Euroopan unionin sosiaali- ja tasa-arvopoliittiset päätökset näkyvät ja tuntuvat ihmisten ja yritysten arjessa muun muassa syrjintään, vanhempainvapaaseen ja työaikaan liittyvänä sääntelynä. Kansalaiset myös haluavat sosiaalisempaa Eurooppaa. Silti sosiaaliset kysymykset ja tasa-arvo eivät ole eurovaalikeskustelun keskiössä.

Sosiaali- ja tasa-arvopolitiikka ovat tärkeitä teemoja eurovaalien alla myös siksi, että niihin liittyy paljon poliittisia vastakkainasetteluja ja jakolinjoja. Euroopan parlamentissa sosiaalisiin kysymyksiin ja tasa-arvoon liittyvät kiistat ovatkin viime vuosina lisääntyneet sekä poliittisten ryhmien välillä että niiden sisällä.

Lisäksi sosiaalipolitiikka ja tasa-arvopolitiikka liittyvät perustavanlaatuisiin kysymyksiin integraatiosta, EU:ta ohjaavista arvoista ja hierarkioista EU:n eri tavoitteiden välillä.

Tässä kirjoituksessa tarkastelen Ursula von der Leyenin komission sosiaali- ja tasa-arvopolitiikkaa ja peilaan sitä pidempiaikaisiin kehityskulkuihin. Lisäksi arvioin eurovaalien mahdollisia vaikutuksia näiden politiikka-alueiden tulevaisuuteen ja suuntaan.

Kohti sosiaalisempaa Eurooppaa?

EU-tasolla sosiaali- ja tasa-arvopolitiikkaa on tehty talouspolitiikan varjossa. Yhtäältä EU:n integraatio on suuntautunut markkinoihin. Sosiaalipolitiikka ja monet tasa-arvokysymykset on perinteisesti nähty jäsenmaiden omana asiana, eikä integraatio ole ollut yhtä syvää kuin talouden piirissä.

Toisaalta EU:n sosiaali- ja tasa-arvopolitiikkaa on alusta lähtien tehty markkinoiden ehdoilla. Tavoitteena on ollut työllisyyden, tuottavuuden ja talouskasvun lisääminen, ei niinkään hyvinvoinnin ja tasa-arvon edistäminen.

Sosiaalisten tavoitteiden rooli EU:n agendalla on riippunut komissioiden poliittisista prioriteeteistä. EU:n enenevä keskittyminen talouskasvuun ja työllisyyteen 2000-luvun alussa sekä finanssi- ja eurokriisiä seurannut talouskuripolitiikka johtivat sosiaali- ja tasa-arvopoliittisten tavoitteiden asteittaiseen sivuuttamiseen.

EU:n sosiaali- ja tasa-arvopolitiikkaa on alusta lähtien tehty markkinoiden ehdoilla. Tavoitteena on ollut työllisyyden, tuottavuuden ja talouskasvun lisääminen, ei niinkään hyvinvoinnin ja tasa-arvon edistäminen.

Sosiaaliset tavoitteet palasivat agendalle 2010-luvun puolivälissä. Komission presidentti Jean-Claude Juncker julisti, että luottoluokittajien miellyttämisen lisäksi EU:n tulisi tavoitella myös ”sosiaalista tripla-A:ta.”

Junckerin komissio vahvisti rahaliiton ja talouspoliittisen ohjauksen sosiaalista ulottuvuutta. Lisäksi se julkisti Euroopan sosiaalisten oikeuksien pilarin, eli aloitteen, jonka tarkoitus on antaa EU-kansalaisille uusia ja entistä vahvempia sosiaalisia oikeuksia.

Sosiaalipolitiikan kunnianpalautus ja taloudellisten ja sosiaalisten tavoitteiden tasapainottaminen on jatkunut von der Leyenin komission aikana. Von der Leyen lupasi poliittisessa ohjelmassaan, ettei taloudellisia päämääriä enää aseteta sosiaalisten tavoitteiden ja oikeuksien edelle: ”sosiaalinen oikeudenmukaisuus ja hyvinvointi ovat etusijalla.” Von der Leyenin tavoite oli luoda ”talous, joka toimii ihmisten hyväksi”, ei edeltäjiensä tapaan muokata ihmisiä markkinoiden tarpeisiin.

Sosiaali- ja tasa-arvopolitiikan uudet välineet

Mitä von der Leyenin komissio sai sosiaali- ja tasa-arvopolitiikan kentällä aikaan? Jo pelkästään hyväksyttyjen välineiden ja aloitteiden määrä paljastaa, ettei sitoutuminen EU:n sosiaalisen ulottuvuuden vahvistamiseen jäänyt puheen tasolle.

Von der Leyenin kaudella on hyväksytty paljon uutta sosiaalipolitiikkaan liittyvää EU-lainsäädäntöä. Sukupuolten tasa-arvoa on edistetty muun muassa palkka-avoimuuteen, naisiin kohdistuvan väkivallan ja lähisuhdeväkivallan torjuntaan ja pörssiyhtiöiden hallitusten tasa-arvoon liittyvillä direktiiveillä. Sosiaalipolitiikan puolella keskeisiä saavutuksia olivat vähimmäispalkkoja ja alustatyötä koskevat direktiivit.

Komissio on edistänyt tasa-arvopoliittisia ja sosiaalisia tavoitteita myös pehmein keinoin. Yksi esimerkki on eurooppalainen hoito- ja hoivastrategia, joka sisältää suosituksen pitkäaikaishoivasta ja aiempaa tiukemmat tavoitteet varhaiskasvatukselle. Pehmeisiin välineisiin kuuluu myös muun muassa ylisukupolvista köyhyyttä katkova lapsitakuu, ja asunnottomuuden vähentämisen eurooppalainen foorumi.

Komissio on edistänyt tasa-arvopoliittisia ja sosiaalisia tavoitteita myös pehmein keinoin. Yksi esimerkki on eurooppalainen hoito- ja hoivastrategia, joka sisältää suosituksen pitkäaikaishoivasta ja aiempaa tiukemmat tavoitteet varhaiskasvatukselle.

Von der Leyenin komissio myös lisäsi tasa-arvo- ja yhdenvertaisuuskysymysten näkyvyyttä EU:n agendalla tasa-arvon unioni -käsitteen avulla. Käsitteen alla julkaistiin sukupuolten tasa-arvoon, anti-rasismiin, vammaisten oikeuksiin, romaneiden asemaan ja sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen tasa-arvoon liittyvät monivuotiset strategiat. Komissio otti myös askeleita tasa-arvonäkökulman sisällyttämiseksi kaikkeen EU:n politiikkaan. Von der Leyenin komissio lisäsi siten merkittävästi EU:n välineitä edistää tasa-arvoa ja sosiaalisia tavoitteita jäsenmaissa.

Tasa-arvo- ja sosiaalipolitiikka irtautuivat myös jossain määrin niitä pitkään kahlinneesta markkinalogiikasta. Säätely ulotettiin naisiin kohdistuvan väkivallan vastustamisen kaltaisiin teemoihin, joilla ei ole välitöntä kytköstä markkinoihin. Myös poliittisen puheen tasolla tasa-arvon ja sosiaalisten oikeuksien itseisarvo korostui.

Omien haastattelujeni mukaan monissa jäsenmaissa osaan uusista aloitteista suhtaudutaan kuitenkin skeptisesti. Niiden nähdään lähinnä lisäävän raportointia ja byrokratiaa sen sijaan, että ne vaikuttaisivat kansalaisten elämään.

Sosiaaliset tavoitteet EU:n talouspoliittisessa ohjauksessa

EU edistää sosiaalisiin oikeuksiin ja tasa-arvoon liittyviä tavoitteita myös talouspoliittisen ohjauksen kautta, etenkin niin kutsutun eurooppalaisen ohjausjakson ja siihen liittyvien maakohtaisten suositusten välityksellä. Jotta EU:n sosiaalisten ja taloudellisten tavoitteiden tasapainoa ja sen mahdollisia muutoksia voisi ymmärtää, on tarkasteltava myös tätä puolta.

EU:n talouspoliittisen ohjauksen keskeiset viestit ovat usein ristiriidassa EU:n tasa-arvo- ja sosiaalipoliittisten tavoitteiden kanssa. Samalla kun sosiaalipoliittiset asiakirjat puhuvat oikeudesta terveydenhoitoon tai pitkäaikaishoivaan ja asettavat määrällisiä tavoitteita päivähoitopaikoille, komissio suosittelee jäsenmaille budjettikuria ja taloudellista kestävyyttä edistäviä uudistuksia sosiaali- ja terveyspalveluihin.

Osana talouspoliittista ohjausta joitain jäsenmaita on myös ohjeistettu vahvistamaan sote-palveluita ja parantamaan sosiaaliturvaa. Nämä suositukset eivät kuitenkaan velvoita jäsenmaita samassa mittakaavassa kuin finanssipolitiikkaan liittyvät suositukset, jotka saattavat vaatia päinvastaisia toimia.

EU edistää sosiaalisiin oikeuksiin ja tasa-arvoon liittyviä tavoitteita myös talouspoliittisen ohjauksen kautta, etenkin niin kutsutun eurooppalaisen ohjausjakson ja siihen liittyvien maakohtaisten suositusten välityksellä.

Koska koronapandemia vaikutti EU:n talouspoliittisen ohjauksen prosesseihin, on hankala arvioida, missä määrin von der Leyenin komissio lopulta korjasi sosiaalisten ja taloudellisten tavoitteiden epätasapainoa.

Finanssipoliittisten sääntöjen väliaikainen hyllyttäminen ja EU:n elpymisväline tarjosivat tilaa sosiaalisten tavoitteiden edistämiseen osana talouspoliittista ohjausta. Jäsenmaat ovatkin käyttämässä yli neljänneksen elpymisvälineeltä saamistaan varoista tähän tarkoitukseen. Komission esitys elpymisvälineeksi ei kuitenkaan huomioinut tasa-arvoa ja sosiaalisia kysymyksiä, vaan Euroopan parlamentti toi ne mukaan.

Tasa-arvo ja sosiaaliset kysymykset ovat myös olleet entistä näkyvämmin esillä monissa talouspoliittisen ohjauksen asiakirjoissa. Finanssi- ja sosiaalipoliittisten suositusten välinen hierarkia ei kuitenkaan ole muuttunut. Suositukset sote-palveluiden ja eläkkeiden taloudellisesta kestävyydestä ovat pandemian jälkeen palanneet.

Eurovaalit ja sosiaalisen ulottuvuuden tulevaisuus

Eurovaalit käydään tilanteessa, jossa tasa-arvo – ja sosiaalipoliittiset kysymykset ovat nousseet EU-agendalla näkyvämpään rooliin ja jossa sosiaalisten ja taloudellisten tavoitteiden välistä hierarkiaa on yritetty purkaa. Vaalien tulos vaikuttaa siihen, jatkuuko tämä kehitys.

Ensimmäinen avoin kysymys liittyy tasa-arvon ja sosiaalisten tavoitteiden rooliin tulevan komission agendalla. Von der Leyenin mahdollinen jatkokausi voi tarkoittaa positiivisen kehityksen jatkumista.

Komission puheenjohtaja tarvitsee kuitenkin parlamentin enemmistön tuen itselleen ja ohjelmalleen. Enemmistöön tarvittavan keskustaoikeiston riveissä on paljon meppejä, jotka eivät eri syistä halua vahvempaa sosiaalista Eurooppaa

Jos vahvempaa tasa-arvo- ja sosiaalipolitiikkaa kategorisesti vastustava laitaoikeisto kasvaa, saadaanko keskeltä ja vasemmalta tarpeeksi isoja enemmistöjä edistyksellisten neuvotteluasemien taakse?

Toinen kysymys liittyy siihen, millaisia kompromisseja ja enemmistöjä parlamentissa on mahdollista ensi kaudella saada sosiaalisen lainsäädännön tueksi. Euroopan parlamentti on perinteisesti asemoinut itsensä sosiaalisen Euroopan ja tasa-arvon puolustajaksi vastahankaista neuvostoa vastaan. Parlamentti ei kuitenkaan ole aina onnistunut saamaan vaatimuksiaan läpi instituutioiden välisissä neuvotteluissa.

Parlamentti on pystynyt löytämään laajoja poliittisia liittoutumia komission esityksiä tukevien ja vahvistavien kompromissien taakse, vaikka eri puolueryhmistä tuleva vastustus on välillä ollut äänekästä. Jos vahvempaa tasa-arvo- ja sosiaalipolitiikkaa kategorisesti vastustava laitaoikeisto kasvaa, saadaanko keskeltä ja vasemmalta tarpeeksi isoja enemmistöjä edistyksellisten neuvotteluasemien taakse?

Kolmas tulevaisuuteen liittyvä kysymys koskee tapaa, jolla EU:n sosiaalisesta ulottuvuudesta puhutaan, ja se koskee myös meitä tutkijoita. Kuten tässäkin kirjoituksessa, EU:n sosiaalisesta ulottuvuudesta on usein keskusteltu suhteessa EU:n taloudellisiin päämääriin.

Ilmastokriisiin vastaaminen ja vihreän siirtymän merkittävä rooli EU:n agendalla edellyttää kuitenkin näkökulman laajentamista. Tulevaisuudessa kyse ei ole vain EU:n talous- ja sosiaalipoliittisten tavoitteiden suhteesta ja kamppailusta, vaan talouden, sosiaalisen ja ekologisen ulottuvuuden suhteesta ja keskinäisriippuvuuksista. Ilmastonmuutoksen torjunnan ja vihreän siirtymän on oltava osa EU:n sosiaalipolitiikkaa ja sosiaaliset kysymykset on huomioitava EU:n ilmastopolitiikassa.

FT Anna Elomäki työskentelee akatemiatutkijana Tampereen yliopistossa. Elomäen nykyinen tutkimushanke käsittelee EU:n talouspoliittisen ohjauksen vaikutuksia ja prosesseja jäsenmaissa.

Artikkeli on osa EU-vaalit ja unionin suunta -juttusarjaa.

Artikkelikuva: Alexandre Lallemand / Unsplash

Julkaisu EU-vaalit ja unionin suunta: Sosiaalinen Eurooppa pyrkii pois talouspolitiikan varjosta ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Euroopan unioni vaikuttaa kansalaisten arkeen, kansalliseen politiikkaan ja lainsäädäntöön ja niiden tekemisen ehtoihin yhä merkittävämmin. Miten unioni on kehittynyt kuluneella vaalikaudella ja mihin suuntaan haluamme sen menevän tulevien viiden vuoden aikana?

Eurovaalien alla on ainutlaatuinen mahdollisuus keskustella isoista yhteiskunnallisista kysymyksistä. Toimijat Euroopan unionin tasolla ja jäsenmaissa tuovat esille tavoitteitaan liittyen esimerkiksi unionin turvallisuus-, talous- ja sosiaalipolitiikkaan, ilmastonmuutokseen sekä unionin perussopimusten muutostarpeisiin. Vaalien läheisyys nostaa keskusteluun myös unionin politiikkaa ohjaavat arvot.

Demokraattisen keskusteluun kuuluu, että kansalaisille on tarjolla erilaisia poliittisia vaihtoehtoja. Eurovaaleissa näitä voi lukea esimerkiksi europuolueiden juuri julkaistuista vaaliohjelmista. Suomessa puolueet julkistavat omat eurovaaliohjelmansa kevään 2024 aikana.

Eurooppa-neuvosto puolestaan hyväksyy eurovaalien jälkeen jäsenmaiden hallitusten kantoja heijastavan strategisen ohjelmansa tulevalle viisivuotiskaudelle. Suomessa Petteri Orpon hallitus on muotoillut EU-politiikkansa avaintavoitteet. Esimerkiksi turvallisuuden saralla hallitus ajaa “huoltovarmuusunionia” . Muita keskeisiä tavoitteita ovat kilpailukyky ja strateginen autonomia sekä puhtaan siirtymän ja kiertobiotalouden edistäminen.

EU:n suunnan seuraavaksi viisivuotiskaudeksi määrittää lopulta komission tulevan kauden poliittinen ohjelma. Komission uusi puheenjohtaja – hyvin todennäköisesti jatkokaudelle valittava Ursula von der Leyen – sovittaa ohjelmassa yhteen parlamentin poliittisten ryhmien sekä jäsenmaiden kantoja.

Vaalien alla keskustelua Euroopan unionista ja sen politiikasta vahvistaa tieteelliseen tutkimukseen perustuva tieto. EU-vaalit ja unionin suunta -juttusarjamme tarttuu haasteeseen tuoda uusinta – usein englanniksi julkaistua – tutkimusta suomalaiseen keskusteluun.

Tässä juttusarjan avaavassa kirjoituksessa suuntaamme katseemme Euroopan parlamentin rooliin EU:n päätöksenteossa ja sen sisäiseen politiikantekoon. Parlamentti jää usein EU-politiikkaa sivuavassa keskustelussa sivurooliin, vaikka se on EU:n ainoa vaaleilla valittava elin. Vaalituloksella on merkitystä, sillä europarlamentti ei ole vain puheenpitopaikka, vaan normaali, lakeja säätävä parlamentti.

Euroopan parlamentti tarttuu valtaan

Euroopan parlamentin valta kasvoi Lissabonin sopimuksen vuoden 2009 voimaantulon myötä. Parlamentti hyväksyy yhdessä neuvoston kanssa suurimman osan lainsäädännöstä esimerkiksi talouden ohjauksen ja hallinnan, maahanmuuton, energian, liikenteen, ympäristön ja kuluttajansuojan osalta.

Lainsäädäntötyön lisäksi parlamentilla on budjettivaltaa. Se hyväksyy EU:n talousarvion. Parlamentti nimittää komission puheenjohtajan ja komissaarit, ja valvoo komission toimintaa eri keinoin.

Parlamentti hyväksyy unionin neuvottelemien kansainvälisten sopimusten ratifioinnin, uusien jäsenmaiden liittymisen ja vanhojen eroamisen, ja voi pyytää EU:n perussopimuksista käytävien neuvottelujen aloittamista. Se voi viedä asian EU:n tuomioistuimeen, jos katsoo jonkun toimielimen rikkovan perussopimuksia.

Parlamentti on perinteisesti asemoinut itsensä tasa-arvon, ihmisoikeuksien ja sosiaalisen Euroopan, kansalaisten sekä ympäristön ja ilmaston puolustajana. Parlamentti on myös usein asettunut puolustamaan vahvempaa unionia ja Euroopan etua.

Euroopan parlamentti myös käyttää sille annettua valtaa täysimääräisesti. Se pyrkii myös kasvattamaan valtaansa virallisesti ja epävirallisesti. Parlamentti on pitkään vaatinut täyttä lainsäädännön aloiteoikeutta, joka on vain komissiolla. Esimerkiksi Brexit-neuvotteluissa parlamentin on arvioitu onnistuneen kohottamaan itsensä lähes neuvottelijan asemaan.

Parlamentti on perinteisesti asemoinut itsensä tasa-arvon, ihmisoikeuksien ja sosiaalisen Euroopan, kansalaisten sekä ympäristön ja ilmaston puolustajana. Parlamentti on myös usein asettunut puolustamaan vahvempaa unionia ja Euroopan etua. Se on muun muassa vaatinut EU:lle suurempaa budjettia samalla, kun jäsenmaat haluavat minimoida omat maksunsa.

Kuluneen kauden vakavat kriisit ja niihin vastaaminen ovat vähentäneet parlamentin valtaa ja korostaneet jäsenmaiden ja komission roolia. Tämä näkyi jo talous- ja eurokriisin aikaan, kun päätöksiä tehtiin ensisijaisesti jäsenmaiden kesken. Myös koronakriisiä hoidettiin aluksi jäsenmaiden hallitusten kesken. Politiikkatoimia hyväksyttiin nopealla tahdilla, ilman parlamenttia tai ainakin ilman kunnollista parlamenttikäsittelyä.

Kuluvan kauden kriisit eivät ole täysin marginalisoineet parlamenttia. Esimerkiksi pandemian aikaan monikansallinen ja -kielinen parlamentti, jossa etätyön käytännöt olivat vasta kehitteillä, pystyi sopeuttamaan toimintaansa. Se sai omia tavoitteitaan läpi esimerkiksi suhteessa EU:n elpymisrahastoon.

Parlamentista on tullut valtatasapainoltaan hajanaisempi

Euroopan parlamentin kuluva kausi (2019–24) on ollut monella tapaa historiallinen. Vuoden 2019 vaaleissa parlamentin kaksi suurinta ryhmää, keskustaoikeistolainen EPP ja keskustavasemmistolainen S&D menettivät enemmistönsä ensimmäistä kertaa parlamentin historian aikana. Lopputulosta selitti vihreiden ja liberaalien, mutta myös oikeistopopulistien, hyvä vaalitulos. Parlamentista tuli poliittisesti aiempaa hajanaisempi.

Hajanaisuus muutti parlamentin päätöksentekoa. EPP ja S&D olivat käytännössä sopineet yhdessä parlamentin politiikasta. Kuluvalla kaudella päätöksentekoon tarvittiin useampien poliittisten ryhmien tuki.

Kuluneella vaalikaudella suurin osa parlamentin päätöksistä perustui laajalle EPP:n, S&D:n, liberaalin Renew Europe -ryhmän ja vihreiden koalitiolle. EU-myönteiset ryhmät työskentelivät yhdessä ideologiset rajat ylittäen.

Kuluneella vaalikaudella suurin osa parlamentin päätöksistä perustui laajalle EPP:n, S&D:n, liberaalin Renew Europe -ryhmän ja vihreiden koalitiolle. EU-myönteiset ryhmät työskentelivät yhdessä ideologiset rajat ylittäen.

Vuoden 2019 eurovaalien tulos salli myös vaihtoehtoisia koalitioita. Myös keskustaan ja vasemmistoon sijoittuvilla liberaaleilla ryhmillä (S&D, Renew, vihreät, vasemmisto) on ollut riittävä määrä meppejä enemmistön saavuttamiseksi. Loppukaudesta nämä ryhmät yhdistivät voimansa ilmastokysymyksissä, kuten ennallistamisasetuksen läpimenossa.

Vaikka oikeistopopulististen meppien määrä parlamentissa lisääntyi, ei heillä ollut toistaiseksi merkittävää vaikutusta parlamentin päätöksentekoon ja sen sisältöihin. Laita- ja äärioikeisto, etenkään vuoden 2019 jälkeen syntynyt uusi Identiteetti ja demokratia -ryhmä (ID) ei ole osallistunut lainsäädäntötyöhön. Sen sijaan se on keskittynyt vastustamaan Euroopan integraatiota ja Euroopan unionin toimintaa, korostamaan kansallista päätöksentekoa ja läheisyysperiaatetta, sekä vastustamaan ihmisoikeuksia ja sukupuolten tasa-arvoa täysistuntokeskusteluissa.

EU-vaalit muuttavat parlamentin valtatasapainoa

Tulevissa EU-vaaleissa äänestetään vahvan ja lisää valtaa tavoittelevan lainsäätäjän valtatasapainosta.

Poliittisten ryhmien valtatasapaino vaikuttaa ensinnäkin komission ohjelmaan. Saadakseen parlamentin enemmistön taakseen, komission tuleva puheenjohtaja joutuu tekemään myönnytyksiä eri poliittisille ryhmille.

Vaalitulos määrittää myös, millaiseksi parlamentin kanta muodostuu eri poliittisissa kysymyksissä. Parlamentin sisäisten poliittisten neuvottelujen onnistuminen vaikuttaa siihen, kuinka vahva ja yhtenäinen parlamentti on instituutioiden välisissä neuvotteluissa. 

Vaalitulos määrittää myös, millaiseksi parlamentin kanta muodostuu eri poliittisissa kysymyksissä.

Kun vaaleihin on kaksi kuukautta, poliittista keskustelua hallitsee laita- ja äärioikeiston ennakoitu hyvä vaalimenestys ja sen merkitys. Parlamentista tulee todennäköisesti entistä hajanaisempi. Samalla laita- ja äärioikeisto valmistautuu osallistumaan aiempaa aktiivisemmin parlamentin päätöksentekoon.

Ennusteiden mukaan nykyistä kautta hallinnut EU-myönteinen suuri koalitio säilyttää enemmistönsä, vaikka vihreät ja liberaalit menettäisivät paikkoja. Sen sijaan keskustavasemmistolainen koalitio menettäisi mahdollisuutensa päätösten tekemiseen. Keskustaoikeistolaiset ryhmätkään (EPP, Renew, ECR) eivät saisi tarpeeksi ääniä kasaan. Sen sijaan puhdas oikeistokoalitio (EPP, ECR, ID) saattaisi ensimmäistä kertaa yltää enemmistöön.

Yksi päätelmä on, että enemmistön saavuttaminen ilman EPP:tä tulee jatkossa olemaan vaikeaa. Tämä kasvattaa EPP:n valtaa ja merkitystä parlamentissa.

Tulevan politiikan kannalta on olennaista, kenen kanssa EPP hakeutuu yhteistyöhön. EPP on pitänyt ovea auki oikeistolaisen ECR-ryhmän suuntaan, mutta yhteistyö erittäin EU-vastaisen ID:n kanssa on epätodennäköistä. Samaan aikaan äärioikeistolaiset ryhmät toivovat yhteistyötä EPP:n kanssa esimerkiksi maahanmuuttoon ja ilmastoon liittyvissä kysymyksissä.

Näkökulmia EU-vaaleihin

Tämän juttusarjan 11 artikkelissa suomalaiset EU-tutkijat tuovat uusimpaan tutkimukseen perustuvia näkökulmia EU:n politiikkasisältöihin, päätöksentekoprosesseihin ja instituutioihin.

Artikkeleissa arvioidaan kulunutta viisivuotiskautta eri politiikkasektorien tai -teemojen näkökulmasta ja pohditaan vaalien vaikutusta politiikkasisältöihin. Käsiteltäviä teemoja ovat ilmastopolitiikka, EU:n budjetti ja sen rahoitus, talouspolitiikka, sosiaali- ja tasa-arvopolitiikka, digitalisaatio, maahanmuutto, geopolitiikka ja EU:n arvot. Lisäksi artikkeleissa käsitellään vaalien kannalta keskeisiä toimijoita, kuten Euroopan parlamenttia ja sen poliittisia ryhmiä, europuolueita ja kotimaisia puolueita.

Euroopan unioni on väistämättä isojen muutosten edessä. Ukrainan sodan vauhdittama keskustelu unionin laajentumisesta on tästä yksi esimerkki. Eri instituutioihin, toimijoihin ja politiikkalohkoihin paneutuva tieteellinen tutkimus pystyy paikantamaan paitsi muutoksia myös jatkuvuuksia tai perustavanlaatuisia siirtymiä siellä, missä julkinen keskustelu ei niitä aina tavoita. Kutsumme lukijat tutustumaan tähän tietoon juttusarjan kirjoitusten kautta.

Dosentti Johanna Kantola on Euroopan politiikan tutkimuksen professori Helsingin yliopiston Eurooppa-tutkimuksen keskuksessa. Hän johti European Research Councilin (ERC) rahoittamaa tutkimushanketta (2018-23), jossa tutkittiin Euroopan parlamentin poliittisia ryhmiä tasa-arvon ja demokratian näkökulmista.

Dosentti Anna Elomäki työskentelee akatemiatutkijana Tampereen yliopistossa. Hänen nykyinen tutkimushankkeensa käsittelee EU:n talouspoliittisen ohjauksen vaikutuksia ja prosesseja jäsenmaissa.

Artikkeli on osa EU-vaalit ja unionin suunta -juttusarjaa.

Artikkelikuva: NoName_13 / Pixabay

Julkaisu EU-vaalit ja unionin suunta: Vallan uusjako ja sen seuraukset ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Antti Rinteen (sd.) hallitus (2019) aloitti tasa-arvopolitiikan näkökulmasta vahvasti: tasa-arvo mainittiin hallitusohjelmassa 71 kertaa. Ohjelma sisälsi lupauksia nais- ja tasa-arvojärjestöjen pitkään ajamista, toimeenpanoa vaille jääneistä tasa-arvopoliittisista uudistuksista. 

Myös hallituspohja oli suosiollinen tasa-arvoa edistävälle arvo- ja resurssipolitiikalle. Luonnehdimme ohjelmaa tuoreeltaan “tasa-arvopolitiikan vastaiskuksi” heikkoa tasa-arvopolitiikkaa tehneen Juha Sipilän (kesk.) hallituksen jälkeen.

Kun Sanna Marinista (sd.) tuli muutamaa kuukautta myöhemmin Suomen kolmas naispääministeri ja maailman nuorin istuva pääministeri, Suomi näytti lopullisesti lunastaneen asemansa tasa-arvon mallimaana. Marinin ohella hallituksen neljä muuta keskeistä ministeriä ja puoluejohtajaa olivat naisia: vasemmistoliiton Li Andersson, Suomen ruotsalaisen kansanpuolueen Anna-Maja Henriksson, keskustan Katri Kulmuni, jonka Annika Saarikko pian korvasi, sekä vihreiden Maria Ohisalo. Hallituksen kokoonpanoa pidettiin mediassa lupauksena feministisestä politiikasta. 

Naisten osallistuminen poliittiseen päätöksentekoon ei ole tasa-arvonäkökulmasta merkityksetön asia. Keskeisinä ministereinä ja puoluejohtajina naiset asettuvat pitkän miehisen historian jatkeeksi.

Naisten osallistuminen poliittiseen päätöksentekoon ei ole tasa-arvonäkökulmasta merkityksetön asia. Keskeisinä ministereinä ja puoluejohtajina naiset asettuvat pitkän miehisen historian jatkeeksi. Marinin hallitus on paitsi rikkonut lasikattoja, myös uudistanut politiikan miehistä kuvastoa ja toimintakulttuuria. Mahtaako politiikan historia tuntea toista hallitusta, jonka viidestä keskeisestä ministeristä kolme synnyttää lapsen ministerinpestinsä aikana – ja palaa äitiysvapaan jälkeen hallitukseen?

Samalla on syytä muistaa, että hallituksen julistaminen feministiseksi ennen kuin se on tehnyt ensimmäistäkään tasa-arvopoliittista tekoa niputtaa naispoliitikot yhteen ja sivuuttaa heidän politiikkansa sisällön. Tässä kirjoituksessa otamme lähempään tarkasteluun hallituksen tasa-arvopolitiikan. Missä hallitus on onnistunut, ja missä ei? Miltä sukupuolten tasa-arvo näyttää hallituskauden loppupuolella?

Tasa-arvopolitiikan onnistumiseen vaikuttaa moni asia

Poliittinen tuki ja tahto ovat tasa-arvon kaltaisille kiistanalaisille yhteiskunnallisille kysymyksille tärkeitä, mutta eivät yksin riitä. Tasa-arvopolitiikkaa valmistellaan ja toimeenpannaan kaikissa ministeriöissä. Poikkihallinnollisuus hankaloittaa toimeenpanoa. 

Valtionhallinnon siiloutuneessa toimintakulttuurissa ministeriöt katsovat asioita omista näkökulmistaan, eikä toisten tonteille haluta astua. Tämän vuoksi laajojen yhteiskunnallisten tasa-arvo-ongelmien ratkaiseminen useiden ministeriöiden yhteishankkeilla on ollut vaikeaa. Ministeriöiden osaaminen tasa-arvokysymyksissä vaihtelee paljon, ja niiden virkakunta ja johto eivät ole aina sitoutuneet tasa-arvon edistämiseen.

On syytä muistaa, että hallituksen julistaminen feministiseksi ennen kuin se on tehnyt ensimmäistäkään tasa-arvopoliittista tekoa niputtaa naispoliitikot yhteen ja sivuuttaa heidän politiikkansa sisällön. 

Hallituksen tasa-arvopolitiikka konkretisoidaan hallitusten tasa-arvo-ohjelmissa. Niillä ei kuitenkaan ole omaa toimintamäärärahaa, mikä heikentää ministeriöiden sitoutumista sekä ohjelman näkyvyyttä ministeriöissä ja hallituksessa. Kun ministeriöiden täytyy löytää rahat omien menokehystensä sisältä, uusia, aidosti vaikuttavia toimenpiteitä ei useinkaan synny.

Hallitusviisikko koostuu viiden eri puolueen puoluejohtajista, joiden välillä on merkittäviä ideologisia eroja myös tasa-arvopoliittisissa kysymyksissä. Keskustan perhepolitiikka nojaa konservatiiviseen käsitykseen sukupuolten rooleista,mikä on rajoittanut vaihtoehtoja perhevapaauudistukselle. Keskusta lipesi hallituksen riveistä myös sukupuolen vahvistamista koskevaa eli niin kutsuttua translakia koskevassa äänestyksessä. 

Hallituksen feministisen ulkokuoren alla on siis poliittisia kamppailuja, jotka ovat vaikuttaneet tasa-arvopolitiikan onnistumiseen.

Useita merkittäviä tasa-arvouudistuksia

Haasteista huolimatta Marinin hallitus on tehnyt kunnianhimoista ja vaikuttavaa tasa-arvopolitiikkaa. Se on käyttänyt suositusten ja selvitysten ohella jämerämpiä instrumentteja, kuten lainsäädäntöä. Tasa-arvon edistäminen on myös saanut maksaa: esimerkiksi perhevapaauudistuksella on arviolta 80 miljoonan euron hintalappu vuositasolla. Monia merkittäviä uudistuksia olisi ollut vaikea saada aikaan ilman rahaa.

Hallituksen tasa-arvouudistuksista kenties merkittävin on perhevapaauudistus. Koska uudistus sai maksaa, pystyttiin lisäämään isille korvamerkittyä vapaata lyhentämättä äitien osuutta, mikä oli keskustalle tärkeää. Uudistus toteutettiin tasa-arvon ja perheiden näkökulma edellä, ei työllisyystoimena. 

Koska uudistus jättää edelleen paljon valinnanvapautta perheille, on epävarmaa, kuinka paljon se tulee lisäämään isien perhevapaita. Toistaiseksi lähes kaikki isät ovat luovuttaneet omat vanhempainvapaansa äideille.

Eduskunta hyväksyi myös helmikuussa 2023 edellä mainitun translain uudistuksen. Laki lisää transihmisten itsemääräämisoikeutta, kun vaatimus lisääntymiskyvyttömyydestä poistetaan ja lääketieteelliset hoidot eriytetään juridisen sukupuolen korjaamisesta. Alaikäisten rajaamista lain ulkopuolelle on kuitenkin kritisoitu. Sukupuolen moninaisuus ja sukupuolivähemmistöjen aseman parantaminen on otettu aiempaa paremmin huomioon tasa-arvo-ohjelmassa.

Koska uudistus jättää edelleen paljon valinnanvapautta perheille, on epävarmaa, kuinka paljon se tulee lisäämään isien perhevapaita. Toistaiseksi lähes kaikki isät ovat luovuttaneet omat vanhempainvapaansa äideille

Hallitus on toiminut aktiivisesti sukupuoleen kohdistuvan väkivallan torjumiseksi. Seksuaalirikoksia koskevan lainsäädännön uudistus astui voimaan vuoden 2023 alussa. Uudistuksen myötä raiskauksen tunnusmerkistö muuttuu suostumusperustaiseksi. 

Hallitus on myös vahvistanut väkivallan vastaisen työn rakenteita antamalla resursseja esimerkiksi naisiin kohdistuvan väkivallan torjuntaohjelmalle ja ihmiskaupan vastaisen työn koordinaattorille. Lisäksi turvakotien rahoitusta on lisätty.

Hallituksen investoinnit koulutukseen ja sosiaaliturvaan ovat myös sukupuolten tasa-arvon kannalta tärkeitä. Esimerkiksi toisen asteen maksuttomuudella ja oppivelvollisuuden pidentämisellä 18 vuoteen sukupuolittuneiden oppimiserojen kaventumista ja koulutuksellisen tasa-arvon lisäämistä. Hallitus on parantanut varhaiskasvatuksen laatua ja saavutettavuutta, mikä heijastuu perheisiin ja hoivaan kodin piirissä. 

Toimeenpano-ongelmia ja hiljaisuuksia

Osa hallitusohjelmaan ja tasa-arvo-ohjelmaan sisältyneistä tasa-arvotoimista ja -tavoitteista ei ole edennyt lainkaan. Tilanne on heikoin työelämän tasa-arvon suhteen.

Tavoite poistaa palkkasyrjintää ja perusteettomia palkkaeroa palkka-avoimuutta lisäämällä joutui vastatuuleen jo alkumetreillä, kun Elinkeinoelämän keskusliitto jätti lakimuutosta valmistelevan kolmikantaisen työryhmän. Lopulta palkka-avoimuus jakoi myös hallituspuolueet, ja lakiesityksen valmistelu keskeytettiin.

Haluttomuus tukea hoitajia osoittaa, että palkkaukseen ja työehtoihin liittyvät tasa-arvokysymykset jäävät helposti hallituksen ja työmarkkinajärjestöjen välisten toimivaltakysymysten jalkoihin.

Hallitusohjelmassa luvattiin ehkäistä raskaussyrjintää lainsäädäntöä täsmentämällä ja parantaa perhevapaalta palaavien työsuhdeturvaa. Nämä uudistukset juuttuivat kolmikantaiseen työryhmään ja työnantajien sekä oman vielä julkaisemattoman tutkimuksemme mukaan myös työ- ja elinkeinoministeriön virkakunnan vastustukseen. Lakimuutoksia ei alettu edes valmistella.

Naisvaltaisen hoiva-alan matalat palkat ja heikot työolot ovat keskeisiä työelämän tasa-arvoon vaikuttavia kysymyksiä. Marinin hallitus kehysti hoito- ja hoiva-alan palkkauksen ja hoitajien koronabonukset työnantajien ja työntekijöiden välisiksi asioiksi, joihin sen ei tarvinnut tai kuulunut puuttua – huolimatta siitä, että valtaosa hoitajien palkoista maksetaan julkisista varoista. 

Haluttomuus tukea hoitajia osoittaa, että palkkaukseen ja työehtoihin liittyvät tasa-arvokysymykset jäävät helposti hallituksen ja työmarkkinajärjestöjen välisten toimivaltakysymysten jalkoihin.

Sukupuolinäkökulma ei näkynyt hallituksen talouspolitiikassa

Tasa-arvopolitiikan onnistumiseen vaikuttaa myös sukupuolinäkökulman huomiointi muussa päätöksenteossa, kuten talouspolitiikassa. Hallitus sitoutui hallitusohjelmassa sukupuolten välisen tasa-arvon edistämiseen talousarvioprosessissa ja kaikissa keskeisissä uudistuksissa. 

Hallituksen tulevaisuusinvestointeja ja hyvinvointia painottaneen talouspolitiikan voi arvioida yleisellä tasolla tukeneen sukupuolten tasa-arvoa, toisin kuin edellisten hallitusten harjoittaman leikkauspolitiikan. Tästä huolimatta sukupuolinäkökulmat eivät näkyneet talouspoliittisessa päätöksenteossa.

Sukupuolitietoisen budjetoinnin kehittäminen on hallituskaudella hiipunut. Valtionhallinnossa ei edelleenkään systemaattisesti arvioida talousarvion kokonaisuuden sukupuolivaikutuksia. Edellisellä hallituskaudella kehitetty sukupuolinäkökulmainen tulonjakovaikutusten arviointi ei ole vakiintunut osaksi budjettiprosessia.

Hallituksen koronakriisiin vastaava talouspolitiikkaa ei jälkikäteisarvion perusteella ollut erityisen tasa-arvotietoista tai feminististä. Tätä voi pitää epäonnistumisena tasa-arvon edistämiseen sitoutuneelta hallitukselta.

Sen sijaan talouspolitiikan sukupuolivaikutuksia on arvioitu jälkikäteen erillisissä hankkeissa. Hankkeista jää puuttumaan sukupuolitietoiselle budjetoinnille tärkeä tavoite muuttaa talouspolitiikkaa sukupuolten tasa-arvoa edistävään suuntaan. Hankkeet eivät siten ole kestävä tapa tehdä sukupuolitietoista budjetointia.

Hallituksen koronakriisiin vastaava talouspolitiikkaa ei jälkikäteisarvion perusteella ollut erityisen tasa-arvotietoista tai feminististä. Tätä voi pitää epäonnistumisena tasa-arvon edistämiseen sitoutuneelta hallitukselta.

Koronakriisillä on myös Suomessa ollut sukupuolittuneita vaikutuksia, jotka olisi ollut tärkeää huomioida päätöksenteossa. Kriisiin vastaavien lakiesitysten vaikutuksia arvioitiin kuitenkin sukupuolinäkökulmasta vain harvoin, ja osa tukitoimista oli sukupuolinäkökulmasta vinoutuneita. 

Kriisi iski alussa pahiten naisvaltaisiin aloihin, ja naisyrittäjät kärsivät kriisistä miesyrittäjiä enemmän. Tästä huolimatta suurin osa yrityksille kanavoiduista tuista kohdentui etenkin kriisiin alkuvaiheessa miesvaltaisille aloille ja tasa-aloille.

Tasa-arvon edistämistä ja hoivapalveluiden vahvistamista ei Suomessa nähty osana yhteiskunnan ja talouden jälleenrakentamista, toisin kuin joissain muissa maissa. Tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden edistämiseen tähtääviä toimia tehtiin vain vähän, ja niihin investoidut summat olivat pieniä. Myös tasa-arvolle tärkeät investoinnit hoivaan ja hoivapalveluihin jäivät jälleenrakennuksessa sivurooliin, vaikka kriisi toi esiin hoivan merkityksen taloudelle.

Tasa-arvo vaatii vahvaa poliittista tukea

Poikkeuksellisen naisvaltaiselta ja median feministiseksi esittämältä hallitukselta on vaadittu tasa-arvopolitiikan suhteen enemmän kuin aiemmilta hallituksilta. Hallitus ottikin tasa-arvopolitiikan vahvasti tehtäväkseen hallitusohjelmasta lähtien, ja se on saanut aikaan monia merkittäviä, pitkään odotettuja uudistuksia. 

Tasa-arvomyönteisen pinnan alla olleet jännitteet ovat kuitenkin vesittäneet uudistusten sisältöä ja johtaneet joidenkin toimenpiteiden kaatumiseen. Lisäksi hallituskautta värittäneet kriisit ovat johtaneet tasa-arvokysymysten sivuuttamiseen, eivätkä tasa-arvonäkökulmat ole olleet keskeisessä roolissa kriisien hoidossa.

Voikin kysyä, ovatko pääministeri ja tasa-arvoministeri seisseet tarpeeksi vahvasti sukupuolten tasa-arvon tukena erimielisyyksien noustessa pintaan ja kriisien täyttäessä politiikan agendan.

Kiistanalaiset uudistukset ja sukupuolinäkökulman sisällyttäminen kaikkeen päätöksentekoon, vaativat vahvaa poliittista tahtoa, tukea ja johtamista. Voikin kysyä, ovatko pääministeri ja tasa-arvoministeri seisseet tarpeeksi vahvasti sukupuolten tasa-arvon tukena erimielisyyksien noustessa pintaan ja kriisien täyttäessä politiikan agendan.

Anna Elomäki työskentelee akatemiatutkijana Tampereen yliopistossa.

Hanna Ylöstalo on sosiologian yliopistonlehtori Turun yliopistossa.

Artikkeli on osa Haasteita monikriisisestä hallituksesta -juttusarjaa.

Artikkelin pääkuva: Marvin Kuhn/Unsplash

Julkaisu Tasa-arvopolitiikan onnistumiset, epäonnistumiset ja hiljaisuudet ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Koronakriisi on tehnyt näkyväksi erilaisten hoivan ja huolenpidon muotojen merkityksen yhteiskunnan ja talouden toiminnalle. Laadukkaat ja kaikkien saatavilla olevat julkiset palvelut ovat kirjaimellisesti elintärkeitä. Lisäksi koulun, päiväkodin, sosiaalityön ja muiden palvelujen sekä arkisen huolenpidon merkitys on konkretisoitunut kriisin aikana. Kriisin ulkopuolella hoiva kuitenkin on kuin näkymätön yhteiskuntaa kannatteleva voima, jota oletetaan olevan tarjolla automaattisesti ja ilmaiseksi tai ainakin mahdollisimman halvalla.

Koronakriisi on syventänyt jo pidempään jatkunutta hoivakriisiä, jonka ytimessä on hoivan näkymättömyys ja aliarvostus. Leikattujen ja tehostettujen palvelujen työntekijät ovat jaksamisensa äärirajoilla, kun globaali pandemia on lisännyt hoidon tarvetta. Koulujen ja päiväkotien sulkeminen, lasten lisääntyneet sairauspoissaolot ja vanhusten tarvitsema apu ovat puolestaan lisänneet kodeissa palkatta tehtävää huolenpitoa.

Kriisin ulkopuolella hoiva kuitenkin on kuin näkymätön yhteiskuntaa kannatteleva voima, jota oletetaan olevan tarjolla automaattisesti ja ilmaiseksi tai ainakin mahdollisimman halvalla.

Hoivakriisi syventää sukupuolittunutta eriarvoisuutta, sillä palkkatyönä ja palkatta tehty hoivatyö on pääasiassa naisten tekemää työtä. Näin hoivakriisin työelämävaikutukset ja muut inhimilliset kustannukset kasautuvat naisille. Hoivaan ja huolenpitoon liittyvät näkökulmat eivät kuitenkaan ole olleet koronaelvytyksen ja pandemian aiheuttamia menetyksiä kompensoivan talouspolitiikan keskiössä.

Tässä kirjoituksessa tarkastelemme koronakriisiä ja sen jälkihoitoa hoivan ja sosiaalisen uusintamisen näkökulmasta. Puhumme koronakriisistä feministisen poliittisen talouden tutkimuksen termein sosiaalisen uusintamisen kriisinä. Samalla teemme näkyväksi sosiaali- ja terveyspalveluissa, kodeissa ja järjestöissä tehtävää hoivaan ja huolenpitoon liittyvää työtä ja sen merkitystä yhteiskuntien ja talouden toimivuudelle. Avaamme myös hoivaavan talouden käsitettä ja esitämme, että koronakriisi ja siihen liittyvät elvytystoimet ovat mahdollisuus tuoda hoiva ja sosiaalinen uusintaminen talouspolitiikan ytimeen.

Näkymätön ja aliarvostettu sosiaalinen uusintaminen

Talouspolitiikkaa luonnehtii tuottavan ja uusintavan työn tai talouden hierarkkinen erottelu. Se on johtanut sosiaalisen uusintamisen sivuuttamiseen ja kapeaan ymmärrykseen taloudesta, jossa hoiva näyttäytyy aina kuluna.

Sosiaalisella uusintamisella tarkoitetaan elämää ylläpitävää työtä ja toimintaa, jota ilman yhteiskunnat ja talous eivät pyörisi. Terveydenhoito, vanhushoiva, varhaiskasvatus, palkkaa vastaan ja palkatta tehtävä kotityö, palkaton hoiva sekä naapuriapu ovat kaikki uusintavaa työtä, jonka merkitys nähdään usein vasta silloin, kun sitä ei ole saatavilla.

Talouspolitiikkaa luonnehtii tuottavan ja uusintavan työn tai talouden hierarkkinen erottelu. Se on johtanut sosiaalisen uusintamisen sivuuttamiseen ja kapeaan ymmärrykseen taloudesta, jossa hoiva näyttäytyy aina kuluna.

Iso osa tästä työstä ja toiminnasta tehdään palkatta, osana arkielämää. Tämän palkatta tehtävän työn kytköksiä talouteen ei tyypillisesti nähdä poliittisessa päätöksenteossa lainkaan. Palkkatyönä tehty uusintava työ on puolestaan aliarvostettua. Yhtäältä sosiaali-, terveys- ja kasvatusalat ovat palkkakuopassa, toisaalta hoivapalvelut nähdään kuluna julkiselle taloudelle ja laskusuhdanteen aikaan ne joutuvat ensimmäisinä leikkausuhan alle.

Elämää uusintavaa ja sosiaalisia suhteita ylläpitävää työtä tehdään myös järjestöissä, sekä vapaaehtoistoimintana että palkkatyönä. Esimerkiksi sosiaali- ja terveysalan järjestötoiminta koskettaa jossain vaiheessa useimpien suomalaisen elämää, joko tukena kriiseissä, vertaistuen muodossa tai hyvinvointia lisäävässä arkisessa toiminnassa tai palvelussa.

Sosiaalisen uusintamisen merkitys taloudelle

Tuottava talous on täysin riippuvainen sosiaalisen uusintamisen piiriin kuuluvasta moninaisesta toiminnasta, kuten tulevan työvoiman synnyttämisestä, kasvatuksesta ja koulutuksesta, tai nykyisen työvoiman fyysisiin ja emotionaalisiin tarpeisiin vastaamisesta. Sosiaalinen uusintaminen muodostaa taloutta kannattelevan näkymättömän pohjan ja sosiaalisen liiman, jonka avulla yhteisöt ja yhteiskunnat pysyvät pystyssä, talous toimivana ja ihmiset elossa ja toimintakykyisinä.

Sosiaalinen uusintaminen on myös itsessään työtä ja arvoa luovaa. Jos esimerkiksi iäkkäiden hyvinvointiin tai vapaaehtoistyöhön panostaminen nähdään investointina, tuotot tai säästöt voivat olla moninkertaiset. Lisäksi panostukset sosiaaliseen infrastruktuuriin, kuten koulutukseen ja hoivaan, luovat työtä ja hyvinvointia.

Talouden mittarit ja tunnusluvut ylläpitävät ja vahvistavat hierarkiaa, jossa tuottava työ nähdään uusintavaa työtä arvokkaampana ja merkityksellisempänä.

Talouden mittarit ja tunnusluvut ylläpitävät ja vahvistavat hierarkiaa, jossa tuottava työ nähdään uusintavaa työtä arvokkaampana ja merkityksellisempänä. Palkaton työ ei näy bruttokansantuotteessa, ja vallitsevat julkisen investoinnin määritelmät ja kansainväliset kansantalouden tilinpidon järjestelmät luokittelevat panostukset hoivaan, varhaiskasvatukseen ja koulutukseen kuluksi.

Investoinnin ja kulun välinen rajanveto ei ole pysyvä asiantila vaan poliittinen valinta, joka heijastaa juurtuneita ymmärryksiä taloudesta ja taloudelle merkityksellisestä toiminnasta. Julkisen investoinnin määritelmää kansantalouden tilinpidossa on viime vuosina muutettu, muun muassa kattamaan puolustushankinnat. Julkisen investoinnin määritelmästä kamppaillaan myös päivänpolitiikassa, kuten keskustelu Antti Rinteen hallituksen tulevaisuusinvestoinneista osoitti.

Sosiaalisen uusintamisen kriisiytyminen

Finansialisoitunut kapitalismi ja uusliberalismiin yhdistetyt julkisten palveluiden heikennykset ja uudistukset ovat johtaneet sosiaalisen uusintamisen kriisin ja hoivavajeeseen, jota vuoden 2008 talouskriisiä seurannut talouskuripolitiikka syvensi. Kun valtiot ovat asteittain vetäytymässä sosiaalisesta uusintamisesta ja kun hoiva on siirtymässä markkinoilta ostettavaksi hyödykkeeksi, on yksilöiden ja perheiden vastuu elämän ylläpidosta lisääntynyt.

Palkaton työ ja hoiva ei kuitenkaan ole ilmaista, vaan siitä koituu rahallisia ja ei-rahallisia kustannuksia sitä tarjoaville – menetettyjä työtunteja, stressiä, huolta ja väsymystä. Kuten luonnonvarat, myös yksilöiden ja yhteiskunnan mahdollisuus sosiaaliseen uusintamiseen ehtyy, kun paine sitä kohtaan kasvaa.

Kuten luonnonvarat, myös yksilöiden ja yhteiskunnan mahdollisuus sosiaaliseen uusintamiseen ehtyy, kun paine sitä kohtaan kasvaa.

Hoivavajeen paikkaaminen venyttämällä hoitohenkilökunnan jaksamista ylläpitää ajatusta hoivasta rajattomana resurssina, jota voi tehostaa kustannuksitta ja lopputuloksen kärsimättä. Hoivan tutkimus on kuitenkin osoittanut, että hoivassa tuotos tai lopputulos ei ole irrotettavissa itse toiminnasta, hoivasuhteesta ja siinä tehdystä työstä. Siksi hoivan tehostamisen mahdollisuudet ovat rajalliset, ja esimerkiksi vanhustenhoidon kriisit toistuvat.

Myös koronakriisi on syventänyt sosiaalisen uusintamisen kriisiä ja hoivavajetta sekä niihin liittyvää sukupuolittunutta eriarvoisuutta. Sosiaali- ja terveyspalveluissa, kodeissa ja järjestöissä tehty palkallinen ja palkaton työ on lisääntynyt merkittävästi, mutta niiden resurssit eivät riitä. Kuormitus on kasautunut erityisesti naisille. Hoivavaje on tullut kriisin myötä näkyväksi, mutta tapa ohittaa hoiva talouden näkymättömänä ja ilmaisena tai mahdollisimman halpana kannattelijana ei anna välineitä hoivavajeen paikkaamiseen.

Koronakriisin vaikutukset hoivaan

Koronakriisissä sairaanhoitajat tekevät työtä uupumuksen rajoilla, mutta hoitajien ammattijärjestö Tehyn vaatimukset koronalisistä ja työolojen kohentamisesta on sivuutettu. Hoitohenkilökunnan kunniaksi on esimerkiksi valaistu Finlandia-talo siniseksi, vaikka hoitajat itse kaipaisivat ennen kaikkea riittävästi palkkaa ja lomaa, hengityssuojaimia, parempia työoloja ja perheystävällisempiä työaikoja. Arvostuksen osoittaminen valojen kaltaisin symbolisin elein rahan sijasta alleviivaa uusintavan työn aliarvostusta talouden kokonaisuudessa.

Arvostuksen osoittaminen valojen kaltaisin symbolisin elein rahan sijasta alleviivaa uusintavan työn aliarvostusta talouden kokonaisuudessa.

Tämä näkyy myös koronan kannalta kriittisessä vanhustenhoidossa. Hoitohenkilökunnan terveenä pysyminen ja jaksaminen on koetuksella, kun esimerkiksi suojavarusteita ei ole riittävästi, kuten lähihoitajien ammattiliitto Super on tuonut esiin. Lisäksi jo vuosikausia jatkunut hoitajien ylikuormitus on johtanut siihen, että osa hoitajista on hakeutunut muille aloille, koska ei ole voinut hoitaa asiakkaita niin hyvin kuin olisi halunnut. Koronan myötä tilanne on vaarassa kärjistyä, kun jälleen kuvitellaan, että hoitohenkilökunnan jaksamista voidaan venyttää seurauksitta.

Koronakriisi on ollut myös palkattoman hoivan kriisi etenkin koulujen sulkemisen ja päiväkotien aukiolon rajoittamisen aikaan. Vaikka julkisen hoivan puutetta ovat paikanneet kaikki vanhemmat, on koti- ja lastenhoitotyö ollut tähänkin saakka enemmän naisten kuin miesten vastuulla, ja koronakriisi on vain syventänyt tätä jakoa. Koronakriisi on kuormittanut myös kaikkia, joilla on läheisiä huolehdittavana, kuten esimerkiksi ikääntyneet vanhemmat.

Koronan myötä tilanne on vaarassa kärjistyä, kun jälleen kuvitellaan, että hoitohenkilökunnan jaksamista voidaan venyttää seurauksitta.

Pienten lasten vanhemmille ei ole ollut Suomessa juurikaan tarjolla yhteiskunnan tukea – esimerkiksi mahdollisuutta lyhentää työpäivää tai yhteiskunnan korvaamaa koronavapaata, kuten esimerkiksi Saksassa. Sen sijaan vanhemmat ovat paikanneet hoivavajetta tinkimällä työn velvoitteista ja omasta jaksamisestaan. Koronakriisi onkin hyvä esimerkki siitä, kuinka palkatonta työtä oletetaan olevan automaattisesti tarjolla ja kuinka sitä ei nähdä oikeana työnä, joka rajoittaisi mahdollisuutta tehdä palkkatyötä.

Korona-arjessa myös spontaanin naapuriavun ja järjestötoiminnan merkitys korostuu ja kuormitus lisääntyy. Esimerkiksi ruoka-apuun turvautuvien määrä on kasvanut. Järjestötoiminnan taloudellinen tuki on kuitenkin sidottu veikkausvoittovarojen tuottokertymään, joka on laskussa.

Koronaelvytys ja vaihtoehdot

Vuoden 2008 finanssikriisin jälkeen feministiset taloustieteilijät ja poliittisen talouden tutkijat ovat edistäneet ajatusta hoivaavasta taloudesta, joka purkaisi tuottavan ja uusintavan talouden välisen hierarkian ja ottaisi julkisen talouden kestävyysvajeen ohella huomioon hoivavajeen. Koronapandemia on tilaisuus järjestää uusintavan ja tuottavan talouden suhde uudelleen ja tehdä hoivaavan talouden periaatteita todeksi. Tämä edellyttää sitä, että sosiaalisen uusintamisen näkökulma sisällytetään koronakriisin jälkihoidon yhdeksi tavoitteeksi ja onnistumisen kriteeriksi.

Käytännössä tämä voi tarkoittaa esimerkiksi investoimista hoivaan elvytettäessä taloutta. Iso-Britanniassa toimiva kansalaisjärjestö Women’s Budget Group on korostanut hoivan merkitystä talouskasvulle ja työllisyydelle ja arvioinut, että investoinnit hoivaan tuottavat 2,7 kertaa enemmän työpaikkoja kuin vastaavat investoinnit rakennusalalle. Tutkijoiden mukaan investoinnit hoivaan myös nostavat kokonaistyöllisyysastetta. Lisäksi ne ovat ekologisesti kestävämpi työn muoto kuin rakentaminen.

Koronapandemia on tilaisuus järjestää uusintavan ja tuottavan talouden suhde uudelleen ja tehdä hoivaavan talouden periaatteita todeksi.

Talouskriiseihin liittyvät elvytystoimet ovat kuitenkin perinteisesti kohdistuneet fyysiseen infrastruktuuriin, ja näin näyttää olevan myös koronakriisin tapauksessa. Esimerkiksi EU:n 750 miljardin euron digitalisaatiota ja vihreää kasvua priorisoivan elpymispaketin on arvioitu kohdentuvan rakentamiseen, energiasektorille, maanviljelyyn ja liikenteeseen. Euroopan komission alustava esitys ei huomioinut hoivapalveluja ja niiden merkitystä talouden elpymiselle ja kestävyydelle – tai kriisistä eniten kärsinyttä naisvaltaista yksityistä palvelusektoria.

Aito muutos kohti hoivaavaa taloutta edellyttäisi elvytyspakettiin sisältyvien kertaluonteisten hoivainvestointien muuttamista pysyviksi parannuksiksi.

Suomen omassa kesäkuisessa 5,5 miljardin euron elvytyspaketissa hoivaan liittyvät näkökulmat olivat selvemmin läsnä. Paketti vastasi koronakriisin syventämään hoivavajeeseen muun muassa tukemalla kuntien peruspalveluita ja sairaanhoitoa, investoimalla lasten ja nuorten hyvinvointiin sekä vanhushoivaan ja tukemalla omaishoitajia. Hoiva on kuitenkin jäänyt elvytyskeskustelussa yritystukien ja infrahankkeiden varjoon, eikä talouspolitiikan paradigman muutoksesta voi puhua.

Aito muutos kohti hoivaavaa taloutta edellyttäisi elvytyspakettiin sisältyvien kertaluonteisten hoivainvestointien muuttamista pysyviksi parannuksiksi. Keskeistä on muutos talousajattelussa. Sosiaalinen uusintaminen ja sen muodostava uusintava talous on nähtävä osana talouden kokonaisuutta. Tämä vaatii muun muassa julkisen investoinnin käsitteen laventamista.

FT, dosentti Anna Elomäki työskentelee yliopistotutkijana Tampereen yliopistossa.

VTT Hanna-Kaisa Hoppania työskentelee tutkijana Ikäinstituutissa.

YTT, dosentti Hanna Ylöstalo työskentelee sosiologian yliopistonlehtorina Turun yliopistossa.

Julkaisu Koronakriisistä hoivaavaan talouteen ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Perhevapaajärjestelmän uudistaminen on ollut suomalaisen tasa-arvopolitiikan agendalla jo pitkään. Perhevapaajärjestelmän merkittävimmät tasa-arvon ongelmat tyypillisesti liitetään naisten pitämiin pitkiin perhevapaisiin, jotka voimistavat äitien ensisijaisuutta vanhempina, lisäävät naisten syrjintää työmarkkinoilla ja heikentävät palkka- ja urakehitystä.

Huomio on kohdistunut yhtäältä isien käyttämien, erityisesti isälle korvamerkittyjen, vapaajaksojen pidentämiseen, toisaalta kotihoidontukeen. Perhevapaiden uudistaminen on ollut haastavaa ja edistys hidasta, johtuen yhtäältä puoluepoliittisista kiistoista, toisaalta työmarkkinajärjestöjen vallasta päätöksenteossa.

Perhevapaat uudistusten kohteena

Perhevapaiden uudistaminen nytkähti eteenpäin helmikuussa, kun Sanna Marinin hallitus julkisti molemmille vanhemmille yhtä pitkän vanhempainrahakiintiön takaavan perhevapaamallin. Uudistuksesta vastaavan sosiaali- ja terveysministeri Aino-Kaisa Pekosen sanoin sovittu 7+7+1-malli oli “perhevapaiden radikaali uudistus,” joka “takaa lapselle paikan perhe-etuuksien keskiössä ja edistää hyvinvointia ja tasa-arvoa.”

Isäkiintiön kasvattamisen ohella malli pidentäisi ansiosidonnaista vanhempainrahakautta, kohtelisi erilaisia perheitä tasa-arvoisesti ja olisi sukupuolineutraali. Radikaalina mainostettu uudistus oli kuitenkin puoluepoliittinen kompromissi: keskustalle ideologisesti tärkeä ja naisten pitkiin perhevapaisiin keskeisesti liittyvä kotihoidontuki oli jätetty ennalleen.

Radikaalina mainostettu uudistus oli kuitenkin puoluepoliittinen kompromissi.

Osa työmarkkinakeskusjärjestöistä sen sijaan avoimesti kyseenalaisti hallituksen mallin radikaaliuden. SAK ja toimihenkilöiden keskusjärjestö STTK toivottivat uudistuksen tervetulleeksi, mutta korkeakoulutettujen työmarkkinajärjestö Akava ja Elinkeinoelämän keskusliitto EK kritisoivat hallituksen mallia työllisyysnäkökulmien sivuuttamisesta, kunnianhimottomuudesta tasa-arvon suhteen ja liian suuresta hintalapusta. Kriitikoiden mukaan radikaaliuden vesittää malliin sisällytetty perheiden mahdollisuus siirtää vapaita puolisolle, jolloin äidit todennäköisesti jatkaisivat entiseen malliin pitkillä perhevapailla.

Onnistuuko radikaali perhevapaauudistus ilman työmarkkinajärjestöjen tukea? Tarkastelemme tässä kirjoituksessa perhevapaiden uudistamisen haasteita kolmikantaisessa politiikkaprosessissa – jotka myös Marinin hallitus kohtaa – perustuen tutkimukseemme Juha Sipilän hallituksen (2015–2019) yrityksestä uudistaa perhevapaajärjestelmä.

Kritiikoiden mukaan radikaaliuden vesittää malliin sisällytetty perheiden mahdollisuus siirtää vapaita puolisolle, jolloin äidit todennäköisesti jatkaisivat entiseen malliin pitkillä perhevapailla.

Sipilän oikeisto-konservatiivisen hallituksen yritys uudistaa perhevapaajärjestelmä kaatui kiihkeän valmistelun jälkeen keväällä 2018. Julkinen keskustelu kaatumisen syistä ja syyllisistä kohdistui keskustan arvokonservatismiin ja kokoomuksen tiukkaan taloudenpitoon

Vähemmän keskusteltiin siitä, miten vaikeudet uudistaa perhevapaajärjestelmä kietoutuvat puoluepolitiikan ohella korporatistiseen järjestelmään ja työmarkkinajärjestöjen valtaan päätöksentekoprosesseissa. Analysoimme uudistusta erityisesti kolmikantaisen tasa-arvopolitiikan haasteiden ja muutosten näkökulmasta.

Tasa-arvotavoitteiden nihkeä eteneminen korporatistisessa järjestelmässä

Suomalaisessa korporatistisessa järjestelmässä työmarkkinajärjestöt ovat keskeisiä vallankäyttäjiä työ- ja sosiaalipolitiikassa. Työmarkkinajärjestöjen edustajat ovat perinteisesti olleet keskeisessä roolissa työryhmissä, joissa perhepoliittisia uudistuksia muotoillaan. Perhevapaiden tapauksessa neuvotteluvalta perustuu myös perhevapaiden maksujärjestelmään: ansiosidonnaisten vanhempainpäivärahat korvataan sairausvakuutuksen työtulovakuutuksesta, jota rahoittavat pääosin työnantajat, palkansaajat ja yrittäjät.

Etenkin isille korvamerkittyjen vapaiden pidentäminen on ollut 2000-luvun kolmi- ja kaksikantaisissa työryhmissä vaikeaa. STTK ja vähän myöhemmin myös Akava esittivät isäkiintiöitä. Työnantajajärjestöt ovat pyrkineet estämään kustannusten nousun ja puolustivat perheiden valinnanvapautta.

Työnantajajärjestöt ovat pyrkineet estämään kustannusten nousun ja puolustivat perheiden valinnanvapautta.

Myös erilaiset työn ja perheen yhteensovittamista edistävät joustot, kuten perhevapaiden pitäminen ja osa-aikatyö ovat olleet työnantajille vaikeita, koska ne lisäävät epävarmuutta työvoiman saatavuudesta. SAK ja etenkin naisvaltaiset palvelualat vastustivat pitkään isäkiintiöitä, epäillen etteivät liittoihin kuuluvien perheissä isät pitäisi vapaitaan. Näin isän vapaat ovat pidentyneet vain pienin nykäyksin 2000-luvulla.

Työmarkkinajärjestöjen muuttuva rooli – jarruista kaasuttajiksi?

Vaikka aiemmin isien korvamerkittyjä vapaita on vastustettu kolmikantaisissa työryhmissä, viime vuosina työmarkkinajärjestöt ovat yksi kerrallaan kääntyneet kannattamaan niitä työmarkkinoiden tasa-arvoa edistävänä uudistuksena – viimeisimpänä SAK ja EK.

Perhevapaauudistusta ei mainittu Sipilän oikeisto-konservatiivisen hallituksen ohjelmassa, ja kokoomuksen pyrkimykset nostaa uudistus hallituksen agendalle törmäsivät monta kertaa perussuomalaisten ja keskustan vastustukseen.

Työmarkkinajärjestöt olivat merkittävässä asemassa nostamassa uudistuksen tarvetta esille. Keskustelun avasi SAK:n huhtikuussa 2016 julkaisema perhevapaamalli, jonka tavoitteina oli muun muassa lisätä perhevapaajärjestelmän joustavuutta, kannustaa isiä perhevapaille ja parantaa erilaisten perheiden tasa-arvoa. Myös muut työmarkkinajärjestöt ja hallituspuolueet julkistivat vuosien 2016 ja 2017 aikana omat mallinsa.

Sipilän hallituksen perhevapaauudistus nousikin hallituksen pöydälle kesken hallituskauden syksyllä 2017 yhteiskunnallisen paineen vuoksi, jota työmarkkinajärjestöt olivat luomassa.

Valtadynamiikan muutoksia kolmikantaisissa työryhmissä

Uudistuksesta neuvoteltiin samanaikaisesti sekä ministeriryhmässä että kolmikantaisessa virkamiesten ja työmarkkinajärjestöjen työryhmässä. Aiemmassa tutkimuksessa on tuotu esiin miten työmarkkinajärjestöillä on usein ollut huomattavan paljon liikkumavaraa neuvotteluissa, sillä pöydän kolmas osapuoli eli valtio ei aina ole ilmaissut kovin selvästi näkemyksiään.

Sipilän hallituksen aikana toimintatapa näyttää muuttuneen. Sipilän hallitus asetti uudistukselle hyvin tiukat reunaehdot, joissa korostuivat hallitusohjelman työllisyystavoite ja talouskuripolitiikka: uudistuksen tuli lisätä työllisyyttä ja etuusjärjestelmä tuli uudistaa julkisen talouden raamin sisällä, ilman lisärahaa. Reunaehdoissa mainittiin myös tavoitteet tasa-arvon ja perheiden hyvinvoinnin edistämisestä ja säilyttää mahdollisuus hoitaa lasta kotona, kunnes lapsi täyttää kolme vuotta.

Työmarkkinajärjestöillä on usein ollut huomattavan paljon liikkumavaraa neuvotteluissa, sillä pöydän kolmas osapuoli eli valtio ei aina ole ilmaissut kovin selvästi näkemyksiään. Sipilän hallituksen aikana toimintatapa näyttää muuttuneen.

Reunaehtojen lisäksi hallituksen kolme vastuuministeriä ottivat tiukemman ohjauksen myös politiikan sisällön muotoilusta. Työmarkkinajärjestöt – erityisesti palkansaajat – kokivat, että tiukat reunaehdot ja poliittinen ohjaus rajoittivat neuvottelujen liikkumavaraa, vähentäen työmarkkinajärjestöjen vaikutusvaltaa. Sipilän hallituskautta leimasi yleisemminkin epäluuloinen suhtautuminen työmarkkinajärjestöihin ja halu vähentää etenkin ay-liikkeen valtaa.

Reunaehdot ja taloudelliset intressit ajavat kohti leikkaavaa perhevapaamallia

Analyysimme Sipilän hallituksen perhevapaauudistuksesta osoittaa, että vaikka työmarkkinajärjestöt ajoivat tasa-arvoisempaa perhevapaauudistusta agendalle, kustannusten kasvattaminen oli työmarkkinajärjestöille vaikea kysymys. Suurin osa isävapaiden pidentämistä periaatteellisesti tukevista työmarkkinajärjestöistä oli julkisissa ulostuloissaan hiljaa omasta halukkuudestaan kasvattaa osuuttaan rahoitusjärjestelmässä tavoitteen saavuttamiseksi.

Erityisesti elinkeinoelämää ja yksityisen sektorin työnantajia edustava EK piti syksyn 2017 neuvotteluissa tiukasti kiinni julkisen talouden kustannuksiin liittyvästä reunaehdosta ja vastusti myös vakuutusmaksujen korotuksia. Vaikka palkansaajajärjestöt kritisoivat EK:n nollalinjaa, ei vakuutusmaksujen korotus ollut niillekään helppo asia. Kysymys tasa-arvon edistämisestä jäi siten järjestöjen taloudellisten intressien jalkoihin.

Analyysimme Sipilän hallituksen perhevapaauudistuksesta osoittaa, että vaikka työmarkkinajärjestöt ajoivat tasa-arvoisempaa perhevapaauudistusta agendalle, kustannusten kasvattaminen oli työmarkkinajärjestöille vaikea kysymys.

Neuvottelujen aikana kävi selväksi, että ainut mahdollisuus isäkuukausien kasvattamiseen hallituksen sanelemien reunaehtojen puitteissa ja ilman vakuutusmaksujen korotuksia oli leikata jaettavissa olevia – eli käytännössä äidin käyttämiä – vapaita. Leikkaava malli täyttäisi myös työllisyysreunaehdon, kun taas isäkuukausien lisääminen ilman muita järjestelmän muutoksia heikentäisi kokonaistyöllisyyttä. Työllisyys kasvaisi ainoastaan etuuksia lyhentämällä ja leikkaamalla.

Tällaista mallia oli esittänyt EK, jonka näkemyksen mukaan työllisyyttä ja tasa-arvoa parannettaisiin erityisesti lakkauttamalla kotihoidontuki ja jakamalla ansiosidonnaiset vapaat puoliksi vanhempien kesken. Neuvotteluissa palkansaajajärjestöt kuitenkin suhtautuivat epäillen äidin oikeuksiksi koettujen vapaiden leikkaamiseen tai siirtämiseen isälle.

Se mikä oli 1980-luvulla poliittisesti mahdollista ei ainakaan 2010-luvulla vaikuttanut toteutettavissa olevalta vaihtoehdolta.

Kiinnostavaa on se, että alun perin isille mahdollisuus vanhempainvapaisiin luotiin 1980-luvulla lyhentämällä aiemmin vain äidin käytettävissä ollutta vapaata säätämällä se jaettavaksi vanhempien kesken. Se mikä oli 1980-luvulla poliittisesti mahdollista ei ainakaan 2010-luvulla vaikuttanut toteutettavissa olevalta vaihtoehdolta.

Uudistus kaatuu

Neuvotteluissa edettiin esitykseen, jossa pöydälle oli saatu 4+5+4 -malli. Mallissa vapaa jaettaisiin kolmeen jaksoon, joista ensimmäisen käyttäisi äiti, yhden vanhemmat jakaisivat keskenään ja yhden käyttäisi isä. Käytännössä ansiosidonnaisen pituus olisi kasvanut hieman. Kotihoidontukeen oli suunniteltu leikkauksia yli kaksivuotiaiden lasten osalta.

Uudistuksen valmistelu keskeytyi, kun neuvotteluvaiheessa alakynteen jäänyt keskusta ilmoitti yksipuolisesti uudistuksen kaatumisesta. Jälkipeleissä spekuloitiin keskustan vetäytymisen johtuneen ennen kaikkea haluttomuudesta leikata kotihoidontukea. Julkisuudessa keskusta kuitenkin puhui leikkaavan uudistuksen negatiivisista vaikutuksista pienituloisiin perheisiin.

Tällä kertaa uudistuksen vesittymistä ei ainakaan julkisuudessa liitetty työmarkkinajärjestöjen haluttomuuteen ryhtyä isien korvamerkittyjen vapaiden maksajiksi. Työmarkkinajärjestöjen ja etenkin EK:n haluttomuus korottaa vakuutusmaksuja saattoi kuitenkin osaltaan estää ratkaisun, joissa isäkiintiötä olisi voitu pidentää kenenkään häviämättä.

On mahdollista, että järjestöt olisivat taipuneet pieneen ansiosidonnaisen vanhempainrahan pidennykseen, mikäli ne olisivat saaneet vastineeksi etenkin EK:n vaatiman kotihoidontuen leikkauksen.

On myös mahdollista, että järjestöt olisivat taipuneet pieneen ansiosidonnaisen vanhempainrahan pidennykseen, mikäli ne olisivat saaneet vastineeksi etenkin EK:n vaatiman kotihoidontuen leikkauksen. Neuvotteluissa sivurooliin joutuneet työmarkkinajärjestöt jättivät juuri ennen uudistuksen kaatumista ministeriryhmälle tarjouksen sopia ansiosidonnaisista vapaista, jos “hallitus tekisi oman osansa” eli kotihoidontuen muutokset.

Työmarkkinajärjestöjen kesken oli erimielisyyksiä, mutta yhtenäisen rintaman löytäminen oli kuitenkin olennainen keino kamppailla vaikutusvallasta. Lopputulos ei kuitenkaan ollut työmarkkinajärjestöjen tavoitteiden mukainen. Työmarkkinajärjestöjen tarjous pakotti keskustan muodostamaan kannan pöydällä olleisiin kotihoidontuen muutoksiin ja oli siten osa uudistuksen kaatumiseen johtaneita tapahtumia.

Kohti tasa-arvoisempaa perhevapaajärjestelmää – mutta kenen kustannuksella?

Marinin hallituksen perhevapaauudistusta koskevat kirjaukset ja kunnianhimoiset tasa-arvolinjaukset ovat kuin peilikuva Sipilän hallituksen uudistusyrityksestä. Sipilän hallituksen uudistuksessa tasa-arvonäkökulmat jäivät työllisyyden ja kustannusten jalkoihin.

Kaatunut uudistus asettuikin osaksi jatkumoa, jossa tasa-arvopolitiikasta puhutaan yhä useammin talouden ja työllisyyden näkökulmasta ja jossa taloudelliset päämäärät sivuuttavat tasa-arvotavoitteet.

Marinin hallitus rikkoi tätä kehityskulkua linjaamalla, ettei perhevapaauudistus ole työllisyysuudistus. Valtiovarainministeriön arvion mukaan uudistuksella onkin negatiivisia vaikutuksia työllisyyteen, mikäli isät käyttäisivät aiempaa pidemmät ansiosidonnaiset vapaansa.

Marinin hallituksen perhevapaauudistusta koskevat kirjaukset ja kunnianhimoiset tasa-arvolinjaukset ovat kuin peilikuva Sipilän hallituksen uudistusyrityksestä.

Marinin hallitus on myös linjannut, että tasa-arvoa ja perheiden hyvinvointia lisäävä uudistus saa maksaa. Avoinna on kuitenkin kysymys siitä, miten ansiosidonnaisia vapaita yli kuukaudella pidentävä 1+7+7 malli rahoitettaisiin.

Uudistuksen hinnaksi on arvioitu 100 miljoonaa euroa vuodessa, josta hallitus on luvannut kattaa 25 miljoonaa euroa. Loput on tarkoitus nykyisen järjestelmän mukaisesti kattaa työnantajien ja palkansaajien vakuutusmaksuja korottamalla.

Sen sijaan kolmikantaisen valmistelun suhteen Marinin hallituksen uudistus jatkaa Sipilän hallituksen linjoilla. Vaikka Antti Rinteen hallitusohjelma periaatteessa palautti työmarkkinajärjestöt neuvottelupöytiin – mukaan lukien perhevapaauudistuksen valmisteluun – käytännössä hallitusohjelma rikkoi kolmikantaisen valmistelun perinnettä asettamalla uudistukselle tiukat suuntaviivat. Lisäksi Marinin hallitus päätti 1+7+7-mallista yksipuolisesti – ainakin työnantajien näkemyksen mukaan – kesken kolmikantaisen neuvotteluprosessin.

Avoinna on kysymys siitä, miten ansiosidonnaisia vapaita yli kuukaudella pidentävä 1+7+7 malli rahoitettaisiin.

Jatkumona aiempiin kolmikantaisiin uudistuksiin EK on ilmoittanut suoraan, ettei halua olla rahoittamassa kallista uudistusta, jolla on negatiivisia työllisyysvaikutuksia. Myös Akava on kritisoinut uudistusta liian kalliiksi suhteessa sen negatiivisiin työllisyysvaikutuksiin.

Keskeinen kysymys onkin, taipuvatko järjestöt uudistukseen, jossa perhe-etuudet paranevat ja työnantajien ja työntekijöiden sivukulut nousevat ilman, että näitä kompensoitaisiin työn tarjontaa lisäävällä kotihoidontuen leikkauksella.

Kolmikantaisen tasa-arvopolitiikan murros

Korporatistista järjestelmää on kritisoitu jähmeydestä ja erityisesti tasa-arvopolitiikan sisältöjen vesittämisestä. Hallitus on aiemmin vauhdittanut toivomiaan uudistuksia uhkaamalla niin sanotuilla pakkolaeilla, elleivät työmarkkinajärjestöt pääse neuvotteluissa sopimukseen. Tällaista uhkausta on käytetty laajempien yhteiskuntasopimusten aikaansaamiseksi esimerkiksi Sipilän hallituksen kilpailukykysopimukseen johtaneissa tapahtumissa.

Lainsäädännöllä uhkaamista ei toistaiseksi ole käytetty kolmikantaisen tasa-arvopolitiikan vauhdittamisen työkaluna. Marinin hallituksella on kuitenkin mahdollisuus puuttua yksipuoliseen päätöksentekoon lainsäädännöllä, mikäli työmarkkinajärjestöt eivät suostu maksujen muutoksiin.

Korporatistisesta perinteestä poikkeava lainsäädäntöteitse eteneminen saattaa tulla ajankohtaiseksi myös tasa-arvopolitiikassa, jos tasa-arvotavoitteet eivät kolmikantaisessa valmistelussa etene.

Korporatistisesta perinteestä poikkeava lainsäädäntöteitse eteneminen saattaakin tulla ajankohtaiseksi myös tasa-arvopolitiikassa, jos tasa-arvotavoitteet eivät kolmikantaisessa valmistelussa etene. Näin näyttää käyvän perhevapaauudistuksen lisäksi myös palkkatasa-arvoa edistävien toimien kanssa.

Nähtäväksi jää, onko kustannuksia kasvattavan perhevapaauudistuksen toteuttaminen enää mahdollista koronaviruksen aiheuttaman talousnäkymien heikentymisen vuoksi. Paineet kustannuksia lisäävien uudistusten perumiseksi kasvavat, ja perinteisesti juuri tasa-arvo on nähty hyvien aikojen luksuksena.

FT Anna Elomäki, yliopistotutkija, sukupuolentutkimus, Tampereen yliopisto

YTT, KTM Armi Mustosmäki, tutkijatohtori,yhteiskuntapolitiikka, Jyväskylän yliopisto.

FT Paula Koskinen Sandberg, tutkijatohtori Tampereen yliopisto

Tutkimus on tehty osana Suomen Akatemian rahoittamaa Gender, Power and Reconfigured Corporatism in Finland -hankkeessa, jossa tutkitaan sukupuolta, valtaa ja muuttuvaa työmarkkinajärjestelmää. Kirjoitus perustuu Politiikka-lehdessä julkaistuun tutkimusartikkeliin.

Julkaisu Radikaalin perhevapaauudistuksen haasteet ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Voit myös kuunnella artikkelin Johannes Lehtisen lukemana:

Sukupuolten tasa-arvo on palannut Juha Sipilän hallituksen mittaisen tauon jälkeen hallitusohjelmaan ja hallituksen poliittiseen puheeseen. Antti Rinteen hallituksen tavoite on ”nostaa Suomi tasa-arvon kärkimaaksi”, ja se lupaa ”kunnianhimoisesti parantaa tasa-arvoa yhteiskunnan eri osa-alueilla”.

Sekä asiantuntemus tasa-arvokysymyksissä että poliittinen sitoutuminen tasa-arvoon näkyvät Rinteen hallitusohjelmassa, toisin kuin Sipilän hallituksen hallitusohjelmassa. Miten tätä tasa-arvokysymysten keskeisyyttä tulisi lukea ja ymmärtää?

Rinteen hallitus tekee tasa-arvolla sekä symboli- että resurssipolitiikkaa.

Esitämme, että Rinteen hallitus tekee tasa-arvolla sekä symboli- että resurssipolitiikkaa.

Hallitusohjelmaa on julkisessa keskustelussa luettu etupäässä perinteisestä oikeisto-vasemmisto-näkökulmasta, mutta ohjelmateksti viestii näyttävästi politiikan arvoulottuvuuden kasvavasta merkityksestä. Tällä symbolisella tasolla tasa-arvo, syrjimättömyys ja ihmisoikeudet on asetettu politiikanteon uuteen keskiöön.

Euroopassa, jossa oikeistopopulismi ja (ääri)konservatiivisuus nousevat, Rinteen hallituksen ohjelma on vahva arvopoliittinen kannanotto. Sukupuolten tasa-arvo, syrjimättömyys ja ihmisoikeuksien painottaminen korostavat eroa Sipilän hallitukseen mutta ovat myös asemoitumista yhä näkyvämmin politiikan kenttää jäsentävälle niin sanotulle GAL-TAN-akselille (vihreä/vaihtoehtoinen/liberaalinen vs. traditionaalinen/autoritaarinen/nationalistinen).

Tasa-arvopolitiikka on myös resurssipolitiikkaa. Rinteen hallitus edustaa suunnanmuutosta Sipilän hallitukseen myös tässä mielessä: tasa-arvoreformeilla saa olla hintalappu, ja tasa-arvolle tärkeisiin julkisiin palveluihin investoidaan.

Useimmiten tasa-arvon edistämisessä on kyse rahasta, ja viime kädessä juuri resurssipolitiikassa tullaan testaamaan myös Rinteen hallituksen sitoutuminen sukupuolten tasa-arvoon.

Sukupuolten tasa-arvon asema hallituspolitiikassa vahvistuu

Rinteen hallituksen ohjelmassa tasa-arvo mainitaan peräti 71 kertaa. Sipilän hallituksen ohjelmassa se mainittiin viisi kertaa. Ohjelmassa puhutaan laajasti tasa-arvon lisäämisestä ja alueiden tasa-arvosta, mutta myös sukupuolten tasa-arvo on näkyvästi läsnä.

Sukupuolten tasa-arvo esitetään tavoitteena itsessään, ei instrumenttina tärkeämmäksi koettujen tavoitteiden kuten talouskasvun tai työllisyyden saavuttamiseen. Tasa-arvo ei ole oma erillinen politiikkalohkonsa, vaan läpäisee ohjelman eri strategiset kokonaisuudet.

Tämä on iso muutos verrattuna Sipilän hallituksen hallitusohjelmaan, jossa ei ollut tilaa sukupuolten tasa-arvolle – lukuun ottamatta lausetta ”Naiset ja miehet ovat tasa-arvoisia”.

Tasa-arvon paremman näkyvyyden taustalla ovat yhtäältä hallituspuolueiden ideologiat ja arvot. Sipilän hallituksessa keskusta ja perussuomalaiset korostivat tasa-arvon sijaan perhearvoja. Nyt SDP, vihreät, vasemmistoliitto ja RKP sitoutuivat jo vaaliohjelmissaan näkyvästi sukupuolten tasa-arvoon.

Tasa-arvo ei ole oma erillinen politiikkalohkonsa, vaan läpäisee ohjelman eri strategiset kokonaisuudet.

Ideologioiden lisäksi kyse on myös hallitusneuvotteluprosessista ja hallitusohjelman muodosta.

Sipilän hallituksen strateginen lähestymistapa puristi sukupuolten tasa-arvon ulos hallitusohjelmasta. Hallitusneuvotteluissa mentiin talous edellä, eikä tasa-arvo mahtunut lyhyeen (38 sivua ilman liitteitä), ”itsestäänselvyyksiä” välttävään hallitusohjelmaan.

Rinteen ilmiölähtöinen lähestymistapa tuotti tasa-arvonäkökulmasta parempia tuloksia. Se mahdollisti ongelmien tunnistamisen ja ratkaisujen visioinnin ainakin alkuun ilman talousraamin asettamia rajoja. Paluu yksityiskohtaisempaan ja pidempään ohjelmaformaattiin – Rinteen 182 sivun pituinen hallitusohjelma on kaikkien aikojen pisin – mahdollisti tasa-arvokysymysten yksityiskohtaisen käsittelyn.

Tasa-arvokysymysten vahva läsnäolo hallitusohjelmassa tarkoittaa sitä, että ne ovat tasa-arvotoimijoiden kritisoitavissa ja seurattavissa, eikä kansalaisyhteiskunnan energia mene kysymysten nostamiseen agendalle. Tasa-arvotoimijoiden – tutkijoiden, kansalaisyhteiskunnan, virkamiesten – huomio voi nyt siirtyä kirjausten toimeenpanoon, perinteiseen tasa-arvopolitiikan kompastuskiveen.

Toimeenpanon osalta huomio kiinnittyy myös työmarkkinajärjestöille annettavaan keskeiseen rooliin. Vaikka viime hallituskaudella työmarkkinajärjestöt nousivat täyttämään hallituksen jättämää tasa-arvopoliittista tyhjiötä, kuten Anna Elomäki, Paula Koskinen Sandberg, Johanna Kantola ja Milja Saari kirjoittavat artikkelisaan Sosiologia-lehdessä 2/2019, ovat ne perinteisissä neuvottelupöydissä olleet tasa-arvolain uudistusten, samapalkkaisuuden ja perhevapaiden edistämisen jarruina.

Sukupuolten tasa-arvolla on hallitusohjelmassa keskeinen symbolinen rooli. Paitsi että tasa-arvon teema viestii aktiivisesta resurssien uudelleenjaosta ja kutsuu kysymään, miten tämä eri politiikkalohkoilla toteutuu, se nousee yhdeksi keskeisistä muutoksen symboleista ja poliittisen kamppailun kohteista.

Sukupuolta koskevat kamppailut ovat niin kansallisten kuin globaalien poliittisten kiistojen ja ideologisten kamppailujen ytimessä: puhe “gender-ideologiasta” yhdistää erilaisia kansalliskonservatiivisia, uskonnollisia ja populistisia ryhmiä, joiden politiikan ytimessä on ajatus “luonnollisesta” sukupuolijärjestyksestä.

Rinteen hallitusohjelmassa tasa-arvo-ongelmat ovat koko yhteiskunnan ongelma.

Myös hallitusohjelman lupaus syrjimättömyydestä ja viitteet rasismin vastustamiseen ja eri vähemmistöjen aseman parantamiseen toimivat muutoksen symboleina.

Kontrastina Sipilän hallituksen pyrkimykseen opastaa maahanmuuttajia ”suomalaiseen tasa-arvomalliin” Rinteen hallitusohjelmassa tasa-arvo-ongelmat ovat koko yhteiskunnan ongelma.

Minkälaisen muutoksen hallitusohjelma tuo tasa-arvopolitiikan takatalveen?

Sukupuolten tasa-arvon näkökulmasta hallitusohjelman keskiöön nousevat uudistukset, jotka ovat aiemmin olleet merkittävien arvokamppailujen kohteena tai kaatuneet kiistoihin taloudellisista resursseista.

Edellisillä vaalikausilla arvokamppailujen jalkoihin jäänyt translaki uudistuu, mutta jää keskustan vaikutuksesta puolitiehen. Sukupuolen moninaisuus ja seksuaalinen tasa-arvo on kuitenkin huomioitu useissa hallitusohjelman kirjauksissa.

Naisiin kohdistuvan väkivallan poistaminen on suomalaisessa politiikassa ollut paitsi arvo- myös resurssikamppailujen keskiössä. Väkivallan sukupuolittuneen ja valtaan liittyvän ulottuvuuden tunnistaminen on ollut erityisen haasteellista julkisessa ja poliittisessa keskustelussa.

Nyt naisjärjestöjen pitkäaikainen tavoite, seksuaalirikoslain muuttaminen siten, että suostumuksen puutteesta tulee keskeinen raiskauksen määritelmässä, on toteutumassa. Naisiin kohdistuvan väkivallan yleisyys Suomessa tunnustetaan ja sen poistamiseksi esitetään useita keinoja, joiden toteuttaminen vaatii myös taloudellisia resursseja.

Euroopan neuvoston yleissopimus naisiin kohdistuvan väkivallan ja perheväkivallan ehkäisemisestä ja torjumisesta eli niin sanottu Istanbulin sopimus astui voimaan Suomessa jo 1.8.2015. Kuten monet kansainväliset elimet ovat todenneet, Suomen toimet naisiin kohdistuvan väkivallan ehkäisemiseksi ovat toistaiseksi olleet riittämättömiä. Rinteen hallituksen ohjelma ottaa merkittäviä askeleita Istanbulin sopimuksen toimeenpanemiseksi aikana, jolloin sopimus on vastatuulessa monessa oikeistopopulistien hallitsemassa Itä-Euroopan maassa.

Keskustalle tärkeä mutta naisten työurien ja taloudellisen aseman kannalta ongelmallinen kotihoidontuki säilyy nykyisellään

Viime hallituskaudella resursseihin – mutta myös arvoihin – kaatunut perhevapaauudistus palaa odotetusti valmisteluun. Siinä missä Sipilän hallitus teki uudistusta talouden lähtökohdista käsin, kustannusneutraalisti ja työllisyysvaikutukset edellä, nyt hoivan jakaminen ja muut tasa-arvokysymykset nousevat etualalle yhdessä perheiden hyvinvoinnin kanssa. Isille kiintiöityjä vapaita luvataan pidentää, mutta kompromissina keskustalle tärkeä mutta naisten työurien ja taloudellisen aseman kannalta ongelmallinen kotihoidontuki säilyy nykyisellään.

Resurssikamppailuihin liittyy myös päätös palauttaa Sipilän hallituksen leikkauspolitiikan varjolla rajoittama subjektiivinen oikeus kokopäiväiseen varhaiskasvatukseen ja perua ryhmäkokojen heikennys. Sen sijaan maksuton varhaiskasvatus jää toistaiseksi pitkän tähtäimen tavoitteeksi ja tulevien kamppailujen kohteeksi.

Kokonaisuutena arvioiden voidaan todeta, että siinä, missä Sipilän hallituksen tasa-arvopolitiikka oli usein jälkikäteistä reagoimista yhteiskunnassa esiin nousseisiin sukupuolten epätasa-arvon kysymyksiin, Rinteen hallitusohjelma sisältää useita tasa-arvon kannalta merkittäviä uusia avauksia ja sitoumuksen viedä vanhoja tavoitteita eteenpäin.

Viime vuosien merkittävimmät tasa-arvoa koskevat uudistukset eivät ole edenneet hallitusten toimin vaan kansalaisaloitteina.

Tämä on itsessään osoitus vahvasta sitoutumisesta tasa-arvopolitiikkaan, sillä viime vuosien merkittävimmät tasa-arvoa koskevat uudistukset – sukupuolineutraali avioliittolaki ja äitiyslaki – eivät ole edenneet hallitusten toimin vaan kansalaisaloitteina.

Arvopolitiikkana tasa-arvoa kannatetaan laajasti, mutta resurssipolitiikkana sillä on myös hintalappu. Abstrakteiksi jäävät resurssikirjaukset punnitaan julkisen talouden suunnitelmaa ja budjetteja laadittaessa. Tämä ennakoi poliittisia kamppailuja paitsi hallituksen ja opposition myös esimerkiksi hallituksen ja kuntien sekä työmarkkinaosapuolten välillä.

Talous ja tasa-arvo tullaankin asettamaan moneen kertaan vastakkain myös tällä hallituskaudella.

Tasa-arvoisempaa talouspolitiikkaa?

Hallitusohjelman talouslinja on tasa-arvonäkökulmasta selvä parannus edelliseen. Tasa-arvonäkökulmasta ongelmallisen leikkauspolitiikan sijaan luvataan uusia panostuksia sosiaaliseen infrastruktuuriin ja sosiaaliturvaan.

Varhaiskasvatuksen lisäksi hallitus investoi vanhushoivaan. Julkisiin hyvinvointipalveluihin suunnatut lisäresurssit tukevat sukupuolten tasa-arvoa, sillä naiset ovat miehiä riippuvaisempia julkisista palveluista. Naiset joutuvat usein myös täyttämään julkisten palvelujen aukkoja palkattomalla hoivatyöllä.

Panostukset hoivaan haastavat edellisen hallituksen politiikka kehystänyttä ymmärrystä julkisista hoivapalveluista leikattavana kustannuseränä.

Vaikka Rinteen hallitusohjelman tulonjakovaikutuksia ei ole vielä arvioitu sukupuolinäkökulmasta, pienimpiä eläkkeitä ja etuuksia korottavan ohjelman voi ennakoida kaventavan sukupuolten välisiä tuloeroja. Myös tässä on selvä ero edelliseen: miehet hyötyivät Sipilän hallituksen vero- ja etuusmuutoksista keskimäärin naisia enemmän, ja valtaosa hallituksen politiikan häviäjistä oli naisia.

Sukupuolitietoinen budjetointi hävisi kamppailun budjettiprosessin uudistamisesta ilmiöpohjaiselle budjetoinnille ja kestävän kehityksen budjetoinnille

Hallituksen sitoutuminen hyvinvointia ja tasa-arvoa edistävään talouspolitiikkaan kuitenkin testataan, jos työllisyys ei nouse odotetulle tasolle ja paineet uudistusten perumiseen ja menoleikkauksiin kasvavat.

Sukupuolitietoinen budjetointi ja talousarvion sukupuolivaikutusten arviointi jäävät ohjelmassa yksittäiseksi maininnaksi. Tämä on iso takaisku tasa-arvoiselle talouspolitiikalle, sillä ylimalkainen kirjaus irrallaan talousosiosta ei tarjoa riittävän vahvaa pohjaa sukupuolitietoisen budjetoinnin edistämiseen.

Näyttääkin siltä, että sukupuolitietoinen budjetointi hävisi kamppailun budjettiprosessin uudistamisesta ilmiöpohjaiselle budjetoinnille ja kestävän kehityksen budjetoinnille, jotka nostetaan erityisiksi kehittämiskohteiksi.

Suomi maailmalla – tasa-arvoa viemässä?

Sukupuolten tasa-arvo on perinteisesti ollut esillä Suomen kehityspolitiikassa. Rinteen hallitusohjelmassa tasa-arvo ja ihmisoikeudet ulotetaan retorisesti koko ulko- ja turvallisuuspolitiikan perustaksi ja tavoitteeksi.

Nähtäväksi jää, lähtevätkö Rinteen hallitus ja sen vihreä ulkoministeri Pekka Haavisto toteuttamaan Ruotsin feminististä ulkopolitiikkaa vastaavaa politiikkaa – tosin ainakin hallitusohjelman perusteella ilman ääneen lausuttua sitoutumista feminismiin.

Sukupuolten tasa-arvon näkökulmasta uutta ovat etenkin lukuisat tasa-arvokirjaukset suhteessa EU-politiikkaan.

Sukupuolten tasa-arvon näkökulmasta uutta ovat etenkin lukuisat tasa-arvokirjaukset suhteessa EU-politiikkaan. Suomi on vienyt tasa-arvoa ennen kaikkea kehittyviin maihin. Oikeistopopulismin ja äärikonservatismin saatua jalansijaa EU-maissa vientityö laajenee nyt lähemmäksi kotia.

EU-politiikassa sukupuolten tasa-arvo on esillä ensinnäkin keskeisenä arvona, jonka tulisi värittää kaikkea EU:n toimintaa, mukaan lukien johtajavalintoja. Lisäksi hallitusohjelmassa peräänkuulutetaan EU-tason yhteistyötä jäsenmaita nyt jakavassa sukupuolistuneen väkivallan politiikassa ja vaaditaan Istanbulin sopimuksen toimeenpanoa kaikessa EU:n toiminnassa.

Tasa-arvolla tehdään myös resurssipolitiikkaa. Hallitusohjelman mukaan tasa-arvon tulisi esimerkiksi näkyä EU:n talousarviossa ja kauppasopimuksissa. Talouden ja tasa-arvon suhteeseen liittyy oleellisesti myös EU:n sosiaalisen ulottuvuuden painottaminen.

Kamppailu tasa-arvosta jatkuu

Tasa-arvon paluu politiikan agendalle on merkittävä asia. Siinä ei ole kyse vain hallituspolitiikan tasa-arvopesusta tai retorisista eleistä, sillä onnistuessaan hallituksen tasa-arvoreformeilla on konkreettisia vaikutuksia esimerkiksi transihmisten, pikkulasten ja heidän vanhempiensa sekä seksuaalirikosten uhrien elämään.

Lisäksi tasa-arvokysymysten nouseminen vahvasti hallituksen agendalle tarkoittaa sitä, että ne ovat olemassa poliittisina kysymyksinä. Niihin voi kohdistaa vaatimuksia, niistä voi keskustella ja niiden toimeenpanoa voi seurata.

Tasa-arvokysymysten nouseminen vahvasti hallituksen agendalle tarkoittaa sitä, että ne ovat olemassa poliittisina kysymyksinä.

Samalla on selvää, ettei tasa-arvokamppailua ole tällä hallitusohjelmalla voitettu, vaan se jatkuu. Tasa-arvoreformit maksavat, mikä ei miellytä toimijoita, jotka kyllä sitoutuvat tasa-arvoon arvona mutta eivät ole valmiita edistämään sitä rahalla.

Resurssipolitiikassa vastapuolella eivät olekaan vain tasa-arvon vastustajat, vaan tasa-arvotoimia voivat asettua vastustamaan myös valtion, kuntien ja yritysten taloudesta huolissaan olevat tolkun ihmiset sekä etujaan valvovat intressiryhmät.

Kamppailu resursseista voi vesittää uudistukset. Juuri näissä kamppailuissa testataan hallituksen tasa-arvopolitiikan vahvuus – ja sen heikot kohdat.

FT Anna Elomäki on yliopistotutkija Tampereen yliopistossa. Johanna Kantola on professori Tampereen yliopistossa. Anu Koivunen on professori Tampereen yliopistossa. YTT, dosentti Hanna Ylöstalo on tutkija Helsingin yliopiston tutkijakollegiumissa.

Julkaisu Tasa-arvopolitiikan vastaisku? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Juha Sipilän hallitus on ollut ankaran sukupuolten tasa-arvoa koskevan kritiikin kohteena. Hallitusohjelman puuttuvien tasa-arvotavoitteiden sekä tasa-arvoa taaksepäin vievän talouskuri- ja kilpailukykypolitiikan lisäksi kritiikkiä on herättänyt toukokuussa 2016 julkistettu, heikoksi, kunnianhimottomaksi ja kapeaksi nähty hallituksen tasa-arvo-ohjelma.

Tasa-arvopolitiikan tämänhetkisestä alennustilasta olisi helppo syyttää Sipilän oikeistokonservatiivisen hallituksen leikkauspolitiikkaa ja arvokonservatiivisia painotuksia. Kun Sipilän hallituksen tasa-arvo-ohjelmaa tarkastellaan osana 2000-luvun hallitusten tasa-arvo-ohjelmien jatkumoa, näyttää kuitenkin siltä, että heikossa tasa-arvopolitiikassa on kyse pysyvämmästä ilmiöstä, jonka juuret ovat valtion ja julkishallinnon muutoksissa.

Heikossa tasa-arvopolitiikassa on kyse pysyvämmästä ilmiöstä, jonka juuret ovat valtion ja julkishallinnon muutoksissa.

Tasa-arvo-ohjelmien muoto ja toimenpiteet ovat kautta 2000-luvun mukailleet uusliberalistisen hallinnan logiikkaa. Tasa-arvopolitiikan tehtäväksi muodostuu talouspoliittisten päämäärien tukeminen, ja keinot tasa-arvon tavoitteluun teknistyvät ja muuntuvat päämääriksi itsessään.

Tämän tasa-arvopolitiikan hallinnollistumiseksi kutsumamme kehityksen kiihtyminen tällä hallituskaudella johtuu analyysimme mukaan ennen kaikkea Sipilän hallituksen ”strategisessa hallitusohjelmassa” aktualisoituneista pitkäaikaisista pyrkimyksistä vahvistaa hallituksen ”strategista visiota” ja sen toimeenpanoa.

Suomessa valtion ja julkishallinnon strategisuutta korostava puhe on vahvistunut 2010-luvulla muun muassa OECD:n, Sitran ja hallituspolitiikan kehittämishankkeiden (KOKKA, OHRA) myötävaikutuksesta. Strategisuuden korostaminen on osa pidempää uusliberaalien hallintouudistusten jatkumoa, jonka voi nähdä uusliberaaliin hallintaan oleellisesti kuuluvan tehokkuus- ja kilpailukykyajattelun viimeaikaisena seuralaisena.

Tasa-arvopolitiikan hallinnollistuminen on työntänyt sukupuolten tasa-arvoa pois politiikan agendalta, epäpolitisoinut tasa-arvoa ja tukenut arvokonservatiivisia pyrkimyksiä sivuuttaa tasa-arvo.

Strategisuutta korostavassa puhetavassa ja siihen liittyvässä hallituspolitiikan uudistuksessa on kyse yksityisen sektorin managerististen johtamisoppien leviämisestä politiikan alueelle tavalla, joka epäpolitisoi päätöksentekoa.

Tasa-arvopolitiikan hallinnollistuminen on työntänyt sukupuolten tasa-arvoa pois politiikan agendalta, epäpolitisoinut tasa-arvoa ja tukenut arvokonservatiivisia pyrkimyksiä sivuuttaa tasa-arvo.

Instrumentalisoitu ja sivuutettu tasa-arvo

Ennen Sipilän strategista hallitusohjelmaa OECD, Sitra ja hallinnonkehittämishankkeet olivat suositelleet, että hallitusohjelman tulisi olla tiivis ja keskittyä muutamaan horisontaaliseen politiikkatavoitteeseen. Muut prosessit tulisi ohjata tukemaan päätavoitteiden saavuttamista. Näitä suosituksia mukaileva hallitustyöskentelyn uudistus on johtanut tasa-arvopolitiikan roolin kaventumiseen.

1990-luvulla ja 2000-luvun alussa hallitusohjelmien jatkuvasti tarkentuneet tasa-arvotavoitteita ja -toimenpiteitä koskevat kirjaukset valjastivat hallitusohjelmat tasa-arvopolitiikan välineiksi. Sen sijaan 2010-luvulla tasa-arvopolitiikka on alettu nähdä keinona hallituksen päätavoitteiden saavuttamiseen.

Sukupuolten tasa-arvolle jää uudessa, strategisuutta korostavassa politiikkaohjausmallissa päätavoitteiden kirittäjän rooli.

Jyrki Kataisen hallituksen tasa-arvo-ohjelman (2012–2015) mukaan ”[t]asa-arvo-ohjelman toimet edistävät hallitusohjelman kolmea painopistettä.” Myös Sipilän hallituksen tasa-arvo-ohjelman ilmoitetaan tukevan hallitusohjelman keskeisten tavoitteiden saavuttamista. Sukupuolten tasa-arvolle jää uudessa, strategisuutta korostavassa politiikkaohjausmallissa päätavoitteiden kirittäjän rooli.

Sipilän hallitusohjelma, joka edeltäjistään poiketen ei sisällä tasa-arvotavoitteita tai toimenpiteitä tasa-arvon edistämiseksi, havainnollistaa, että tasa-arvo politiikka-alueena on vaarassa kadota isoihin teemoihin ja hankkeisiin keskittyvän strategisen hallituspolitiikan agendalta.

Laajoihin poikkihallinnollisin tavoitteisiin ja kärkihankkeisiin keskittyvä hallituspolitiikan tekemisen tapa herättää kysymyksen siitä, onko tasa-arvo tarpeeksi suuri yhteiskunnallinen kysymys tullakseen huomatuksi päämääränä itsessään tai edes tullakseen integroiduksi muihin isoihin teemoihin.

Hallinnollistunut tasa-arvopolitiikka ja epäpolitisoitunut tasa-arvo

Tasa-arvo-ohjelmissa ja niiden seuranta-asiakirjoissa on alusta asti korostunut ajatus tasa-arvopolitiikan hallittavuudesta ja johdettavuudesta. Tietyt manageristiseen hyvään hallintoon liitetyt piirteet – prioriteettien valikointi, selkeät tavoitteet, konkreettiset keinot ja tulosten mittaaminen – ovat olleet tärkeä osa tasa-arvo-ohjelmien muotoa ja tasa-arvopolitiikan tekemisen tapaa läpi 2000-luvun. Strategisuuden korostumisen myötä manageristisiin hyvän hallinnon periaatteisiin liittyvät vaateet määrittävät tasa-arvo-ohjelmia entistä vahvemmin.

Priorisointia, tavoitteenasettelua, konkreettisuutta, seurantaa ja vaikuttavuuden arviointia koskeviin vaateisiin liittyy tasa-arvonäkökulmasta useita ongelmia.

 Pyrkimys rajata teemojen määrää jättää sivuun monia tasa-arvo-ongelmia.

Joissain ohjelmissa näkyy pyrkimys rajata teemojen määrää. Se jättää sivuun monia tasa-arvo-ongelmia sekä kansainvälisiä ja kotimaisia velvoitteita edistää sukupuolten tasa-arvoa tietyillä alueilla. Tulosten näyttämisen tarve saattaa puolestaan johtaa siihen, että tavoitteet laaditaan numeerisiksi ja helposti todennettaviksi ja että toimenpiteistä tehdään helposti mitattavia.

Samaan aikaan hallinnolliset käytännöt, kuten toimenpidevaihtoehtojen selvittäminen, eri prosessien seuraaminen ja arviointi tasa-arvonäkökulmasta sekä tasa-arvon integroiminen jo olemassa oleviin tai käynnistyviin hankkeisiin ja ohjelmiin, ovat saaneet tasa-arvo-ohjelmien toimenpidearsenaalissa yhä enemmän tilaa.

Suomessa tasa-arvoa on edistetty niin kutsutulla kaksoisstrategialla: erityisillä tasa-arvoaloitteilla sekä valtavirtaistamalla sukupuolinäkökulma kaikkeen päätöksentekoon.

2000-luvulla tasa-arvo-ohjelmien toimenpiteiden painopiste kaikilla teema-alueilla on liukunut erityistoimista (esimerkiksi selvitykset ja tutkimukset, tasa-arvohankkeet, koulutus ja ohjeistus, tasa-arvotyön rakenteiden ja verkostojen luominen, palvelut ja etuudet) kohti tasa-arvon integrointia jo olemassa oleviin tai kehitteillä oleviin hankkeisiin, ohjelmiin tai prosesseihin. Sipilän hallituksen tasa-arvo-ohjelman toimenpiteistä tällaisia on jo lähes puolet.

Siirtymä tasa-arvon edistämisen kaksoisstrategista yksöisstrategiaan kytkeytyy strategisuus-puhetapaan liittyvään laajojen poikkihallinnollisten päämäärien ja hankkeiden korostamiseen. On luontevaa, että tasa-arvoa edistetään siellä, mihin huomio ja resurssit kohdentuvat.

Hallinnollistumisen seurauksena tasa-arvopolitiikka on alkanut enenevissä määrin muistuttaa hyvän hallinnon käytäntöjen luomista, noudattamista ja levittämistä. Kun tasa-arvoon liittyvät poliittiset kysymykset määrittyvät hallinnon ongelmiksi, on riskinä tasa-arvon epäpolitisoituminen.

Kun tasa-arvoon liittyvät poliittiset kysymykset määrittyvät hallinnon ongelmiksi, on riskinä tasa-arvon epäpolitisoituminen.

Tasa-arvo-ohjelmien manageristinen muoto muuntaa tasa-arvopolitikkaa intressittömäksi ohjauspuheeksi, jossa asiat ymmärretään käytännöllisinä eikä poliittisina ongelmina ja jossa korostuvat analyysin ja ongelmien tunnistamisen sijaan saavutettavissa olevat tavoitteet ja tehokkaat, konkreettiset keinot. Hyvää hallintoa korostava lähestymistapa neutralisoi potentiaalisesti kiistanalaisia kysymyksiä ja yksinkertaistaa monimutkaisia tasa-arvo-ongelmia.

Strategisen hyvän hallinnon kehyksessä on vaikea tehdä tasa-arvopolitiikkaa tavalla, joka kyseenalaistaisi uusliberalistisen hallinnan ja siihen liittyvät poliittiset tavoitteet. Tämä myös rajoittaa tasa-arvopolitiikan mahdollisuuksia tavoitella radikaalia muutosta, esimerkiksi murtaa hoivaan liittyviä sukupuolittuneita jakoja.

Hallinnollistuminen ja strategisuus arvokonservatiivisten pyrkimysten tukena

Tasa-arvopolitiikan hallinnollistuminen ja pyrkimykset strategisuuteen saattavat tukea arvokonservatiivisia pyrkimyksiä sivuuttaa sukupuolten tasa-arvo, sillä neutraaleiksi mielletyt manageristiset hallinnon käytännöt auttavat oikeuttamaan erilaisia poliittisia tavoitteita.

Kysymys on olennainen etenkin Sipilän oikeistokonservatiivisen hallituksen tasa-arvopolitiikan yhteydessä. Vanhemmuuden jakaminen ja perhevapaiden kehittäminen ovat olleet tärkeä osa aiempia tasa-arvo-ohjelmia ja tasa-arvoselontekoa, mutta Sipilän hallituksen tasa-arvo-ohjelmasta nämä teemat puuttuvat lähes kokonaan. Kiistely perhevapaauudistuksesta ja kotihoidontuesta kertoo ideologisesta kamppailusta hallituspuolueiden välillä.

Tiettyjen teemojen poisjättäminen tasa-arvo-ohjelmasta kehystyy pikemmin tekniseksi vaatimukseksi kuin ideologiseksi ja poliittiseksi valinnaksi.

Sipilän hallituksen omaksumaan strategisuutta korostavaan puhe- ja työskentelytapaan liittyvä vaatimus rajatusta määrästä prioriteetteja merkitsee sitä, että tiettyjen teemojen poisjättäminen tasa-arvo-ohjelmasta kehystyy pikemmin tekniseksi vaatimukseksi kuin ideologiseksi ja poliittiseksi valinnaksi.

Myös hallituksen strategisuuteen yhdistämä tapa asettaa sekä pitkän tähtäimen että hallituskauden mittaisia tavoitteita tukee arvokonservatiivisia pyrkimyksiä, jotka heikentävät tasa-arvopolitiikkaa. Sipilän hallitus jättikin konflikteja aiheuttavan tavoitteen hoivavastuun jakamisesta pitkän tähtäimen tavoitteisiin.

Strategisuuteen ja hyvään hallintoon vetoaminen saattaa siten toimia väitteenä, joka legitimoi pyrkimyksiä heikentää tasa-arvopolitiikkaa. Lisäksi strategisuusretoriikasta ja siihen liittyvistä toimintatavoista muodostuva siloitettu pinta peittää alleen tasa-arvopolitiikkaan liittyvät konfliktit ja ideologiset erimielisyydet.

Tasa-arvopolitiikka strategisessa valtiossa

Politiikka on ytimeltään kamppailua arvoista, intresseistä ja ideologioista. Strategisessa valtiossa tasa-arvopolitiikka on heikoissa kantimissa etenkin siksi, että manageristisessa, strategisuusopeista ammentavassa hallituspolitiikassa tasa-arvopolitiikasta tulee näennäisen neutraalia politiikkaa.

Manageristisessa, strategisuusopeista ammentavassa hallituspolitiikassa tasa-arvopolitiikasta tulee näennäisen neutraalia politiikkaa.

Sellaisessa politiikassa etsitään pikemmin rationaalisia ratkaisuja muualla määriteltyihin ongelmiin kuin visioidaan, keskustellaan ja kamppaillaan siitä, miltä tasa-arvoinen yhteiskunta näyttäisi. Tämä heikentää tasa-arvopolitiikan muutosvoimaa ja mahdollisuutta horjuttaa yhteiskunnan sukupuolittuneita valtarakenteita.

Tasa-arvopolitiikassa jos missä tulisi pystyä kyseenalaistamaan laajalti sukupuolten tasa-arvolle ongelmalliseksi todistettu talouskuripolitiikka. Valtion ja hallinnan muutoksia myötäilevä tasa-arvopolitiikka ei tähän kuitenkaan pysty. Ainakin se tarvitsee tuekseen muita toimijoita, kuten kansalaisjärjestöjä, tutkijoita ja tasa-arvoaktivisteja.

Kirjoitus perustuu tuoreessa Politiikka-lehdessä 2/2017 julkaistuun artikkeliin ”Tasa-arvopolitiikan U-käännös? Hallituksen tasa-arvo-ohjelmat hallinnan välineenä”.

FT Anna Elomäki työskentelee tutkijatohtorina Helsingin yliopistossa. Hänen Suomen Akatemian rahoittama tutkimushankkeensa käsittelee tasa-arvopolitiikan ja tasa-arvopuheen taloudellistumista. YTT, dosentti Hanna Ylöstalo työskentelee tutkijatohtorina Tampereen yliopistossa. Hän tutkii Suomen Akatemian rahoittamassa FiDiPro-professori Lisa Adkinsin johtamassa tutkimushankkeessa talouden ja yhteiskunnan suhteita.

Julkaisu Tasa-arvopolitiikan U-käännös? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Suomalainen tasa-arvokenttä odottaa kuumeisesti hallituksen tasa-arvo-ohjelman valmistumista. Ohjelma oli määrä julkistaa vuoden 2015 lopulla.

Tasa-arvo-ohjelmaan kohdistuu suuria odotuksia, koska Juha Sipilän hallituksen ohjelma oli tasa-arvokentälle suuri pettymys. Hallitusohjelma on ensimmäinen sitten 1990-luvun alun, joka ei sisällä tasa-arvopoliittisia tavoitteita esimerkiksi suhteessa palkkaeroihin, työmarkkinoiden sukupuolisegregaation purkuun tai sukupuolistuneeseen väkivaltaan.

Sen sijaan hallitusohjelmassa todetaan, että ”naiset ja miehet ovat tasa-arvoisia Suomessa”. Isien oikeudet erotilanteissa ja maahanmuuttajanaisten kotoutumiseen tähtäävät toimet jäävät ainoiksi sukupuolten tasa-arvon ongelmakohdiksi, joihin aiotaan puuttua.

Hallitusohjelman muotoilu herätti runsaasti kritiikkiä. 85 professorin ja erikoistutkijan hallitukselle suuntaamaa kirjelmää seuranneessa keskustelussa saatiin kuulla useaan otteeseen Twitteriä myöten, että ”tasa-arvon edistäminen on itsestäänselvyys hallitukselle”.

Viesti kriitikoille oli, ettei muuta tulisi edes epäillä. Kritiikin seurauksena hallitus lopulta lupasi myös tasa-arvo-ohjelman, jonka valmistumista edelleen odotetaan.

Poliittinen puhe sukupuolten välisestä tasa-arvosta on ”itsestäänselvyytenä” siivottu pois hallituksen poliittisesta puheesta.

Tasa-arvotoimijoiden näkökulmasta tilanne on paradoksaalinen. Samaan aikaan, kun keskusta-oikeistohallituksen politiikka on osoittautumassa merkittäväksi sukupuolten välisen tasa-arvon kannalta, poliittinen puhe sukupuolten välisestä tasa-arvosta on ”itsestäänselvyytenä” siivottu pois hallituksen poliittisesta puheesta.

Samaan aikaan, kun hallitus poliittisin päätöksin vie Suomea sukupuolten välisessä tasa-arvossa kovaa vauhtia taaksepäin, tasa-arvon käsite tyhjenee sukupuolta koskevista kysymyksistä.

Tässä kirjoituksessa väitämme, että hallituksen ohella myös oppositiolla on roolinsa sukupuolen tyhjentymisessä tasa-arvosta.

Itsestäänselvyys väistöliikkeenä

Tasa-arvon itsestäänselvyyden korostamisella on useita merkityksiä. Se on yhtäältä niin Suomessa kuin muissa Pohjoismaissa osa kansallista minä-kertomusta: kansainvälisessä vertailussa Suomi on tasa-arvoinen ja naisystävällinen maa.

Toisaalta puhe tasa-arvosta ”itsestäänselvänä” kääntää poliittisen katseen pois jäljellä olevista ongelmista. Puhetapa ilmentää ajatusta, että sukupuolten tasa-arvo on Suomessa jo saavutettu tai että tasa-arvon saavuttamiseksi tarvittavat keinot ovat jo paikallaan.

Tasa-arvo määrittyy politiikan alueen asemesta henkilöiden eettiseksi sitoumukseksi.

Itsestäänselvyyden retoriikka luo mielikuvaa, että kehitys kohti tasa-arvoa on väistämätön, eikä siksi edellytä aktiivista politiikkaa. Tällöin tasa-arvo määrittyy politiikan alueen asemesta henkilöiden eettiseksi sitoumukseksi.

Näin puhe itsestäänselvyydestä on väistöliike, joka peittää aktiivisen politiikan – tavoitteiden, tahtomisen, tekojen – poissaolon. Sukupuolten välinen tasa-arvo ei nimittäin ollut juurikaan esillä yhdenkään hallituspuolueen eduskuntavaaliohjelmassa.

Yhtäältä väistöliike verhoaa arvokonservatiivisuutta. Keskustan ja perussuomalaisten vaaliohjelmissa painotetaan ”perhepolitiikkaa”, ja ensi kertaa Suomessa onkin kristillisdemokraattien tavoitteena pitkään ollut perheministeri. Sukupuolten tasa-arvo on alistettu puheelle perheestä.

Toisaalta väistöliikkeellä peitetään hallituspuolueiden välisiä eroja tasa-arvokysymyksissä. Kokoomus haluaa uudistaa vanhempainvapaajärjestelmän niin, että ”se tukee tasa-arvoista vanhemmuutta ja lisää pienten lasten vanhempien työllisyyttä”, toisin sanoen lisää isien vanhempainvapaiden käyttöä ja äitien työssäkäyntiä. Keskustan vaaliohjelma korostaa perheiden ”valinnanvapautta” ja tyrmää ”kotihoidon pakkokiintiöittämisen äidin ja isän kausiin”. Perussuomalaiset ovat samalla linjalla.

Tasa-arvon itsestäänselvyyden korostaminen peittää myös sen, että sukupuolten tasa-arvo on vaikea yhdistää hallituksen pyrkimyksiin pienentää julkista sektoria ja yksityistää hoivaa. Julkisen sektorin leikkaukset kohdistuvat erityisesti naisvaltaisiin aloihin, ja vastuu lasten ja ikääntyneiden hoivasta on valtaosin naisilla.

Lisäksi päivähoito-oikeuteen ja varhaiskasvatukseen kohdistuvat leikkaukset sekä päivähoidon asiakasmaksujen korotukset heikentävät naisten työllisyyttä, tuloja ja työssäkäynnin ehtoja.

Talousliberalismin abstrakti, valintoja tekevä yksilö ja arvokonservatiivinen perheajattelu lyövät toisiaan korville, samoin kuin talouskuri- ja tasa-arvopolitiikka.

Kamppailu tasa-arvosta

Hallituksen vaikeneminen sukupuolten tasa-arvosta teki tasa-arvon käsitteestä ja teemasta keskeisen lyömäaseen oppositiolle. Tasa-arvo mainitaan kesän ja syksyn 2015 eduskuntakeskusteluissa säännöllisesti, yleensä opposition toimesta.

Tasa-arvon merkitys on liudentunut.

Puhetta tasa-arvosta on siis riittänyt, mutta samalla tasa-arvon merkitys on liudentunut. Lähes mitä tahansa asiaa kuvaillaan tasa-arvoiseksi, kun halutaan korostaa sen olevan oikeudenmukaista ja reilua kontrastina hallituksen esityksiin.

Tasa-arvolla oppositio viittaa esimerkiksi koko maan kattavaan hyväkuntoiseen tieverkkoon, keliaakikoiden ruokavaliokorvaukseen, lasten oikeuteen varhaiskasvatukseen sekä autottomien liikkumisen mahdollistavaan raideliikenteeseen.

Sukupuolten tasa-arvokin on esillä, joskin harvemmin. Ruotsalaisen kansanpuolueen Eva Biaudet’n mukaan oikeus subjektiiviseen päivähoitoon on ollut ”naisten tasa-arvon suurin voitto” ja leikkaukset siihen ”suurin tasa-arvon takapakki, askel taaksepäin”, jonka hän on kokenut. Vihreiden Outi Alanko-Kahiluoto näki leikkauksen taustalla hallituksen ”ideologisen halun” ”ajaa äidit pois työelämästä”.

Pienipalkkaisista naisista tuli vuoden 2015 eduskuntakeskusteluissa figuuri, jonka avulla pyrittiin tunteikkaasti osoittamaan hallituksen toimien epäoikeudenmukaisuus. Keskustelussa vuorotteluvapaajärjestelmän muuttamisesta vihreiden Touko Aalto totesi haluavansa leikkaajien katsovan ”silmästä silmään vaikka pienituloista kirjastonhoitajaa, naisvaltaisilta aloilta, palvelualoilta sairaanhoitajia, monia niitä ihmisiä, jotka tekevät todella raskasta työtä” ja sanovan ”tämä on teille vain luksusta”.

Eduskuntakeskusteluissa hallitus ja oppositio käyttävät tasa-arvoa retorisena välineenä puoluepoliittisessa kädenväännössä ja kamppailevat käsitteen omistajuudesta. Kun oppositio kritisoi hallituksen kaavailemaa äidin työnantajalle maksettavaa kertakorvausta tapana jakaa vanhemmuuden kustannuksia, kokoomuksen Sari Sarkomaa kiitti hallitusta siitä, että ”tämä hallitus tekee todellista tasa-arvopolitiikkaa”.

Eduskuntakeskusteluissa hallitus ja oppositio käyttävät tasa-arvoa retorisena välineenä puoluepoliittisessa kädenväännössä ja kamppailevat käsitteen omistajuudesta.

Tasa-arvon liudentuminen ja tyhjentyminen sukupuolesta ei koske vain hallitusohjelmaa tai eduskunnan keskusteluja, vaan on laajempi ilmiö. Esimerkiksi SDP:n eduskuntavaaliohjelmassa sana tasa-arvo esiintyi kaikkiaan 16 kertaa, mutta vain yhdessä kohdassa, työmarkkinoita ja perhevapaita koskevassa kirjauksessa, kyse oli sukupuolten välisestä tasa-arvosta.

Poikkeuksena tästä yleisestä trendistä sekä RKP että ”feministiseksi puolueeksi” itseään nimittävät vihreät ovat esittäneet yksityiskohtaisia tavoitteita ja toimia sukupuolten välisen tasa-arvon edistämiseen. Runsaimmin niitä oli vasemmistoliitolla.

Vasemmistoliiton voikin tulkita hävinneen vaalit paitsi muista puolueista poikkeavalla elvytystä korostavalla talouspuheella, myös leikkauspolitiikkaan sopimattomalla tasa-arvopuheella, joka keskittyy epätasa-arvon rakenteisiin ja niiden purkamiseen.

Tehokas ja teknistynyt tasa-arvo

Tasa-arvokäsitteen tyhjentyminen sukupuolesta limittyy laajempaan tasa-arvoa käsittelevän puheen muutokseen. Tasa-arvolla argumentoidaan yhä useammin osana uusliberaalia agendaa, taloudellisen tehokkuuden nimissä.

Vihreiden vaaliohjelmassa tasa-arvo on rohkeaa ja fiksua: ”Uljas ja rohkea yhteiskunta (…) takaa jokaisen ihmisen yhdenvertaisuuden ja tasa-arvon. (…) Tasa-arvoisimmat yhteiskunnat ovat onnellisimpia ja parhaiten pärjääviä.”

RKP:n retoriikassa tasa-arvo on yksi toimintaa ohjaava arvo hyvän hallinnon ja toimivien markkinoiden rinnalla: ”Haluamme tehdä työtä pohjoismaisen avoimuuden, hyvän hallinnon, tasa-arvon, toimivien markkinoiden ja ihmisoikeuksien mukaan.”

Myös sukupuolten välinen tasa-arvo liitetään taloudelliseen tehokkuuteen. ”Suomella ei ole varaa jättää yhä koulutetumpien naistemme panosta täysimääräisesti käyttämättä”, perustelee Sofia Vikman (kok.) vanhemmuuden kustannusten tasausta.

Tasa-arvon taloudellista hyötyä korostavaa retoriikka käyttävät nimenomaan kokoomuksen ja RKP:n edustajat. Keskusta ja perussuomalaiset eivät liitä sukupuolten tasa-arvoa talouteen.

Tehokkuuspuhe edellyttää tasa-arvon mittaamista, ja suurin osa sukupuolten tasa-arvoa sivuavasta eduskuntakeskustelusta liittyykin hallituksen esitysten puuttuviin tai puutteellisiin sukupuolivaikutusten arviointeihin.

Huomio suuntautuu pois harjoitetusta politiikasta ja sen taustalla olevista ideologisista valinnoista.

Tällä puhetavalla on merkittäviä seurauksia. Kun kritiikki keskittyy tasa-arvolain ja virkamiesohjeistuksen mukaisten vaikutusarviointien puutteeseen, kysymys tasa-arvosta muuttuu kysymykseksi hyvästä hallinnosta, lainsäädännöstä ja päätöksenteosta. Samalla huomio suuntautuu pois harjoitetusta politiikasta ja sen taustalla olevista ideologisista valinnoista.

Teknistynyt tasa-arvopuhe sopii sekä oppositiolle että hallitukselle. Paitsi että oppositiokansanedustaja voi sen avulla kritisoida hallitusta, hallituspuolueen kansanedustaja voi kannattaa tasa-arvoa vaatimalla vaikutusarvointeja ilman, että ottaa kantaa politiikan sisältöön.

Vaikka sukupuolten tasa-arvon taloudellista hyötyä korostava retoriikka on Suomessa yhä harvinaista verrattuna esimerkiksi EU-tasoon, se raamittaa tasa-arvokeskustelun jo muutoinkin kaventunutta tilaa. Tasa-arvon edistäminen aktiivisena politiikkana typistyy tekniseksi hallinnon työkaluksi, joka on tutkimuskirjallisuudessa liitetty uusliberaaliin hallintaan ja tasa-arvopolitiikan alasajoon.

Politiikan alueelta katoava tasa-arvo

Hallituksen tasa-arvo-ohjelman viivästyminen ei sinänsä yllätä. Nostamalla esiin sukupuolten välistä tasa-arvoa koskevat kysymykset hallitus riskeeraa vaivalla rakentamansa itsestäänselvyyden ja sille perustuvan hiljaisuuden suojan. Epätasa-arvosta ja sen edistämisestä uhkaa tulla poliittinen teema, jossa myös hallituksen sisäiset jännitteet tulevat esiin.

Epätasa-arvosta ja sen edistämisestä uhkaa tulla poliittinen teema, jossa myös hallituksen sisäiset jännitteet tulevat esiin.

Tasa-arvokentän näkökulmasta nykytilanne on vaikea. Sekä itsestäänselvyyden retoriikka että tasa-arvon käsitteen tyhjentyminen sukupuolesta rajaavat kysymyksen naisten ja miesten tasa-arvosta politiikan ulkopuolelle.

Itsestäänselvyytenä tai arvona, joka ei vaadi tekoja, tasa-arvo katoaa politiikan alueelta. Tällöin ainoaksi mahdollisuudeksi uhkaa jäädä yleistyvä teknistynyt keskustelu vaikutusarvioinneista, eli puhe tasa-arvosta uusliberaalin agendan puitteissa, taloudellisen tehokkuuden tai yksilön valinnanvapauden kysymyksenä.

Anna Elomäki on tutkijatohtori ja Johanna Kantola akatemiatutkija Helsingin yliopistossa. Anu Koivunen toimii professorina Tukholman yliopistossa. Hanna Ylöstalo on tutkija Nuorisotutkimusverkostossa. 

Kirjoittajat johtavat Koneen säätiön rahoittamaa tieteen yleistajuistamisen hanketta Tasa-arvovaje, joka tuottaa ja levittää tutkimukseen perustuvaa, ajankohtaista tietoa sukupuolen ja talouden välisistä suhteista. Tasa-arvovaje julkistetaan maaliskuussa 2016.

Julkaisu Tasa-arvo tyhjenee sukupuolesta suomalaisessa politiikassa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.