Tämä artikkeli perustuu vuoden 2021 lopussa valmistuneeseen väitöstutkimukseeni Hyvinvointi ja kansalaisuus neljän suurimman puolueen eduskuntavaaliohjelmissa 1991—2029. Tutkimukseni tarkasteli neljän suurimman puolueen eli kokoomuksen, keskustan, perussuomalaisten ja SDP:n eduskuntavaaliohjelmia hyvinvoinnin ja kansalaisuuden näkökulmista.

Kirjoitin jo aiemmin Politiikasta-lehdessä eduskuntavaaliohjelmista hyvinvointivaltiokansalaisuuden näkökulmasta, mutta tässä artikkelissa tarkastelen koko väitöstutkimuskokonaisuuttani, joka sisältää näkökohtia myös hyvinvoinnista sekä eri kansalaisuusryhmistä (lapset, nuoret ja vanhukset).

Politiikasta-lehdessä on viime aikoina tarkasteltu myös niin kuntavaalien kuin hiljattaisten aluevaalienkin vaaliohjelmia.

Eduskuntavaaliohjelmat erityisenä tekstilajina

Eduskuntavaalien yhteydessä puolueet laativat kirjallisen eduskuntavaaliohjelman – näin ollen voi tulkita, että eduskuntavaaliohjelmat ovat oleellinen osa puolueiden viestintää. Mutta viestinnän lisäksi ne ovat myös puolueiden mahdollisuus määritellä kantojansa poliittisiin kysymyksiin ja linjata politiikkansa sisältöjä.

Eduskuntavaaliohjelmien avulla puolueet pyrkivät saavuttamaan mahdollisimman paljon äänestäjien ääniä eli puolueet pyrkivät pääsemään valta-asemaan. Mutta laatimillaan vaaliohjelmilla puolueet myös käyttävät valtaa. Vaaliohjelmien teksti ei ole koskaan ”vain” tekstiä, vaan niiden kautta puolueet tekevät normatiivisia määrityksiä esimerkiksi hyvinvoinnista ja kansalaisuudesta. Vaaliohjelmissaan puolueet pääsevät harjoittamaan vallankäyttöä nostamalla tiettyjä teemoja esille ja lisäksi tietyistä aihealueista vaietaan tai ne sivuutetaan.

Niillä teemoilla politikoidaan, joiden uskotaan herättävän kiinnostusta kansalaisissa.

Haastattelin väitöstutkimukseni yhteydessä neljän suurimman puolueen edustajia ja kävi ilmi, että kun suomalaisten puolueiden edustajat kirjoittavat eduskuntavaaliohjelmia, he tekevät strategisia valintoja teemojen, käsitteiden, aihealueiden – jopa sanavalintojen suhteen. Voi todeta, että niillä teemoilla politikoidaan, joiden uskotaan herättävän kiinnostusta kansalaisissa.

Vaaliohjelmat ovat puolueille strateginen työkalu ja mahdollisuus viestiä äänestäjille, jäsenille, medialle ja kansalaisille siitä, mitä puolueet kannattavat. Tutkimuksessani lähdin liikkeelle siitä, että vaaliohjelmat ovat yksi vaalikamppailun väline, jossa ideologisia kantoja muodostetaan myös suhteessa muihin poliittisiin puolueisiin. Eduskuntavaaliohjelmia ei ollut aiemmin Suomessa tutkittu; ilmeisesti eduskuntavaaliohjelmia ei ole aineistona tunnistettu osaksi poliittisen kielenkäytön areenoita.

Ne ovat kuitenkin elimellinen osa poliittista tekstintuotantoa. Sillä on merkitystä, miten puolueet puhuvat hyvinvoinnista ja meistä kansalaisista.

Vaaliohjelmat pitävät sisällään myös vaalilupauksia tai puolueiden tavoitteita tulevalla vaalikaudelle. Näihin lupauksiin saatetaan suhtautua usein skeptisesti – kuitenkin tiedetään, että osa lupauksista tai tavoitteista myös toteutuu, mikäli puolue pääsee valta-asemaan.

Eduskuntavaaliohjelmatekstien sumuisuus

Eduskuntavaaliohjelmissaan puolueet eivät juuri määrittele käsitteitä. Esimerkiksi käsitteillä ”valtio” tai ”yhteiskunta” voidaan viitata monenlaisiin julkisen, yksityisen tai kolmannen sektorin kokonaisuuksiin. Yksi vaaliohjelmien ympäripyöreyttä selittävä tekijä on siinä, että vaalien jälkeen Suomessa muodostetaan usein koalitiohallituksia ja puolueiden on syytä pitää neuvottelukykyisyys muihin puolueisiin yllä. Hallitusohjelmaneuvotteluihin varaudutaankin jo eduskuntavaaliohjelmia kirjoitettaessa. Siksi vaaliohjelmissa ei välttämättä kerrota kaikkea, vaan osa taktisista määrittelyistä säästetään hallitusneuvotteluihin.

Liian voimakassanainen vaaliohjelma voisi olla paitsi ulossulkeva, myös rasite hallitusneuvotteluissa.

Vaaliohjelmien ”sumuisuudesta” voi päätellä, että liian voimakassanainen vaaliohjelma voisi olla paitsi ulossulkeva, myös rasite hallitusneuvotteluissa. Vaikka osa äänestäjistä saattaisi toivoakin suorasanaisempia linjauksia, niitä ei vaaliohjelmissa nähtäne politiikan tekemisen luonteen vuoksi.

Sumuisuudestaan huolimatta – tai juuri siitä syystä – eduskuntavaaliohjelmateksteillä on merkitystä. Eduskuntavaaliohjelmista voi lukea ja löytää puolueiden välisiä eroavaisuuksia. Toisaalta vaaliohjelmista voi paljastua myös yllättäviä yhtäläisyyksiä ja samankaltaisuuksia. Eduskuntavaaliohjelmat ovat yksi forum puolueille määritellä omaa yhteiskuntapolitiikkansa.

Hyvinvointi ja kansalaisuus yhteiskuntapolitiikan ytimessä

Tarkastelin väitöstutkimuksessani eduskuntavaaliohjelmia hyvinvoinnin ja kansalaisuuden sekä erityisten kansalaisuusryhmien, kuten lasten, nuorten ja vanhusten kautta. Näin siksi, että hyvinvointi ja kansalaisuus ovat ydinkysymyksiä hyvinvointivaltion viitekehystä tarkasteltaessa ja niiden määrittelemisen kautta määrittyy myös yhteiskuntapolitiikan suunta, laajuus ja muodot. Haavoittuvassa asemassa olevista kansalaisuusryhmistä huolehtiminen on hyvinvointivaltion tehtävien keskiössä.

Yhteiskuntapolitiikka syntyy poliittisten valintojen ja päätösten summana. Puolueet kamppailevat yhteiskuntapolitiikan sisällöistä. Tutkimukseni toi uutta tietoa siitä, minkälainen poliittisen kamppailun väline hyvinvointi, kansalaisuus, lapset, vanhukset tai nuoret puolueille ovat.

Tutkimukseni toi uutta tietoa siitä, minkälainen poliittisen kamppailun väline hyvinvointi, kansalaisuus, lapset, vanhukset tai nuoret puolueille ovat.

Väitöstutkimuksen viitekehyksenä on yhteiskuntapoliittisessa tutkimuksessa tunnistettu 1990-luvun lamasta alkanut hyvinvointivaltion murros. Tuolloin alkanut julkisten hyvinvointimenojen leikkaus oli raju ja se pysäytti 30 vuotta jatkuneen sosiaalipolitiikan ja hyvinvointivaltion laajenemisvaiheen. Tämä muutos oli myös pysyvä.

1990-luvun laman myötä käynnistyi myös hyvinvointivaltiokansalaisuuden sekä eri kansalaisryhmien uudelleenmäärittely. Suomen kaltaisessa hyvinvointivaltiossa kansalaisten kytkös poliittiseen järjestelmään ja harjoitettuun yhteiskuntapolitiikkaan tulee todeksi pitkälti hyvinvointipalveluiden kautta.

Pohjoismainen hyvinvointivaltio eduskuntavaaliohjelmien keskiössä

Väitöstutkimukseni paljastaa, että puolueet valitsevat eduskuntavaalien yhteydessä puhua hyvinvoinnista ja kansalaisista melko yhdenmukaisella tavalla: julkisrahoitteisen palvelujärjestelmän kautta. Tätä lähestymistapaa voisi kutsua turvallisuushakuiseksi. 1950-luvulta lähtien Suomeen kehitetty hyvinvointivaltiomalli on niin itsestäänselvyys, että puolueet nojaavat tähän perinteiseen pohjoismaiseen hyvinvointivaltiokäsitykseen koko tutkimuksen tarkastelujakson ajan 1990-luvun lamavuosista 2020-luvun taitteeseen saakka.

Tämä tutkimustulos on jopa hätkähdyttävä: eduskuntavaalien yhteydessä näyttää muodostuneen ”omalakiset” tapansa puhua hyvinvoinnista ja kansalaisuudesta. Tämä puhetapa on vuosikymmenestä toiseen samantyyppinen suhteessa hyvinvointiin ja kansalaisuuteen, vaikka hyvinvointivaltio instituutiona on samalla ajanjaksolla muuttunut.

Tapaa puhua hyvinvoinnista ja kansalaisista voisi kuvailla turvallisuushakuiseksi.

Eduskuntavaaliohjelmat ja niissä puolueiden käyttämät puhetavat eivät ole puolueille väylä viestiä eroja repivästi ideologisista vakaumuksistaan ja näkemyksistään. Neljän suurimman puolueen eduskuntavaaliohjelmapuhe hyvinvoinnista, kansalaisuudesta ja eri kansalaisryhmistä painottuu puheeseen julkisrahoitteisesta palvelujärjestelmästä.

Näin ollen myös vastuu kansalaisten hyvinvoinnista asetetaan julkisesti rahoitetun palvelujärjestelmän tehtäväksi. Vallankäytön suunta on selkeä: kansalainen on palvelujärjestelmän käyttäjä — joskus vaaliohjelmateksteissä jopa järjestelmän uhri.

Puoluekohtaiset painotuserot

Kaikkien neljän suurimman puolueen eduskuntavaaliohjelmissa palvelujärjestelmä saa suuren roolin ja puolueet kannattavat sen kehittämistä ja vahvistamista. Puolueiden väliset erot löytyvät painotuksista: SDP ja perussuomalaiset ovat vankimpia palvelujärjestelmän kannattajia ja sen vahvistamisen tukijoita.

Keskustan ja kokoomuksen ohjelmista on luettavissa enemmän mainintoja aktiivisesta, vastuullisesta kansalaisesta ja varsinkin keskusta nostaa esiin tarkemmin määrittelemättömän ”ihmisen lähipiirin”, jonka tulisi myös olla vastuussa kansalaisten hyvinvoinnista. Kokoomus puhuu varsinkin myöhäisemmissä vaaliohjelmissaan kansalaisista jopa palvelumuotoilijoina eli vastuuttaa ja antaa tilaa muita puolueita enemmän kansalaisten omalle toimijuudelle.

Silti kaikkien puolueiden ohjelmissa painottuu se, että palvelujärjestelmä vaikuttaa taustalla vähintään hyvinvoinnin tukijana, edistäjänä tai mahdollistajana.

Perussuomalaisten osalta on mainittava, että puolue tuo omissa vaaliohjelmissaan hieman uutta näkökulmaa hyvinvointia ja kansalaisuutta koskevaan keskusteluun, mutta puolue ei millään muotoa haasta palvelujärjestelmän roolia. Oikeastaan päinvastoin: puolue näkee uusia uhkia palvelujärjestelmän olemassaololle ja nostaa näitä uhkia politiikan teon keskiöön. Puolue näkee EU:n ja maahanmuuton uhkaavan suomalaista hyvinvointivaltiomallia.

Eduskuntavaaliohjelmien irrallisuus

Eduskuntavaaliohjelmien voi tulkita olevan irrallaan muussa yhteiskuntapoliittisessa keskustelussa tunnistetusta karsimisen, hyvinvointivaltion alasajon tai palvelujärjestelmän purkamisen puheesta. Eduskuntavaaliohjelmiin näyttää muodostuneet omat puhetapansa puhua hyvinvoinnista ja kansalaisuudesta.

Tutkimus vahvistaa sitä tunnistettua seikkaa, että hyvinvointivaltion purkamisesta on vaikea tehdä menestyvää vaalistrategiaa. Myös politiikan polkuriippuvuus estää vaalien yhteydessä käytävän keskustelun järjestelmän radikaaleista uudistamistarpeista.

Hyvinvointivaltion purkamisesta on vaikea tehdä menestyvää vaalistrategiaa.

Tulevaisuudessa hyvinvointivaltiossa lienee yhä enemmän kyse tasapainoilusta talouskurin ja palveluiden suosion välillä. Jatkossa tultaneen näkemään vaaliohjelmaretoriikkaa, joka vakuuttaa äänestäjiä siitä, että hyvinvointivaltiota ei pureta tai heikennetä liikaa, mutta palvelut tuotetaan kuitenkin taloudellisen niukkuuden näkökulmasta kustannustehokkaasti ja laadukkaasti.

Tuskin tulemme näkemään tulevaisuudessakaan Suomessa vaaliohjelmia, joissa radikaalilla ja esimerkiksi täysin hyvinvointivaltion rakenteista irrallaan olevalla puheella tehtäisiin hyvinvointipolitiikkaa. Ihmisen oma vastuu omasta tai läheistensä hyvinvoinnista jäänee jatkossakin sivurooliin. Tuskin myöskään vaaliohjelmien kärkeen nousevat terveyden ja hyvinvoinnin edistämisen, vapaaehtoistoiminnan tai läheisvastuun teemat. Ainakin tällä hetkellä nämä edellä mainitut eivät painotu vaaliohjelmapuheessa, kun on kyse hyvinvointi- ja kansalaisuusretoriikasta.

Anne-Maria Karjalainen on valtiotieteiden tohtori ja erikoistunut poliittisten tekstien laadulliseen tutkimiseen yhteiskuntapoliittisesta näkökulmasta.

Julkaisu Hyvinvointi ja kansalaisuus puolueiden eduskuntavaaliohjelmissa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Tutkimme neljän suurimman suomalaisen puolueen – keskustan, kokoomuksen, SDP:n ja perussuomalaisten – eduskuntavaaliohjelmia vaalivuosilta 1991—2019 (perussuomalaisten kohdalla 1999—2019) kansalaisuuden näkökulmasta. Mielenkiintomme kiinnittyi siihen, miten vaaliohjelmissa kuvataan kansalaisten poliittisia ja sosiaalisia oikeuksia ja velvollisuuksista sekä kansalaisten ja valtion välistä oikeudellista sidettä. Analysoimme vaaliohjelmia kriittistä diskurssianalyysiä hyödyntäen.

Lama aloitti kansalaisuuden ja hyvinvointipalveluiden uudelleen määrittelyn

1990-luvun alun taloudellinen lama käynnisti monen muun muutosvirran ohella kansalaisuuden uudelleen määrittelyn Suomessa. Uusliberalismin on sanottu saaneen lisää jalansijaa, mikä on johtanut muun muassa yksilönvastuun korostumiseen hyvinvointivaltion rakenteiden kehittämisen sijasta. Ihannekansalaisuudessa on alkanut korostua toimeliaisuus ja vastuunottokyky – kansalaisella on vastuu myös siitä, että hyvinvointivaltion palvelut voidaan jatkossakin mahdollistaa kaikille tarvitseville.

Kansalaisen tulisi olla hyvinvoiva, jotta kansalainen voi mahdollistaa hyvinvointivaltiopalvelujärjestelmän toimivuutta. Toisin sanoen valtion hyvinvoinnin turvaamiseen tarvitaan hyvinvoivia kansalaisia. Tällaiseen tulokseen on päädytty muun muassa tarkastelemalla hallitusohjelmissa esiintyvää hyvinvointipuhetta.

Tulkinnat kansalaisuudesta ohjaavat yhteiskuntapolitiikan tekemistä ja sisältöä: yhteiskuntapolitiikka konkretisoituu ja tulee näkyväksi hyvinvointipalvelujärjestelmänä. 1990-luvun lama toi suomalaiseen hyvinvointivaltiokehitykseen katkoksen ja aloitti hyvinvointivaltion kehityssuunnasta jälleen uuden keskustelun. Raija Julkunen osoittaa kirjoissaan Suunnanmuutos. 1990-luvun sosiaalipoliittinen reformi Suomessa (2001: Vastapaino) ja Muuttuvat hyvinvointivaltiot: Eurooppalaiset hyvinvointivaltiot reformoitavina (2017: SoPhi), että tätä kehityksen suuntaa ovat määrittäneet muun muassa markkinoiden merkityksen vahvistuminen ja julkisen sektorin kutistuminen.

Kansalaisen tulisi olla hyvinvoiva, jotta kansalainen voi mahdollistaa hyvinvointivaltiopalvelujärjestelmän toimivuutta. Toisin sanoen valtion hyvinvoinnin turvaamiseen tarvitaan hyvinvoivia kansalaisia.

Hyvinvointivaltiosta ja palvelujärjestelmän tavoitteista ja rajoista käydään jatkuvaa kamppailua. Tämän keskustelun keskiössä ovat kansalaisten tarpeiden ja kykyjen sekä oikeuksien ja vastuiden määrittely.

Puolueiden ideologiset kansalaisuuskäsitykset

Jokaisella puolueella on omat aatteelliset lähtökohtansa ja myös oma, ideologiaan kytkeytynyt tapansa määrittää kansalaisuutta. Tutkimuksemme perusteella voidaan sanoa, että esimerkiksi kokoomuksen ohjelmissa korostuu liberaali kansalaiskäsitys eli yksilön vapaudet ja kansalaisen aktiivisuus. Perussuomalaisilla painottuu käsitys aidosta kansasta ja ”tavallisen” kansan sekä ”eliitin” vastakkainasettelu.

Jokaisella puolueella on omat aatteelliset lähtökohtansa ja myös oma, ideologiaan kytkeytynyt tapansa määrittää kansalaisuutta.

Keskustan kansalaiskäsitys taasen on yhdistelmä liberalistista kansalaisuutta ja sosiaalisten oikeuksien korostamista. SDP korostaa kansalaisten sosiaalisia perusoikeuksia ja tuo toistuvasti esiin työntekijöiden ja työnantajien vastakkainasettelua.

Tutkimuksessa lähdimme tarkastelemaan yksityiskohtaisemmin sitä, millaisina kansalaiset näyttäytyvät puolueiden eduskuntavaaliohjelmissa ja osana 1990-luvun laman myötä käynnistynyttä kamppailua hyvinvointivaltion määrittämisestä.

Kansalaisten poliittiset ja sosiaaliset oikeudet sekä velvollisuudet

Puolueet puhuvat vaaliohjelmissaan kansalaisista yhtäältä palveluiden kohteena ja toisaalta omatoimisina itse itseään auttavina toimijoina. Neljä suurinta puoluetta puhuvat kansalaisista melko samanlaisella tavalla – palvelujärjestelmää painottaen – ja eroavaisuudet liittyivät enemmänkin painotuksiin. Kaikki neljä puoluetta kannattavat kansalaisten oikeutta palveluihin korostamalla samalla julkisen vallan vastuuta kansalaisten hyvinvoinnista. Tulkintamme mukaan julkisen vallan vastuuta korostamalla puolueet pyrkivät vahvistamaan äänestäjien kokemusta turvallisesta ja ennakoitavasta yhteiskunnasta.

Toisaalta vaaliohjelmista oli luettavissa myös puhetta omatoimisista kansalaisista. Puolueet tähdentävät kansalaisten omatoimisuuden ja aktiivisuuden lisäämistä yhteiskuntapoliittisena tavoitteena. Sen sijaan puolueet eivät juurikaan täsmennä, miten tämä tarve on kansalaisista havaittavissa tai perustele tavoitetta omatoimisuuden vahvistamiseen. Päättelemme, että puolueet haluavat välttää ”holhoavia” kannanottoja kansalaisista ja painottavat siksi kansalaisten oman aktiivisuuden merkitystä, joka viestii puolueiden luottamusta kansalaisiin.

Tulkintamme mukaan julkisen vallan vastuuta korostamalla puolueet pyrkivät vahvistamaan äänestäjien kokemusta turvallisesta ja ennakoitavasta yhteiskunnasta.

Huomionarvoista kuitenkin on, ettei eduskuntavaaliohjelmien perusteella kansalaisten aktiivisuus tapahdu ilman, että julkinen palvelujärjestelmä tukee, kannustaa tai mahdollistaa tätä aktiivisuutta. Tämä näkyy esimerkiksi niin, että valtion tulisi rahoittaa kansalaisjärjestötoimintaa tai kunnan mahdollistaa liikuntapaikkoja. Tavoiteltu kansalaisten aktiivisuus ilmenee näin julkisen vallan tarkasti määrittelemänä ja ohjaamana toimeliaisuutena.

Perussuomalaiset painottavat puhetta kansanvallasta

Kaikkien neljän puolueen eduskuntavaaliohjelmista on löydettävissä aktiivisia viittauksia kansanvaltaan. Tämä puhe korostuu erityisesti perussuomalaisilla. Kansanvallan kuvaus on perussuomalaisten vaaliohjelmissa myös jännitteistä: siinä missä kansanvallan merkitystä ja tärkeyttä painotetaan yleisellä tasolla, kansalaisten ei odoteta toimivan täysin itsenäisesti, vaan pikemminkin yhteiskunnan ohjauksessa.

Perussuomalaiset erottuu muista puolueista eduskuntavaaliohjelmillaan etenkin toistuvalla kansanvallan merkityksen korostamisella. ”Tavallinen kansa” korotetaan vallankäyttäjän asemaan ohi viranomaisten tai ”valtakoneiston”, joka perussuomalaisten ohjelmissa yleensä näyttäytyy ihmisten oikeuksia rajoittavana toimijana. Tällaisella kriittisellä näkemyksellä julkisesta vallasta on saattanut olla vaikutusta perussuomalaisten suosion nousuun Suomessa.

Muista puolueista poiketen perussuomalaiset kuvaavat edustuksellista valtaa käyttäviä tahoja useaan otteeseen negatiivisin sanankääntein kutsuen näitä muun muassa kiusaajiksi ja kansalaisia puolestaan näiden tahojen uhreiksi. Muilla puolueilla ei esitetä julkista valtaa ja sen instituutioita samanlaisessa kielteisessä valossa.

Vaaliohjelmat reagoivat hitaasti yhteiskunnan muutoksiin

Tarkasteluajanjaksolla 1991—2019 neljän suurimman puolueen eduskuntavaaliohjelmissa ei tapahtunut juurikaan muutoksia siinä, kuinka kansalaisia ja heidän oikeuksiaan ja velvollisuuksiaan kuvattiin. Edes perussuomalaisten nousu kolmen ”vanhan puolueen” rinnalle ei ole tuonut merkittäviä muutoksia muiden puolueiden eduskuntavaaliohjelmien kansalaisuuspuheeseen.

Edes perussuomalaisten nousu kolmen ”vanhan puolueen” rinnalle ei ole tuonut merkittäviä muutoksia muiden puolueiden eduskuntavaaliohjelmien kansalaisuuspuheeseen.

Muussa yhteiskuntapoliittisessa tutkimuksessa on laman jälkeen tunnistettu muutoksia kansalaisuuden määrittymisessä, mutta tämä ei heijastu juurikaan vaaliohjelmiin. Uusliberalistinen kansalaisuuspuhe ei ole saanut valtaa vaaliohjelmissa, vaan palvelujärjestelmäpainotteinen puhe korostuu vuosikymmenestä toiseen. Aktiivisen ja omatoimisen kansalaisen ihannetta ei painoteta vaaliohjelmissa, vaan kansalainen kuvataan omatoimisena lähinnä valtion rakenteiden ja ohjauksen piirissä.

Mistä eduskuntavaaliohjelmissa ei puhuta?

Puolueet eivät määrittele omaa politiikkaansa eduskuntavaaliohjelmissaan uusliberalistisella, aktiivisuutta painottavalla kansalaisuudella, vaan puhumalla palvelujärjestelmästä. Kuitenkin hyvinvointipalvelujen universaalius on murtumassa, peruspalvelutarjontaa avataan vapaakaupan säännöille ja palveluista huolehtivat myös kolmas sektori, yritykset, lähiyhteisöt ja omaiset.

Puolueet eivät silti pohdi tai käy keskustelua näistä yhteiskuntapoliittisista muutoksista, tai niiden suhteesta kansalaisuuteen, omissa eduskuntavaaliohjelmissaan. Puolueet eivät suoranaisesti ota kantaa universalismin murtumiseen.

Keskustan ja kokoomuksen vaaliohjelmat tosin sisältävät viittauksia kansalaisten oman aktiivisuuden lisäämiseen hyvinvointipalveluiden rinnalla ja kokoomus tuo esille myös ajatuksia kansalaisten osallistumisesta palvelumuotoiluun. Nämä tavat määritellä kansalaisuutta voi tulkita viittauksiksi universaaliperiaatteen muutoksesta. Perussuomalaiset ja SDP kannattavat vaaliohjelmissaan edelleen pohjoismaista, ”perinteistä”, hyvinvointivaltiomallia universaaleine palveluineen.

Puolueet eivät suoranaisesti ota kantaa universalismin murtumiseen.

Kun puolueiden puhe kansalaisuudesta on pääosaltaan puhetta julkisrahoitteisesta palvelujärjestelmästä, jää vaaliohjelmakeskustelun ulkopuolelle esimerkiksi kansalaisten terveyden edistämisen ja osallisuuden teemoja. Valtio- tai kuntajohtoinen, jatkossa mahdollisesti maakuntajohtoinen, palvelujärjestelmä asettuu eduskuntavaaliohjelmissa ikään kuin koko suomalaisen yhteiskunnan selkärangaksi, mitä ilman kansalaisten oma aktiivisuus, vaikuttaminen omaan elämään tai osallisuus eivät toteutuisi.

Kokoomuksenkin palvelumuotoilupuhe sisältää oletuksen järjestelmästä, joka tämän palvelumuotoilun mahdollistaa. Näin ollen voidaan tulkita, että palvelujärjestelmäpainotteinen puhe kaventaa vaaliohjelmakeskustelua kansalaisuudesta. Tutkimuksemme mukaan vaaliohjelmien yhteydessä ei käydä samaa uusliberalistista kansalaiskeskustelua, mitä taas muu tutkimus on tunnistanut toisenlaisissa yhteiskuntapoliittisissa viitekehyksissä.

Anne-Maria Karjalainen on yhteiskuntatieteiden maisteri ja tohtoriopiskelija Helsingin yliopiston valtiotieteellisessä tiedekunnassa.

Ilkka Pietilä (FT) on apulaisprofessori valtiotieteiden tiedekunnassa Helsingin yliopistossa.

Tuulikki Ukkonen-Mikkola (KT) on yliopistonlehtori kasvatustieteiden ja psykologian tiedekunnassa Jyväskylän yliopistossa.

Kirjoitus perustuu Politiikka-lehden numerossa 62:3 (3/2020) julkaistuun tutkimusartikkeliin.

Julkaisu Poliittinen puhe kansalaisuudesta on usein puhetta palvelujärjestelmästä ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.