Ukrainalaiset ovat puolustautuneet Venäjää vastaan jo yli kymmenen vuotta. Merkittäviin saavutuksiin lukeutuu Kiovan vapaustaistelu, venäläisen Moskva-ohjusristeilijän upotus ja laittoman Kertšinsalmen sillan räjäytys. Elokuussa 2024 Ukraina teki historiaa siirtämällä sodankäynnin takaisin Venäjän omalle kamaralle Kurskissa. 

Alkukappaleen painotus on tietoinen, sillä tämä kirjoitus haastaa suomalaisia tarkastelemaan millä tavoin ja missä suhteessa Ukrainasta ja Venäjästä kirjoitetaan mediassa, erityisesti iltapäivälehdissä. Ukrainan saavutuksista nimittäin kirjoitetaan yllättävän vähän.

Vapaaehtoisvoimin toteutettu Iltahuti-hanke seurasi suomalaisten iltapäivälehtien kansia 30 kuukauden ajan, helmikuusta 2022 elokuuhun 2024. Selvityksessä verrattiin kuinka usein ja miten Venäjä, Venäjän presidentti Vladimir Putin ja Ukraina – suomalaisten tuki mukaan lukien – mainittiin Iltalehden ja Ilta-Sanomien kansien otsikoissa ja kuvissa. Lisäksi käytiin läpi 15 merkittävän sotatapahtuman kansiuutisointia tarkemmin. 

Tulokset osoittavat, että Venäjän ja Putinin yhteenlaskettu näkyvyys oli seitsenkertainen Ukrainaan nähden. Joinain kuukausina Putin näkyi kansissa kuukauden jokaisena julkaisupäivänä. Ukrainaa puolestaan ei joinain kuukausina mainittu kertaakaan.

Putin on tunnetusti kansissa

Iltahuti-selvityksen mukaan suomalaisten iltapäivälehtien kannet kuvaavat Venäjän sotaa Putinin hahmon kautta. Kahden ja puolen vuoden aikana 927 julkaisua mainitsi Putin otsikossa ja/tai kannen valokuvassa. Samalla aikavälillä 600 kannessa mainitaan Venäjä ja 218:ssa Ukraina.

Ylen haastattelussa Ilta-Sanomien vastaava päätoimittaja Johanna Lahti perusteli Putinin nostamista kansiin ajatuksella siitä, että Venäjän hyökkäys henkilöityy Putiniin. Iltalehden vastaava päätoimittaja Perttu Kauppinen puolestaan yhdisti rajanaapurin johtajan kiinnostavuuden painetun lehden myyntiin. 

Putinin yliedustus nousee tuon tuosta esille, iltapäivälehdet toteavat hahmon merkitykselliseksi uutisoinnin ja myynnin takia ja aiheen käsittely tyrehtyy.

Kirjallisuustieteilijä Maria Mäkelä on esittänyt, että erilaisten yhteiskunnallisten aiheiden käsittely yksilöiden kokemusten välityksellä on yleistynyt uutismediassa. Kun menneinä vuosikymmeninä esimerkiksi julkisia palveluita käsiteltiin vaikkapa asiantuntijalausuntojen kautta, nyt juttujen keskiöön nostetaan tavallisten kaduntallaajien samaistuttavat reaktiot. Sama malli näyttää toistuvan myös Venäjän sotaa käsittelevissä otsikoissa, mutta tapahtumia peilataan Putinin oletetun sielunmaiseman kautta.

Putinin yliedustus on tunnistettu mediassa laajasti. Esimerkiksi toimittaja Maria Pettersson totesi Helsingin Sanomien kommentissa: “Emme tarvitse Putinia viitenä päivänä viikossa”. Myös muun muassa MTV3 Uutiset, LongPlay sekä Ylen Viimeinen Sana -ohjelma ja Kovan Viikon Uutiset -satiiri käsittelivät ilmiötä. 

Tähän asti julkinen keskustelu on kuitenkin jäänyt keskeneräiseksi. Putinin yliedustus nousee tuon tuosta esille, iltapäivälehdet toteavat hahmon merkitykselliseksi uutisoinnin ja myynnin takia ja aiheen käsittely tyrehtyy. Haastammekin laajentamaan mediapoliittista keskustelua kysymällä: Missä Ukraina?

Ukrainan saavutukset Putinin ja Venäjän varjossa

Iltahudin selvityksen mukaan iltapäivälehtien kannet käsittelivät sodan merkittäviä tapahtumia Putinin oletettujen kokemusten tai Venäjän armeijan toimien kautta. Venäläisten teot, ukrainalaisten saavutukset ja suomalaisten tuki näkyivät kansissa harvoin. 

Esimerkiksi Kiovan vapaustaistelun aikaan iltapäivälehdet käsittelivät Putin terveydentilaa ja aiemmin suomalaisilta poliitikoilta saatuja lahjoja sekä Venäjän armeijan julmuuksia, eivät ukrainalaisten voittoja taisteluissa.

Moskva-ohjusristeilijän upotusta kuvattiin Iltalehdessä Venäjän nöyryytyksenä, jonka pelättiin johtavaan “raakaan kostoon”. Otsikkoa kuvitti Putinin valokuva.

Ukrainassa postimerkkiin päätynyt Kertšinsalmen sillan räjäytys johti myös arveluihin Putinin kostosta sekä mahdollisen ydinlaskeuman laajuudesta. Myös Putinin lahjaksi saama traktori nousi otsikoihin. 

Kurskin historiallisen vastahyökkäyksen tilalla kansissa käsiteltiin Putinin aivoja sekä Suomen ja Venäjän yhteenottoja kulissien takana. 

Muun muassa valtiotieteilijä Timothy Frye on kirjoittanut siitä, että nyky-Venäjää selitetään usein Putinin henkilöpsykologian tai maailmankäsityksen kautta. Tällaisten selvitysten ongelmallinen oletus on, että Putin pystyy suoraan muuttamaan henkilökohtaiset näkemyksensä politiikkatoimiin ilman järjestelmällisiä tai yhteiskunnallisia rajoituksia.

Vastaavien tarinoiden epäkriittinen esittäminen toimii tieteentutkija Lee Vinselin sanoin “kritiikki-hypenä”: vaikka Putin esitetään mediassa vihollishahmona, rivien välissä kuitenkin väitetään, että hänellä on enemmän valtaa ja kyvykkyyttä kuin hänellä todellisuudessa on. 

Pahimmillaan tällaisilla viholliskuvilla voi olla itseään toteuttavien tarinoiden vaikutus. Viestinnän tutkijat Markus Ojala ja Mervi Pantti ovat esittäneet, että sodan hahmottaminen Venäjän ja läntisen maailman konfliktina vähentää ulkopoliittista liikkumatilaa ja kompromissien mahdollisuutta. Liioiteltu viholliskuva voi myös synnyttää vaikutelman ukrainalaisten tukemisen turhuudesta ylivoimaisen vihollisen edessä.

Putiniin keskittyvällä kirjoittamisella on luonnollisesti myös omat seurauksensa: kun sotaa ymmärretään hänen kauttaan, ei esimerkiksi ukrainalaisten toiminnalle ja kokemuksille riitä tilaa. Sodan toisen osapuolen häivyttäminen uutisoinnista petaa heille roolia näkymättömänä sijaiskärsijänä ja suurvaltapolitiikan välikappaleena.

Ukrainalaisten puolustuksen mittakaava

Olisi houkuttelevaa kuitata iltapäivälehtien Putin-painotus marginaalisena ja epäpoliittisena mediailmiönä. Näin ei kuitenkaan pidä tehdä käynnissä olevan sodan aikana. 

Kansainvälinen rikostuomioistuin (ICC) on antanut Putinista pidätysmääräyksen. Putinin toimet on tuomittu Euroopan parlamentin päätöslauselmassa ja Euroopan neuvoston parlamentaarisen yleiskokouksen (PACE) kannanotossa. 

Iltahudin selvityksen mukaan iltapäivälehtien kannet käsittelivät sodan merkittäviä tapahtumia Putinin oletettujen kokemusten tai Venäjän armeijan toimien kautta. Venäläisten teot, ukrainalaisten saavutukset ja suomalaisten tuki näkyivät kansissa harvoin.

Venäläisen median tuottamat valokuvat ja suomalaisten iltapäivälehtien kansien sensaatiohakuinen kielenkäyttö, kuten otsikoinnissa “Putinin luksuselämästä”, “seksiansasta” ja “lemmenpesästä” trivialisoivat ja inhimillistävät Putinia sotarikollisena. Samalla yleisön huomio siirtyy pois venäläisten laaja-alaisesta osallisuudesta. 

Ukrainan presidentin Volodymyr Zelenskyin mukaan venäläiset ovat syyllistyneet jo 137 000 sotarikokseen. Lähes 20 000:n Venäjälle pakkosiirretyn ukrainalaisen lapsen pelätään kokevan russifikaatiota, eli kulttuurista ja kielellistä venäläistämistä. Väliaikaisesti miehitetyillä alueilla ukrainalaisia nuoria painostetaan liittymään venäläisiin kadettiohjelmiin sekä sotilaalliseen nuorisojärjestöön, Junarmijaan. 

Ulkomailla venäläisten on raportoitu vakoilleen sekä tehneen tuhopolttoja, sabotaaseja ja informaatiovaikuttamista. Samalla noin neljännes venäläisistä on lahjoittanut sotilaille rahaa tai tavaraa, melkein puolet tuntee ylpeyttä Venäjän armeijan toimista ja yli kolmannes pitää mahdollista ydinaseen käyttöä Ukrainassa perusteltuna. Suuri osa hyväksyy valtion toimet passiivisella hiljaisuudella.

Luvut antavat osviittaa Ukrainan kohtaamaan venäläisen aggression mittakaavasta. 

Median rooli puolustuksessa

Muun muassa filosofi Slavoj Žižek kritisoi länsimaisen median tapaa kuvata Ukrainan aseapua eskalaationa – toisin kuin Venäjän jatkuvia iskuja siviilikohteisiin. Sotatieteiden tohtori Saara Jantunen puolestaan on kysynyt rakennammeko Venäjä-pelotetta Venäjän puolesta, toistamalla sotaa käyvän valtion uhkauksia ja hokemalla sen voivan tehdä “mitä vaan”? 

Kansainvälisesti katsottuna Venäjän pelonlietsonnalle ja Putinin henkilöhahmon kehyksille on selkeitä vaihtoehtoja. Esimerkiksi Ukrainan henki oli Times Magazinen “vuoden 2022 henkilö”. Sunday Express on viitannut kannessaan ukrainalaisiin leijonasydän-termillä, ELLE on kertonut ukrainalaisten naisten arkea ja New York Magazine on nostanut esille nuoria puolustajia.

Tutkijat Inga Vyshnevska ja Anastasiia Holumbiovska ovat kansianalyysyssään osoittaneet, että kansainvälinen media on kuvannut Ukrainaa monipuolisesti, tuoden esiin sekä sodan kauhut että kansan toivon ja kestävyyden.

Vastaavaa sotauutisoinnin monipuolisuutta tarvitaan myös kotimaassa, selvityksessä ilmenneen Putin-kulman sijasta. Tätä ehdotusta ohjaa niin median vastuu kuin vapaus. 

Journalistin eettiset ohjeet, joihin journalistinen media on Suomessa sitoutunut, korostaa pyrkimystä totuudenmukaiseen tiedonvälitykseen. Samalla median vapaus puhua sodan monista ulottuvuuksista on yhteiskunnallisesti arvokasta.

Suomella on tiiviit suhteet Ukrainaan: Valtioneuvoston mukaan Suomi on yksi Euroopan vahvempia Ukraina-tukijoita. Kotimaisella medialla on mahdollisuus tukea Suomen valitsemaa linjaa, nostaa esille Ukrainan sankareita ja saavutuksia sekä motivoida vapaaehtoisten työtä tarinoiden ja esimerkkien kautta. Kannustamme miettimään: miten suomalainen media aikoo käyttää tätä vapautta jatkossa?

Valeria Gasik on suomalaisukrainalainen aktivisti, konsultti ja Iltahuti.com -hankkeen vetäjä.

Aleksi Knuutila on tutkijatohtori Helsingin yliopistossa ja media-analyysin asiantuntija.

Artikkelin kuvituskuva: Anastasiia Krutota / Unsplash

Julkaisu Missä Ukraina? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Facebookin entinen työntekijä, yrityksen sisäisiä asiakirjoja julkisuuteen luovuttanut Frances Haugen oli Britannian parlamentin kuultavana 25. lokakuuta 2021. Haugenin vuotamista tiedoista käy ilmi, että yritys on tietoinen vahingollisen tai lainvastaisen sisällön leviämisestä alustallaan, eikä ole puuttunut siihen. Haugen mainitsee esimerkkeinä vahingollisesta sisällöstä väkivallan lietsomisen Rohingya-vähemmistöä vastaan Myanmarissa sekä rokotteita koskevat harhaanjohtavat sisällöt.

Todistusaineiston lisäksi Haugenilla on ehdotuksia siitä, miten somejättien tarkempi sääntely voisi ratkaista ongelmia. Tiedon näkyvyyttä säätelevien algoritmien rukkaamisen lisäksi Haugen esittää, että alustan tulisi ottaa vastuu siellä julkaistavista sisällöistä ja estää ja poistaa haitalliset sisällöt nykyistä tehokkaammin.

Tilin sulkeminen tapahtui ilman varoitusta ja ilman selkeästi annettua syytä. Päätöksestä oli käytännössä mahdoton valittaa.

Seuraavana päivän Googlen omistama YouTube-videopalvelu sulki ilman varoitusta Novara Media -nimisen, pienen vasemmistolaisen toimituksen Youtube-kanavan. Novara Media on verkkoon keskittyvä pieni joukko toimittajia, jotka kuitenkin lukeutuvat Englannin merkittävimpiin sosiaalidemokratian äänenkannattajiin.

Ilman näkyvyyttä verkossa Novaran toimittajat menettäisivät pian työnsä. Novaran kanavan sulkeminen noudatti samaa kaavaa kuin monet muut YouTuben moderaation kohteeksi joutuneet: päätös tapahtui ilman varoitusta ja ilman selkeästi annettua syytä. Päätöksestä oli käytännössä mahdoton valittaa.

Novara sai pian kanavansa takaisin, mutta vain luomalla alustaa kohtaan painetta omien katsojiensa kautta. YouTube ilmoitti tehneensä virheen. Kaikilla ei ole samanlaista kykyä vastata heihin kohdistuviin moderointipäätöksiin.

Sisältöjen valvonta nähdään ratkaisuksi yhteiskunnan ongelmiin

Yhä useammin koetaan, että sosiaalisessa mediassa tartuntataudin tavoin leviävän terveysdisinformaation ja väkivaltaisten ääriliikkeiden tukahduttaminen tai jopa “yhteisen todellisuuden pelastaminen” vaatii yhä tehokkaampaa sosiaalisen median sisältöjen valvontaa.

Tällainen tapa ajatella yhteiskunnallisia ongelmia tekee niistä helposti hallittavia, jopa teknisiä, etenkin kun alustayritykset lupaavat entistä tarkempia tekoälyratkaisuja sisällön seulomiseen. Kirjailija Evgeny Morozov on kutsunut tällaista ongelmien yksinkertaistamista “ratkaisuismiksi” (engl. solutionism), jossa monimutkaiset yhteiskunnalliset tilanteet nähdään läpinäkyvinä ja optimoitavina prosesseina.

Liian yksinkertaistava tapa ajatella yhteiskunnallisia ongelmia tekee niistä helposti hallittavia, jopa teknisiä, etenkin kun alustayritykset lupaavat entistä tarkempia tekoälyratkaisuja sisällön seulomiseen.

Kanavien sulkeminen tai sisällön poisto ei kuitenkaan aina saa aikaan toivottuja muutoksia. Yhdysvaltojen entinen presidentti Donald Trump sai porttikiellon Facebookiin ja Twitteriin kansallisen turvallisuuden vaarantamisen vuoksi, mutta hän ylläpitää otettaan republikaanipuolueesta. Salaliittoryhmittymä QAnon on edelleen voimissaan, vaikka somejätit ovat kertoneet siivonneensa sen alustoiltaan Senaattiin vuoden 2021 alussa tapahtuneen hyökkäyksen jälkeen.

Tiukkoja rajoituksia vaativien pitäisi ymmärtää somessa leviävien ilmiöiden taustalla olevia tekijöitä monipuolisemmin, sen sijaan että ajattelisivat niiden suosion – ja koko ongelman – johtuvan sosiaalisesta mediasta.

Alustojen matka neutraalista välittäjistä vastuunkantajiksi

Vuonna 2015 Twitterin yhteisösäännöissä ensimmäisissä lauseissa ilmoitettiin, että käyttäjät itse ovat vastuussa kirjoittamastaan eikä Twitter seuraa tai sensuroi sisältöä, ja vielä vuonna 2018 Facebookin omistaja Mark Zuckerberg kertoi, että sananvapauden rajoittaminen ei kuulu yrityksen tehtäviin. Alustayritykset katsoivat pitkään edukseen asemoida itsensä neutraaleiksi viestintäkanaviksi, jotka ottavat mahdollisimman vähän velvollisuuksia välittämästään sisällöstä. Oikeusjärjestys onkin useimmissa maissa tarjonnut mediakanaville vastuuvapautta (liability privilege), eli vaatinut niitä rajoittamaan viestintää vain yritysten tietäessä sen sisältävän jotain laitonta.

Viimeisen 10 vuoden aikana mediatilan säätely on kulkenut “vastuuttamisen tietä”, jossa vastuuvapautta on tulkittu kapeammin ja siihen on kytketty velvollisuuksia. Esimerkiksi saksalainen NetzDG–laki vaatii alustayrityksiltä entistä nopeampaa reagointia: selvästi laiton vihapuhe vähemmistöjä vastaan on poistettava alustoilta päivässä. EU on koventanut painetta sisältöjen moderointiin, ja uusia tiukennuksia on todennäköisesti luvassa.

Sosiaalisen median alustojen voi olla kannattavinta poistaa mahdollisimman paljon sisältöjä varmuuden vuoksi.

Tahot, jotka uskovat sisältöjen entistä tiukemman valvonnan olevan ratkaisu ongelmiin, kannattavat usein myös sosiaalisen median alustojen vastuun laajentamista. Tämän vastuun kantaminen voi olla alustoille riski ja näkyä heidän palveluidensa tuottamisen kustannuksissa. Päätöksenteon ja rajoitusten toteuttamisen siirtäminen alustojen vastuulle voi kuitenkin myös lisätä näiden valtaa, ja niiden voi olla kannattavinta poistaa mahdollisimman paljon sisältöjä varmuuden vuoksi.

Lakitieteilijä Frank Pasquale on kuvannut alustojen valtaa “toiminnallisen suvereniteetin” (functional sovereignty) käsitteen kautta. Pasqualen mukaan alustat usein ottavat itselleen sellaisia rooleja, jotka aikaisemmin ovat kuuluneet julkishallinnolle, esimerkiksi Amazonin luodessa vaatimuksia myyjille omille verkkomarkkinoilleen.

Yhtä lailla NetzDG:n kaltaiset lait siirtävät julkishallinnon asettamien kielletyn viestinnän sääntöjen täytäntöönpanon alustayrityksille. Yritykset eivät kuitenkaan tarjoa asiakkailleen samoja oikeuksia kuin julkishallinto tarjoaa esimerkiksi sen tekemien päätösten riitauttamiseen. Erityisen ongelmallista tämä on, jos alustojen harteille annetaan päätäntävalta rajanvedosta misinformaation kaltaisten, vaikeasti määriteltävien käsitteiden kohdalla.

Moderoinnin seuraukset: tahaton hiljentäminen

Sosiaalisen median valvonnan yksi päämäärä on haavoittuvaisten ryhmien olevien suojelu, kuten esimerkiksi vähemmistöjen suojelu häirinnältä. Viestinnän rajoittamisella voi siis olla selkeitä hyötyjä, mutta samalla se myös usein synnyttää haittoja. Moderoinnin yksi kääntöpuoli johtuu puhtaista virheistä: sisältöä voidaan poistaa silloinkin, kun se ei ole vahingollista tai ei riko yhteisösääntöjä. Tällaiset virheet ovat yleisiä etenkin silloin kun, valvontaa tehdään automatisoidusti ja suurella skaalalla.

Usein tällaisen tahattoman hiljentämisen kohteeksi joutuvat heikommassa asemassa olevat. Esimerkiksi Facebook on toistuvasti poistanut palestiinalaisten näkökulmaa kuvaavaa tietoa, joka liittyy heidän konfliktiinsa Israelin kanssa, esimerkiksi vuonna 2021 Gazan pommitusten aikana. Sisältöä seulovien järjestelmien kun on vaikea erottaa väkivallan seurauksien kuvaus sen ihannoinnista.

Virheet ovat yleisiä etenkin silloin kun, valvontaa tehdään automatisoidusti ja suurella skaalalla.

Myös esimerkiksi Twitterin vihapuhetta automaattisesti tunnistavat järjestelmät poistavat helpommin afroamerikkalaisten kirjoittamia viestejä. Heikommassa asemassa on myös vaikeampi yrittää korjata tilannetta ja puolustautua tällaisilta päätöksiltä.

Yritysten mukaan automaatio on ainoa tapa valvoa niissä liikkuvaa massiivista tietomäärää. Koneoppivat sovellukset, niin sanotut tekoälyalgoritmit hoitavat epäilyttävistä sisällöistä ilmoittamisen esimerkiksi Youtubessa lähes sataprosenttisesti. Alustat käyttävät ihmismoderoijia ja faktantarkastajia etenkin arvioimaan tekoälyn epäilyttäväksi liputtamia julkaisuja, ja tekoäly poistaa tai merkitsee nämä misinformaatioksi luokitellut sisällöt jatkossa.

Myös paljon puhuttu kieli, kuten hindi, voi silti jäädä alustojen kehityksessä paitsioon, koska yritykset eivät ole priorisoineet kieltä ymmärtävien ohjelmistojen kehittämiseen.

Jos tekoälyä ei ole koulutettu ymmärtämään alustalla käytettyä kieltä eikä alueen tilannetta tuntevia faktantarkistajia ole palkattu, ei se osaa puuttua oikeisiin ongelmiin. Esimerkiksi väkivaltaisten ääriliikkeiden ja valtioita ulkoa uhkaavien tahojen viestit eivät ole samanlaisia eri maissa.

Tekoälyn voi olla teknisesti vaikeampaa ymmärtää pienten kielikuntien edustajia kuten esimerkiksi suomea. Toisaalta myös paljon puhuttu kieli, kuten hindi, voi silti jäädä alustojen kehityksessä paitsioon, koska yritykset eivät ole priorisoineet kieltä ymmärtävien ohjelmistojen kehittämiseen.

Hallitukset hiljentämässä kriitikkojaan misinformaation varjolla

Viime vuosina on monissa maissa, niin demokraattisissa kuin autoritäärisissäkin, säädetty uusia lakeja, joiden tavoitteena on misinformaation torjuminen. Yksi tutkimus löysi 174 tällaista lakia, joista suurin osa on syntynyt vuoden 2015 jälkeen. Esimerkiksi Venäjä sääti vuonna 2020 uuden lain, joka kriminalisoi väärän tiedon levittämisen pandemian kaltaisissa hätätilanteissa.

Pahimmillaan kyse on siitä, että liberaaleissa demokratioissa käytettyjä puhetapoja ja argumentteja – taistelua misinformaatiota vastaan – käytetään sumuverhona omien poliittisten vastustajien hiljentämiseen. Esimerkiksi Intian hallitus on poistanut omaa politiikkaansa kritisoivia viestejä Twitteristä ja Facebookista, sillä verukkeella että misinformaatio on vaaraksi terveydelle. Turkissa satoja ihmisiä pidätettiin vuonna 2020 “virheellisistä ja provokatiivisista” koronaan liittyvistä postauksista.

Etenkin terveyteen liittyvä tieto on jatkuvan muutoksen kohteena ja auktoriteetitkaan eivät välttämättä ole yhteisymmärryksessä, etenkään kansainvälisesti.

Epädemokraattiset hallinnot voivat siis viitata laajasti hyväksyttyihin väitteisiin disinformaation vaaroista ja sosiaalisen median säätelyn välttämättömyydestä omien tarkoitusperiensä edistämiseksi.

Pandemia on nostanut misinformaation torjumisen agendalle, mutta myös näyttänyt, että kyse on epävakaasta kategoriasta. Pandemian alussa Facebook pyrki järjestelmällisesti poistamaan kaikki viestit, joissa väitettiin koronaviruksen syntyneen laboratorio-olosuhteissa. Vuoden 2021 toukokuussa se luopui tästä säännöstä, koska kyse ei ollutkaan ilmiselvästi väärästä väitteestä.

Vastaavasti alusta kielsi kasvomaskeihin liittyvät mainokset silloin kun niiden hyödyt olivat vielä kiistanalaisia. Etenkin terveyteen liittyvä tieto on jatkuvan muutoksen kohteena ja auktoriteetitkaan eivät välttämättä ole yhteisymmärryksessä, etenkään kansainvälisesti.

Vaihtoehtoja sisällön poistolle

Amerikkalainen lakitieteilijä Frank Pasquale on kartoittanut erilaisia poliittisia vaihtoehtoja alustojen vallan suitsimiseksi jakamalla ne kahteen joukkoon, jeffersonilaisiin sekä hamiltonilaisiin Yhdysvaltojen ”perustajaisien” Thomas Jeffersonin ja Alexander Hamiltonin, ja näiden poliittisten näkemyserojen, mukaan. Näistä ensimmäisten mielestä ongelma on pohjimmiltaan alustojen koko, ja alustat tulisi pilkkoa pienemmiksi palveluiksi. Hamiltonilaiset puolestaan uskovat, että alustojen arvo syntyy nimenomaan niiden suurista käyttäjämääristä – ne ovat luonnollisia monopoleja, joiden toimintaa valtiovallan pitää tarkkaan säädellä.

Myös moderoinnin tulevaisuus saattaa seurata jompaa kumpaa näistä suuntaviivoista: joko sosiaalinen media sirpaloituu pienempiin tiloihin, jotka itse päättävät omista ohjenuoristaan. Tai sitten niin sanotut alustajätit säilyttävät asemansa, mutta julkinen valta määrittelee entistä tarkemmin missä raja sallitun ja kielletyn viestinnän välillä kulkee.

Oli moderointi järjestettynä millä tavalla tahansa, se todennäköisesti säilyy konfliktien aiheena ja synnyttää monenlaisia tahattomia vahinkoja. Internet-kulttuurin tutkijat Whittney Phillips ja Ryan Milner ovat kuvanneet, miten monia digitaalisen median piirteitä, kuten trollausta tai meemejä, ei voi nähdä yksinomaan positiivisina tai negatiivisina, vaan pohjimmiltaan ristiriitaisina, ambivalentteina ilmiöinä.

Joko sosiaalinen media sirpaloituu pienempiin tiloihin, jotka itse päättävät omista ohjenuoristaan. Tai sitten niin sanotut alustajätit säilyttävät asemansa, mutta julkinen valta määrittelee entistä tarkemmin missä raja sallitun ja kielletyn viestinnän välillä kulkee.

Moderointiin liittyy samanlaista ristiriitaisuutta: rajoitukset voivat olla perusteltuja tai jopa välttämättömiä. Silti meillä ei ole olemassa niitä instituutioita ja rakenteita, joiden avulla rajoitusten toteuttaminen tapahtuisi luotettavasti tai reilusti. Emme voi olettaa, että alustayritykset – yhtään sen enempää kuin valtiovaltakaan – olisivat neutraaleja tuomareita, jotka asettavat ja seuraavat rajoituksia yleisen edun mukaisesti.

Keskustelussa sisältörajoituksista myös siihen liittyvistä riskeistä ja mahdollisesta vahingosta tulisi puhua rehellisesti. Moderointi tulisi aina nähdä kompromissina, johon liittyy mahdollisia myönteisiä mutta myös kielteisiä vaikutuksia. Vahinkoihin kuuluvat usein heikommassa asemassa olevien ryhmien hiljentäminen sekä esimerkiksi misinformaation torjunnan nimissä tehty hallituksia arvostelevien äänen sensurointi. Tilanteessa, joissa alustoilta vaaditaan entistä hanakampaa väliintuloa viestintään, pitää myös tämän vallan väärinkäyttöä valvoa.

Moderointi tulisi aina nähdä kompromissina, johon liittyy mahdollisia myönteisiä mutta myös kielteisiä vaikutuksia.

Misinformaation ja vihapuheen kaltaisiin ongelmiin tulisi siis hakea myös muita ratkaisuja kuin suuryritysten ja tekoälyn käsiin annettu entistä tehokkaampi sisältöjen moderointi. Nykytilanteessa yhden yrityksen tekninen ongelma voi lamaannuttaa ison osan viestintäkenttää, ja toisaalta Yhdysvalloissa suunniteltu sisällön valvonta ei välttämättä torju esimerkiksi Suomeen kohdistuvia turvallisuusuhkia.

Sosiaalisen median sääntelyä pitäisi siis täydentää tukemalla vaihtoehtoisten viestintäalustojen kasvua. Jos mainostuloja ohjautuisi nykyistä enemmän paikallismedioille, mahdollistaisi tämä nykyistä paremmat resurssit suomalaiselle journalismille ja paikallisten verkkoyhteisöjen kehittämiselle. Verkkokeskustelun laatua voi parantaa muutenkin kuin pelkällä kepillä.

Aleksi Knuutila on tutkijatohtori Jyväskylän yliopistossa ja tutkii poliittista viestintää sekä poliittisten yhteisöjen toimintaa verkkotilassa.

Riia Järvenpää on väitöskirjatutkija Helsingin yliopiston Social Data Centressä. Hän tutkii viestinnän vaikuttavuutta ja terveyteen liittyviä somedebatteja ja kuuluu vihreiden tietopolitiikka-työryhmään.

Julkaisu Sosiaalisen median moderointi ei ratkaise yhteiskunnallisia ongelmia ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Viestinnän tutkija Anu Kantola on tutkinut yhteiskunnallista muutosta niin sanottujen tunneregiimien kautta. Nämä ovat jaettujen tunteiden joukkoja, ilmapiirejä tai tyylejä, joita myös vallankäyttäjät tietoisesti soveltavat saavuttaakseen päämääriään. Saadakseen aikaan muutosta vallankäyttäjät eivät pelkästään vaikuta uskomuksiin tai kerää kannatusta, vaan he myös saavat ihmiset tuntemaan uusilla tavoilla.

Kantola on esittänyt, että Suomen politiikassa vallalla olleet tunneregiimit muuttuivat vuoden 2008 talouskriisin myötä. Positiiviset tunneviestit keskittyivät taloudelliseen pakkoon liittyviin hyveisiin, kuten sitkeyteen, kestävyyteen ja lujatahtoisuuteen, Suomen uudelleenrakentamisen autuuteen. Samat pakot synnyttävät myös kielteisiä tunnekuvia: pelkoa, huolestuneisuutta ja turhautuneisuutta.

Etenkin sosiaalinen media kannustaa viestimään tavalla, joka on henkilökohtaista, reaktiivista ja visuaalista ja luo siten mahdollisuuksia yleisölle samaistua.

Vaikuttaakseen tunneilmastoon poliitikot esittävät tunteita herättäviä viestejä mutta myös tuntevat itse julkisuudessa. Etenkin sosiaalinen media kannustaa viestimään tavalla, joka on henkilökohtaista, reaktiivista ja visuaalista ja luo siten mahdollisuuksia yleisölle samaistua.

Korkean tunneintensiteetin synnyttäminen on onnistuneen someviestinnän edellytys, sillä tällaiset viestit saavat lukijat liikkeelle ja myös itse osallistumaan viestien levittämiseen.

Emojit poliittisten tunteiden mittareina

Sosiaalisen median alustat välittävät tunteita mutta tarjoavat myös keinoja tunteiden ilmaisemiseen sekä niiden mittaamiseen. Esimerkiksi Facebook on vuodesta 2016 tarjonnut käyttäjilleen mahdollisuuden reagoida jokaiseen viestiin yhdellä viidestä erilaisesta emojista, joita kutsutaan tunnereaktioiksi. Suomeksi tunnereaktioiden nimet ovat ihastu, haha, vau, surullinen ja vihainen.

Vaikka poliittisten tunteiden kirjoa ei voi rajata tähän palettiin, voi some-alustojen keräämän tiedon pohjalta vertailla poliittisia toimijoita ja tulkita, miten tunteet toimivat poliittisissa kamppailuissa. Esimerkiksi Suomessa on puolueiden välillä järjestelmällisiä eroja sen suhteen, mitä tunnereaktioita ihmiset käyttävät reagoidessaan niiden viesteihin.

Vertailusta näkyy, että etenkin perussuomalaisten sekä vasemmistoliiton viestit synnyttävät eniten vihaisuutta. Puolueen sekä sen ehdokkaiden viesteihin vastataan selvästi muita puolueita useammin vihainen-reaktiolla. Perussuomalaiset on ainut puolue, jolle yli puolet kaikista tunnereaktioista kuvaa vihaisuutta.

Kaiken kaikkiaan sydämellä varustettu ihastu-reaktio on Suomen politiikassa yleisin. Se hallitsee reaktioita etenkin SDP:n ja vihreiden viestintään.

Reaktiot some-viesteihin voivatkin kuvata paitsi samaistumista niiden sisältöön myös torjuntaa.

Jokainen tunneregiimi herättää myös vastustusta. Reaktiot some-viesteihin voivatkin kuvata paitsi samaistumista niiden sisältöön myös torjuntaa.

Kun kävin läpi eniten haha-reaktioita keränneitä viestejä kokoomukselta ja keskustalta, liittyi näihin myös paljon puolueiden toimintaa kyseenalaistavia, pisteliäitä viestejä.

Suomen poliittisessa somessa naurureaktio vastannee siis usein pilkkaa, ja poliittisen sanoman vastustus kuvataan usein tämän tunteen kautta.

Perussuomalaiset ylivoimainen verkkonäkyvyydessä

Perussuomalaiset jäi vuoden 2019 vaaleissa toiseksi, mutta verkossa puolueen viestit saavat muita puolueita enemmän näkyvyyttä.

Puolueen halla-aholaisella siivellä onkin pitkä historia verkon keskustelupalstoilla kokoontumisesta ja organisoitumisesta. Järjestäytynyt porukka tuottaa ahkerasti sisältöä esimerkiksi Youtubeen, ja perussuomalaisten puolustajat ovat näkyvästi esillä verkkokeskusteluissa.

Facebook on Suomessa tärkein yksittäinen sosiaalisen median alusta. Siitä kerättyjä lukuja voi käyttää havainnollistamaan puolueiden eroja. Perussuomalaisilla tai sen ehdokkailla ei ole muita puolueita enempää seuraajia somessa. Heidän luomansa sisältöön sen sijaan reagoidaan paljon muita enemmän.

Perussuomalaisten viestit synnyttävät enemmän kommentteja ja keskustelua, mikä osaltaan lisää viestien näkyvyyttä somessa. Mikä kenties tärkeintä, perussuomalaisten ehdokkaiden viestejä jaetaan huomattavasti enemmän kuin muiden puolueiden viestejä. Jakoja on kuta kuinkin yhtä paljon kuin kaikilla muilla puolueilla yhteensä. Puolue ei välttämättä tarvitse kalliita mainoskampanjoita, kun viesti kiertää kansan kesken netissä.

Myös pienet puolueet, jotka Juha Sipilän hallituksen aikana olivat oppositiossa, saavat paljon näkyvyyttä. Vasemmistoliitto on viestien herättämän huomion ja jakojen puolesta selkeästi suuria puolueita edellä.

Perussuomalaisten tunnekuvasto

Miksi perussuomalaiset saavat somessa niin paljon näkyvyyttä? Puolue erottuu muista ainakin sen käyttämän kuvaston puolesta. Suomensisulaisten siiven valloitettua puolueen vuonna 2017 uusoikeistolainen, muukalaisvihamielinen ja salaliittoihin viittaava kuvasto on siirtynyt puolueen reunoilta keskeiseksi osaksi sen viestintää.

Tämä uusi kuvasto näkyy kiteytetyssä muodossa perussuomalaisten vaalivideossa V niin kuin ketutus. Videossa esiintyvät oikeistopopulismin arkkityyppiset hahmot: kansa, eliitti ja muukalaiset.

Videossa eliitti naamioituneiden herrojen muodossa pettää kansan kutsumalla muukalaiset maahan. Muukalaiset raiskaavat naisia eikä media kerro totuutta tapahtumista. Kansalaisten raivo kasaantuu ja manaa esiin hirviön, joka nousee maan sisältä ja juoksee kansallismaiseman läpi eliitin kimppuun.

Video julkaistiin hetkenä, jolloin Timo Soinia sekä Suldaan Said Ahmedia vastaan hyökättiin julkisella paikalla. Mainosta käsittelevissä kirjoituksissa pohdittiin sitä, kehottaako video väkivaltaan poliitikkoja kohtaan.

Kehotuksen väkivaltaan voi aina kiistää, onhan tarina esitetty sarjakuvamaisesti selvänä fiktiona. Sen sijaan yksi kehotus mainoksessa on ilmiselvä. Se vaatii katsojia närkästymään.

Videon nimi itsessään viittaa suuttumukseen, jonka suora ilmaus on kielletty. Närkästymisen tarvetta alleviivataan sillä, että tarinassa valtamedia kehottaa kansalaisia pidättäytymään vihasta ja pelosta.

Tunnereaktiot saavat aikaan sen, että ihmiset vastaavat viesteihin, etsivät lisää tietoa tai jakavat sanomaa

Videon kuvastossa on tehokkaasti närkästystä synnyttäviä mielikuvia, jotka on suunniteltu tuottamaan tuohtumusta myös muiden kuin omien kannattajien joukoissa. Pakolaiset kuvataan laskelmoivasti rasististen karikatyyrien pohjalta ja samalla rikotaan asiallisen viestinnän odotuksia. Syntyvä kohu ja pahastuminen auttavat lisäämään videon näkyvyyttä.

Perussuomalaisten retoriikka ja kuvasto sopivat hyvin mediaympäristöön, jossa tunnepitoisesta ja provokatiivisesta sisällöstä palkitaan. Räväkät viestit erottuvat suuresta tietomäärästä.

Tunnereaktiot saavat aikaan sen, että ihmiset vastaavat viesteihin, etsivät lisää tietoa tai jakavat sanomaa. Tutkimukset näyttävät, että nimenomaan kielteiset tunteet, kuten ahdistus tai suuttumus, saavat lukijat toimimaan.

Suuttumus synnyttää klikkauksia

Vihan käyttövoiman näkee selkeämmin, kun tarkastelee yksittäisiä poliittisia ehdokkaita erikseen. Alla olevasta kuvaajasta näkee ehdokkaiden Facebook-sivujen viestien jakojen määrän sekä sen, kuinka suuri osuus reaktioista on vihaisia.

Vihaisella naamalla reagointi voi tarkoittaa yhtä hyvin viestin vastustamista kuin sen sisältämään vihaisuuteen eläytymistä.

Eniten vihaisia reaktioita keränneiden ehdokkaiden joukossa on perussuomalaisten lisäksi vasemmistoliiton ehdokkaita. Etenkin Li Anderssonin ja Paavo Arhinmäen Sipilän hallituksen politiikkaa kyseenalaistavat viestit ovat keränneet paitsi paljon vihaisia reaktioita myös merkittävän määrän jakoja.

Vihaisten reaktioiden ja viestin jakamisen välillä ei ole yksioikoista lineaarista suhdetta. Kuvaajasta näkyy kuitenkin, että viestien laaja jakaminen näyttää tapahtuvan vain, jos ne myös synnyttävät huomattavan määrän vihaisuutta. Suuttumuksen herättäminen voi olla helpoin keino saada viestejä leviämään.

Suuttumuksen herättäminen voi olla helpoin keino saada viestejä leviämään.

Emojireaktioiden kautta kerätty tieto on luonnollisesti moniselitteistä. Vihaisella naamalla reagointi voi tarkoittaa yhtä hyvin viestin vastustamista kuin sen sisältämään vihaisuuteen eläytymistä.

Facebookin kannalta tällä erolla ei välttämättä olekaan väliä. Kummassakin tapauksessa reaktio lisää viestin näkyvyyttä.

Närkästyksen kone eli vihaisuutta vahvistavat algoritmit

Tunteet ovat olennainen osa kaikkea ihmisten toimintaa. Digitaalisessa mediassa viestien liikkeeseen vaikuttavat näiden lisäksi algoritmit eli ohjelmistot, jotka päättelevät, mitä viestejä kullekin käyttäjälle kannattaa näyttää.

Näiden algoritmien toiminta voi tahattomasti vahvistaa vihaisuutta synnyttäviä viestejä. Se voi siis olla toinen selitys sille, miksi perussuomalaisten sekä vasemmistoliiton viestit leviävät poikkeuksellisen laajasti somessa.

Algoritmien toiminta voi tahattomasti vahvistaa vihaisuutta synnyttäviä viestejä.

Facebookin uutisvirran taustalla toimiva algoritmi määrittää miljoonien suomalaistenkin tiedonsaantia. Vuonna 2018 somejätti kertoi, että se halusi ohjata käyttäjien toimintaa ”passiivisesta” klikkailusta ja peukuttamisesta ”merkitykselliseen” vuorovaikutukseen.

Siksi uutisvirrassa priorisoidaan viestejä, jotka synnyttävät ”aktiivista” toimintaa. Tällaiseksi toiminnaksi luetaan viestien kommentointi ja jakaminen mutta myös tunnereaktioiden käyttö. Algoritmi siis lisää niiden viestien näkyvyyttä, joille käyttäjät ovat vastanneet poikkeuksellisen monella tunnereaktiolla.

Muutos algoritmissa on kansainvälisten tilastojen perusteella johtanut vihaisia reaktioita synnyttävien viestien tehokkaampaan leviämiseen. Myös suomalaisessa politiikassa muutos algoritmissa on voinut johtaa vihaisuutta levittävien viestien vahvistamiseen.

Poimin puolueiden ja ehdokkaiden Facebook-sivuilta ne viestit, jotka olivat saaneet selvästi enemmän tunnereaktioita kuin viestit keskimäärin samoilla sivuilla. Näiden viestien joukossa vihaisuus oli hallitseva tunne: 54 prosentissa viesteistä se oli yleisin tunnereaktio.

Vihaisuus on siis hyvin yleistä niiden viestien joukossa, jotka Facebook todennäköisemmin valikoi laajempaan levitykseen.

Facebookia voi siis kutsua eräänlaiseksi närkästyksen koneeksi, jonka tekniikka on tahattomasti viritetty nostamaan esille suuttumusta tai katkeruutta herättäviä sanomia. Ikään kuin kaiutin, joka vahvistaa tiettyjä äänen taajuuksia, sosiaalisen median algoritmit vahvistavat tiettyjen tunnelatausten välittymistä.

Tekniikka, joka ei ole neutraali tunteiden suhteen, ei ole myöskään neutraali poliittisten toimijoiden suhteen

Tekniikka, joka ei ole neutraali tunteiden suhteen, ei ole myöskään neutraali poliittisten toimijoiden suhteen. Koska uusoikeiston käyttämä kuvasto ja retoriikka (esimerkiksi uhka muukalaisten taholta ja tekopyhä eliitti) rakentuvat vastaavan synkän mutta ihmisiä liikuttavan tunneskaalan varaan, on heidän sanomansa ja sosiaalisen median konelogiikan välillä yllättävä resonanssi. Vaikka perussuomalaiset tekee arvojensa puolesta vanhoillista politiikkaa, hyötyy se uusien medioiden kasvusta.

Suuttumus voi olla voimavara monenlaiselle politiikalle

Sara Ahmed on kuvannut tunteiden kiertoa tunnetalouden käsitteen kautta. Sen kautta tunteita ei ymmärretä vain yksittäisten ihmisten psykologisina tiloina vaan sosiaalisena kokemuksena, joka syntyy tunteiden liikkeestä ihmisten välillä ja kohteesta toiseen.

Ahmedin kirjoituksissa vihaisuus on tunne, jolla on taipumus vahvistua ja kasautua sen liikkeen kautta. Vihaisuuden kohde ei ole sen alku tai määränpää, vaan pikemminkin väliaikainen piste.

Tunteen kasautuminen jatkuu, kun sille löydetään uusi kohde, johon entistä suurempi määrä vihaisuutta voi kerääntyä. Tunnetalouden käsite kuvaa osuvasti somea, jossa eniten tunnereaktioita puoleensa keränneet viestit alkavat kiertämään ja levittämään tunnelatauksiaan.

Vihaisuudesta kirjoitettaessa on tunnistettava sen ristiriitainen suhde poliittiseen toimintaan. Vihaisuus saa ihmiset kaivautumaan poteroihinsa ja ajattelemaan yksinkertaistuksien pohjalta. Kasaantunut vihaisuus voidaan kanavoida hahmoon, josta rakennetaan konkreettinen uhka. Uhattuna oleville ihmisille kompromissit eivät ole vaihtoehto, kun taas väkivalta voi vaikuttaa oikeutetulta.

Haasteena muille puolueille on synnyttää sellaista tunnekuvastoa, jolla omat kannattajat saadaan liikkeelle ilman, että heidän tarvitsee ruokkia närkästyksen konetta.

Vihaisuuden potentiaalin voi kääntää aktiivisuudeksi. Ahmed on kirjoittanut myös siitä, kuinka vihaisuus ja suoranainen raivo on tärkeä osa feminististä toimintaa, koska se tekee ihmiset tietoiseksi epäoikeudenmukaisuudesta ja synnyttää toimintaa sen korjaamiseksi.

Vuoden 2019 eduskuntavaaleissa perussuomalaiset onnistui tuloksen puolesta kanavoimaan suuttumusta politiikkaan. Haasteena muille puolueille on synnyttää sellaista tunnekuvastoa, jolla omat kannattajat saadaan liikkeelle ilman, että heidän tarvitsee ruokkia närkästyksen konetta.

YTT Aleksi Knuutila toimii vapaana tutkijana ja tutkii algoritmista julkisuutta Suomen eduskuntavaaleissa osana Helsingin Sanomain Säätiön rahoittamaa Vaalivahti-hanketta.

Julkaisu Närkästyksen kone: Miksi uusoikeiston ääni kuuluu verkossa muita vahvemmin? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.