Eduskuntapuolueiden yhteinen työryhmä ilmoitti 14.10.2025 päässeensä sopuun niin kutsutusta velkajarrusta, joka sitoo puolueet julkisen velan vähentämiseen jopa vuosikymmeniksi eteenpäin. Ainoastaan vasemmistoliitto jättäytyi sovun ulkopuolelle. Vaikka velkajarru astuu virallisesti voimaan vasta vuonna 2031, on uuden parlamentaarisen ryhmän tavoitteena vahvistaa jo tulevan vaalikauden sopeutustavoite loppuvuodesta 2026.

Talouspoliittisen keskustelun näkökulmasta keskeinen muutos on se, että sopeutustarve tullaan määrittelemään eduskuntapuolueiden yhteisellä sopimuksella jo ennen vaaleja. Keskustelua siitä, tulisiko talouspolitiikan olla elvyttävää vai kiristävää, ei enää käytäisi.  Lähtökohtaisesti talouspolitiikka säädettäisiin kiristäväksi, eli menoja supistavaksi ja verotusta tiukentavaksi.

Velkajarru kaventaa vaalikeskustelua

Ainoastaan merkittävä kriisi, kuten uusi pandemia tai sota, olisi hyväksyttävä syy poiketa linjasta. Poikkeamatkin edellyttävät neljän suuren tai kolmen suuren ja pienempien puolueiden tukea. Esimerkiksi ympäristökriisin käyttäminen poikkeamana tuskin onnistuisi, jos kaksikin puoluetta katsoisi, että Suomessa ei ole sellaista ympäristökriisiä, joka tarkoittaisi poikkeusoloja.

Vaalikeskustelun piirissä ei myöskään olisi vaadittavan sopeutuksen määrä, vaan ainoastaan se, millä tavalla sopeutusta tavoiteltaisiin, eli veronkorotukset ja menoleikkaukset. Tätäkin demokraattista valtaa tosin rajoittaa se, että sopeutustoimien vaikutuksia arvioi valtiovarainministeriö: keväällä ministeriö sai kuitenkin kritiikkiä, kun sen tuottamat vaikutusarviot yhteisöveron alentamisesta olivat puutteellisia eivätkä perustuneet minkäänlaisiin laskelmiin. Vihreiden puheenjohtaja Sofia Virta puolustikin velkajarrusopua korostamalla, että jatkossa valtiovarainministeriöltä edellytetään tasapainoisempaa vaikutusarviointia sopeutustoimista.

Vaalikeskustelun piirissä ei myöskään olisi vaadittavan sopeutuksen määrä, vaan ainoastaan se, millä tavalla sopeutusta tavoiteltaisiin, eli veronkorotukset ja menoleikkaukset.

Toistaiseksi on epäselvää, mitä tämä käytännössä voisi tarkoittaa. Valtiovarainministeriön tiedontuotanto on ollut suhdanteesta riippumatta talouskuria edistävää ja finanssipolitiikan kerroinvaikutuksia suhteessa tutkimuskirjallisuuteen on aliarvioitu.

Finanssipolitiikan kerroinvaikutuksella viitataan siihen, paljonko julkisten menojen lisäys kasvattaa kokonaistuotantoa ja toisaalta paljonko sopeuttaminen pienentää sitä. Kun kerroinvaikutuksia aliarvioidaan, sopeuttamisen negatiiviset vaikutukset talouskasvulle näyttäytyvät todellista vähäisemmiltä.

Velkajarrun vaikutukset nykyisille oppositiopuolueille

Velkajarrusovun tuottamat haitat keskustalle ja punavihreille puolueille ovat ilmeisiä. Hallituksen alkuperäistä esitystä hieman maltillisemmassakin versiossa kansallisen velkajarrun vaatima lisäsopeutus voisi kriitikoiden mukaan olla helposti 5–10 miljardia euroa sopeutuskautta kohden.

Tässä tilanteessa jokainen hallinnonala on  – ehkä puolustusta lukuun ottamatta – merkittävien säästöpaineiden alla. Maksuton koulutus sekä yliopistojen rahoitus, eläkkeet ja muut sosiaalietuudet, järjestöjen rahoitus, luonnonsuojelu, kulttuurin ja taiteen rahoitus, kehitysapu, hyvinvointialueiden rahoitus ja kuntien valtionosuudet sekä maataloustuet ovat kaikki tulilinjalla useiksi vaalikausiksi eteenpäin.

Samalla investoinnit esimerkiksi vihreään siirtymään vaikeutuvat jatkuvan budjettikurin oloissa huomattavasti. Esimerkkejä tästä löytyy myös ulkomailta. Vuonna 2009 velkajarrun käyttöön ottanut Saksa kärsii merkittävästä korjausvelasta riittämättömien julkisten investointien vuoksi.

Hallituksen alkuperäistä esitystä hieman maltillisemmassakin versiossa kansallisen velkajarrun vaatima lisäsopeutus voisi kriitikoiden mukaan olla helposti 5–10 miljardia euroa sopeutuskautta kohden.

Velkajarruneuvotteluissa vihreitä edustanut Atte Harjanne vastasi kritiikkiin Bluesky-viestipalvelussa esittämällä, että koulutusta, hoivaa ja vihreitä investointeja ei muutenkaan tulisi rahoittaa velkarahalla. Tutkimuslaitos Laboren johtaja Mika Maliranta taas esitti, että hyvinvointivaltion rakenteita ei voida ylläpitää, jos kansantalous jatkuvasti velkaantuu.

Ottamatta kantaa siihen voidaanko koulutusta tai investointeja rahoittaa velkarahalla tai velkaantuuko kansantalous, tämä kehystys hämärtää velkajarrun käyttöönoton kokonaiskuvaa. Sama vaikutus on myös väitteellä, jonka mukaan velkajarru otetaan käyttöön  Euroopan unionin uusien finanssipolitiikan sääntöjen vahvistamiseksi.

Sopeuttamisen määrä ei ole luonnonlaki

Tämä hämärtäminen jättää kaksi olennaista asiaa huomiotta. Velkajarru ei ollut vain EU:n vaatimien sääntöjen käyttöönottoa, vaan merkittävä kiristys niihin. Lisäksi EU:n vaatima sopeutus on jo valmiiksi Suomen näkökulmasta kohtuuttoman suuri, mihin on keskeisesti vaikuttanut Suomen oma toiminta.

Ensinnäkin vuodesta 2022 eteenpäin Suomessa tehtiin tilastointimuutos, jossa valtion ARA-lainojen takaukset alettiin laskea osaksi julkista velkaa. Muutos tapahtui Euroopan komission tilastotietoyksikkö Eurostatin aloitteesta, mutta Suomi ei puolustanut aikaisempaa tulkintaa siitä huolimatta, että yksittäiset takaukset kaatuvat valtion syliin vain poikkeustapauksissa. Muutos nosti velkasuhdetta kerralla 5,9 prosenttiyksikköä.

Keskeiset talouspolitiikan liikkumatilaan vaikuttaneet ja mahdollisesti vielä muutettavissa olevat tekijät jäävät kuitenkin huomioimatta, jos velkajarru kuitataan vain tarpeellisena reaktiona julkisen velan kasvuun.

Toisekseen vuonna 2024 Suomi pyysi EU-komissiolta oma-aloitteisesti työeläkerahastojen ylijäämien poistamista. Laboren tutkimusohjaaja Ilkka Kieman esimerkkilaskelman mukaan muutoksen vaikutus alijäämään on jopa 11 miljardia euroa jo vuonna 2031. Sosiaaliturvarahastojen ylijäämiä ei huomioitu myöskään velkajarrulainsäädännössä, mikä vielä osaltaan lisää sopeutustarvetta.

Sopeuttamisen määrä ei siis ole luonnonlaki tai kansantalouden realiteetti. Onnistuneemmalla edunvalvonnalla ja kansallisista lisäkiristyksistä pidättäytymällä sopeutustarve olisi muodostunut merkittävästi pienemmäksi. Nämä keskeiset talouspolitiikan liikkumatilaan vaikuttaneet ja mahdollisesti vielä muutettavissa olevat tekijät jäävät kuitenkin huomioimatta, jos velkajarru kuitataan vain tarpeellisena reaktiona julkisen velan kasvuun.

Velkajarrun vaikutukset oikeistopuolueille

Siinä missä velkajarru vesittää merkittävästi nykyisten oppositiopuolueiden mahdollisuuksia toteuttaa niiden omia poliittisia tavoitteita, on velkajarrua tulkittu voittona kokoomukselle.

Tulkintaa vahvistaa se, että kokoomuslaiset itse eivät ole peitelleet voitonriemuaan. Puolueen viralliset some-tilit juhlistivat velkajarrua kirjoittamalla, että ”tänään järki teki paluun talouspolitiikkaan”, josta tosin sosiaalisen median irvileuoille riitti huumoria. Olihan päätöstä edeltänyt talouspolitiikka ollut jo yli kahden vuoden ajan leimallisesti nimenomaan kokoomuslaista talouspolitiikkaa.

Kokoomuksen lisäksi velkajarru on kerännyt kehuja myös elinkeinoelämän edustajilta. Keskuskauppakamarin toimitusjohtaja Juho Romakkaniemi totesi X:ssä, että velkajarru tarvitaan ilman muuta lakiin. Elinkeinoelämän keskusliiton johtaja Sami Pakarinen taas hehkutti päätöstä historiallisen hyvänä kulttuurinmuutoksena.

Velkajarrun käyttöönotto voi kuitenkin tarkoittaa myös oikeiston ja elinkeinoelämän tavoitteiden vesittymistä siltä osin, kun ne koskevat jotain muuta kuin julkisten menojen leikkaamista. Tämä johtuu erityisesti siitä, että velkajarrun myötä menopuolen lisäksi tullaan tulopuoltakin todennäköisesti tarkastelemaan kriittisemmin.

Velkajarrun käyttöönotto voi kuitenkin tarkoittaa myös oikeiston ja elinkeinoelämän tavoitteiden vesittymistä siltä osin, kun ne koskevat jotain muuta kuin julkisten menojen leikkaamista.

Nykyiset oppositiopuolueet saattavat vastustaa veronalennuksia huomattavasti hanakammin, kun veronalennusten välittömänä seurauksena on vähemmän resursseja julkisiin palveluihin. Aikaisemmin poliittinen mekaniikka ei ollut yhtä suoraviivainen, kun kehysmenettelyssä veronalennuksia ei ole tarvinnut rahoittaa menosopeutuksilla.

Mahdollisuuksia tulopuolen sopeuttamiselle riittää. Huhtikuussa 2024 pääekonomisti Patrizio Lainá laati Helsingin Sanomien pyynnöstä listan kahdeksan miljardin euron veronkiristyksistä. Joukossa oli muun muassa yhteisöveron nosto (myöhemmin yhteisöveroa laskettiin entisestään), varallisuusveron käyttöönotto, perintö- ja lahjaveron korotus ja kaivosveron korotus.

Nykyisissä oppositiopuolueissa on varmasti kiinnostusta kaivaa Lainán lista esille, kun velkajarru otetaan käyttöön. Oikeiston ilo pääministeri Petteri Orpon saavutuksista yhteisöveron ja korkeimpien marginaaliverojen alentamiseksi taas saattaa jäädä melko lyhytaikaiseksi.

Velkajarru voi kääntyä kannattajiaan vastaan

On tietysti mahdollista, että kokoomuksessa luotetaan valtiovarainministeriön suosiolliseen tiedontuotantoon, kuten veronalennusten tapauksessa kävi. Paine tuottaa laadukkaampaa ja tasapuolisempaa tietoa on kuitenkin kasvanut, eikä valtiovarainministeriön uskottavuus kestä loputtomiin, jos laskelmista paljastuu lisää tutkimuskirjallisuuden kanssa ristiriidassa olevia analyyseja.

Erityisen tarkoitushakuisena näyttäytyy, jos vaikutusarviot suosivat pienemmän osan tuloistaan kulutukseen käyttäviä suurituloisia, kun tehdään valintoja sosiaalietuuksien leikkaamisen ja rikkaiden veronkiristysten välillä.

Samalla on muistettava, että oikeistolla on myös tulopuolen tavoitteita. Esimerkiksi teiden kunnossapitoon tai poliisitoimeen voi olla tulevaisuudessa vaikeampi saada rahoitusta, kun finanssipolitiikan liikkumatila kaventuu. Eduskuntapuolueiden yhtenäinen näkemys puolustusmenojen nostosta voi murentua, jos kaikilta muilta hallinnonaloilta vaaditaan mittavia leikkauksia yhden alan nauttiessa lisäpanostuksista.

Jos kotimarkkinat sakkaavat, verot nousevat ja infrastruktuuri rapistuu, voi velkajarrun kannatus heikentyä elinkeinoelämän ja oikeistonkin piirissä ja sen jatkaminen muuttua poliittisesti mahdottomaksi.

Sopeuttaminen saattaa myös heikentää kotimarkkinoilla toimivien pienten ja keskisuurten yritysten edellytyksiä. Sopeuttaminen supistaa kokonaiskysyntää ja yritysten liikevaihto kärsii samalla, kun liiketoiminta on veronkorotusten myötä muutenkin vähemmän kannattavaa.

Etelä-Euroopan maissa 2010-luvulla harjoitettu talouskuripolitiikka on johtanut sosiaalisten ongelmien lisäksi taloudellisen toiminnan hiipuessa yritysten sulkemisiin sekä työttömyyteen, eikä ole nähtävissä erityistä syytä, miksi näin ei tapahtuisi myös Suomessa. Työttömyysaste on ylittänyt jo nyt 10 prosenttiyksikön rajan, vaikka sopeuttaminen on ollut vielä maltillista verrattuna velkajarrun vaatimaan sopeutukseen.

Jos kotimarkkinat sakkaavat, verot nousevat ja infrastruktuuri rapistuu, voi velkajarrun kannatus heikentyä elinkeinoelämän ja oikeistonkin piirissä ja sen jatkaminen muuttua poliittisesti mahdottomaksi. Saksassa puolustusmenojen nosto osoittautui velkajarrun oloissa niin vaikeaksi, että lakia oli muutettava. Suomessa velkajarrun hylkääminen on Saksaa huomattavasti helpompaa, sillä sitä ei kirjattu osaksi perustuslakia.

Valtiovarainministeriön ylijohtaja Mikko Spolander ja Talouspolitiikan arviointineuvoston puheenjohtaja, professori Niku Määttänen tosin ovat antaneet ymmärtää, että tilanteessa, jossa talous ei kasva riittävästi, velkajarrua ei välttämättä otetakaan käyttöön. Tämä on jo sikäli realismia, että bruttokansantuote asukasta kohden ei tosiasiallisestikaan ole kasvanut noin 18 vuoteen.

Herääkin kysymys, milloin velkajarru ylipäätään voidaan ottaa käyttöön. Toisaalta, jos talouskasvu oletetaan jälleen liian suureksi, tämä suhdannepoliittinen huoli tullaan ohittamaan. Tämä skenaario saattaisi johtaa kriitikoiden pelkäämään noidankehään, jossa liian suuri sopeutus heikentäisi kasvua, jolloin tarve uusille sopeutuksille toistuisi uudelleen ja uudelleen. Näin talouskasvu laahaisi ja velkasuhde kasvaisi sopeutuksista huolimatta.

Mikäli velkajarrusta ei missään vaiheessa luovuttaisi, näköpiirissä olisi pahimmillaan sopeuttamista ”hamaan maailmaan tappiin”, kuten Elinkeinoelämän tutkimuslaitoksen toimitusjohtaja Aki Kangasharju asian muotoili Kauppalehdelle.

YTM Aatu Puhakka on väitöskirjatutkija Tampereen yliopistossa.

Artikkelin kuvituskuva: Zack Yeo / Unsplash

Julkaisu Velkajarru voi kääntyä kannattajiaan vastaan ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Lindgren, Jussi: Ohjaustalous vai näkymätön käsi – Euroopan talouspoliittiset valinnat kriisin jälkeen. Vastapaino, 2024. 231 s.

Valtionvarainministeri Riikka Purran talouspoliittinen erityisavustaja, tekniikan tohtori ja VTM Jussi Lindgren julkaisi keväällä kirjan ”Ohjaustalous vai näkymätön käsi? — Euroopan talouspoliittiset valinnat kriisin jälkeen”. Talouspoliittista kokemusta aiemmin valtionhallinnossa kerryttänyt Lindgren liikkuu kirjassa varsin laajalla rajauksella. Käsitellyksi tulevat talouspoliittisen päätöksenteon lisäksi muun muassa talousteoria, valuutat, keskuspankit ja rahoitusmarkkinat, talouskriisit ja kansainvälinen politiikka.

Lindgrenin huolena ovat viime vuosikymmeninä syntyneet velkatasot ja niin kutsuttu fiskaalinen dominanssi. Tällä viitataan teoriaan, jonka mukaan valtioiden velkaantuessa keskuspankit ovat pakotettuja alhaiseen korkopolitiikkaan inflaationkin uhalla. Tämä vaarantaisi keskuspankin itsenäisyyden, jota on talouspolitiikassa hellitty monetarismista saakka.

Keskuspankin itsenäisyyttä kannattavien mukaan keskuspankkien pitäisi saada keskittyä tehtävänsä hoitamiseen, eli hintavakauden ylläpitämiseen, vailla poliittista ohjausta. Tämä itsenäisyys ei kuitenkaan toteudu, kun keskuspankkiirit eivät voi käyttää olennaisinta työkaluaan ohjauskorkoa haluamallaan tavalla, sillä seurauksena olisi velkakriisi.

Fiskaalisen dominanssin lisäksi Lindgrenin mukaan taloudessamme on myös pankkidominanssin piirteitä. Lindgrenin kritiikin kohteena on nykyinen pankkijärjestelmä, jossa korkojen nostaminen voi aiheuttaa pankkikriisin samalla kun voitot ovat yksityisiä ja tappiot sosialisoituja. Lindgren jopa uskoo nykymuotoisen pankkijärjestelmän tulleen tiensä päähän suurella todennäköisyydellä, mikä on mielenkiintoinen ennuste. Tämä teema ei silti juuri näy valtamediassa.

Jussi Lindgren liikkuu suurten teemojen ympärillä.

Eräänä vasta-argumenttina fiskaaliselle dominanssille voidaan pitää modernin rahateorian (engl. Modern Monetary Theory, MMT) kannattajien esityksiä, jossa keskuspankki sekä asettaisi korkotason että hoitaisi valtion maksuliikenteen. Lindgren ottaa osaa keskusteluun toteamalla tämän olevan moderni versio taloustieteilijä Abba Lernerin funktionaalisesta rahoituksesta.

Funktionaalisen rahoituksen idea tiivistetysti on se, että talouspolitiikassa tulisi katsoa reaalisia vaikutuksia, eikä velan tai alijäämän taso vielä kerro siitä, onko politiikka ollut onnistunutta. Valtion kulutuksen tulisi funktionaalisessa rahoituksessa olla tasolla, joka takaisi täystyöllisyyden, mutta ei aiheuttaisi inflaatiota. Lindgrenin mukaan funktionaalisen rahoituksen ongelmaksi muodostuu inflaation hallinta, sillä sen kontrollointi finanssipolitiikalla on hidasta ja vaivalloista.

MMT:n kannattajat eivät kuitenkaan pidä funktionaalista rahoitusta lopullisena totuutena. Esimerkiksi yksi tunnetuimmista MMT:n kannattajista, entinen Yhdysvaltojen senaatin budjettikomitean pääekonomisti, Stephanie Kelton kirjoittaa kirjassaan Alijäämämyytti funktionaalisen rahoituksen olevan tärkeä osa MMT:tä, mutta riittämätön automaattisten vakauttajien puutteen vuoksi. Inflaation hallintaa MMT:n näkökulmasta taas ovat käsitelleet taloustieteen professorit Bill Mitchell, L. Randall Wray ja Martin Watts kirjassaan Macroeconomics­. Koska Lindgren suhtautuu avoimesti talousteoreettisiin kysymyksiin, olisi kiinnostavaa lukea hänen analyysiaan nykyaikaisesta MMT-keskustelusta funktionaalisen rahoituksen sijaan.

Joka tapauksessa Lindgren hylkää funktionaalisen rahoituksen ja samalla myös MMT:n ideat. Sen sijaan inflaatio olisi Lindgrenin mukaan yksi keino ulos kriisistä. Ajatus voi tuntua ristiriitaiselta Lindgrenin ollessa samanaikaisesti huolissaan inflaation hallinnasta, mutta juuri inflaatio söisi aktiivisesti velkojen reaaliarvoa. Lisäksi Lindgren näkee ratkaisun avaimet digitaalisessa keskuspankkirahassa.

Digitaalinen keskuspankkiraha olisi käteisen rahan digitaalinen vastine ja turvallisinta mahdollista rahaa, sillä keskuspankki ei voi ajautua maksukyvyttömyyteen. Nykyjärjestelmässä talletukset pankkitileillämme eivät ole keskuspankkirahaa, vaan liikepankkirahaa. Kun teemme ostoksia käyttötililtä, käytämme liikepankkirahaa. Pankkien kaatuminen olisikin uhka maksujärjestelmällemme, minkä vuoksi pankkikriisejä on pyritty ehkäisemään talletussuojajärjestelmillä, pankkiunionilla ja alan sääntelyllä.

Lindgrenin ajatuksena on, että kansalaisten talletusten ollessa digitaalista keskuspankkirahaa liikepankkirahan sijaan, pankkien ongelmat eivät uhkaisi maksujärjestelmää samalla tavalla. Pankkien vieras pääoma koostuisi tämän jälkeen sijoitustodistuksista sekä korkeakorkoisemmista talletuksista, joita talletussuoja ei enää suojaisi, mutta ei enää tavanomaisista kotitalouksien ja yritysten talletuksista. Näin talletussuojajärjestelmät voitaisiin lakkauttaa. Maksukyvyttömyyden uhatessa pankkia vieras pääoma voitaisiin jatkossa konvertoida omaksi pääomaksi ja osakepääomaksi. Näin sijoittajavastuu toteutuisi täysimääräisesti, kun huonoa liiketoimintaa harjoittaneiden pankkien rahoittajat kärsisivät uudelleenjärjestelyissä.

Rahapoliittisia ehdotuksia

Digitaalinen keskuspankkiraha mahdollistaisi myös valtioiden velkajärjestelyn, sillä velkajärjestelyt nykyisellään aiheuttaisivat pankkikriisin. Lindgrenin mukaan esimerkiksi Italian velan uudelleenjärjestely sulattaisi ”tuhansien miljardien sijoitukset” pankkijärjestelmän taseessa.

Velkajärjestelyt takaisivat myös laajemman talouspoliittisen autonomian EMU:n jäsenmaille. Näin Lindgren päätyy politiikkasuositukseen, jossa on osatekijöitä, jotka sekä liberaalit että vasemmisto voisivat hyväksyä. Liberaalit saisivat lisää markkinataloutta ja vasemmisto demokraattisemman talouspolitiikan. Tulevaisuus näyttää eteneekö digitaalisen keskuspankkirahan hanke EU:ssa.

Poliittisesta taloudesta kiinnostuneille kirja tarjoaa muutenkin pureskeltavaa. Kirjan alkupuolella Lindgren käsittelee kriittisesti taloustieteen tasapainomalleja ja velkakestävyyden määrittelyn ongelmia.

Lindgren on huolissaan myös dollarin asemasta globaalina reservivaluuttana. Tämän vuoksi hän esittää, että aika on kypsä taloustieteilijä J.M. Keynesin ehdotukselle keskuspankkien keskuspankista ja yhdestä globaalivaluutasta. Käytännössä tämä rooli olisi IMF:llä ja valuuttana toimisi merkitykseltään pieneksi jäänyt SDR-valuutta, joka on keskuspankkien ja IMF:n välinen selvitysvaluutta. Tämän jälkeen dollari tuskin enää toimisi reservivaluuttana.

Vaikka lukija ei jakaisikaan Lindgrenin huolta Yhdysvaltojen rahoitusvakaudesta, josta ehdotus kumpuaa, on dollarin vahvalla asemalla muitakin vaikutuksia. Kuten Lindgren toisaalla tuo esiin, dollarin nykyinen vahva asema aiheuttaa ongelmia esimerkiksi kehittyville maille, jotka ovat ottaneet dollarin arvoon sidottuja lainoja. Lindgrenin ehdotus saattaisikin helpottaa näiden valtioiden asemaa.

Poliittisesta taloudesta kiinnostuneille kirja tarjoaa muutenkin pureskeltavaa. Kirjan alkupuolella Lindgren käsittelee kriittisesti taloustieteen tasapainomalleja ja velkakestävyyden määrittelyn ongelmia. Vaikka kirjan kohderyhmä on laajempi yleisö, myös tutkijat voisivat ammentaa kirjasta enemmän, mikäli lähdeviitteitä olisi käytetty reippaammin. Esimerkiksi väite siitä, että euroalueen alijäämäsäännöt perustuvat ranskalaisen virkailijan ehdotukseen kaipaisi lähdeviitteen tai tarkemman selityksen. Lisäksi kestävyysvajelaskelmien problematiikka on aihe, jonka tarkempi ja selkeäsanaisempi avaaminen olisi ollut kiinnostavaa.

Erityisavustaja Jussi Lindgren ja tietokirjailija Jussi Lindgren

Nykyisessä työssään Riikka Purran erityisavustajana Lindgrenillä lienee kädenjälkensä myös Orpon hallituksen talouspolitiikassa. Kirjasta välittyvä analyysi ei silti vaikuta perussuomalaiselta. Ristiriita Lindgrenin huomioiden ja hänen avustamansa puolueen välillä on toisinaan niin raju, että se ei voi olla hämmentämättä lukijaa.

Esimerkiksi kirjan johtopäätöksissä kerrotaan ilmastonmuutoksen, lajikadon ja eroosion lisäävän maahanmuuttoaaltoja, jotka taas voivat Lindgrenin mukaan lisätä kansallismielisiä taipumuksia. Tämä on uskottava skenaario, mutta eikö juuri Orpon hallitus vastustanut EU:n historiallisen suurta ennallistamisasetusta? Lisäksi Lindgren harmittelee demokratian hitautta ilmastoteoissa.

Väite voi olla totta, mutta demokratiassakin on voimia, jotka edesauttavat ilmastotekoja ja voimia, jotka hidastavat niitä. Esimerkiksi Riikka Purra on antanut ymmärtää, että ilmastosuositukset eivät edes liity valtiovarainministerin alaan siinä missä Petteri Orpo oli perustamassa valtiovarainministereiden ilmastokoalitiota. Perussuomalaisten energia- ja ilmastopoliittisessa ohjelmassa taas vaadittiin hiilineutraaliustavoitteiden lykkäämistä, päästökaupan lopettamista, turpeen energiaveron poistoa sekä tuuli- ja aurinkovoimaloiden luvituksen tiukentamista.

Parhaimmillaan tietokirjailija Jussi Lindgren vaikuttaisi riitelevän jopa suoraan erityisavustaja Jussi Lindgrenin kanssa.

Parhaimmillaan tietokirjailija Jussi Lindgren vaikuttaisi riitelevän jopa suoraan erityisavustaja Jussi Lindgrenin kanssa. Kirjassa Lindgren kutsuu nykyisiä finanssipolitiikan sääntöjä byrokraattisiksi, turhiksi ja tehottomiksi. Huhtikuussa järjestetyn Uuden talousajattelun keskuksen seminaarin tauolla Lindgren taas puolusti finanssipolitiikan sääntöjä, koska ”jotkut rajat jäsenmaiden finanssipoliittiselle liikkumavaralle on kuitenkin hyvä olla”. Ehkä ajatus on se, että niin kauan kuin fiskaalista dominanssia ei ole purettu, tarvitaan jonkinlaisia rajoja velkaantumiselle. Tätä ei kuitenkaan voi pitää vahvana perusteluna, sillä kuten historiasta tiedetään, säännöt nimenomaan eivät pysäyttäneet alijäämien kasvua.

Argumentaatioteoriassa tunnetaan ad hominem tu quoque -argumentti, jossa väitettä kritisoidaan, koska se on ristiriidassa väitteen esittäjän oman toiminnan tai aikaisemman väitteen kanssa. Vaikka ristiriitaisuudet eivät kumoa mitään kirjassa esitettyjä väitteitä, tulee tämä kritiikki lukijalle väkisinkin mieleen.

Lisää dialogia

Kaikesta huolimatta Lindgrenin kirja on mainio lisäys talouspoliittiseen keskusteluun. Vaikka Lindgren on ekonomisti ja liikkuu kansainvälisen politiikan alueella, ei kirjaa voi syyttää taloustieteen imperialismista. Kirjassa hyödynnetään myös kansainvälisten suhteiden teoriaa ja Lindgren suhtautuu rakentavasti talousteorian puutteellisuuksiin sekä huomioi sen ongelmia taloudellisten ilmiöiden selittämisessä. Samalla Lindgren suhtautuu avoimesti valtavirtaa haastaviin taloustieteellisiin koulukuntiin.

Vaikka Lindgrenin ajatuksia ei jakaisi, kirjan älyllistä uteliaisuutta ja epädogmaattisuutta talouspolitiikan teemojen käsittelyssä on kunnioitettava. Esitystavan, jossa hyödynnetään usean tieteenalan tutkimusta, soisi lisääntyvän, mikäli taloustieteiden ja muiden yhteiskuntatieteiden välistä dialogia halutaan edistää. Sisällöllisesti kirjan kiinnostavinta antia on ajankohtaisten rahoitusmarkkinakysymysten kytkeminen laajempaan poliittiseen keskusteluun. Erityisesti digitaalisen keskuspankkirahan merkitys avautuu kirjassa kiehtovalla tavalla.

YTM Aatu Puhakka on väitöskirjatutkija Tampereen yliopistossa.

Artikkelikuva: Patrik Houštecký / Pixabay

Julkaisu Kirja-arvio: Tietokirjailija Jussi Lindgren vs. erityisavustaja Jussi Lindgren ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.