Merkittävintä Turkin perustuslakia koskevan kansanäänestyksen tuloksessa lienee se, että ainoastaan presidentti Recep Tayyip Erdoğan ja hänen kannattajansa hyväksyvät tuloksen. Kuten jo etukäteen ennustettiin, äänestyksen lopputulema oli ristiriitainen. Niin kampanjointi, äänestäminen kuin tuloslaskentakin vaikuttavat epäreilulta ja hämäräperäiseltä.

Virallisen tuloksen mukaan Erdoğanin kyllä-puoli voitti täpärästi ja sinetöi samalla hänen yhden miehen hallintojärjestelmänsä. Ulkopuolisten tarkkailijoiden ja opposition mukaan jopa 2,5 miljoonaa ääntä on kuitenkin saatettu peukaloida keskusvaalilautakunnan laittoman päätöksen vuoksi.

Kaikki oppositiopuolueet, mukaan lukien tasavaltalainen CHP, kurdimielinen HDP ja kansallismielisen MH-puolueen oppositiosiipi, väittävät kansanäänestyksen tuloksen olevan vääristelty. Samalla ne kyseenalaistavat Erdoğanin vallan legitimiteetin ja hallitustavan, jota hän haluaa nyt tyrkyttää. Kansanäänestystuloksen peruuttamista vaativat mielenosoitukset jatkuvat monissa kaupungeissa.

Kansanäänestyksen jälkeen Turkin vahingollinen polarisaatio on noussut uudelle tasolle.

Samaan aikaan jatkuvat myös protestoijien pidättämiset. Kansanäänestyksen jälkeisessä Turkissa ei siis vain oppositio vaan myös AKP kannattajineen on kieltänyt vastustajiensa legitimiteetin.

Tämä on kuin myrkkyä haavoille. Kansanäänestyksen jälkeen Turkin vahingollinen polarisaatio on noussut uudelle tasolle. Siinä kaikki näkevät politiikan taisteluna, josta vain yksi puoli voi selvitä hengissä.

Joka tapauksessa kansanäänestys on jättänyt opposition historialliseen risteyskohtaan: aikooko se yksinkertaisesti unohtaa taistelun nyt, kun keskusvaalilautakunta on hylännyt opposition vetoomuksen, vai aikooko se jatkaa taistelua keinolla millä hyvänsä? Käyttäytyykö oppositio yhä niin kuin Turkki olisi edes nimellisesti demokraattinen maa?

Opposition risteyskohta

Opposition vastareaktio tähän tilanteeseen ratkaisee sen, haihtuuko se pikku hiljaa pois Turkin poliittiselta kartalta. Opposition on jo aika tajuta, että Erdoğanin uudessa Turkissa ei ole tilaa sille. Tämän voi tiivistää periaatteeseen, jolla on historiallinen kaiku: ”yksi maa, yksi lippu, yksi mies”.

Koko yhteiskunta järjestetään uudelleen tämän periaatteen mukaan, joten oppositiolla ei ole enää mahdollisuutta pelata omilla säännöillään. Ainoa vaihtoehto on nousta aktiiviseen vastarintaan ja taistella viimeiseen saakka. Pelkään, että tästä tilanteesta ei ole enää helppoa ulospääsyä.

Ainoa vaihtoehto on nousta aktiiviseen vastarintaan ja taistella viimeiseen saakka.

On vaikea sanoa, ymmärtääkö oppositio tilanteen vakavuuden. Kansanäänestyksen jälkeen pidetyssä lehdistötilaisuudessa tasavaltalaisen oppositiopuolueen tiedottaja Bülent Tezcan ohitti suoran kysymyksen: mitä puolue tekee, jos keskusvaalilautakunta hylkää sen esittämän vastalauseen? Tämä on koko asian ydin.

Lopettaako puolue lopulta Erdoğanin myötäilyn? Tähän myötäilyn politiikkaan on aikojen saatossa kuulunut muun muassa parlamentin valakriisi vuonna 2011, Ankaran kunnallisvaalien ristiriitaisuudet vuonna 2014 sekä presidentinvaalit vuonna 2014.

Kaikissa edellä mainituissa ja lukemattomissa muissa tapauksissa oppositio epäonnisui haastamaan hallinnon toimet, jotka rikkoivat lakia räikeästi. Sen sijaan oppositiota nöyryytettiin, se sortui valehteluun ja alistui Erdoğanin tahtoon.

Oppositio epäonnisui haastamaan hallinnon toimet, jotka rikkoivat lakia räikeästi.

Tämä on johtanut tietynlaiseen pessimismiin, jossa oppositiolla ei ole tarvittavia välineitä pelata Erdoğanin poliittista peliä.

Tämänkaltainen heikko ja hampaaton oppositio on juuri se syy, miksi jopa puolueen omien kannattajien mielestä sen johtajalta, Kemal Kılıçdaroğlulta puuttuu kyky artikuloida kansan viha ja turhautuminen poliittiseksi toiminnaksi. Kılıçdaroğlua ei myöskään koeta todelliseksi vaihtoehdoksi Erdoğanille.

Lopulta opposition kanta onkin riippuvainen Kılıçdaroğlun valinnoista, sillä nationalistinen MHP on käytännöllisesti katsoen kaivanut itselleen kuopan toimiessaan Erdoğanin vasempana kätenä. Kurdimielinen HDP puolestaan pysyy kyvyttömänä tekemään mitään sen jälkeen, kun siitä tuli Erdoğanin vihan kohde vuoden 2015 vaalituloksen seurauksena.

Miten eteenpäin?

Nyt kansanäänestyksen jälkeen oppositiolla näyttää olevan kaksi vaihtoehtoa. Ensimmäisessä vaihtoehdossa lailliset keinot on käytetty loppuun ja tilalle ovat tulleet protestihuudot. Parhaimmillaankin tämä tie voisi johtaa ainoastaan Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen puuttumiseen tilanteeseen.

Tuomioistuimella ei kuitenkaan ole kapasiteettia toimeenpanna päätöksiään ja toisaalta myöskään Erdoğanilla ei ole velvoitetta näitä päätöksiä toteuttaa. Lopulta vaikutus olisi sama kuin Etyjin raportilla: paperilla tarjottuja faktoja, joissa Turkin hallituksen toininta tuomitaan moraalisesti. Tämä tie ei siis johtaisi mihinkään muuhun.

On helppo ennustaa, että ensimmäinen vaihtoehto olisi musiikkia Erdoğanin korville.

On helppo ennustaa, että ensimmäinen vaihtoehto olisi musiikkia Erdoğanin korville. Hän tulkitsisi tilanteen jälleen yhdeksi Turkin sisäisten ja ulkoisten vihollisten hyökkäykseksi, jonka tarkoitus on hankaloittaa maan poliittista ja taloudellista nousua. Samaan tapaan Erdoğan on jo tulkinnut Etyjin raportin.

Oppositiossa tämä tukisi epäilyjä, joiden mukaan tasavaltalaisen CHP:n johto on salaa toivonut kaksipuolue-parlamenttia, jossa he voisivat ”esittää” oppositiota ”pluralistisen demokratian” teatteriesityksessä niin pitkään kuin mahdollista.

Tämä vaihtoehto muuttaisi todennäköisesti Turkin lopulta Azerbaidžanin tai Valko-Venäjän kaltaiseksi maaksi, joissa opposition henkilöhahmot (joita kukaan ei tunne) ottavat osaa lavastettuihin vaaleihin (joita kukaan ei vaivaudu seuraamaan), jotka toteutetaan demokraatttisen julkikuvan vuoksi (johon kukaan ei oikeastaan usko).

Surullista kyllä, tämä vaikuttaa tällä hetkellä todennäköisimmältä vaihtoehdolta.

Opposition toinen vaihtoehto on kieltäytyä olemasta enää puolustuskannalla ja aloittaa niin sanottu passiivinen tottelemattomuus. Tehokkaimmin tämä tapahtuisi koko parlamenttia boikotoimalla ja lisäksi mieluiten kansanedustajien joukkoirtisanomisen kautta.

Toinen vaihtoehto on kieltäytyä olemasta enää puolustuskannalla ja aloittaa niin sanottu passiivinen tottelemattomuus.

Kansanäänestyksen myötä parlamentilla ei ole todellista lainsäädännöllistä valtaa tai kapasiteettia valvoa presidentin vallankäyttöä. Poliittisen järjestelmän puitteissa toimiminen oikeuttaisi presidentin vallan.

Näiden olosuhteiden vallitessa turkkilaisten kansanedustajien pitäisi paradoksaalisesti luopua paikoistaan, mikäli he haluavat suojella asemaansa arvossa pidettyinä ja legitimoituina kansan edustajina. Nykytilanteessa parlamentista tulee Erdoğanin toivomusten ja omavaltaisuuden  kumileimasin. Samalla parlamentti tarjoaa hänelle demokraattisen legitimiteetin suojan.

Kansanedustajien joukkoirtisanoutuminen sen sijaan kunnioittaisi periaatetta parlamentista demokratian ylimpänä edustajana. Se heikentäisi hallintojärjestelmän legitimiteettiä ja veisi Erdoğanilta paljon tarvitun takeen säilyttää kollektiivinen valhe, jonka mukaan Turkki on demokraattinen maa, jossa on yhä oikeusturva.

Kansanedustajien joukkoirtisanoutuminen kunnioittaisi periaatetta parlamentista demokratian ylimpänä edustajana.

Oppositiossa CHP:n tiedottaja Selin Sayer Böke on jo vihjannut, että toinen vaihtoehto saattaa olla näköpiirissä. Puolueen johtaja Kılıçdaroğlu kuppikuntineen pyrki kuitenkin sivuuttamaan tämän lausunnon nopeasti näyttäen ettei opposition nykyjohto ole menossa kyseiseen suuntaan: ”Meillä ei ole aikomustakaan vetäytyä parlamentista, johon kannattajamme ovat lähettäneet meidät ollaksemme läsnä ja puolustaaksemme heidän oikeuksiaan vaalivilppiä vastaan.”

Opposition johto tekee väärin torjuessaan tällaisen vastarinnan mahdollisuuden, koska sillä olisi potentiaalia yhdistää Turkin pirstaleinen oppositio ja vaatia yhtenäisenä rintamana kansanäänestyksen peruuttamista.

Meral Akşener, kansallismielisen MHP:n oppositiosiiven tosiasiallinen johtaja, on jo todistanut päättäväisyytensä pitää ultranationalistit äänestäjät keskittyneenä epäilyttävään vaalitulokseen ja torjunut huhut, joiden mukaan hän olisi perustamassa uutta oikeistonationalistista puoluetta. Myös kurdimielisen HDP:n lausunnot viittaavat siihen, että puolue on sitoutunut kaikkiin mahdollisiin vakivallattomiin tekoihin, jotta kansanäänestyksen tulos saataisiin mitätöityä.

Erdoğan nosti ”voiton”puheessaan esiin kuolemanrangaistuksen mahdollisuuden ennalta ehkäisevänä toimenpiteenä. Tämä voi aiheuttaa säröä oppositiopuolueiden välille. Tämänkin vuoksi  olisi tärkeää muodostaa yhteinen kanta kansanäänestyksen mitätöimisestä ja pysyä vastustuskykyisenä Erdoğanin tulevia pyrkimyksiä kohtaan – mukaan lukien ennenaikaiset vaalit.

Passiivisen tottelemattomuuden tarkoitus nimittäin – toisin kuin hyvää tarkoittavat äänenpainot tasavaltalaisen CHP:n johdossa ovat väittäneet – ei ole osallistua vaaleihin, vaan saavuttaa  kiistämätön voitto Erdoğania vastaan määrittelemällädemokratian rajat ja pakottamalla hänet perumaan kansanäänestyksen tulos, joka loukkasi näitä rajoja.

Joukkoirtisanoutuminen voisi lisätä tukea myös Turkin ulkopuolelta.

Joukkoirtisanoutuminen voisi lisätä tukea myös Turkin ulkopuolelta – niiltä, jotka ovat seuranneet Turkin opposition asteittaista tuhomista, olleet aidosti kiinnostuneita Turkin tulevaisuuden kehityksestä ja ovat pitkään ilmaisseet tukensa ja sympatiansa Turkin demokraattiselle oppositiolle, mutta ovat epäonnistuneet (tai eivät ole tunteneet velvollisuutta) tehdä mitään muuta.

Länsimaiden hallitukset ovat sortuneet tyhjien korulauseiden latelemiseen  demokratian ja ihmisoikeuksien puolesta. Tämä puolestaan on mahdollistanut heidän yritystensä toimimisen vapaasti Turkissa.

Samalla Turkille on annettu kansainvälinen legitimiteetti ja rajoittamaton pääsy globaaleille markkinoille. Nämä piirteet ovat olennaisia, jotta läpikotaisin korruptoitunutta kapitalistista hännystelijöiden verkostoa voidaan ylläpitää. Illuusio demokraattisesta Turkista voi olla mahdoton säilyttää.

Näissä vakavissa olosuhteissa symbolisesti latautuneet, demokraattiset protestit opposition johtohahmojen taholta – ei ainoastaan joukkoirtisanoutuminen, vaan myös näyttävämmät teot, kuten käsiraudoilla itsensä kiinnittäminen keskusvaalikunnan rakennukseen – voisivat osoittautua erittäin toimiviksi voimattomuuden, turhautuneisuuden ja vihan tunteiden kuvaajiksi.

Kılıçdaroğlun tulikoe

Nämä tunteet ovat laajalle levinneitä suurimmassa osassa kansaa. Paljolti riippuu Kılıçdaroğlusta: pystyykö hän ottamaan hypyn tuntemattomaan ja uhraamaan suhteellisen turvallisuudentunteensa tämän demokraattisen teon hyväksi? Muilla toimijoilla ei ole tarpeeksi resursseja kootakseen merkittävää oppositioliikettä.

CHP:lle tämä olisi silti erittäin suuri riski ja lähes itsetuhoista, etenkin kun otetaan huomioon vallitsevan poikkeustilan ankarat lait. Toisaalta oppositiopuolueita ollaan joka tapauksessa hävittämässä hitaasti nöyryyttävällä tavalla.

Kohteliaan pelin säännöillä pelaaminen ja konfliktin välttäminen on taktiikkana tuomittu epäonnistumaan, koska  Erdoğan ei noudata samoja sääntöjä, vaan on valmis tekemään mitä vaan saadakseen tahtonsa läpi. Suorat ja näyttävät teot, joiden tavoitteena on yhdistää oppositio ja mobilisoida kansa demokratian puolesta, tarjoavat puolestaan laihan mahdollisuuden. Valitettavasti tämä on ainoa mahdollisuus, joka Turkin oppositiolla on käsissään.

Erdoğan ei noudata samoja sääntöjä, vaan on valmis tekemään mitä vaan saadakseen tahtonsa läpi.

Vaikkakin pääoppositiopuolueen johtaja Kılıçdaroğlulla on mahdollisuus tarttua tähän kapeaan mahdollisuuteen edeltäjänsä Deniz Baykalin tapaan, hän on päätymässä historiankirjoihin heikkoluonteisena ja vastuuntunnottomana johtajana. Hänen epäonnistumisen pelkonsa estää häntä astumasta toiselle polulle kriittisessä risteyskohdassa. Sen sijaan hän pitää edes taistelematta vastaan kaikki traagisen tutulla polulla, joka johtaa kohti varmaa tuhoa.

Toivo jää siis niiden varaan jotka olisivat valmiita taisteluun häntä vastaan – ja hänestä välittämättä.

Halil Gürhanlı on väitöskirjatutkija ja osa-aikainen tuntiopettaja Helsingin yliopistossa, joka jatkaa keskustelua Twitterissä: @halilgurhanli

Pia Ranna on kääntänyt tekstin englannista suomeksi.

Julkaisu Turkin opposition on noustava aktiiviseen vastarintaan ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Turkissa järjestetään sunnuntaina kansanäänestys siirtymisestä poikkeuksellisen vahvaan presidenttivaltaiseen järjestelmään. Perustuslakiin tehtävät muutokset antaisivat presidentille täyden toimeenpano- ja budjettivallan sekä huomattavan määräysvallan suhteessa oikeuslaitokseen.

Parlamentin merkitys ja valvova rooli jäisivät varjoksi entisestä. Tämä olisi radikaalein poliittinen muutos sitten Turkin tasavallan perustamisen vuonna 1923 ja samalla kulminaatiopiste jo vuosikymmenen kestäneelle luisulle kohti itsevaltaista hallintoa.

Pelkästään käytännöllisesti katsottuna voi kuitenkin väittää, ettei tulevalla kansanäänestyksellä ole juuri mitään merkitystä. Sekä ”kyllä”- että ”ei”-puolen edustajat rummuttavat sitä tärkeimpänä äänestyksenä maan historiassa, mutta unohtavat samalla, ettei se tuloksesta riippumatta voi johtaa merkittävään poliittiseen muutokseen.

Nykyisen itsehallinnon vakiinnuttaminen

Mikäli ”kyllä” voittaa ja perustuslailliset muutokset menevät läpi, hallinto pysyy lähes samanlaisena kuin se on ollut sen jälkeen, kun pitkäaikainen pääministeri Recep Tayyip Erdoğan vannoi virkavalansa elokuussa 2014 ja hänestä tuli Turkin kahdestoista presidentti. Erdoğan on hallinnut maata juuri sillä tavalla kuin nyt ehdotetuissa perustuslaillisissa muutoksissa määritellään, täyden toimeenpanovallan puitteissa.

Erdoğan on nauttinut täydestä valta-asetelmasta suhteessa itse valitsemaansa, lammasmaisen tottelevaiseen hallitukseen, joka koostuu hänen edustamansa AK-puolueen ministereistä. Hän on pystynyt antamaan asetuksia, erottamaan ja nimittämään ministereitä, hallinnoimaan maan asevoimia niin kotimaassa kuin ulkomailla, mitätöimään vaalituloksia, hajottamaan parlamentin, julistamaan poikkeustilan ja määräämään kansanedustajien, kaupunginjohtajien, toimittajien, tutkijoiden, liikemiesten ja muiden vaikuttajien laajamittaisia pidätyksiä.

Kansanäänestys on symbolinen teko, koska se antaa demokraattisen oikeutuksen Erdoğanin yhden miehen vallalle.

Jos taas perustuslailliset muutokset eivät mene läpi kansanäänestyksessä, ei ole mitään viitettä siitä, että Erdoğanin rautainen ote vallankahvasta herpaantuisi. Pelkästään se, että kansanäänestys järjestetään vallitsevan, jo kahdeksan kuukautta kestäneen ja loputtomiin jatkettavissa olevan poikkeustilan aikana osoittaa, ettei tilanne äänestyksen jälkeen muutu edes silloin, jos ”ei” voittaa.

Ei siis ole itsestään selvää, miksi Erdoğan ylipäänsä vaatii äänestyksen järjestämistä. Turkissa ei ole järjestäytynyttä oppositiota eikä poikkeustilan vuoksi muutakaan selkeää institutionaalista rajoitetta presidentin vallalle. Parhaimmillaankin tulos pystyisi vain jälkikäteen antamaan laillisen pohjan hänen tosiasialliselle valta-asemalleen.

Onko siis edes syytä pyrkiä esittämään lainmukaisuutta maassa, jossa hallitsija pystyy toimimaan täysin piittaamatta laillisuusperiaatteesta ja vallan kolmijaosta? Presidentti joko alistaa tai väkivaltaisesti tukahduttaa kaikki tahot, joiden tulisi taata vallan tasapaino.

Symbolinen ja tilallinen ulottuvuus

Äänestyksen merkitys liittyy pelkästään sen symboliseen ja tilalliseen ulottuvuuteen. Niiden yhdistelmä selittää sen, miksi äänestyksen järjestäminen on niin tärkeää Erdoğanille.

Kansanäänestys on symbolinen teko, koska se antaa demokraattisen oikeutuksen Erdoğanin yhden miehen vallalle. Tämä tietenkin pätee vain, mikäli demokratia nähdään karkeasti määrällisen enemmistön valtana, joka”saavutetaan” varsin kyseenalaisissa, epärehellisissä ja läpinäkymättömissä olosuhteissa, jotka herättävät kysymyksiä kampanjoinnin, äänestämisen ja ääntenlaskun osalta.

Siitä huolimatta toisen maailmansodan jälkeinen demokraattinen hegemonia perustuu merkittäviltä osin juuri symbolisuuteen, joka velvoittaa johtavan luokan ylläpitämään demokraattista julkisivua antamalla ainakin nimellistä arvoa sen asettamille vaatimuksille. Silloinkin, kun hallinto on ilmeisen yksinvaltainen tai yksittäiset vaalit ovat selvästi epärehelliset, on esitettävä muuta. Demokraattisen järjestelmän on tuotettava itsensä.

Tämä on myös syy sille, että monet ilmeisen epädemokraattiset hallinnot kokevat tarpeelliseksi kutsua itseään demokratioiksi, kuten vaikka Kongon, Pohjois-Korean ja Laosin ”demokraattiset” tasavallat. Se myös selittää, miksi Mugaben Zimbabwe, Nazarbajevin Kazakstan, Lukashenkon Valko-Venäjä ja Aliyevin Azerbaidzhan yhä käyvät läpi ”demokraattisten” vaalien symbolisen rituaalin oloissa, jotka lähes täysin mitätöivät vaalien järjestämisen perimmäisen merkityksen.

Erdoğanin hallinto tarvitsee oikeutusta pitääkseen yllä demokraattista julkisivua, jota ilman sen syvästi korruptoitunut ja yhä väkivaltaisempi valta jää riisutuksi, mutta kieroutuneella tavalla.

Kansanäänestys jakaa yhteiskuntaa erdoğanilaisten ja anti-erdoğanilaisten leireihin.

Vaikka nykyinen hallinto pysynee Turkissa myös ”ei”-tuloksen seurauksena, sitä puolustaneet eivät välttämättä voi jatkaa entisellään. Heiltä puuttuu ”populaarin suvereniteetin” suoma symbolinen tehokkuus, joka mahdollistaa faktojen kiistämisen.

Ilman huhtikuun 16. päivän kansanäänestyksen tuottamaa hyväksyntää on mahdotonta ylläpitää kollektiivista valhetta ja esittää, että Turkin poliittinen järjestelmä perustuu edes minimaaliselle demokratian tasolle.

Kansanäänestys on myös tilallinen teko, sillä se entisestään polarisoi ja lujittaa turkkilaisen politiikan kaksinapaista hegemoniaa. Se rakentuu Erdoğanin ympärille ja jakaa yhteiskuntaa erdoğanilaisten ja anti-erdoğanilaisten leireihin.

Turkkilainen lakmustesti

Poliittisten kantojen koko kirjon jakaminen kaksinapaisesti puoliin ”kyllä” ja ”ei” johtaa eräänlaiseen lakmustestiin, jossa kaikki joutuvat näyttämään todellisen suhtautumisensa Erdoğaniin.

Tämä on jo johtanut sovittamattomaan sisäiseen eripuraan kansallismielisessä MH-puolueessa, joka on ainoa merkittävä kilpailija hallituspuolueelle Turkin voittopuolisesti oikeistolaisen äänestäjäkunnan silmissä. Huomattava kansanedustajien vetämä ryhmä MHP:n sisältä syytti puolueen johtoa toimimisesta Erdoğanin viidentenä kolonnana. Ryhmä tuomitsi puolueen virallisen ”kyllä”-kannan ja irtautui kampanjoimaan ”ei”-äänten puolella.

Myös kurdien poliittisessa liikkeessä on nähtävissä sama, joskin vähemmän selvä jakautuminen. Sen piirissä on muodostunut erdoğanilainen vähemmistö, joka elättää optimistista toivetta siitä, että selvä voitto kansanäänestyksessä edistäisi rauhanneuvottelujen käynnistämistä uudelleen kurdien kanssa. Taustalla on ajatus, että vain vahva presidentti voi onnistua tässä.

Sunnuntainen äänestys on osoitus epätoivosta.

Vastakkainasettelun ylläpito ja vahvistuminen ovat ehto Erdoğanin ja siten koko AKP:n hegemonian säilymiselle turkkilaisessa politiikassa. AKP:llä ei enää ole käytössään muita kansaa mobilisoivia ja sen kannattajakuntaa vahvistavia keinoja.

Tällaisia keinoja voisivat olla varallisuutta ja kasvua luovaa talouspolitiikkaa, hyvinvointia edistävää sosiaalipolitiikkaa tai menestyskertomuksilla kansallista identiteettiä tukevaa ulkopolitiikkaa. Sen sijaan puolue turvautuu henkilökulttiin, jossa jokainen poliittinen konflikti esitetään elämän ja kuoleman kysymyksenä johtajalle ja hänen ruumiillistamalleen ”kansalle”.

Sunnuntainen äänestys on osoitus epätoivosta. Siinä hyödynnetään lähes ainoaa asetta, joka hallinnolla on enää käytettävissään, Erdoğania.

Äänestys on myös äärimmäinen osoitus Erdoğanin poliittisesta narsismista. Hän on valmis riskeeraamaan kaiken vain säilyttääkseen asemansa valokeilassa ja turkkilaisen politiikan keskiössä.

Kaaoksen, väkivallan ja mekkaloinnin keskellä äänestys on viime kädessä kallis ja holtiton tapa pakottaa jokainen kansalainen vastaamaan henkilökohtaiseen ja lopulta täysin triviaaliin kysymykseen: etkö pidä Erdoğanista? Pohjimmiltaan on traagista todistaa, kuinka viidentoista vuoden valta-asema ja horjumaton itseluottamus murentuvat surulliseen kysymykseen, joka anelee muilta tunnustusta.

Halil Gürhanlı on väitöskirjatutkija ja osa-aikainen tuntiopettaja Helsingin yliopistossa.

Emma Hakala on kääntänyt tekstin englannista suomeksi. 

Julkaisu Etkö pidä Erdoğanista? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Halil Gürhanlı, Doctoral Researcher at the University of Helsinki, explains why the Turkish government’s reaction to the coup attempt has been so widespread. Gürhanlı also analyses the post-coup attempt foreign policy horizon in Turkey.

Kuvaus, ohjaus, editointi: Susanna Hast
Suomennos Maija Lähteenmäki

Artikkelia päivitetty 6.11.2025: Päivitetty videon linkkaus Youtube-alustalle.

Julkaisu Turkin vallankaappausyrityksen seuraukset ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Joka paikassa kehotetaan olemaan huomioimatta salaliittoteorioita, jotka koskevat Turkin viimeviikkoista vallankumousyritystä. Mutta jos vallankumous ei itsessään ole salaliitto, mikä sitten on? Ei siis ole ihme, että teorioita on liikkeellä.

Presidentti Recep Tayyip Erdoğan itsekin kuvailee yritystä sellaiseksi. Hänen mukaansa sen takana on Yhdysvalloissa asuva turkkilainen saarnaaja Fethullah Gülen ja sen toteutti hänen salainen seuraajaverkostonsa armeijan sisällä.

On esitetty, että seuraten aikaisempia puhdistuksia poliisissa, oikeuslaitoksessa ja mediassa, suuri isku gülenisteja vastaan olisi vääjäämättä ollut edessä. Vallankumous olisi siis gülenistien viime hetken epätoivoinen yritys turvata asemansa. Mielipidemittauksen mukaan 47 prosenttia turkkilaisista on samaa mieltä tämän tulkinnan kanssa.

Joka tapauksessa jo ennen kaappausyritystä Turkin vankiloissa odotti oikeudenkäyntiä satoja niin kutsutun FETÖn (Fethullahçı Terör Örgütü, fethullahilainen terrorijärjestö) jäseniä. Pitäviä todisteita verkoston olemassaolosta, saati sen rikollisuudesta, ei ole kuitenkaan vielä esitetty. Itse asiassa todisteiden puute on pääsyy siihen, miksei Turkki ole koskaan virallisesti vaatinut Gülenin luovuttamista Yhdysvalloista Turkkiin.

32 prosenttia turkkilaisista uskoo, että kaappaus ei ollut Gülenin vaan Erdoğanin organisoima.

Saman mielipidemittauksen mukaan 32 prosenttia turkkilaisista uskoo, että kyseessä ei ollutkaan Gülenin vaan itse Erdoğanin organisoima vallankaappaus. He uskovat, että presidentti joko itse aktiivisesti suunnitteli kaappauksen tai ei ainakaan estänyt sitä, vaikka tiesi siitä.

Näiden vankkumattomien epäilijöiden mukaan Erdoğan käytti ovelasti kaappausyritystä omien tavoitteidensa saavuttamiseksi. He olettavat hänen asteittain tukahduttavan jäljellä olevan vastustuksen sekä vahvistavan entisestään omaa versiotaan islamilaisesta autoritaarisuudesta rakentamalla itsevaltaista, kaikkivoipaa presidenttiyttä.

Kunnolliset todisteet puuttuvat niin valtion viralliselta versiolta kuin sen vastakkaiselta ”salaliittoteorialta”.

Kunnolliset todisteet puuttuvat niin valtion viralliselta versiolta kuin sen vastakkaiselta ”salaliittoteorialta”. Kiitos kuitenkin tavan, jolla Erdoğan hallintoineen on vastannut kaappausyritykseen, teoria muuttuu uskottavammaksi joka päivä.

Palava parlamenttitalo, joukkopuhdistukset ja väkijoukot

Kun kaappaus oli vielä voimissaan, Erdoğan toivotti sen tervetulleeksi ”Jumalan lahjana”, jolla armeija puhdistetaan. Viipymättä pidätettiin 6 000 sotilasta, 96 kenraalia ja amiraaleja.

Puhdistukset ovat levinneet nopeasti armeijan ulkopuolelle. 2 745 tuomaria, 8 000 poliisia, 20 000 opettajaa, 1 577 dekaania ja monia virkamiehiä on pidätetty virantoimituksesta. Toimet kohdistuvat yli 50 000 henkilöön.

Kaiken lisäksi Turkissa on julistettu kolmen kuukauden mittainen poikkeustila, mikä antaa Erdoğanin hallinnolle vapaat kädet osittain tai kokonaan rajoittaa perusoikeuksia ja vapauksia ilman, että sen tarvitsee huolehtia perustuslakituomioistuimen vastatoimista.

Uskomattoman nopeasti ja laajasti toteutettu kurinpalautus sai monet tarkkailijat huolestumaan, että kyseessä on jälleen yksi Erdoğanin oletettuihin vastustajiin kohdistuva noitajahti. EU-komissaari Johannes Hahn totesi, että ”nimilistat olivat valmiina, mikä viittaa siihen, että niitä oli tarkoitus myös käyttää jossain vaiheessa. Asia on juuri niin kuin pelkäsimme.”

Erdoğan ei käytä tilannetta mahdollisuutena yhdistää jakautunutta kansaa.

Kansainväliset toimijat ovat toistuvasti pyytäneet Turkkia osoittamaan pidättyväisyyttä ja pysymään laillisissa toimissa. Niistä huolimatta Erdoğan vaikuttaa päättäväisesti käyttävän kaappausyritystä rankaistaakseen toisinajattelijoita, vahvistaakseen tukijoitaan ja jakaakseen polarisoitunutta yhteiskuntaa yhä syvemmin. Toinen vaihtoehto olisi käyttää tilannetta mahdollisuutena yhdistää jakautunutta kansaa.

Kaappauksen aikana Erdoğan kutsui kansalaisia kaduille. On kyseenalaista, oliko teko vastuullinen. Vaikka se saattoi hiukan nopeuttaa kaappauksen loppumista, se kasvatti siviiliuhrien määrää. Tämä osaltaan valmisteli tietä järkyttäville oman käden oikeudella suoritetuille kostoiskuille.

Kun 85 000 moskeijasta kutsuttiin uskovia puolustamaan kotimaataan Allahin nimessä, kadut täyttyivät islamistisista iskulauseista ja huudoista, joissa vaadittiin vallankaappausta juonineita teloitettaviksi. Tuhannet päästivät irti vihansa, eivätkä kohdistaneet sitä ainoastaan sotilaisiin. Raivo kohdistui vähemmistöjen asuinalueisiin, syyrialaisiin, alkoholia käyttäviin kansalaisiin ja toimittajiin.

Kyseessä oli valtava uhka niitä kohtaan, jotka eivät jaa Erdoğanin hallituksen jo vuosia systemaattisesti ajamaa islamistista elämäntapaa. Kuin tämä ei olisi ollut vielä tarpeeksi uhkaavaa, hallitus myös kertoi suunnitelmistaan ottaa uudelleen käyttöön kuolemanrangaistus. Se myös julisti haluavansa helpottaa aseen omistamista niille, ”jotka haluavat harjoittaa oikeuttaan puolustautua vallankaappaajia vastaan.”

Palava parlamenttitalo, joukkopuhdistukset, vihaiset ihmisjoukot hakemassa kostoa kaduilla, hätätila, joka antaa hallitsijalle mahdollisuuden hallita maata itsevaltaisesti, rajoittaa perusoikeuksia ja vapauksia – kuinka kauan voidaan olla vetämättä yhteyksiä Saksan valtiopäivätalon tuhopolttoon 30-luvulla?

”Onnistuneet” ja epäonnistuneet kaappaukset

Kolme vuotta sitten sadat tuhannet kokoontuivat Taksimin aukiolla protestoimaan Erdoğanin tukahduttavaa hallintoa vastaan. Protestit saivat alkunsa hallituksen aikeista rakentaa aukion viereiseen Gezi-puistoon osmaniaikaiset armeijan parakit. Poliisi ja hallituksen puolella olevat väkijoukot hiljensivät brutaalisti protestoijat, joita loukkaantui ja kuoli.

Heinäkuun 15. päivän jälkimainingeissa Taksim on täynnä Erdoğanin kannattajia, jotka huutavat ”Allahu Akbar” ja ylistävät hallitsijaansa. Samaan aikaan Koraanin säkeitä kuuluu suurista kovaäänisistä. Taustalla roikkuu valtava juliste, jossa Erdoğanin kuvan vieressä lukee hyytävä viesti: ”Me hirtämme sinut [Gülenin] ja koirasi kaulapannoista.”

Toiveet, että epäonnistunut kaappaus olisi ollut alku rauhanomaisemmalle Turkille, rapistuivat viimeistään kaksi päivää yrityksen jälkeen. Silloin Erdoğan vannoi, että parakit rakennetaan. Samalla hän teki kristallinkirkkaasti selväksi, että tasaisi tilit vastustajiensa kanssa.

Ikävä kyllä modernin Turkin historia on ketju ”onnistuneita” ja epäonnistuneita vallankaappausyrityksiä. Jokaisen sukupolven elämää on muovannut ainakin yksi.

Jäljet näkyvät yhä perustuslaissa, joka on suunniteltu suojelemaan valtiota kansalaisiltaan, ei toisin päin.

Ehkä kaikkein brutaaleimman näistä, vuoden 1980 vallankaappauksen, jäljet näkyvät yhä perustuslaissa, joka on suunniteltu suojelemaan valtiota kansalaisiltaan, ei toisin päin.

Muistot sotilasjuntan hallinnosta ovat tuoreina ja erittäin kipeinä monien turkkilaisten mielessä. He ovat oikeutetusti tyytyväisiä, että kaappaus jäi tällä kertaa vain yritykseksi.

Jos heinäkuun 15. päivän vallankaappausyritys olisi onnistunut, Turkki olisi luultavasti luisunut veriseen sisällissotaan, kadottanut demokraattisen tulevaisuuden näkymänsä yhdessä yössä ja syöksynyt synkkään kuiluun pitkäksi aikaa.

Silti vallankaappausyrityksen jälkeinen kehitys osoittaa, että tapahtunut ei suinkaan ollut demokratian voitto. Tilanne tänään muistuttaa enemmänkin maata, jossa on meneillään ”onnistuneen” vallankaappauksen jälkimaininki.

Turkin lopullinen määränpää saattaa hyvinkin olla sama synkkä kuilu. Ainoastaan syöksy syöveriä kohti on hitaampi.

Halil Gürhanlı on valtio-opin tohtorikoulutettava ja osa-aikainen luennoitsija Helsingin yliopiston politiikan ja talouden tutkimuksen laitoksella.

Englannista suomeen kääntänyt Maija Lähteenmäki.

Julkaisu Epäonnistuiko Turkin vallankaappaus sittenkään? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.