Muutin maaliskuussa 2023 Saksaan tekemään väitöksen jälkeistä tutkimusta Kasselin yliopiston politiikan tutkimuksen laitokselle. Keväällä 2025 antimilitaristisia Ostermarsch-mielenosoituksia edeltävinä viikkoina havahduin saksalaisen vasemmiston ongelmalliseen Venäjä-suhteeseen. Huomasin nimittäin erään vasemmistolaiseksi tunnustautuvan ja poliittista aktivismia tekevän kahvilan seinässä Rheinmetall Entwaffnen -kollektiivin julisteen, jonka iskulause kuului: ”Sotianne vastaan: antikapitalistinen pääsiäismarssi”. Tästä alkoi tapahtumaketju, jonka aikana opin, ettei suomalaiselle vasemmistolle tyypillinen valmius tukea Ukrainaa ole Saksan vasemmistossa kovinkaan kannatettua.

Nähdessäni antimilitaristisen julisteen kahvilan seinässä minussa heräsi epäilys, että mielenosoituksen yhtenä tavoitteena saattaisi olla Ukrainan aseavun lakkauttaminen. Avasin siksi tietokoneeni ja perehdyin saksalaisten rauhanyhdistysten lausuntoihin Venäjän hyökkäyssodasta.

Rheinmetall Entwaffnen on asevientiä, asevarustelua ja sotia vastustava kollektiivi. Se on julkaissut internet-sivuillaan tekstejä, joissa tarkastellaan Venäjän hyökkäyssotaa kapitalismi- ja valtiokriittisestä näkökulmasta. Tekstissä ”Jokaista sotaa vastaan – kaksi vuotta on liikaa” esitetään kritiikkiä muita vasemmistotoimijoita kohtaan siitä, että ne suhtautuvat myönteisesti Ukrainan aseelliseen tukemiseen:

”Ennen Venäjän hyökkäystä vasemmistoliberaareille ja sosiaalidemokraattipoliitikoille oli yleisesti hyväksyttyä vastustaa aselähetyksiä sota-alueille. Nyt kanta kääntyi yhdessä yössä vastakohdakseen: aselähetykset Ukrainan sota-alueelle kohotettiin moraaliseksi velvollisuudeksi ja niiden kritiikkiä vastaan hyökättiin ankarasti. Porvarilliset mediat kiihdyttivät tätä dynamiikkaa massiivisesti sotapropagandallaan.”

Myös Kasseler Friedensforum, yli 30 vuotta vanha rauhanyhdistys Kasselissa, on ottanut kantaa Venäjän hyökkäyssotaan. Sen julkaisema teksti ”Totuus on sodan ensimmäinen uhri” kumoaa omien sanojensa mukaan ongelmallisia tulkintoja sodasta. Rauhanyhdistys väittää, että Natolla ja Yhdysvalloilla on ollut merkittävä rooli sodan syttymisessä ja että rauhaa ei ole saatu aikaan Euroopan, Yhdysvaltojen ja Ukrainan vuoksi.

Talouspakotteet Venäjää vastaan, aseiden lähettäminen Ukrainaan sekä venäläisen kaasun ostamisen lopettaminen ovat rauhanyhdistyksen mukaan virheellisiä toimia. Se myös tuomitsee sodan erityislaatuisuuden korostamisen, Venäjän presidentti Vladimir Putinin vertaamisen Hitleriin sekä Venäjän sotarikosten kritiikin, koska nämä asiat demonisoivat Venäjää ja Putinia. Lisäksi rauhanyhdistys kritisoi, ettei Ukraina ole niin demokraattinen maa kuin yleensä ajatellaan.

Näiden tietojen perusteella lähetin ”Sotianne vastaan” -mielenosoitusta mainostaneelle kahvilalle sähköpostin, jossa perustelin, että he saattavat tukea välillisesti Venäjän imperialismia. Sain vastauksen, jossa kritiikkini torjuttiin antimilitaristisista teksteistä minulle jo tuttuihin syihin vedoten. Sähköpostissa kerrottiin, että Ukrainassa sorretaan vasemmistolaisia aktivisteja ja puolueita ja että länsi tukee Ukrainaa käyttääkseen sitä taloudellisesti hyväksi. Myös asetoimitukset kyseenalaistettiin. Lisäksi sähköpostissa esitettiin, ettei sodassa ole edistyksellistä osapuolta.

Vuoropuhelu kahvilan kanssa ei edennyt, sillä tieteellisiin artikkeleihin ja puheenvuoroihin nojaavat vastaukseni tuomittiin propagandana. Kiinnostuin kuitenkin selvittämään, miten saksalainen vasemmisto suhtautuu Venäjän hyökkäyssotaan.

Saksan vasemmiston Venäjä-suhteet

Politiikan tutkija David Pattonin ja Venäjän politiikan asiantuntija John Lough’n mukaan vasemmistopuolue Die Linke on ollut myötämielinen suhtautumisessaan Venäjään. Vuoden 2014 Ukrainan vallankumouksen jälkeen puolueen liittopäiväryhmän puheenjohtaja Gregor Gysi ei tunnustanut valtaan tullutta Ukrainan uutta hallitusta. Hän myös vastusti Venäjään kohdistuvia sanktioita ja väitti, että ne vain pahentaisivat tilannetta. Kansanedustaja Sahra Wagenkecht taas esitti, että Krimin valtaus oli Venäjän intressien näkökulmasta ymmärrettävä ja perusteltu teko.

Helmikuussa 2015 Die Linke -puolueen kansanedustajat Wolfgang Gehrcke ja Andrej Hunko vierailivat Venäjän puolelta separatistien valtaamassa Donetskissa, mikä rikkoi Ukrainan rajalakia. Venäjä-mieliset separatistit hyödynsivät vierailua propagandassaan. Vuonna 2020 oppositiojohtaja Aleksei Navalnyin myrkytyksen jälkeen liittopäivillä keskusteltiin Nord Stream 2 -kaasuputken rakennuksen keskeyttämisestä, jolloin Die Linke äänesti keskeyttämistä vastaan. Kaksi vuotta myöhemmin puolueen ulkopoliittinen puhemies Gysi kysyi parlamentissa, miksi Yhdysvalloilla voi olla puskurivyöhyke Itä-Euroopassa, mutta Venäjällä ei.

Helmikuussa 2022 alkanut Venäjän hyökkäyssota Ukrainaan on ollut saksalaiselle vasemmistolle repivä aihe. Kesäkuussa 2023 Sahra Wagenknecht ja yhdeksän muuta kansanedustajaa erosivat Die Linkestä poliittisten ristiriitojen vuoksi. Juuri sota oli keskeisimpiä eron syitä. Siinä missä puolueen muut edustajat tuomitsivat Venäjän hyökkäyksen ja kannattivat talouspakotteita, Wagenknecht ja häntä tukevat edustajat pitivät länsimaita ja Natoa syyllisenä sotaan sekä vastustivat talouspakotteita. Elokuussa 2023 Wagenknecht perusti muiden Die Linkestä lähteneiden poliitikkojen kanssa puolueen Bündnis Sahra Wagenknecht.

Die Linken nykyinen kanta Venäjän hyökkäyssotaan käy ilmi puolueen internet-sivuilla julkaistusta tietopaketista ”Ukrainan oikeudenmukaisen rauhan puolesta”. Se sisältää yhteensä kahdeksan teesiä puolueen näkemyksistä ja poliittisista vaatimuksista:

1. Venäjän hyökkäyssota on tuomittava.
2. Ukrainalla on oikeus puolustaa itseään, mutta muilla valtioilla ei ole velvollisuutta toimittaa aseita.
3. Asetoimitukset Ukrainaan voivat lisätä sodan laajenemisen vaaraa.
4. Saksan armeijaan ei tule investoida nykyistä enempää.
5. Venäjälle asetetut taloudelliset sanktiot ovat perusteltuja, kunhan ne eivät kohdistu maan siviiliväestöön.
6. Naton laajeneminen Itä-Euroopassa on lisännyt sodan riskiä, vaikka Venäjä on moraalisessa vastuussa sen aloittamisesta.
7. Nato tulisi korvata eurooppalaisella puolustusliitolla.
8. Aselähetykset tulisi kieltää.

Bündnis Sahra Wagenknecht ei ole julkaissut internet-sivuillaan juurikaan lausuntoja Venäjän hyökkäyssodasta. Sivujen FAQ-osiossa puolue ainoastaan ilmoittaa vastustavansa Venäjään kohdistuvia talouspakotteita.

Wagenknecht on kuitenkin julkaissut ilmaissut kantansa videolla, jossa hänen mukaansa ”Ukrainan sodan” pitkittyminen johtuu länsimaiden haluttomuudesta rauhaan ja kyvyttömyydestä diplomatiaan. Sodan ratkaisuna olisi se, että länsimaat ja Ukraina tekisivät myönnytyksiä Venäjälle. Käytännössä Ukrainan tulisi luovuttaa Venäjän valtaamat alueet ja Krimin niemimaa sekä taata se, ettei maa liity Natoon. Lisäksi Wagenknecht kritisoi Ukrainan aseellista tukemista, venäläisen kaasun ja öljyn ostamisen lopettamista ja talouspakotteita Venäjää vastaan.

Helmikuussa 2022 alkanut Venäjän hyökkäyssota Ukrainaan on ollut saksalaiselle vasemmistolle repivä aihe.

Eurooppalaisten vasemmistopuolueiden reaktiot Venäjän hyökkäyssotaan luokitellaan politiikan tutkijoiden Jakob Vondreysin, Luke Marchin ja Bartek Bytlaksen tutkimuksessa kolmeen ryhmään. Venäjään myönteisesti suhtautuvat puolueet pitävät länttä syyllisenä sotaan, vastustavat Venäjään kohdistuvia sanktioita ja torjuvat aselähetykset Ukrainaan. Venäjään kriittisesti asennoituvat puolueet tuomitsevat Venäjän syypäänä sotaan, kannattavat sanktioita ja haluavat aseistaa Ukrainaa. Näiden vastakkaisten näkökulmien väliin voidaan sijoittaa puolueet, jotka näkevät Venäjän syyllisenä ja kannattavat sanktioita, mutta vastustavat Ukrainan aseellista tukemista. Siinä missä Bündnis Sahra Wagenknecht on Venäjä-myönteinen puolue, Die Linke edustaa välimuodon politiikkaa.

Sosiologi Lóránt Győri ja politiikan tutkija Péter Krekó esittävät puheenvuorossaan, että vasemmiston suhtautumista Venäjään selittää neljä tekijää. Ensinnäkin vasemmistopuolueiden retoriikka nojaa rauhan ja neutraaliuden ihanteisiin, mikä tarjoaa lähtökohdan lännen aggression kritisoimiselle. Toiseksi puolueet kannattavat itsemääräämistä, jolloin ne voivat tukea esimerkiksi Venäjä-mielisiä separatisteja. Kolmanneksi puolueet ovat antifasistisia, minkä vuoksi niille saattaa olla luontevaa tunnistaa fasisteja Ukrainassa. Neljänneksi puolueilla on taipumusta nähdä Venäjä ja Itä-Ukrainan kapinalliset lännen uhreina.

Toisin sanottuna vasemmisto tukee Venäjää ”viholliseni vihollinen on ystäväni” -ajattelutavan sekä anti-imperialismin, antikapitalismin ja antiamerikkalaisuuden ideologioiden pohjalta.

Politiikan muutoksen tarve

Saksan vasemmiston suhtautumista Venäjän hyökkäyssotaan voidaan kritisoida tieteellisten tutkimusten ja puheenvuorojen perusteella. Politiikan tutkija Ruslan Zaporozhchenkon johtopäätöksenä on, että Venäjä on ollut imperialistinen ja aggressiiviseen laajentumiseen pyrkivä toimija viidensadan vuoden ajan. Toisin sanottuna Venäjän hyökkäys Ukrainaan sijoittuu pitkään imperialististen tekojen sarjaan. Kansainvälisen politiikan tutkija Kseniya Oksamytna perusteleekin, ettei Venäjän hyökkäyssodan tavoitteena ole varmistaa maan omaa turvallisuutta tai arvostusta, vaan sota on kolonialismia ja imperialismia.

Mitä tulee tarvittaviin eurooppalaisiin vastatoimiin, kansainvälisten suhteiden tutkija Robert Person korostaa, että Ukrainan taloudellisen ja aseellisen tukemisen lopettaminen johtaisi siihen, että Ukraina joutuisi antautumaan ja myöntymään Venäjän ankariin ehtoihin. Erityisesti Saksan antaman aseavun lopettaminen olisi ongelmallista, sillä Saksa on ollut Ukrainaa kolmanneksi eniten aseellisesti tukenut valtio. Politiikan tutkijat Eremin Arkadiy ja Oleg Petrovich-Belkin esittävät, että Venäjään kohdistuvat pakotteet ja sotilaalliset vastatoimet ovat perusteltuja rauhan edistämisessä.

Eurooppalaisen vasemmiston olisi tärkeää suunnata imperialismin kritiikki pelkän lännen sijasta myös itään.

Lukuisat tutkijat ovat argumentoineet, että Itä-Euroopan maat ovat hakeutuneet Natoon juuri Venäjän aikaisempien sotatoimien vuoksi. Venäjän informaatiovaikuttamista tutkiva Pekka Kallioniemi väittääkin, että Naton roolin korostaminen on myytti, jota Venäjä pyrkii levittämään edistääkseen omia intressejään. Myös saksalaisen vasemmiston väite vasemmistopuolueiden kieltämisestä Ukrainassa on virheellistä tietoa. On totta, että venäjämielisiä puolueita on lakkautettu, mutta maassa on aktiivisia vasemmistolaisia puolueita.

Eurooppalaisen vasemmiston olisi tärkeää suunnata imperialismin kritiikki pelkän lännen sijasta myös itään. Erityisesti Venäjän intressien ja vaikutuskeinojen analyysi olisi keskeistä. Syynä on se, että Ukrainan aseellisen tukemisen kritiikki ja Venäjän tuottaman informaation levittäminen edistävät Venäjän imperialismia Itä-Euroopassa.

KTT Antti Moilanen tutkii poliittisen kasvatuksen didaktiikkaa Kasselin yliopistossa Saksassa.

Artikkelin kuvituskuva: Christian Wiediger / Unsplash

Julkaisu Saksan vasemmisto Venäjän asialla? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Koulun ja politiikan erottaminen toisistaan on mahdotonta. Kouluopetuksen tavoitteet ja sisällöt perustuvat aina tietynlaiselle käsitykselle yhteiskunnasta, ja koululla on sen järjestyksestä riippuen erilaisia vaikutuksia yhteiskunnassa. Esimerkiksi demokraattisessa yhteiskunnassa koulun tehtävänä on edistää oppilaiden kehitystä arvostelukykyisiksi kansalaisiksi, jotka kykenevät pitämään huolta omista ja muiden ihmisten intresseistä. Ihannetapauksessa koulu todella tuottaa tällaisia kansalaisia, mikä edistää demokratian toimintaa yhteiskunnassa.

Saksalaisessa kasvatustieteessä koulun yhteiskunnallisen kasvatuksen lähtökohtiin, tavoitteisiin, menetelmiin ja sisältöihin viitataan poliittisen kasvatuksen (saks. politische Bildung) käsitteen avulla. Poliittisella kasvatuksella tarkoitetaan kahta asiaa: ensinnäkin yhteiskuntaopin opetusta ja toiseksi poliittisen näkökulman ottamista mukaan muiden oppiaineiden teemojen käsittelyyn. Poliittinen kasvatus on siis pedagogista toimintaa, joka tähtää yhteiskuntaan kytkeytyvien tietojen, taitojen ja valmiuksien oppimiseen.

Demokraattisessa yhteiskunnassa koulun tehtävänä on edistää oppilaiden kehitystä arvostelukykyisiksi kansalaisiksi, jotka kykenevät pitämään huolta omista ja muiden ihmisten intresseistä.

Poliittinen kasvatus on itsessään poliittinen teema. Aihepiirin tutkijoilla on toisistaan poikkeavia käsityksiä siitä, millaista yhteiskuntaopin opetuksen ja muun koulun poliittisen kasvatuksen tulisi olla. Vaikka kaikki poliittisen kasvatuksen teoreetikot sitoutuvat yleisellä tasolla rationaalisuuden, autonomian ja moraalisuuden tavoitteisiin, on heillä erilaisia käsityksiä siitä, kuinka nämä ihanteet tulisi tulkita.

Keskusteluissa käytetään usein täysi-ikäisyyden (Mündigkeit) ja emansipaation (Emanzipation) käsitteitä. Edellinen painottaa ihmisyksilön ominaisuuksia, kuten reflektiivisyyttä ja rationaalisuutta, kun taas jälkimmäinen viittaa yhteiskunnallisiin rakenteisiin, jotka mahdollistavat vapauden harjoittamisen käytännössä.

Valtavirtainen ja kriittinen poliittinen kasvatus

Nykyisestä poliittista kasvatusta koskevasta keskustelusta voidaan tunnistaa kaksi keskenään ristiriitaista suuntausta, joista jompaankumpaan useimmat teoreetikot kuuluvat. Osa heistä edustaa traditionaaliseen teoriaan perustuvaa valtavirtaista poliittista kasvatusta, kun taas toiset teoreetikot sitoutuvat kriittisiin yhteiskuntatieteisiin ja kannattavat kriittistä – ongelmallisia yhteiskunnallisia rakenteita tunnistavaa ja kyseenalaistavaa – poliittista kasvatusta.

Valtavirtaisen poliittisen kasvatuksen perinteessä koulun tehtävänä on kasvattaa oppilaista itsenäisiä ja vastuullisia kansalaisia, jotka kykenevät tarkastelemaan yhteiskuntaa kriittisesti omien intressiensä ja yhteishyvän näkökulmasta sekä ottamaan osaa demokraattiseen toimintaan. Opetuksen pääpaino on itsenäisen poliittisen ajattelun tukemisessa ja omien näkemysten muodostamisessa.

Kriittisen poliittisen kasvatuksen tutkijat korostavat yhteiskunnallisia valtasuhteita. Heidän mukaansa oppilaiden tulee oppia koulussa analysoimaan yhteiskunnallista valtaa, jotta he voisivat elää aikuisina todellisuudessa itsenäistä ja vapaata elämää. Eihän tällainen elämä ole mahdollista, mikäli yhteiskunnassa vallitsee ongelmallisia valtasuhteita tai jos ihmisillä ei ole materiaalisia resursseja omien valintojen tekemiseen.

Kriittisen poliittisen kasvatuksen tutkijat korostavat yhteiskunnallisia valtasuhteita.

Valtavirtaisen ja kriittisen poliittisen kasvatuksen edustajat ovat kirjoittaneet omia tieteellisiä käsikirjojaan, kritisoineet toistensa ajattelua sekä muotoilleet julistuksia hyvästä poliittisesta kasvatuksesta. Oman poliittisen kasvatuksen mallinsa kehittäneen opetustieteen professori Wolfgang Sanderin toimittama poliittisen kasvatuksen käsikirja, Handbuch politische Bildung, dokumentoi valtavirtaista ajattelua. Siinä nähdään, että kriittisen poliittisen kasvatuksen teoreetikot sosiaalistavat oppilaat piiloisesti tietynlaiseen käsitykseen siitä, millainen yhteiskunnan tulisi olla.

Hyvää poliittista kasvatusta valtavirtaiset teoreetikot määrittelevät niin kutsutun Beutelsbachin konsensuksen avulla. Sen sijaan kriittisen poliittisen kasvatuksen nykyteoreetikkojen Bettina Löschin ja Andreas Thimmelin toimittaman poliittisen kasvatuksen kritiikin käsikirjan Kritische politische Bildung: Ein Handbuch mukaan valtavirtaisen poliittisen kasvatuksen kannattajat sivuuttavat yhteiskunnalliset valtarakenteet, eivätkä kykene siksi edistämään oppilaiden vapautta ja autonomiaa.

Vastineeksi Beutelsbachin konsensukselle kriittiset teoreetikot ovat esittäneet Frankfurtin julistuksen. Julistuksen nimi viittaa Frankfurtin koulun kriittisen yhteiskuntatieteen ohjelmaan.

Poliittisen kasvatuksen malleja

Edellisiin on syytä paneutua vielä syvemmin. Beutelsbachin konsensus suuntautuu ennalta määrättyjen poliittisten näkemysten opettamista vastaan ja peräänkuuluttaa oppilaiden ajattelun vapautta. Julistuksen mukaan oppilaita ei saa sosiaalistaa tiettyihin poliittisiin näkemyksiin, mikä edellyttää, että opetuksessa huomioidaan ristiriitaiset tavat, joilla yhteiskuntatieteissä ja politiikassa ajatellaan asioista. Toisin sanottuna oppilaille tulee kuvata ilmiöitä useista ideologisista näkökulmista, jotta he voivat muodostaa omia käsityksiään.

Beutelsbachin konsensuksen mukaan oppilaita on ohjattava arvioimaan vaihtoehtoja omien intressiensä näkökulmasta ja ottamaan osaa niiden edistämiseen. Poliittinen toimijuus yhteiskunnassa on siis aktiivista, ja siihen rohkaistaan.

Frankfurtin julistuksessa taasen huomioidaan yhteiskunnalliset ongelmat sekä onnellisen ja vapaan elämän yhteiskunnalliset esteet. Julistuksen mukaan opetuksessa tulee tutkia yhteiskunnallisia kriisejä ja intressiristiriitoja sekä erilaisia yhteiskunnallisen vallan muotoja. Opettajien tulee tuoda esille omat sitoumuksensa poliittisen kasvatuksen positioiden edustajina.

Beutelsbachin julistuksen mukaan oppilaita ei saa sosiaalistaa tiettyihin poliittisiin näkemyksiin, mikä edellyttää, että opetuksessa huomioidaan ristiriitaiset tavat, joilla yhteiskuntatieteissä ja politiikassa ajatellaan asioista.

Poliittiset emotionaaliset kokemukset ovat tärkeitä ja ne on huomioitava opetuksessa. Opetuksen tehtävänä on mahdollistaa se, että tulevat aikuiset kykenevät muuttamaan yhteiskuntaa yhteistyössä muiden ihmisen kanssa.

Valtavirtaista poliittista kasvatusta edustaa esimerkiksi lukuisia tutkimuksia tehneiden politiikan ja poliittisen kasvatuksen tutkijan Joachim Detjenin ja kumppaneiden malli. Sen mukaan kouluopetuksen tehtävänä on kehittää oppilaiden poliittista ymmärrystä, arvostelukykyä, toimintakykyä ja motivaatiota. Nämä osaamisalueet koostuvat useammista osatavoitteista.

Poliittiseen tietoon lukeutuu yleiskäsitteitä, joiden avulla oppilaat voivat ymmärtää demokraattisen yhteiskunnan järjestystä, päätöksentekoa ja ideaalia yhteishyvästä. Poliittinen arvostelukyky muodostuu useista arvostelutyypeistä, jotka ulottuvat asiantilojen kuvailusta ja luokittelusta aina yhteiskunnan järjestämistä koskeviin arvostelmiin. Poliittinen toimintakyky sisältää omien käsitysten muotoilemisen ja perustelun sekä neuvottelun ja päätöksenteon taidot. Poliittinen asenne ja motivaatio viittaavat politiikkaa koskevaan kiinnostukseen, itseluottamukseen, luottamukseen poliittista järjestelmää kohtaan ja kansalaishyveisiin.

Kriittisessä poliittisessa kasvatuksessa kriisien tutkiminen on tärkeää.

Kriittisen poliittisen kasvatuksen edustajat sen sijaan eivät ole rakentaneet kokonaisvaltaisia opetusmalleja, vaan he ovat kuvanneet kriittistä poliittista kasvatusta aina tietystä näkökulmasta. Edellä mainitut Lösch ja Thimmel ovat muotoilleet kriittisen poliittisen kasvatuksen yleisiä lähtökohtia.

Aihetta koskevassa käsikirjassaan he kirjoittavat seuraavasti: ”Kriittisen poliittisen kasvatuksen käytäntö pyrkii mahdollistamaan, että yksilöt tiedostavat valta- ja herruussuhteita, joihin he ovat sidottuja. Sen tulee kyetä kehittämään toimintamahdollisuuksia näiden suhteiden muokkaamiseksi ja muuttamiseksi.” Näin ollen on välttämätöntä, että kriittisessä poliittisessa kasvatuksessa yhteydet ajankohtaisiin olosuhteisiin selvitetään kriittisesti ja ristiriidat huomioiden.

Tarkoituksena ei ole löytää nopeasti ratkaisuja ongelmiin, vaan ymmärtää monimutkaisia vuorovaikutussuhteita

Kriittiset yhteiskuntatieteet ovat keskeisessä asemassa demokratiaa ja inhimillistä toimintaa edistävässä poliittisessa kasvatuksessa. Niiden avulla otetaan etäisyyttä siihen, kuinka yhteiskunta on järjestetty nykyhetkessä. Kriittiset yhteiskuntatieteet auttavat myös pohtimaan, kuinka asiat voisivat olla toisin. Esimerkiksi tunnetun vallan käsitettä teoretisoineen filosofi Michel Foucault’n valtateorian avulla voidaan tunnistaa puhetapoihin liittyvää valtaa ja kuvitella vaihtoehtoja sille, mitä niissä käytetyt käsitteet voisivat tarkoittaa.

Kriisien tutkiminen on tärkeässä roolissa kriittisessä poliittisessa kasvatuksessa. Koulussa käsiteltäviin kriiseihin lukeutuvat talous- ja finanssikriisi, energia-, resurssi- ja ympäristökriisi, sukupuolten välisen epätasa-arvon ja kasvavaan epävarmuuteen liittyvät työelämän ja tuotannon kriisit sekä parlamentaarisen demokratian kriisi. Tarkoituksena ei ole löytää nopeasti ratkaisuja näihin ongelmiin, vaan ymmärtää monimutkaisia vuorovaikutussuhteita.

Ratkaisun mahdollisuus

Valintaa valtavirtaisen ja kriittisen poliittisen kasvatuksen välillä on hankalaa tehdä. Kummatkin mallit sisältävät perusteltuja lähtökohtia modernin kasvatustieteen näkökulmasta tarkasteltuna. Modernissa pedagogiikassa nähdään, ettei kasvatettavaa saa käyttää hyväksi välineellisten tavoitteiden saavuttamiseksi, vaan kasvatuksessa on edistettävä lasten ja nuorten onnellisuutta, kriittisyyttä ja itsenäisyyttä.

Tältä pohjalta on helppo ymmärtää, ettei oppilaita saa sosiaalistaa ennalta määrättyihin poliittisiin näkemyksiin, vaan opetuksen on tuettava heidän itsenäistä ajatteluaan. Toisaalta tiedetään, että yksilön mahdollisuudet vapaaseen ja onnelliseen elämään riippuvat yhteiskunnallisista rakenteista. Siksi kouluopetuksen on autettava oppilaita tiedostamaan alistavia rakenteita ja arvioimaan, millaisia vaihtoehtoja niille voisi olla.

Kahden eri perinteen järkeviä ajatuksia yhdistämällä saatetaan onnistua luomaan uusi käsitys poliittisesta kasvatuksesta, joka yhdistää valtavirtaiset ja kriittiset ajatukset.

Tieteellinen konflikti valtavirtaisen ja kriittisen poliittisen kasvatuksen välillä on tuskin ratkeamassa lähiaikoina. Kasvatustieteilijät ovat käyneet keskustelua emansipaatiota edistävästä yhteiskuntakriittisestä kasvatuksesta jo 1970-luvulta alkaen. Konsensusta ei ole saavutettu, mikä on ymmärrettävää, koska osapuolilla on toisistaan poikkeavia käsityksiä siitä, millainen yhteiskunnan tulisi olla.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö keskustelua olisi syytä käydä. Ensinnäkin on mahdollista, että kummastakin perinteestä voidaan löytää mielekkäitä lähtökohtia kouluopetukselle. Toiseksi perinteiden järkeviä ajatuksia yhdistämällä saatetaan ehkä onnistua luomaan uusi käsitys poliittisesta kasvatuksesta, joka yhdistää valtavirtaiset ja kriittiset ajatukset. Kolmanneksi teoreettisiin ristiriitoihin perehtyminen auttaa opettajia kehittämään omaa pedagogista ajatteluaan harkitusti.

KT Antti Moilanen on opettaja ja tutkija, jonka tutkimusintressejä ovat kasvatuksen teoria, kriittinen pedagogiikka ja poliittinen kasvatus. Hänellä on kokemusta niin tutkimustyöstä kuin käytännön kouluopetuksesta.

Artikkeli pohjaa kirjoittajan tammikuussa 2022 Oulun yliopistossa tarkastettuun väitöskirjaan Sivistys ja emansipaatio: sivistävä ja yhteiskuntakriittinen opetus kriittis-konstruktiivisessa didaktiikassa.

Julkaisu Millaisia kansalaisia oppilaista tulisi kasvattaa? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.