitykselle, kriittiset näkökulmat ja avaukset julkkishumanitaristien Afrikka-representaatioista, kuvastoista ja käsityksistä ovat jääneet vähemmälle huomiolle.

Bob Geldof ja Bono:  median juhlistetut oikeudenmukaisuuden ristiretkeläiset

Väitöskirjatutkimukseni tarkoitus oli politisoida julkkishumanitarismin representaatiot, tuomalla esille kuinka niiden rationaliteetteja ja imaginaareja määrittelee poispyyhkivä ja hierarkkinen kolonialistinen ajattelumalli. Näin rajattuna, tutkimukseni päämäärä ei ollut etsiä julkkishumanitarismin totuutta tai totuudenmukaisuutta sinänsä. Pikemminkin tarkoitukseni oli historisoida ja politisoida toiminnan totuus osoittamalla miten julkkishumanitaristien representaatiot risteytyvät, ammentavat ja kertaavat kolonialistista mielikuvia, jotka pohjautuvat historiallisesti kehittyneisiin ja sosiaalisesti juurtuneisiin identiteetin ja tilan tulkintoihin.

Kriittisen analyysini kohteena olivat Bob Geldof ja Bono, ehkäpä kaksi tunnetuinta ja näkyvintä nykyajan julkkishumanitaristia läntisessä mediassa. Tarkastelin kahta kysymystä: miten Bob Geldofin ja Bonon humanitaarinen toimijuus ja legimiteetti rakentuvat angloamerikkalaisessa mediassa, ja miten Afrikka paikkana ja maailmanjärjestelmän tarkoituksena muovautuu näiden diskurssien kautta.

Mediadiskursseissa Bono ja Geldof määritellään puolueettomina, vaikutusvaltaisina, uhrautuvina ja itsenäisinä maailmankansalaisina, jotka edistävät yhdenvertaisuutta ja myötätuntoa afrikkalaisia kohtaan. Heidän nähdään elävän kehityksen prosessien, rauhan ja inhimillisen turvallisuuden – mutta myös olennaisesti ”lännen” ulkopuolella. Yksilötasolla nämä subjektiviteetit vahvistavat myyttiä länsimaalaisten ylivertaisesta kyvystä, rohkeudesta ja velvollisuudesta toimia maailmanlaajuisen ihmisyyden suojelijoina ja edistäjinä. Globaalilla tasolla he rakentavat erityisen näkemyksen siitä, kuka voi edustaa maailmanlaajuista ihmisyyttä, kuten myös sen, miten ja kenen varaan oikeutettu humanitaarisuus rakentuu. He lukitsevat näin  ”lännen” ja ”Afrikan” kyseenalaistamattomiin ja tarkasti rajattuihin maailmanpoliittisiin rooleihin, toimijuuksiin ja oikeuksiin.

Bonoon ja Geldofiin liittyvät ja heidän tuottamansa Afrikka-diskurssit eivät ainoastaan valota niitä erinäisiä tapoja, joilla maailmanpoliittista toimijuutta jaetaan, sallitaan ja rajataan eri osapuolille, vaan näissä diskursseissa ”Afrikka” ja sen ”todellisuus” myös rakentuvat monimutkaisten tilaa ja aikaa koskevien käsitteiden ja tulkintojen kautta.

Afrikka lännen kipuna ja kotina

Bonon ja Geldofin  ”universaalin” oikeuden ja ihmisyyden toteutumattomuutta Afrikassa koskevan arvioinnin ja problematisoinnin valossa  – jotka muotoillaan holokaustia, kylmää sotaa ja nykyistä terrorismia vastaan käytävää sotaa koskevan historiallisen muistin avulla –  Afrikasta rakentuu maanpäällinen helvetti joka on perustavanluonteisesti uhka liberaalin maailmanjärjestyksen perustuksille, kehitykselle ja tulevaisuudelle. Näissä diskursseissa, jotka toistavat menneisyyden tarinoita Iso-Britannian ja Yhdysvaltojen sankarillisista toimista maailmanhistoriassa – toisen maailmansodan lopettamista, holokaustia vastaan taistelemista ja kylmän sodan voittamisesta – Afrikan pelastaminen, länsimaisen kehitysavun ja kaupan avulla ei ainoastaan esittäydy lännen oikeudenmukaisuuden ja edistyksellisyyden kulminoitumana, mutta myös ainoana optimaalisena ja oikeana käytäntönä ja linjauksena elvyttää Afrikka kohti ”normaalia” olemassaoloa, eli kehittynyttä, päämäärähakuista ja yrittäjämäistä länsimaalaista subjektiviteettia.

Se on näissä historiattomissa ja epäpoliittisissa ymmärryksissä ja imaginääreissä, jotka kritiikittömästi kertaavat tarinaa osaavasta ja huolehtivasta ”lännestä” maailman hyvyyden ja oikeudenmukaisuuden ritarina ja puolustajana sekä toisaalta ”Afrikasta” joko avuttomana uhrina tai potentiaalisena vihollisena jossa interventionistinen julkkishumanitaarinen agenda joka tähtää riippuvaisen ja epäkypsän Afrikan muuttumiseksi itseään hallitsevaksi subjektiksi, kohtaa kolonialistisen ymmärryksen Afrikasta brutaalisuudesta tai sivistymättömyydestä. Kerraten tarinaa historiattomasta ja kyvyttömästä maanosasta, joka voi löytää edistyksen, toimijuuden ja kypsyyden vain ja ainoastaan länsimaalaisen pyyteettömällä johdatuksella.

Kun nämä myötätunnon ja paheksunnan diskurssit kietoutuvat yhteen, Geldofin ja Bonon kuvastoissa Afrikasta rakentuu yhtäaikaisesti sekä sairas, jälkeenjäänyt ja katastrofaalinen ”helvetti”, jossa ei sovelleta edistyksellisten ja modernien länsimaiden liberaalien humanitaarisia arvoja sekä länsimaalaisten passiivinen, rauhaisa ja kaunis ”koti”, jota leimaa ajattomuus ja muuttumattomuus. Todellakin, kun Bono ja Geldof ovat mantereella missionäärisiksi tituleeratuilla matkoillaan, muutos tapahtuu. Afrikka esittäytyy läntisen median kuvaaman katastrofisen kauhun täyttämän tilan sijaan rauhallisena ja  vaikuttavana maanosana avaten nostalgisen ja romantisoidun kuvaston jaetusta  menneisyydestä,  harmoniasta ja kotoisuudesta. Näissä tarinoissa maanosan samanaikaisesti esimerkillinen ja poikkeuksellinen kauneus, sekä sen alkuvoimainen potentiaalisuus ja ongelmallinen eristyneisyys yhdistyvät.

Afrikan juhlittu erilaisuus purkautuu nostalgiseen tuttuuteen, joka rakentuu ei-politisoitujen ja romantisoitujen huomioiden ja kuvien kautta. Tuloksena on rauhanomainen kuvasto ja kertomus yhteisöllisestä ”menneisyydestä”, jossa kaikki pysyvät tarkasti historiallisissa paikoissaan, tarkoituksissaan ja toimijuuksissaan. Syntyvää yhteisöllisyyttä luonnehtii maanosan viattomuus tai kehityksen hitaat merkit: Afrikka näyttäytyy joko rauhaisana ja tavoiteltuna eksoottisena kuriositeettina tai vastuullisesti länsimaista edistystä tavoittelevana toisena.

Mutta jos asiat eivät seuraa länsimaisen lineaarisen historiallisen edistyksen linjaa, reittiä ja suunnitelmaa, Bonon ja Geldofin puheiden juhlava sävy muuttuu pian tuomitsevaksi, tuskaiseksi ja surulliseksi. Ainoastaan tietynlainen erilaisuus on hyväksyttävää afrikkalaisille toisille: toiseus, joka ei haasta tai kyseenalaista länsimaisen humanitarismin perustavanluonteista olemassaoloa, käytäntöjä, oikeutusta tai toimijuutta.

Lopuksi

Maailmanpolitiikan laajemmissa konteksteissa esitetyt diskurssit oikeuttavat länsimaalaisten toimintaa Afrikassa sekä vahvistavat ymmärrystä humaanista, sivistyneestä ja vapauttavasta ”lännestä”. Ne myös vaalivat myötätuntoa nykyistä maailmanjärjestystä kohtaan, jonka kautta vahvistetaan edelleen lännen asemaa, roolia ja vaikutusvaltaa maailmanpolitiikassa.

”Missä köyhät ovat, siellä Jumala elää” Bonon sanoin. Lännen on mahdollista pelastautua niin henkisesti, moraalisesti kuin fyysisestikin menemällä Afrikkaan. Näin maailma säilyy sellaisena kuin se on, ja sellaisena kuin sen tuleekin olla. Afrikka toimii lännen haavana, holokaustina, auringon mantereena, toivon tuojana ja sen sankarillisen historian kirjoittajana. Jumalan rikkoutuneena kotina ja kipuna, joka kertaavasti kutsuu länsimaita historialliseen taisteluun sen moraalitonta ja paheellista toiseutta vastaan.

 

Lisää aiheesta: Yrjölän väitöskirja The Global Politics of Celebrity Humanitarianism(linkki)

 

 

 

Lisää aiheesta

Leave a comment

Your email address will not be published.


*