Yhteiskunnallisen hallinnan ja psykologisen tiedonmuodostuksen väliset suhteet ovat olleet tiiviitä koko viimeisen vuosisadan. Näitä suhteita on tutkittu kasvavissa määrin etenkin Michel Foucault’n ajattelun hengessä. Huomiota on kiinnitetty siihen, kuinka psykologinen tieto tarjoaa kehyksiä itseytemme muodostumiselle sekä kuinka tämä tieto on hyödynnettävissä poliittisessa hallinnassa.

Kuvaan artikkelissa psykologian ja yhteiskunnallisen hallinnan välistä suhdetta kahden tapausesimerkin, behavioristisen psykologian ja positiiviseen psykologiaan kytkeytyvien onnellisuussovellusten kautta.

Nämä kaksi tapausesimerkkiä paitsi linkittyvät toisiinsa, myös kuvaavat psykologian ja yhteiskunnallisen hallinnan välillä ilmenevää kolmea keskeistä piirrettä: niiden pyrkimystä ihmistieteelliseen profilointiin ja yksilöiden onnellisuuden lisäämiseen sekä pyrkimykseen levittää psykotieteellistä järkeilyä myös muille yhteiskunnan osa-alueilla.

Katsaus behaviorismiin: Skinnerin utopia ja kaupallinen profilointi

Behavioristisen psykologian johtohahmo B. F. Skinner julkaisi vuonna 1948 ensimmäisen proosallisen teoksensa. Kyseessä oli utooppinen novelli nimeltä ”Walden Two”.

Novelli herätti ilmestymisen jälkeen vilkasta keskustelua. Tarinan ytimessä oli  behavioristisesta oppimiskäsityksestä johdettu ajatus ihmisestä ilman vapaata tahtoa.

Skinner kuvaa teoksessaan, kuinka yhteisöä voitaisiin hallita ja organisoida täydellisesti psykologisen tiedon avulla. Tämä onnistuisi hyödyntämällä joustavaa suunnittelua: jatkuvasti testattuja, ärsyke-reaktio-malliin perustuvia ympäristöllisen hallinnan mekanismeja.

Skinnerin novelli on harvinaislaatuinen, mutta siinä esitetyt ajatukset ja toiveet eivät.

Noin 20 vuotta aiemmin liikemies James Thompson perusti yhteistyössä psykologi John Watsonin kanssa yrityksen nimeltä JWT. Kyseessä oli tiettävästi ensimmäinen liikeyritys, joka laajassa mittakaavassa hyödynsi toiminnassaan psykologista profilointia.

Thompson ja Watson tekivät yhteensä yli 44 000 psykologiseen profilointiin pyrkivää haastattelua ympäri maailman esimerkiksi autoiluun, ruokailuun ja WC-käyttäytymiseen liittyen.

Nämä kaksi tieteellisen mainostamisen pioneeria kohtasivat työssään kuitenkin ongelman. Kuinka saavuttaa globaalilla tasolla relevanttia tietoa potentiaalisten asiakkaiden käyttäytymisestä ja toiveista?

”Onnellisuus-tehdas”

Thompson ja Watson eivät varmasti voineet edes kuvitella, millaisia ratkaisuja heidän kohtaamaansa ongelmaan on tarjolla nyt 40–50 vuotta myöhemmin.

William Davies toteaa kirjassaan Happiness Industry, että emme ole koskaan aiemmin eläneet aikaa, jota määrittää niin suuri optimismi sitä kohtaan, että psykologisen datan avulla voitaisiin hallita niin yksilöiden kulutuskäyttäytymistä kuin kokonaisia yhteiskuntia.

Emme ole koskaan aiemmin eläneet aikaa, jota määrittää niin suuri optimismi sitä kohtaan, että psykologisen datan avulla voitaisiin hallita niin yksilöiden kulutuskäyttäytymistä kuin kokonaisia yhteiskuntia.

Tämä optimismi perustuu hänen mukaansa kolmeen tekijään.

Ensimmäisenä tulee big data, valtavat tieto- ja profiilivarastot, joita voidaan myydä suoraan yrityksille tai käyttää muilla tavoin taloudellisiin tai yhteiskunnallisiin päämääriin. Toisena on kulttuurinen muutos, joka näkyy ennen kaikkea narsistisen käyttäytymisen lisääntymisenä: ihmiset kaipaavat tietoa itsestään. Kolmas tekijä on tietokoneet ja sovellukset (“Affective Computing Research”), jotka kykenevät tulkitsemaan ihmisten käyttäytymistä tunteiden termein.

Siinä missä Thompsonin ja Watsonin – sekä koko behavioristisen hallinnan mallin – ongelmana oli vielä jossain määrin yksityisyyden ja tarkkailun välinen suhde, ei tällaisesta voida enää edes puhua.

Nike on kehittänyt mobiilisovelluksia, jotka antavat välitöntä ja parhaimmillaan ympärivuorokautista palautetta asiakkaan fyysisestä ja terveydellisestä tilasta.

Stanfordin yliopistossa toimiva Persuasive Tech Lab -instituutio kehittää sovelluksia, jotka on kohdistettu parantamaan esimerkiksi nuorten ahdistuneisuutta.

Kansainvälisesti psykologista dataa ihmisten hyvinvoinnista kerää muun muassa YK, joka julkaisi hiljattain kansallisesti huomiota herättäneen The World Happiness -raporttinsa.

Miten ja miksi psykologinen hallinta toimii?

Toisen maailmansodan jälkeen Yhdysvalloissa behavioristiset menetelmät levisivät nopeasti psykologisten laboratorioiden ulkopuolelle. Niitä hyödynnettiin etenkin koulutoimintaa koskevassa suunnittelussa ja ilma- ja merivoimissa.

Skinnerin tutkimusmenetelmät ja niistä johdetut sovellukset kykenivät yhdistämään tutkimustilan ja esimerkiksi koululuokan hallinnan samoilla menetelmillä. Kouluja alettiin hallita samalla tavalla kuin eläimiä Skinnerin häkissä.

Nykyiset psykologisen hallinnan mekanismit toimivat samalla periaatteella, mutta ne ovat huomattavasti intensiivisempiä. Esimerkiksi älypuhelimessa toimiva sovellus kykenee liittämään yhteen laajan joukon toimijoita. Samaan aikaan ne tuottavat hyödynnettävää dataa yksilöstä potentiaalisesti ympäri vuorokauden.

Prosessia voidaan – ajatuksen tasolla – kuvata seuraavasti.

Tutkimusyksikkö, kuten aiemmin mainittu Persuasive Tech Lab, saa tutkimusrahoituksen. Yksikkö alkaa tutkimaan keinoja ja kehittämään sovelluksia, jotka puhuttelevat yksilöä houkuttelevalla kielellä. Mikäli sovellus toimii, yksilö alkaa käyttämään sitä esimerkiksi lieventääkseen omaa ahdistuneisuuttaan.

Samalla kun yksilö pyrkii sovelluksen avulla kohentamaan hyvinvointiaan, tulee hän tuottaneeksi dataa, jota voidaan edelleen kierrättää takaisin muille toimijoille – tässä tapauksessa psykologisen tutkimusyksikön ja esimerkiksi teknologiayrityksen käyttöön.

Ensisilmäykseltä prosessi näyttäisi hyödyttävän kaikkia osapuolia. Tutkimusyksikkö saa rahoitusta. Yksilö kykenee lieventämään ahdistustaan. Teknologiayritys saa taloudellista voittoa.

Näennäisestä kaikkivoipaisuudesta johtuen psykologinen hallinta näyttää toimivan kaikilla yhteiskunnan tasoilla.

Ja juuri tästä näennäisestä kaikkivoipaisuudesta johtuen psykologinen hallinta näyttää toimivan kaikilla yhteiskunnan tasoilla. Se otetaan itsestäänselvyytenä ja se näyttää hyödyttävän kaikkia.

Kuitenkin se, mikä alkaa usein tieteellisenä tutkimuksena tai yksilön tarpeena lievittää ahdistuneisuuttaan, voi edellä prosessin myötä pelkistyä kaupalliseksi markkinoinniksi tai yksilön neuroottiseksi itsekontrolliksi.

Onnellisuussovelluksia tai psykologiaan perustuvaa ihmistieteellistä profilointia ei tulekaan ottaa itsestäänselvyytenä.

Politiikan tutkimuksen näkökulmasta on pikemminkin kysyttävä: Kuka tai mitkä tahot psykologisen datan keräämisestä lopulta hyötyvät? Millaisiin tarkoitusperiin sitä käytetään? Millaisen suhteen yksilö muodostaa itseensä esimerkiksi mobiilisovelluksen kautta?

YTM, KM Esko Harni on väitöskirjatutkija Tampereen yliopistossa.

Julkaisu Maailma laboratoriona – unelma täydellisesti hallitusta yhteiskunnasta ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Viime kädessä onni löytyy omasta sisimmästäsi. Onnellisuuden avaimet ovat aina omissa käsissäsi. […] Onnellisuus kumpuaa omasta elämästäsi ja omista valinnoistasi. (Filosofian akatemia 2010)

Onnellisuudesta ja sen tavoittelusta on tullut ilmiö, jolta ei nykyään voi välttyä. Tästä viestii niin elämäntaitokirjallisuuden, terapeuttisten konsulttipalveluiden, tietoisuustaitojen kuin median luomien representaatioiden valtava kasvu viimeisen vuosikymmenen aikana.

Työelämän organisoinnissa on alettu hyödyntämään psykologisen pääoman käsitettä, jolla pyritään kartoittamaan yksilön ajattelusta, käyttäytymisestä ja hyvinvoinnista kumpuavia psykologisista resursseja. Kyseessä ei ole ainoastaan yksilöitä koskeva ajattelutapa.

YK on pyrkinyt luomaan uutta talouden paradigmaa, jonka ytimessä ei ole enää varallisuus, vaan kansalaisten hyvinvointi. Bruttokansantuotteen rinnalle on ehdotettu uudenlaisia indikaattoreita, jotka kuvaisivat paremmin kansalaisten subjektiivista hyvinvointia.

Kansallisessa poliittisessa kulttuurissa on havaittu muutos hyvinvointivaltiopolitiikasta kohti subjektiivisen hyvinvoinnin hallintaa.

Myös kansallisessa poliittisessa kulttuurissa on havaittu muutos hyvinvointivaltiopolitiikasta kohti subjektiivisen hyvinvoinnin hallintaa. Siinä missä ensin mainittua määrittivät yhteiskunnan turvarakenteet, jälkimmäinen ytimeen on noussut yksilön sisäinen ja ulkoisista rakenteista riippumaton onnellisuuden tunne.

Kehitys on liitetty osaksi yhteiskuntien uusliberalisoitumista koskevaa keskustelua. Onnellisuuden politiikassa korostetaan yksilön omaa vastuuta hyvinvoinnistaan ja onnellisuudestaan sekä kritisoidaan lannistaviksi katsottuja yhteiskunnan tarjoamia tukiverkkoja. Lisäksi sen on katsottu korostavan yrittäjämäistä, luovaa ja innovatiivista asennetta kaikilla yksilön elämän osa-alueilla.

Onnellisuuden eetos

Onnellisuuden eetoksen taustalla on ajattelutapa ja tieteenala, jota kutsutaan positiiviseksi psykologiaksi. Sen pyrkimys ei ole keskittyä yksilön heikkouksiin tai hänen menneisyyteensä vaan kultivoida yksilön voimavaroja ja kykyä orientoitua positiivisesti tulevaisuuteen.

Positiivisessa psykologiassa korostetaan, että onnellisuus on ajaton, universaali ja tieteellisillä menetelmillä mitattavissa oleva ilmiö. Peter Seligmanin mukaan positiivinen psykologia käsittelee onnellisuutta samanlaisena ilmiönä kuin tekivät Aristoteles, Vanha testamentti, Buddha tai esimerkiksi Benjamin Franklin. Erona on, että positiivinen psykologia tutkii onnellisuutta tieteellisin menetelmin siinä, missä edelliset ovat onnistuneet ainoastaan spekuloimaan asialla.

Universaalin ja ajattoman onnellisuuskäsityksen myötä positiivisesta psykologiasta kumpuavat käsitteet ja ajattelutavat ovat kyenneet nopeasti leviämään läpi yhteiskunnan. Niitä hyödynnetään niin mielenterveyshoidon kentällä, kouluissa, armeijoissa, työpaikoilla kuin mediakulttuurissa.

Positiivisen psykologian pyrkimys ei ole keskittyä yksilön heikkouksiin tai hänen menneisyyteensä vaan kultivoida yksilön voimavaroja ja kykyä orientoitua positiivisesti tulevaisuuteen.

Tarpeellista onkin tarkastella, kuinka positiivinen psykologia pyrkii tekemään itsensä legitiimiksi ja hyödynnettäväksi yhteiskunnassa sekä millaisia vaihtoehtoisia tapoja käsitellä yksilön hyvinvointia se mahdollisesti tulee samalla sulkeneeksi ulos.

…ja sen varjopuolet

Positiivinen psykologia ja sen tuottama onnellisuuden eetos puhuvat houkuttelevalla kielellä. Kuka ei haluaisi olla onnellinen, hyvinvoiva tai työssään menestyvä? Politiikan tutkimuksen näkökulmasta ilmiö ja sen houkuttelevuus ovat kuitenkin moniulotteisempia kysymyksiä.

Onnellisuuden eetos on saanut onnellisuutta ja subjektiivista hyvinvointia koskevissa yhteiskunnallisissa puheenvuoroissa vastakäsitteen: haavoittuvuuden eetos. Tällä termillä viitataan niihin puhe- ja järkeilytapoihin, joilla etenkin nuorista aikuisista tehdään terapeuttisten interventioiden potentiaalisia kohteita.

Katse saadaan käännettyä yksilöön itseensä.

Tämän kautta katse saadaan käännettyä yksilöön itseensä. Laajemmat rakenteelliset ongelmat uhkaavat typistyä esimerkiksi yksilön huonoon itsetuntoon tai mielenterveysongelmiin. Terapeuttisilla ja psykologisoivilla ajattelu- ja toimintatavoilla yksilöä houkutellaan tunnistamaan oman hyvinvoinnin piirteitä ja kantamaan niistä henkilökohtaista vastuuta.

Haavoittuvuuden eetosta tarkastelleiden tutkijoiden mukaan suurin huoli haavoittuvuuden eetoksessa on se, että samalla, kun yksittäisiä nuoria vastuullistetaan asioista, joihin heillä ei välttämättä ole vaikutusvaltaa, taloudelliset leikkaukset kohdistuvat juuri niihin tukitoimiin ja -rakenteisiin, jotka voisivat auttaa näiden ongelmien ratkaisemisessa.

Vuoden 2016 Nuorisobarometrista käy ilmi, että suomalaisen nuorison ajatuksissa oma tulevaisuus näyttää varsin epävarmalta. Riskit kohdistuvat erityisesti toimeentuloon, ja nuoret näkevät, että heidän on itse kannettava tästä vastuu ilman yhteiskunnan turvaverkkoja. Samaan aikaan kun onnellisuus ja hyvinvointi on laajasti nimetty yksilön henkilökohtaiseksi haasteeksi, sen toteutumisen riskit on myös sälytetty yksilön harteille.

Laajemmin katsottuna onnellisuuden eetos piirtää hyvin kapean kuvan hyvinvoinnista ja sen ehdoista. Tekemällä itsestään korvaamattoman tieteellisen määrittelijän onnellisuudelle tulee se samalla rajanneeksi ulos osan mielihyvän ja tyytyväisyyden tunteista. Yhdistettynä poliittisiin toimenpiteisiin onnellisuuden eetos luo normatiivisia odotuksia esimerkiksi sille, miten ymmärrämme hyvän kansalaisuuden.

Yksilöä vastuullistavan puhetavan lisäksi onnellisuuden eetos saattaa luoda eräänlaisen odotustilan, jossa onnellisuutta ei voida koskaan lopulta saavuttaa.

Yksilöä vastuullistavan puhetavan lisäksi onnellisuuden eetos saattaa luoda eräänlaisen odotustilan, jossa onnellisuutta ei voida koskaan lopulta saavuttaa. Se jättää yksilön tilaan, jossa hän tuntee olevansa jatkuvasti ei-onnellinen tai ainakin haavoittuva. Juuri tässä piilee onnellisuuden eetoksen ja positiivisen psykologian voima sekä kyky tehdä itsensä yhteiskunnallisesti tärkeäksi.

YTM, KM Esko Harni on väitöskirjatutkija. KT, dosentti Antti Saari on yliopistotutkija Tampereen yliopistossa.

Julkaisu Onnellisuuden ja haavoittuvuuden politiikat ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Vuonna 1955 julkaistiin Yksityisyrittäjä-lehdessä viranomaiskoneistoa arvosteleva kirjoitus, johon sisältyy seuraava katkelma:

”Yritteliäisyyttä puuttuu kaikesta toiminnasta, mikä ei koske henkilökohtaista etuamme. On jätetty aloite jollekin, joka huolehtii yksilöstä, järjestää ja ohjaa. Mikään muu ei kannata kuin palkan nostaminen, ja sen suuruuden määräävät puolueet, ja eikä sen jälkeen ole mitään omaa yritteliäisyyttä elvyttävää…”

Tässä katkelmassa tiivistyy politiikan tutkimuksessa esiintyvä perustavanlaatuinen ongelma: millainen on suhde valtion, markkinoiden ja yrittäjyyden välillä, entä miten yrittäjyyteen perustuviin markkinoihin tulisi suhtautua valtiollisin interventioin?

Vuonna 1938 Pariisissa järjestetyssä Walter Lippmann -kollokviossa – jota on myöhemmin kutsuttu uusliberalismin syntyhetkeksi – joukko talouden asiantuntijoita ja intellektuelleja pohti tätä samaa problematiikkaa.

Ratkaisuvaihtoehdot kiistaan jakautuvat karkeasti ilmaistuna kahteen.

Ratkaisuvaihtoehtoja yhdisti sama huoli: ”totaalisen valtion” pelko.

Ensimmäistä vaihtoehtoa edustivat austroamerikkalaisen koulukunnan Ludwig von Mises ja Friedrich Hayek, joiden mukaan valtiolla ei tulisi olla mitään interventionistista roolia suhteessa markkinoihin ja niitä ylläpitäviin homo agens -yksilöihin, yrittäjiin. Itse asiassa heidän mukaansa parasta, mitä valtio voi tehdä yrittäjyyden edistämiseksi, on väistyä sen tieltä.

Toista näkökulmaa edustivat puolestaan saksalaiset ordoliberaalit Alexander Rüstow ja Wilhelm Röpke. Heidän mukaansa markkinat ja yrittäjyys eivät ole – eivätkä tosiasiassa ole koskaan olleet – itseohjautuvia osa-alueita valtion ulkopuolella.

Tästä syystä valtion ei suinkaan tule väistyä yrittäjyyden tieltä, vaan olla aktiivinen toimija, jonka tehtävä on luoda yrittäjyyttä mahdollistava ja yrittäjyydestä mallinsa ottava eettinen, juridinen ja poliittinen viitekehys.

Siitä huolimatta, että nämä ratkaisuvaihtoehdot erosivat keinoiltaan toisistaan, yhdisti niitä sama huoli: ”totaalisen valtion” pelko, lainataksemme Carl Schmittin käsitettä.

Tämän huolen lisäksi vaihtoehtoja yhdisti sama ratkaisu: yrittäjyys, yritteliäisyys ja niiden edistäminen kaikilla yhteiskunnan osa-alueilla.

Vaihtoehtoja yhdisti sama ratkaisu: yrittäjyys, yritteliäisyys ja niiden edistäminen kaikilla yhteiskunnan osa-alueilla.

Edellä kuvatut historialliset esimerkit eivät suinkaan ole merkityksettömiä nykyisyyden ymmärtämisen kannalta. Ongelma, jota pohdittiin 1938 Pariisissa järjestetyssä kollokviossa sekä kaksi vuosikymmentä myöhemmin Yksityisyrittäjä-lehdessä, on edelleen läsnä kansallisessa yhteiskunta- ja talouspoliittisessa järkeilyssä.

Kuvaan seuraavassa, kuinka nykyinen pääministeri Juha Sipilä on puheissaan, haastatteluissaan ja kirjoituksissaan lähestynyt tätä valtion, yrittäjyyden ja markkinoiden välistä problematiikkaa. Tarkastelen erityisesti, kuinka Sipilä puhuu yrittäjyydestä, millaisiin ongelmiin sillä hänen mukaansa voidaan vastata sekä mikä valtion rooli tässä on.

Yrittäjyys pelastaa Suomen

Sipilän poliittinen järkeily yrittäjyyden ja valtion välisestä suhteesta saa lähtökohtansa kriisistä. Tunnetussa ja monin tavoin poikkeuksellisessa tv-puheessaan Sipilä mainitsee:

”Suomen tilanne on poikkeuksellisen vakava […] Suomen talouskasvu on Euroopan alhaisinta ja talous on supistunut pitkään.”

Sipilän mukaan Suomea on jo pitkään vaivannut kollektiivinen toimettomuuden ja apatian tila. Näin hänen hallituksensa ensisijaiseksi tavoitteeksi muodostuikin lopettaa velaksi eläminen ja synnyttää Suomeen uudenlainen taloudellisen toimijuuden kulttuuri:

”Suomi eli liian monta vuotta päättämättömyydessä ja velkaantumiskierteessä. Nyt tarvitsemme samanaikaisesti säästöjä, isoja uudistuksia sekä työllisyyttä ja kasvua luovia keinoja.”

Tavoitteiden saavuttamiseksi hallituksen oli Sipilän mukaan paitsi tehtävä raskaita ja kipeitä leikkauspoliittisia ratkaisuja myös luotava taloudellista kasvua ja uusia työpaikkoja.

Hallituksen tehtävä ei Sipilän mukaan ole luoda suoraan työpaikkoja, vaan edellytyksiä niille ja yrittäjämäiselle toimijuudelle.

Taloudellinen kasvu ja uusi taloudellisen toimijuuden kulttuuri syntyy Sipilän mukaan yrittäjyydellä ja kansalaisten yrittäjämäisyydellä. Siksi hänen johtamansa hallituksen yksi kärkihankkeista onkin yrittäjyyden edistäminen. Kärkihankkeen myötä yrittäjyyttä ja yrittäjähenkisyyttä tulisi syntyä yhteiskunnan kaikille osa-alueille.

Hallituksen tehtävä ei Sipilän mukaan ole kuitenkaan luoda suoraan työpaikkoja, vaan ennen kaikkea – ja ainoastaan – edellytyksiä niille ja yrittäjämäiselle toimijuudelle:

”Hallituksella ei voi olla mitään tärkeämpää tehtävää kuin edellytysten luominen uusien työpaikkojen syntymiselle. Hallitus on tehnyt jo useita työllisyyttä ja yrittäjyyttä edistäviä toimia.”

Siitä huolimatta, että yritteliäisyyden lisäämisen ensisijainen ja nimenomainen tavoite on pelastaa Suomi luomalla uusia työpaikkoja, sisältyy ajatukseen myös tavoite saada esimerkiksi työttömät työllistämään itse itsensä juuri yrittäjyydellä:

”Meidän pitää myös miettiä keinoja, kuinka yrittäjyyden kynnystä madalletaan ja kaikenlaista toimeliaisuutta lisätään.”

Käytännössä edellinen tarkoittaa esimerkiksi seuraavaa:

”Esitän pikaisesti selvitettäväksi kahta uutta asiaa. Ensinnäkin, voisiko työntekijän irtisanomiskorvauksen maksaa alkupääomana mahdolliseen uuteen yritykseen. Toiseksi mikäli työtön päättää lähteä yrittäjäksi, voisiko ansiosidonnaisen maksamista jatkaa hänelle määräajan, tavallaan uudenmuotoisena starttirahana. Molemmat ratkaisut lisäisivät aktiivisuutta […].”

Tässä suhteessa Sipilän poliittinen järkeily ei juuri eroa 1990-luvun laman jälkeen alkaneesta kehityskulusta, jossa kansalaisia, työttömiä ja huono-osaisia ei enää niinkään autettu esimerkiksi sosiaalipoliittisin tulonsiirroin vaan heidät pyrittiin aktivoimaan itsensä ja ottamaan enemmän vastuusta itsestään, toimimaan kuten he olisivat itse itsensä yrityksiä.

Sipilän poliittinen järkeily ei juuri eroa 1990-luvun laman jälkeen alkaneesta kehityskulusta.

Tämän kehityskulun taustalla näkyy laajempi siirtymä universalismin periaatteeseen nojaavasta hyvinvointivaltiorationaliteetista kohti yksilöllistä vastuuta ja yrittäjähenkisyyttä korostavaa uusliberalistista ajattelutapaa. Tähän puhetapaan sisältyy olennaisesti ansaitsemiseen perustuva argumentaatio:

”Hyvinvointi ansaitaan ahkeruudella, osaamisella ja kovalla työllä”.

Sipilälle tyypillisessä, yrittäjyyttä ja kansalaisten toimeliaisuutta kriisien aikana painottavassa puhetavassa ei historiallisesti ole sinänsä mitään uutta. Jatkosodan aikana, kun haaveet kansakunnan taloudellisesta vaurastumisesta oli siirrettävä sivuun, pyrittiin luomaan kuvaa kaiken työn samanarvoisuudesta ja täten Suomen kansan yksimielisyydestä.

Yksityisyrittäjä-lehdessä kirjoitettiin vuonna 1942 seuraavasti:

”Yhtä täysipitoisia yrittäjiä ovat kaikki ammattihenkilöt, olkootpa maanviljelijöitä käsityöläisiä, virkamiehiä, tehdas- y-m. työläisiä, lääkäreitä, tuomareita, taiteilijoita jne., kaikki siis, jotka harjoittavat ammattiaan yhteiskuntaa palvellen […].”

Sipilä esittääkin, että tämänkaltaisesta hengestä voitaisiin edelleen ottaa oppia:

”Sotien jälkeen Suomi teollistui ja nousi köyhyydestä ennennäkemättömällä ahkeruudella, sitkeydellä ja yhteen hiileen puhaltamisella. Tämän takasi ennen muuta halu mennä eteenpäin.”

Kömpelö valtio ja ketterä yrittäjyys

Yrittäjyyden edistämisen lähtökohta Sipilän poliittisessa järkeilyssä on Suomen pelastaminen kansallisesta kriisistä, velaksi elämisestä ja yleisestä apatian tilasta.

Mikä sitten on valtion rooli on tämän tehtävän toteuttamisessa? Entä mikä on valtion ja yrittäjyyden välinen suhde?

Valtion rooli näyttäytyy kahdenlaisena. Toisaalta valtiolla on Sipilän mukaan positiivinen, yrittäjyyttä mahdollistava rooli. Valtio ei voi kuitenkaan yksin toimia tämän saavuttamiseksi. Sipilän mukaan ”Valtion rooli on pääasiassa edellytysten luoja”.

”Suomi tarvitsee nyt rohkean talousohjelman. Tavoitteena pitää olla 200 000 uutta työpaikkaa. Valtio ei voi niitä yksin synnyttää, mutta edellytysten luonnissa ja esteiden poistamisessa sillä on keskeinen rooli.”

Samanaikaisesti valtio ja valtiovetoinen julkinen sektori näyttäytyvät Sipilälle jäykkinä ja hitaina toimijoina, jotka ovat omalta osaltaan vaikuttaneet Suomen taloudellisen kriisin syntymiseen.

Keskusta haluaakin ”purkaa normeja”: tehdä Suomesta ”joustavan ja kokeilevan yhteiskunnan”. Tähän Suomen valtiolla olisi Sipilän mukaan edellytykset, mutta tällä hetkellä sen toimintakyky on heikentynyt:

”Kokonsa perusteella Suomi voisi olla ketterä toimija, joka pystyy mukautumaan nopeasti maailman muutoksiin. Näin ei kuitenkaan ole. Suomi on jäykistynyt.”

Tämän tyyppinen yhteiskuntapoliittinen järkeily on ollut tyypillistä pitkälle teollistuneissa länsimaissa, etenkin Euroopassa, viimeistään 2000-luvun alusta alkaen.

Valtion rooli on olla ennen kaikkea yrittäjävetoinen ja saada uudistuksia aikaan.

Prosessiajattelu ja evolutiivinen yhteiskuntanäkemys, joille on ominaista ajatus automaattisena ja välttämättömänä pidetystä muutoksesta, johon poliittiset toimijat voivat ainoastaan löytää keinoja sopeutua, onkin löydettävissä Sipilän poliittisesta puhetavasta.

Toinen laajempi teema liittyy puolestaan valtion yritysten omistussuhteeseen ja oletukseen sen kautta tapahtuvasta edistyksestä:

”Jos työpaikkojen syntymisen esteenä on rahoitus, Keskusta on valmis käyttämään muutoksen tekemiseen valtion tasetta eli omaisuutta. Olemme valmiita hakemaan valtiolle rohkeaa vähemmistöomistajaroolia uuden kasvun synnyttämisessä – yrittäjävetoisesti. Jotta saamme uutta aikaiseksi, on jostakin vanhasta luovuttava.”

Valtion rooli on olla ennen kaikkea yrittäjävetoinen ja saada uudistuksia aikaan. Sipilä kuitenkin painottaa, että uutta ”kokeilevaa ja joustavaa” Suomea ei voida luoda ilman kipeiltäkin tuntuvia uudistuksia. Tässä tapauksessa on luovuttava jostain vanhasta, ”normeista”.

Lopuksi

Suomessakin juuri vieraillut taloustieteen professori Mariana Mazzucato on korostanut, että valtiolla on ratkaiseva merkitys innovaatioiden luomisessa, ja näin kestävän talouskasvun turvaamisessa.

Toisin kuin Sipilä näyttää esittävän, valtio ja siihen sisältyvä julkinen sektori ei Mazzucaton mukaan ole byrokraattinen hidaste, vaan pikemminkin aktiivinen toimija ja investoija. Se ei ainoastaan korjaa markkinoita, vaan luo niitä. Itse asiassa Mazzucato esittää, että koko vastakkainasettelu julkisen ja yksityisen sektorin välillä tulisi purkaa.

Mazzucato esittää, että koko vastakkainasettelu julkisen ja yksityisen sektorin välillä tulisi purkaa.

Myös Sipilä painottaa poliittisessa puheessaan valtion roolia yrittäjyyden edistämiseksi, kuitenkin ainoastaan ”normien purkajana” ja edellytyksiä luovana toimijana.

Toisaalta Sipilä puhuu valtiosta ja siihen sisältyvästä julkisesta sektorista tehottomina ja liian jäykkinä: niiden vuoksi Suomi ei ole pystynyt muodostumaan riittävän joustavaksi ja uudistumiskykyiseksi. Sipilän puheessa valtio siis on yrittäjävetoinen, mutta toisaalta yrityksen kaltainen toimija, eräänlainen kotitalous.

Sipilän puheessa yrittäjyydellä ja yrittäjämäisyyden kasvattamisella kansalaisten keskuudessa on merkittävä rooli. Sen avulla Suomi voidaan pelastaa kriisistä ja yleisestä apatian tilasta. Valtion rooli tämän toteuttamisessa on lähinnä yrittämisen esteiden, tässä tapauksessa normien, purkajana.

Sipilän poliittinen yrittäjyyspuhe on erikoinen sekoitus ensinnäkin ordoliberalistista perintöä, jossa painotetaan valtion roolia yrittäjyyden ja optimaalisesti toimivien markkinoiden luojana.

Toiseksi siinä on talouskuripolitiikkaan ja niin kutsuttuun ”Saksan” malliin perustuvaa leikkauspolitiikkaa, esimerkiksi juuri korkeakoulutuksen kentältä. Kolmanneksi se sisältää uusliberalistista ajattelua, jossa mielletään hyvä kansalaisuus nimenomaan yrittäjämäiseksi. Neljänneksi siinä on ansaitsemisen eetokseen perustuvaa protestanttista kulttuuriperintöä.

YTM, KM Esko Harni on väitöskirjatutkija Tampereen yliopistossa.  Hän tutkii yrittäjyyden eetosta ja politiikkaa myöhäiskapitalismissa, poliittista filosofiaa sekä psy-tieteiden poliittisuutta.

Julkaisu ”Laitetaan Suomi yhdessä kuntoon” – Valtio, yrittäjyys ja Juha Sipilä ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Jos on seurannut viimeaikaista yhteiskunnallista keskustelua kansalaisen vastuista, vapauksista ja oikeuksista, on todennäköisesti havainnut siinä toistuvan uudenlaisen taloudellista toimijuutta korostavan eetoksen.

Malli ja nimi tälle eetokselle on haettu yrittäjyydestä.

Yrittäjyyden ihanteen avulla pyritään turvaamaan niin kansallista kilpailukykyä ja talouskasvua kuin sosiaalista yhteenkuuluvuutta. Lisäksi sen ajatellaan olevan jokaisen kansalaisen avaintaito.

Yrittäjyydestä on tullut malli sille, mitä on olla hyvä työntekijä tai kansalainen. Mallin perustana on positiivinen, yritteliäs ja aktiivinen ihminen. Se voidaan ymmärtää ihmiskuvana, joka sekä selittää että mukailee nykyistä yhteiskunnallis-taloudellista eetosta, jossa kunkin oletetaan toimivan kuin hän olisi itse itsensä yritys. Yrittäjyys eetoksena koskee kaikkia kansalaisia – niin yrittäjiä ja palkkatyöläisiä kuin työttömiä tai opiskelijoitakin.

Kyse on ihmisenä olemisen tavasta, jolle tyypillisiä sekä usein myös ristiriitaisia määreitä ovat muun muassa vapaus, autonomia, aktiivisuus, vastuu, itsensä toteuttaminen, tehokkuus, riskinottokyky, periksiantamattomuus, laskelmoivuus, uudistumiskyky, joustavuus ja niin edelleen.

Yrittäjyydestä on tullut asia, jonka avulla eri tahot – toisinaan toisistaan kaukanakin olevat – haluavat rakentaa ja tavoitella omia intressejään tai tietynlaista yhteiskunnallista kehitystä. Yrittäjyyteen voidaankin liittää miltei mitä tahansa määreitä ja elementtejä missä tahansa yhteydessä.

Yrittäjyyden eetoksen tausta

Suomessa nykyisen yrittäjyyden eetoksen ilmaantumiseen ja yleistymiseen on konkreettisimmin vaikuttanut 1990-luvun lama sekä erityisesti sen jälkeen tapahtunut talous- ja yhteiskuntapolitiikan suunnanmuutos.

Muutoksen ytimessä ovat olleet rakenteelliset ja sosiaaliset muutokset, kuten vahvojen kollektiivisten identifikaatiopisteiden (esimerkiksi kansallisuus ja luokka) ja vakaiden työympäristöiden ja valtiollisten solidaarisuusmekanismien (työttömyys- ja eläkevakuutus) jonkinasteinen mureneminen.

Keskeisin yrittäjyyden eetosta edistänyt yhteiskunnallinen muutos on tapahtunut taloudellisissa järkeilyn tavoissa ja käytännöissä

Keskeisin yrittäjyyden eetosta edistänyt yhteiskunnallinen muutos on kuitenkin tapahtunut taloudellisissa järkeilyn tavoissa ja käytännöissä. Suomessa on siirrytty reaalitaloudesta finanssitalouteen, omaperäisestä keynesläisyydestä monetarismiin ja elvyttävästä investointipolitiikasta leikkauspolitiikkaan.

Yhtaikaa makrotaloudellisten muutosten kanssa on tapahtunut työelämän rakennemuutos. Uudelle työlle ovat tyypillisiä sellaiset piirteet, kuten työn tekemisen irtautuminen paikasta tai laitteesta; työ- ja vapaa-ajan rajan hämärtyminen; aivotyön lisääntyminen ja kommunikaation merkityksen kasvu; informaation ja tiedon hallinnan tarve sekä asiantuntijuus; ja jatkuvan henkilökohtaisen kehittymisen vaatimukset.

Edellä kuvatut muutokset ovat osaltaan luoneet yhteiskuntapoliittisen tilanteen ja ajan hengen, jossa meiltä jokaiselta kaivataan yrittäjämentaliteettia.

Kaikkivoipa yrittäjäkansalainen

Työelämän muutos ja laman ruokkima vyönkiristyspolitiikka ruokkivat odotuksia yrittäjäkansalaisuuden kukkaan puhkeamisesta ”meissä” jokaisessa, ei vain varsinaisesti yrittäjinä toimivissa tai sellaisiksi aikovissa.

Uuden yhteiskuntapoliittisen tilanteen ja talousideologian asettamat vaatimukset kääntyvät yksilöihin – yrittäjäkansalaisiin – kohdistuviksi vaatimuksiksi erilaisten välittäjäorganisaatioiden, kuten oppilaitosten. työvoimaviranomaisten tai yrittäjyyskonsulttien avulla.

Yrittäjäkansalaisen tulisi ajatella itseään sijoituksena, johon tulee investoida luovasti henkistä, materiaalista ja ruumiillista pääomaa toiminnan jatkuvuuden ja kykyjen kehittymisen turvaamiseksi. Kun seuraa yrittäjyyden eetosta rakentavaa ja levittävää koulutus-, ohjelma- ja konsulttipuhetta, voi havaita, ettei pelkkä investointi vielä riitä.

Tavoitteena on kaikenkestävä ja moneenpystyvä superyksilö, joka pää pystyssä kantaa ura- ja elämänvalintojensa seuraukset. Yrittäjänkaltaisen kansalaisen tulee, varsinkin työelämään liittyen, omata pankkiirin laskelmallisuus, sijoittajan riskinottotaidot, taiteilijan luovuus, tieteilijän analyysikyky, psykologin itseanalyysitaidot ja teräsmiehen kestävyys.

Yrittäjyyden hegemonia

Hegemonisoituminen tarkoittaa tietyn asian muuttumista itsestäänselvyydeksi ja ristiriidattomaksi. Yrittäjyyden eetoksen voimistuessa näin on käymässä myös kansalaisuudelle, joka on perinteisesti mielletty poliittiseksi asiaksi par exellence.

Ministeriöiden strategiat ja ohjelmat, työttömille, opiskelijoille tai yritysten henkilökunnalle suunnatut yrittäjyyskoulutukset, kuten myös vaikkapa “sarasvuolainen menestyskulttuurikirjallisuus” ovat taipuvaisia muuttamaan kysymyksen kansalaisuudesta epäpoliittiseksi.

Yrittäjyyden elämänpolitiikasta ei muodostu aidosti poliittista.

Yrittäjämäinen toimintatapa ei esimerkiksi yrittäjyyskasvatuksen ohjelma- tai strategialausumissa yhdisty markkinatalouden ylittävien yhteiskunnallisten käytäntöjen tavoittelemiseen. Yrittäjyyden elämänpolitiikasta ei näin muodostu aidosti poliittista, koska politiikan reunaehdot ja ilmenemismahdollisuudet määräytyvät taloutta koskevan samanmielisyyden mukaan.

Olipa kyse koulun tai päiväkodin yrittäjyyskasvatuksesta, pitkäaikaistyöttömän aktivoinnista ”työmarkkinakuntoon” tai tulevaisuuden menestyjän valmentamisesta, niin tavoitteena on vahvistaa yksilön omaehtoisuutta ja itsetietoisuutta niin, että hän sitoutuu yrittäjähenkisyyteen eliniäksi.

Kyse onkin yrittäjähenkisyyden ja samalla kansalaisuuden muuntamisesta elimelliseksi osaksi yksilöiden elämänhallintaa. Samalla siitä tulee sen päämäärä.

Suureksi suruksemme Sari Mononen-Batista Costa menehtyi tämän kirjoitusprosessin aikana. Omistamme tämän kirjoituksen Sarin muistolle ja työlle yrittäjyyskasvatuksen kriittisen tutkimuksen parissa.

Julkaisu Yrittäjyys tulee, jääkö politiikka? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Yliopisto on hyvä esimerkki nykypäivän tietotyön organisoinnista. Työ on pitkälti kiinnittynyt persoonaan, esimerkiksi vastuullistamalla yksilöä ja korostamalla yksilöllisiä ominaisuuksia. Näennäisesti autonominen ja mahdollisuuksia korostava tapa organisoida työtä kätkee sisälleen ihanteen yrittäjämäisestä työntekijästä, joka joutuu panemaan peliin tunteensa, aistinsa ja lopulta koko elämänsä.

Samaan aikaan mielenterveyden häiriöt ovat yksi suuri työelämän ongelma. Eläketurvakeskuksen tilastojen mukaan vuonna 2014 yli 70 000 työikäistä oli työkyvyttömyyseläkkeellä mielenterveyssyistä, mikä tekee niistä yleisimmän työkyvyttömyyseläkkeelle jäämisen syyn.

Yliopisto on ristiriitaisessa tilanteessa. Nykyisen hallituksen yhtenä kärkihankkeena sille on asetettu odotuksia innovaatioiden luomisessa, talouskasvun turvaamisessa sekä kansallisen kilpailukyvyn takaajana. Samaan aikaan korkeakoulutukseen suunnitellut leikkaukset ovat historiallisen suuria.

Sisäistyneet ristiriidat yliopistotyössä

Olemme tutkineet edellä mainittujen ristiriitojen vaikutuksia haastattelemalla erään yliopistoyksikön työntekijöitä. Työelämän kasvaneet vaatimukset heijastuvat työntekijöiden kokemuksiin myös yliopistotyössä.

Kun työ ei ole persoonasta erillinen elämän osa-alue, tuntuu kyvyttömyys vastata työelämän haasteisiin koko ihmisen epäonnistumiselta.

Työssä näyttää syntyvän emotionaalisia tilanteita, jotka muodostuvat yhteiskunnan ja työelämän käytännöistä, mutta jotka tulkitaan lähtökohtaisesti henkilökohtaisiksi ja erityisesti tunne-elämän ongelmiksi. Tällöin esimerkiksi resurssien leikkaamisesta syntyvä turvattomuus työyhteisössä voi näyttäytyä pelkästään vaikeina henkilösuhteina ja jopa riitoina.

Haastattelemiemme tietotyöläisten kertomuksissa korostuvat odotukset työntekijöiden yrittäjämäisestä ja tuottavasta toiminnasta. Tämä tuottaa työn organisointiin eräänlaista ”fantasiapuhetta”, toiveita siitä, miten asioiden on tarkoitus järjestyä. Vastuu näiden toiveiden toteutumisesta näyttäisi entistä enemmän siirtyneen yrittäjämäiselle työntekijälle.

Kun työ ei ole persoonasta erillinen elämän osa-alue, tuntuu kyvyttömyys vastata työelämän haasteisiin koko ihmisen epäonnistumiselta. Tämä näkyy esimerkiksi työntekijöiden kuvauksissa siitä, kuinka he joutuvat työyhteisössä työstämään, problematisoimaan ja hallitsemaan kokemuksiaan, erityisesti epäoikeudenmukaisuuden kokemuksiin liittyviä tunteita. Heidän odotetaan lisäksi kehittävän itseään ja persoonallisia ominaisuuksiaan jatkuvasti myös vapaa-ajalla, jotta he kykenisivät pitämään yllä työkompetenssiaan ja etenemään urallaan.

Erityisesti työyhteisön ristiriitatilanteissa ongelmat sisäistyvät työntekijöiden henkilökohtaisiksi ristiriidoiksi. Tunteet ovat työssä tärkeitä, mutta eivät mitkä tahansa tunteet.

Työhön liittyvät vaatimukset ilmentävät vastavuoroisuuden, toivon ja toimintamahdollisuuksien puuttumista. Ne kanavoituvat työntekijöiden kokemuksissa puutteen, syvän pettymyksen ja jopa depression tuntemuksina. Seuraukset työkyvylle ovat usein synkät.

Haastavissa tilanteissa työnantaja ohjaa käsittelemään ristiriitoja esimerkiksi työpaikkapsykologin vastaanotolla tai kuuntelemaan luentoa ”aktiivisista alaistaidoista”. Mikäli tällaisia psyykkisiä palveluja ei ole, jäävät tunteet täysin omalle vastuulle, ”omin voimin” selvitettäviksi yksityisiksi ongelmiksi.

Kun työntekijä tulkitsee, että koetut ongelmat ovat ”omalla vastuulla”, ne voivat olla hyvinkin voimallisia aiheuttamatta silti tarvetta ottaa niihin kantaa koko yhteisön tasolla.

Vastuullistamisen vaikutukset

Hallinnan ja työelämän organisoinnin muutoksilla, joita usein perustellaan taloudellisilla lähtökohdilla ja pakoilla, vaikutetaan samalla vahvasti ihmisten jokapäiväiseen elämään, valinnan mahdollisuuksiin sekä kokemuksiin työelämästä. Toisin sanoen niillä luodaan identiteettipolitiikkaa: yrittäjämäistä ja itseään vastuullistavaa työntekijää.

Työntekijöiden tapa vastuullistaa itseään estää pahimmillaan purkamasta organisatorisia ja yhteiskunnallisia ristiriitoja.

Se, miten työntekijät kokevat uudella tavalla organisoituvan arkensa, on kuitenkin jäänyt keskustelussa sekä tutkimuksessa varsin vähälle. Yliopistotyöntekijöiden kokemuksissa muuttunut työ ja sen organisoinnin tavat näyttäytyvät mahdottomina yrityksinä olla vaatimusten mukainen.

Työelämästä näyttää puuttuvan vastavuoroisuus. Tämä ei ainakaan yksinomaan ole yksilöiden valinta, vaan seurausta edellä kuvatusta ristiriitaisesta tilanteesta. Työntekijät eivät kysy, mitä he voisivat tarvita organisaatiolta. Kysymys asettuu ainoastaan toisinpäin: mitä organisaatio näyttää haluavan työntekijöiltä ja onnistutaanko nämä normit täyttämään?

Työntekijöiden tapa vastuullistaa itseään estää pahimmillaan purkamasta organisatorisia ja yhteiskunnallisia ristiriitoja. Kun näiden ristiriitojen luonnetta ei ymmärretä, hyvää tarkoittavat ratkaisuyritykset – kuten psyykkisten tukipalvelujen tarjoaminen työyhteisön kriisitilanteissa – jäävät puolitiehen ja pahimmillaan kääntyvät itseään vastaan: vahvistamaan rakenteita, joita olisi tarkoituksenmukaisempaa kyseenalaistaa.

Tämänkaltainen tilanne tuskin edistää yliopistoille asetettuja odotuksia talouskasvun, kilpailukyvyn ja innovaatioiden takaajana. Menestystä ei synny, jos sen tekijöiden työhyvinvointi ja koulutuspolitiikan vaikutus siihen sivuutetaan.

KT, FM Tiina Nikkola on tutkijatohtori Jyväskylän yliopistossa.
YTM, KM Esko Harni on väitöskirjatutkija Tampereen yliopistossa.

Julkaisu Tietotyön organisoinnissa yhteiskunnan ongelmat palaavat yksilölle ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Viime päivinä valtamedioissa on käsitelty Tutkimus- ja innovaationeuvoston marraskuussa 2014 julkaisemaa tutkimus- ja innovaatiopolitiikkaa linjaavaa raporttia. Muun muassa korkeakoulutuksen uudistamista ajavassa esityksessä vilahtelee ”mahdollisuuksien”, ”vapauden” ja ”autonomian” käsitteet uudistusta ohjaavina periaatteina. Uutisoinnissa ei ole sen sijaan juurikaan nostettu esiin esityksen todellisia tavoitteita: tehokkuutta, säästöjä ja vastuullistamista.

Neuvoston esitys ei ole innovatiivinen. Se on jatkoa korkeakouluissa kaksi vuosikymmentä sovelletulle uudelle julkishallintojohtamiselle. Siihen kuuluvat esimerkiksi tukipalvelujen yhtiöittäminen, laitosten ja yksiköiden taloudellisen vastuun korostaminen, hallinnon ja kehittämistehtävien lisääntyminen sekä nyt jo normaaliksi muodostunut kuluttava kehittämishybris.

Silmiinpistävin ero neuvoston esityksessä verrattuna aiempiin hallinnollisiin esityksiin on sen entistä käskevämpi sävy. Viime vuosina harjoitetun autoritaarisen menokuri- ja vyönkiristyspolitiikan sekä sopeuttamispakon sulauttamista korkeakouluihin halutaan syventää. Erityisen säikeen tilanteeseen tuo se, että vuonna 2012 ”päätökseen” saadun yliopistouudistuksen yksi keskeinen tarkoitus oli lisätä yliopistojen autonomiaa. Ohjaussuhde ministeriöön ja tieteen ulkoisiin toimijoihin on kuitenkin entisestään vahvistunut ja autonomia kaventunut taloudellisen turvan kaventumisen myötä.

Neuvoston esittämien uudistusten valossa näyttää siltä, että autonomian kaventamista halutaan edelleen jatkaa. Neuvoston esitys on esimerkki viimeisimmästä vaiheesta uuden julkishallintojohtamisen projektissa, jossa organisaatioiden tasolle viedään sellaista (makro)talouspolitiikkaa, joka tähän mennessä ei ole juuri muuta kuin epäonnistunut, mutta jota nykyhallitus yrittää yhä epätoivoisesti jatkaa.

Keskeistä esityksessä on tutkimustyön sitominen liiketoimintaan ja yrittäjyyshenkeen. Tällä tarkoitetaan tutkijoiden yhteistyön lisäämistä liike-elämän ja teollisuuden kanssa sekä koulutusorganisaatioiden palvelujen myyntiä, mutta myös yrittäjyyden ajattelu- ja toimintamallien kokonaisvaltaista tuomista korkeakouluorganisaatioihin, joiden työkulttuurissa egoistinen markkinahenkisyys on aiemmin ollut varsin vierasta.

Esityksessä tutkijoista halutaan tehdä yrittäjiä, jotka paitsi myyvät osaamistaan ja kilpailevat oman pääomansa edellytyksistä korkeakoulumarkkinoilla, myös ottavat kokonaisvaltaisemmin vastuun taloudellisesta pärjäämisestään työssään. Tutkijayrittäjän tulee koota hankerahoitusta kaikista mahdollisista lähteistä ja brändätä jatkuvasti itseään. Hänen tulee korvenraivaajan tavoin kestää huonot ajat ja kasvattaa ansioluetteloa työttömänäkin.

Viime päivien uutisoinnissa tällaisesta tutkijayrittäjyydestä kertovat räikeimmin halu vähentää tutkijoiden määrää eli tehdä korkeakouluissa entistä enemmän soveltavaa tutkimusta entistä pienemmällä työntekijämäärällä. Uutisoinnissa ja esityksessä nostettiin esiin myös tavoite luoda korkeakouluihin määräaikaisjärjestelyjä, joilla tutkijat voivat kokeilla itsenäistä yrittäjyyttä ja tarvittaessa palata tämän jälkeen takaisin tutkijoiksi korkeakoulujen palkkalistoille.

Tämän toteuttaminen on reaalisesti hyvin hankalaa nykyisessä tilanteessa, jossa valtaosa tutkijapaikoista perustuu lyhytaikaiselle projekteista tulevalle rahoitukselle. Kuinka toteuttaa kahden vuoden yrittäjäkokeilu, jos työsuhde korkeakouluun on alun alkaen vuoden mittainen pätkätutkimussuhde?

Tutkijayrittäjäksi ryhtyminen saattaa lisätä yksilöllistä autonomiaa, mutta se voi muodostua myös pakoksi. Tulos on todennäköisesti sama kuin monilla yksin- tai näennäisyrittäjillä ja freelancereilla: iso organisaatio ulkoistaa toiminnan taloudellisen vastuun yksin toimivalle yrittäjälle, ja työntekijän edut ja oikeudet riisutaan. Samalla pystytään polkemaan tutkijan työn hintaa, koska se määräytyy monopolimaisessa työmarkkinasuhteessa vailla työn myyjän mahdollisuutta etujärjestöjen neuvottelemiin sopimuksiin. Suurimmalle osalle tutkijoita esityksessä maalailtu tulevaisuus tuleekin tarkoittamaan itsensä ja arkensa uhraamista entistä epävarmemmissa olosuhteissa ja pienemmällä palkalla.

Tutkimukselliset innovaatiot vaativat aikaa ja turvallisia työsuhteita sekä tiedeyhteisön tukea ja apua. Tutkimukset, selvitykset ja kansainväliset esimerkit ovat osoittaneet, että niitä syntyy huonoiten jatkuvan uudistamis- ja kehittämishybriksen tilassa tai silloin, kun tutkijan täytyy kamppailla asemastaan työmarkkinoilla tai kilpailla toisia tutkijoita vastaan. Menestyksekäs tutkimustyö edellyttää, että tutkija voi rauhassa keskittyä työhönsä ja organisaatio ydintehtäviensä kypsyttelemiseen.

Korkeakoulutyöntekijöiden ammattiyhdistysten kannanotot ja tutkimushenkilöstön keskuudessa tehdyt kyselyt osoittavat, että uusien, epävarmuutta lisäävien rakenneuudistusten sijaan tarvittaisiin pitkiä, varmoja ja riittävästi palkattuja työsuhteita. Lisäksi aika huutaa kuuntelevaa henkilöstöpolitiikkaa, hyvää johtamista ja selkeitä demokraattisia organisaatiokäytäntöjä sekä panostamista Suomessa lapsenkengissä olevaan tutkijakoulutukseen. Kun nämä pystytään tarjoamaan, uskoisimme pääministerinkin kykenevän huomaamaan, että korkeakoulujen tutkijat ja opettajat ovat tuottavia, innovatiivisia ja yritteliäitä ilman heidän työmarkkina-asemaansa heikentäviä ”uudistuksiakin”.

YTM & KM Esko Harni tekee väitöskirjaa yrittäjyyshenkisyydestä.

YTT, dosentti & yliopistonlehtori Miikka Pyykkönen on juuri julkaissut Ylistetty yrittäjyys -nimisen tietokirjan yrittäjyyden eetoksesta.

Julkaisu Tutkimus- ja innovaationeuvoston esitys uhkaa korkeakoulujen tutkimusta ja innovatiivisuutta ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Aleksanteri Suuren ja Diogeneen tunnetussa kohtaamisessa oli kyse siitä, kumpi on todellinen kuningas: tynnyrissään elävä askeetikko vai maailmaa hallitseva keisari. Kyse oli paitsi vallasta myös siitä, kummalla on täydellisempi autonomia – kaikkeen kykenevällä keisarilla vai tynnyrissä asuvalla ja kaikkia asemia epäilevällä kyynikko Diogeneella.

Kyynisyys puhuttaa myös Alexander Stubbia. Snellman-säätiön talviseminaarissa 16. joulukuuta 2014 pitämässään puheessa hän toteaa seuraavasti:

”Haluan viedä tätä maailmankolkkaa eteenpäin, Suomea eteenpäin. Kansainvälistä Suomea, jossa on hyvä elää. Myönnän, että tässä on pateettinenkin sävy. Mutta on aivan turha pelätä kyynisyyttä sellaisen asian kanssa, mihin uskoo.”

Edellä siteerattu puhe ei ole ainoa yhteys, jossa Stubb varoittaa kansalaisia kyynisyyden lamauttavasta voimasta. Seura-lehden etukannessa pääministeri kertoo kyynisyyden olevan ”sairaus”.

Miksi kyynisyys koetaan uhkana? Mitä tekemistä kyynisyydellä on kansainvälisen Suomen luomisessa? Miksi pääministeri kokee tarpeelliseksi patologisoida kyynisyys sairaudeksi?

Analysoin seuraavassa lyhyesti Stubbin poliittiselle retoriikalle ominaista kyynisyyspuhetta psykopolitiikan näkökulmasta. Kuvaan tapoja, joilla Stubb puhuu kyynisyydestä ja sitä, kuinka nämä puhetavat mukailevat nykykapitalismille ominaisia hyväksyvän läsnäolon, onnellisuuden ja joustavuuden ihanteita.

Psykopolitiikka

Psykopolitiikalla tarkoitetaan laajasti ymmärrettynä kaikkia niitä tapoja, joilla psykologiasta ja muista psy–alkuisista tieteistä tutut käsitteet ja järkeilyn tyylit vuotavat sekä leviävät esimerkiksi arkiseen kanssakäymiseen ja poliittiseen retoriikkaan (Kivivuori 1996). Useimmat tietävät, mitä freudilainen lipsahdus tarkoittaa. Poliittisessa retoriikassa taas on tapana paljastaa asioiden todellinen olemus tai syyttää vastapuolta epäaitoudesta. Aito minuus ja autenttinen läsnäolo puolestaan ovat jo arkipäivää esimerkiksi työprosessin hallintaa koskevassa kielenkäytössä.

Psykologiasta tutuilla järkeilyn tyyleillä ja käsitteillä on ollut merkittävä rooli myös poliittisissa protestiliikkeissä. Esimerkiksi yhdysvaltalaisessa 1960-luvun lopun opiskelijaliikkeen ohjelmajulistuksissa vilisivät tiuhaan Abraham Maslowin ja Carl Rogersin humanistisesta psykologiasta tutut näkemykset minuudesta, itsensä toteuttamisesta ja kokemuksellisuudesta.

Psykopolitiikassa ei ole kysymys siitä, että psykokulttuuri välttämättä ajallisesti tai olemuksellisesti edeltäisi politiikkaa ja valtarakenteita. Psykokulttuurista tuttu kieli ja käsitteet kuitenkin tarjoavat tärkeitä välineitä poliittiselle retoriikalle sekä ihmisten itseymmärryksen muotoutumiselle.

Tapaus Stubb

Alexander Stubb on käsitellyt kyynisyyttä lukuisissa eri yhteyksissä: haastatteluissa, poliittisissa puheissa ja suositulla Twitter-tilillään. Löydän Stubbin lausunnoista kolme erilaista puhetapaa kyynisyydestä. Ensimmäinen mukailee psykokulttuurille tyypillistä patologisoivaa diskurssia, johon sekoittuu uusliberalistinen ajatus itsestä brändinä, jota ei voida tietoisesti muuttaa menettämättä sen hohtoa:

”Mä en oikein jaksa uskoa sellaseen kyyniseen maailmaan, jossa ajatellaan, että joku asia on aina edeltä mietitty, koska mun mielestä kyynisyys on sairaus […] Mä en tykkää kyynisyydestä, ja se jos mä nyt rupeaisin miettimään omaa brändiäni, niin sillon mä olisin kyynistynyt. Mä oon mitä mä oon.” (Ylioppilaslehti 5.9.2014)

Toisessa puhetavassa Stubb näyttäytyy eräänlaisena kansallisena mentorina tai valmentajana, joka yhdistää sujuvasti edellä kuvattuun patologisoivaan retoriikkaan länsimaisesta zen-buddhalaisuudesta tuttuja järkeilyjä mielen avoimuudesta ja notkeudesta:

”Mieltä kannattaa ja voi harjoittaa. Pitäkää mieli avoimena uusille impulsseille. Älkää koskaan kyynistykö. Kyynisyys on minusta sairaus, jossa oletat tietäväsi kaikesta kaiken tai mitä joku ajattelee. Olkaa uteliaita.”

Kolmanneksi Stubb puhuu kyynisyydestä arvostellessaan kriittistä asiantuntijapuhetta ja sen negatiivisia vaikutuksia tuottavaa sävyä:

”Välillä kun seuraa ns. asiantuntijakeskustelua, niin jää kuva, että Suomessa pääsee älyköksi vain kritiikillä ja pessimismillä.”

Psykotekniikat ja onnellisuuden hallinta

Se, että Stubb puhuu usein juuri kyynisyydestä ja sen lamauttavista vaaroista, kertoo olennaisia asioita nykykapitalismille ominaisesta eetoksesta.

Onnellisuudesta, hyväksyvästä ja tietoisesta läsnäolosta sekä mielen avoimuudesta on tullut keskeisiä hallinnan ja organisoinnin välineitä. Esimerkiksi länsimaisesta zen-buddhalaisuudesta lainatut mindfulness-tekniikat ovat muodostaneet valtavat palvelumarkkinat (Williams & Kabat-Zinn 2013).

Etenkin suuret teknologia- ja sijoitusyritykset ovat ottaneet mindfulnessin käyttöön työpaikoillaan pyrkimyksenään lisätä työntekijöidensä tuottavuutta. Konsulttirintamalla on puolestaan syntynyt tuhansittain yrityksiä ja palveluntarjoajia, jotka myyvät mindfulness-tekniikoita niin yksityisille henkilöille, yrittäjille kuin työntekijöillekin – lääkkeeksi muun muassa masennuksen ja stressin hoitoon, luovuuden ja keskittymiskyvyn lisäämiseen, laihdutuksen avuksi sekä flunssan ja ihottuman hoitoon. Time-lehti onkin julistanut mindfulness-vallankumouksen alkaneen (Saari 2015, tulossa).

Kirjassaan Happiness as Enterprise sosiologi Sam Binkley (2014) on osoittanut, kuinka juuri onnellisuudesta (laajasti ymmärrettynä) on tullut uusliberalistisen hallinnallisuuden keskeinen strategia. Binkleyn mukaan onnellisuus ei ole enää missään määrin henkilökohtainen asia, jota saattaa vain toivoa ja joka ikään kuin sattuu yksittäisen ihmisen kohdalle, kuten esimerkiksi Weberin analysoima ja modernille kapitalismille suuntaa antanut kalvinistinen predestinaatio-oppi opetti.

Onnellisuudesta on tullut tieteellisen, medikaalisen ja ennen kaikkea “positiivisen psykologian” tuottama järkeilyn tyyli, eräänlainen “abstrakti kone”, joka tarjoaa mahdollisuuksia kaupallisten psykotekniikoiden hyödyntämiselle niin yritysmaailmassa, kouluissa, armeijassa kuin finanssitalouden suunnittelussa.

Onnellisuudesta on tullut eräänlainen pakko (Ahmed 2010), joka edellyttää ihmiseltä joustavuutta, luovuutta, mielen avoimuutta ja plastisuutta. Näin onnellisuudessa ei ole kyse vain hyvinvoinnin lisäämisestä, vaan myös hallinnan tekniikoista, joiden kautta joustavaa, vastaanottavaa ja ympäristönsä hyväksyvää uusliberaalia subjektiviteettia pyritään rakentamaan.

Stubb ja Diogeneen haaste

Stubbin puhetavat kyynisyydestä sairautena mukailevat edellä kuvattua zen-kapitalismin henkeä. Nämä puhetavat patologisoivat kyynisyyden länsimaista psykokulttuuria mukaillen sairaudeksi, tarjoavat tähän sairauteen lääkkeeksi mielen avoimuutta ja notkeutta, mutta myös normatiivisesti kritisoivat esimerkiksi asiantuntijapuheenvuoroja pessimistisiksi.

Aleksanteri Suurelle Diogeneen – tuon “hulluksi tulleen Sokrateen” – kyynisyys näyttäytyi skandaalina, sillä kyynikon minuus ei ole muuttumaton eikä hänen sielunsa pysyvä. Diogenea oli mahdoton hallita: hän oli itsepäisesti milloin mitäkin. Mutta jos Diogeneen taito muuttaa minäänsä luovasti on kyynikon malli par exellence, miksi Stubb kokee kyynisyyden niin uhkaavana? Eikö Stubb itse argumentoi juuri tämänkaltaisen kyynisyyden puolesta puhuessaan mielen avoimuudesta ja uteliaisuudesta pessimistisen kyynisyyden vastakohtana?

Kenties, mutta lopulta Diogenes ja Stubb puhuvat täysin eri asioista. Siinä missä Stubbin retoriikassa kyynisyys näyttäytyy joustavuuden, mielen avoimuuden ja onnellisuuden vastakohtana, Diogeneelle kyse oli tavasta vastustaa ympäröivän yhteiskunnan normatiivisia vaatimuksia, kykyä olla milloin mitäkin.  Se, mikä Diogenea ja Stubbin poliittista retoriikkaa kuitenkin yhdistää, on kyynisyyden vahva yhteys poliittiseen hallintaan – joko siihen mukautumisena tai sen vastustamisena.

Lähteet

Ahmed Sarah, The Promise of Happiness, Duke University Press 2010.

Binkley Sam, Happiness as Enterprise, Suny Press 2014.

Kiviniemi Janne, Psykopolitiikka, Hanki ja Jää 1996.

Saari, Antti, ”Läsnäolon kaksoissidos. Mindfulness opetustyössä”, teoksessa Työruumis jälkiteollisessa palvelutaloudessa, tulossa 2015.

Williams Mark & Kabata-Zinn Jon, Mindfulness: Diverse Perspectives on its Meaning, Origins, and Applications, Routledge 2013.

Artikkelikuva: lil_foot_ / Pixabay

Julkaisu Alexander Stubbin psykopolitiikka ja Diogeneen haaste ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.