Käsikirjoittamani, ohjaamani ja esittämäni Koulun tila -esitykset rakennettiin antamaan yleisölle mahdollisuus katsoa koulua monista kulmista ja tiivistämään kouluun liittyviä teemoja tunnin mittaiseen esitykseen.

Arvio esityksestäni on kirjoitettu Valtiotieteellisen yhdistyksen julkaisemaan tiedelehteen ja se käsittelee yksittäistä teatteriesitystä (kahta eri versiota). Arviossa kirjoittajat määrittelevät Koulun tila -esityksen osaksi ”konservatiivista kouludiskurssia”, jossa “korostuvat muun muassa kaipuu entisten aikojen kouluun sekä perustaitojen ja teknisen osaamisen merkityksen korostaminen”. ”Konservatiivinen kouludiskurssi”, on käsite, josta ei löydy tieteellisiä tutkimuksia eikä määritelmiä. Kirjoittajat itse määrittelevät ”konservatiivisen kouludiskurssin” piirteiksi mm. opettajan näkökulman ja uudistusten kritiikin.

Uudistusten kritisoiminen ei tarkoita automaattisesti nostalgisoimista, puhumattakaan siitä, että uudistusten kritisointi olisi konservatiivista. Kaikissa systeemeissä on jännite säilyttämisen ja uudistamisen väillä, joka koko ajan hakee optimaalista tasapainoa. Ilman säilyttämistä systeemi hajoaa ja tuhoutuu. Kritiikin esittäminen yhteiskunnallisille uudistuksille on terve piirre ja kuuluu vapaaseen demokratiaan. Historia on täynnä esimerkkejä siitä, että uudistuksia on yhteiskunnissa toteutettu ilman kritiikkiä – ja myös hyvin kammottavin seurauksin.

Opettajan näkökulman määritteleminen konservatiiviseksi herättää erityisen paljon kysymyksiä. Onko vastakkainasettelu yhteiskunnassamme kehittymässä sellaiseen suuntaan, että opettajien eli työn tosiasiallisten tekijöiden näkökulma määritellään automaattisesti konservatiiviseksi kouludiskurssiksi? Paradoksaalisesti tämä juuri oli esityksen keskeinen väite; nostaa esille se, että tällä hetkellä koulun ulkopuoliset tahot haluavat kehittää koulua poliittisista, taloudellisista ja ideologisista syistä. Arkityötä tekevän opettajan ääni ei kuulu – tai sitä ei haluta kuulla. Kyse on myös vallan ja resurssien siirtymisestä yrityksille, konsulteille ja tutkijoille käytännön asiantuntijoiden eli opettajien sijaan. Tämän luulisi olevan valtio-opin lehdessä kiinnostava yhteiskunnallinen muutos.

Teatteri – toisin kuin tiede – ei pyri olemaan objektiivinen, analyyttinen, oman ajatteluprosessinsa läpivalaiseva, huolellisesti itseään korjaavassa systeemissä arvioiden rakennettu. Teatterin yhteiskunnallinen tehtävä on ravistella, herättää keskustelua, tökkiä kulttuurisiin ja yhteiskunnallisiin kipu- ja liitoskohtiin. Teatteriesitys ei myöskään ole tutkimus eikä siihen ole tehty tutkimuskysymystä. Teatteriesitys on taideteos, jota voi katsella, kokea ja antaa sen vaikuttaa. Esityksestä voi olla pitämättä, siitä voi loukkaantua ja provosoitua. Jokainen katsoja katsoo esitystä tavallaan, peilaten ja sijoittaen siihen oman mielensä sisältöä.

Teatteriarvion kirjoittamiseen nämä subjektiiviset kokemukset, tuntemukset ja tulkinnat voivat tuoda oman mausteensa, mutta kritiikissä ei ole kyse pelkästään katsojakokemuksesta. Teatterikritiikin eettisten ohjeiden mukaan kritiikki on laadittava niiden konkreettisten tosiasioiden valossa, jotka on mahdollista tietää. Hyvään taidekritiikkiin kuuluu kritisoitavan taidealan tuntemus ja yritys katsoa ”teosta sellaisena kuin se on”. Näin taidekritiikki eroaa tavallisesta mielipidekirjoituksesta. Hyvässä teatterikritiikissä on mm. tunnettava, ymmärrettävä ja osattava lukea kyseessä olevaa taiteenlajia, muistettava ja arvioitava esitys siten kuin se on esitetty ja kunnioitettava taiteen vapautta. Esitystä ei siis tule kritiikissä siteerata väärin, sensuroida tai kehottaa tekemään poistoja/lisäämään sisältöjä.

Eettistä ei myöskään ole tulkita esitystä poimien sieltä pieniä palasia tai tulkiten niitä voimakkaan, oman ennakkokäsityksen mukaisesti. Taideteosta ei pidä valjastaa omien päämäärien tavoittelemiseen tarkoitushakuisesti. Kritiikin tulee kohdistua taideteokseen, -tekoon tai tapahtumaan ja pohjata argumentaationsa sen piirteisiin, eikä väittää siinä olevan sellaisia piirteitä, joita siinä ei ole.

Vaikuttaa siltä, etteivät Koulun tila -esityksen arvioineet kirjoittajat ole hahmottaneet esitystä. Kirjoittajat väittävät esityksessä olleen asioita, joita siellä ei ole, ja toisaalta unohtavat kokonaisia osuuksia.

JOITAKIN ESIMERKKEJÄ ARVIOSSA OLEVISTA KONKREETTISISTA VIRHEISTÄ:

Arviossa: Päivitetyn esityksen rungon muodostaa kolminaisuus: ”Koulu on muistoja”, ”Koululla on historia”, ”Koulu on Pisa-tuloksia”.

Kommentti: Molempien esitysten rakenne koostuu seitsemästä, ei kolmesta osasta ja nämä osat on nimetty jokaisen osan alussa.

Arviossa: Ensimmäisen osan henkilökohtaisempi painotus loi validimman kaikupohjan valitulle näkökulmalle. — Ensimmäistä osaa kannatelleiden henkilökohtaisten muistojen myötä katoaa päivitetystä teoksesta myös intensiteetti ja tarinallisuus.

Kommentti: Molemmissa versioissa eli Koulun tila, osa 1 ja Koulun tila, osa 1,5 on täsmälleen sama alku. Koulu on muistoja -kohtaus on molemmissa. Sitä ei siis ole poistettu toisesta versiosta.

Arviossa: Sen sanoma on säilynyt ennallaan: koulu on pilalla. — Ennen oli paremmin, eikä nykykoulussa ole päätä eikä häntää.

Kommentti: Kohtauksessa Koulu on muistoja on runomuotoon muotoiltuja tilanteita, joissa tehdään näkyväksi sekä opettajan että toisten oppilaiden koulussa harjoittama väkivalta. Esityksen repliikeissä väkivallasta kerrotaan selkeästi ja se myös näytellään voimallisesti: ” L hermostuu ja potkaisee minua uusien cowboysaappaiden metallisella kärjellä suoraan sääreen, ottaa soittokellon ja heittää minua sillä, se ei osu. Menen alakerran isonluokan oven taakse piiloon ja L hakkaa ovea seinää vasten niin, että se menee metallisista naulakoista läpi.” En voi mitenkään teoksen kirjoittajana ja esittäjänä allekirjoittaa väitettä, että esityksen sanoma olisi läpi esityksen ”ennen oli paremmin”.

Arviossa: Spoiler alert! Kouluissa ei enää saa käyttää paperia ja kynää!

Kommentti: Kirjoittaja viitannee esityksen osaan ”Koulu on yksittäisten kehittämistoimenpiteiden kohteena” ja sen kohtaan, jossa käsitellään kirjatonta koulua ja erityisesti Aapisen vaihtumista digitaalisiin aineistoihin – esityksessä ei siis ole viittausta paperiin ja kynään. Sen sijaan olen käyttänyt ilmaisua ”Lapsille ei kouluissa ole enää paperia ja kyniä” Keskisuomalaisen kolumnissani kulttuuriin liittyen tammikuussa 2024. En siis tässä esityksessä. https://www.ksml.fi/paikalliset/6480587?fbclid=IwY2xjawGZZXlleHRuA2FlbQIxMAABHe1_BNV-XJhsgpet-nkpG74uZ7DV5iZXFU3p8UI9soISWX0FKmIGPO51gg_aem__RIrt51qX3rGI8KpHQvh9A

Arviossa: Teatteriesitykseltä ei luonnollisestikaan voi vaatia samanlaisia kriteerejä, kuin esimerkiksi tieteelliseltä keskustelulta. Olisi kuitenkin suotavaa, että nimenomaisesti koulun tilaa tarkasteleva esitys ei tutkisi aihettaan ensisijaisesti helppojen naurujen kautta. Kuten esimerkiksi Juha Suoranta on kirjoittanut, suomalainen koulukeskustelu kaipaa ”perstuntuman paradigman” sijaan kokonaisvaltaista tarkastelua. Koulukeskustelun korjaaminen tuntuu paikoin mahdottomalta tehtävältä, vaikka vastakkainasetteluista on toivottu päästävän eteenpäin jo vuosien ajan.

Kommentti: Taiteella on ilmaisun ja näkökulman valinnan vapaus. Kriitikon tehtävä ei ole sanoa, mitä taiteessa on suotavaa tehdä ja mitä ei. Arvio antaa ymmärtää, että on olemassa oikeanlaista ja väärälaista naurua. Esityksen yleisön todetaan remahtavan nauruun, mutta arvioijat kirjoittavat, että se ei ole oikeanlaista naurua.
Lisäksi on syytä tarkentaa, että arviossa viitattu Juha Suoranta nimenomaan peräänkuuluttaa tutkittua tietoa, joka perustuu arkisiin käytäntöihin. Suoranta kirjoittaa, että koulusta tulisi tehdä enemmän erityisesti etnografista, arkea konkreettisesti havainnoivaa tutkimusta. Viitatussa tekstikohdassa Juha Suoranta toteaa tarkalleen näin: “Tutkimalla suoraan koulun todellisuuksia voidaan pyrkiä välttämään nykyinen koulukeskustelun ”kakofonia” – tai ”perstuntuman paradigma” – ja erityisesti sellainen ylhäältä tuleva visiointi, joka ei perustu tutkittuun tietoon koulun ”lattiatason” arkisista käytännöistä.”

Anna-Mari Laulumaa
Koulun tila -esitysten käsikirjoittaja, ohjaaja ja esittäjä
Teatterintekijä ja teatterikriitikko
FM, työnohjaaja, psykodraamaohjaaja, konsultti
Kouluun liittyvä työkokemukseni koostuu opettajana toimimisesta ja ennen kaikkea opettajien täydennyskoulutuksesta (päätoimisesti 5 vuoden ajan Jyväskylän yliopiston Täydennyskoulutuskeskuksessa), opettajien poikkeuskoulutuksesta (Chydenius-instituutti), rehtoreiden koulutuksista ja erilaisista kehittämisprosesseista.

.

Suomen Kuvalehden ansiokkaan journalistisen jutun mukaan tapauksessa on kuitenkin mahdollisesti pyritty vaikuttamaan väitöskirjan lähdeviitteisiin painostamalla viittaamaan kotiyliopiston tutkijoihin. Lisäksi jutun mukaan kotimainen professori on jopa painostanut väittelijää väärentämään tutkimustuloksia poliittisista syistä. Tämänkaltaiset seikat eivät kerro tervehenkisestä tieteenalasta.

Ehkä ansiokkaan Prof. Väliverrosen tulisi valitettavasti edelleen laajentaa näkökulmaansa? Asiassa lienee pohdittavaa myös jutussakin mainitun Prof. Suorannan puheenvuoron näkövinkkelistä.

Kuten suurin osa suomalaisista, olen itsekin pähkäillyt asiaa liiankin kanssa. Jonkinlaisena johtopäätöksenä voin todeta, että PISA on monista puutteistaan huolimatta erinomainen asia, koska käytännössä muuta vakavastiotettavaa seuranta-aineistoa ei enää ole saatavilla (pl. kenties Karvin ym. kontribuutiot). Näin ollen PISA pakottaa myös tieteentekijät itsereflektioon.

Toisaalta olen hieman huolestunut erityisesti kotimaisen kasvatustieteen kyvystä itsereflektioon ja yleisemmin itsekorjaantuvuuteen, mikä kuitenkin edes ideaalisluontoisena tavoitteena tulisi olla myös ihmistieteissä tavoite. Esimerkkejä on lukuisia. Näistä voidaan mainita kuuluisan ”digiloikan” aikana erinäiset ”guruasemaan” nostetut professorit tai erään triplatohtorin saama vastaanotto, missä oli mielestäni mukana jo asteittaista TENK:lle kuuluvaa asiaa.

Tätä taustaa vasten en ole aivan vakuuttunut, että asiaa olisi hedelmällistä lähestyä ainoastaan ”konservatiivisen” tai muunkaan diskurssin kautta. Empiirinen evaluaatiotutkimus on kuitenkin myös politiikan tutkimuksen kovaa ydintä, ja onneksi meillä tosiaan on edes se PISA. Lisäksi toivoisin politiikan tutkijoilta myös muunlaisia kontribuutioita. Miten, kuinka ja kenen toimesta erinäinen ”pöhinä” onnistuttiin lobbaamaan peruskouluun? Kysymys on jälleen politiikan tutkimuksen kovaa ydintä. Toki edelliset esimerkit osoittavat, että kysymykseen vastaamalla voi astua erinäisille varpaille, mutta se kenties olisi paikallaankin.