Ilmastonmuutos on laaja ja monisyinen ympäristöongelma. Sen syiden ja seurausten syvällinen ymmärtäminen edellyttää erityisosaamista, jota on vain harvoilla. Ilmastonmuutoksen seuraukset koettelevat eri ihmisiä ja alueita eri tavalla, ja monet seuraukset näkyvät vasta tulevaisuudessa.

Ihmismieli asettaa kuitenkin etusijalle päivittäiseen elämään liittyvät huolet, kun taas kaukaista tulevaisuutta koskevat uhat sivuutetaan. Tulevaisuudessa siintäviin uhkiin liittyvä epävarmuus ruokkii helposti toiveajattelua, että pelätyt uhat eivät toteudukaan – ainakaan koko mitassaan.

Ilmastonmuutosta kohtaan tunnettu huoli on sitä suurempi, mitä läheisemmäksi ihmiset kokevat ilmastonmuutoksen maantieteellisesti, ajallisesti ja yhteisöllisesti ja mitä varmempia he ovat muutoksen seurauksista.

Ilmastonmuutoksen seurausten arviointi on kuitenkin useimmille vaikeaa.

Tutkijaryhmä pyysi 24 maan kansalaisia arvioimaan Kansainvälisen ilmastonmuutospaneelin (IPCC) raportissa esitettyjä väitteitä ilmastonmuutokseen liittyvästä epävarmuudesta ja todennäköisyydestä. Tulosten mukaan kansalaiset tulkitsivat IPCC:n linjauksia eri tavalla kuin tutkijat.

Tieto lisää tuskaa – vai lisääkö?

On helppo ajatella, että lisääntyvä tieto ilmastonmuutoksen syistä ja seurauksista johtaisi kasvavaan huoleen ja ilmastoystävällisiin tekoihin.

Tutkimustulokset tiedon ja toiminnan välisestä suhteesta ovat kuitenkin osin ristiriitaisia.

Ihmisten subjektiivista tietotasoa ja ilmastonmuutosta kohtaan koettua huolta mitanneissa tutkimuksissa on tultu toisistaan poikkeaviin tuloksiin. Osaltaan tämä voi johtua siitä, että ihmiset eivät aina osaa arvioida omaa tietotasoaan todenmukaisesti.

Myös ihmisten tosiasiallisen tiedon ja ilmastonmuutosta kohtaan koetun huolen sekä ilmastoystävällisten tekojen välistä suhdetta analysoineissa tutkimuksissa on saatu tulokseksi, ettei tieto juuri vaikuta asenteisiin ja tekoihin.

Tutkija Jing Shi kollegoineen esittää, että tiedon ja ilmastonmuutosta kohtaan koetun huolen välinen suhde riippuu siitä, miten ilmastonmuutostietoutta mitataan. Heidän mukaansa ilmastonmuutoksen syiden tunteminen on vahvimmin yhteydessä koettuun huoleen.

Ilmastonmuutoksen syiden tunteminen on vahvimmin yhteydessä koettuun huoleen.

Myös halu tehdä ilmastoystävällisiä tekoja on yleisempää niiden joukossa, jotka tuntevat ilmastonmuutoksen syyt ja tietävät, mitkä teot ovat ilmastoystävällisiä. Sen sijaan ilmastonmuutoksen kielteisten seurausten tunteminen yllättäen vähensi ihmisten halukkuutta tehdä ilmastoystävällisiä tekoja.

Sosiaalipsykologi Sander van der Lindenin mukaan kansalaisten tietotasolla on yhteys huolen kokemiseen, mutta tieto ei ole tärkein huolta ennustava tekijä. Van der Linden ottaa tutkimuksessaan huomioon useita tekijöitä ja tulee tulokseen, että kokemukselliset ja sosiokulttuuriset tekijät ovat tietoakin tärkeämpiä ilmastoasenteiden selittäjinä.

Tunnen, siis olen

Viimeaikaiset tutkimukset ovat korostaneet tunteita ja asenteita ilmastokäsitysten muovaajina.

Tunneperäinen suhtautuminen ilmastonmuutoksen yhdistyy niin kasvavaan huoleen, ilmastoystävällisiin tekoihin kuin ilmastoystävällisten politiikkatoimien kannattamiseenkin.

Esimerkiksi amerikkalaisten kannatusta ilmastoystävälliselle politiikalle selittivät parhaiten ilmastonmuutosta kohtaan koettu huoli, kiinnostus ja toiveikkuus. Ilmastonmuutosta kohtaan koetulla pelolla ei ollut samanlaista vaikutusta.

Jos taas ilmastonmuutosta pidetään ajallisesti ja paikallisesti etäisenä, ilmastonmuutos ei juurikaan herätä tunteita.

Esimerkiksi Sitran tuoreen kyselyn mukaan suomalaisten ilmastonmuutosta kohtaan kokemat tunteet ovat varsin lieviä, vaikka suurin osa suomalaisista kertookin kantavansa huolta ilmastonmuutoksesta.

Asennetekijöistä erityisesti ympäristöystävälliset arvot yhdistyvät kohonneeseen huoleen ja ympäristöystävällisten tekojen tekemiseen. Myös sisäinen velvollisuudentunto motivoi voimakkaasti ilmastoystävälliseen toimintaan.

Ihminen on tunnetusti laumaeläin. Yhteisön asettamalla esimerkillä on tärkeä vaikutus myös yksilön ilmastokäyttäytymiseen.

Kyse voi olla ensinnäkin identiteettitasolla tapahtuvasta samaistumisesta ”valveutuneisiin” tai syvästä kokemuksesta, ettei ole yksi ”viherpiipertäjistä”.

Yhteisön asettamalla esimerkillä on tärkeä vaikutus myös yksilön ilmastokäyttäytymiseen.

Sosiaalisilla normeilla on myös käytännöllisempi puoli. Esimerkiksi tieto oman naapuriston keskimääräisestä energiakulutuksesta sai vastaajat sopeuttamaan oman kotinsa lämpötilan vastaamaan naapuriston keskimääräistä sisälämpötilaa.

Toisaalta lentomatkailusta ilmastosyistä luopuneet katsoivat hylkäävänsä sosiaalisen normin, jonka mukaan lentäminen on tarpeellinen ja arvostettu osa länsimaista elämäntapaa. Lentomatkailusta luopumista voidaan pitää yksilön näkökulmasta huomattavasti suurempana uhrauksena kuin monia pienempiä ilmastotekoja, kuten kierrätystä ja jätteiden lajittelua, jotka ovat yleisimpiä ilmaston vuoksi tehtyjä tekoja.

Siksi ei olekaan lainkaan selvää, että sosiaaliset normit kannustavat kansalaisten enemmistöä kunnianhimoisiin ilmastotekoihin.

Toiminnan motivoimisen näkökulmasta on tärkeää kokea, että omilla teoilla on merkitystä ilmastonmuutoksen torjunnassa. Uusimmat tutkimukset viittaavat siihen, että erityisesti usko yhteisön kollektiiviseen kykyyn torjua ilmastonmuutosta on tärkeää ilmastoystävällisten toimintamallien omaksumisessa.

Tutkija Mei-Fang Chenin mukaan usko yhteisön kollektiivisiin vaikuttamismahdollisuuksiin vahvistaa ihmisten uskoa heidän omien tekojensa merkitykseen. Jos taas ihminen ei usko, että ilmastonmuutokselle voi tehdä jotain, ilmastonmuutosta kohtaa koettu huoli kanavoituu tekojen sijaan pelon lievittämiseen.

Asenteiden ristiriitaa

Ihmisten ilmastoasenteita voidaan tulkita niin, että asenteet ovat ikään kuin kahdessa kerroksessa: ”pohjakerroksessa” ovat vaikuttavat asenteet ja ”yläkerrassa” ihanneasenteet. Vaikuttavien asenteiden, kuten perhe- ja työpaineiden sekä toimeentulohuolten, mukaan tehtyjä valintoja ja ratkaisuja tulkitaan parhain päin ihanneasenteiden mukaisiksi.

Tähän kiinnittää huomiota ”päätöksenteon tekopyhyysteoria”, jonka mukaan päätökset yhdessä suunnassa korvaavat tekoja toisessa suunnassa.

Tämä koskee erityisesti sellaisia päätöksiä, jotka voidaan panna täytäntöön vasta kaukana tulevaisuudessa. Niin voi käydä teknisistä tai taloudellisista syistä – esimerkiksi siksi, että uutta teknologiaa vasta kehitetään, tai siksi, että ympäristölle haitalliset tuotteet ja materiaalit ovat toistaiseksi halvempia kuin ympäristöä säästävät.

Siten kansalainen voi säilyttää vastuullisuuden näkökulmasta ongelmallisiksi tietämänsä tavat ja tottumukset, koska on päättänyt jatkossa kiinnittää enemmän huomiota toimintansa vastuullisuuteen.

Ikävimmillään tämä voi tarkoittaa opportunismia, jossa tekoja pidetään vastuullisina virheellisin tai riittämättömien perustein ja jopa tietoisena siitä, että päätöksenteon perusteet ovat heikot ja epäselvät. Tästä tutkimuksissa on saatu viitteitä.

Kirjoitus on osa Ilmassa ristivetoa – Löytyykö yhteinen ymmärrys? -hanketta, jossa tutkitaan suuryritysten johtajien, poliittisten päättäjien ja kansalaisten ilmastonmuutosta koskevia asenteita, motivaatiotekijöitä ja tiedontasoa sekä ihmisten sisäisiä ja keskinäisiä asenneristiriitoja.

Annu Perälä toimii projektitutkijana InnoLab-tutkimusalustalla Vaasan yliopistossa. Tommi Lehtonen toimii soveltavan filosofian professorina Vaasan yliopistossa.

Julkaisu Ilmastoasenteissa ristivetoa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Laki velvoittaa kaikki kansanedustajaksi valitut ja varasijalle jääneet laatimaan julkisen ilmoituksen vaalikampanjansa rahoituksesta ja kuluista. 2000-luvun vaalirahailmoitukset osoittavat, etteivät Arkadianmäen ovet avaudu pikkurahalla.

Samaan aikaan eri puolueiden kansanedustajien budjetit poikkeavat toisistaan suurestikin, ja eri puolueiden edustajilla on omat suhteellisen vakiintuneet rahoituksen lähteensä.

Keskibudjetti ei kasvanut viime vaaleista

Vuoden 2019 eduskuntavaaleissa valitut kansanedustajat käyttivät keskimäärin 37 000 euroa läpimenonsa varmistamiseen. Viime vaaleihin verrattuna rahaa meni noin tuhat euroa vähemmän (inflaatio huomioiden 1 900 euroa).

Keskibudjetin maltillinen lasku johtuu kahdesta asiasta.

SDP:n kansanedustajien keskibudjetti laski useilla tuhansilla eurolla. Eduskuntaan myös valittiin viimekertaista enemmän vihreiden ja vasemmistoliiton edustajia, jotka käyttävät keskimääräistä vähemmän rahaa kampanjointiin, ja vastaavasti vähemmän keskustalaisia, joilla on perinteisesti ollut hyvin suuria vaalibudjetteja.

Vuosituhannen alkuun verrattuna kampanjakustannukset ovat nousseet huimasti.

Vuosituhannen alkuun verrattuna kampanjakustannukset ovat kuitenkin nousseet. Vuoden 2003 eduskuntavaalien keskibudjetti oli vajaat 26 100 euroa. Nykyrahaan muutettuna kampanjointiin käytettiin keskimäärin 4 800 euroa vähemmän kuin näissä vaaleissa.

Vuonna 2008 alkaneesta vaalirahakohusta johtuen vuoden 2011 eduskuntavaaleissa käytettiin merkittävästi vähemmän rahaa kuin vielä vuonna 2007. Inflaatio huomioon ottaen kampanjoihin käytetään edelleen vähemmän rahaa kuin huippuvuonna 2007.

Kokoomuksen kansanedustajapaikat kalleimpia, perussuomalaisten halvimpia

Puolueiden välillä on suuria eroja siinä, kuinka paljon rahaa niiden kansanedustajat käyttivät kampanjointiin.

Kokoomuksen kansanedustajien kampanjat ovat ylivoimaisesti kalliimpia, keskimäärin noin 58 100 euroa. Myös keskustan kansanedustajien vaalibudjetit ovat suuruudessaan omaa luokkaa.

Ylivoimaisesti halvimmat kampanjat tekivät perussuomalaisten kansanedustajat, jotka kustansivat kansanedustajapaikastaan keskimäärin 19 600 euroa. Peräti 11 perussuomalaisten kansanedustajaa käytti kampanjaansa alle 10 000 euroa. Sama onnistui perussuomalaisten lisäksi vain neljältä muulta kansanedustajalta.

Valituilla suuremmat kampanjat kuin ehdokkailla

Valitut kansanedustajat käyttivät kampanjointiin monin kerroin enemmän rahaa kuin ehdokkaat keskimäärin.

Ylen vaalikoneen vaalirahoitusta koskevaan kysymykseen vastanneista ehdokkaista 62 prosenttia kertoi kampanjoivansa alle 5 000 eurolla. Ehdokkaiden mediaanibudjetti oli 1 000–3 000 euroa. Ainoastaan seitsemän prosenttia ehdokkaista kertoi käyttävänsä kampanjaan yli 30 000 euroa.

Valituista kansanedustajista taas vain neljä kampanjoi alle 5 000 euron budjetilla. Useamman kuin joka toisen budjetti oli yli 30 000 euroa.

Naisilla miehiä halvemmat kampanjat

Vaalirahoituksen suhteen miehet vaikuttavat olevan naisia paremmassa asemassa.

Miesten keskibudjetti oli 40 000 euroa ja naisten 33 700 euroa. Mieskansanedustajat käyttivät siis keskimäärin 6 300 euroa enemmän kuin heidän naiskollegansa.

Miesten vaalibudjetit ovat olleet naisia suurempia koko 2000-luvun. Pienemmillään ero oli vuoden 2011 vaaleissa, jolloin naisten budjetti oli 4 500 euroa pienempi kuin miesten.

Kevään vaaleissa ainoastaan keskustan naiset käyttivät kampanjointiin miehiä enemmän rahaa. Naisten budjetit olivat keskimäärin 1 800 euroa suuremmat kuin miesten. Kokoomuksen mieskansanedustajat käyttivät keskimäärin jopa 13 300 euroa enemmän kuin naiskollegansa.

Naiskansanedustajat saivat vähemmän ulkopuolista vaalirahoitusta kuin miehet.

Naisten vaalirahoituksesta 38 prosenttia oli peräisin naisten omista taskuista, kun taas miehillä vain 26 prosenttia kaikesta vaalirahoituksesta oli lähtöisin heiltä itseltään. Mikäli kampanjaa varten otetut lainat lasketaan mukaan, nousee naisten omavaraisuusaste 42 prosenttiin ja miesten 30 prosenttiin.

Naiset käyttivät myös absoluuttisesti enemmän omaa rahaa kuin miehet. Naiskansanedustaja käytti omaa rahaa keskimäärin noin 14 000 euroa, ja mieskansanedustaja noin 12 8000.

Kansanedustajat käyttivät vähemmän omaa rahaa kuin aiemmin

Kun tarkastellaan sitä, mistä lähteistä kansanedustajien kampanjabudjetit koostuivat, suurin yksittäinen rahanlähde ovat kansanedustajat itse.

Vajaa kolmannes kansanedustajien yhteenlasketuista budjeteista oli peräisin kansanedustajien omista taskuista. Jos lainat lasketaan mukaan omiin varoihin, kansanedustajat kuittasivat itse keskimäärin 35 prosenttia kampanjalaskuistaan.

Verrattuna aikaisempiin vuosiin kansanedustajat käyttivät kuitenkin hieman aiempaa vähemmän omaa rahaa. Vuosina 2003–2015 kansanedustajat ovat itse maksaneet keskimäärin 35–37 prosenttia kampanjakuluistaan, lainat mukaan luettuna 43–45 prosenttia.

Myös puolueiden välillä on suuria eroja suhteessa siihen, kuinka paljon kansanedustajan tarvitsee kaivaa kuvettaan.

Valitut kansanedustajat käyttivät kampanjointiin monin kerroin enemmän rahaa kuin ehdokkaat keskimäärin.

Suhteessa eniten omaa rahaa käyttävät perussuomalaisten ja vihreiden kansanedustajat, joilla ei ole samanlaisia yhteyksiä yritysmaailmaan ja ammattiyhdistysliikkeeseen kuin perinteisillä puolueilla. Perussuomalaiset kansanedustajat maksoivat keskimäärin 57 prosenttia kampanjakuluistaan (lainojen kanssa 68 %), ja vihreät 53 prosenttia (lainojen kanssa 55 %).

Vihreiden kansanedustajat ovat kuitenkin vuosien saatossa pystyneet löytämään vaihtoehtoisia rahoituslähteitä, sillä vielä vuosituhannen alussa vihreiden kansanedustajat kustansivat vaalikampanjoistaan itse lähes 80 prosenttia.

Perussuomalaisten kansanedustajat puolestaan keräsivät suhteellisesti enemmän ulkoista rahoitusta ennen vuoden 2011 vaalivoittoa, jolloin puolueella oli vain muutama kansanedustaja.

Yrityksiltä porvareille, yhdistyksiltä vasemmistopuolueille

Oman rahoituksen lisäksi vaalikampanjoita rahoitetaan ulkoisilla lahjoituksilla. 2000-luvun vaalirahailmoitukset osoittavat, että eri puolueiden kansanedustajilla on suhteellisen vakiintuneita rahoituslähteitä.

Yritysten tuet kohdentuvat pääasiassa keskusta-oikeistoon sijoittuville puolueille, eli kokoomukselle, keskustalle, RKP:lle sekä kristillisdemokraateille. Eniten yritystukea saavat kokoomuksen kansanedustajat.

Vaalirahakohu vaikutti vuoden 2011 eduskuntavaaleihin, jolloin yritykset antoivat aiempia vuosia vähemmän vaalirahaa. Sittemmin yritysten rahahanat ovat auenneet uudelleen.

Vasemmistopuolueet saavat vaalirahaa yhdistyksiltä. Erityisesti SDP:n kansanedustajat saavat huomattavaa tukea ammattiyhdistysliikkeeltä. Myös RKP:lle erilaisten ruotsinkielisten säätiöiden ja yhdistysten tuki on tärkeää, erityisesti koska puolue sai kevään vaaleissa aiempaa vähemmän lahjoituksia liike-elämältä.

Vihreiden kansanedustajille yksityishenkilöiden lahjoitukset ovat muodostuneet tärkeäksi vaalirahan lähteeksi 2010-luvulla. Myös perussuomalaisten kansanedustajille yksityishenkilöiden lahjoitukset ovat yleisin ulkoisen kampanjarahoituksen lähde.

Vaalirahoitus kertyy pienistä puroista

Kansanedustajien on vaalirahailmoituksissaan nimettävä kaikki yli 1 500 euroa lahjoittaneet tahot. Myös pienemmät lahjoitukset voidaan nimetä, mutta siihen tarvitaan lahjoittajan lupa.

Vain pieni osa yksityishenkilöiden, yritysten ja yhdistysten jakamasta tuesta ylittää 1 500 euron rajan. Myös alle 1 500 euron lahjoituksien vapaaehtoinen nimeäminen on harvinaista.

Tämä tarkoittaa sitä, että vain pieni osa vaalirahan alkuperästä on julkista tietoa.

Vain pieni osa vaalirahan alkuperästä on julkista tietoa.

Yksityishenkilöt lahjoittivat kansanedustajien kampanjoihin yhteensä vajaat 1,5 miljoonaa euroa. 22 prosenttia näistä lahjoituksista oli yli 1 500 euron suuruisia tai muuten identifioituja. Kansanedustajille tehtiin siis vähintään 750 pientä lahjoitusta yksityishenkilöiden toimesta.

Yritysten lahjoitukset muodostivat lähes 1,6 miljoonaa euroa. Nimetyistä lähteistä oli peräisin 17 prosenttia. Yhteensä yritykset tekivät vähintään 850 pienempää lahjoitusta.

Reilun miljoonan yhdistys-, järjestö- ja säätiötuesta 40 prosenttia tuli identifioiduilta yhdistyksiltä ja säätiöiltä. Muut tahot tekivät vähintään vajaat 450 alle 1 500 euron lahjoitusta.

Perinteiset kanavat voimissaan

Kampanjabudjettien kulurakenne paljastaa, että kansanedustajat uskovat yhä vahvasti lehtimainonnan voimaan. Lähes kolmannes vaalirahasta käytetään lehti-ilmoitteluun. Vahvimmin lehtimainontaan uskottiin kristillisdemokraattien kansanedustajien joukossa, vähiten vihreiden.

Lähes kolmannes vaalirahasta käytetään lehti-ilmoitteluun.

Toiseksi suurin kuluerä oli ulkomainonta, johon upposi 18 prosenttia kaikesta kansanedustajien käyttämästä vaalirahasta. Kolmanneksi suurin kuluerä olivat vaalilehdet (13 %).

Tietoverkkojen osuus vaalikampanjoiden yhteenlasketuista menoista on vain seitsemän prosenttia. Pientä kasvua edellisvuosista on kuitenkin havaittavissa. Vuonna 2011 tietoverkkoihin käytettiin 2,6 prosenttia kaikesta käytetystä vaalirahasta ja vuonna 2015 neljä prosenttia.

Eniten tietoverkkoihin panostivat vihreiden kansanedustajat, joiden vaalibudjeteista lähes neljännes kulutettiin verkkoon.

Raha puhuu

2000-luvun eduskuntavaalit ovat osoittaneet, että rahan merkitys vaaleissa ei ole kadonnut minnekään.

Kampanjoinnin hintalappu on paisunut niin suureksi, että voidaan todeta, ettei kansanedustajaksi pyrkiminen ole kaikille mahdollista. Tai ainakin se on huomattavasti helpompaa toisille.

Esimerkiksi kevään vaaleissa äänioikeutettujen käytettävissä olevien tulojen mediaani oli 21 500 euroa. Eduskuntavaaleissa läpipääsyyn oikeuttava keskibudjetti vastaa siis niin sanotun keskivertoäänestäjän vajaan kahden vuoden kaikkia käteen jääviä ansioita.

Kuvaavaa onkin, että ehdokkaaksi asettuvat ovat toistuvasti kansaa korkeammissa työelämäasemissa ja hyvätuloisempia. Vastaavasti valitut ovat rannalle jääneitä varakkaampia ja korkeammissa asemissa työelämässä.

Kiitos Eduskuntatutkimuksen keskuksen korkeakouluharjoittelijalle Roope Kinisjärvelle vuoden 2019 eduskuntavaalien vaalirahoitusilmoitusten läpikäymisestä.

YTM Annu Perälä on yohtorikoulutettava Turun yliopiston Eduskuntatutkimuksen keskuksessa.

Edit 25.6.2019 klo 13:33: Kuvioon 1 on lisätty keskibudjettien inflaatiokorjaus ja tekstin otsikkoa ja sisältöä on muokattu huomioimaan inflaatiokorjaus.

Julkaisu Vaalikampanjointi nielee kymmeniätuhansia euroja ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Vuoden 2019 eduskuntavaaleja on uumoiltu varsinaisiksi sukupolvenvaihdosvaaleiksi, sillä useat pitkän linjan kansanedustajat ovat ilmoittaneet jäävänsä pois eduskunnasta. Nuorisojärjestöjohtajat ovat taas lähdössä ehdolle sankoin joukoin.

Yksi poliittisten nuoriso- ja opiskelijajärjestöjen tärkeimmistä tehtävistä on kasvattaa kansakunnan tulevia päättäjiä. Esimerkiksi nykyhallituksen ministereistä Antti Häkkänen (kok.), Kai Mykkänen (kok.) ja Anu Vehviläinen (kesk.) ovat aikanaan luotsanneet puolueensa nuorisojärjestöä. Perinteisesti nuoriso- ja opiskelijajärjestöistä onkin ponnistanut eduskuntaan hyvin kokeneita politiikan (puoli)ammattilaisia.

Suurten puolueiden edustajista joka neljännellä järjestötausta

Vuosien saatossa eduskunnassa on nähty useita nuoriso- ja opiskelijajärjestöjen kasvatteja. Viimeisen 50 vuoden aikana kolmen suurimman puolueen, keskustan, kokoomuksen ja SDP:n, kansanedustajista noin neljännes on toiminut aktiivisesti näissä järjestöissä ja tullut valittua eduskuntaan joko nuorisopoliitikkovuosinaan tai pian sen jälkeen.

Nuoriso- ja opiskelijajärjestötaustaisilla kansanedustajilla on selvästi enemmän poliittista kokemusta kuin muilla kansanedustajilla. Siinä missä valtaosa muista kansanedustajista ponnistaa eduskuntaan kunnanvaltuustoista, on nuoriso- ja opiskelijajärjestötaustaisilla kansanedustajilla laajaa kokemusta puolueperheen sisältä.

Nuoriso- ja opiskelijajärjestötaustaisilla kansanedustajilla on selvästi enemmän poliittista kokemusta kuin muilla kansanedustajilla.

Yli 80 prosenttia nuorisojärjestöläisistä on toiminut joko puolueen keskeisissä luottamustehtävissä tai työskennellyt puolueen sisällä. Muista kansanedustajista vain 37 prosenttia oli toiminut vastaavissa tehtävissä ennen kansanedustajaksi nousemista.

Nuorisojärjestötaustaisten kansanedustajien ansioluettelosta löytyy myös keskimäärin useampia samanaikaisia tai peräkkäisiä luottamustoimia ja puoluetöitä kuin muilta kansanedustajilta. Toisin sanoen nuorisojärjestötaustaiset edustajat ovat olleet hyvin aktiivista ja ehtiväistä sorttia.

Kyse ei ole uudesta ilmiöstä. Nuoriso- ja opiskelijajärjestöistä ponnistavilta kansanedustajilta löytyy muita kansanedustajia monipuolisempaa poliittista kokemusta aina 1970-luvulta tähän päivään saakka. Suurten puolueiden välillä ei ole tässä suhteessa juurikaan eroja.

Nuorisojärjestöistä ponnistavilta ei puutu myöskään kunnallispoliittista osaamista. Tässä suhteessa he eivät eroa muista kansanedustajista. Valtaosa kaikista kansanedustajista on toiminut kotipaikkakuntansa valtuustossa ennen kansanedustajaksi tuloa.

Monta estettä ylitettävänä

Kilpailu edustajanpaikoista on kovaa, ja ovet Arkadianmäelle aukenevat vain harvoille. Erityisesti nuorilla ehdokkailla on matkallaan paljon haasteita. Heidän pitää löytää oma kannattajakuntansa, rakentaa uskottava poliitikkoprofiili ja kerätä rahoitus kampanjaansa.

Millainen sitten on menestyksekkään nuorisopoliitikon resepti?

Nuoriso- ja opiskelijajärjestötaustaisia kansanedustajien keskeinen voimavara on vuosien kokemus puolueen sisältä. Se on poikinut heille niin tunnettavuutta kuin näkyvyyttä – mutta myös tärkeitä verkostoja ja tukijoita.

Vuosien kokemus puolueen sisältä on poikinut heille niin tunnettavuutta kuin näkyvyyttä mutta myös tärkeitä verkostoja ja tukijoita.

Keskeistä on myös, millaista on kilpailu nuoren kansanedustajaehdokkaan vaalipiirissä. Vuosikymmenten saatossa monelle nuorelle edustajanpaikka on avautunut kokeneemman kansanedustajan luopuessa paikastaan vapaaehtoisesti.

Onkin hyvin mahdollista, että vuoden 2019 eduskuntavaalien jälkeen Arkadianmäellä nähdään uusi, muttei lainkaan kokematon poliitikkosukupolvi. Tilaa heille tekevät sellaiset nuorisojärjestöissä aikanaan vaikuttaneet nimet, kuten Susanna Huovinen (sd.), Mauri Pekkarinen (kesk.) ja Kauko Juhantalo (kesk.).

Kirjoitus perustuu Politiikka-lehdessä 3/2018 julkaistuun artikkeliin “Hallitsemattomia ‘hallittuja sukupolvenvaihdoksi’: Poliittisten nuoriso- ja opiskelijajärjestöjen rooli poliittisessa rekrytoinnissa keskustassa, kokoomuksessa ja SDP:ssa 1970–2015”.

YTM Annu Perälä on tohtorikoulutettava Turun yliopiston Eduskuntatutkimuksen keskuksessa.

Julkaisu Eduskuntaa odottaa nuorennusleikkaus ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Viime vuosina julkisuudessa on käyty keskustelua erilaisista sukupuolikiintiöistä niin yritys-, koulu– kuin tutkimusmaailman parissa, ja hallitus on tehnyt periaatepäätöksen naisten määrän lisäämiseksi suomalaisissa pörssiyhtiöissä. Eduskuntavaalien sukupuolikiintiöt eivät ole samalla lailla nousseet keskustelunaiheeksi, vaikka maailmalla kiintiöt yleistyvät nopeaa tahtia.

Ensimmäiset lainsäädännölliset sukupuolikiintiöt otettiin käyttöön Argentiinan parlamenttivaaleissa vuonna 1991. Kiintiöitä kutsutaankin niin sanotuiksi pikakaistoiksi, sillä niiden ansiosta naisparlamentaarikkojen määrä on osassa maita kasvanut merkittävästikin lyhyen ajan sisällä.

Mitä ehdokaskiintiöt ovat ja olisiko niitä syytä harkita myös Suomessa?

Kiintiöiden kirjo

Tänä päivänä jo yli sadassa maassa on käytössä jonkinlaisia sukupuolikiintiöitä. Tutkimuksien mukaan kiintiöt ovat lisänneet naisparlamentaarikkojen määrää ympäri maailman.

Kiintiöt voidaan jakaa kolmeen päätyyppiin. Osassa maita naisille on suoraan kiintiöity tietty osuus maan parlamenttipaikoista. Näiden 23 maan joukossa on pääosin vain epädemokraattisia valtioita, kuten Kiina ja Saudi-Arabia.

Toisaalla lainsäädäntö velvoittaa, että tietty osuus ehdokkaista on naisia tai vähemmistössä olevaa sukupuolta. Näitä pakollisia puoluekohtaisia ehdokaskiintiöitä on käytössä 26 maassa ympäri maailman.

Yli 50 maassa puolueet ovat vapaaehtoisesti ottaneet käyttöönsä sukupuolikiintiöitä. Vapaaehtoisia kiintiöitä löytyy muun muassa Ruotsista, Norjasta ja Islannista.

Vaikka kiintiöillä on pystytty nostamaan naisparlamentaarikkojen määrää useissa maissa, eivät kaikki kiintiöt toimi yhtä tehokkaasti. Politiikan tutkija Leslie A. Schwindt-Bayerin mukaan kiintiöiden teho riippuu kolmesta tekijästä ja niiden yhteisvaikutuksesta.

Ensinnäkin kiintiöiden suuruus vaihtelee aina muutamasta prosentista puoleen kaikista ehdokaspaikoista. Pelkkä naisehdokkaiden nimittäminen ei kuitenkaan riitä, vaan naisilla täytyy myös olla tosiasialliset mahdollisuudet tulla valituiksi.

Pelkkä naisehdokkaiden nimittäminen ei kuitenkaan riitä, vaan naisilla täytyy myös olla tosiasialliset mahdollisuudet tulla valituiksi.

Kiintiöiden vaikutusta lisäävätkin erilaiset sijoitusmandaatit, joilla varmistetaan, ettei naisehdokkaita aseteta yksinomaan vaalilistojen häntäpäähän tai ainoastaan sellaisiin vaalipiireihin, joista puolueella ei ole toivoakaan saada edustajaa. Esimerkiksi Ruotsin sosiaalidemokraattinen puolue käyttää niin sanottua vetoketjusysteemiä, jossa joka toinen vaalilistan ehdokas on mies ja joka toinen nainen.

Kiintiöiden tehoon vaikuttaa myös se, miten niiden toimeenpanoa valvotaan. Schwindt-Bayerin tutkimus koski vain niitä maita, joissa on lainsäädännölliset ehdokaskiintiöt. Hänen johtopäätöksensä oli, että voimakkaat toimet kiintiöiden toimeenpanon varmistamiseksi lisäävät kiintiöiden vaikutusta.

Voimakkain valvontatoimi on kiintiösäännöksiä vastaamattomien ehdokaslistojen hylkääminen ja astetta maltillisempia sakkorangaistukset ja ehdokaspaikkojen jättäminen tyhjiksi – ja lievin seuraamusten puuttuminen.

Lainsäädännölliset kiintiöt ylipäätänsä on todettu vapaaehtoisia kiintiöjärjestelmiä toimivammiksi. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteivätkö puolueiden vapaaehtoisesti käyttöönottamat kiintiöjärjestelmät voisi toimia, mikäli puoluejohto on aidosti sitoutunut niihin päämääriin, joita kiintiöillä tavoitellaan.

Esimerkiksi Espanjassa vasemmistopuolueiden vapaaehtoisesti omaksumat kiintiöt levisivät ympäri puoluekentän ja nostivat naisparlamentaarikkojen määrää jo ennen kuin maa otti käyttöön lainsäädännölliset ehdokaskiintiöt vuonna 2007.

Sopisivatko kiintiöt Suomeen?

Kiintiöiden soveltamisessa on otettava huomioon kaksi asiaa. Ensinnäkin Suomi lukeutuu jo nyt maailman kärkikaartiin naisparlamentaarikkojen määrässä. Naiset ovat muodostaneet noin 40 prosenttia sekä ehdokkaista että valituista koko 2000-luvun.

Useimmissa kiintiöitä käyttävissä maissa ehdokaskiintiöt ovat Suomen lukuja pienempiä, keskimäärin noin 30 prosenttia.  Mikäli kiintiöillä haluttaisiin aitoa muutosta nykytilanteeseen nähden, pitäisi Suomessa ottaa käyttöön kansainvälisestä katsannosta kunnianhimoinen 50–50-kiintiö. Vastaavanlaisia kiintiöitä löytyy esimerkiksi naapurimaamme Ruotsin vasemmisto- ja ympäristöpuolueista.

Naiset saavat ääniä samassa suhteessa kuin heitä on asetettu ehdolle.

Toinen huomion arvoinen asia on Suomen poikkeuksellinen vaalijärjestelmä eli avoin listavaali. Suomessa puolueet eivät ennakolta aseta ehdokkaitansa paremmuusjärjestykseen, minkä vuoksi kiintiöihin ei olisi mahdollista liittää erillisiä sijoitusmandaatteja.

Kiintiöjärjestelmä ei siis automaattisesti johda siihen, että eduskuntaan valittaisiin sen enempää naisia kuin siellä on nytkään. Aikaisemmasta tutkimuksesta ei löydy suoraa referenssimaata Suomelle, mutta maailmalta löytyy sekä myönteisiä että kielteisempiä esimerkkejä siitä, miten kiintiöt toimivat avoimien listavaalien kontekstissa.

Suomalaisen vaalijärjestelmän aiheuttamista rajoitteista huolimatta kiintiöjärjestelmällä voisi olla positiivisia vaikutuksia sukupuolten väliseen tasa-arvoon politiikassa. Kiintiöt pakottaisivat puolueet panostamaan entistä aktiivisemmin naispuolisten ehdokkaiden etsimiseen.

Aiemmista tutkimuksista on saatu viitteitä siitä, että ehdokasrekrytointi voi olla hyvin sukupuolittunutta – myös tiedostamatta. Kiintiöt voisivat myös nostaa naiskansanedustajien määrää, sillä naispuolisten ehdokkaiden ja valittujen määrän välillä on kiinteä yhteys.

Tuore selvitys vuoden kuntavaaleista 2017 osoittaa, että naiset saavat ääniä samassa suhteessa kuin heitä on asetettu ehdolle. Niissä vaalipiireissä, joissa on eniten miesehdokkaita, sekä miehet että naiset äänestävät useammin miehiä kuin vaalipiireissä, joissa ehdokkaiden sukupuolijakauma on tasaisempi.

Suomalaisen vaalijärjestelmän aiheuttamista rajoitteista huolimatta kiintiöjärjestelmällä voisi olla positiivisia vaikutuksia sukupuolten väliseen tasa-arvoon politiikassa.

Valtaosassa maailman maita kiintiöt on otettu käyttöön hyvin erilaisessa tilanteessa kuin missä Suomi on tällä hetkellä. Esimerkiksi Etelä-Amerikassa, joka on noussut eräänlaiseksi sukupuolikiintiöiden edelläkävijämaaosaksi, naisten määrä kansallisissa parlamenteissa oli hyvin vaatimaton ennen kiintiöiden käyttöönottoa. Tänä päivänä Etelä-Amerikan kansallisissa parlamenteissa on kuitenkin enemmän naisia kuin missään muualla maailmassa Pohjoismaita lukuun ottamatta.

Mikäli Suomi ottaisi käyttöön jonkinlaisen kiintiöjärjestelmän, pitäisi Suomen kunnianhimon olla korkeammalla kuin muualla, sillä Suomi lukeutuu jo tänä päivänä maailman kärkikaartiin naisparlamentaarikkojen määrässä.

YTM Annu Perälä on tohtorikoulutettava Turun yliopiston Eduskuntatutkimuksen keskuksessa. Perälän väitöstutkimus käsittelee poliittisia nuoriso- ja opiskelijajärjestöjä poliittisen rekrytoinnin näkökulmasta.

Julkaisu Sukupuolikiintiöt Suomeen? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Presidentinvaaleissa valitsijayhdistyksen ehdokas, istuva presidentti Sauli Niinistö keräsi lähes kaksi kolmesta annetusta äänestä. SDP:n ja keskustan ehdokkaat Tuula Haatainen ja Matti Vanhanen saivat vain muutaman prosentin kannatuksen.

Presidenttiehdokkaiden kannatus ei ole koko suoran kansanvaalin historiassa seurannut taustapuolueiden kannatusosuuksia. Ensimmäisen kierroksen kaksi parhainten menestynyttä ehdokasta on poikkeuksetta saanut taustapuoluetta enemmän ääniä.

Useimmissa tapauksissa ero ehdokkaan ääniosuuden ja puolueen edellisvaalien ääniosuuden välillä on yli 10 prosenttiyksikköä. Vastaavasti presidentinvaaleissa menestyminen heijastuu heikosti puolueen kannatukseen muissa vaaleissa.

Taulukko 1. Kolme eniten ensimmäisellä kierroksella saanutta presidenttiehdokasta verrattuna heidät asettaneen puolueen eduskuntavaalikannatukseen edellisissä vaaleissa (%)

Lähde: Oikeusministeriön ja Tilastokeskuksen vaalitilastot.

Presidentinvaalien logiikka ohjaa äänestämään vaalin ennakkosuosikkeja. Presidenttiehdokkaista vain kaksi siirtyy toiselle kierrokselle, mikäli kukaan ehdokkaista ei saa yli 50 prosenttia annetuista äänistä. Strategisen äänestämisen näkökulmasta muiden kuin kärkiehdokkaiden äänestäminen tuntuu helposti oman äänen hukkaan heittämiseltä.

Strategisen äänestämisen näkökulmasta muiden kuin kärkiehdokkaiden äänestäminen tuntuu helposti oman äänen hukkaan heittämiseltä.

Kuten edellisessä taulukossa näkyy, kolme suosituinta ehdokasta on kerännyt lähes 70–90 prosenttia kaikista annetuista äänistä vaali toisensa jälkeen. Tämän pohjalta voimme olettaa, että strateginen äänestyskäyttäytyminen todella ohjaa ihmisiä.

Koska ehdokkaiden on menestyäkseen saatava ääniä yli puoluerajojen, he pyrkivät kampanjassaan irrottautumaan taustapuolueistaan ja vetoamaan laajaan joukkoon ihmisiä. Esimerkiksi Niinistön ratkaisu asettua valitsijamiesyhdistyksen ehdokkaaksi presidentinvaaleissa ilmentää tätä hyvin.

Niinistö istuvana presidenttinä on nykyisen, lähes koko ehdokasjoukon hyväksymän ulko- ja turvallisuuspoliittisen linjan takuumies, joka pystyi juuri vahvan asianomistajuutensa vuoksi kurottautumaan myös muiden ehdokkaiden tonteille puhumaan muun muassa ilmastonmuutoksesta, rauhanvälityksestä ja naisten asemasta.

Lisäksi presidentin tehtävän kannalta merkityksettömämmillä, mutta poliittista kenttää halkovilla pääjakolinjoilla hän asettui kannattamaan suomalaisia hyvinvointipalveluita, liberaalien ja konservatiivien välimaastoon jäävää ajatusmaailmaa sekä koko Suomen asuttuna pitämistä.

Valitsijayhdistys tie onneen?

Koska presidentinvaali on ennen kaikkea henkilövaali, voidaanko ajatella, että puolueiden sijaan ehdokkaat asettaisikin valitsijayhdistys? Näissä presidentinvaaleissa nähtiin peräti kaksi valitsijayhdistyksen ehdokasta. Niinistölle ratkaisu oli strateginen ja erittäin onnistunut, kun taas Paavo Väyryselle ennemminkin pakon sanelema.

Niinistön päätös asettua ehdolle valitsijayhdistyksen ehdokkaaksi oli ennen kaikkea symbolinen kädenojennus, jolla viestittiin halusta asettua puoluepolitiikan ulko- tai jopa yläpuolelle. Tasavallan presidenttinä Niinistö oli jo aiemmin luopunut kokoomuksen jäsenkirjastaan, joten vaikka valitsijayhdistyksen ehdokkuus ei häivyttänyt Niinistön kokoomustaustaa kokonaan, oli päätös tätä taustaa vasten uskottava.

Niinistö myös valittiin presidentiksi (äänestävän) kansan enemmistöllä, ja lähes 90 prosenttia kansalaisista on ilmaissut olevansa tyytyväisiä hänen toimintaansa presidenttinä.

Voi hyvin olla, että uudelleenvalintaa tavoittelevat istuvat presidentit seuraavat tulevaisuudessa Niinistön esimerkkiä. On kuitenkin kysyttävä, kuinka uskottava vaihtoehto valitsijayhdistyksen perustaminen on ensimmäistä valintaa tavoittelevalle, puolueen ydinryhmään kuuluvalle henkilölle?

Voisiko esimerkiksi jonkin puolueen istuva ministeri irtaantua taustapuolueestaan uskottavasti vain valitsijayhdistyksen perustamalla? Ja ennen kaikkea tarjoaisiko valitsijayhdistys jotain ylimääräistä hyötyä tämän kampanjalle?

Valitsijayhdistyksen kautta ehdokkaaksi asettumisen voidaan arvioida toimivan paremmin, mikäli ehdokas tulee päivän politiikan ulkopuolelta. Esimerkiksi puolueen tukema kulttuuri- tai talouselämän vaikuttaja voisi kerätä laajaa, puoluerajat ylittävää kannatusta valitsijayhdistyksen perustamisella.

Ainoastaan edellisissä eduskuntavaaleissa vähintään yhden edustajanpaikan saanut rekisteröity puolue saa asettaa presidenttiehdokkaan.

Toiselle valitsijayhdistyksen asettamalle ehdokkaalle, Väyryselle, valitsijayhdistyksen perustaminen oli taktisen etulyöntiaseman hankkimisen sijaan käytännössä ainoa vaihtoehto asettua ehdolle. Ainoastaan edellisissä eduskuntavaaleissa vähintään yhden edustajanpaikan saanut rekisteröity puolue saa asettaa presidenttiehdokkaan. Väyrysen perustama kansalaispuolue ei siis olisi voinut asettaa Väyrystä ehdolle.

Myös kannattajakorttien keräämisprosessin hyöty kampanjalle voi vaihdella. Parhaimmillaan kannattajakorttien kerääminen aktivoi satoja ja satoja vapaaehtoisia mukaan kampanjaponnisteluihin ja luo jatkuvaa näkyvyyttä niin turuilla ja toreilla kuin sosiaalisessa mediassa. Lopulta näkyvyyttä tulee myös perinteisessä mediassa, kun kannattajakorttien lopullinen määrä paljastetaan.

Näin tapahtui pitkälti Niinistön kohdalla. Istuvien presidenttien tapauksessa kannattajayhdistyksen perustaminen on myös tapa aloittaa kampanjointi viranhoidon lomassa ulkoistamalla se nimienkerääjille.

Toisaalta jos kannattajakorttien kerääminen takkuaa, valitsijayhdistyksen perustaminen itsessään ei tuo ylimääräistä julkisuushyötyä tai anna lentävää lähtöä itse vaaliin. Tällöin valitsijayhdistyksen perustaminen syö ainoastaan resursseja. Pahimmillaan 20 000 kannattajakortin rajapyykki voi jäädä saavuttamatta.

Puolueen resurssien turvin

Selkeimmin puolueiden rooli näkyy kampanjoiden toteuttamisessa, vaikka itse kampanja haluttaisiinkin pitää irrallaan puolueesta. Puolueorganisaatiot ja puolueaktiivien ”reservi” sekä puoluetuki ovat merkittäviä resursseja kampanjan organisoimisessa. Valtakunnallinen kampanja tarvitsee sekä tekeviä käsipareja että huomattavia rahallisia satsauksia. Suurimmalle osalle näiden vaalien ehdokkaista merkittävin osa tuesta tuli puolueilta.

Taulukko 2. Presidenttiehdokkaiden kampanjabudjetit ja puolueen tuen osuus.

Lähde: Presidentinvaalien vaalirahoituksen ennakkoilmoitukset, paitsi Väyrysen kohdalla, jonka luku perustuu hänen itsensä tekemiin arvioihin mediassa.

Myös valitsijayhdistysten ehdokkaiden kampanjaponnistelut olivat pitkälti puolueaktiivien käsissä, vaikka rahaa puolueelta ei tullut tai sitä ei otettu vastaan. Kokoomustaustaisella pitkäaikaisella suosikkipoliitikolla ja istuvalla presidentillä on tosin melkoinen etuasema varainhankinnassa.

Väyryselle varainkeruu oli jo selvästi haastavampaa. Omien sanojensa mukaan hän joutui rahoittamaan noin kolmanneksen kampanjastaan omasta pussistaan.

Presidentinvaali on ennen kaikkea henkilövaali, jossa menestyäkseen ehdokkaan tulee kyetä puhuttelemaan myös muita kuin oman puolueensa äänestäjiä.

Presidentinvaali on ennen kaikkea henkilövaali, jossa menestyäkseen ehdokkaan tulee kyetä puhuttelemaan myös muita kuin oman puolueensa äänestäjiä. Puolueiden rooli on kuitenkin edelleen tärkeä, sillä niillä on suora ehdokasasettamisoikeus ja kampajointiin tarvittavat resurssit.

Puolueiden haasteeksi jää löytää vetovoimaisia, yli puoluerajojen puhuttelevia ehdokkaita. Ehdokkaissa pitää yhdistyä henkilökohtainen karisma ja presidentin tehtävän kannalta relevantti kokemus.

VTT Jenni Karimäki on yliopistonlehtori ja YTM Annu Perälä tohtorikoulutettava Turun yliopiston Eduskuntatutkimuksen keskuksessa. 

Julkaisu Presidentinvaalien valitsijayhdistys ei ole oikotie onneen ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Suurimpien eduskuntapuolueiden johtopaikoilla on Suomessa lähes yksinomaan miehiä ja hallituksessa vähemmän naisia kuin kertaakaan 2000-luvulla. Viime vuosina onkin kannettu huolta siitä, että naisten määrä politiikan huipulla on laskenut.

Keskustelussa on hyvä kiinnittää huomiota myös tuotantolinjan alkupäähän, eli siihen, hakeutuvatko naiset niille paikoille, joista noustaan politiikan huipulle. Vaikka Suomi kuuluu maailman kärkeen naiskansanedustajien määrällä mitattuna, naispuolisten eduskuntavaaliehdokkaiden määrä on ylittänyt 40 prosentin rajan vain kerran. Ehdokkaiden ja valittujen määrä on puolestaan aina kulkenut pitkälti käsi kädessä.

Naisten alhaisempi poliittinen kunnianhimo

Useissa kansainvälisissä tutkimuksissa on havaittu, että naiset eivät ole yhtä kiinnostuneita vaaliehdokkuudesta kuin miehet. Yhdysvaltalaiset politiikan tutkijat Jennifer L. Lawless ja Richard L. Fox esittävät teoksessaan It still takes a candidate miehillä olevan naisia enemmän poliittista kunnianhimoa. Heidän mukaansa miehet sekä harkitsevat että tavoittelevat ehdokkuutta huomattavasti useammin kuin naiset.

Lawlessin ja Foxin tutkimus perustui laajaan kysely- ja haastatteluaineistoon, jonka kohteena olivat niin sanotut potentiaaliset ehdokkaat eli miehet ja naiset, jotka olivat tehneet menestyksekästä uraa niissä ammateissa, joista tyypillisesti ponnistetaan poliittiselle uralle. Vertailun kohteena olleet miehet ja naiset olivat siis ammatillisessa mielessä yhtä päteviä ja menestyneitä. Kiinnostus politiikkaa kohtaan oli aavistuksen yleisempää naisten keskuudessa.

Miksi naiset eivät asetu ehdolle?

Lawlessin ja Foxin tutkimuksessa naisten vähäisempää poliittista kunnianhimoa selittivät kolme pääsyytä. Naiset kantoivat päävastuun perheestä ja kodista, eikä heillä sen vuoksi ollut aikaa politiikalle. Naiset saivat myös miehiä vähemmän kannustusta poliittiselle uralle niin omalta lähipiiriltään kuin puolueilta.

Naisilla oli myös vähäisempi luottamus omia kykyä kohtaan. Miehistä huomattavasti useampi arvioi itsensä päteväksi, vaikka objektiivisessa mielessä kyse oli samankaltaisesta joukosta ammattilaisia.

Useat tutkimukset osoittavat, että naiset kokevat perheen ja politiikan yhdistämisen erityisen haastavaksi.

Useat tutkimukset osoittavat, että naiset kokevat perheen ja politiikan yhdistämisen erityisen haastavaksi. Naiset myös usein kyseenalaistavat pätevyytensä politiikoksi. Joko he eivät itse usko kykyihinsä tai kokevat, että naisia ja miehiä arvioidaan eri kriteerein ja naisilta odotetaan miehiä enemmän. Naiset myös suhtautuvat selkeästi miehiä skeptisemmin mahdollisuuksiinsa kerätä vaalirahaa ja saada puolueelta tukea kampanjan aikana.

Olipa kyse asioiden todellisesta tilasta tai pelkästä subjektiivisesta tunteesta – josta jälkimmäisen useat tutkimukset ja muun muassa vaalirahailmoitustiedot kumoavat – ovat nämä kokemukset omiaan laskemaan naisten halukkuutta pyrkiä ehdolle.

Kannustus auttaa

Harva poliitikko on päätynyt poliittiselle uralle täysin oma-aloitteisesti. Puolueet aktiivisesti rekrytoivat ja kannustavat potentiaalisiksi katsomiaan henkilöitä mukaan vaaleihin.  Erityisesti naiset kokevat kannustuksen hyvin tärkeäksi.

Puolueen ehdokasrekrytoinnista vastaavat tahot ovat usein miehiä. Miehet ovat tyypillisesti paremmin verkostoituneita toisten miesten kuin naisten kanssa, mikä heijastuu siihen, ketä kannustetaan asettumaan ehdolle. Miehet ovat myös usein yliedustettuina sellaisilla näkyvillä ja vaikutusvaltaisilla paikoilla – kuten puolueen paikallisorganisaatiossa, kunnallispolitiikassa ja bisneksen tai ammattiyhdistysliikkeen puolella – joista puolueet mielellään pyrkivät rekrytoimaan uusia kykyjä.

Myös rekrytoijan sukupuoli vaikuttaa siihen, miten hän arvioi potentiaalisia ehdokkaita. Niin naiset kuin miehet arvioivat positiivisemmin sellaisia henkilöitä, jotka ovat heidän itsensä kaltaisia. Naisten mukanaolo puolue-eliiteissä ja ehdokasrekrytoinnissa lisääkin naisehdokkaiden määrää. Naiskansanedustajien määrällä taas ei ole suoraa yhteyttä naisten poliittiseen aktiivisuuteen.

Kannustuskaan ei kuitenkaan aina tee autuaaksi.

Kannustuskaan ei kuitenkaan aina tee autuaaksi. Naiset reagoivat puolueen rekrytointipyrkimyksiin miehiä varovaisemmin. Naiset torjuvat miehiä todennäköisemmin heihin kohdistetut rekrytointipyrkimykset ja tarvitsevat enemmän suostuttelua.

Mikä avuksi?

Naisehdokkaiden määrän lisäämiseen ei ole mitään yksittäistä keinoa. Yhtäältä on kyse naisten resursseista, eli esimerkiksi siitä, miten hoivavastuu jakaantuu vanhempien kesken tai mikä on naisten asema työmarkkinoilla ja laajemmin yhteiskunnassa. Toisaalta uudet poliittiset roolimallit voivat purkaa perinteisiä käsityksiä siitä, kuka on sopiva ja pätevä politiikoksi.

Uudet poliittiset roolimallit voivat purkaa perinteisiä käsityksiä siitä, kuka on sopiva ja pätevä politiikoksi.

Naisten rekrytoiminen vaatii myös puolueilta tietoista ponnisteluja ja sitoutumista sekä uusien rekrytointikäytäntöjen omaksumista. Ennen ensi vuoden vaalisumaa puolueiden tulisikin istua alas ja tehdä konkreettisia suunnitelmia naisehdokkaiden rekrytoimiseksi.

Annu Perälä (YTM) on tohtorikoulutettava Turun yliopiston Eduskuntatutkimuksen keskuksesta. Perälä tutkii väitöskirjassaan poliittista rekrytoitumista ja erityisesti poliittisten nuoriso- ja opiskelijajärjestöjen roolia tulevien päätöksentekijöiden kouluttamisessa.

Julkaisu Kaikki alkaa ehdokkuudesta ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.