Maahanmuuttopolitiikassa on käynnissä ennennäkemätön paradigman eli ajatusmaailman muutos. Suomessa asuvien ulkomaalaisten oikeuksia heikennetään kautta linjan: tämä koskee yhtä lailla perheen, työn, opintojen kuin kansainvälisen suojelun vuoksi Suomeen muuttaneita. Samalla heidän elämäänsä luodaan merkittävää epävarmuutta.

Heikennyksiä tehdään pistemäisesti useilla lakimuutoksilla arvioimatta niiden kokonaisvaikutuksia, jotka tulevat todennäköisesti olemaan yksittäisiä muutoksia suuremmat. Käymme tässä tekstissä läpi viidessä eri lakiesityksessä ehdotettuja muutoksia, mutta muutoksia on enemmän ja niitä on hallitusohjelman mukaisesti tulossa vielä lisää. Muutoksilla heikennetään erityisesti turvapaikanhakijoiden ja pakolaisten oikeuksia. Käymme seuraavassa läpi, millaisia nämä muutokset ovat ja mitä ne käytännössä tarkoittavat.

Turvapaikanhaku estetään

Ensimmäinen lakimuutos eli niin sanottu käännytyslaki käytännössä estää turvapaikkahakemuksen jättämisen tietyissä paikoissa ja tilanteissa. Aihetta on käsitelty aiemminkin Politiikasta-lehdessä eri näkökulmista, mutta tässä keskitymme lukuisten eri lakimuutosten kokonaisuuteen.

Niin sanottu käännytyslaki ei ollut osa hallitusohjelmaa, vaan sen valmistelun laukaisi lisääntynyt turvapaikanhakijoiden tulo itärajan yli syksyllä 2023. Tuolloin itärajan ylitti noin 1300 turvapaikanhakijaa. Koska turvapaikanhakijoita muutoin tuli vähemmän, pysyi heidän kokonaismääränsä normaalin vaihtelun rajoissa. Joulukuussa 2023 raja suljettiin toistaiseksi, ja vuonna 2024 turvapaikanhakijoita on tullut rajan yli viisi kertaa: kolme kertaa tammikuussa (Yle: 10.1.2024, 12.1.2024, 25.1.2024), kerran helmikuussa ja maaliskuussa, yhteensä 35 ihmistä.

Turvapaikan hakeminen on ihmisoikeus, jonka tarkoitus on suojella ihmisiä vainolta, kuten poliittiselta väkivallalta ja vankeudelta, kidutukselta ja muulta epäinhimilliseltä kohtelulta. Käännytyslaki mahdollistaa sen, että Suomen ei enää tarvitse ottaa turvapaikkahakemuksia vastaan tietyillä osilla rajaansa. Käytännössä rajavartijat velvoitetaan estämään turvapaikanhakijoita ylittämästä rajaa tai poistamaan rajan ylittäneet turvapaikanhakijat tarvittaessa voimakeinoin Suomesta.

Lakiehdotuksen mukaan turvapaikkahakemuksen saisi jättää, jos vaikuttaisi ilmeiseltä, että hakija on oikeutettu turvapaikkaan. Tämä on juuri se asia, mitä varten normaali turvapaikkaprosessi on olemassa. Käsittely kestää Maahanmuuttoviraston erityisesti siihen koulutetuilta ammattilaisilta yleensä kuukausia. Rajavartioiden edellytettäisiin tekevän vastaava arvio ohimenevässä rajakohtaamisessa, mikä ei käytännössä ole mahdollista.

Turvapaikan hakeminen on ihmisoikeus, jonka tarkoitus on suojella ihmisiä vainolta, kuten poliittiselta väkivallalta ja vankeudelta, kidutukselta ja muulta epäinhimilliseltä kohtelulta.

Turvapaikkahakemuksen saisi jättää myös, jos hakija olisi haavoittuvassa asemassa, esimerkiksi lapsi tai vammainen. Kaikki haavoittuvuudet – esimerkiksi kidutuksesta, seksuaalisesta väkivallasta tai ihmiskaupasta selviytyminen tai kuuluminen seksuaalivähemmistöön – eivät kuitenkaan näy päälle päin. Myös haavoittuvuuden tunnistaminen on tavallisesti pitkäkestoinen prosessi, jota hoitavat erityisesti tähän koulutetut ammattilaiset usein moniammatillisessa yhteistyössä.

Mahdollinen uusi käännytyslaki ei takaa sitä, että lasten vanhemmat saisivat jättää turvapaikkahakemuksen yhdessä lastensa kanssa, vaan vaarana on, että lapset ja vanhemmat joutuisivat eroon toisistaan. Edes haavoittuvassa asemassa olevien turvapaikkahakemuksia ei tarvitsisi ottaa vastaan, jos rajan ylittäjiä tulisi yhdellä kertaa suuri määrä, tai jotkut heistä käyttäisivät väkivaltaa.

Oikeusoppineet ovat kommentoineet useassa yhteydessä, myös mediassa ja perustuslakivaliokunnassa, että lakiehdotus on ristiriidassa Suomen perustuslain ja kansainvälisten sitoumusten kanssa. Hallitus ei ole tätä suoraan esimerkiksi mediassa tunnustanut eikä ottanut siihen kantaa, vaan päinvastoin hallitus on korostanut, että kyse ei ole maahanmuuttopolitiikasta vaan rajaturvallisuudesta. Lain mahdollistamat ihmisoikeusloukkaukset kuitenkin kohdistuvat nimenomaan turvapaikanhakijoihin.

Turvapaikkakäsittelyä heikennetään

Jos hakija onnistuu jättämään turvapaikkahakemuksensa, toisen rajamenettelyä koskevan lakimuutoksen mukaan entistä useampi hakemus tullaan arvioimaan niin sanotusti nopeutetussa menettelyssä. Tämä tarkoittaa, että turvapaikkatutkinta voi jäädä pinnalliseksi, erityisesti jos ihminen ei jo hakemusta jättäessään osaa ja uskalla riittävällä tavalla kertoa turvapaikkaperusteistaan.

Rajamenettelyn myötä osa turvapaikanhakijoista ei myöskään saisi liikkua Suomessa vapaasti, vaan heidät velvoitettaisiin asumaan käsittelyn ajan suljetussa keskuksessa. Rajamenettely perustuu EU-direktiiviin, jota Suomi soveltaa ankarasti. Direktiivin mukaan keskuksiin ei suljettaisi yksintulleita alaikäisiä, mutta Suomessa menettely koskisi myös heitä.

Nämä toimet ovat erityisen ongelmallisia varsinkin haavoittuvassa asemassa oleville turvapaikanhakijoille. Esimerkiksi kidutuksen tai seksuaalisen väkivallan uhrilla tai seksuaalivähemmistöön kuuluvalla voi olla vaikeuksia kertoa kokemuksistaan riittävästi rajaviranomaiselle, jolloin hän todennäköisemmin ohjautuu nopeutettuun prosessiin ja rajamenettelyn piiriin. Nopeutettu menettely tarkoittaa myös sitä, että hakijalla on vähemmän aikaa löytää tarvitsemaansa apua ja tukea, jotta hän voisi tuoda kokemuksensa esille. Suljettuihin keskuksiin sijoitetuilla voi nopeutetun käsittelyn lisäksi olla eristyneisyytensä vuoksi vaikeuksia saada tarvitsemaansa tukea esimerkiksi järjestöiltä.

Nopeutettu menettely tarkoittaa myös sitä, että hakijalla on vähemmän aikaa löytää tarvitsemaansa apua ja tukea, jotta hän voisi tuoda kokemuksensa esille. Suljettuihin keskuksiin sijoitetuilla voi nopeutetun käsittelyn lisäksi olla eristyneisyytensä vuoksi vaikeuksia saada tarvitsemaansa tukea esimerkiksi järjestöiltä.

Hallitusohjelman mukaisesti turvapaikkakäsittelyä on tarkoitus heikentää myös poistamalla hakijalta oikeus puhuttelupöytäkirjan läpikäyntiin. Turvapaikkapuhuttelu on tilaisuus, jossa hakijalla on oikeus ja velvollisuus kertoa turvapaikkaperusteistaan, mikä tekee puhuttelusta turvapaikkakäsittelyn tärkeimmän yksittäisen tilanteen. Puhuttelun aikana puhuttelija kirjaa kysytyt kysymykset ja kerrotut asiat pöytäkirjaan. Turvapaikkapäätös perustuu pitkälti tähän pöytäkirjaan, ja siksi turvapaikanhakijan oikeusturvan kannalta on olennaista saada tarkastaa siihen kirjatut asiat. Muutoin turvapaikkapäätös voi perustua virheellisesti kirjattuihin tietoihin.

Hallitusohjelman mukaan niin sanottua vapaaehtoista paluuta tullaan tuomaan esille jo turvapaikkapuhuttelussa. Tavoitteena siis lienee, että ihmiset eivät edes odottaisi turvapaikkapäätöstä, vaan poistuisivat jo ennen sitä. Näin Suomen ei tarvitsisi tutkia turvapaikan tarvetta tai myöntää sitä.

Turvapaikanhausta rangaistaan

Kolmas eli niin sanottu kaistanvaihdon estävä lainmuutos tarkoittaa, että turvapaikkaa Suomesta hakenut ja sittemmin työllistynyt tai opiskelupaikan löytänyt ihminen ei enää voisi saada oleskelulupaa työn, yrittäjyyden tai opintojen perusteella Suomesta haettuna. Väliä ei olisi sillä, onko hakija vielä turvapaikkaprosessissa – eli odottaako hän vielä päätöstään – tai vetääkö hän turvapaikkahakemuksensa pois käsittelystä. Pelkästään turvapaikkahakemuksen jättäminen johtaisi siis siihen, että oleskelulupaa työn tai opintojen perusteella ei myönnettäisi.

Entiselle turvapaikanhakijalle ainoa tapa saada oleskelulupa työn tai opintojen perusteella olisi palata kotimaahansa ja hakea lupaa sieltä. Toisin sanoen jo Suomeen kotoutunut ihminen lähetettäisiin takaisin kotimaahansa sen sijaan, että hän voisi jäädä tukemaan suomalaista yhteiskuntaa osaamisellaan.

Laki onkin ongelmallinen yhdenvertaisuuden kannalta – se asettaa turvapaikkaa hakeneet epätasa-arvoiseen asemaan kaikkien muiden oleskelulupatyyppien hakijoiden kanssa. Laki rankaisee niitä, jotka ovat hakeneet turvapaikkaa, poistamalla näiltä mahdollisuuden normaaleihin elämänmuutoksiin, joka taataan kuitenkin kaikille muille.

Lakimuutos ei koske muilla oleskeluluvilla Suomeen tulleita. Opiskelijat tai perheen perusteella muuttaneet voisivat siis edelleenkin vaihtaa kaistaa työperustaiselle luvalle ja päinvastoin. Laki onkin ongelmallinen yhdenvertaisuuden kannalta – se asettaa turvapaikkaa hakeneet epätasa-arvoiseen asemaan kaikkien muiden oleskelulupatyyppien hakijoiden kanssa. Laki rankaisee niitä, jotka ovat hakeneet turvapaikkaa, poistamalla näiltä mahdollisuuden normaaleihin elämänmuutoksiin, joka taataan kuitenkin kaikille muille.

Niin sanottu kaistanvaihdon estävä lakimuutos perustuu olennaisesti sellaiseen ihmiskuvaan, jossa turvapaikanhakijat – ja erityisesti kielteisen päätöksen saaneet turvapaikanhakijat – nähdään ansiottomina maahanmuuttajina ja järjestelmän väärinkäyttäjinä. Turvapaikan saaminen on kuitenkin vaativaa ja monimutkaista, eikä kielteisen turvapaikkapäätöksen saaminen, saati turvapaikan hakeminen sinänsä kerro hakijan vääristä tarkoitusperistä

Muutos on omiaan lisäämään paperittomuutta Suomessa. Jatkossa myöskään paperittomat eivät enää voisi saada oleskelulupaa työn, opintojen tai edes perhesiteiden perusteella ilman, että he ensin palaavat kotimaahansa. Tämä lisää toivottomuutta ja näköalattomuutta sekä todennäköisyyttä varjoyhteiskunnan syntymiseen, ja on siksi pitkällä aikavälillä omiaan aiheuttamaan turvattomuutta ja epävakautta suomalaisessa yhteiskunnassa .

Epävarmuutta lisätään

Niidenkin kohdalla, jotka onnistuvat hakemaan turvapaikkaa ja saamaan suojelua, epävarmuuden aikaa Suomessa pidennetään.

Pakolaisasema on mahdollista ottaa pois, jos tarvetta sille ei enää ole. Käynnissä olevan Endings – Refuge, Time, and Space -hankkeemme alustavan tutkimuksen mukaan Maahanmuuttovirasto on tähän asti ottanut suojelun tarpeen tutkintaan, jos näyttää siltä, että hakija on jollain tavalla omalla toiminnallaan osoittanut, että tarve on saattanut poistua. Tällaista toimintaa ovat esimerkiksi kotimaahan matkustaminen ja kotimaan passin hankkiminen tai uusiminen. Myös rikostuomiot ovat johtaneet pakolaisaseman harkintaan.

Toisin sanoen Suomesta pakolaisaseman saanut on voinut elää Suomessa varsin turvassa niin kauan, kun hän ei omalla toiminnallaan ole niin sanotusti rikkonut pelisääntöjä. Tähän on kuitenkin tulossa muutos: hallituksen kansainvälisen suojelun tiukennuksia koskevan neljännen lakimuutoksen mukaan kansainväliseen suojeluun perustuvia lupia lyhennetään ja suojelun tarve tutkitaan joka kerta lupaa uusittaessa. Pakolaisaseman saaneille tämä tarkoittaa kolmen, ja toissijaisen suojelun kohdalla yhden vuoden arviointiväliä.

Tämä tulee todennäköisesti lisäämään Maahanmuuttoviraston työmäärää, ja lisäksi se asettaa kansainvälistä suojelua saaneiden elämän lähes jatkuvaan, 1–3 vuoden välein toistuvaan epävarmuuden tilaan.

Epävarmuutta lisäävät myös suunnitellut muutokset pysyvään oleskelulupaan ja kansalaisuuteen. Pysyvään oleskelulupaan vaadittavaa asumisaikaa ollaan hallitusohjelman mukaan pidentämässä neljästä kuuteen vuoteen, ja kansalaisuuteen vaadittavaa asumisaikaa viidennen lainmuutoksen myötä viidestä kahdeksaan vuoteen, kuitenkin ollen viisi vuotta esimerkiksi niillä, jotka täyttävät kielitaitoedellytyksen tai joilla on suomalainen puoliso.

Tämä muutos iskee erityisesti turvapaikanhakijoihin, sillä aiemmin heidän asumisaikansa on laskettu turvapaikkahakemuksen jättämisestä, nyt ehdotetun muutoksen mukaan vasta oleskeluluvan saamisesta. Näiden välillä saattaa mennä jopa useita vuosia.

Aiemmin suomalainen politiikka on pyrkinyt takaaman pitkäaikaista suojelua ja samalla varmuutta pakolaisten elämään. Uusi epävarmuutta monin tavoin luova ajattelutapa muuttaa tätä perustavanlaatuisesti.

Pysyvään oleskeluluvan ehtoihin ollaan lisäksi lisäämässä kielitaitovaatimus ja työssäoloehto. Muutokset tulevat lisäämään epävarmuutta erityisesti haavoittuvassa asemassa olevien pakolaisten keskuudessa. Tällaisia ryhmiä ovat muun muassa ne, joiden työllistyminen on vaikeaa terveysongelmia takia tai joiden on hankala oppia Suomea riittävän hyvin esimerkiksi luku- ja kirjoitustaidottomuuden tai mielenterveysongelmien vuoksi.

Kansainvälisessä suojelussa on yleensä kyse suojelun tarpeesta, joka juontuu henkilökohtaisista syistä kuten uskonnosta, poliittisista mielipiteistä tai seksuaalisesta suuntautumisesta, tai äärimmäisen väkivaltaisesta konfliktista hakijan kotimaassa. Tällainen suojelun tarve on yleensä pitkäaikainen, koska sen syyt harvoin poistuvat muutaman vuoden kuluessa.

Aiemmin suomalainen politiikka on pyrkinyt takaaman pitkäaikaista suojelua ja samalla varmuutta pakolaisten elämään. Uusi epävarmuutta monin tavoin luova ajattelutapa muuttaa tätä perustavanlaatuisesti. Ajattelutavan muutos ei kuitenkaan näy selkeästi nyt tehtävissä lakimuutoksissa, koska niitä ei tehdä tai arvioida kokonaisuutena vaan ainoastaan pistemäisesti.

Suomalaisen yhteiskunnan kannalta on tärkeää kysyä, miten nämä toimet vaikuttavat kotoutumiseen tai pakolaisten haluun rakentaa elämäänsä Suomessa tilanteessa, jossa he joutuvat elämään jatkuvassa epävarmuudessa siitä, saavatko he oikeastaan jäädä ja kuulua suomalaiseen yhteiskuntaan.

VTT Erna Bodström työskentelee erikoistutkijana Siirtolaisuusinstituutin pakolaisuuden päättymistä tutkivassa Endings-hankkeessa (Koneen säätiö 2023–26). Bodströmin tutkimukset ja asiantuntijuus liittyvät turvapaikanhakuun, turvapaikkakäsittelyyn ja turvapaikkapolitiikkaan.

D.Phil. Eveliina Lyytinen toimii vanhempana tutkijana Siirtolaisuusinstituutin perheenjäsenten karkotettavuutta tutkivassa INDEFI-hankkeessa (Suomen Akatemia 2021–25) sekä Endings-hankkeen johtajana. Lyytinen on tutkinut muun muassa kaupunkipakolaisten suojelua ja turvapaikanhakijoiden maasta poistamisia.

Artikkelikuva: Blake Guidry / Unsplash

Julkaisu Turvapaikkapolitiikan uusi suunta: Epävarmuuden paradigma ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Ei tietä kotiin -dokumentti kertoo Charlesista, jonka tarinan taustalla on Keski-Afrikassa sijaitsevan Kongon demokraattisen tasavallan vuosikymmeniä kestäneet konfliktit ja niiden aiheuttama ihmisten pakkomuutto.

Elokuvan Ei tietä kotiin alussa tummaihoinen mies ja tyttö istuvat suomalaisessa metsässä lukemassa swahilinkielistä kirjaa afrikkalaisista metsän eläimistä.

Alkukuvaan tiivistyvät elokuvan tärkeimmät teemat, asuinpaikkojen ja sukupolvien väliset suhteet. Mies on tytön isä, Charles. Hän on syntynyt Kongossa, mutta paennut sieltä lapsena Ruandaan ja päätynyt aikuisena miehenä Suomeen.

Tytär, Nadine, on syntynyt Ruandassa, mutta tullut Suomeen pikkulapsena. Häneltä sujuu suomen kieli, swahili vaikuttaa hyvin vieraalta. Charleskin on oppinut suomea varsin hyvin, mutta silti hänellä on vaikeuksia ymmärtää liian nopeasti puhuvaa tytärtään.

Kongon konfliktit

Charlesin ja Nadinen tarinan taustalla ovat Keski-Afrikassa sijaitsevan Kongon demokraattisen tasavallan vuosikymmeniä kestäneet konfliktit ja niiden aiheuttama ihmisten pakkomuutto. Kongon demokraattinen tasavallassa asuu yli 75 miljoonaa ihmistä sadoista eri etnisistä ryhmistä. Maassa on ollut aseellisia konflikteja liki kolme vuosikymmentä. Konflikteissa alueelliset, kansalliset ja paikalliset selkkaukset ovat limittyneet toisiinsa monimutkaisilla ja muuttuvilla tavoilla.

Kongon konflikteissa alueelliset, kansalliset ja paikalliset selkkaukset ovat limittyneet toisiinsa monimutkaisilla ja muuttuvilla tavoilla.

Konflikteihin on useita syitä, kuten maakiistat, luonnonvarojen riistäminen, köyhyys, korruptio, paikallinen poliittinen ja sosiaalinen katkeruus sekä valtiovallan keskinäinen vihanpito. Konflikteihin ovat vaikuttaneet myös kansalaisuuden myöntämiseen liittyvät poliittiset kiistat sekä naapurimaiden levottomuuksien leviäminen maahan.

Länsimaiden sekaantumisesta konflikteihin puhutaan etenkin kongolaisen eliitin keskuudessa. Myös elokuvan Charles pohtii, kuka omistaa Afrikan luonnonvarat, mistä silmitön väkivalta nousee ja onko hän pakolaisena aina matkalla pääsemättä enää kotiin.

Kongon demokraattisen tasavallan konflikteja ja väkivaltaa ei voi ymmärtää ilman toiseuden käsitettä, joka Suurten järvien alueella Afrikassa liitetään useisiin ”objektiivisiin” kriteereihin, kuten kieleen, alkuperäiseen kotimaahan, asuinpaikkakuntaan ja etnisyyteen, johon kuuluu myös ihmisen ulkoinen olemus eli niin sanottu ”kehon kartta”.

Kongon demokraattisessa tasavallassa toiseuteen liitetyt ajatukset ja käytänteet ovat läheisesti kytköksissä kansalliseen ja alueelliseen politiikkaan. Vaikka Kongon konflikteja ei voi pelkistää etnisiksi, ovat etnisyys ja sosiaaliset rajanvedot tärkeitä väkialtaisuuksien syiden ymmärtämisessä.

Etnisyys ja sosiaaliset rajanvedot ovat tärkeitä Kongon väkialtaisuuksien syiden ymmärtämisessä.

Etnisyyteen liittyen ihmisten kehollisuutta ja ulkonäköä on Kongon demokraattisen tasavallan konflikteissa käytetty väkivallan kohdentamiseen. Henkilöitä, jotka edustavat kehon piirteiden perusteella tunnistettavaa etnistä vähemmistöä, on vainottu ulkonäköön liittyen. Lisäksi henkilöitä, joiden vanhemmat tulevat eri ryhmistä, on otettu väkivallan ja vainon kohteeksi heidän ”epäpuhtautensa” takia.

Fyysisen ulkonäön lisäksi kieli on kongolaisia toiseuttava tekijä. Elokuvan päähenkilö joutuikin pakenemaan kodistaan Ruandaan juuri etnisyytensä (tutsi), kielensä (kinyaruanda) ja ulkonäkönsä (nenän muoto) vuoksi. Näiden tekijöiden takia häntä pidettiin ruandalaisena – ”kongolaisten vihollisena”. Paetessaan hän oli vain 10-vuotias poika, joka ei edes tiennyt, mihin heimoon kuului.

Kongolaisten pakomatkat

1990-luvun alusta lähtien Kongon demokraattisen tasavallan konflikteissa on kuollut ainakin neljä miljoonaa ihmistä. Arvioiden mukaan toiset neljä miljoonaa on joutunut pakenemaan kodistaan.

Ensimmäinen laajamittainen pakkomuutto Kongossa koettiin 1990-luvun alkuvuosina. Toinen muutto liittyy niin kutsuttuun ensimmäiseen Kongon sotaan, joka ajoittuu vuosiin 1996–1997. Kun tuhansia hutuja pakeni Ruandan kansanmurhaa Kongoon, levisi maahan ideologia siitä, että kaikki alueen tutsit tuli tappaa. Sodan aikana tämä ideologia laitettiin käytäntöön, ja se vaikuttaa myös elokuvan Charlesin kerronnassa.

Kolmas laaja pakkomuutto tapahtui toisen Kongon sodan (1998–2003) aikana. Vuoden 2003 rauhansopimuksen jälkeen Kongossa on edelleen koettu useita levottomuuksia ja niiden seurauksena laajaa pakkomuuttoa.

Vuonna 2018 Yhdistyneet kansakunnat on käynnistänyt laajamittaisen humanitaarisen avun kampanjan Kongon demokraattiselle tasavallalle. Tänä vuonna jopa 13 miljoonaa kongolaista tarvitsee elintärkeää avustusta, johon on varattava ainakin 1,7 miljardia Yhdysvaltojen dollaria.

Kongon sisällä elää tällä hetkellä 4,35 miljoonaa maan sisäistä pakkomuuttajaa. Lisäksi naapurimaissa elää yli 500 000 kongolaista pakolaisina.

Useilla pakomatkoilla, kuten elokuvassa nähdyssä Charlesin tapauksessa, turvaa on ensin yritetty hakea maan sisällä, minkä epäonnistuttua pako on jatkunut ensin naapurimaihin, sitten pidemmälle aina Eurooppaan asti. Suomeen kongolaisia on tullut kiintiöpakolaisina vuodesta 2007 alkaen vuosittain, tähän mennessä noin 1 400 henkeä, ja tämän vuoden kiintiössäkin on varattu paikkoja kongolaisille.

Charlesin vaimo, Judith, ja lapsi, Nadine, pääsivät Ruandasta kiintiöpakolaisina Suomeen. Kummastusta herättää se, että Nadinen isä, Charles, ei päässyt Suomeen heidän mukanaan, vaan joutui hakeutumaan Suomeen omatoimisesti turvapaikanhakijana. Tähän lienee ollut syynä, ettei heidän avioitumistaan Ruandassa ollut tunnustettu viralliseksi. Suomessa perhe on kasvanut kolmella tyttärellä.

Charles lähtee Ruandaan vierailemaan äitinsä ja sisarustensa perheiden luona. Sukulaiset ovat pettyneitä, kun Charles ei tuo perhettään mukanaan ja niin on hän itsekin: se oli ollut tarkoitus, mutta vaimo oli viime hetkellä perääntynyt eikä ollut lähtenyt mukaan. Niinpä Charlesin äiti ei tapaa poikansa lapsia eikä veljentytär serkkujaan. Charles ei voi esitellä tyttärilleen seutua, jolla heidän juurensa ovat, kuten olisi halunnut.

Charles elää useassa maassa: Suomi, Ruanda ja Kongo kietoutuvat hänen elämässään yhteen.

Charles elää useassa maassa: Suomi, Ruanda ja Kongo kietoutuvat hänen elämässään yhteen. Hän haaveilee siitä, että perustaisi koulun kotiseudulleen: ”ensin tie, sitten koulu ja sitten rauha”. Mutta hänen lastensa ja vaimonsa elämä on Suomessa.

Veljentyttärelleen Charles kuvaa suomalaisia kauniisti: he ovat hyviä ihmisiä ja nauravat lasten kanssa. He rakastavat lapsia ja kaikkia ihmisiä. Sen hän jättää kertomatta, että kohtaa itse Suomessa jatkuvasti rasistista ja vihamielistä kommentointia, jopa tappouhkauksia.

Ja vaikka Charles leikkii veljentyttärensä kanssa ajatuksella, että tämä tulisi Suomeen tapaamaan serkkujaan, tuskinpa se toteutuu. Vaikka matkarahat jollain kumman keinolla järjestyisivätkin, Suomi tuskin myöntäisi viisumia perhevisiittiä varten, koska sukulaisten epäiltäisiin hakevan Suomeen päästyään turvapaikkaa.

 DocPoint-dokumenttielokuvafestivaali järjestetään Helsingissä 29.1.–4.2.2018. 

Eveliina Lyytinen, D.Phil., työskentelee erikoistutkijana Siirtolaisuusinstituutissa. Hän väitteli Oxfordin yliopistosta kongolaisten pakolaisten suojelusta Kampalassa, Ugandassa. Outi Lepola, VTT, työskentelee erikoistutkijana Siirtolaisuusinstituutissa. Hän on tutkinut Suomen maahanmuuttopolitiikkaa ja seurannut pitkään erityisesti turvapaikkapolitiikkaa ja -käytäntöjä.

Julkaisu DocPoint: Elämää kolmessa maassa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.