Lännen listatessa voittojaan Lähi-idässä Isis-taistelijoiden perheet pakenevat pakolaisleireille. Heidän humanitaarinen hätänsä on ilmeistä, mutta sitä vähentää silmissämme näkemys heistä pahoina ja apua ansaitsemattomina.
Kurdien johtamat Syyrian demokraattiset joukot (SDF) kukistivat viimeisen Isisin hallussa olleen kylän Syyrian ja Irakin rajalla maaliskuussa 2019.
Vaikka Baghuzin kylän kaatuminen oli tärkeä askel lännen taistelussa ääri-islamistista terrorismia vastaan, näitä ilouutisia seurasivat kuitenkin pian tutut humanitaarisesta hädästä ja kärsimyksestä kielivät kuvat.
Kuiva aavikkotuuli riepottelee resuista joukkoa, joka vaeltaa kohti kylän läheisyyteen pystytettyä al-Holin pakolaisleiriä. Leirille saapuu myös kurdijoukkojen kuljettamia rekkoja, joiden lavoilla Baghuzista evakuoidut naiset ja lapset nuokkuvat.
Seuraamme heidän kulkuaan tietoisina siitä, että siviilien joukossa on monia Isis-taistelijoiden vaimoja ja lapsia. Länsimainen humanitaristi meissä hämmentyy – ovatko kuvissa olevat ihmiset inhimillistä hätää kärsiviä uhreja vai väkivaltaisen ääri-islamistisen ideologian airueita?
Humanitaarinen avustustyö on vakiintunut osa suomalaista yhteiskuntaa muovannutta kristillistä perinnettä. Avun perimmäisenä tarkoituksena on pelastaa ihmishenkiä, lievittää inhimillistä hätää ja ylläpitää ihmisarvoa kriisien aikana.
Äärijärjestön tukijoukkojen on vaikea nähdä ansaitsevan apuamme, kun sille on niin monta muutakin vähemmän omaan kärsimykseensä syyllistä tarvitsijaa.
Isisin kaatumista seuranneessa yhteiskunnallisessa keskustelussa al-Holin pakolaisten hätä on kuitenkin otettu vastaan sekavin tuntein. Äärijärjestön tukijoukkojen on vaikea nähdä ansaitsevan apuamme, kun sille on niin monta muutakin vähemmän omaan kärsimykseensä syyllistä tarvitsijaa.
Kun Punaisen Ristin perustaja Henry Dunant kehitti modernin humanitarismin aatteen 1800-luvun puolessa välissä, avun puolueettomuus oli yksi toiminnan peruspilareista. Tämän mukaan apua tulee jakaa puhtaasti inhimillisin perustein ja suunnata sinne, missä hätä on suurin.
Usein humanitaarisen hädän hetkellä toimintaamme ohjaavat kuitenkin aivan muut intressit. Erityisesti terrorismin vastaisen sodan aikakaudella on muodostunut uudenlainen inhimillisen kärsimyksen kuvasto, jossa joidenkin hätä nähdään merkittävämpänä kuin toisten.
Syyrian sodassa siviilit sekoittuvat taistelijoihin
Kun Baghuzin kylä viimein kaatui kuukausia kestäneiden taistelujen jälkeen, tulvivat sitä ympäröivät pakolaisleirit yli äyräidensä. Kylässä oletettiin olevan noin 5 000 siviiliä, mutta leireihin on tähän mennessä saapunut jo yli 62 000 naista ja lasta.
Tämän seurauksena ruokaa ja telttoja riittää vain murto-osalle niitä tarvitsevista ja osa ihmisistä joutuu viettämään yönsä taivasalla. Monet leiriin saapuneet lapset kärsivät aliravitsemuksesta, hypotermiasta ja kranaatinsirpaleiden tai maamiinojen aiheuttamista vammoista.
Näiden lasten joukossa on muun muassa monia jesidi-heimoon kuuluvia, joita Isisin tiedetään suosivan erityisesti itsemurhaiskujensa tekijöinä. Tämän lisäksi monet näistä lapsista on opetettu, ja usein pakotettu, valmistamaan itsetehtyjä räjähteitä.
Humanitaarisessa toiminnassa myötätunto on tärkeä poliittisesti aktivoiva tunne. Haluamme samaistua auttamiimme henkilöihin. Tätä tarkoitusta palvelevat muun muassa avustusjärjestöjen hyödyntämät inhimillisestä kärsimyksestä kertovat kuvat.
Kuten tutkijat Mika Aaltola ja Annica Moore kirjoittavat, olemme tottuneet reagoimaan tähän vakiintuneeseen humanitaarisen kärsimyksen kuvastoon tietyllä tavalla. Kuvat herättävät empatiaa ja moraalista pahoinvointia samalla, kun avunsaajasta tulee kirjaimellisesti kärsimyksen kasvot.
Syyrian pakolaisleirillä tämä humanitaarinen narratiivi kuitenkin häiriintyy, sillä meidän on vaikea samaistua henkilöihin, joiden epäilemme olleen, edes välillisesti, osana vihollisuuksia.
Resuisissa ja aliravituissa jesidi-lapsissa ja Isis-vaimoissa ruumiillistuvat sekä Aaltolan ja Mooren kuvailema humanitaarisen kärsimyksen kuvasto että terrorismin vastaisen sodan uhkakuvat, joissa kuka tahansa voi olla vihollinen.
Täydellinen humanitaarinen uhri on viaton ja ansaitseva
Humanitaarinen apu voidaan nähdä rituaalina, jossa humanitaarisen ”lahjan” antajan ja sen saajan välille muodostuu vahva henkilökohtainen suhde. Kuten antropologi Barbara Harrell-Bond huomioi, tätä suhdetta määrittää antajan valta päättää siitä kenelle hän lahjansa osoittaa ja, mikä tärkeämpää, kenen hän katsoo olevan lahjansa arvoinen.
Tähän valtasuhteeseen kiteytyy yksi humanitarismin suurimpia paradokseja: väitämme lahjoittavamme pyyteettömästi, mutta samalla kuitenkin haluamme osoittaa apumme ihmisille, joiden katsomme ansaitsevan hyväntekeväisyytemme.
Väitämme lahjoittavamme pyyteettömästi, mutta samalla kuitenkin haluamme osoittaa apumme ihmisille, joiden katsomme ansaitsevan hyväntekeväisyytemme.
Humanitarismille ominaisessa ansaitsemisen ja myötätunnon hierarkiassa viattomuus onkin kärsimyksen välttämätön seuralainen, kirjoittaa tutkija Miriam Ticktin.
Hänen mukaansa tämä on erityisen ongelmallista tavassa, jolla antautuessamme humanitaarisen narratiivin vietäviksi, olemme haluttomia sallimaan avun vastaanottajille menneisyyttä. Emme halua nähdä heitä poliittisina tai muuten aktiivisina toimijoina, joilla on oma roolinsa ja yhteiskunnallinen taustansa.
Humantarismin kuvastossa ideaali uhri on passiivinen, avuton ja hiljaisen kiitollinen saamastaan avusta. Kuten antropologi Liisa Malkki osoittaa kenttätutkimuksessaan, humanitaarisen avun kohteeksi valikoituvatkin usein naiset ja lapset, sillä heidän nähdään sopivat erinomaisesti tähän vaadittuun avuttoman kärsijän rooliin.
Humantarismin kuvastossa ideaali uhri on passiivinen, avuton ja hiljaisen kiitollinen saamastaan avusta
Al-Holin leirillä oleilevat naiset ovat kuitenkin uhmakkaita eivätkä he peittele katkeruuttaan lännen sotatoimia kohtaan. He kieltäytyvät avuttoman kärsijän roolista ja vastaavasti näyttäytyvät meille agressiivisina, kiittämättöminä ja jopa vaarallisina hahmoina.
Syyllisyyden dilemma on osa humanitarismin historiaa
Syyrian sisällissota ei ole ensimmäinen kerta, kun humanitaarinen ideologia ja sen kannattajat joutuvat kamppailemaan syyllisyyden ja syyttömyyden käsitteiden kanssa.
Ruandan kansanmurha on yksi esimerkki tapahtumista, jotka ovat asettaneet koko humanitarismin uskottavuuden ja luottamuksemme siihen kyseenalaisiksi. Vuonna 1994 hutu-ekstremistit murhasivat 800 000 tutsia ja maltillista hutua. Kun kolme kuukautta kestäneet väkivaltaisuudet viimein päättyivät, yli kaksi miljoonaa kostotoimia pelkäävää hutu-ekstremistiä pakeni maasta.
Osa heistä päätyi YK:n ja muiden avustusjärjestöjen ylläpitämille pakolaisleireille Zaireen, joka nykyään tunnetaan Kongon demokraattisena tasavaltana. Siellä nämä kansanmurhaajat kaikessa hiljaisuudessa sulautuivat väkivaltaisuuksia paenneiden siviilien joukkoon.
Kuten politiikantutkija Michael Barnett kirjoittaa, nämä tapahtumat ja erityisesti lännen toimettomuus kansanmurhan edessä ovat jättäneet lähtemättömän jäljen kansainvälisen humanitarismin ideologiaan.
Hutu-ekstremistien sekoittuminen Ruandan väkivaltaisuuksia paenneiden uhrien joukkoon sekoitti poliittiset pahantekijät paljaan kärsimyksen kuvastoon. Olemme epämukavan tietoisia siitä, että moderneissa monimutkaisissa konfliktissa emme voi enää varmuudella erottaa pahuutta ja pahantekijää pelkästään ulkoisten tuntomerkkien perusteella.
Moderneissa monimutkaisissa konfliktissa emme voi enää varmuudella erottaa pahuutta ja pahantekijää pelkästään ulkoisten tuntomerkkien perusteella.
Kuten Harrell-Bond huomioi, olemme vähemmän halukkaita osoittamaan apuamme näille ”pahoina” ja humanitaariseen kuvastoon epäsopivina pitämillemme ihmisille. Tässä kasvaneessa pyrkimyksessämme löytää, tai tarpeen vaatiessa luoda, viaton humanitaarinen uhri olemme kuitenkin siirtyneet kauas Dunantin muotoilemasta puolueettomuuden periaatteesta.
Tämän asteittaisen muutoksen tiedostaminen on yksi askel lähemmäs ymmärrystä siitä, kenen elämän lopulta katsomme olevan suojelemisen arvoinen.
Terrorismin vastainen sota haastaa inhimillisen kärsimyksen
Filosofian väitöskirjatutkija Jaakko Belt kirjoittaa, että syyskuun yhdennentoista jälkeistä aikakautta määrittävät kahtiajaot. Näemme terrorisminvastaisen taistelun kamppailuna, jossa vaakalaudalla ovat länsimainen elämäntapamme ja jopa ihmiskunnan jatkuvuus.
Tässä keskustelutavassa läntinen ajatusmaailma näyttäytyy oikeana ja hyvänä, kun taas ääri-islamistiset toisinajattelijat edustavat absoluuttista pahuutta ja moraalista kadotusta. Kuten Belt jatkaa, tämä johtuu osittain siitä, että Isis on ennennäkemättömän raa’alla keinovalikoimallaan haastanut moraalitajumme aivan uudella tavalla.
Lännen luoma viholliskuvasto on entisestään ruokkinut tätä mielikuvaa ääri-järjestöstä pahuuden ruumiillistumana ja pyrkinyt demonisoimaan vastapuolen edustajat ja heidän tekonsa.
Kysymys Syyrian pakolaisten viattomuudesta ja ideologisesta vakaumuksesta näyttäytyy syvästi henkilökohtaisena, sillä olemme itse ääri-islamistisen aatteen mustalla listalla.
Tässä yhtälössä länsimainen yhteiskunta on yhtä aikaa sekä uhri että auttaja. Kysymys Syyrian pakolaisten viattomuudesta ja ideologisesta vakaumuksesta näyttäytyy syvästi henkilökohtaisena, sillä olemme itse ääri-islamistisen aatteen mustalla listalla.
Al-Holin pakolaisleirin naiset ja lapset häilyvät jossain hyvän ja pahan välimaastossa; poliittisesti aktiivisina hahmoina, joiden ulkoinen olemus kuitenkin viittaa pakolaisuuteen ja humanitaariseen hätään.
Kun epäröimme heidän kuviensa äärellä, Isisin kylvämä pahuus kuitenkin politisoituu ja ottaa räjähdeliiviä kokoavan lapsen muodon.
Kuten Isisin orjuudesta selvinnyt ihmisoikeusaktivisti Nadia Murad kirjoittaa osuvasti, olemme harhautuneet järjestön kukistumista seuranneessa keskustelussamme ja asettaneet syyllisyyteen liittyvät kysymykset selviytyjien oikeuksien edelle.
Sodan jälkeensä jättämä humanitaarinen tarve tulee jatkumaan vielä pitkään sen jälkeen, kun Isisin väkivaltaisuuksiin syyllistyneet on löydetty, syytetty ja tuomittu. Jokaisella tästä sodasta selvinneellä on oikeus tämän kärsimyksen lievittämiseen universaalin ihmisyyden nimissä.
Iida-Maria Tammi on turvallisuuspolitiikkaan ja kansainvälisen humanitarismin poliittiseen analyysiin keskittyvä yhteiskuntatieteilijä. Tammi valmistelee parhaillaan Helsingin yliopiston poliittisen historian laitokselle väitöskirjaa Syyrian sisällissodan aikaisista humanitaarisen oikeuden rikkomuksista.
Vaikea ongelmakenttä. Mutta kannattaisi palata historiaan. Onko voitettujen alistaminen ja nöyryyttäminen viisautta? Miten tehtiin Suomessa 1918 – 1925 ja tulokset, miten Saksaa ja saksalaisia kohdeltiin ensimmäisen maailman jälkeen ja tulokset? Miten Pohjois-irlannissa toimittiin?
Joka tapauksessa uusien kansanmurhan luontoisten toimien aikaansaaminen on asia jota ei pitäisi hyväksyä – vai onko? Siihen liittyy myös yksilötasolla yksittäisten isis vaimoihin, lapsiin. perheisiin käytännön suhtautumminen ja tekeminen. Ongelmat eivät useinkaan poistu kääntämälle selän ja turvautumalla pelkkään kostoon.
Kirjoitus tekee hyviä huomioita humanitaariseen hätään ja auttamiseen liittyvistä mielikuvista. Mutta on huomioitava että ulkomaalaistaistelijoiden liittyminen ISIS:iin on ollut vapaaehtoista ja omarahoitteistakin. Teksti vaikuttaa sisältääävän ehkä tiedostamattaan oletuksen, että ISIS:n liittyvät eivät ole vastuussa teoistaan. Syy ei ole islamistien viha länsimaailmaa vastaan tai heidän oma maailmankuvansa tai ideologiansa, vaan yksinomaan esim. lännen luoma viholliskuvasto näitä ”raukkoja” vastaan.
Kukaan ei ole aseella uhaten hakenut eurooppalaisia kodeistaan ja liittymään pakolla ISIS:iin. Sellaista päätöstä ei tehdä kevyesti eikä sitä voi perustella tietämättömyydellä tai nuoruuden hairahduksilla. Tässä mielessä asia on moraalisesti ja eettisesti, joskaan ei juridisesti yksiselitteinen: ISIS:iin liittyneet ulkomaalaistaistelijat ovat tehneet valintansa ISIS:n hyväksi ja siten hylänneet kotimaansa ja kansalaisuutensa. Erityistä kovasydämisyyttä ei osoita se, että aikuisen ihmisen täytyy vastata valinnoistaan ja kantaa niiden seuraukset. Myös kohdemaalla ja ISIS:n uhreilla voisi olla sanottavaa ISIS:n jäsenien rankaisemisessa. Heillehän nämä ihmiset ovat tehneet väärin.
Olen inhimillisyyden ja avun puolella, mutta olen myös sen puolella että meillä tavallisilla kansalaisillakin niin Syyriassa ja Irakissa kuin Suomessa on oikeus koskemattomuuteen ja turvallisuuteen kuten myös turvalllisuuden tunteeseen suhteessa ääriaineksiin. Ei meitä voida velvoittaa elämään pelossa ja epävarmuudessa siksi, että ISIS:n riveihin omasta vapaasta tahdostaan lähteneet voivat tuoda mukanaan muodostamansa potentiaalisen uhan muille Syyrialaisille ja meille Suomeenkin. Isisin toiminta on vienyt tuhansia uhreja joukkohaudan pohjalle. Ja nyt pitäisi ymmärtää Isis-naisia jotka eivät ole vain olosuhteiden uhreja, vaan heilläkin on ollut rooli siellä ja voimakas halu lähteä. Uhmakkuus osoittaa, että katumusta ei ole – päinvastoin. Jotenkin irvokasta että samat ihmiset nyt hakevat apua itselleen samalla kun toivovat toisten kuolemaa.
Paluuviite: Al-Holin alaikäiset suomalaiset – lapsisotilaita vai sotalapsia? – Politiikasta
Paluuviite: Suomalainen huntukysymys – Politiikasta