Asiantuntijoiden kohtaama vihapuhe ja asiaton palaute on polttavan ajankohtainen ongelma, joka on noussut viime vuosina nopeasti sekä kansallisiin että kansainvälisiin uutisotsikoihin. Monitahoinen ilmiö hämmentää tutkijoita, koska sen laajuutta ja vaikutuksia on vaikea mitata.

Vihapuhe ja häirintä on ilmiönä ikivanha, mutta se on saavuttanut internetin kehityksen myötä nopeasti valtavat mittasuhteet. Julkisuudessa vihapuhetta on puitu viljalti, mutta ehdotukset sen suitsimiseksi ovat olleet korkealentoisia ja jääneet usein juhlapuheiden tasolle. Poliisi ei ehdi tutkia kaikkia viharikoksia siitä huolimatta, että vihapuheita tutkimaan perustettiin uusi tutkimusryhmä vuonna 2017.

Tyypillisesti asiaton palaute yllättää kokijansa. Se kilahtaa vastaanottajalleen sähköpostina tai yksityisviestinä tai se saattaa tulla esiin blogissa tai julkisella keskustelupalstalla, jossa asiantuntijaa arvioidaan hänen nimellään.

Vihapuhetta ovat Euroopan neuvoston ministerikomitean määritelmän mukaan kaikki ilmaisumuodot, jotka levittävät, lietsovat, edistävät tai oikeuttavat etnistä vihaa, ulkomaalaisvastaisuutta, antisemitismiä tai muuta vihaa, joka pohjautuu suvaitsemattomuuteen.

Suppeamman määritelmän mukaan vihapuheeksi lasketaan vain kansanryhmiin kohdistuva kielteinen ilmaisu. Termiä käytetään kuitenkin yleisesti myös yksilöihin kohdistuvasta häirinnästä.

Häiritsevässä palautteessa painottuu vihapuhetta enemmän se, minkä yksilö itse kokee häiritsevänä.

Häiritseväksi palautteeksi taas voidaan laskea kaikki henkilöön käyvä tai muuten asiaton kommentointi, joka seuraa henkilön esiintymisestä julkisuudessa joko eri mediakanavien kautta, tekstin tai kuvien välityksellä tai suoraan yleisön edessä. Häiritsevässä palautteessa painottuu vihapuhetta enemmän se, minkä yksilö itse kokee häiritsevänä.

Tiedonjulkistamisen neuvottelukunnan määritelmän mukaan häiritsevä palaute aiheuttaa saajalleen kohtuutonta pahaa mieltä ja ahdistusta. Häiritsevä palaute voi olla fyysistä tai sisältää fyysisen uhkauksen. Se voi kohdistua myös asiantuntijan lähipiiriin tai omaisuuteen.

Asiaton palaute voi olla naamioituna asialliseen asuun

Vihapuheen ja asiattoman palautteen erottaminen asiallisesta mutta joskus kiivaastakin kritiikistä saattaa olla hankalaa. Perusteltu kritiikki ja erimielisyyden osoittaminen on sallittua ja julkisen keskustelun kannalta toivottavaakin, vaikka sekin saattaa toki tuntua raskaalta asian julkisuuteen nostaneelle asiantuntijalle.

Henkilöön kohdistuva palaute on sen sijaan asiatonta. Erityisen raskasta on uhkaava tai aggressiivinen palaute sekä seksistinen vihapuhe, joka kohdistuu etenkin naisiin. Joidenkin tutkimusten mukaan julkisuudessa toimivat naiset saavat osakseen lähes kaksi kertaa niin paljon häirintää ja uhkailua kuin heidän mieskollegansa.

Aggressiivinen sisältö saattaa toisinaan olla puettu hyvinkin tyylikkääseen ja taitavaan argumentaatioon. Palautteen muoto ei siis määritä, mikä on häiritsevää palautetta, vaan sisältö ratkaisee.

Osa häirinnästä on satunnaista kiusantekoa, mutta yhä useammin vihapuhe on valjastettu erilaisten ideologioiden ajamiseen, jolloin se lähenee propagandan käsitettä. Samaan ilmiöön liittyvät uudella vuosituhannella tutuiksi tulleet, Suomeen Yhdysvalloista rantautuneet, journalismin uskottavuutta murentavat valemediat sekä disinformaation ja misinformaation käsitteet.

Disinformaatiolla tarkoitetaan tahallisesti levitettyä väärää tai puutteellista tietoa, misinformaatiolla taas tahatonta väärää tietoa, jonka jakaminen voi johtua esimerkiksi puutteellisesta faktantarkistuksesta. Toisinaan jokin taho voi omaa ideologiaansa levittääkseen häiritä asian suhteen täysin ulkopuolistakin henkilöä tai organisaatiota vain saadakseen omalle asialleen tilaa ja julkisuutta. Taustalla voi olla jopa bottiverkko, jolloin häiritsijän toiminta on täysin satunnaista.

Median voima kansalaisten mielipiteiden muokkaamisessa on suuri, ja tiedonvälitystä on kautta aikain käytetty erilaisten ismien levittämiseen. Asiantuntijat ovat kohdanneet häiritsevää palautetta aina, mutta vihapuhe ja häirintä ovat politisoituneet ja systematisoituneet tällä vuosituhannella uudella tavalla.

Eräs tiedonjulkistamisen neuvottelukunnan toteuttamaan häirintää kartoittaneeseen kyselyyn vastannut tutkija kiteyttää muutoksen osuvasti:

”Viime vuosina palautteen logiikka on muuttunut. Ne [palautteet] eivät enää palaudu itse asiaan, vaan ovat selvästi poliittisesti virittyneitä ­­– ideologisia kommentteja. Kysymys ei enää ole mediaesiintymisten asiasisällöistä, vaan siitä, miltä ne näyttävät tiettyjen poliittisten toimijoiden silmin.”

Palautteen antamisen motiivina ei siis uuden logiikan mukaan ole totuudesta neuvotteleminen vaan julkisuuden kääntäminen omalle ideologialle myönteiseksi, tosiasioista riippumatta.

Sensuroimatonta julkista keskustelua on länsimaissa totuttu pitämään demokratian kulmakivenä. Viestintäteknologian nopea kehitys on avannut ennennäkemättömän laajan julkisen foorumin, jonne kuka tahansa voi astua matalan kynnyksen yli keskustelemaan halutessaan nimettömänä ja ilman pääsyvaatimuksia.

Toisaalta verkon keskustelupalstojen ja sosiaalisen median sivustojen nurjat puolet ovat kaikille netinkäyttäjille tuttuja. Keskustelut saavat helposti aggressiivisen sävyn eivätkä edistä ymmärryksen lisääntymistä vaan vaientavat erimieliset tai sovittelevat keskustelijat.

Työsuojelulaki velvoittaa työnantajan turvaamaan työolosuhteet

Vihapuheen tai häiritsevän palautteen kohteeksi joutunut asiantuntija saa usein osakseen myötätuntoista pahoittelua: ”Harmi, että tutkimusaiheesi on niin arkaluontoinen” tai ”Ikävää, että lehtijuttusi herättää kielteistä huomiota”. Pahoitteluun sisältyy ääneenlausumaton, ehkä tiedostamatonkin asenne, jonka mukaan häirintä on asiantuntijan, esimerkiksi tutkijan tai toimittajan, itse aiheuttamaa tai ainakin hänen oma asiansa, osa hänen työtään, joka hänen tulee kestää tai ratkaista itse, kun on sellaisen aiheen työlleen valinnut.

Tutkijat, toimittajat, opettajat, virkamiehet ja monet muut asiantuntijat toimivat julkisuudessa osana työnkuvaansa. Esimerkiksi tutkijoita ei työnantaja useinkaan varsinaisesti määrää julkisuuteen, mutta tiedon vieminen akatemiasta yhteiskuntaan on niin kutsuttu yliopistojen kolmas tehtävä, joka on kaikkien tutkijoiden vastuulla ja joka on kirjattu myös yliopistolakiin.

Tutkijoiden aktiivisuus julkisuudessa vaihtelee suuresti, mutta yliopistot ovat viime vuosina yhä voimakkaammin kannustaneet tutkijoita julkisuuteen, mikä onkin tärkeää yhteiskunnan kehittymisen kannalta. Samalla tavoin muiden asiantuntijoiden panos julkisessa keskustelussa on tärkeä yhteisen keskustelun laadun ja monipuolisuuden turvaajana.

Asiantuntijan työssään kohtaama häiritsevä palaute on työsuojeluasia siinä missä mikä tahansa työhön liittyvä häirintä.

Asiantuntijan työssään kohtaama häiritsevä palaute on työsuojeluasia siinä missä mikä tahansa työhön liittyvä häirintä. Työturvallisuuslain 8 § yleisen huolehtimisvelvoitteen mukaan ”työnantaja on tarpeellisilla toimenpiteillä velvollinen huolehtimaan työntekijöiden turvallisuudesta ja terveydestä työssä”. Laissa mainitut turvallisuus ja terveys viittaavat yhtä lailla psyykkiseen kuin fyysiseenkin uhkaan.

Saman lain häirintää koskeva 28 § myös toteaa yksiselitteisesti, että ”jos työssä esiintyy työntekijään kohdistuvaa hänen terveydelleen haittaa tai vaaraa aiheuttavaa häirintää tai muuta epäasiallista kohtelua, työnantajan on asiasta tiedon saatuaan käytettävissään olevin keinoin ryhdyttävä toimiin epäkohdan poistamiseksi”.

Työnantajan on myös varmistettava, että työolosuhteet ovat turvalliset eli ennakoitava mahdolliset riskitilanteet. Ei siis riitä, että työnantaja puuttuu asiaan vasta häirinnän tapahduttua.

Työntekijän on lain mukaan ilmoitettava kohtaamastaan häirinnästä työnantajalle, muuten työnantaja ei voi taata työntekijän turvallisuutta. TJNK:n kyselyiden mukaan tutkijoista noin kolmannes ei ollut ottanut yhteyttä kehenkään häirintään liittyen eikä osa vastanneista tiennyt, kehen olisi pitänyt ottaa yhteyttä.

Vaikuttaa siis siltä, että ainakin yliopistoilla olisi prosesseissaan parantamisen varaa, minkä Professoriliitto on jo vuonna 2013 todennut kannanotossaan.

Työnantajat: prosessit kuntoon!

Tiedossa on, että häirintä ja vihapuhe vaikuttavat asiantuntijoiden työhön monin tavoin. Tutkijat harkitsevat tarkemmin, missä yhteyksissä he esiintyvät julkisuudessa.

Osa tutkijoista on vähentänyt julkisia esiintymisiään ja pelkää julkisuutta, osa valitsee tarkemmin kanavat, joissa esiintyy. Moni kertoo, ettei tarkoituksella tee tietohakuja nimellään tai seuraa keskusteluja julkisten esiintymistensä jälkeen, koska ei tahdo pahoittaa mieltään.

Tämä kaventaa julkista keskustelua. Keskustelujen tiedontaso vähenee, elleivät tutkijat itse osallistu keskusteluihin. Moni tuntuu pitävän häiritsevää palautetta vitsauksena, joka kuuluu nykyaikaan ja jolle ei oikein voi mitään.

Paljon olisi kuitenkin tehtävissä. Tutkijoita ja muita asiantuntijoita voidaan toki kouluttaa häiritsevän palautteen kohtaamiseen, mutta ensisijaisen tärkeää olisi, että asiantuntijoiden taustaorganisaatiot, kuten yliopistot, mediatalot ja yhteiskunnallisilla aloilla toimivat järjestöt ensinnäkin tiedostaisivat työsuojeluvastuunsa ja toiseksi ryhtyisivät käytännön toimiin häirinnän kitkemiseksi ja yhteisöjensä vahvistamiseksi vihapuhetta vastaan.

Ensisijaisen tärkeää olisi, että asiantuntijoiden taustaorganisaatiot ensinnäkin tiedostaisivat työsuojeluvastuunsa ja toiseksi ryhtyisivät käytännön toimiin.

Työnantajien näkyvä häirinnän vastainen toiminta antaisi yhteiskunnalle selvän signaalin siitä, että vihaa asiantuntijoita kohtaan ei suvaita. Lisäksi asiantuntijoiden tukeminen kollektiivisesti ja henkilökohtaisesti työyhteisössä vahvistaa yhteisön yhteishenkeä. Se lisää työntekijöiden minäpystyvyyden tunnetta ja auttaa heitä kohtaamaan palautteen ilman kokemusta oman asiantuntijuuden horjumisesta.

Länsimaita laajalti kuohuttanut #metoo-ilmiö on edistänyt työsuojeluprosesseja jo silminnähden. Moni organisaatio on Suomessakin kartoittanut työntekijöidensä kokemaa seksuaalista häirintää ja julkaissut sisäisiä ohjeistuksia häirintätapausten varalle. Sama menettely olisi nyt laajennettava koskemaan muutakin työntekijöiden kohtaamaa häirintää.

Työnantajan velvoite tarjota työntekijälle riittävää opetusta ja ohjausta työtehtävistä suoriutumiseksi löytyy myös työturvallisuuslaista. Työnantajan tulee lisäksi huolehtia työntekijän terveydentilan kartoituksesta, ja työterveyshuollon on seurattava työntekijän jaksamista ja järjestettävä sitä tukevia toimia.

Käytännössä asiantuntijayhteisöjen kannattaisi avata keskustelu häirinnästä jo ennakoivasti ja varmistaa, että työntekijöillä on yhteinen käsitys siitä, miten häirintätilanteissa tulee toimia. Ensimmäinen askel on ottaa yhteyttä esimieheen ja kertoa tilanteesta ja kysyä neuvoa.

Esimiehellä itsellään pitää olla mahdollisuus tarkistaa toimintaohjeet. Onko olemassa kriisiviestintäsuunnitelmaa tai sosiaalisen median ohjeistusta? Kriisiviestintäohjeistukseen kannattaa laatia oma lukunsa asiantuntijoiden kohtaamasta häirinnästä: missä tapauksissa palautteeseen kannattaa vastata, miten se tehdään ja kenen tehtävä se on?

Pahimmassa tapauksessa yhteisön maine saattaa kolhiutua pahastikin, jos tilanne kärjistyy ja tapaus leviää sosiaalisessa mediassa, jossa hyvää tarkoittavakin vastine tulkitaan toisinaan tieten tahtoen vääristellen.

Pääasia on, että asiantuntija ei jää häirintätilanteessa yksin.

Pääasia kuitenkin on, että asiantuntija ei jää häirintätilanteessa yksin. Esimiehen velvollisuus on puuttua häirintätilanteisiin heti tukemalla työntekijää ja suunnittelemalla yhdessä tämän kanssa, miten tilanteessa kannattaa toimia nyt ja jatkossa.

Toisinaan järeät ja yhteisön ulkopuolelle näkyvät toimet ovat tarpeen. Julkisiin puhetilaisuuksiin voi järjestää vartioinnin, ja rikosilmoitus on tehtävä, jos häirinnän epäillään ylittäneen lain sallimat rajat. Työyhteisön sisällä voidaan järjestää säännöllisiä keskustelutilaisuuksia, joissa työntekijät pääsevät purkamaan ajatuksiaan ja kokemuksiaan julkisuudessa esiintymisestä.

Kaiken julkisen asiantuntijatyön taustalla on pohjimmiltaan yksilöiden ja yhteisöjen tarve ja halu kehittää yhteiskuntaa uuden tiedon avulla. Nykytilanteessa asiantuntijat joutuvat toimimaan varsin yksin uuden median omalakisella kentällä. Tilanne muistuttaa jossakin määrin varhaista liikennekulttuuria, jossa liikenneväylät olivat olemassa, mutta turvavöistä tai liikennesäännöistä ei ollut tietoakaan ja jossa jokainen yksilö toimi kuten parhaaksi taisi.

Sosiaalisen median keskustelukulttuuri kehittynee ja löytänee norminsa pikku hiljaa, mutta niitä odotellessa asiantuntijaorganisaatioiden kannattaa ottaa asiantuntijoidensa hyvinvointi vakavasti ja turvata tasokkaan yhteiskunnallisen keskustelun jatkuminen tukemalla työntekijöidensä julkisuudenhallintaa kaikin käytettävissään olevin keinoin.

Artikkelin tausta-aineistona on käytetty tiedonjulkistamisen neuvottelukunnan vuosina 2015 ja 2017 toteuttaman, tutkijoiden kokemaa häirintää kartoittaneen kyselyn tuloksia.

KTT Annamari Huovinen työskentelee tiedeviestijänä Hankenilla sekä kouluttajana Osuuskunta Mediakollektiivissa. FT Reetta Kettunen toimii tiedonjulkistamisen neuvottelukunnan (TJNK) pääsihteerinä. Sinulle on vihapostia -hanke on saanut rahoitusta TJNK:lta.

Julkaisu Kuka auttaa vihapuheen uhria? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Poliittisten ehdokkaiden ja puolueiden vaalisloganit ovat laajemminkin yhä kontekstittomampia – positiivisuus korostuu mutta konkretia puuttuu. Sloganien korkealentoisuuteen ja samalla mitäänsanomattomuuteen vaikuttaa moni tekijä.

Mitä maltillisempana ehdokas puheissaan pysyy ja mitä enemmän välttelee ottamasta voimakkaasti ja selvästi kantaa yksittäisiin kysymyksiin, sitä varmemmin yksikään potentiaalinen äänestäjä ei käännä hänelle selkäänsä.

Äänisaalista ei kannata hukata varomattomilla mielipiteillä.

Etenkin kunnallisvaaleissa, joissa mukana on paljon ennalta tuntemattomia ehdokkaita, äänestäjä antanee helposti äänensä ehdokkaalle, joka muistuttaa häntä itseään: asuu lähellä ja on samanlaisessa elämäntilanteessa. Kotikulmien tuttujen äänisaalista ei kannata hukata varomattomilla mielipiteillä.

Omassa tutkimuksessani vaalimainonnasta kiinnitin huomiota siihen, kuinka voimakkaasti vanhemmuutta ja perhettä tuotiin esiin vaalisloganeissa ja vaalimainonnassa laajemminkin. Etenkin kunnallisvaaleissa, joissa asialistalla ovat arkeen liittyvät asiat, ehdokkaan kannattaa tuoda esiin omakohtainen kokemuksensa hänelle tärkeistä asioista, esimerkiksi lapsiperheen arjesta, ja perustella sen kautta kiinnostuksensa ja asiaosaamisensa perheille tärkeisiin asioihin liittyen.

Vaalikoneet mielipideautomaatteina

Vaalilupausten ympäripyöreyttä lisää kuntapäättäjien päätösvallan väheneminen. Politiikan tutkija Erkka Railo kirjoitti vastikään Talouselämässä, kuinka soteuudistuksen myötä kuntapäättäjien vallasta suuri osa on siirtymässä maakuntien päättäjille.

On vaikea tiivistää vaalilupaustaan ytimekkäästi ja uskottavasti, jos ehdokkaalla ei ole mandaatin saatuaan valtaa toimia äänestäjiensä hyväksi. Jos kuntapoliitikoilla ei ole aidosti valtaa, ehdokkaat pelkistyvät marioneteiksi ja äänestyspäätökseen vaikuttavat etupäässä muut kuin asiaosaamiseen liittyvät seikat.

Suuri osa äänestäjistä ei pysty luettelemaan edes jokseenkin kattavasti asioita, joista kunnallisedustajat päättävät.

On tosin oletettavaa, että suuri osa äänestäjistä ei pysty luettelemaan edes jokseenkin kattavasti asioita, joista kunnallisedustajat päättävät. Kun lisäksi vaalikoneissa kysytään asioita, jotka eivät ole kuntatasolla päätettävissä, tänä vuonna esimerkiksi mielipidettä eutanasiaan ja kirjastojen maksullisuuteen, äänestäjien on entistä vaikeampaa hahmottaa kuntapäättäjien tehtäväkenttää.

Eutanasian tyyppiset arvokysymykset ovat valtavan laajia ja monimutkaisia asioita, joiden pelkistäminen kyllä–ei-akselille on väkivaltaista ja joihin vastaaminen on vaikeaa sekä ehdokkaalle että äänestäjälle. Aihetta pohti vastikään myös professori Pertti Ahonen vaalikoneiden hyviä ja huonoja puolia erittelevässä tekstissään.

Osa vaalikoneiden kysymyksistä taas on erittäin yleisluontoisia, kuten ”pohjimmiltaan elämässä vallitsee resurssi- ja valtakilpailu, jossa ei pärjää ilman taistelua” tai sellaisia, jotka eivät ole toisensa poissulkevia janan ääripäitä, kuten ”lasten on tärkeämpää olla uteliaita ja itsenäisiä kuin hyvin käyttäytyviä ja tottelevaisia”.

On vaikeaa päätellä, millä tavoin nämä kysymykset tai niiden vastaukset janalla täysin samaa mieltä – täysin eri mieltä liittyvät tarkkaan ottaen niihin päätösehdotuksiin, joita valtuutetut saavat eteensä. On vaikea uskoa, että tällaisilla kysymyksillä ehdokkaiden profilointi äänestäjien mielipiteitä vastaaviksi ainakaan tarkentuisi.

Vaalikoneiden laatijat korostavat mielellään vaalikoneiden moninaisia hyötyjä: niistä saa vaalien jälkeen kerättyä suuria määriä vertailukelpoista ja helposti työstettävää dataa tieteen ja journalismin tarpeisiin. Vaalikoneista onkin muodostunut mielipideautomaatteja, joiden vastauksiin vedotaan, kun vaaleissa valittu päättäjä äänestääkin aikanaan eri tavoin kuin on tullut vaalikoneeseen vastanneeksi.

Vastausten säilyminen netissä vuosikausia asettaa ehdokkaat tukalaan tilanteeseen, koska vaalikoneisiin on vastattava, jos ääniä mielii saada. Niiden hyvä puoli on toki, että ne pakottavat ehdokkaat ottamaan selvää asioista, jotta he pystyvät antamaan perustellut ja mielekkäät vastaukset koneiden kysymyksiin.

Vaalikoneet pakottavat ehdokkaat ottamaan selvää asioista.

Vaalilupausten pitäminen on tietenkin tärkeää. Vaalikoneiden pakottamina annetut vastaukset ovat kuitenkin eri asia kuin ehdokkaan itse muotoilemat ja perustelemat mielipiteet ja vaalilupaukset.

Vaalikoneiden myötä ehdokkaat ovat myös saaneet panna merkille, että itsensä kanssa on vaikea olla samaa mieltä. Kun tuttavapiirini ehdokkaat ovat vastaustensa antamisen jälkeen kokeilleet konetta uudelleen, on tulos jäänyt noin 85-prosenttisesti samanmieliseksi heidän aiempien vastaustensa kanssa.

Myös yhdenkin vastauksen muuttaminen vastausjanan laidasta toiseen muuttaa suositeltavien ehdokkaiden listaa voimakkaasti. Ilmiö kertonee, että vaalikoneet ovat mielipidemittareina lähinnä suuntaa-antavia.

Netin avulla ehdokkaiden erot esiin

Onko siis ihme, että vaalisloganit ovat yhä ympäripyöreämpiä? Viime vuosikymmenellä haikailtiin aikaan, jolloin politiikassa oli vielä politiikkaa. Katsottiin, että kansalaisten kiinnostus suuntautui lähinnä kuluttamiseen ja perhearvoihin.

Yhteisten asioiden hoito ei kiinnostanut varsinkaan nuorisoa edes vaaliuurnille raahautumisen verran. Puolueiden valiteltiin muistuttavan yhä enemmän toisiaan. Perussuomalaisten nousun myötä politiikka palasi kertaheitolla politiikkaan, ja puolueiden väliset erotkin alkoivat taas korostua. Tämä ei kuitenkaan ole heijastunut vaalilauseisiin.

Perussuomalaisten nousun myötä politiikka palasi kertaheitolla politiikkaan.

Kampanjointi on sen sijaan muotoutunut yhä ammattimaisemmaksi, etenkin niiden osalta, joilla on varaa panostaa mainostoimiston suunnittelemiin materiaaleihin ja esimerkiksi ammattivalokuvaajiin.

Tuttu ehdokas tokaisi huomanneensa, että tänä vuonna vaalipaneeleja on vielä vähemmän kuin ennen. Ennen aiempiakaan vaaleja niihin ei ole tahtonut riittää yleisöä. Syy on ilmeinen: netti on korvannut tarvetta tavata ehdokkaita kasvokkain.

Netistä tietoa löytyykin paneeleihin verrattuna moninkertaisesti, eikä kotisohvalta tarvitse nousta. Vakavasti otettavat ehdokkaat ottavat kantaa ja keskustelevat sekä omilla että puolueensa netti- ja somesivuilla aktiivisesti, mutta äänestäjän on etsittävä haluamansa tieto itse.

Uskon, että netin mahdollisuudet vaalikampanjoinnissa voisivat olla paljon nykyistä monipuolisemmat ja paremmin ehdokkaita erottelevat. Ehkäpä hyvin juonnetut ja tuotetut paneelit voisivat siirtyä verkkoon: äänestäjät pääsisivät kysymään ja kuulemaan ehdokkaiden mielipiteitä reaaliaikaisina tai katsoa ja kuunnella videoklipit tai podcastit keskusteluista myöhemmin.

Ehdokkaita voisi myös valikoida ja ryhmitellä mielipiteidensä perustella toisin kuin nykyiset vaalikoneet tekevät. Jokin palvelu voisi esimerkiksi tarjota äänestäjälle mahdollisuuden etsiä puoluetaustasta riippumatta kaikki Helsingin alueen ehdokkaat, joille varhaiskasvatuksen resurssien turvaaminen olisi tehtävälistan kärjessä.

Hyvä slogan on konkreettinen ja yksiselitteinen.

Hyvä slogan on konkreettinen ja yksiselitteinen ja perustuu ehdokkaan arvomaailmaan. Sellainen voisi olla vaikka ”Kohti turvallisempaa pyöräilykaupunkia” tai ”Sujuvampaa liikkumista – tilaa myös autoilijoille”.

Olen aiemminkin peräänkuuluttanut vaalisloganeita, joissa selkeimpänä erottuisivat ehdokkaan poliittiset mielipiteet tai edes se, onko ehdokkaan päämotivaatio politiikassa toimimiseen esimerkiksi perheiden hyvinvoinnissa, liikenneratkaisuissa vai kulttuurisektorilla.

Suuri osa sekä puolueiden että ehdokkaiden sloganeista lupaa yleisesti ottaen hyvää ja kaunista, mutta ei kerro politiikanteosta paljoa. Vaikka tietoa ehdokkaiden aidoistakin mielipiteistä löytyy netistä yhä enemmän, vastuu niiden etsimisestä on äänestäjällä.

KTT Annamari Huovinen tarkasteli väitöstutkimuksessaan kansalaisuuden ja identiteetin käsitteitä vaalimainonnassa. Hän tutkii ja opettaa viestintää Aalto-yliopistossa ja Hankenilla ja on osuuskunta Mediakollektiivin hallituksen puheenjohtaja ja perustajajäsen.

Vaaliviikolla keskustelemme vaalimainosten estetiikasta ja retoriikasta Politiikasta taidetta -teoksen vastavaalimainosten pohjalta.

Julkaisu Miksi vaalilupaukset muuttuvat yhä vain korkealentoisemmiksi? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.