Edustuksellisessa demokratiassa puolueet voidaan ensisijaisesti ymmärtää valtion ja kansalaisyhteiskunnan yhdistävinä siteinä, joiden kautta kansalaisten tavoitteet välittyvät yhteiskunnalliseen päätöksentekoon.

Tätä nykyä julkisen mielipiteen määrittelykamppailut ovatkin siirtyneet merkittävissä määrin sosiaalisen median tarjoamiin vuorovaikutuksellisiin tiloihin, joissa yksittäisillä kansalaisilla on aiempaa laajemmat mahdollisuudet osallistua yhteiskunnalliseen keskusteluun sekä muokata myös yksittäisten puolueiden linjaa.

Periaatteessa kuka tahansa, kuten esimerkiksi puolueen kannattaja tai vastustaja, voi pyrkiä osallistumaan puoluetta koskevaan määrittelyyn. Siksi arvioitaessa sosiaalisen median merkitystä julkisessa keskustelussa puoluekoneistojen ja yksittäisten kärkipoliitikkojen aktiivisuutta olennaisempaa on se, miten kansalaiset, puolueiden kannattajat sekä jäsenet käsittelevät, muokkaavat ja välittävät poliittisia viestejä ja sisältöjä sosiaalisessa mediassa.

Periaatteessa kuka tahansa, kuten esimerkiksi puolueen kannattaja tai vastustaja, voi pyrkiä osallistumaan puoluetta koskevaan määrittelyyn.

Sosiaalisen median aikakaudella myös puoluejäsenyyden merkityksen voidaan nähdä olevan muuttumassa. Ensinnäkin tutkimukset osoittavat, että jäsenmäärien laskiessa yksittäisten puoluejäsenten merkitys puolueissa on lisääntynyt. Toisaalta voidaan myös nähdä, että sosiaalisessa mediassa ero jäsenien ja kannattajien välillä on hälvenemässä: puolueiden aktiivisista kannattajista ja jäsenistä voidaan nähdä muodostuneen puolueen ”online-suurlähettiläitä”, jotka kykenevät laajasti vaikuttamaan omissa verkostoissaan, levittämään viestejä sekä lisäämään puolueen kannatusta. On havaittu, että sosiaalisen median aikakaudella jäsenten sijaan kannattajat tekevätkin määrällisesti suurimman työn puolueiden kampanjoinnissa.

Eri puolueissa näiden ”suurlähettiläiden” merkitys vaihtelee suuresti. Sosiaalisen median aktiivisuudessa selkein jakolinja puolueiden välillä muodostuu niin sanottujen uusien ja vanhojen eduskuntapuolueiden välille. Uudempien eduskuntapuolueiden – eli vihreiden, perussuomalaisten ja vasemmistoliiton – kannattajat ja jäsenet toimivat selkeästi aktiivisemmin sosiaalisessa mediassa. Uudemmissa suomalaisissa puolueissa kannattajat seuraavat yhteiskunnallista keskustelua, osallistuvat keskusteluun sekä jakavat poliittista sisältöä perinteisten suurten puolueiden kannattajia useammin.

Sosiaalisen median aikakaudella jäsenten sijaan kannattajat tekevät määrällisesti suurimman työn puolueiden kampanjoinnissa

Koska uudempien puolueiden kannattajat ovat aktiivisempia, näille puolueille tärkeät asiakysymykset, kuten ilmastonmuutokseen ja maahanmuuttoon liittyvät kysymykset, korostuvat julkisessa keskustelussa. Useat poliittiset teemat nousevatkin ensin laajaan poliittiseen keskusteluun sosiaalisessa mediassa, josta ne sitten leviävät myös perinteiseen mediaan.

Toisaalta vaikka uudempien puolueiden kannattajat ja jäsenet ovat aktiivisia sosiaalisen median poliittisissa keskusteluissa, vihreiden, vasemmistoliiton ja perussuomalaisten puolueorganisaatiot ovat edelleen varsin perinteisiä. Suomalaisista eduskuntapuolueista erityisesti Liike Nyt on pyrkinyt aktivoimaan kansalaisia ja lisäämään kannattajien poliittista osallistumista teknologian ja sosiaalisen median avulla. Kansainvälisesti tunnetuin esimerkki suoraa internetdemokratiaa hyödyntävästä puolueesta on Italian viiden tähden liike, joka on saavuttanut merkittävän aseman poliittisella kentällä uusien aktivointikeinojen avulla.

Sosiaalinen media vaikuttaa puolueiden välisiin suhteisiin

Sosiaalisen median merkitystä puolueiden välisissä suhteissa voidaan lähestyä puolueiden samankaltaistumisen ja toisaalta polarisaation kautta. Politiikantutkimuksessa ja myös julkisessa keskustelussa on jo ainakin 1970-luvulta alkaen keskusteltu siitä, että puolueet ovat muuttuneet yhä enemmän toisiaan muistuttaviksi yleispuolueiksi. Samankaltaistuminen on mahdollista nähdä ongelmana, koska sen oletetaan vähentävän lopulta ihmisten kiinnostusta politiikkaan.

Keskustelu puolueiden samankaltaistumisesta on kuitenkin selvästi hiljentynyt viimeisen vuosikymmenen aikana. Sosiaalisen median aikakaudella samankaltaistumisen sijaan julkisessa keskustelussa korostuu puhe polarisaatiosta.

Sosiaalisessa mediassa keskimääräistä äärimmäisemmät arvot korostuvat puolueiden kannattajien puheenvuoroissa.

Polarisaatiolla viittaamme siihen, miten puolueet sekä niiden kannattajat ajautuvat yhä etäämmälle toisistaan, mikä voi puolestaan synnyttää voimakkaita vastakkainasetteluja eri ihmisryhmien välille.

Sosiaalisessa mediassa ihmisryhmät ovat etääntyneet toisistaan erityisesti arvoliberaalisuuteen ja postmaterialismiin liittyvissä kysymyksissä. Politiikan tutkijat Pippa Norris ja Ronald Inglehart ovatkin kuvanneet, miten populismin nousua voidaan selittää myös kulttuurisena vastaiskuna pitkään jatkuneelle arvoliberalisoitumiselle länsimaisissa yhteiskunnissa. Onkin nähtävissä, että nämä arvokysymykset erottelevat selkeästi puolueita, eli perussuomalaisia sekä toisaalta vihreitä ja vasemmistoliittoa, toisistaan myös Suomessa.

Populismin nousua voidaan selittää myös kulttuurisena vastaiskuna pitkään jatkuneelle arvoliberalisoitumiselle länsimaisissa yhteiskunnissa.

Osaltaan sosiaalisessa mediassa tapahtuvaa puolueiden välistä arvopoliittista kamppailua syventää se, että keskimääräistä äärimmäisemmät arvot korostuvat puolueiden kannattajien puheenvuoroissa. Aktiiviset osallistujat ovat esimerkiksi perinteistä vasemmisto-oikeisto-jakolinjaa jäsentävissä sosiaali- ja talouspoliittisissa kysymyksissä radikaalimpia kuin saman puolueen kannattajat keskimäärin. Lisäksi vihreiden, kokoomuksen ja vasemmistopuolueiden kannattajissa ne, jotka osallistuivat poliittisesti sosiaalisessa mediassa, olivat liberaalimpia kuin ne, jotka eivät osallistuneet.

Sen lisäksi, että sosiaalinen media itsessään on muuttanut poliittisen osallistumisen tapoja, se on myös vaikuttanut siihen, miten ja millä keinoin politiikassa keskustellaan. Aggressiivisen ja provokatiivisen puheen suosiminen sosiaalisessa mediassa on osaltaan vaikuttanut myös suomalaisten puolueiden välisiin suhteisiin ja erityisesti puolueiden välisiin jännitteisiin.

Perussuomalaisten kannattajat eivät koe vihapuhetta samanlaisena ongelmana kuin muiden puolueiden kannattajat keskimäärin.

Se, millainen puhe nähdään sopivana politiikassa ja sosiaalisen median keskusteluissa, vaihtelee erityisesti perussuomalaisten ja muiden puolueiden kannattajien välillä. Perussuomalaisten kannattajat eivät esimerkiksi koe vihapuhetta samanlaisena ongelmana kuin muiden puolueiden kannattajat keskimäärin ja puolueen kannattajien käyttäytyminen eroaa provokatiivisuudessaan muiden puolueiden kannattajista. Näistä lähtökohdista ei ole yllättävää, että eri ideologioita kannattavat ryhmät eriytyvät toisistaan.

Poliittisen osallistumisen muutokset muuttavat puolueita lähitulevaisuudessakin

Sosiaalisen median merkityksen kasvu näkyy odotettavasti puoluetoiminnassa lähitulevaisuudessakin. Erilaiset, pääasiallisesti sosiaalisessa mediassa toimivat poliittiset liikkeet luultavasti lisäävät merkitystään entisestään. Samoin odotettavissa on, että sellaiset puolueet, joiden jäsenet ja kannattajat toimivat aktiivisesti sosiaalisessa mediassa, saavat jatkossakin enemmän valtaa määritellä yhteiskunnallista keskustelua ja sen sisältöjä.

Lisäksi puolueet ja sosiaaliset liikkeet voivat hyötyä toisistaan: liikkeet pystyvät puolueiden kautta vaikuttamaan formaaliin päätöksentekoon, kun puolueet voivat puolestaan sosiaalisen median liikkeiden kautta tukea tavoitteitaan formaalin politiikan ulkopuolella. Ne puolueet, jotka pystyvät solmimaan tällaisia symbioottisia suhteita uusien sosiaalisen median liikkeiden kanssa, voivat saada merkittävää etua tulevaisuuden poliittisissa kamppailuissa.

Odotettavissa on, että sellaiset puolueet, joiden jäsenet ja kannattajat toimivat aktiivisesti sosiaalisessa mediassa, saavat jatkossakin enemmän valtaa määritellä yhteiskunnallista keskustelua ja sen sisältöjä.

Lopuksi on kuitenkin syytä todeta, ettei sosiaalisen median merkitystä kannata myöskään liioitella, kun puhutaan poliittisen osallistumisen muutoksesta ja puolueiden välisistä eroista. Lopulta perinteiset poliittisen osallistumisen keinot, kuten äänestäminen, sekä perinteiset poliittiset toimijat, kuten puolueet, eivät ole hävinneet eivätkä suurella todennäköisyydellä tule häviämään mihinkään.

Artikkeli on osa Sosiaalinen media ja politiikka -juttusarjaa.

Dosentti Arttu Saarinen toimii yliopisto-opettajana Turun yliopiston taloussosiologian yliopisto-opettajana ja on viime vuodet vetänyt Poliittiset kuplat ja media -hanketta. Hän on myös Politiikasta-lehden toimituskunnan jäsen.

Ilkka Koiranen on tohtorikoulutettava Turun yliopiston taloussosiologian oppiaineessa.

Julkaisu Suomalaiset puolueet ja sosiaalinen media ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Puolueita muokataan organisaatioina ja ideologisina liikkeinä julkisen keskustelun lisäksi myös puolueen sisäisissä tapahtumissa. Yksi merkittävimmistä puolueiden toimintaa muokkaavista tapahtumapaikoista on puoluekokous.

Ranskan entinen presidentti Franḉois Mitterand on todennut, että puoluekokous on kuin sosialistien pääsiäinen, jossa puolue herätetään henkiin. Mitterand on siinä mielessä oikeassa, että puoluekokouksissa puolueet saavat ehkä kouriintuntuvimman muotonsa.

”Puoluekokous on kuin sosialistien pääsiäinen, jossa puolue herätetään henkiin.”

Huolimatta siitä, että kokousedustajien asema myös suomalaisessa politiikassa on merkittävä, ei niistä tiedetä kovinkaan paljon. Puoluekokousten kautta voimme esimerkiksi tarkastella, mitä puolueet oikeastaan edustavat.

Tämä artikkeli valottaa SDP:n ja vihreiden vuoden 2017 kokousedustajien edustavuutta suhteessa puolueiden jäseniin ja kannattajiin.

Artikkeli perustuu Politiikka-lehdessä julkaistuun tutkimukseen, jossa selvitimme kysely- ja tekstiaineistojen avulla, millä edellytyksillä puoluekokouksiin osallistutaan, keitä niihin osallistuu, mistä puoluekokouksissa puhutaan ja millaista puoluetta puoluekokouksessa muodostetaan.

Edustavuusongelmien voidaan nähdä alentavan puolueiden legitimiteettiä ja sitä myöden koko demokratian toimivuutta. Sen vuoksi pohdimme tässä kirjoituksessa, voiko perinteisten intressipuolueiden pidempään jatkunut ahdinko perustua edustavuuteen liittyviin ongelmiin, jotka ilmenevät jähmeinä ja osallisuutta rajoittavina rakenteina puolueiden sisällä.

Puolueiden erilainen historia näkyy nykypäivän toiminnassa

Vertailemamme puolueet eroavat toisistaan monilta osin. Ensinnäkin SDP ja Vihreä liitto ovat syntyneet eri aikoina ja vastaamaan erilaisiin yhteiskunnallisiin tilanteisiin.

Tämä näkyy myös puolueiden nykyisessä toiminnassa. Voimmekin väittää, että puolueiden järjestäytymisen erot osin selittyvät puolueiden toisistaan poikkeavilla historioilla.

Sosiaalidemokraateissa yli sata vuotta sitten syntynyt hierarkkinen edustuksellisuus on selkeästi edelleen voimissaan. SDP järjestää joka kolmas vuosi kolmipäiväisen puoluekokouksen, johon puolueen jäsenet valitsevat 500 puoluekokousedustajaa piirijärjestön toimittamissa vaalissa.

Sosiaalidemokraateissa yli sata vuotta sitten syntynyt hierarkkinen edustuksellisuus on selkeästi edelleen voimissaan.

Vihreät pitää puolestaan vuosittain puoluekokouksen, johon puolueen jäsenyhdistys valitsee 400 puoluekokousedustajaa. Lisäksi kaikilla vihreiden jäsenillä on mahdollisuus vaikuttaa puolueen puheenjohtajan valintaan osallistumalla neuvoa-antavaan äänestykseen.

Keräämämme kyselytutkimus osoitti, että molempien puolueiden kokousedustajat ovat osallistuneet kokouksiin keskimäärin 3–4 kertaa. Selkeästi vihreiden ja SDP:n kokousedustajat eroavat siinä, miten pitkään he ovat olleet puolueiden jäseninä.

Sosiaalidemokraateista yli puolet kokousedustajista on ollut jäsenenä yli 20 vuotta, kun vastaava osuus vihreistä on vain noin 5 prosenttia. Vihreiden kokousedustajista lähes puolet on ollut puolueen jäseninä alle kuusi vuotta, kun vastaava osuus SDP:n edustajista oli ainoastaan noin 15 prosenttia.

Näyttääkin siltä, että sosiaalidemokraattien kokousedustajat ovat vihreitä huomattavasti kokeneempia politiikkoja. Kokemus on varmasti suuri vahvuus, kun puolueiden linjaa muokataan, mutta kokousedustajien valikoituminen kokeneempiin jäseniin saattaa vaikuttaa merkittävällä tavalla uusien puoluejäsenten rekrytointiin.

Puoluekokousedustajien sosiodemografinen rakenne suhteessa kannattajiin ja jäseniin

Tarkasteltaessa puoluekokousedustajia voidaan todeta, että SDP on vanhemman miesväen käsissä, kun taas vihreiden kokouksessa korostuvat nuoremmat naiset.

Puolueiden sisäisessä tarkastelussa kiinnostavaa on, miten SDP:ssä miesten osuus korostuu nimenomaan kokousedustajissa (noin 60 prosenttia), kun taas kannattajissa naisia on enemmistö (noin 55 prosenttia).

Vihreiden kannattajissa, jäsenissä ja kokousedustajissa naisia on selkeä enemmistö, eivätkä sukupuolten väliset osuudet juurikaan vaihdelleet eri ryhmiä vertailtaessa.

SDP on vanhemman miesväen käsissä, kun taas vihreiden puoluekokouksissa korostuvat nuoremmat naiset.

Vihreät on selkeästi korkeasti koulutettujen puolue niin puoluekokousedustajien, jäsenten ja kannattajien osalta. Enemmistöllä kokousedustajista oli akateeminen loppututkinto.

Kuten vihreissä, myös SDP:ssä kokousedustajat olivat merkittävästi koulutetumpia kuin puolueen kannattajat tai jäsenet. Kuitenkin kokonaisuutena vihreät ovat selvästi kaikilla tasoilla sosiaalidemokraatteja koulutetumpia.

Sosiaalidemokraatit ovat perinteisesti korostaneet vahvoja työväenpuoluejuuriaan. Puolueen kannattajien, jäsenten sekä kokousedustajien vastauksissa on kuitenkin huomattava, että työnväenluokkaan samastuminen vähenee puoluekokousedustajien keskuudessa. Nykyisin SDP:n kannattajista työväestöön samastuvien osuus on hieman yli 30 prosenttia, jäsenissä noin 40 prosenttia ja puoluekokousedustajissa noin 25 prosenttia.

Niin vihreiden kannattajat, jäsenet kuin puoluekokousedustajatkin taas samastuvat pääasiassa keskiluokkaan.

Puoluekokousten keskeiset sisällölliset teemat

Huolimatta siitä, että yleispuolueistumiskehityksen myötä puolueet ovat alkaneet havitella kannatusta omien ydinintressiryhmien ulkopuolelta, puolueet edelleen tukeutuvat vahvasti alkuperäiseen kannattajakuntaansa. Vaikka vain verrattain pieni osa sosiaalidemokraattien kokousedustajista samaistaa itsensä työväenluokkaan, saa ”työ”-sana puoluekokousedustajien puheissa erityistä huomiota. SDP:n kokousedustajat pitävätkin työtä edelleen keskeisenä teemanaan.

SDP:n puoluekokouksessa työn käsitettä käytettiin metaforisesti tarkoittamaan kaikenlaista toimintaa, kuten ”työ hyvinvointivaltion luomiseksi”. Samoin sosiaalidemokraateille ”työ” metaforana viittaa pitkäjänteiseen suunnitelmallisuuteen, ja sitä käytetään sellaisten käsitteiden sijasta kuin esimerkiksi poliittinen kamppailu.

SDP:n kokousedustajat pitävät työtä edelleen keskeisenä teemanaan. Vihreiden puheissa keskeinen teema oli koulutus.

Vihreiden puheissa keskeinen teema oli koulutus. Esimerkiksi puolueen entinen varapuheenjohtaja ja nykyinen puoluesihteeri Veli Liikanen nosti koulutuksen vihreiden keskeiseksi arvoksi todetessaan puoluekokouksessa, että ”me [vihreät] puolustamme koulutusta, tasa-arvoa ja ihmisoikeuksia”.

Puheissa korostettiin koulutuksen tasa-arvoulottuvuutta, ja vaikka vihreistä valtaosa on saanut akateemisen loppututkinnon, myös toisen asteen koulutuksesta ja sen ahdingosta puhuttiin paljon.

Vihreiden koulutuspuheessa ei liene kysymys samanlaisesta puolueen perustamisajan samastumisesta kuin SDP:n työpuheessa, koska vihreiden alkuperäinen samastuminen suuntautuu ennen kaikkea ympäristönsuojelijoihin, ei akateemisen koulutuksen saaneisiin.

Puolueiden puheet erosivat keskeisesti siinä, miten niissä korostettiin eri intressiryhmiä, tai mitä jätettiin korostamatta. SDP:n kokouksessa puhuttiin työntekijöiden lisäksi esimerkiksi eläkeläisten toimeentulosta, kun vihreät eivät puheissaan edustaneet suoraan ainoatakaan intressiryhmää.

Edustuksellisuus toteutuu hyvin (ja) huonosti

SDP:n ja vihreiden puoluekokousedustajien asema suhteessa kannattajiin ja jäseniin on varsin keskiluokkainen, akateeminen ja ”valkokauluksinen”. Voimme siis todeta, että molemmissa puoluekokouksissa erityisesti hyvin toimeentulevat ihmiset muokkaavat puolueiden poliittisia linjoja ja valitsevat puolue-eliittiä.

Puoluekokouksen sisällöt kuitenkin osoittavat, että edustavuus toteutuu kohtalaisen hyvin niin sanotulla symbolisella tasolla. Symbolisen edustavuuden keskiössä on ajatus siitä, että edustaja edistää omien henkilökohtaisten tai edustamansa instituution intressien sijaan niitä arvoja ja normeja, jotka ovat koko puolueelle tärkeitä.

Merkittävää on myös se, miten tarkasteltavat puolueet eroavat jäsentensä osallisuuden mahdollistamisessa. SDP:n kokousedustajista valtaosa on ollut puolueen jäsenenä yli kaksi vuosikymmentä.

Puolueiden historiallinen painolasti muokkaa edelleen voimakkaasti sitä, miten edustuksellisuus ja osallisuus puolueissa toteutuvat.

Vihreissä puolestaan päätöksentekoon on mahdollista päästä osallistumaan huomattavasti nopeammin liittymisen jälkeen. Esimerkiksi kaikki vihreiden jäsenet kykenevät osallistumaan puheenjohtajan valintaan osallistumalla neuvoa-antavaan jäsenäänestykseen. Tällaiset osallistumismahdollisuudet saattavat tarjota merkittävän kannustimen jäsenyyttä harkitseville kansalaisille.

SDP:n hierarkkista edustuksellisuutta ja tätä kautta rajallisia osallistumismahdollisuuksia on kritisoitu jo vuosikymmenet puolueen sisällä. SDP:ssä puoluekokousedustajat valitaan piirijärjestön järjestämillä suljetuilla vaaleilla. Valitsijoita edustaa puoluepiiri, eli käytännössä piirijärjestöjen puoluekokousryhmät, jotka enemmistöpäätöksillä päättävät piirin kannan käsiteltäviin asioihin.

Vihreissä on puolestaan alusta asti suhtauduttu epäilyksellä jähmeään edustuksellisuuteen ja korostettu yksilöllisyyttä kollektivismin sijasta. Olennaista onkin nähdä, että puolueiden historiallinen painolasti – organisaatiorakenteiden ja kulttuuristen käytäntöjen muodossa – muokkaa edelleen voimakkaasti sitä, miten edustuksellisuus ja osallisuus puolueissa toteutuvat.

Yhteiskunnan ja erityisesti osallistumisen muotojen muuttuessa puolueiden tuleekin harkita, miten osallisuus, edustuksellisuus ja puolueen sisäinen demokratia jatkossa järjestetään.

VTM Ilkka Koiranen on tohtorikoulutettava sosiaalitieteiden laitoksella Turun yliopistossa. VTT Aki Koivula on yliopisto-opettajasosiaalitieteiden laitoksella Turun yliopistossa. VTT, dosentti Rauli Mickelsson on yliopisto-opettaja filosofian, poliittisen historian ja valtio-opin laitoksella Turun yliopistossa. VTT, dosentti Arttu Saarinen on yliopisto-opettaja sosiaalitieteen laitoksella Turun yliopistossa.

Kirjoitus perustuu Politiikka-lehdessä julkaistuun tutkimusartikkeliin.

Julkaisu Puoluekokoukset edustuksellisuuden peilinä – tarkastelussa vihreät ja SDP ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Suomessa on pitkään käyty julkista keskustelua puolueiden kriisistä. Aivan viime aikoina erityisesti Liike Nyt on toistuvasti korostanut, kuinka nykyinen poliittinen järjestelmä ja myös puolueiden tapa tehdä politiikkaa on auttamatta vanhentunut.  Yksi osa kritiikkiä on ollut, että puolueet eivät enää edusta kansaa eli kannattajiaan riittävästi.

Liike Nyt ei toki ole yksin ajatustensa kanssa. Esimerkiksi kokeneet entiset poliitikot Liisa Hyssälä ja Jouni Backman ovat Kansanvallan peruskorjaus -raportissaan korostaneet nykyisen poliittisen järjestelmän vanhanaikaisuutta ja puolueiden vanhanaikaisia perusrakenteita.

On varsin muodikasta hokea puolueiden olevan kriisissä. Jäsenmäärää tarkastellessa kriisi koskee ensisijaisesti vain vanhoja suurempia puolueita eli SDP:tä, kokoomusta ja keskustaa, joiden jäsenmäärät ovat pitkän aikavälin tarkastelussa laskeneet.

Vastaavasti kolme uudempaa eduskuntapuoluetta eli vihreät, vasemmistoliitto ja perussuomalaiset ovat kasvattaneet jäsenmääräänsä, osa jopa räjähdysmäisesti. Lisäksi uusia pienpuolueita tai poliittisia liikkeitä perustetaan edelleen. Esimerkiksi kevään eduskuntavaaleissa ovat mukana sellaiset tuoreet yrittäjät kuten Liike Nyt, sininen tulevaisuus ja feministinen puolue.

Mitä ovat uudet puolueet?

Mitä sitten ovat uudet puolueet? Yksiselitteisen vastauksen antaminen on varsin haastavaa ja kansainvälisestä tai kotimaisesta tutkimuskirjallisuudesta on vain rajoitetusti apua määrittelyssä. Kansainvälisen tutkimuskirjallisuuden avulla on varsin hankala määritellä yksiselitteisesti, mitkä ovat lopulta uusien puolueiden tarkat kriteerit.

Kansainvälinen vertailu on erityisen haastavaa siksi, että eri maissa puolueiden perustamiskäytännöt vaihtelevat paljon. Joissain maissa puolueeksi voi rekisteröityä melkein mikä tahansa yhteisö.

Suomessa puolueen perustamiseen vaaditaan paitsi oma puolueohjelma ja säännöt, myös vähintään 5 000 kannattajakorttia. Jos puolue ei saa edustajaa läpi kaksissa perättäisissä eduskuntakuntavaaleissa, poistetaan se puoluerekisteristä. Päästäkseen rekisteriin takaisin tulee sen uudelleen kerätä 5 000 kannattajakorttia.

Ajallisena jakolinjana uusien ja vanhojen puolueiden välillä pidän 1980-luvun alkua.

Jonkinlaisena ajallisena jakolinjana uusien ja vanhojen puolueiden välillä pidän 1980-luvun alkua. 1980-luvulla perinteinen oikeisto–vasemmisto-jako alkoi osoittaa yhä selkeämpiä murtumisen merkkejä. Vastaavasti postmateriaaliset arvot kuten ympäristönsuojelu alkoivat nousta vähitellen yhä enemmän esille.

Jotta ymmärtäisimme ilmiötä paremmin, on syytä tehdä erottelu eduskunnan ulkopuolisten ja eduskunnan sisällä olevien ”uusien” puolueiden välille. Eduskunnan ulkopuolisia uusia puolueita on perustettu lukuisia sitten vuoden 1980 jälkeen. Näistä valtaosa on kuitenkin jo lakkautettu.

Suomalaisessa mallissa uusia pysyvämpiä eduskuntaan yltäviä puolueita syntyykin vähän. Järjestelmämme vaikuttaa varsin perinteiseltä. Perinteisyys näkyy esimerkiksi siinä, että jopa uudet ”isommat” eduskuntapuolueemme ovat itseasiassa syntyneet osin vanhojen puolueiden tuhkien päälle.

Tekemiemme jäsenkyselyiden perusteella perussuomalaisissa ja sinisessä tulevaisuudessa on paljon entisiä Suomen maaseudun puolueen jäseniä ja vasemmistoliitolla on taas oma taustansa Suomen Kansan Demokraattisen Liiton piirissä. Toisaalta samaan hengenvetoon on syytä todeta, että vasemmistoliiton uudet jäsenet ovat usein korkeakoulutettuja ja nuoria tai nuorehkoja naisia. Eli puolue on parhaillaan merkittävän muutoksen keskellä.

Lisäksi kun tarkoitamme ”uusia” eduskuntapuolueita, ovat nekin itse asiassa varsin vanhoja. Vuonna 1988 perustettiin vihreät, vuonna 1990 vasemmistoliitto ja vuonna 1995 perussuomalaiset.

Kun tarkoitamme ”uusia” eduskuntapuolueita, ovat nekin itse asiassa varsin vanhoja.

Uusimmat eduskuntapuolueet ovat vuonna 2017 perustettu sininen tulevaisuus ja vuonna perustettu 2018 Seitsemän tähden liike. Näiden lisäksi eduskunnassa on myös jäseniä vuonna 2018 perustetusta Liike Nytistä. Kaikki näidenkin edustajat ovat päätyneet eduskuntaan alun perin muiden puolueiden listoilta.

Esimerkiksi kristillisdemokraatit ei ole nimimuutoksista huolimatta uusi puolue. Puolueen nettisivujen historiikissa perustamisvuodeksi mainitaan 1958.

Keitä ovat uusien puolueiden jäsenet?

Mitä sitten tiedämme uusien puolueiden jäsenistä? Ensinnäkin eduskunnan ulkopuolisista uusista puolueista tai vuosien 2017–2018 välillä perustetuista liikkeistä ja puolueista ei ole käytännössä lainkaan vertaisarvioitua tutkimustietoa. Uusien puolueiden historiaa toki käsitellään joiltain osin yleisteoksissa.

Vastasimme osittain tähän puoluejäseniä koskevan tutkimuksen puutteeseen Turun yliopiston taloussosiologian oppiaineessa vuonna 2016 toteuttamalla laajan kyselytutkimuksen kuuden suurimman eduskuntapuolueen jäsenistöille. Mukana olivat myös kolme uudempaa puoluetta eli vihreät, vasemmistoliitto ja perussuomalaiset.

Samaan hengenvetoon on kuitenkin todettava, että emme ole toistaiseksi keränneet tietoa eduskunnan ulkopuolisista uusista puolueista tai parin viime vuoden aikana perustetuista toimijoista.

Suomalaisia uusia eduskuntapuolueita yhdistää ennen kaikkea kolme tekijää. Ensinnäkin puolueiden jäsenillä on kohtalaisen voimakkaat nettiverkostot. Vihreiden, vasemmistoliiton ja perussuomalaisten jäsenet ovat perinteisten vanhojen puolueiden jäseniä aktiivisempia internetissä ja sosiaalisessa mediassa.

Toinen yhdistävä tekijä on jäsenten suhde postmaterialismiin eli sijoittuminen liberaali–konservatiivi-akselille. Vihreät ja vasemmistoliitto ovat puolueina nimenomaan kaikkein liberaaleimpia, kun taas perussuomalaiset ovat varsin konservatiivisia. Vihreiden jäsenet erottuvat perussuomalaisista selvästi myös korkeammalla luottamuksella mediaan. Yhtenä syynä varmasti on, että perussuomalaiset näkevät median toimivan liberaalien arvojen puolustajina.

Kolmas yhdistävä tekijä ovat verkostot. Näiden kolmen uudemman puolueen jäsenillä ei ole keskimäärin yhtä vahvoja yhteiskunnallisia verkostoja kuin kolmen perinteisen puolueen jäsenillä. Tällä viittaan nimenomaan erilaisiin järjestötoimijoihin. Tämä voidaan tulkita myös siten, että kolme perinteistä puoluetta ovat nimenomaan selkeämmin intressipuolueita kuin uudet puolueet.

Uudet puolueet – politiikan start-upit?

Viime vuosien kansainvälisen kehityksen perusteella uudet puolueet ja toimijat voidaan nähdä jonkinlaisina politiikan start-upeina, jotka joiltain osin pyrkivät uudistamaan käsitystä puolueorganisaatioista. Esimerkiksi Viiden tähden liike Italiassa tai Podemos Espanjassa ovat tulleet tunnetuksi politiikan uudistamisesta, erityisesti siitä, että ne antavat kannattajille ja jäsenille merkittävän roolin puolueen linjasta päätettäessä.

Uudet puolueet ja toimijat joiltain osin pyrkivät uudistamaan käsitystä puolueorganisaatioista.

Yhtä lailla Suomessa uusilla puolueilla tai poliittisilla toimijoilla on vastaava rooli. Suomessa esimerkiksi niin vihreät kuin perussuomalaiset valitsevat puheenjohtajistonsa jäsenäänestyksellä tai neuvoa-antavalla jäsenäänestyksellä.

Vasemmistoliiton puoluevaltuusto ilmoitti vuoden 2018 lopulla ottavansa käyttöön jäsenäänestyksen mahdollisesta hallitukseen osallistumisestaan. Liike Nyt on vienyt ”suoran demokratian” toistaiseksi kaikkein pisimmälle ja ottanut mallia Viiden tähden liikkeeltä esimerkiksi nettiäänestyksissä.

Postmateriaalisuus ja osallistavuus jakolinjoina

Ei liene liioiteltua väittää, että puoluejärjestelmä elää tällä hetkellä murrosvaihetta. Perinteisten kolmen suuren puolueen suhteellinen asema on muuttunut verrattuna 1980-luvun tilanteeseen. Perinteinen intressipohjainen maa, työ, pääoma -jaottelu on jo pitkään heikentynyt poliittisen samaistumisen taustatekijänä. Sen sijaan nimenomaan liberaali–konservatiivi-ulottuvuus eli postmateriaalisuus on merkittävä jakolinja nykyisellään Suomessakin.

Puoluejärjestelmä elää tällä hetkellä murrosvaihetta.

Vihreiden ja perussuomalaisten lisäksi nimenomaan useat uudet puolueet kuten feministinen puolue tai Seitsemän tähden liike sijoittuvat postmateriaalisuus-ulottuvuudella eri ”ääripäihin” ja ruokkivat näin myös toistensa olemassaoloa. Tässä mielessä myös Suomesta voidaan löytää Pippa Norrisin ja Ronald Inglehartin tunnetuksi tekemä kulttuurinen vastaisku -ilmiö (cultural backlash).

Jos postmateriaalisuus onkin selkeästi ollut jo pidempään merkittävä puolueita jakava tekijä, niin jatkossa puolueet polarisoituvat yhä enemmän sen perusteella, miten ne ottavat jäsenistönsä sekä kannattajansa mukaan toimintaan.

Jakolinja kulkee todennäköisesti uusien ja vanhojen puolueiden välillä. Suomessa tullaankin lähivuosina näkemään yhä enemmän uudenlaisia keinoja aktivoida puolue-eliitin ulkopuolisia jäseniä ja kannattajia erilaisin suoran demokratian toimin.

Uudet puolueet ja toimijat eivät toki kokonaan uudista politiikkaa, mutta ne voivat merkittävästi vaikuttaa siihen, miten puolueorganisaation käsite ymmärretään jatkossa.

Toistaiseksi perinteiset suuret puolueet ovat olleet varsin passiivisia uudistamaan puolueorganisaatioon. Kehitys on kuitenkin lähtenyt liikkeelle ja paine on kova. Useat ulkomaiset esimerkit tulevat myös toimimaan suunnannäyttäjinä.

Lisäksi puoluejärjestelmän ulkopuoliset toimintatavat kuten vuonna 2012 voimaan tullut kansalaisaloitelaki muuttavat käsityksiämme siitä, miten kansalaisia tulee käsitellä poliittisia toimijoina. Vanhatkaan puolueet eivät voi olla reagoimatta tähän.

Kirjoitus on osa Puolueet eilen, tänään ja tulevaisuudessa -juttusarjaa.

VTT Arttu Saarinen toimii yliopisto-opettajana ja Poliittiset kuplat -hankkeen johtajana Turun yliopiston taloussosiologian oppiaineessa. Saarista kiinnostavat erityisesti politiikan toimijat.

Julkaisu Uudet puolueet – politiikan pelastajat? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.