Kansalaisten osallistumista on lisätty alueiden kehittämisessä ja suunnittelussa jo vuosikymmenien ajan. Asukkaiden osallistuminen ja vaikuttaminen asioiden valmisteluun sekä avoin tiedottaminen ovat muun muassa nykyisen maankäyttö- ja rakennuslain kulmakiviä. Kansalaisten kuulemiseen ja osallistamisen mahdollistamiseen onkin vakiintunut monenlaisia käytäntöjä ja työkaluja, joilla tätä lakisääteistä velvollisuutta kunnissa pyritään toteuttamaan. Esimerkiksi erilaiset esittely- ja kuulemistilaisuudet sekä asukaskyselyt ovat jo laajasti suunnittelijoiden ja virkamiesten käytössä.

Osallistuminen ja kansalaisten aktivoiminen on myös sosiaalipalveluiden ja kulttuuritoiminnan keskeinen tavoite, jota pyritään edistämään kunnissa muun muassa osallisuusohjelmien sekä vapaaehtoistyön ja kansalaisjärjestöjen toiminnan tukemisen kautta. Yhteisöllisen toiminnan ja tilojen katsotaan edistävän hyvinvointia ja ehkäisevän monia sosiaalisia ongelmia.

Osallisuus on kuulluksi tulemista

Kansalaisten osallistumisen lisääminen yhdyskuntasuunnittelussa tai millä tahansa yhteiskunnan sektorilla ei kuitenkaan ole yksinkertainen tai helppo tavoite. Yhdyskuntasuunnittelun monivaiheisissa prosesseissa osallistaminen koetaan usein näennäisenä, sillä se ei välttämättä johda toimivaan vuorovaikutukseen tai konkreettisiin muutoksiin. Tällöin osallistujalle voi jäädä kokemus siitä, ettei tule aidosti kuulluksi.

Osallisuusohjelmat puolestaan voivat tuntua etäisiltä varsinkin niille, jotka eivät aktiivisesti toimi kansalaisjärjestöissä tai niille, joilla ei ole  resursseja vapaaehtoistoimintaan. Osallistavien tahojen olisikin tärkeää pysähtyä välillä miettimään, toteutuuko kansalaisten osallistuminen jo olemassa olevin keinoin riittävästi vai olisiko ehkä mahdollista tehdä jotain toisin.

Osallistaminen koetaan usein näennäisenä, sillä se ei välttämättä johda toimivaan vuorovaikutukseen tai konkreettisiin muutoksiin.

Olemme tutkijoina samojen osallistumista ja sen mielekkyyttä koskevien kysymysten äärellä kaupunki- ja maaseutualueisiin kohdistuvissa kulttuurisuunnittelu ja -kartoitushankkeissamme. Vuoden vaihteessa päättyvässä Jyväskylän yliopistossa toteutetussa Kylä-OSKU-hankkeessa olemme tutkineet kahden keskisuomalaisen taajaman, Jyväskylän Palokan ja Äänekosken Sumiaisten, kylähenkeä ja yhteisöllisyyttä, ja tarkastelleet asukkaiden suhdetta lähiympäristöönsä.

Tavoitteemme oli paitsi innostaa asukkaita ja yhteisöjä osallistumaan oman kotiseutunsa ja asuinympäristönsä kehittämiseen, myös edistää asukkaiden ja paikallisten yhteisöllisten toimijoiden verkostoitumista keskenään.

Meneillään olevassa ympäristöministeriön lähiöohjelmaan (2021-2022) kuuluvassa Kulttuuritoiminnan muodot ja merkitykset 2020-luvun lähiössä -hankkeessa puolestaan tutkitaan, millaista kulttuuritoimintaa on 2020-luvun suomalaisessa lähiössä ja miten kaupungin kulttuuripoliittiset toimenpiteet saavuttavat lähiöissä asuvat ihmiset. Tarkastelun kohteena on erityisesti kahden jyväskyläläisen lähiön, Huhtasuon ja Keltinmäen, yhteisöllinen toiminta.

Haasteina tiedottaminen jatkosuunnitelmista ja kaupunkisuunnittelun pirstaleisuus

Osallistuminen ja osallistaminen ovat herättäneet myös runsaasti kritiikkiä. Pahimmillaan asukkaiden osallistaminen alueiden kehittämiseen ja kaupunkisuunnitteluun voi typistyä vain hallinnon tai tutkimuksen toteuttamaksi tyhjäksi rituaaliksi, jolla ei ole juurikaan vaikutusta suunnittelun ja kehittämisen lopputulokseen. Tällöin osallistuminen tapahtuu kuin näyttämöllä, jolla eri osapuolet käyvät esittämässä osallistumista käsikirjoitettujen rooliensa mukaisesti ja jossa asukkaiden osallistumista tarvitaan enemminkin oikeuttamaan itse hallintoprosessi, jotta se täyttäisi laissa esitetyt vaatimukset asukkaiden näkemysten kuuntelemisesta.

Esimerkiksi emeritaprofessori Marja Keräsen mukaan osallistuminen ei välttämättä tarkoita osallistujien valtaistuimista vaan heidän sisällyttämistään hallintoon ilman todellista vaikutusvaltaa. Asukkaiden näkökulmasta osallistuminen muuttuu osallisuudeksi vasta, kun osallistuja saa kokemuksen siitä, että hän on voinut vaikuttaa kehittämiseen ja sen lopputuloksiin. Tärkeää olisikin pohtia, miten olisi mahdollista osoittaa, että osallistuminen kannattaa ja sillä voi olla myös konkreettisia vaikutuksia.

Palokan asukkaat kokevat, että aluetta kehitetään pirstaleisesti, eikä kaupunki ota vastuuta laajemmasta aluekehittämisestä.

Kylä-OSKU hankkeessa tunnistettiin haasteita ja solmukohtia, joita yhdyskuntasuunnitteluun ja alueiden kehittämiseen liittyy. Toisen tutkittavan alueen, Jyväskylän Palokan, kohdalla ilmeni, etteivät asukkaat pidä mielekkäänä osallistumista esimerkiksi kaupungin teettämiin kyselyihin tai kuulemistilaisuuksiin, sillä osallistuminen ei johda konkreettisiin vaikutuksiin, eikä kuulemisilla ole seurauksia, tai niistä ei ainakaan tiedoteta mitenkään.

Kylä-OSKU-hankkeen prosessit toivat myös esiin, kuinka Palokan asukkaat kokevat, että aluetta kehitetään pirstaleisesti, eikä kaupunki ota vastuuta laajemmasta aluekehittämisestä. Myös Palokan alueen asukkailla itseltään puuttui yhteinen visio oman asuinalueen kehittämisestä.

Maaseutualueilla kyläsuunnittelu on ollut konkreettinen työkalu yhteisöllisen tahtotilan rakentamiseen jo useita vuosikymmeniä. Kaupungeissa ja kuntakeskuksissa eri alueiden kehittäminen pirstaloituu usein yksittäisten kaava- tai rakennuskohteiden suunnitteluun. Tärkeää olisikin, että asukkaat pääsisivät keskustelemaan myös asuinalueiden kokonaissuunnitelmista ja tulevaisuuden visioista. Palokassa Palokka-Seura ry aktivoitui asiassa ja aloitti visiotyön yhteistyössä JAMK:n Yritystehtaan kanssa.

Kenen suunnitelma: kuka osallistaa ja osallistuu?

Teemme tutkimushankkeissamme yhteistyötä kotiseutu-, kylä- ja asukasyhdistysten kanssa, joiden toimijat ovat jo ennestään aktiivisia. Yksi osallistumiseen liittyvä kriittinen kysymys koskeekin aktiivisten kansalaisten sosiaalista taustaa: vaikuttamaan pääsevät jo valmiiksi hyväosaiset kansalaiset hallinnon valmiiksi määrittelemällä tavalla, usein nimenomaan valmiiksi määriteltyihin asioihin. Tutkimushankkeiden haasteena on löytää tutkittavilta asuinalueilta moniäänisyyttä ja vaihtelevia näkemyksiä.

Olemme ottaneet omissa kulttuurisuunnitteluun liittyvissä tutkimuksissamme haasteeksi yrittää tavoittaa myös niitä ihmisryhmiä, jotka eivät pidä ääntä itsestään ja jotka eivät välttämättä tule asukasiltoihin tuomaan näkemyksiään esille. Osana lähiöhankettamme olemme esimerkiksi järjestäneet työpajoja Huhtasuon lähiössä romaneille ja ikääntyneille maahanmuuttajille, joilla on heikko kielitaito ja kuulleet heidän toiveitaan vapaa-ajan toiminnan ja yhteisöllisyyden kehittämisestä jyväskyläläisissä lähiöissä.

Olemme ottaneet haasteeksi yrittää tavoittaa myös niitä ihmisryhmiä, jotka eivät pidä ääntä itsestään ja jotka eivät välttämättä tule asukasiltoihin tuomaan näkemyksiään esille.

Olemme ainakin tähän mennessä oppineet sen, miten vaikeaa monien erityisryhmien tavoittaminen ja motivoiminen osallistumaan on. Olemme pohtineet, millaisesta toiminnasta voisivat olla kiinnostuneita sellaiset ihmiset, jotka eivät mielellään kokoonnu yhteen. Toisinaan tutkijat ja virkamiehet ajattelevat, että syy sille, ettei ihminen ei osallistu esimerkiksi asukkaille järjestettyyn tilaisuuteen, olisi se, ettei häntä kiinnosta oman elinympäristönsä kehitys ja viihtyisyys. Syyt voivat kuitenkin olla moninaisia: esimerkiksi liikkumisen hankaluus, sopimaton aika, pelot tai ennakkoluulot järjestäjiä tai muita osallistujia kohtaan. Lähiympäristön viihtyvyys on kuitenkin merkittävä hyvinvoinnin lähde juuri niille, jotka eivät liiku aktiivisesti lähiympäristönsä ulkopuolelle.

Osallistumisen haasteina ajoitus, vastavuoroisuus ja jatkuva vuorovaikutus

Kokemus aidosti kuulluksi tulemisesta syntyy yleensä silloin, kun kohtaaminen on kiireetön ja merkityksellinen molemmille osapuolille.

Korona-aikana moni tapaaminen on siirtynyt verkkoon. Esimerkiksi Jyväskylän kaupungin osallisuuspalvelut järjestävät asuinalueiltoja, joihin kutsutaan kuntapäättäjiä, viranomaisia ja asukkaita. Nämä tilaisuudet on järjestetty viime aikoina verkkotapahtumina. Olemme kuitenkin huomanneet, etteivät laajat yleisötilaisuudet, varsinkaan etätoteutuksena järjestettynä, välttämättä synnytä rakentavaa keskustelua.

Tilaisuudet ovat avoimia, ja puheenvuoron voi pyytää kuka tahansa osallistuja. Keskustelua kuitenkin ohjataan ja keskustelua käydään pienryhmissä. Sekä alustuksille varattu aika että keskusteluaika jäävät kuitenkin niukaksi, ja ruudun takana vastaileva viranomainen jää väistämättä etäiseksi. Etätapahtumissa tunnelmaa ei pääse keventämään kahvipöydässä, vaikka juuri henkilökohtainen kohtaaminen ja kasvokkainen keskustelu koetaan tärkeänä.

Laajat yleisötilaisuudet, varsinkaan etätoteutuksena järjestettynä, eivät välttämättä synnytä rakentavaa keskustelua.

Asuinalueillat ovat yksi esimerkki kansalaiskeskustelun ja asukasosallisuuden edistämisestä. Niihin osallistuneet Palokan asukkaat kokivat, etteivät keskustelut avoimissa tilaisuuksissa johda mihinkään ja etteivät kaupungin virkamiehet ole halukkaita jatkamaan keskustelua, vaan se tyrehtyy lyhyen tilaisuuden jälkeen.

Niin kutsuttuun puntaroivaan keskusteluun tähtäävissä malleissa asukkaita ja aktiivisia aluetoimijoita kutsutaan koolle pieniin ryhmiin, kuten kansalaisraateihin. Korona-aikana teimme tutkimushankkeissamme useita tutustumiskävelyitä tutkimillamme asuinalueilla, välillä asukkaiden opastamana. Myös asuinalueilloissa sekä alueiden ja palvelujen kehittämiseen tähtäävissä raadeissa voisi jalkautua lähiympäristöön pienissä ryhmissä ja vierailla paikoissa, joita halutaan kehittää.

Sen sijaan, että mitattaisiin yleisötilaisuuksien osallistujien määrää ja laajuutta, välillä olisi kenties hedelmällisempää miettiä, miten voisimme tukea eri toimijoiden kohtaamisia ja millä tavoin voisimme vahvistaa asukkaiden roolia aktiivisina toimijoina ja vaikuttajina omalla asuinalueellaan. Onko jotain mitä voisi tai pitäisi tehdä toisin, jotta osallistujat kokisivat tulleensa kuulluksi ja että vuorovaikutus virkamiesten kanssa olisi vastavuoroista ja jatkuvaa?

Sen sijaan, että mitattaisiin yleisötilaisuuksien osallistujien määrää ja laajuutta, välillä olisi kenties hedelmällisempää miettiä, miten voisimme tukea eri toimijoiden kohtaamisia ja millä tavoin voisimme vahvistaa asukkaiden roolia aktiivisina toimijoina ja vaikuttajina omalla asuinalueellaan.

Jalkautuminen alueelle ja kävelykierrokset voisivat olla yksi mahdollisuus kasvokkaiseen kohtaamiseen ja konkreettisen kokemukseen asuinalueen vahvuuksista ja kehittämistarpeista. Paikan päällä olo antaisi mahdollisuuden myös tutustua tarkemmin paikallisten yhteisöjen ja yhdistysten omaehtoiseen toimintaan. Motivaation osallistumiseen, kohtaamiseen ja yhteiseen kehittämiseen tulisi siis olla molemminpuolista ja vuorovaikutuksen jatkuvaa.

Dos. Eerika Koskinen-Koivisto on yliopistotutkija Jyväskylän yliopistossa. Hän tutkii kulttuurisuunnittelun mahdollisuuksia maaseututaajamien ja lähiöiden kehittämisessä.

Dos. Kaisu Kumpulainen on Yhteisöt ja kulttuurit muuttuvassa maailmassa (KUMU) tutkinto-ohjelman yliopisto-opettaja ja alla mainittujen tutkimushankkeiden johtaja. Kumpulainen on tutkinut maaseudun kylätoimintaa ja osallisuuden kysymyksiä erityisesti kulttuuripolitiikassa.

Hanna-Mari Husu toimii sosiaalitieteiden yliopistonopettajana Jyväskylän yliopistossa. 

Kirjoituksen taustalla ovat hankkeet Osallistava kulttuurisuunnittelu kylähenkeä vahvistamassa: Etnografinen toimintatutkimus Palokassa ja Sumiaisissa (Kylä-OSKU), jota rahoittaa/tukee Keski-Suomen liitto (2020-2021 ja Kulttuuritoiminnan muodot ja merkitykset 2020-luvun lähiössä: kaksi tapaustutkimusta Jyväskylässä, joka kuuluu Ympäristöministeriön lähiöohjelmien piiriin  (2022-2033).

Koskinen-Koivisto, Eerika; Kumpulainen, Kaisu ja Husu, Hanna-Mari. 2021. ”Asukasosallisuus alueiden kehittämisessä: näennäisestä rituaalista jatkuvaan vuorovaikutukseen” Politiikasta, 21.1.2021, https://politiikasta.fi/asukasosallisuus-alueiden-kehittamisessa-naennaisesta-rituaalista-jatkuvaan-vuorovaikutukseen

Julkaisu Asukasosallisuus alueiden kehittämisessä: näennäisestä rituaalista jatkuvaan vuorovaikutukseen  ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Viimeisen kymmenen vuoden aikana Lapin toisen maailmansodan tapahtumia, saksalaisaikaa ja Lapin sodan vaikutuksia on käsitelty niin populaarikulttuurissa, museonäyttelyissä kuin akateemisessa tutkimuksessa. Esiin on nostettu vaikeita ja vaiettuja kokemuksia, suomalaissaksalaisen yhteistyön eri ulottuvuuksia ja Lapin sodan aiheuttamien tuhojen pitkäaikaisia vaikutuksia.

Aiempaa tutkimusta täydentävät näkökulmat ja uudet avaukset ovat synnyttäneet keskustelua. Se osoittaa, että Lapin sodan kulttuuriperintö herättää edelleen voimakkaita tunteita monessa suomalaisessa ja että aihepiiriin liittyy aiemmin käsittelemättömiä teemoja.

Lapin sodan kulttuuriperintö herättää voimakkaita tunteita monessa suomalaisessa ja aihepiiriin liittyy aiemmin käsittelemättömiä teemoja.

Lapin maakuntamuseossa on tuotettu ja siellä on ollut esillä useita rohkeita ja koskettavia näyttelyitä. ”Wir waren Freunde – olimme ystäviä. Saksalaisten ja suomalaisten kohtaamisia Lapissa 1940–1944″ –näyttely keskittyi ystävällismielisiin aseveljeyden vuosiin 1940–1944 ennen Suomen ja Saksan välistä Lapin sotaa ja sitä seurannutta tuhoa.

Näyttelyssä esiteltiin runsaasti valokuvia ja esineitä, joista osan museo oli saanut pääosin lahjoituksina sekä paikallisilta asukkailta että alueelle sijoitetuilta saksalaissotilailta ja heidän jälkeläisiltään. Eräs aineistokokonaisuus koostui suomalaisen naisen ja saksalaisen sotilaan rakkaustarinaan liittyvästä kirjeenvaihdosta ja muistoesineistä.

Wir waren Freunde – olimme ystäviä -näyttely sai ennätysyleisön, jonka joukossa oli poikkeuksellisen paljon paikallisia, rovaniemeläisiä kävijöitä. Näyttelyn saama vastaanotto oli pääsääntöisesti varsin myönteistä, mutta niin käsittelytapa kuin näyttelyn markkinointimateriaali tulitikkuaskeineen tulkittiin joidenkin toimesta provokatiiviseksi ja tarkoitushakuiseksi. Näyttelyn tekijät olivat tietoisia markkinointimateriaalinsa tulenarasta potentiaalista ja osasivat odottaa reaktioita näyttelyn rajaukseen liittyen.

Saksalaisaikaa koskevaa näyttelyä seurasi Jari Kosken valokuvanäyttely ”Seitajärvi 1944 – Sota asuu meissä kaikissa”, joka toi esiin Lapin synkkää sotahistoriaa. Siihen kuuluvat neuvostojoukkojen partisaani-iskut vaikuttavat edelleen lappilaisten perheiden ja kylien arjessa kipuna, poissaolona, suruna ja kaipauksena. Suomen valtion pitkään ohittamien tragedioiden muistitietoa on alettua tutkia vasta aivan viime aikoina.

Tänä vuonna Lapin maakuntamuseoon avautui myös uusi perusnäyttelyosio ”Suomi Jäämeren rannalla – Petsamo 1920–1944″, johon liittyy myös Petsamon historiaa monipuolisesti käsittelevä laadukas näyttelyjulkaisu.

Lapin yliopiston kulttuurihistorian tutkijoiden Feeniks–hankkeessa (2011–2017) tarkasteltiin Lapin sodan ja jälleenrakentamisen traumaattisia muistoja ja mielen jälleenrakennusta kulttuurin ja taiteen näkökulmasta. Tutkimushanke nosti esiin sodan tuhon ja sen kiihdyttämän kulttuurisen muutoksen moninaisia vaikutuksia Lapin alueen asukkaiden elämään. Hankeen tutkijoiden ja yhteiskumppanien tutkimuksesta on julkaistu muun muassa artikkelikokoelma Lappi palaa sodasta.

Juuri päättyneessä Helsingin ja Oulun yliopistojen monitieteisessä Lapin synkkä kulttuuriperintö -hankkeessa (2014–2018), jossa itse työskentelin, tutkittiin Suomessa toimineiden saksalaisjoukkojen jälkeensä jättämää materiaalista kulttuuriperintöä ja siihen liitettyjä moninaisia arvoja ja merkityksiä. Hankkeessa paitsi kartoitettiin tutkimattomia Lapin metsistä löytyviä saksalaisten joukkojen tukikohtia ja rakennelmia, kuten vankileirejä, tarkasteltiin myös museoiden olemassa olevia kokoelmia ja näyttelyitä sekä sodan kulttuuriperinnön asiantuntijoiden ja harrastajien asenteita heitä ympäröivien sotahistoriakohteiden kohteluun ja hyödyntämiseen.

Miten sodan materiaalista kulttuuriperintöä kohdellaan ja miten sen kanssa vuorovaikutetaan Lapissa?

Keskeinen lähtökohta oli tarkastella, miten sodan materiaalista kulttuuriperintöä kohdellaan ja miten sen kanssa vuorovaikutetaan Lapissa. Lapin sodassa tuhoutui merkittävä määrä sekä Lapin alueen sotilaallisesta infrastruktuurista että siviiliasutuksesta mukaan lukien irtain omaisuus. Siksi sodanaikainen materiaali on paitsi kierrätettyä ja uudelleenkäytettyä, myös hajanaista ja unohdettua.

Tutkimme myös Lapin toiseen maailmansotaan liittyvän militarian keräilyä. Viimeksi mainittuun liittyy järjestäytynyttä harrastustoimintaa mutta myös harmaalla alueella liikkuvaa, kulttuuriperinnön säilyttämisen näkökulmasta kyseenalaista metallinetsintää, maaston siivousta ja sotaromun kauppaa.

Kun haastattelimme museoiden ja metsähallituksen työntekijöitä, sotahistoriaharrastajia ja kulttuuriperintöaktivisteja, kohtasimme monenlaisia näkökulmia Lapin sotahistoriaan ja kulttuuriperintöön. Hahmotimme muistin politiikan dynamiikkaa, johon liittyy niin paikallinen kuin kansallinen ulottuvuus.

Vaikeaa ja synkkää kulttuuriperintöä?

Lapin synkkä kulttuuriperintö -hankkeemme oli nimetty jo hakemusvaiheessa kiinnittyväksi tiettyyn teoreettiseen käsitteeseen ja tutkimusperinteeseen. Käsite vaikea kulttuuriperintö (difficult heritage) viittaa menneisyyden vaiheisiin, joista muistuttava kulttuuriperintö koetaan jonkun ihmisryhmän toimesta kiusalliseksi, kipeäksi tai häpeälliseksi nykyhetken näkökulmasta.

Se on usein kiistanalaista kulttuuriperintöä (contested heritage), jota ei välttämättä ole historian eri vaiheissa hyväksytty osaksi kansallisia representaatioita tai edes tunnustettu kulttuuriperinnöksi.

Lapin toisen maailmansodan aikaiset kohteet ovat joko kiistanalaisia tai jostain syystä sivuutettu ja unohdettuja kohteita. Vain muutama niistä on saanut Museovirastolta merkittävän kulttuuriperintökohteen statuksen.

Lapin toisen maailmansodan aikaiset kohteet ovat joko kiistanalaisia tai jostain syystä sivuutettu ja unohdettuja kohteita.

Suurin osa kohteista on vailla muistomerkkejä tai tietokylttejä. Monet saksalaisten läsnäolosta kertovista muistomerkeistä, kuten vuonna 1963 perustettu saksalaisten sotilaiden hautausmaa Norvajärvellä, ovat kohdanneet aikanaan vastustusta tai myöhemmin vandalismia.

Monien kohteiden synkkä menneisyys on sivuutettu tai häivytetty uusien rakennusten ja turistikohteiden imagoon sopimattomana, kuten esimerkiksi Rovaniemellä sijaitsevan joulupukin kylän kohdalla.

Monet sotakohteista ovatkin vain iäkkäiden paikallisten asukkaiden tai sotahistoriaharrastajien tiedossa. Tuntemattomuus ja syrjäinen sijainti on kuitenkin myös suojannut niitä esimerkiksi metallinpaljastimia käyttäviltä aarteenetsijöiltä.

Arkeologian ja kulttuuriperinnön tutkimuksen kentällä on havaittu, että vaikeaan kulttuuriperintöön liittyy erilaisia myyttejä, yliluonnollisia kertomuksia, kummittelua ja muita kiehtovia ominaisuuksia, jotka ruokkivat erityistä kiinnostusta makaaberiin historiaan – oli kyse sitten kuolemaan, rikoksiin, sotaan tai sortoon tai kuvitteellisiin kauhuihin liittyvistä kohteista.

Ilmiö on tunnistettu jo vuosikymmeniä sitten turismin tutkimuksessa ja käsitteellistetty synkäksi turismiksi (dark tourism). Synkän turismin ilmentymiin voidaan lukea aiemmin mainittu sotakohteisiin suuntautuva metallinetsijöiden aarteenmetsästys (treasure hunting) ja hautausmaaturismiin kuuluva kummitusjahti (legend tripping).

Synkkä kulttuuriperintö (dark heritage) on yhdistelmä edellisiä käsitteitä. Se korostaa niin kiinnostusta tutkia ja vetoa vierailla erilaisilla historian julmien tapahtumien näyttämöillä kuin poikkeavia lähestymistapoja kulttuuriperintöön. Synkkä kulttuuriperintö ei siis ole aina vain hankalaa ja vaikeaa vaan myös resurssi ja kiinnostuksen kohde.

Vaikeaa tai synkkää kulttuuriperintöä tutkiessa onkin tärkeää ottaa huomioon, että eri ihmisryhmät tulkitsevat historiaa eri tavoin. Kaikki eivät pidä esimerkiksi toiseen maailmansotaan liittyvää kulttuuriperintöä yhtä vaikeana tai synkkänä. Siinä missä toisille sillä on henkilökohtainen ja vakava merkitys, näkevät toiset sen jännittävänä ja kiehtovana. Erilaisten tulkintojen vuoksi sodan kulttuuriperinnön hyödyntäminen vaikkapa matkailussa on hyvin haastavaa.

Osa paikallista ja kansallista historiaa?

Vaikka materiaalista kulttuuriperintöä käsittelevään tutkimukseemme suhtauduttiin pääosin myönteisesti, kohtasimme jonkin verran suoranaista kritiikkiä tutkimushankkeen nimeä ja lähestymistapaamme kohtaan. Monissa paikoissa tutkimusryhmämme otettiin vastaan hieman epäluuloisesti ja tunnustellen.

Huomasimmekin nopeasti, että joillakin paikkakunnilla suhtautuminen ja kiinnostus sodan kulttuuriperintöön noudattelee pitkät perinteet omaavia poliittisia, joissakin tapauksessa paikallispoliittisia, jakolinjoja tai muita jännitteitä ja vastakkainasetteluja – kuten esimerkiksi saamelaisalueen ajankohtaisia kysymyksiä.

Jotkut yksittäiset haastateltavamme Lapin alueella vierastivat nimen sanavalintaa siksi, että he tulkitsivat sen poliittisesti asenteelliseksi: sodanvastaiseksi ja vasemmistosuuntaiseksi. Lisäksi eräät sotahistoriaharrastajat kokivat synkän kulttuuriperinnön leimaavan heidän kiinnostuksen kohteensa arveluttavaksi ja kielteiseksi. Yksi Lapin alueen ulkopuolelta tuleva sotahistoriaharrastajista koostuva kollektiivi kieltäytyi kokonaan yhteistyöstä kanssamme.

Monet haastateltavat kokivat käsittelyn tarpeellisena ja tervetulleena, sillä se on väistämättä osa alueen, yhteisöjen ja perheiden historiaa, jonka läsnäoloon he ovat arjessaan tottuneet.

Yllätykseksemme suurin osa haastateltavistamme Lapin alueen asukkaista, mukaan lukien sodan kulttuuriperinnön harrastajat ja kulttuuriperintötyön ammattilaiset, ei pitänyt Lapin toisen maailmansodan aikaisia tapahtumia, kokemuksia ja sodan aineellista kulttuuriperintöä mitenkään vaikeana eikä edes kovin kiusallisena puheenaiheena. Sen sijaan monet haastateltavat kokivat sen käsittelyn tarpeellisena ja tervetulleena, sillä se on väistämättä osa alueen, yhteisöjen ja perheiden historiaa, jonka läsnäoloon he ovat arjessaan tottuneet.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö aihepiiriin liittyisi myös kipeitä kokemuksia. Niistä ei ole suinkaan vaiettu perhepiirissä ja kyläyhteisöissä, vaan surullisten tapahtumien paikat ja niihin liittyvät kertomukset elävät paikallisessa muistitiedossa. Tieto kulttuuriperintökohteista ja niihin liittyvistä merkityksistä ja kertomuksista ei kuitenkaan ole välttämättä ulkopuolisten, esimerkiksi Metsähallituksen tai museoviranomaisten, tiedossa – alueella vierailevista retkeilijöistä puhumattakaan.

Toisen maailmansodan aikaisia sotakohteita ei tällä hetkellä hyödynnetä juurikaan Lappiin suuntautuvassa matkailussa. Tutkimushankkeemme lisäsi omalta osaltaan paikallisten kiinnostusta sodan kulttuuriperintöä kohtaan, ja keskusteluja sota-aikaisten kohteiden saavutettavuudesta esimerkiksi kylttien ja virtuaalisten sisältöjen avulla on käyty esimerkiksi Inarissa.

Lapin sodan kulttuuriperinnön hyödyntäminen olisi merkityksellistä paitsi matkailuelinkeinon edistämisen, myös paikallisen identiteetin kannalta. Näin Lapin sodan aikaiset tapahtumat tulisivat näkyväksi osaksi alueellista historiaa, ja niiden paikoilla vierailevat matkailijat saisivat tietoa toisen maailmansodasta monitahoisista vaikutuksista sekä Lapin sodasta osana kansallista ja ylikansallista historiaa.

Käsittelemme Wir waren Freunde – olimme ystäviä -näyttelyn kävijäkyselyn tuloksia piakkoin julkaistavissa suomen- ja englanninkielisissä artikkeleissamme Suomen Museossa ja Difficult Issues -artikkelikokoelmassa. Lisäksi tässä kirjoituksessa esitettyjä ajatuksia pohditaan tarkemmin teksteissä, jotka ilmestyvät Ethnologia Fennican ja Ethnologia Europaean tulevissa numeroissa sekä Encyclopedia of Global Archaeology -kokoelmassa.

Etnologi, FT Eerika Koskinen-Koivisto työskenteli tutkijatohtorina Suomen Akatemian rahoittamassa Lapin synkkä kulttuuuriperintö -hankkeessa Helsingin yliopistossa ja on jatkanut tutkimusta toisen maailmansodan kulttuuriperinnöstä ja perhehistorioista Jyväskylän yliopistossa.

Kirjoitus on osa Näkökulmia kulttuuriperintöön -kirjoitussarjaa.

Julkaisu Lapin sodan kulttuuriperintö ja muistin politiikka ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.