Tässä podcastissa juhlitaan vielä ennen vuoden 2022 loppua Politiikasta-lehden kymmenvuotista taivalta suomenkielisen yleistajuisen tiedejulkaisemisen saralla. Podcastissa luodaan katse menneeseen kymmeneen vuoteen ja mietitään, miten Politiikasta-lehti on kehittynyt suomalaisen tiedeviestinnän kentän mukana vastaamaan erilaisiin odotuksiin tutkimustiedon viestinnästä, saatavuudesta ja vaikuttavuudesta. 

Lehti perustettiin Valtiotieteellisen yhdistyksen aktiivien toimesta vuonna 2012. Politiikasta-lehden missiona on tutkimuksen tekeminen ymmärrettäväksi, kiinnostavaksi ja hyödylliseksi nimenomaan yleistajuistamisen kautta, mikä ei tutkijoille ole aina helppoa – ainakaan aluksi.

Pääosin vapaaehtoisista koostuvan toimituskunnan ja erilaisten avustusten varassa toimivalle, voittoa tavoittelemattomalle verkkolehdelle tieteen ja tutkimuksen yleistajuistaminen on alusta asti ollut keskeinen ohjaava ajatus.

Pääosin vapaaehtoisista koostuvan toimituskunnan ja erilaisten avustusten varassa toimivalle, voittoa tavoittelemattomalle verkkolehdelle tieteen ja tutkimuksen yleistajuistaminen on alusta asti ollut keskeinen ohjaava ajatus. Tutkijat eivät siis jää ”kammioihinsa” saati ”norsunluutorneihin”, vaan pyrkivät aktiivisesti osallistumaan yhteiskunnalliseen keskusteluun.

Tässä Politiikasta podcastissa keskustellaan nykyisen vastaavan päätoimittajan Tampereen yliopiston tutkijatohtori Mikko Poutasen johdolla Politiikasta-lehden eri vaiheista kahden aiemman vastaavan päätoimittajan, eli Helsingin yliopiston vanhemman yliopistonlehtorin Emilia Palosen ja Helsingin yliopiston tutkijatohtorin Johanna Vuorelman kanssa. 

Tutkijalähtöistä viestintää

Kymmenen vuotta sitten Valtiotieteellisen yhdistyksen julkaisema vertaisarvioitu Politiikka -tiedelehti oli tyypillisintä tieteellisen seuran julkaisutoimintaa. Avoin julkaiseminen netissä ei ollut vielä edes horisontissa, ja vaikka lehden löysi esimerkiksi kirjastoista, tiedelehden artikkeleita ei voinut pitää laajalle yleisölle erityisen helposti lähestyttävinä. Valtiotieteellisen yhdistyksen aktiivit huomasivat siis puutteen tiedejulkaisun kentässä, mikä johti Politiikasta -verkkolehden perustamiseen.

Tuohon aikaan tutkijat saattoivat kirjoittaa paljonkin tutkimuksestaan, mutta lähinnä omissa, yksittäisissä blogeissaan. Tekstiä ei toimittanut kukaan ulkopuolinen, ja julkaisujen kenttä oli sirpaloitunut. Politiikasta -verkkolehden ensimmäinen idea olikin tuottaa tätä blogikenttää yhteen vetävä julkaisualusta, mutta tämä havaittiin nopeasti liian vaikeaksi tehtäväksi. Yhtenäinen, artikkelipohjainen julkaisumuoto lisäisi tekstien luettavuutta.

Valtiotieteellisen yhdistyksen aktiivit huomasivat siis puutteen tiedejulkaisun kentässä, mikä johti Politiikasta -verkkolehden perustamiseen.

Ymmärrettiin, että vaikka tutkijoiden käyttämä kieli oli usein hyvää, näkyvämpi ja helpommin lähestyttävä tiedejulkaiseminen edellyttäisi tarkempaa kielenhuoltoa sekä yleistajuistamista. Tähän tarvittiin ammattitaistoista toimittajaa, joka osasi yleistajuistaa joskus kankeaksi jäävää akateemista kielenkäyttöä artikkeleissa.

Verkkolehden perustamisen tutkijalähtöisyys havainnollisti oivallisesti, kuinka motivoituneita tutkijat olivat valmis kuluttamaan tutkijan kallisarvoisinta ja rajallista resurssia eli aikaa, jota kiihtyvässä akateemisessa työssä ei aina ole riittämiin tarjolla, viestiäkseen omasta asiantuntijuudestaan ja kehittääkseen uutta julkaisualustaa, jonka tulevaisuus oli vielä alkuvaiheissa täysin epävarma. 

Yleensä tutkijat olivat viestineet tutkimuksestaan ja asiantuntemuksestaan mediassa toimittajien välityksellä – mutta eivät aina omilla ehdoillaan. Samaan aikaan Politiikasta-lehdelle kirjoittaminen oli omiaan opettamaan tutkijoita puhumaan tutkimuskohteestaan yleistajuisemmin, mikä nosti monia heistä jo väitöskirjavaiheessa suomalaisten toimittajien tutkalle. Rohkeutta antoivat myös kokemukset ulkomailta, jossa tiedeviestinnän kenttä oli laajenemassa. 

Tiedeviestintä monipuolistuu

Uudet, helpommin lähestyttävät tiedeviestinnän kanavat avasivat etenkin nuorille tutkijoille myös väyliä tuoda asiantuntemustaan esiin perinteisessä mediassa. Toimittajat huomasivat uuden tutkijapolven tulevan rohkeasti esiin, mikä antoi enemmän valinnanvaraa siihen, ketä pyytää kommentoimaan ajankohtaisia asioita. Yleistajuinen julkaisu tuli helpommin huomatuksi kuin tutkimusartikkeli.

Monella muullakin tieteenalalla perustettiin yleistajuinen verkkomedia, joka niin ikään pyrki tuomaan tutkimusta helpommin saavutettavaksi ja lähestyttäväksi. Tässäkin suhteessa voidaan puhua tiedeyhteisön omaehtoisesta aktiivisuudesta monipuolistaa julkista keskustelua tarjoamalla entistä laajempia näkökulmia ja useampia asiantuntijoita. Monet julkaisut ovat myös liittyneet yhteistoimintaan, josta on syntynyt yleistajuisia tiedeviestintäjulkaisuja yhteen kokoava Tutkitusti-hanke. 

Tieto ja tutkimus ymmärretään yhteishyödykkeinä, joiden levittäminen mahdollisimman matalalla kynnyksellä on tärkeämpää, kuin ”markkinaosuuksista” kamppailu.

Koska yleistajuiset tiedejulkaisut eivät ole kaupallisia toimijoita, ne eivät myöskään kilpaile keskenään. Tieto ja tutkimus ymmärretään yhteishyödykkeinä, joiden levittäminen mahdollisimman matalalla kynnyksellä on tärkeämpää, kuin ”markkinaosuuksista” kamppailu. Tältä osin suomalaiset yleistajuiset tiedejulkaisijat ovat myös eettisesti kestävämmällä maaperällä kuin alati kaupallistuva ison rahan kansainvälinen tiedejulkaisubisnes.

Monipuolistumista tapahtuu myös – resurssien rajoissa – julkaisujen sisällä. Esimerkiksi Politiikasta-verkkolehdessä hiljalleen toiminnan vakiintumisen myötä sisällöllä voitiin alkaa kokeilemaan enemmän. Nyt jo arkipäiväistyneet tutkijavideot tai podcastit olivat aiemmin monelle tutkijalle kokonaan uusia aluevaltauksia.

Tiedeviestintä osana politiikan asiantuntijuuden muotoutumista

Tiedeviestinnän vastuutehtävissä toimiminen on tutkijalle usein yksi projekti muiden joukossa, ja sille on löydettävä aikaa. Julkaisualustat ovat teknisesti kehittyneet, mutta ne tarvitsevat vielä merkittävää inhimillistä työpanosta. Joskus tekniset kehitystyöt voivat tuntua muiden tietojärjestelmien ohella ylitsepääsemättömän vaikeilta ottaa haltuun. 

Verkkojulkaisemisen tietoturvan tarpeellisuudesta on myös opittu kantapään kautta. Tiedeviestintä ei siis ole pelkkää tieteen keskeisintä substanssia, vaan viestinnän monipuolisten edellytysten muokkaamista ja kokemuksesta oppimista.

Tiedeviestintään aktiivisesti osallistuminen on avannut uusia näkökulmia liittyen esimerkiksi tieteen rahoitukseen – niin Suomessa kuin kansainvälisestikin – ja avoimen julkaisemisen käytäntöihin. Monet tiedepoliittiset muutokset ja kehityspolut tiedejulkaisemisen saralla voivat tulla yllätyksenä, jollei näissä pöydissä ole saanut itse istua ja olla näissä keskusteluissa mukana. 

Tiedeviestintä ei siis ole pelkkää tieteen keskeisintä substanssia, vaan viestinnän monipuolisten edellytysten muokkaamista ja kokemuksesta oppimista.

Lisäksi tiedeyhteisöä sekä laajempia yleisöjä palveleva tiedejulkaiseminen usein myös rikastaa omaa käsitystä tieteenalan laajuudesta. Asiantuntijuutta on paljon, ja politiikan tutkimuksen saralla myös perinteisiksi hahmotettujen tutkimusalojen ulkopuolella. Päätoimittajalla on siinä suhteessa kadehdittavan laaja näkymä tutkimuksen kenttään, ja omakin mielenkiinto saattaa herätä joitain aiheita kohtaan.

Tiedeviestintä auttaa oman asiantuntijuuden asettamista koko tiedeyhteisön laajempaan kontekstiin. Yleistajuisten tai tiedeartikkelien toimittaminen voi myös helpottaa nuorempien tutkijoiden kokemaa epävarmuutta omista kirjoituskyvyistään, kun he näkevät, että kokeneidenkin tutkijoiden tekstit toimitetaan siinä missä kaikkien muidenkin.

***

Viimeisimmän neljän vuoden aikana Politiikasta-lehteä on pääasiassa rahoittanut Koneen Säätiö, mutta kiitos kuuluu myös aiempien vuosien tukijoille, kuten Svenska Kulturfondenille ja Taiteen edistämiskeskukselle sekä Jenny ja Antti Wihurin rahastolle.

Dosentti Emilia Palonen on yleisen valtio-opin vanhempi yliopistonlehtori ja työskentelee ohjelmajohtajana datafikaation tutkimusohjelmassa ja johtaa tunteita, populismia ja polarisaatiota tutkivaa HEPP-tutkimusryhmää (Helsinki Hub on Emotions, Populism and Polarisation) Helsingin yliopistossa.

Johanna Vuorelma työskentelee tutkijatohtorina Helsingin yliopiston Eurooppa-tutkimuksen keskuksessa. Hän toimi Politiikasta-lehden vastaavana päätoimittajana vuosina 2014–2018.

Mikko Poutanen on politiikan tutkimuksen tutkijatohtori Tampereen yliopistossa ja Politiikasta-lehden vastaava päätoimittaja.

Politiikasta-podcastien tekninen toimittaja on toimituskunnan jäsen Timo Uotinen.

Artikkelin pääkuva: Gogomil Mihaylov/Unsplash.

Julkaisu Podcast: Politiikasta 10 vuotta päätoimittajien silmin ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Suomen presidentiksi valittiin kansanliikkeen vahva ja karismaattinen johtaja, joka sai vahvan mandaatin ja koko kansan tuen. Vaaleissa näkyy pettymys Juha Sipilän hallitukseen: neljä kärkiehdokasta ei ole profiloitunut kolmijalkaisen hallituksen edustajina vaan jopa päinvastoin.

Presidentin nähdään olevan politiikan yläpuolella, ja puoluepolitiikkaa pidetään vähän likaisena. Uudelleen valittu presidentti Sauli Niinistö mainitsi erikseen, ettei käyttänyt verorahoja kampanjassaan.

Unkarin politiikasta väitelleen tutkijan silmin Suomen politiikka seuraa itäisen Keski-Euroopan trendejä. Vaaleissa menestyivät perinteisten puolueiden sijaan liikkeet. Vasemmiston kannatus kutistui. Naiset ovat heikompia, verorahoja ei ole hyvä käyttää ja politiikka nähdään likaisena pelinä.

Suomen politiikka seuraa itäisen Keski-Euroopan trendejä.

Euroopan unionin ja Venäjän rajamailla korostuu itsenäisyys ja kontrolli omasta maasta. Kyse on myös kampanjan aikana esiin nousseesta menneisyyden käsittelystä.

Politikointia menneisyyden käsittelyllä

Totuuskomissiot, kommunistimenneisyys ja historialliset vääryydet – ja se, ollaanko näitä riittävästi käsitelty – ovat olleet esillä itäisessä Keski-Euroopassa viime vuosina. 1980-luvun lopussa Itä-Euroopassa elettiin niin kutsuttuja transitiovuosia eli siirtymää demokratiaan. Neuvostoliiton romahtaminen ja siirtymä lamaan 1980-luvun kasinotaloudesta vaikutti myös Suomen politiikkaan.

Perussuomalaisten Laura Huhtasaari vaatii totuuskomissiota käsittelemään 1990-luvun lamaa. Menneisyyden vääryydet voivat olla jopa henkilökohtaisia, kuten Paavo Väyrysen takaumat Harri Holkerin hallituksesta ja 1990-luvun alun päätöksistä Euroopan unioniin ja euroon liittymisestä. RKP:n Nils Torvaldsin jo vuosikymmeniä sitten taakse jättämäänsä kommunistimenneisyyttä ruodittiin intensiivisesti mediassa.

Unkarissa oikeistolainen valtapuolue, Viktor Orbánin Fidesz, väitti jo vuonna 2010, että eroa menneeseen ei ole tehty tarpeeksi. Monilla suomalaisilla mielipidevaikuttajilla Björn Wahlroosista alkaen on kommunistinuoruus. Valtavirtaistuuko tämä kritiikki koskettamaan heitäkin vai voidaanko todeta, että on aikoja ja tapoja?

Suomalaiseen yhteiskuntaan 1980-luvun ja myöhemmin lama-ajan päätökset vaikuttavat yhä monin tavoin: Mihin näistä tulisi paneutua? Ja missä määrin nämä eronteot tai yksittäisen toimijan nuoruusvuodet ovat relevantteja politiikassa?

1990-luvulla kuviteltiin, että ihmisoikeudet ja demokratia oltiin jo saavutettu itäisessä Keski-Euroopassa. Moni näistä maista liittyi Euroopan unioniin heti Suomen, Ruotsin ja Itävallan jälkeen seuraavassa aallossa. On aika ymmärtää, että siirtymä demokratiaan ei ole suora prosessi. Demokratia ei suinkaan aina vain parane ja demokratiaa voi ymmärtää monin tavoin.

Haastajat vaisuja, kun työ ja hyvinvointi esillä

Vaaleihin liittyy aina poliittinen tilanne. Tällä kertaa Suomen politiikassa debatoitiin vaalien aikaan työn ja hyvinvoinnin teemoista. Nämä eivät kuitenkaan hyödyttäneet vasemmistoa, mutta ne oletettavasti veivät kärkeä radikaalioikeiston kannatuksesta.

Tämä ”uusi normaali” haastoi koko kenttää ja vallanpitäjiä. Etenkin Huhtasaaren ja jossain määrin Väyrysen retoriikassa oli vaikutteita populistipuolueilta ja jopa Yhdysvaltain presidentiltä Donald Trumpilta. Aika näyttää, miten nämä teemat valtavirtaistuvat, mutta juuri normalisoitumisen logiikka voi käydä heitä vastaan.

Kenties päivänpolitiikan teema ei auttanut myöskään vihreiden Pekka Haavistoa, joka näihin kysymyksiin verrattuna näyttäytyi harmaana diplomaattina. Vuoden 2012 vaalikampanjaan liittyvistä teemoista oli jo täytetty tasa-arvoinen avioliittolaki ja Haaviston parisuhteesta Antonio Floresin kanssa oli tullut ”uusi normaali”.

Vahvat maan isät, vasemmisto ja naiset marginaalissa

Itäisessä Keski-Euroopassa vasemmisto ei pärjää – ei ainakaan perinteisiin tai omiin asemiinsa vetoamalla. Nostalgiaääniä voi saada, jos pystyy mobilisoimaan uskoa vahvoihin johtajiin ja vanhoihin hyviin aikoihin. Meillä Suomessa tällainen henkilö olisi tietenkin Urho Kekkonen.

Suhteessa kaikkiin Niinistön kilpakumppaneihin näkyvän Suomi100-kampanjan jälkeen istuvan presidentin etumatka oli liian pitkä. Niin presidentinvaaleissa vuonna 2012 kuin eduskuntavaaleissa 2015 oli ollut paljon intoa. Moni pettyi hallitukseen ja saattoi pohtia sitä, paraneeko politiikka vaihtamalla ja olisiko parempi, että suhde Venäjään jatkuu perinteisillä raiteilla.

Suhteessa kaikkiin Niinistön kilpakumppaneihin näkyvän Suomi100-kampanjan jälkeen istuvan presidentin etumatka oli liian pitkä

Vaaleista puuttui into. Miksi nämä vaalit kannatti käydä, kun äkkiseltään pienet numerot saaneille puolueille voisi vaaleista koitua hallaa?

Vasemmistossa edustettiin tai tuotiin esiin arvoja. Reaktiot olivat erilaisia: Haatainen kertoi, että Niinistö oli jo presidenttikaudellaan tuonut saman linjan kuin SDP, mutta Haatainen itse on kampanjassaan ottanut esiin ”laajan turvallisuuden” käsitteen. Merja Kyllönen korosti, että kampanjan aikana presidentti oli saatu omaksumaan samoja arvoja kuin vasemmistoliitto – rauhan, eriarvoisuuden vähentämisen ja ilmastonmuutoksen. Pienten puolueiden rooli usein onkin syöttää toisten agendoille.

Tätä taktiikkaa ajoi myös Torvalds, jonka mukaan vaaleissa kannatti nostaa Nato-kysymystä esille. Vaalitulosta hän selitti politiikan myrskyillä: haettiin turvallista isähahmoa eikä uusia avauksia. Isähahmot ovat itäeurooppalaisittain suosittuja ja valta on miehillä. Näissä presidentinvaaleissa naisehdokkaiden yhteenlaskettu kannatus oli 13,2 prosenttia.

Oppia ja harjoitusta

Haavisto, Huhtasaari ja Väyrynen, kolme suurinta Niinistön jälkeen, pääsivät testaamaan kampanjoidensa valtakunnallista voimaa. Saa nähdä, miten paljon vaalit ennakoivat vuoden 2019 eduskuntavaaleja ja niissä esiin nousevia teemoja.

Tällä kertaa työkaluksi niin poliittisen meidän luomiseen kuin erontekoon kelpasi myös menneisyys. Niinistön ylivoimainen vaalivoitto kertoo myös siitä, että sisällissodan satavuotisvuoden alussa vastakkainasettelun arvet eivät näy.

Itäistä Keski-Eurooppaa kannattaa tarkkailla oppiakseen.

Itäistä Keski-Eurooppaa kannattaa tarkkailla oppiakseen. Retoriikan ja vahvojen johtajien omaksumisen sijaan kannattaa analysoida myös maiden poliittista kehitystä.

Esimerkiksi Unkarin vaalit huhtikuun 8. päivänä kertovat vahvoista johtajista ja monien opposition puolueiden kykenemättömyydestä uusiutumaan. Siellä vahvan opposition puutteessa myös medialait ja erilaiset vastapuolen toimintamahdollisuuksia heikentävät toimet ovat menneet ja menossa läpi.

Dosentti, PhD Emilia Palonen on valtio-opin yliopistonlehtori (ma.) Helsingin yliopistossa. 

Julkaisu Itä-Euroopasta tutut trendit näkyivät Suomen presidentinvaaleissa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Tiedekustantamisessa yksittäisten hankkeiden ja ylhäältä tulevien ohjeistusten ja avoimuusvaatimusten lisäksi tarvitaan kokonaisinfrastruktuuria, jolla pienillä tuotoilla tai ilman tuottoja julkaisevat tiedekustantamot pystyisivät tieteen edistyessä kehittymään, säilymään kilpailukykyisinä ja tuottamaan lisäarvoa tutkimustuloksille.

Tiede ei ole pelkkää avointa julkaisemista – eikä julkaiseminen irrallinen osa tutkimusprosessia. Tuotos ei välttämättä ole pelkkää tekstiä. Audiovisuaalisen kerronnan ja argumentaation aika on saapunut. Aineisto eri muodoissaan on osa tutkimusta ja sitä pyritään eri tavoin avaamaan ja kiinnittämään julkaisuihin.

Tiede ei ole pelkkää avointa julkaisemista – eikä julkaiseminen irrallinen osa tutkimusprosessia.

Tiedon avoimuus, saatavuus ja interaktiivinen toimintaympäristö johtaa myös siihen, että tiedettä ei enää tehdä kuten ennen. Tutkijat ja ryhmät valikoivat tapoja julkistaa ja keskusteluttaa tutkimustuotoksiaan. He tuottavat tiedettä erilaisten uudenlaisten portaalien tai työkalujen kautta.

Stereotyyppisenä esitetty kammiovaihe, jossa tutkija tai ryhmä keskittyy pohtimaan ja työstämään tutkimustaan, on vain osa tutkimusta. Tutkimuksesta kommunikoidaan koko hankkeen ajan samalla, kun aineisto synnyttää omia keskustelujaan ja tuottaa tutkimustuloksia. Vertaisarviointi voi tapahtua varhaisessa vaiheessa, ja tutkimus syntyy vuorovaikutuksessa asianosaisten, kiinnostuneen yleisön tai jopa tutkimuskohteiden kanssa.

Kun tutkimus on valmistunut, sen tuloksena syntyneestä tieteellisestä artikkelista tai kirjasta kertominen vaatii lähes saman verran työtä kuin tutkimuksen tekeminen. Tämä johtaa usein jatkotutkimuksiin. Tutkimusta voidaan paikoin myös täydentää ensijulkaisun jälkeen.

Tiedekustantamista on ajateltava uudella tavalla.

Kaikki tämä johtaa siihen, että tiedekustantamista on ajateltava uudella tavalla. Ei riitä, että pohdimme vain lopputuotosta ja sitä, miten juuri se saadaan avoimesti ja sähköisesti saataville, kuten Euroopan unioni ja opetus- ja kulttuuriministeriö edellyttävät.

Tiedefeudalismin uudet muodot

Kaupalliset kustantajat ovat kehittäneet tapoja, joilla tutkimusprosessi pysyy alusta loppuun saakka niiden omassa järjestelmässään. Kansainvälisen supertuottoja tahkovan kustantamon Elsevierin Mendeley-infrastruktuuri on tästä erinomainen esimerkki.

Tutustuimme siihen Suomen tiedekustantajien liiton järjestämällä matkalla Elsevierin  pääkonttorille ja ALPSP-konferenssiin. Mendeley tarjoaa apua tutkimuksen järjestelemiseen. Tällä työkalulla tutkija houkutellaan kokonaisinfrastruktuuriin sisään. Tutkija saa käyttöönsä älykkään ratkaisun, joka tuo hänelle relevanttia tietoa niin algoritmien kuin joukkoistuksen kautta.

Siitä vaan työstämään ja saamaan palautetta jo varhaisessa vaiheessa, kun kustantajan infrastruktuuri luo yhteyksiä kiinnostuneisiin tieteellisiin lehtiin ja sarjoihin! Kun myös data on säilytetty samalle palvelimelle, varmistetaan pitkäaikainen yhteistyösuhde.

Isoilla kustantamoilla tieteellisten lehtien ja sarjojen toimittajat saavat käyttöönsä erilaisia visualisoinnin työkaluja ja tutoriaaleja sekä apua eettisiin ja oikeudellisiin kysymyksiin läpi vuorokauden.

Samalla tavalla kuin tieteellisten kirjastojen lehtipakettitilaukset myös yksittäisten tutkijoiden suhde kokonaisinfrastruktuuria tarjoavaan kustantajaan vaikuttaa monin paikoin uusfeudalistiselta. Tieteen autonomia kärsii. Mutta miten näihin ongelmiin voisi vastata?

Yliopistot tuottamaan avointa kustannusinfraa

Mendeleyn kaltaiset kokonaisratkaisut kuulostavat mainioilta tutkijan kannalta, mutta tuottavat eriarvoistumista ja ongelmia tieteentekijöiden kesken. Kun osa aivoista jätetään portin ulkopuolelle, ei päästä parhaisiin tuloksiin tieteessä.

Kaupallisten kokonaisinfrastruktuurien rinnalle avointa julkaisemista tukeva avoimen lähdekoodin työkalupakki sekä rahoitusmallit, jotka mahdollistavat tiedekustantamisen osana tieteen tekemistä.

Supervoittoja havitteleva tieteellinen kapitalismi uhkaa näivettää tieteen tuotannon länsimaissa.

Julkisrahoitteiset yliopistot olivat keskeisessä roolissa internetin ja tietotekniikan kehittymisessä. Nyt tietoyhteiskunnan siirryttyä uuteen vaiheeseen supervoittoja havitteleva tieteellinen kapitalismi uhkaa näivettää tieteen tuotannon länsimaissa. Se on jo luonut syvän uoman kehittyvien ja länsimaiden sekä rikkaiden ja köyhempien instituutioiden välillä.

On siis tartuttava haasteeseen, jossa avoimella lähdekoodilla ja yhteisöllisyyttä tukevilla ratkaisuilla voidaan tuottaa uusia tieteellisiä infrastruktuureita. Näihin kuuluvat keskeisesti myös tiedekustantajat, tieteellisten julkaisujen toimittajat ja vertaisarvioijat, visualisoijat ja datanikkarit.

Avoimen julkaisemisen parissa pähkäilevän tutkijan tee-se-itse-ratkaisujen sijaan on löydettävä työkaluja ja rahoitusta juuri tutkimustulosten julkaisemiseen ja niiden alku- ja jatkokeskusteluille.

Tieteellisten lehtien saralla Kotilava-hanke luo mallin, jossa avoimen julkaisemisen rahoitusmalli on ratkaistu, mutta tiedekustantamisen kehitystä ajatellen se on vasta lähtökuopissa. On yhteistyötä, avoimen lähdekoodin työkalu, mutta sitä pitää vielä kehittää.

Tiede syntyy ja kustantamisen tavat kehittyvät yhteisöissä

Tiedekustantamisen kenttä on liikkeessä. Yli viisi vuotta sitten avasimme tiedeviestintäkentälle verkkolehden Politiikasta. Pyrimme saamaan tieteellistä ajattelua ja tutkimuspohjaista tietoa avoimesti ja saavutettavasti esille.

Tähän asti lehteä on tehty ilman pysyvän rahoituksen turvaa. Artikkeleiden rinnalle ovat nousseet videot ja podcastit sekä taiteen ja tieteen yhteishankkeet. Kun pohtii laajempaa tiedekustantamisen kehitystä, keskeinen mutta pieni askel olisi luoda pysyvämpi tukimuoto vastaaville hankkeille ja niiden kehittämiseen.

Yhteistyö muiden toimijoiden kanssa on poikinut uuden kehitteillä olevan Tutkitusti.-alustan, jolle älykäs hakukone kuratoi tutkittua tietoa. Sen pyrkimyksenä on tiedon tehokkaampi levittäminen ja integroiminen osaksi yhteiskunnallista keskustelua ja päätöksentekoa.

Tiede syntyy yhteisöissä, yhdessä tekemällä, toisiamme avoimesti ja anonyymisti kommentoimalla.

Tiede syntyy yhteisöissä, yhdessä tekemällä, toisiamme avoimesti ja anonyymisti kommentoimalla. Tiede ei ole pelkästään tutkimustulosten tuuppaamista maailmalle eli pelkkää julkaisemista!

Kansainväliset kustantajat ovat jo ymmärtäneet tämän. Toivottavasti se ymmärretään myös Suomessa ja Euroopan unionissa, niin saamme verorahamme paremmin käyttöön. Se vaatii vahvaa alkuinvestointia, jotta avoimella lähdekoodilla tuotetut työkalut saadaan tehokkaammiksi ja kokonaisinfraa tukeviksi.

Jos emme pureudu koko tieteelliseen prosessiin liittyvään infrastruktuuriin, jonka osa myös Kotilava-rahoitusmalli on, avoimen tieteen haasteisiin vastaaminen uhkaa jäädä puuhasteluksi.

Tiedekustantaminen kuuluu avoimeen tieteeseen

Tämä asia on hyvä ottaa esille, kun tällä viikolla Helsingissä järjestetään Avoin tiede -foorumi. Tiedekustantajia on kutsuttu mukaan vain Suomen ulkopuolelta: tässäkin jutussa mainittu Elsevier. Kansainvälisistä trendeistä kannattaa oppia, mutta näkökulma kotimaasta olisi varmasti erilainen.

Kotimaisten kustantajien ammattitaito ja usein vapaaehtoistyönä tai pienillä korvauksilla tehty panos on keskeistä tieteen kentällä. Tutkimusryhmissä kansallinen ja kansainvälinen tieteen tekeminen tukevat toisiaan. Suomessakin on monia uutta luovia, tiedekustantamiseen laajassa mielessä liittyviä hankkeita.

Tiede kehittyy yhteisöissä. On hyvä, että Suomessa avoimen tieteen hankkeissa on vahva panos yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen kirjastoilta, mutta valmiiden julkaisujen ja aineistojen sijaan pitäisi keskittyä tieteen tekemiseen laajemmin. Tämä tapahtuu kutsumalla tiedeyhteisö kustantajineen ja tutkijoineen sisäpiiriin ja kohdentamalla julkista rahoitusta digitaalisiin ympäristöihin, joissa tiede syntyy ja elää.

Emilia Palonen on Suomen tiedekustantajien liiton pj., Politiikasta-lehden perustajapäätoimittaja (2012–14) ja toimituskunnan jäsen, Valtiotieteellisen yhdistyksen johtokunnan jäsen sekä Tieteellisten seurain valtuuskunnan (TSV) hallituksen varajäsen, ja edustaa TSV:tä Kotilava-hankkeen ohjausryhmässä. Palonen otti osaa Suomen tiedekustantajien liiton järjestämälle koulutusmatkalle kansainvälisten tiedekustantajien ALPSP-konferenssiin syyskuussa 2017. Kirjoitus kiteyttää myös matkalla tunnistettuja huomioita. Näkemykset ovat Palosen omia.

Julkaisu Tiedejulkaisemisen infrastruktuuri on vanhentunut – tarvitaan kokonaisvaltainen uudistus ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Videolla yliopistonlehtori Emilia Palonen kertoo Maunula-talo-hankkeesta ja MaunulaTalk-keskustelusarjasta, jossa tiedettä ei ”viedä” lähiöön vaan osoitetaan, kuinka tiede jo tapahtuu lähiöissä.

Videon kuvaus Susanna Hast.

Dosentti, PhD Emilia Palonen on valtio-opin yliopistonlehtori (ma.) Helsingin yliopistossa. Palonen tutkii demokratian mahdollisuuksia, populismia, Eurooppaa ja kaupunkeja (etenkin Budapestia, Helsinkiä ja Luxemburgia). Hän kehitti Politiikasta-julkaisua ja toimi sen ensimmäisenä päätoimittajana vuosina 2012–2014.

Artikkelia päivitetty 6.11.2025: Päivitetty videon linkkaus Youtube-alustalle.

Julkaisu MaunulaTalk ja tiedettä lähiöissä ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Perussuomalaisten puoluekokouksessa Timo Soini jätti jäähyväisensä puolueelle, jonka hän oli itse rakentanut, mutta josta oli kasvanut keulakuvaansa suurempi.

Tämä ei ole poikkeuksellista uusille puolueille. Jotta ne vakiinnuttaisivat itsensä seuraaville sukupolville, tätä kasvua myös tarvitaan. Populistipuolueet tyypillisesti henkilöityvät, oli kyse sitten vasemmisto- tai oikeistopopulisteista.

Jyväskylän puoluekokouksessa jäähyväispuheensa pitäneen Soinin hyvästit olivat taattua Timoa esimerkiksi niille, jotka ovat lukeneet vuonna 2014 ilmestyneen Peruspomon. Se on vaalikirja ja myös mainio poliitikon käsikirja.

Jäähyväispuheensa pitäneen Soinin hyvästit olivat taattua Timoa.

Kirjassa Soini kertoo, miltä tuntuu olla suuren puolueen puheenjohtaja ja mitä hän ajattelee – muun muassa Jussi Halla-ahosta, jota hän oppi arvostamaan poliitikkona, mutta jonka tapaa kohdella muita ihmisiä hän ei hyväksynyt. Jäähyväispuheessa tästä toimi oivallisesti vertaus antiikin Roomaan, jossa esimerkiksi orjat eivät olleet ihmisiä lainkaan.

Omien tunteiden ja ajattelun kuvaus jäähyväispuheessa oli linjanvetoa ja selittämistä. Sen tarkoituksena ei ollut innostaa tai viedä seuraavalta sukupolvelta mahdollisuutta pitää vielä vetävämpiä puheita. Eikä sen tarkoituksena ollut pedata manttelinperijää, mutta se selvästi nimesi ajattelutavan, joka Soinin mukaan ei lainkaan sovi SMP:n tai Soinin itsensä ajattelumaailmaan.

Soinin puheessa näkyi suru siitä, että oikeistopopulismin todellisuus Euroopassa on entistä vankemmin muiden ihmisryhmien tasa-arvoisen aseman kyseenalaistamista. Katoliselle perussuomalaiselle ihmishenki on tasa-arvoinen – tuli ihminen mistä taustasta vaan – vaikka Soini kyllä korostaakin erilaisia ihmisiä määrittäviä asioita, kuten ahkeruutta ja työteliäisyyttä.

Vennamolaisuudesta soinilaisuuteen: toimintakentän muutos

Soini viittasi puheessaan vahvasti juuriinsa – minä ”juurineni” oli puheen ja perussuomalaisuuden teema.

SMP:läisyys syntyi tietyssä poliittisessa tilanteessa, jossa tarkoitus oli vastustaa vallalla olevien puolueiden, erityisesti maalaisliiton, politiikkaa. Perinteisten populististen puolueiden tavoin haluttiin politiikkaan tuoda uusi ääni vastakkainasettelun sijaan uuden jakolinjan kautta.

Vennamolle riippumattomuus Neuvostoliitosta ja kekkoslais-maalaisliittolais-keskustalaisen politiikan vastustaminen oli keskeistä. SMP ammensi sekä vasemmalta että oikealta, mutta irtisanoutui molemmista.

SMP:läisyys syntyi tietyssä poliittisessa tilanteessa, jossa tarkoitus oli vastustaa vallalla olevien puolueiden politiikkaa.

Venäjällä on yhä tärkeä rooli eurooppalaisten populistipuolueiden elämässä. Venäjä tukee enemmän tai vähemmän avoimesti Euroopan unionia vastustavia puolueita ja voimia Euroopassa. Voi olla, että Soinin päätös maltillistaa kriittisyyttään Euroopan unioniin liittyy tähän, samoin päätös jäädä nostamaan puoluetukia oppositioon eduskuntakaudelle 2011–2015.

Puolueelle itsenäisyys irrallaan suurvalloista on tärkeää. Soinille se ei kuitenkaan tarkoita impivaaralaisuutta. Yhteinen eurooppalaisuus jaetun kristillisyyden kautta on tärkeää.

Perussuomalaiset syntyi erilaisessa tilanteessa kuin SMP. Neuvostoliitto oli jo romahtanut ja samalla SMP ja talous. Perussuomalaisuus nousi kuitenkin uudelle tasolle vasta vaalirahoituskriisin aikaan.

Perussuomalaisia rinnastettiin eri tavoin 2010-luvun taitteessa. Siihen liitettiin erilaisia väitteitä työväenpuolueesta ja konservatismista ja monia erityisiä kysymyksiä – maahanmuutto mukaan lukien – mutta keskeisimmäksi nousi demokratia. Suomalaisen politiikan maan tavat paljastuivat ja tilaa avautui uudelle liikehdinnälle. Siihen Soini siivitti perussuomalaiset.

Eurooppalainen oikeistopopulismi

Eurooppalaisessa oikeistopopulismissa maahanmuuttokysymykset ovat olleet aina läsnä. Soini on nostanut esille samankaltaisuuksia veljespuolueisiin jo gradussaan mutta myös muun muassa 2000-luvun alussa Helsingin Sanomien mielipidekirjoituksissaan. Nämä legitimoivat myös sitä, että Suomessa on oikeistopopulismia.

2000-luvun lopussa näitä rinnastuksia ei enää juuri tehty, koska tilaus oli demokratiavajeessa. 2010-luvulla puolestaan Soinin veljespuolueisiin Euroopan parlamentissakin nousi brittiläinen UKIP.

Sekä Sampo Terho että Halla-aho olisivat nostaneet keskiöön maahanmuuton ja eurooppalaistaneet perussuomalaisia juuri tästä maahanmuuttoa vastustavasta näkökulmasta. Soinille puolue taas oli jo lähtökohtaisesti eurooppalainen, koska hän itsekin oli sitä.

Mikä eurooppalaisista puolueista on Halla-ahoa lähinnä? Miten hän suuntaa puolueen ja miten puolue nyt määrittyy johtajansa kautta? Näitä aiheita haarukoin jo aiemmin, ja ehkä pian näihin kysymyksiin saadaan vastauksia.

Minne populismi siirtyy?

Halla-aholle tärkeää on ajattelu ja ajatukset. Jäähyväispuheessaan Soini puhui siitä, kuinka mielipide on ajattelun tuotos ja tulos, keskustelun raaka-aine. Siitä pitää pystyä keskustelemaan erimielisten ja samanmielisten kanssa. Tässä toistuu tietyn laclau-mouffelaisen konsensusvastaisen populismiteorian radikaalidemokraattinen ydin.

Miten perussuomalaisen politiikan keskustelevaisuus ja ajatusten haastaminen toteutuu Halla-ahon kaudella? Toteutuiko se Soinin aikana?

Tuore puheenjohtaja Halla-aho ilmoitti, että äänestystulos on syytä nyt hyväksyä. Pulinat pois. Eikä sinänsä suotta, koska ensimmäisen kierroksen jälkeen saatu tulos oli kiistaton. Samaa sarjaa olivat varapuheenjohtajien valinnat.

Sekä Soini että Halla-aho ovat kirjoittaneet melko erityyppisiä blogitekstejä seuraajilleen. Soinin jäähyväispuheessa nousi esiin myös keiden joukoissa seisot -teema – tosin kristillisessä kudelmassa, jossa ihmisyyttä ei torjuttu.

Halla-aho tarjoaa selkeämmän ideologian kuin Soini tai Terho.

Soini nosti esiin politiikan kiistana. Kannattaa muistaa, että SMP ja perussuomalaiset ovat olleet puolueita, jotka ovat haastaneet konsensusta ja hegemoniaa. Niillä ei ole välttämättä ollut vastauksena valmista ratkaisua, ikään kuin vastahegemoniaa. Tämä on nähty Soininkin yleispuolueen ongelmaksi.

Halla-aho tarjoaa selkeämmän ideologian kuin Soini tai Terho. Se näyttäytyy monille enemmän ratkaisuna kuin ”vanhojen puolueiden” haastaminen tai pääministeripuolueeksi pyrkiminen, jota Terho esitti.

Vaan onko se enää populismia? Aiemmin jo kirjoitin siitä, että nationalismi ja populismi eivät tarkoita samaa, vaikka niissä on samankaltaisuuksia.

Nationalismi ja populismi eivät tarkoita samaa, vaikka niissä on samankaltaisuuksia.

Tänään muistan elävästi, kuinka aikanaan minua pyydettiin kirjoittamaan Cas Mudden ja Cristobal Rovira Kaltwasserin tunnettuun kirjaan unkarilaisesta MIÉP-puolueesta populistisena. Kieltäydyin ja ehdotin, että voisin kyllä kirjoittaa Fideszistä tai Jobbikista, mutta että István Csurkan nationalistipuolue ei ole populistinen. Silloin kollegani Mudde ei vielä uskonut, että Viktor Orbán oli populisti – mutta tilanne muuttui.

Yhden asian liikkeet eivät lähtökohtaisesti ole populistisia. Onko mahdollista, että EU-vastaisuus, maahanmuuttokielteisyys ja kansallisen paremmuuden korostaminen onkin yleiseurooppalaista liikehdintää, jossa yllättävät kansalliset toimijat löytävät toisensa yli rajojen?

Voi olla, että Halla-ahon nuivan kauden jälkeen vennamolais-soinilainen linja palaa. Tai kenties puolue muuttuu kokonaan uuden johtajansa näköiseksi. Silloin tulisi ainakin kertaheitolla selväksi, mitä puolue ajaa. Vai tuleeko?

Halla-aho ei vaalipuheessaan maininnut ajamaansa asiaa nimeltä. Terhon puheessa maahanmuutto nousi ensimmäisenä teemana esiin – eli voi olla, että sitä ei sanota ääneen. Politiikassahan on ihan tyypillistä, että politiikkojen ideologiset tausta-ajatukset avautuvat omille, mutta niitä ei avata muille.

On myös mahdollista, että demokratiavajeen haastaminen siirtyy muualle.

On myös mahdollista, että demokratiavajeen haastaminen siirtyy muualle. Eliitin, ”vanhojen puolueiden” tai ennalta oletettujen puolueidentiteettien ja vallalla olevan ajattelun kriitikoita kaivataan politiikassa. Uusia jakolinjoja synnytetään.

Ehkä Soinin valtakunnan populistin mantteli peritäänkin jossain toisaalla? Koska olen populismin enkä äärioikeistolaisuuden tutkija, kiinnitän katseeni muihin puolueisiin – jo ensi viikolla Tampereelle vihreiden puoluekokoukseen.

Dosentti, PhD Emilia Palonen on valtio-opin yliopistonlehtori (ma.) Helsingin yliopistossa.

Julkaisu Soinin jäähyväiset ja populismin eurooppalainen siirtymä ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

”Miksi Trump voitti, vaikka Clinton sai enemmän ääniä?”

Isak, 31

Tekninen selitys kuuluu, että koska Trump sai enemmän valitsijamiehiä.

Yhdysvaltojen presidenttiä ei valita suoraan niin, että eniten ääniä saanut voittaa presidenttikisan. Yhdysvallat ovat federalistinen valtio, jossa presidentin valitsevat 50 osavaltiota ja Columbian piirikunta (Washington). Suurimmassa osassa osavaltioita se puolue, joka saa eniten ääniä osavaltiossa, saa myös kaikki valitsijamiespaikat, vaikka lähes kaikissa osavaltioissa äänestetään alueittain eikä koko osavaltiona. Siksi äänestyskartta näyttää tältä, eikä siinä eritellä, miten äänet jakautuivat alueittain.

Valitsijoita on yhteensä 538, joista Trump sai 304 ja Clinton 227. Kymmenen vuoden välein tehdään väestönlaskenta, jonka perusteella paikat jaetaan. Yksi valitsijamies edustaa noin 711 000 asukasta.

Pienimmissä osavaltioissa on kolme valitsijamiestä, suurimmassa eli Kaliforniassa on 55. Voittoon tarvitaan 270 valitsijamiestä. Yhdysvalloissa keskustellaankin Trumpin voiton jälkeen siitä, pitäisikö valinta tehdä liittovaltion asukkaiden enemmistön äänillä. Trump sai 62 985 106 ääntä eli 45,9 prosenttia ja Clinton 62 985 106 eli 48 prosenttia.

Tähän mennessä 11 osavaltiota on hyväksynyt lain, jonka mukaan osavaltion äänet menevät sille presidenttiehdokkaalle, joka saa eniten asukkaiden ääniä. Valmistelulainsäädäntöä on tehty jo 23 osavaltiossa. Osavaltioiden vallan sijaan tämä korostaa Yhdysvaltoja yhtenäisvaltiona.

Dosentti, PhD Emilia Palonen on valtio-opin yliopistonlehtori (ma.) Helsingin yliopistossa.

Kysy politiikasta on juttusarjamme, jossa tutkija vastaa esitettyihin kysymyksiin. Lähetä kysymyksesi osoitteeseen toimitus@politiikasta.fi.

Julkaisu ”Miksi Trump voitti, vaikka Clinton sai enemmän ääniä?” ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Uusvennamolainen Soini onnistui brändäämään populistipuolueen, jonka suojista erilaiset protestiäänet löysivät paikkansa. Tyylipuhdas populismi – ei siis fasismi tai rasismi – pitää sisällään sen, että jokin erityinen ottaa yhteisen samaistumiskohteen roolin. Soini pystyi olemaan oma katolinen itsensä, eli aika omintakeinen tyyppi, ja samaan aikaan tavisten ääni.

”Perusjätkä” ja myöhemmin ”peruspomo” innosti mukaan miehiä ja naisia, jotka näkivät politiikassa tarpeen muutokseen, samaistuivat Soiniin ja hänen teeseihinsä ja nauttivat kansanmielisestä, suomalaisuutta korostavasta hurmoksesta.

Populismia ja demokratiapolitiikkaa

Soini ammensi yhdysvaltalaisen populismin traditiosta. Siellä populistit olivat olleet juuri kahden valtapuolueen väliin kolmanneksi voimaksi nousevia puolueita ja liikehdintöjä.

Soini on usein verrannut itseään vasemmistoon ja korostanut oman puolueensa ja ajattelunsa paremmuutta. Hän laittoi puolueensa uuden eurooppalaisen oikeistopopulismin kontekstiin.

Eurooppalaisessa populismissa 1990–2000-luvun vaihde oli keskeistä aikaa. Tanskassa ja Alankomaissa maahanmuuttokriittinen oikeistopopulismi oli nousussa, Itävallassa se oli ollut jo jonkin aikaa. Italiassa oli omat erilaiset populisminsa, Silvio Berlusconi ja Lega Nord.

2000-luvun alussa Soinin yleisöosastokirjoituksissa Helsingin Sanomissa on viittauksia juuri Tanskaan ja Alankomaihin. Hän hyppäsi liikkuvaan junaan.

Vauhtia Soini sai demokratiapolitiikasta.

Vauhtia hän sai demokratiapolitiikasta. Jo 1990-luvun lopulla pohdittiin sitä, miten politiikkaan vaikuttaisi laskeva äänestysinto ja yhdistysten ja puolueiden, pohjoismaisen demokratian kulmakivien, kutistuvat jäsenmäärät. Vuonna 2001 ministeriöt saivat tehtäväkseen kehittää strategian kansalaisjärjestöille, ja hallituskaudella 2003–2007 oli käytössä kansalaisvaikuttamisen politiikkaohjelma.

Soinin luontevuus pyöriä kansan parissa maakunnissa ja Tony Halmeen vastaava toiminta lähiöissä näyttivät mallia muille puolueille. Samaan aikaan ne tuottivat käsitystä siitä, mitä ”kansa” on. Ja mitä taas ei ole: eliittiä tai hyvin toimeentulevia kaupunkilaisia.

Tarkkaan määrittelemätön suomalaisuus oli aina Soinin perussuomalaisen populismin keskeistä sisältöä, mutta riittävän epämääräistä, jotta tarttumapintaa riitti.

Vuonna 2007 Soini sai buustin. Vaalirahakohu poiki kriittistä keskustelua perinteisten puolueiden roolista. Kun koettiin, että puolueet olivat kriisissä, perussuomalaiset saatettiin nähdä vastauksena. Ne toisivat uusia äänestäjiä ja toimijoita politiikkaan.

Vaalirahakohu poiki kriittistä keskustelua perinteisten puolueiden roolista.

Ongelmia ratkaistakseen hallitus kehitti demokratiapolitiikkaa, demokratian mittaamisen välineitä ja kuulemista. Vaikka demokratiapolitiikka saattoi juuri epäpolitisoida politiikkaa, kuten Kari Palonen kirjoitti vuonna 2009, se piti esillä sitä mitä piti ratkaista eli kriisiä tai demokratian toteutumisen ongelmia ja sitä kautta Soinin agendaa.

Pettymys perinteisiin puolueisiin kanavoitui perussuomalaisten suosioon vuoden 2011 jytkyvaaleissa. Näissä vaaleissa maahanmuuttokysymystä ei edes tarvinnut pitää pinnalla. Riitti, kun erottui muista puolueista.

Kausi oppositiossa vakautti

Soinin parhaita vetoja – oli se sitten suunniteltu juttu tai ei – oli jäädä jytkyn jälkeen oppositioon. Siitä tuli niskaan vähemmän kritiikkiä kuin mitä hallituksessa olosta olisi tullut. Populistipuolueet voivat pärjätä vallassa, mutta koalitiopuolueissa on vaikea olla ”tyytymättömyyspuolue”, kuten Soini perussuomalaisiaan kutsui.

Oppositiossa keskustan kanssa he saattoivat kerätä puoluetukia ja rahoittaa valtakunnallisen verkoston luomista. Tämä näkyy tänäkin keväänä kuntavaaleissa.

Tyytymättömyys lisääntyi vuoden 2015 vaaleihin mennessä, ja puolue pääsi lähes samoihin lukemiin kuin neljä vuotta aiemmin. Nyt oli aika mennä hallitukseen ja Soinin päästä haaveilemalleen ulkoministerin pallille.

Keitä persut ovat?

Kun puolueen julkikuva ja yhteinen nimittäjä on niin pitkään ollut Soini, se ei voi olla enää aivan sama puolue Soinin jälkeen. Jussi Halla-aho muuttaisi sitä näkyvästi maahanmuuttovastaiseen ja jopa rasistiseen suuntaan, kun taas Soinin linja olisi ainakin näennäisesti Jussi Niinistön ja Sampo Terhon takana. Profiilit ovat erilaisia.

Kuntavaalien läheisyys on hyvä hetki uusille nimille nousta esiin joko puoluejohtoon tai tukemaan tai vastustamaan kärkihahmoja. Jääkö Leena Meri ainoaksi ilmoittautuneeksi naisehdokkaaksi? Naisethan ovat pikemminkin puoluetta tukevia hahmoja perussuomalaisessa retoriikassa.

Naiset ovat pikemminkin puoluetta tukevia hahmoja perussuomalaisessa retoriikassa.

Tässä on nyt puolueelle mahdollisuus moninaisuuteen. Populismille on nimittäin mahdollista, että ollaan erilaisia kaikki mutta samalla silti ”perussuomalaisia”. Kiista johtajuudesta voi myös repiä puoluetta niin, että se heikkenee entisestään.

Koska profiilit ovat erilaisia, voidaan toki kysyä, kuka äänestää perussuomalaisia ennen vaaleja, jos ei tiedä millaiselle puolueelle ääni menee. Toisaalta kiista pitäisi puolueen esillä läpi vaalien ja niiden jälkeenkin. Soini pystyi poistumaan voittajana, ja puolue on valokeilassa eri tavoin kuin jos mitään jännitystä ei olisi.

Silmät tarkkana Suomessa

Oikeistopopulismi on noussut Euroopassa ja muuallakin, mutta jytkyn kautta perussuomalaiset olivat tämän nykyisen Donald Trumpin ja brexitin aallon ensimaininkeja. Miten perussuomalaisten käy, on varmasti kiinnostavaa muistakin oikeistopopulisteista ja niitä seuraavista tutkijoista.

Onko aallonhuippu saavutettu ja menetetty? Voiko laivaa kääntää? Luultavasti Eurooppa ja eurooppalaisen ja amerikkalaisen populismin tulevaisuus kytkeytyvät myös perussuomalaisiin, vaikka oikeistopopulismi ei olekaan samanlaista kaikkialla.

”Peruspomon” eläköityminen voi tuoda lisää vipinää – mihin suuntaan vain.

Mediatutkijoiden mukaan populistinen logiikka on samankaltaista kuin skandaalien logiikka: niillä on alku, kiehumispiste ja sitten ne tyyntyvät. Siihen nähden Soinin perussuomalaiset ovat olleet jo melko pitkäikäisiä. ”Peruspomon” eläköityminen voi tuoda lisää vipinää – mihin suuntaan vain. Missä on seuraava skandaali ja mihin se johtaa?

Soinin perintö ei ole määritelty sisällöllisesti tiiviisti. Se on pikemminkin populismia muotona ja logiikkana, jossa mukaan on nostettu erilaisia ryhmiä, monista Soinin omista ääneensanomattomista ja selvästi määritellyistä agendoista ja antipatioista huolimatta.

Siksi kiinnostavaa on, miten perusjätkät määritellään (tai jätetään määrittelemättä), kun puolueen johdossa on joku muu.

Dosentti, PhD Emilia Palonen on valtio-opin yliopistonlehtori (ma.) Helsingin yliopistossa. Palonen tutkii demokratian mahdollisuuksia, populismia, Eurooppaa ja kaupunkeja.

Julkaisu Perusjätkä Soinin perintö ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

”Miksi Donald Trump voitti Yhdysvaltojen presidentinvaalit, vaikka on rasisti?”

Milla, 10

Trump voitti vaalit, koska hän sai enemmän alueellisia valitsijamiehiä, ei ääniä. Jotkut äänestivät Trumpia, koska hän on rasisti, ja jotkut siitä huolimatta. Rasismi ja rodullinen eriytyminen ovat yleistä Yhdysvalloissa. Moni on tottunut rasisteihin ympärillään. Ehkä kaikista Trump ei ollut rasisti.

Ihmiset kokivat, että oli muutoksen aika. Samoin oli kahdeksan vuotta aiemmin, kun Obama voitti. Rasisti mustan presidentin jälkeen on voinut korostaa muutosta joillekin äänestäjille. Obaman laman jälkeisen aikakauden muistot eivät olleet kaikille hyviä. Moni tahtoi vaihtaa puoluetta Valkoisessa talossa. Erityisesti osavaltioissa, joissa Trump voitti, työpaikkoja oli kadonnut ja siitä oli puhuttu paljon. Myötätunto työpaikkoja menettäneitä kohtaan näkyi siinä, että Trumpia äänestivät keskiluokkaiset, eivät niinkään vähäosaiset tai vaikkapa afrikkalais-amerikkalaiset äänestäjät.

Trumpin vastaehdokas Clinton ei voinut tarjota muutosta Obaman kauteen eikä myöskään vastata eliittikritiikkiin, koska hän oli hyvin vahvasti osa poliittista eliittiä. Clinton lähinnä kampanjoi Trumpia vastaan, mutta ei saanut riittävästi valitsijamiehiä keskeisissä osavaltioissa. Hänen kampanjansa puhui enemmän Trumpista kuin Clintonista.

Viimeinen niitti oli se, että FBI ja CIA tutkivat Clintonia vaalisyksynä. Trump oli upottanut ihmisten mieliin väitettä siitä, että Clinton on kieroilija, ja tämä tutkinta vahvisti väitettä, vaikka juuri ennen vaaleja Clinton sai puhtaat paperit.

Trump sai ääniä niiltä, jotka kritisoivat poliittista valtaa pitäviä. Hän sai myös sympatiaääniä niiltä, jotka kokivat, että häntä kohdeltiin epäreilusti mediassa ja kansalaiskeskustelussa. Trump näytti, että kenestä tahansa – rasisti tai ei – voi tulla presidentti. Siihen ei tarvita Washingtonin poliittisen eliitin tukea. Tässä voi monen äänestäjän mielessä kiteytyä amerikkalainen unelma, vaikka Trump onkin syntynyt kultalusikka suussa. Hän ei noussut ryysyistä rikkauksiin vaan poliittisen eliitin väheksymästä ulkopuolisesta vallan ytimeen.

Dosentti, PhD Emilia Palonen on valtio-opin yliopistonlehtori (ma.) Helsingin yliopistossa.

Kysy politiikasta on juttusarjamme, jossa tutkija vastaa esitettyihin kysymyksiin. Lähetä kysymyksesi osoitteeseen toimitus@politiikasta.fi. 

Julkaisu ”Miksi Trump voitti vaalit, vaikka on rasisti?” ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Ongelma on ”meissä” ja ”myös meissä”

Saksalaistaustaisen Princetonin professorin Jan-Werner Müllerin teorian mukaan populismi on anti-pluralistista ja siksi väärin. ”Populismin syvä ydin on se, että se on pohjimmiltaan demokratian vastainen.”

Populistit täyttävät vallan tyhjän paikan – itsellään. Se on hänen mukaansa väärin. Normatiivinen ratkaisu on, että ei kuulu sanoa ”me olemme kansa” vaan korkeintaan ”me olemme myös kansa”, kuten Müller esseessään ”Was ist Populismus” väittää.

Müller on oikeassa siinä, että jotkut populistit toki väittävät, että ”vain” me olemme kansa. Populismin ongelma ei kuitenkaan ole (vain) ”me olemme kansa” vaan se, että joko kansa tai se, mikä ei ole kansa, kiinnitetään suoraan tiettyihin ominaisuuksiin.

Poliittiseen tyyliin ja logiikkaan kuuluu, että populistit ilmoittavat edustavansa kansaa ja kenties paremmin tai aidommin kuin muut. Tätä meillä Suomessakin aika moni puolue on väittänyt.

Ilman yhdessä kuviteltua ja jaettua ei ole politiikkaa.

Politiikka lähtee siitä, että löydetään yhteisiä vaatimuksia ja tarttumapintoja. Ilman yhdessä kuviteltua ja jaettua ei ole politiikkaa. ”Me” on kuviteltu yhteisö, ja tärkeää on, että me on kontingentti eli tilapäinen ja jatkuvasti uudelleen artikuloitu.

Müllerin ajama loputon ”myös me” on demokratian kannalta ongelmallista, sillä ”myös me” tarkoittaa, että jokainen irrottaa toisen ryhmän erilliseksi.

Jos ollaan ”kaikki samassa veneessä”, samassa veneessä ovat pekat, saulit, tarjat ja niin edelleen. Ei siis päästä pekkojen, saulien ja tarjojen välisten erojen yli löytämään yhteisiä tarttumakohtia, jotka tekevät heistä tilapäisesti me. Vasta sitten päästäisiin pohtimaan sitä, miksi olemme samassa veneessä.

Politiikka liittyy päätökseen siitä, miten pitkälle yhtäläisyyden ketjua, meitä ja meitä ja meitä voi jatkaa.

Politiikassa ei siis riitä pelkkä irrallisten tukijaryhmien tai intressien nimeäminen. Tällaisia olisivat esimerkiksi ”naiset Hillaryn puolesta”, ”HLBT-yhteisö Hillaryn puolesta” tai ”opettajat Hillaryn puolesta”. Tarvitaan myös jotain, minkä puolesta kaikki ovat ja mahdollisesti mitä vastaan Hillary on. On oltava jonkinlainen raja, jotain mitä ei enää voi rinnastaa joukkoon.

Politiikka liittyy päätökseen siitä, miten pitkälle yhtäläisyyden ketjua, meitä ja meitä ja meitä voi jatkaa.

Kansa on fiktiota – jota tarvitaan politiikan perustaksi

Müller on ottanut kirjaimellisesti väitteen siitä, että kansa on aina konstruktio tai myytti. Jos myytti ymmärretään pelkäksi fiktioksi, moni asia, joka pitää yhteisöjä koossa, olisi siis pelkkää valhetta tai ei lainkaan olemassa. Yhteiskunnilla ei olisi minkäänlaista perustaa, koska ne olisivat silmänlumetta.

Tällainen ei-perustahakuinen ajattelu on ollut vallalla jo 1980-luvulta, mutta sen kirjaimellinen toteutus on hankalaa. Sen sijaan, että vängätään perustojen puuttumisesta, anti-essentialistisen ajattelun on aika siirtyä jälki-perustahakuiseen vaiheeseen. Siis siihen, että tunnistetaan, että on erilaisia perustoja, mutta ne ovat kontingenttejä, muuttuvia, ristiriitaisia ja moninaisia.

Tunnistetaan, että on erilaisia perustoja, mutta ne ovat kontingenttejä, muuttuvia, ristiriitaisia ja moninaisia.

Politiikan tarkoitus on luoda, haastaa tai pönkittää myös näitä perustoja. Selvittämisen arvoista on, miten poliittiset voimat sen tekevät. Millaisia narratiiveja ja myyttejä on taustalla? Ovatko oikeistopopulistien perustat rasistisia vai eivät?

Mitä muita vaatimuksia ja perustoja heillä oli ja miten nämä kytkeytyvät toisiinsa? Mille perustoille oikeistopopulisteja haastavat kampanjat luodaan? Sille, että populistit ovat epälegitiimejä vallanpitäjiä?

Demokratian tyhjä tila

Politiikka ei ole pelkkää yhdessä tekemistä, vaan siinä kyse on myös päätöksistä ja sen vuoksi yhteenliittämisen lisäksi rajojen vetämisestä. Erilaiset käsitykset kansasta, meistä, meidän menneisyydestämme, nykyisyydestämme ja tulevaisuudestamme kilpailevat ja täyttävät vuorotellen demokratian tyhjän tilan.

Ranskalainen politiikan teoreetikko Claude Lefort on artikuloinut, että demokratia on tyhjä tila. Demokratiassa vallan paikka on haastettavissa. Paikka ei kuitenkaan ole aina tyhjä, vaan potentiaalisesti tyhjä, tyhjennettävä ja täytettävissä. Lefortin demokratian tyhjä tila on tärkeä argumentti, mutta Müller on ottanut sen kirjaimellisesti.

Demokratiassa vallan paikka on haastettavissa. Paikka ei kuitenkaan ole aina tyhjä.

On totta, että kenelläkään ei ole monopolia kansaan. Jos toinen osapuoli kuitenkin kieltäytyy kansasta tyystin – esimerkiksi väittäen, että se on fiktiota – toisen on helppo puhua kansan puolesta ja pyrkiä edustamaan sitä.

Laajaa suosiota tavoittelevien poliittisten liikkeiden kannattaa siis kuitenkin puhua jonkin universalismin nimissä, vaikka tämä universaalisubjekti ei olekaan todellisuudessa kaikenkattava tai tiiviisti kiinnitetty. Vaikka kokonaisuudet eivät koskaan ole kokonaisia tai kata kaikkea, ne voivat silti olla mielekkäitä viittauskohteita.

Vaikka kokonaisuudet eivät koskaan kata kaikkea, ne voivat silti olla mielekkäitä viittauskohteita.

Keskeistä on tunnistaa rajojen rajallisuus, korostaa moninaisuutta ja tunnistaa niitä hetkiä, jolloin tietämättään tai perustellen rajaa muita pois. Silloin näistä voidaan myös keskustella, jopa haastaa toimintatapoja ja päätöksiä.

Populismia populisteista

Populismissa tärkeää on rajanveto, tarkasti määrittelemättömän meidän luominen. Ääriesimerkkinä toinen osapuoli nähdään illegitiiminä vallankäyttäjänä. Populismi voi kiinnittäytyä essentialistisesti vaikka rasismiin, jossa toinen on kiinnitetty etnisiin piirteisiin tai ”me” on varattu vain tiettyä ryhmää varten. Silloin populismi oikeastaan lakkaa olemasta populismia.

Mielenkiintoisella tavalla Müllerin tapa käsitellä populismia toteuttaa Ernesto Laclaun ja Chantal Mouffen teorioita seuraavaa populismin määritelmää. Populistit ovat illegitiimi uhka demokratialle.

Tämä joukko uhkaa järjestelmää ja järjestystä, johon olemme tottuneet. Heidän epädemokraattisuutensa ikään kuin todistaa, että olemme demokraatteja. Ero heihin ja meihin ylläpitää meitä myös Müllerin kritiikissä.

Tavassa käsitellä populisteja pelkkinä toisina voidaan tunnistaa poliittisia fantasioita ja pelkoja.

Tavassa käsitellä populisteja pelkkinä toisina voidaan tunnistaa poliittisia fantasioita ja pelkoja. Se ylläpitää mielikuvaa puhtaasta demokratiasta, liberaalista järjestyksestä intresseineen ja ilman liikoja tunteita – ja usein ilman politiikkaa ja sen tuomaa häiriötä, kontingenssiä.

Populistit ovat kuin kuohuttava erikoisuus, demokratiasta ja normaalista irrallinen joukko, jonka kamaluudella hekumoiminen mahdollistaa meidän erinomaisuutemme. Populismin kritiikki koukuttaa, vetää puoleensa.

Lopulta jokainen, joka ymmärtää populismin operaatiologiikan tai populistien vaatimuksia – tai joka kritisoi populismikriitikkoa – nähdään itsekin populistina. Ja kas, taas toteutuu liberalismin paradoksi, josta olen aiemmin kirjoittanut.

Liberalismi käy itseään vastaan, kun siihen sisäänrakennettu suvaitsemattomuus nostaa päänsä. Vaikka oikeistopopulismiin kytkeytyy suvaitsemattomuutta, populismia ei pidä pelkästään kuitata suvaitsemattomana kansa-puheena. Muuten järjestelmän legitiimin kritiikin mahdollisuus kutistuu.

Ehkä huomaamme, että vallan tyhjä tila onkin jo täytetty: itsetietoisella liberaalidemokratian tulkinnalla.

Postscript

Müllerin kannanotto, jollaiseksi essee voidaan luokitella, muistuttaa minua vuodesta 2006, jolloin asuin Berliinissä. Odotin kuumeisesti jalkapallon maailmanmestaruuskisoja. Yliopistolla kollegat eivät puhuneet niistä lainkaan. Oli enää pari viikkoa vielä kisojen alkuun.

”Eikö tämä ole maailman jännittävin kulttuuritapahtuma”, kysyin muun muassa eurooppalaisen etnografian tutkimuskeskuksessa Humboldt-yliopistossa.

”Niin, mutta Saksa pelaa, emmekä me voi olla nationalisteja.” He eivät oikein osanneet suhtautua siihen. Kansallisen jalkapallojoukkueen fanitus oli liian totaalista ja kansallista.

Lopulta moni lämpeni karnevalistiselle banaalille nationalismille.

Dosentti, PhD Emilia Palonen on valtio-opin yliopistonlehtori (ma.) Helsingin yliopistossa. Palonen tutkii demokratian mahdollisuuksia, populismia, Eurooppaa ja kaupunkeja (etenkin Budapestia, Helsinkiä ja Luxemburgia).

Julkaisu Populismikriittistä populismia ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Maunula-talossa kirjasto, työväenopisto ja nuorisotalo toimivat suunnitelmien mukaan ”saumattomasti saumattomassa tilassa”. Talon suunnittelu oli erityinen prosessi ja esimerkki siitä, miten kaupungissa osallisuus ja lähidemokratia voisivat uudistua. Sen toimintaa, tiloja ja kesällä 2017 kunnostettavaa pihaa suunnittelivat asukkaat tasaveroisina virastojen kanssa. Se on ollut paljon näkyvillä myös mediassa.

Otsikoita myöten on kerrottu, kuinka asukkaat ovat olleet mukana suunnittelussa ja että se on ollut käänteentekevää prosessille. Taloon on saatu kaupunkilaisten toivoma kahvila, jossa työttömät nuoret pääsevät opiskelemaan ja harjoittelemaan. Haastateltavina ovat olleet nämä nuoret, nuorisotalon johtaja ja arkkitehti. Pahastuttu on siitä, että talossa on ”tyttöjen huone”, jonka nuorisotalon nuoret ovat itse sinne suunnitelleet.

Asukkaat eivät olleet mukana osallistettuina, vaan suunnittelivat itse, miten he osallistuvat ja vaikuttavat.

Asukkaat eivät olleet mukana osallistettuina, vaan suunnittelivat itse, miten he osallistuvat ja vaikuttavat. Tämän esille tuominen ei ole helppoa. Keitä asukkaat ovat, miten niin epämääräisestä ryhmästä voi tulla moninainen edustettava ”me”, ja mitä koko pitkä prosessi opetti politiikan tutkijalle radikaalidemokraattisesta lähidemokratiasta?

Uusi suunnittelufilosofia

Asukkaat – siis me, moninainen joukko Maunulan ja sen naapurikaupunginosien väkeä – ovat suunnitelleet taloa neljä vuotta. Tekemämme asukaslähtöisen suunnittelun mallit on visualisoitu ja ne löytyvät Maunula-talon ja Maunulan demokratiahankkeen sivuilta.

Maunulan demokratiahanke syntyi syksyllä 2012 demokratiapilottiehdotuksena: vastauksena kaupunginjohtajan kutsuun, jossa pyydettiin asukkailta ehdotuksia erilaisiksi lähidemokratian muodoiksi. Maunulan alueen eri ryhmät kokoontuivat ja valitsivat ehdotuksen, jossa haettiin demokratiatiloja Maunulaan.

Keväällä 2013 yhtenä kymmenestä alueellisesta demokratiapilotista Maunulan demokratiahanke kutsui asukkaat joka kotiin lähetetyllä tiedotteella mukaan suunnittelemaan ”demokratiatiloja”. Paikalle saapui yli 70 asukasta.

Tavoitteiksi valittiin Asukastalo Saunabaarin alakerran saaminen asukaslähtöiseen käyttöön ja Maunula-talon suunnittelussa ”uiminen virkamiesten liiveihin”. Minut valittiin yhdessä Kati Peiposen, toisen uuden maunulalaisen kanssa edustamaan asukkaita ja etsimään tavat, joilla päästä mukaan Maunula-talon suunnitteluun tasavertaisina virkamiesten rinnalle. Tukenamme oli kaupunginjohtajan mandaatti.

Asukkaiden näkökulmasta kesti pitkään, pari kuukautta, ennen kun virkamiesten pöytiin päästiin, mutta silloin päästiin suoraan Rakennusvirastoon. Vuodessa pääsimme mukaan suunnitteluun, mutta kaupungin näkökulmasta nopeakin prosessi jatkui vielä monta vuotta. Maunulan demokratiahankkeen sivut avattiin heti vuoden 2013 alussa saatavissa olleelle avoimelle alustalle, ja prosessia voi tutkia siellä alusta loppuun.

Arkkitehti tapasi asukkaita piirtämättä viivaakaan ja legoja käytettiin suunnittelussa. Rakennuslehti haastatteli minua, asukasedustajaakin. Se kertoi mitä vallankumouksellista tapahtui: 

”Tämä edustaa uutta suunnittelufilosofiaa. Meillä oli suunnittelun aikana viitisen työpajaa, jotka pidettiin 1980-luvulla kehitetyllä rolestorming-menetelmällä. Siinä asukasosallistujilla on kuviteltu identiteetti, he astuvat toisen ihmisen rooliin ja ideoivat siltä pohjalta”, rakennuksen pääsuunnittelija, arkkitehti Mikko Summanen K2S Oy:stä kuvaa prosessia.

Lukija ei välttämättä arvaa, että tässä juuri asukkaat olivat ”me” – nimenomaan asukkaat suunnittelivat ja vetivät työpajat, toivat sinne legot ja ikään kuin kutsuivat arkkitehdit sinne, toki keskusteltuaan heidän kanssaan tilaisuudesta.

Raja-aidat arkkitehtien, kaupungin työntekijöiden, virastojen ja asukkaiden välillä murenivat monta kertaa.

Minulla oli taustaa yhteissuunnittelusta ja yhteisötaiteesta arkkitehtien ja suunnittelijoiden parista vuoden mittaisesta Bauhaus Kolleg -ohjelmasta Dessausta Saksasta. Maunulalainen, silloin Aalto-yliopistossa työskennellyt demokratiatutkijakollega Jonna Kangasoja oli suunnittelemassa mukanamme työpajaa ja toi Bostonista joukon erilaisia roolityökaluja, joita testasimme eri ryhmissä.

Virastojen väkikin kutsuttiin. Eri roolien ottamisen lisäksi keskusteltiin esimerkiksi siitä, millainen talo olisi ihanne- ja inhokkitapauksissa. Raja-aidat arkkitehtien, kaupungin työntekijöiden, virastojen ja asukkaiden välillä murenivat monta kertaa.

Neljän vuoden työ

Mukana eri työpajoissa oli jatkuvasti uusia ja jo tuttuja kasvoja. Suunnittelussa todella syntyi ainakin silloin tällöin ja jollain tasolla pidempäänkin moniääninen, vaihtuvainen mutta yhteen hiileen puhaltava ”me”.

Maunula-talon suunnittelun perusteet tulivat erilaisten näkökulmien summasta. Kaikki osanottajat pääsivät ja joutuivatkin keskustelemaan, sillä usein noin kolmenkymmenen hengen tilaisuudet jaettiin alkuinfon ja keskustelun jälkeen neljään työpajaan, jotka vuorostaan työskentelivät pareittain tai kolmen ryhmissä. Loppukeskustelussa kerättiin työpajoista palaute ja suunniteltiin seuraava askel – usein seuraavan ison työpajan teema. 

Foorumeiden välillä asukkaat tapasivat toisiaan, tiettyjä virkamiehiä ja arkkitehtejä myös asukastapaamisissa.

”Virkamiespalavereista” tuli raskas nakki. Sen jälkeen kun kaupungin virastojen väliset neuvottelut avattiin asukasedustajille, niitä riitti kiivaimmillaan monta kertaa viikossa. Kokouksissa käyminen oli kuitenkin myös palkitsevaa: ymmärrän paremmin, miten kaupunki toimii ja millaisia erilaisia toimintakulttuureita eri virastoissa on.  Tutustuin myös virkamiehiin, joiden kanssa yhdessä muokkasimme paremmaksi nykyisiä käytäntöjä.

Neuvottelulla ja erimielisyyden käsittelyllä ollaan päästy parempiin tuloksiin.

Palaverit eivät aina olleet helppoja tai samanmielisiä, mikä on hyvä asia: neuvottelulla ja erimielisyyden käsittelyllä ollaan päästy parempiin tuloksiin. Lisäksi joka kerta saatoin edustaa asukkaita: tuoda esiin heiltä kuulemiani tai keskustelujen perusteella olettamiani toiveita tai paremman tiedon puutteessa omia päätelmiäni asukkaana.

Asukastilaisuudet ja virastoyhteistyö haukkasivat ajastani paljon ja se alkoi tuntua, kun palasin äitiyslomalta töihin. Joskus myös kokoustaminen ja siinä ohessa asukastoiminnan järjestäminen oli niin rankkaa, että toivoin työnohjausta. Tiedotustiimin asukasjäsenet olivat aktiiveja muutenkin, mutta strategiaryhmään, josta oli tullut suunnittelun keskipiste, sain sentään neuvoteltua mukaan enemmän asukasedustajia.

Viimeistään tässä kohtaa herää kysymys: miksi tämä muisteleminen on tärkeää politiikan tutkimukselle? Koska se uudistaa käsitystämme lähidemokratiasta ja edustamisesta.

Kuinka edustaa edustamatonta?

Maunulassa ratkaisimme politiikan keskeistä kysymystä: kuinka edustaa edustamatonta, sitä mitä ei ennalta ole annettu? Yleensä asukkaita ei edusteta missään, sillä ryhmänä me olemme liian laaja kokonaisuus. Perinteisesti edustetaan joko aatteita, sosio-ekonomisia intressejä tai ennalta määriteltyjä identiteettejä.

Perinteisesti edustetaan joko aatteita, sosio-ekonomisia intressejä tai ennalta määriteltyjä identiteettejä.

Ristiriitaisesti silloin juuri edustetaan eroja. Tässä erottelevassa liberaalin ”demografian” paradigmassa ajatellaan, että jos yksi edustaa, hän kuitenkin edustaa vain jotain tiettyä hänelle kuuluvaa asiaa (salaisestikin), koska homogeenista ”me”-ryhmää ei ole ja heterogeenista ”me”-ryhmää ei voi edustaa. Ei ole yhteisesti sovittuja ja neuvoteltuja näkemyksiä vaan henkilökohtaisia intressejä.

Tämän vuoksi virkamiehet, toimittajat tai tutkijat eivät uskalla koskea asukkaisiin ilman demografista otosta tikullakaan. Toimittajat eivät selvitä, keitä olivat asukkaat, jotka olivat mukana ja miten ja miksi – vaan yleensä haastattelevat virkamiehiä ja arkkitehtejä eli perinteisen virallisen tahon edustajia.

Samasta syystä demokratiainnovaatioissa painotetaan raateja. Ongelma on se, että raadit luovat kuvan ”yleisöstä” mutta eivät ”asukkaista”, jotka ovat itseorganisoituneet kokonaisuudeksi.

Deliberatiivisen keskustelun kautta ryhmä ja sen vastakkaisetkin näkökulmat syntyvät tai artikuloidaan edustettaviksi.

Radikaalidemokraattisesta näkökulmasta tilanne ei ole näin hankala, vaikka epäilyistä kannattaakin keskustella. Deliberatiivisen keskustelun kautta ryhmä ja sen vastakkaisetkin näkökulmat syntyvät tai artikuloidaan edustettaviksi. Prosessi on kaksisuuntainen. Näkökulmat ja niistä kumpuavat vaatimukset muokkautuvat myös prosessin puhenaisten tai -miesten kautta.

Juuri sen vuoksi osallistuvan suunnittelun prosessin pitäisi muissa kuin riitatilanteissa olla asukasvetoinen – eikä virkamiesvetoinen tai ”ulkoa” fasilitoitu. Siksi myös edustajia pitäisi säännöllisesti vaihtaa, heidän välillään ja heidän ja ”edustettavien” välillä pitäisi olla keskustelua tai heitä pitäisi olla riittävästi.

Tästä syystä esimerkiksi suora demokratia on ongelmallinen edustuksellisessa prosessissa. Esimerkki löytyy Italiasta Beppe Grillon Viiden tähden liikkeen prosessista, jossa rekisteröityneet kannattajat äänestävät, mitä kansanedustajien pitää sanoa.

Tarvitaan sekä horisontaalisia että vertikaalisia suhteita, asukkaiden puhenaisia ja -miehiä, ja kasvokkain ja netissä tapahtuvaa vuorovaikutusta. Missään nimessä lähidemokratiaksi ei riitä ”kerro kartalla” tai ”hyväksy tai vastusta” -tyyppiset prosessit.

Demokratia on dialogia, johon pyritään tuomaan muidenkin kuin omia näkökulmia.

Demokratia on dialogia, johon pyritään tuomaan muidenkin kuin omia näkökulmia. Asukkaiden puhemiehinä tai -naisina edustetaan aina suurempaa kuin itse.

Median edistajille ja tutkijoille jääkin monta hyvää kysymystä esitettäväksi Maunula-talon prosessista: Mitä asukkaat tekivät, miten he aidosti vaikuttivat, milloin ja millä periaatteilla? Näyttääkö talo siltä, että sitä on suunniteltu yhdessä? Miten talon yhteishallinto toimii?

Julkaisu Radikaalidemokratiaa Helsingin Maunulassa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.