Suomalaisille sotakirjallisuus on ollut merkittävä areena, jossa maskuliinisuuden ideaalia on esitelty ja pidetty elossa.

Arto Jokisen (1964–2016) postuumisti julkaistu teos maskuliinisuudesta ja väkivallasta, josta oli tarkoitus tulla hänen väitöskirjansa, on tervetullut lisä kirjallisuuteen suomalaisesta maskuliinisuudesta.

Teoksen ovat Jokisen käsikirjoitusten pohjalta toimittaneet kaksi hänen läheistä kollegaansa, kirjallisuuden tutkija Markku Soikkeli ja historioitsija Ville Kivimäki. Molemmat tuntevat maskuliinisuuden tutkimuksen hyvin myös oman työnsä kautta.

Jokisen tutkimuksen kohteena olevaa suomalaista sotakirjallisuutta on aiemmin tutkittu lähinnä kirjallisuudentutkimuksen näkökulmasta. Jokinen oli yhteiskuntatieteilijä, ja hänen näkökulmansa on hieman erilainen.

Suomalainen sotakirjallisuus

Erityisen ilahduttavaa teoksessa on, että se kattaa pitkän ajanjakson 1800-luvun puolivälistä Johan Ludvig Runebergin Vänrikki Stoolin tarinoista aina 2000-luvun puolella ilmestyneisiin toista maailmansotaa kuvaaviin kirjoihin.

Uusimmasta kirjallisuudesta mainitaan kuitenkin vain muutama teos, ja painopiste on Vänrikki Stoolin tarinoissa, sisällissotaan liittyvissä kuvauksissa ja toista maailmansotaa käsittelevässä kirjallisuudessa. Määrällisesti eniten kirjallisuutta on ilmestynyt toisesta maailmansodasta, erityisesti jatkosodasta.

Jokinen tarkastelee sotakirjallisuutta yhteiskuntatieteen ja kulttuurientutkimuksen näkökulmasta.

Yksi Jokisen työn ansioista onkin mielestäni se, että hän on käynyt läpi suurin piirtein kaiken toisesta maailmansodasta Suomessa julkaistun fiktiivisen materiaalin sekä lisäksi paljon omaelämäkertoja ja muuta toiseen maailmansotaan liittyvää kirjallisuutta.

Kirjallisuudentutkimus analysoi sotakirjallisuutta genrenä pohtien esimerkiksi, mitä tyylilajeja siinä on käytetty tai miten suomalainen sotakirjallisuus eroaa muiden maiden sotakirjallisuudesta. Jokinen tuo esille myös tätä kirjallisuudentutkimuksen näkökulmaa tukeutuen erityisesti Juhani Niemen (esimerkiksi Kullervosta rauhan erakkoon. Sota ja rauha suomalaisessa kirjallisuudessa kansanrunoudesta realismin sukupolveen ja Viime sotien kirjat) ja Jyrki Nummen (esimerkiksi Jalon kansan parhaat voimat. Kansalliset kuvat ja Väinö Linnan romaanit Tuntematon sotilas ja Täällä Pohjantähden alla) tutkimuksiin. Tämä näkökulma on kuitenkin jo entuudestaan hyvin tunnettu.

Jokinen tarkasteleekin sotakirjallisuutta yhteiskuntatieteen ja kulttuurientutkimuksen näkökulmasta. Tutkimuskohteeksi on valikoitunut sotakirjallisuus, koska se on ollut yksi merkittävä paikka, missä suomalaisen maskuliinisuuden diskurssit ovat olleet läsnä ja mistä lukeva yleisö on voinut niitä ammentaa.

Hän on kiinnostunut siitä, mitä sotakirjallisuuden rakentama diskurssi suomalaisesta maskuliinisuudesta merkitsee laajemmalle yleisölle, miten yleisö on ottanut sen käyttöönsä ja uusintanut sitä vuosikymmenten kuluessa.

Toisin sanoen Jokinen kysyy, mikä merkitys sotakirjallisuuden rakentamilla maskuliinisuuden ideaaleilla on ajassa eläville ihmisille, mitä he ovat kirjallisuudesta ammentaneet ja miten sitä työstäneet sekä miten kirjallisuus on pitänyt elossa tiettyjä maskuliinisuuden ideaaleja esittelemällä ne aina uudelle sukupolvelle.

Väkivallan luonnollistaminen

Sotatarinoiden filmatisointien myötä nämä samat diskurssit ovat siirtyneet myös vielä laajemman yleisön tietoisuuteen ja niistä on tullut osa suomalaista kulttuuria. Suomessa olemme niin tottuneita ajatukseen sodasta itsenäisyytemme hintana, että toisen maailmansodan palauttaminen mieliin aina itsenäisyyspäivänä Tuntematonta sotilasta katselemalla ei erityisesti hätkäytä.

Mutta jos sotakirjallisuus nähdäänkin osana niin sanottua väkivallan kulttuuria, kuten Jokinen tekee, se saa meidät ehkä miettimään asiaa uudelleen. Jokinen painottaa, että väkivallan kulttuurin

”näkyvin ja tunnetuin osa eivät suinkaan ole väkivaltaiset teot vaan väkivaltaa kuvaavat kulttuurituotteet, kuten sotakirjallisuus…. Väkivallan representaatiot tekevät väkivallasta osan ihmisten arkipäivää sekä sen kuvastoa ja tekstejä…. Representaatiot vaikuttavat ihmisten asenteisiin, uskomuksiin ja käsityksiin esimerkiksi siitä, mikä on väkivaltaa ja kenellä on oikeus tai jopa velvollisuus toimia väkivaltaisesti ja missä tilanteessa”.

Kirjan ehkä tärkein sanoma maskuliinisuuden tutkimuksen kannalta on sen korostaminen, miten näkemys väkivallasta osana maskuliinisuutta luonnollistuu – eli siitä tulee itsestään selvää ja hyväksyttyä –, kun kulttuurissa eläviä representaatioita maskuliinisuudesta ja väkivallasta toistetaan tarpeeksi usein. ”Lopulta toisto luo vaikutelman, että väkivaltaisuus kuuluu jo sellaisenaan miehen biologiseen perimään”.

Näkemys väkivallasta osana maskuliinisuutta luonnollistuu, kun kulttuurissa eläviä representaatioita maskuliinisuudesta ja väkivallasta toistetaan tarpeeksi usein.

Suomessa, ja ehkä myös muissa maissa, joissa on vain miehiä koskeva pakollinen asevelvollisuus, maskuliinisuus ja väkivaltaisuus saavat myös kansallisen ulottuvuuden. Jokisen mukaan

”koska velvoite on sukupuolistunut, siitä on tullut osa suomalaisten miesten tapaa olla miehiä. Se on osa suomalaista maskuliinisuutta ja miessubjektia. Tähän projektiin osallistuu myös osaltaan sotakirjallisuus, joka ylläpitää kyseistä ideologista konstruktiota”.

Siksipä se, että Suomessa jokin versio Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan filmatisoinneista esitetään aina itsenäisyyspäivänä, ei ole merkityksetön perinne. Se on osa mekanismia, joka luonnollistaa liiton maskuliinisuuden, väkivallan ja suomalaisuuden välillä.

Suomalainen sotilas

Aivan kuten jo antiikin Kreikan sankaritaruissa, myös suomalaisessa sotakirjallisuudessa ”ideaalimaskuliinisuus on yhtä soturiin liitettävien attribuuttien kanssa”. Vaikka yhtäältä suomalaisesta sotakirjallisuudesta löytyy eri variaatioita sankareista, niin toisaalta suomalaisen sotilaan, suomalaisen sankarin, kuva on säilynyt aika samanlaisena Vänrikki Stoolin tarinoista lähtien.

Jokisen mukaan: ”Runebergiläiseen myyttiin olennaisesti kuuluu ajatus, että jokainen sukupolvi osoittaa kuntoisuutensa ja oikeutensa isänmaahan taistelun avulla”.

Suomalainen soturi on vaatimaton ja käytännöllinen, ei mikään seikkailija, joka tavoittelee omaa kunniaa ja sotasaalista. Hän taistelee velvollisuudesta maataan kohtaan. Tämä on myös se versio suomalaisesta sotilaasta, joka korostuu Tuntemattomassa sotilaassa, vaikka samoja piirteitä esiintyi jo Runebergin kuvauksissa suomalaisista rivisotilaista. Linna rakensi tälle, niin kuin hänen esikuvaansa seuraten monet muutkin sotakirjojen kirjoittajat ovat rakentaneet.

Vaikka punaiset ja valkoiset näkivät sodan rintamalinjat eri lailla, olivat heidän sankarikuvansa kuitenkin lähellä toisiaan.

Itselleni ehkä mielenkiintoisin osuus Jokisen kirjasta on sisällissodan kirjallisuudesta kertova luku. Sisällissota on Suomen historiassa episodi, joka tuntuisi tarjoavan mahdollisuuden erilaisten sankarikuvien rakentamiseen. Yllättävää ei ole, että voittajat ja voitetut kuvasivat sotaa eri näkökulmista. Jokisen mukaan muodostui ”kaksi eri sodankuvauksen perinnettä, kaksi eri tapaa merkityksellistää mennyttä”.

Valkoisten puolella luotiin niin sanottu vapaussoturimyytti, joka ammensi runebergiläisestä traditiosta:

”Sodan voittaneet valkoiset kansalaissoturit edustivat suomalaista maskuliinisuutta. He olivat elämäntapasotureita, jotka omaksuivat taistelutaidot suomalaisessa talonpoikaisessa elämäntavassa läheisessä suhteessa luontoon”.

Vaikka punaiset ja valkoiset näkivät sodan rintamalinjat eri lailla, olivat heidän sankarikuvansa kuitenkin lähellä toisiaan:

”Punaisten luokkasotakirjallisuus palvoo samalla tavoin miessankaria, joka yksilöllisyytensä tai yksilölliset velvollisuutensa sivuuttaen asettuu itseään suuremman ihanteen palvelukseen ja osoittaa sille rakkautensa kuolemalla sen puolesta. Kun valkoisilla itseä suurempi idea on isänmaa ja kansakunta, punaisilla se on aate ja työväenluokka”.

Molemmat puolet siis rakentavat sankarikuvaa, joka oli tuttu jo edellisen vuosisadan kirjallisuudesta, sekä Runebergin että Zachris Topeliuksen tuotannosta, ja jonka fennomaanit olivat omineet.

Loppujen lopuksi kuvaukset sisällissodan sankareista sovitettiin mahtumaan runebergiläis-topeliaaniseen traditioon. Kuva suomalaisesta sotilaasta vaatimattomana, perheensä ja maansa eteen työtä tekevänä miehenä säilyi samana sodan kummankin osapuolen tuottamassa kirjallisuudessa.

Kollegojen kunnianosoitus Jokisen työlle

Kirjan toimittajat ovat tietoisesti lähteneet tekemään teoksesta tietokirjaa ja jättäneet pois väitöskirjaan tarkoitetun teoreettisen johdannon. Koska Jokinen oli jo aiemmin julkaissut aiheesta runsaasti teoreettisia kirjoituksia, johdannon poisjättäminen on puolustettavissa.

Lukijan näkökulmasta tämä on myös hyvä ratkaisu, sillä teoreettiset johdannot ovat usein hidaslukuisia ja kiinnostavat lähinnä vain akateemista yleisöä. Nyt lukija pääsee itse sotakirjallisuutta käsittelevien lukujen pariin vain lyhyen johdannon jälkeen.

Toimitustyön jäljet eivät myöskään näy teoksessa häiritsevästi, vaan päinvastoin kirjan teksti tuntuu varsin sujuvalta. Luultavasti lopputuloksen kannalta on vain hyvä, että sitä on ollut toimittamassa kaksi ylimääräistä silmäparia.

Joitain toistoja teokseen on kuitenkin vielä jäänyt. Lisäksi varsin yksityiskohtaisten lukujen jälkeen kirjan lyhyt loppuluku tuntuu hieman töksähtävältä, mutta toisaalta se toimii hyvänä yhteenvetona kiireiselle lukijalle.

Nykymuodossaan kirja palvelee niin akateemista kuin suurempaa tietokirjallisuutta lukevaa yleisöä. Kaiken kaikkiaan kirjan aineisto on niin runsasta, että useammankin lukukerran jälkeen siitä löytyy aina jotain uutta.

Ph.D. Eira Juntti on väitellyt tohtoriksi Binghamton Universityn (SUNY) sosiologian laitokselta. Viime vuosina hän on toiminut tuntiopettajana Jyväskylän yliopiston sukupuolentutkimuksen oppiaineessa.

Julkaisu Jokinen: Sotakirjallisuus maskuliinisuuden areenana ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Muistelmateoksessaan Hillary Clinton palaa perkaamaan vuoden 2016 presidentinvaaleja ja niiden tulosta. Puolitoista vuotta vaalien jälkeen voi myös arvioida, millaisen perinnön Clintonin ehdokkuus jätti.

Yhdysvaltain vuoden 2016 vaalien jälkeen moni on miettinyt, mitä oikein tapahtui, mikä meni pieleen ja miksi valituksi tuli Donald Trump eikä lähes varmaksi voittajaksi veikattu Hillary Clinton. Yksi pohtijoista on ollut Clinton itse. Hänen kirjansa What Happened ilmestyikin vain vajaa vuosi vaalien jälkeen, syyskuussa 2017.

Tätäkin nopeammin, huhtikuussa 2017, ilmestyi tunnetun feministisen tutkijan Susan Bordon kirja The Destruction of Hillary Clinton. Bordo esiintyi jo vaalikampanjan aikana Clintonin kannattajana, joten ei ole yllätys, että hänen kirjansa käsittelee Clintonia positiivisessa valossa.

Keskityn tässä Clintonin kirjaan, mutta Bordon kirjaa on mielenkiintoista lukea Clintonin kirjan rinnalla. Clinton viittaa Bordon teokseen useamman kerran ja heidän näkökulmansa ovat samanlaiset – molemmat lähestyvät tapahtumia myös feministisestä näkökulmasta.

Lasten oikeuksien puolustaja

Kirjansa alussa Clinton palaa nuoruus- ja opiskeluvuosiensa muisteluun. Tämä historia on jo kerrottu hänen aiemmassa omaelämäkerrallisessa kirjassaan Living History (2003), ja siitä voi lukea kriittisemmän version Carl Bernsteinin kirjasta A Woman in Charge (2007). Nuoruusvuosien muistelu tässä yhteydessä on kuitenkin perusteltua, koska se valaisee hänen motivaatiotaan olla mukana politiikassa.

Clintonin mukaan hänen poliittinen aktivisminsa alkoi kotona ja kumpusi metodistikirkon traditiosta tehdä usko näkyväksi tekojen kautta. Hillaryn kyvyt huomattiin jo yliopistossa, ensin Wellesleyssa ja sitten Yale Law Schoolissa. Wellesleyssa hänet valittiin opiskelijakunnan puheenjohtajaksi, ja valmistuessaan vuonna 1969 hän sai ensimmäisenä opiskelijana yliopiston historiassa kunnian pitää puheen valmistujaisissa. Tämä huomattiin myös kampuksen ulkopuolella, se mainittiin jopa Life-aikakauslehdessä.

Lakiopinnoissaan Hillary erikoistui lasten oikeuksiin ja päätyi tämän vuoksi työskentelemään afrikkalais-amerikkalaisen juristin Marian Wright Edelmanin perustamaan lakitoimistoon Washingtoniin (D.C.) sekä myöhemmin Edelmanin perustamaan ja johtamaan Children’s Defence Fund -järjestöön. Edelmanilla oli suuri vaikutus Hillaryn uraan sen alkuvaiheissa. Tuttavuus Edelmaniin on säilynyt läpi vuosikymmenten, tosin Bill Clintonin presidenttikauden aikana siihen tuli myös säröjä.

Tämä tausta selittää, miksi Clintonin kannatus oli vaaleissa erittäin suuri juuri afrikkalais-amerikkalaisten naisten keskuudessa – vaalien ovensuukyselyjen mukaan 94 prosenttia heistä äänesti Clintonia. He tuntevat tämän historian, ja asiat, joiden hyväksi Clinton on tehnyt työtä, ovat olleet heille erityisen tärkeitä.

Mielikuva Clintonista heikompien puolustajana on suuressa ristiriidassa sen mielikuvan kanssa, jonka poliittiset vastustajat ovat hänestä luoneet.

Mielikuva Clintonista heikompien puolustajana on suuressa ristiriidassa sen mielikuvan kanssa, jonka poliittiset vastustajat ovat hänestä luoneet. Kirjassaan Clinton tuo esille, että hän oli hyvin tietoinen tästä ja koki sen epäoikeudenmukaiseksi. Ainut kerta julkisen uransa aikana, kun Clinton koki saaneensa suuren yleisön hyväksynnän, oli hänen kautensa Yhdysvaltain ulkoministerinä.

Omaelämäkerrallisesta aineistosta huolimatta kirjan painopiste on vaalikampanjan ja vaalien analyysissa. Kirjassa käydään tarkasti läpi niin kutsuttu sähköpostiskandaali, FBI:n entisen johtajan James Comeyn osuus siinä sekä venäläisten toimet, joiden analyysiin Clinton käyttää kokonaisen luvun (”Trolls, Bots, Fake News, and Real Russians”).

Myös analysoidessaan Venäjän ja Vladimir Putinin toimia ja motivaatiota Clinton palaa omaan henkilöhistoriaansa. Clinton uskoo Putinin kantavan kaunaa häntä kohtaan henkilökohtaisesti, ei vain Yhdysvaltojen edustajana.

Kauna juontaa osin jo Bill Clintonin presidenttikaudelta, mutta syitä siihen syntyi lisää Hillary Clintonin ulkoministerikaudella. Hän ei epäile, etteikö Putin olisi halunnut estää hänen valintansa kaikkia mahdollisia keinoja käyttäen.

Clintonin teoksen suola on sen henkilökohtaisuudessa. Ottaen huomioon Clintonin maineen kylmänä, etäisenä ja laskelmoivana, kirjassa yllättää sen persoonallinen sävy ja tunne siitä, että kirjoittaja on aidosti pyrkinyt olemaan rehellinen itselleen.

Clintonin teoksen suola on sen henkilökohtaisuudessa.

Clinton ei ottanut häviötään kevyesti, vaan koki sen syvästi ja ottaa siitä vastuun. Kirjan kirjoittaminen on ollut prosessi, jonka avulla hän on työstänyt tapahtumia sekä yleisemmällä tasolla yrittäen nähdä tapahtumat sekä hieman kauempaa että henkilökohtaisesti tunnetasolla.

Kirjasta päällimmäiseksi vaikutelmaksi jää, että henkilönä Hillary Clinton on yksityiskohtiin keskittyvä mutta myös suuremmat asiakokonaisuudet näkevä, analyyttinen mutta myös empatiaan kykenevä poliitikko. Kirja on tietysti hänen omasta näkökulmastaan kirjoitettu, mutta siitä syntyy kuva henkilöstä, joka ei ole päästänyt itseään vähällä.

Mikä meni pieleen?

Analysoidessaan vaalitappion syitä Clinton ei löydä suuria puutteita kampanjaorganisaationsa rakenteesta tai henkilövalinnoista tai kampanjateemojen valinnasta, vaan syyt löytyvät hänen mielestään tapahtumista, jotka olivat hänen kontrollinsa ulottumattomissa. Yksi tällainen oli jo kampanjan alkumetreillä esille tullut sähköpostijupakka, joka huononsi suhteita mediaan.

Clintonin mukaan hän ei onnistunut vastaamaan jupakkaan selkeästi ja vakuuttavasti. Kun sähköpostit pysyivät otsikoissa viikosta toiseen, se vakuutti äänestäjät asian tärkeydestä, vaikkei tutkimuksissa koskaan löydetty mitään, minkä nojalla Clinton olisi voitu asettaa syytteeseen.

Suurin virhe, jonka Clinton myöntää tehneensä, oli, ettei hän huomannut politiikanteon luonteen muuttuneen ratkaisevasti.

Suurin virhe, jonka Clinton myöntää tehneensä, oli, ettei hän huomannut politiikanteon luonteen muuttuneen ratkaisevasti. Clintonin kampanjakoneisto oli viritetty niin, että he käyttivät paljon aikaa taustatiedon keräämiseen ja poliittisten ohjelmien laatimiseen. Tämä työ alkoi jo kampanjan alkumetreillä, paljon ennen kuin tiedettiin, ketkä olisivat lopulliset ehdokkaat, siis paljon ennen kuin kukaan uskoi Trumpin mahdollisuuksiin päästä republikaanien ehdokkaaksi.

Clintonin kampanja valmistautui vaaleihin olettaen, että vastaehdokkaana olisi joku perinteisen politiikanteon raameihin sopiva ehdokas, jonka kampanjoinnissa keskityttäisiin asia-argumentteihin. Kun lopulliseksi vastaehdokkaaksi nousi Trump, vaalitaistelu muutti ratkaisevasti luonnettaan, ja siihen Clintonin tiimi ei ollut valmistautunut.

Clintonin kampanjaväki tosin koki yllätyksen jo aiemmin. Yllätyksen nimi oli Bernie Sanders. Vaikka Sanders on tyypillinen presidenttiehdokkaaksi pyrkivät poliitikko sikäli, että hän on ollut mukana politiikassa jo kauan, niin sitoutumattomana ja sosialistina Sandersin valintaa demokraattien ehdokkaaksi pidettiin aluksi melko epätodennäköisenä. Hänen ruohonjuuritasolla saamansa kannatus oli suuri yllätys.

Clintonin kannalta Sanders näyttäytyi aluksi paljon pienempänä uhkana kuin Barack Obama vuonna 2008. Kun myös varapresidentti Joe Biden päätti olla asettumatta ehdolle, demokraattien puolella ei tällä kertaa ollut monta vahvaa ehdokasta, ja Iowan esivaalien jälkeen helmikuussa 2016 jäljelle jäivät enää Sanders ja Clinton.

Kirjassa Sanders ja hänen kampanjansa saavat paljon tilaa.

Kirjassa Sanders ja hänen kampanjansa saavat paljon tilaa. Kampanjointi Sandersia vastaan oli Clintonin mukaan turhauttavaa, koska Sanders antoi lupauksia, joita Clintonin mielestä oli mahdoton toteuttaa, mutta ne saivat Clintonin ehdotukset näyttämään liian varovaisilta ja vähensivät hänen vetovoimaansa niin sanottujen progressiivisten äänestäjien keskuudessa.

Clinton syyttää Sandersin myös sortuneen henkilökohtaisiin hyökkäyksiin tehdäkseen eroa itsensä ja Clintonin välillä. Vaikka Sanders lopulta kampanjoikin Clintonin puolesta, esivaalien aikana syntyneitä haavoja ei saatu enää paikattua ja Clintonin mielestä Sandersin syytökset valmistivat tietä Trumpin Crooked Hillary -kampanjalle.

Susan Bordo on samaa mieltä Clintonin kanssa eikä säästele sanojaan kritisoidessaan Sandersia ja hänen kampanjaansa. Bordon mukaan Sandersin näkemys Clintonista valtaeliitin sisäpiiriläisenä, joka ei ollut ”aidosti progressiivinen”, teki hallaa Clintonin mahdollisuuksille tulla lopulta valituksi, koska se vaikeutti demokraattisen puolueen yhdistymistä Clintonin taakse kitkerän esivaalitaistelun jälkeen.

Hillaryn perintö

Clintonin kirjan vastaanotto Yhdysvalloissa oli hyvin ristiriitaista. Kirja-arvioissa näkyi uudestaan se keskustelu, jota käytiin jo vaalikampanjan aikana.

Brittiläisessä The Guardian -lehdessä julkaistu Hadley Freemanin arvio näkee kirjan vastaanotossa samanlaista naisvihaa, jota oli näkyvillä koko vaalitaistelun ajan. Hänen mukaansa pääasiallinen reaktio kirjan julkaisemiseen oli, että Clintonin olisi jo aika kadota, eli hänen tulisi olla hiljaa. Samanlaista hiljenemistä ei ole vaadittu aiemmilta miesehdokkailta, jotka myös ovat julkaisseet kirjoja omista kokemuksistaan.

Toive jättää Clintonin kausi taakse ja siirtyä eteenpäin on ymmärrettävä, mutta Yhdysvaltojen ulkopuolelta katsottuna reaktiot Clintoniin henkilönä ovat kieltämättä hämmentäviä. Clinton on näistä reaktioista hyvin tietoinen mutta on yhtä kyvytön selittämään niiden alkujuuria muuten kuin viittaamalla ikivanhaan naisvihaan, josta on puhunut myös Bordo.

Clintonin tapa käsitellä asiaa tuntuu olleen heittäytyä asiakysymyksiin entistä suuremmalla innolla ja sivuuttaa henkilökohtaiset loukkaukset. Tosin myös hänen päätöksensä käyttää niin sanottua naiskorttia vuoden 2016 kampanjassa oli ehkä yritys vastata tähän vihaan, ja se onnistuikin jossain määrin tekemällä naispoliitikkoihin kohdistuvan arvostelun näkyväksi.

Yksi harvoista positiivisista kirjoituksista oli Jeet Heerin The New Republic -lehdessä julkaistu ”Hillary Clinton’s Legacy Is Huge and Lasting”. Heerin mukaan Clintonin vuoden 2016 kampanjan tärkein saavutus oli, että feminismi oli keskeisesti mukana eikä yrittänyt sivuuttaa sukupuoltaan niin kuin vuoden 2008 kampanjassa, jolloin hän vältti esiintymästä ”naisehdokkaana”.

Tämä oli ensimmäinen kerta, kun kummankaan valtapuolueen presidenttiehdokkaaksi nousi nainen, joka lisäksi kutsui itseään feministiksi. Sitä voidaan jo sinänsä pitää saavutuksena, siitäkin huolimatta että kaikki feministit eivät näe Clintonin edustamaa liberaalia feminismiä omanaan.

Yksi vuoden 2016 vaalien seuraus näyttää olevan naisten lisääntynyt aktiivisuus politiikassa.

Yksi vuoden 2016 vaalien seuraus näyttää olevan naisten lisääntynyt aktiivisuus politiikassa. Trumpin valintaa seurasi välittömästi vastaisku, kun naiset ympäri Yhdysvaltoja ryhtyivät järjestämään naisten marssia Washingtoniin virkaanastujaisten jälkeiseksi päiväksi.

Naiset ovat myös aktivoituneet osallistumaan politiikkaan eri tasoilla ja vuoden 2016 jälkeisissä vaaleissa on jo saavutettu joitain voittoja. Ehkä tästä kuuluu kunnia osin myös Clintonille ja hänen ehdokkuutensa käynnistämälle keskustelulle naisista Yhdysvaltojen politiikassa.

Clinton itse ei suinkaan ole ollut toimettomana vaalien jälkeen. Hän on jo perustanut uuden Onward Together -järjestön yhdessä demokraattisen puolueen entisen puheenjohtajan Howard Deanin kanssa. Järjestön tarkoituksena on aktivoida ihmisiä osallistumaan politiikkaan ruohonjuuritasolla.

Clinton haluaa edelleen toimia niiden asioiden hyväksi, joita pitää tärkeinä. Hän haluaa olla mieluummin optimisti kuin pessimisti. Ehkä joitakin ihmisiä Clintonissa ärsyttääkin ennen kaikkea tämä toimeliaisuus ja optimismi, joka huokuu myös hänen kirjastaan.

Ph.D. Eira Juntti on väitellyt tohtoriksi Binghamton Universityn (SUNY) sosiologian laitokselta. Viime vuosina hän on toiminut tuntiopettajana Jyväskylän yliopiston sukupuolentutkimuksen oppiaineessa.

Julkaisu Clinton: Hillaryn pitkät jäähyväiset ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.