Kokoomuksen, perussuomalaisten, RKP:n ja kristillisdemokraattien muodostama Orpon hallitus on arvopohjaltaan huomattavan hajanainen sosiokulttuurisissa ja identiteettipoliittisissa kysymyksissä. Tämä näkyi hallituskauden alussa puhjenneessa kiistassa rasismista, joka vaimeni syyskuussa hallituksen tiedonantoon eduskunnalle. Tämän jälkeen hallitus siirtyi valmistelemaan vuoden 2024 talousarviota, joka hyväksyttiin päivän kestäneissä budjettineuvotteluissa.

Nopea käsittely kuvastaa hallituksen parempaa toimintakykyä julkiseen talouteen liittyviä päätöksiä tehtäessä. Taloutta koskevat päätökset jakavat puolueita perinteisellä vasemmisto–oikeisto-ulottuvuudella liberaali–konservatiivi-ulottuvuuden sijaan. Sama on havaittavissa hallituspuolueiden kannattajien keskuudessa: talouteen liittyvissä kysymyksissä äänestäjät ovat jokseenkin yhtenäisiä kun taas erityisesti suhtautumisessa maahanmuuttoon ja sukupuolivähemmistöjen oikeuksiin esiintyy hajontaa.

Kolmas tapa arvioida hallituksen yhtenäisyyttä on tarkastella hallituspuolueiden kannattajien kiinnittymistä demokraattisen järjestelmän perusperiaatteisiin, instituutioihin ja prosesseihin. Tämä ulottuvuus on jäänyt julkisessa keskustelussa vähemmälle huomiolle. Vaikka liberaali demokratia nauttii yhä vankkaa suosiota äänestäjien keskuudessa, ideologinen eli politiikan asiakysymyksiin ja affektiivinen eli tunneperäinen polarisaatio sekä virheellisen informaation leviäminen kasvattavat osaltaan autoritaarisemman hallintatavan vetovoimaa.

Tyytyväisyys demokratiaan ei myöskään ole tasaisesti jakautunut, vaan se vaihtelee esimerkiksi äänestäjän sukupuolen, iän, koulutuksen, asuinalueen ja median seuraamisen mukaan. Populismin nousun myötä myös kiinnostus puoluekannan merkitykseen erottelevana tekijänä on lisääntynyt.

Populismi on yhteydessä moninaisiin käsityksiin demokratiasta

Populismin suhde demokratiaan on monella tapaa jännitteinen. Populistiset puolueet tarvitsevat edustuksellisen järjestelmän keskiössä olevia vaaleja valtaan noustakseen. Populistipuolueet esittävät niille vaaleissa annetun tuen ilmentävän kansalaisten autenttista ja yhtenäistä tahtoa. Tämän tyyppinen kansalaiskeskeinen demokratiakäsitys yhdistää vasemmisto- ja oikeistopopulististen puolueiden kannattajia keskenään, vaikka he sosiaaliselta taustaltaan poikkeavat muuten toisistaan.

Avoimeen kilpailuun perustuvien vaalien legitimiteetti ja koskemattomuus voidaan kuitenkin myös kyseenalaistaa, mikäli ne tuottavat kansan tahdon edustajiksi julistautuneiden populistipuolueiden kannalta epäsuotuisan lopputuloksen.

Populismille ominaiset, äkkiseltään heikosti yhteen sovitettavilta vaikuttavat demokratiakäsitykset näkyvät myös politiikan toimeenpanoon kohdistettuina odotuksina. Yhtäältä kansanäänestyksen tapaisia suoran demokratian muotoja pidetään kannatettavina, sillä niissä valinta typistyy usein yksinkertaisiin enemmistöperiaatteen pohjalta valittaviin vaihtoehtoihin.

Kansanäänestys saatetaan nähdä myös keinona edistää politiikkaa, jota olisi vaikea ajaa edustuksellisten areenoiden kautta. Populististen puolueiden äänestäjillä suoran demokratian kannatuksessa heijastuu lisäksi usein halu ohittaa vastenmieliseksi koetun poliittisen eliitin määräävä asema poliittisessa päätöksenteossa.

Toinen tapa saada kansan ääni kuuluviin on autoritaarissävytteinen vahvan johtajan korostaminen, mikä on tyypillistä etenkin oikeistoradikaaleille ja oikeistopopulistisille puolueille. Tämä ei välttämättä ole suoran demokratian kanssa vastakkainen näkemys, sillä molemmissa korruptoituneeksi tai muuten ummehtuneeksi leimattu puolueiden ja eri intressiryhmien kautta toteutuva monimuotoinen edustuksellisuus ja siihen kiinteästi kuuluva vaaleissa mitattava vastuullisuus pyritään siirtämään sivummalle.

Vahvan johtajan tärkein kyky on saada asiat hoidettua, minkä demokraattisten prosessien hitauteen ja väitettyyn tehottomuuteen turhautuneet äänestäjät kokevat palkitsevaksi. Tästä näkökulmasta   liberaalin demokratian vastuuta ja valvontaa ylläpitävien instituutioiden, kuten riippumattoman oikeuslaitoksen ja median nähdään rajoittavan vahvaan toimenpitovaltaan perustuvan demokratian toteutumista.

Kolmas populismille ominainen demokratiakäsitys nostaa esiin riippumattomien asiantuntijoiden roolin päätöksenteossa. Asiantuntijavallan lisääntyminen politiikassa on laajempi kansainvälinen ilmiö eikä siten suoraan liity populismiin.

Asiantuntijavallan lisääntyminen politiikassa on laajempi kansainvälinen ilmiö eikä siten suoraan liity populismiin.

Teknopopulismissa on sen sijaan kyse uudentyyppisestä poliittisesta hallinnasta, jossa menneisyyden painolasteista ja ideologisista jakolinjoista riippumattomien asiantuntijoiden oletetaan löytävän tehokkaita ratkaisuja akuutteihin yhteiskunnallisiin ongelmiin. Yhdistelmän populistinen osa tähtää kansallisen yhtenäisyyden palauttamiseen ja yhtenäisyys puolestaan muodostaa otollisen maaperän asiantuntijavetoiselle ja ratkaisukeskeiselle päätöksenteolle.

Teknopopulismin ilmentymiä on nähtävissä sekä vasemmalla että oikealla, mistä esimerkkeinä Espanjan Podemos ja Italian Lega, kun taas Italian Viiden tähden liike on halunnut olla asemoimatta itseään perinteiselle poliittiselle kartalle. Suomessa Liike Nyt on esittänyt teknopopulismille ominaisia linjauksia. Teknopopulistisen hallinnan on esitetty tehokkaasti rapauttavan edustuksellisen demokratian perusteita, koska ratkaisijan asemaan nostetut asiantuntijat ovat demokraattisen vastuullisuuden ulottumattomissa samanaikaisesti, kun soraääniä esittäviä tahoja ei tunnusteta legitiimeiksi toimijoiksi ja heidät suljetaan kansallisen yhtenäisyyden piirin ulkopuolelle. Asiantuntijuus uhkaa myös polisoitua, kun poliittisista kysymyksistä yritetään tehdä tieteellisiä.

Tutkimuksissa on havaittu, että populistisesti asennoituneet äänestäjät katsovat demokratian olevan paras vaihtoehto erilaisten poliittisten järjestelmien keskuudessa. He ovat kuitenkin usein tyytymättömiä sen käytännön toimivuuteen ja haluaisivat tavallisilla kansalaisilla olevan enemmän painoarvoa. Tämä näkyy myös osallistuvan ja suoran demokratian keskimääräistä suurempana suosiona ja vastaavasti matalampana valmiutena protestiosallistumiseen, mikä voi olla yhteydessä populistipuolueiden kannattajien yleiseen autoritaarisuuteen.  

Toisaalta laajassa vertailevassa tutkimuksessa on huomattu, että riippumattoman oikeuslaitoksen ja median kannatus on vähäisempää ja vastaavasti vahvan johtajan tukeminen korkeampaa oikeistopopulististen puolueiden äänestäjien keskuudessa silloin, kun oma puolue on hallitusvastuussa.

Perussuomalaisten äänestäjien demokratiakiinnittyminen on muita ohuempaa

Äänestäjät kokevat Suomen poliittisen järjestelmän pääosin demokraattisena, mutta eri puolueiden kannattajien kesken esiintyy selviä näkemyseroja, kuten eduskuntavaalitutkimuksen aineiston pohjalta laadittu tuore katsauksemme osoittaa.

Kokoomuksen kannattajat ovat tältä osin kaikista positiivisimpia ja heidän arvioissaan on muihin verrattuna melko vähän hajontaa. Kriittisempi suhtautuminen on puolestaan kasautunut eduskunnan ulkopuolisten pienpuolueiden ja jossain määrin myös vasemmistoliiton ja perussuomalaisten kannattajille sekä äänestämättä jättäneille.

Perussuomalaisten äänestäjät luottavat eduskuntapuolueista vähiten demokratian keskeisiin instituutioihin. Tämä näkyy etenkin suhteessa oikeuslaitokseen: Perussuomalaisten luottamuskeskiarvo on asteikolla 0–10 ainoastaan 6,6 siinä missä vastaava luku eniten luottavilla Kokoomuksen kannattajilla on 8,2.

Kun keskiarvoja verrataan vastaaviin arvioihin vuoden 2019 eduskuntavaalitutkimuksen aineistossa havaitaan, että perussuomalaisten luottamuksessa on tapahtunut nousu hallitusvastuun myötä. Tämä aiemman vertailevan tutkimuksen tuloksista poikkeava havainto voi kuitenkin liittyä siihen, että aineisto on kerätty heti vaalien jälkeen hallitusneuvottelujen ollessa vielä kesken. Luottamus mediaan on yleisesti jokseenkin matalaa, eivätkä perussuomalaiset erotu tältä osin muista yhtä silmäänpistävästi.   

Äänestäjät kokevat Suomen poliittisen järjestelmän pääosin demokraattisena, mutta eri puolueiden kannattajien kesken esiintyy selviä näkemyseroja.

Suhtautumisessa väitteeseen ”vahva johtaja on Suomelle hyväksi, vaikka hän toimisi sääntöjen rajamailla” jakolinja kulkee punavihreiden ja porvaripuolueiden äänestäjien välillä. Perussuomalaisista runsas puolet (55 %) hyväksyisi johtajan, joka oli tarvittaessa valmis jopa venyttämään sääntöjä asioita edistääkseen, kun vastaava osuus vihreiden äänestäjillä on 11 ja vasemmistoliiton 15 prosenttia.

Saman tyyppinen havainto tehtiin tuoreessa suomalaistutkimuksessa, jossa poliittista autoritaarisuutta mitattiin lastenkasvatusasenteiden perusteella: perussuomalaisten ja kristillisdemokraattien äänestäjät olivat eniten, ja vihreiden ja vasemmistoliiton äänestäjät vähiten autoritaarisia.

Tulostemme pohjalta näyttäisi siltä, että toisin kuin monessa vertailevassa tutkimuksessa, Suomessa hypoteesi oikeistopopulismin ja muita matalamman demokratiakiinnittymisen välisestä yhteydestä saa tukea. Tämän tarkempi arviointi vaatii kuitenkin tuekseen tässä hienojakoisempaa analyysia, sillä demokratiaan kiinnittymiseen vaikuttaa samanaikaisesti moni tekijä, ja näiden tekijöiden osuus vaihtelee eri puolueiden kannattajien keskuudessa.

Katsauksessamme ei myöskään tarkasteltu erikseen perusuomalaisten kannatuksen yhteyttä osallistuvan ja suoran demokratian kannatukseen tai näkemyksiin riippumattomien asiantuntijoiden roolista päätöksenteossa, mikä korostaa jatkotutkimuksen tarvetta.

Demokraattisuus–autoritarisuus-jakolinjalla on merkitystä suomalaisessa politiikassa

Kiinnittyminen demokratiaan on tulostemme perusteella yleisesti vakaalla pohjalla. Myös toisessa hiljattain julkaistussa tutkimuksessa havaittiin demokratian olevan suomalaisten keskuudessa ylivoimaisesti kilpailevia hallintajärjestelmiä (vahva johtaja, sotilashallinto, asiantuntijavalta) suositumpi vaihtoehto. On myös huomionarvoista, että oikeistoradikaalipuolueille tyypilliseen tapaan myös perussuomalaiset hyväksyvät lähtökohdiltaan demokraattisen järjestelmän perustan eivätkä äärioikeiston tavoin pyri kaatamaan järjestelmää.

Samanaikaisesti puolueen kannattajien epäluottamus oikeusjärjestelmään on merkillepantava signaali. Onkin mahdollista, että perussuomalaisilla on kannattajiensa taholta enemmän tilaa toimia poliittisen päätöksenteon hyväksyttävyyttä ja lainvalmistelun laatua nakertavalla tavalla. Hallitus on jo saanut osakseen kritiikkiä asiantuntijalausuntojen kireistä aikatauluista. Myöskään mediaan kohdistuvia hyökkäyksiä ei välttämättä nähdä tuomittavana puolueen kannattajien keskuudessa.

Epäluottamus oikeusjärjestelmään on merkillepantava signaali.

Perussuomalaisten kannattajat ovat oikeistopopulistisesti orientoituneille äänestäjille ominaisesti niin ikään vahvan johtajan kannalla. Toisaalta presidenttikeskeisyys ja siihen liittyvät edelleen verrattain vahvat valtaoikeudet ovat suomalaisen poliittisen järjestelmän erityispiirre, jota on mahdollista uudelleen arvioida uuden presidentin aloittaessa tehtävässään vuoden 2024 alussa.

Suomalaista poliittista tilaa kuvataan nykyisin yleensä nelikentällä, jossa vasemmisto–oikeisto-akseli muodostaa yhden ja liberaali–konservatiivi- tai GAL-TAN-akseli toisen ulottuvuuden. Näiden rinnalla vaikuttaa myös esimerkiksi aluepoliittinen jakolinja kasvukeskusten ja taantuvien alueiden välillä. Tässä esitetyt huomiot korostavat tarvetta huomioida jatkossa demokraattisuus-autoritaarisuus yhtenä ulottuvuutena, joka on merkityksellinen paitsi Perussuomalaisten asemoimisessa myös laajemmin poliittisessa ilmastossa tapahtuvien muutosten havaitsemisessa.

Hanna Wass on yleisen valtio-opin dosentti ja varadekaani Helsingin yliopiston valtiotieteellisessä tiedekunnassa ja Suomen vaalitutkimuskonsortion johtoryhmän jäsen.

Aino Tiihonen on tutkijatohtori Tampereen yliopistossa ja Suomen vaalitutkimuskonsortion johtoryhmän jäsen.

Artikkelikuva: Brian Merrill / Pixabay

Julkaisu Demokratia taipuu kunhan hommat hoituu? Populistipuolueiden kannattajien kiinnittyminen demokratiaan ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Sanna Marinin (sd.) hallituksen kausi on ollut erittäin poikkeuksellinen. Koronapandemia, Venäjän hyökkäyssota Ukrainaan ja sitä seurannut energiakriisi muuttivat ainakin osaksi hallituksen prioriteetteja ja kauden alussa Antti Rinteen (sd.) johdolla ilmaistuja tavoitteita. Hallitus joutui aktiivisesti etsimään ratkaisuja yhä akuuteimmiksi käyviin ongelmiin, joista päällimmäisiksi nousivat ilmastonmuutos, luontokato, merkittävästi kohonnut inflaatio sekä väestön vanhenemisesta johtuva ikäsidonnaisten menojen kasvu. 

Toisaalta pitkään tavoiteltu sosiaali- ja terveysuudistus ja maakuntauudistus astui voimaan, ja hyvinvointialueet aloittivat toimintansa vuosi ensimmäisten aluevaalien jälkeen. Hallitus saavutti myös työllisyystavoitteensa. Ulko- ja turvallisuuspolitiikassa tehtiin historiallinen päätös hakea puolustusliitto Naton jäsenyyttä yhtä aikaa Ruotsin kanssa.  

Koronapandemia, Venäjän hyökkäyssota Ukrainaan ja sitä seurannut energiakriisi muuttivat ainakin osaksi hallituksen prioriteetteja ja kauden alussa Antti Rinteen (sd.) johdolla ilmaistuja tavoitteita.

Tässä johdantoartikkelissa käsittelemme tiiviisti vaalien merkitystä tilivelvollisuuden näkökulmasta ja äänestäjien poliittisten valintojen perusteita suhteessa puolueiden vetoomuksiin. Lopussa esitämme yhteenvedon sarjan artikkelien keskeisistä tuloksista. 

Vaalit demokratian varikkokäyntinä

Päätöksentekijöiden tilivelvollisuus kansalaisille on edustuksellisen demokratian keskeinen periaate. Vastuullisten puolueiden mallissa äänestäjät tähyilevät vaaleissa sekä perä- että etupeiliin puntaroidessaan istuvan hallituksen aikaansaannoksia ja haastajien tulevaisuuden lupauksia suhteessa omiin tarpeisiinsa. Huolellisen harkinnan jälkeen äänestäjien oletetaan valitsevan sen vaihtoehdon, joka vastaa läheisimmin heidän etujaan eri politiikkasektoreilla. 

Puolueet imaisevat äänestäjiltä saadun informaation ja alkavat toteuttaa saamansa mandaatin mukaista politiikkaa. Tietoisuus vaalikauden jälkeen odottavasta seuraavasta tilinpäätöksestä takaa sen, että päättäjät pysyvät herkkinä äänestäjien näkemyksille. Tässä suhteessa myös annetuilla vaalilupauksilla on suurta merkitystä. Tutkimusten mukaan hallitukset noudattavat vaaliohjelmiaan tarkemmin kuin äänestäjät olettavat. 

Poliittisen järjestelmän hyväksyttävyys riippuu näin katsottuna erityisesti siitä, kuinka tyytyväisiä äänestäjät ovat hallituksen toimintaan ja tehtyihin päätöksiin. 

Pelkistetyimmässä tulkinnannassa vaalit toimivat eräänlaisena edustuksellisen demokratian varikkokäyntinä, jossa tehdään inventaario aikaisemmista kierroksista ja tankataan päätöksentekokoneisto valmiiksi seuraavaa koitosta varten. Poliittisen järjestelmän hyväksyttävyys riippuu näin katsottuna erityisesti siitä, kuinka tyytyväisiä äänestäjät ovat hallituksen toimintaan ja tehtyihin päätöksiin. 

Kansalaisten mahdollisuudet vaikuttaa politiikan syötteeseen esimerkiksi kansalaisaloitteita tekemällä tai päätöksentekoprosessin laadukkuus ja läpinäkyvyys ovat tuotoksiin verrattuina toissijaisia kriteereitä. Vastaava lähestymistapa heijastui myös talousnobelisti Bengt Holmströmin muutaman vuoden takaisessa kritiikissä politiikan liiallisesta avoimuudesta, joka aiheuttaa edustajille paineen arvioida jokaista liikettään äänestäjien odotuksia vasten. Äänestäjien tulisikin Holmströmin mielestä pystyä luottamaan vaaleissa valitsemiinsa edustajiin siinä määrin, että antavat heille vaalien välissä riittävän työrauhan.   

Äänestäjän joustovara on hallituksen happitankki

Politiikan tutkimuksen professori David Eastonin teoksessaan A systems analysis of political life (1965) kehittämä systeemiteoria määrittää poliittisen järjestelmän kestävyyden riippuvan sen kyvystä mukautua siihen kohdistettuihin paineisiin. Systeemiteoriasta ammentava niin kutsuttu termostaattimalli esittää, että demokraattisessa järjestelmässä poliittinen vastuunkanto perustuu vuoropuhelulle päätöksentekijöiden ja äänestäjien välillä.  Kansalaisten odotukset säätelevät termostaatin tavoin politiikan tuotoksia. 

Kun äänestäjät ilmaisevat esimerkiksi mielipidemittauksessa halunsa tietyntyyppiselle politiikalle, kuten puolustukseen käytettyjen määrärahojen nostamiselle, hallitus pyrkii reagoimaan tähän. Mikäli hallituksen vastaus on äänestäjien mielestä liiallinen, heidän tukensa puolustusmenojen kasvattamiselle laskee. 

Empiirisissä tutkimuksissa on havaittu, että puolueeseen vahvasti sitoutuneet äänestäjät ovat valmiita nielemään ”katkeran kalkin” ja vaihtamaan mieluummin omaa mielipidettään puolueen kannan mukaiseksi kuin etsimään itselleen uuden puolueen. 

Sen jälkeen, kun äänestäjien näkökulmasta on saavutettu sopiva taso, heiltä saatava signaali vaimenee. Marinin hallituskaudella vastaava termostaattivaikutus oli nähtävissä vahvimmillaan Nato-prosessissa, jossa nopeasti jäsenyyden kannalle kääntynyt kansalaismielipide synnytti puolueille paineen arvioida uudelleen omia kantojaan. 

Päättäjien tilivelvollisuutta, politiikan tuotoksia ja termostaattivaikutusta painottavissa malleissa oletetaan kussakin, että äänestäjät muodostavat politiikan asiakysymyksiä koskevat näkemyksensä itsenäisesti suhteessa puolueisiin. Empiirisissä tutkimuksissa on kuitenkin havaittu, että puolueeseen vahvasti sitoutuneet äänestäjät ovat valmiita nielemään ”katkeran kalkin” ja vaihtamaan mieluummin omaa mielipidettään puolueen kannan mukaiseksi kuin etsimään itselleen uuden puolueen. 

Marinin hallituksessa vastaava ilmeni sekä eläkeputken poistamista että oppivelvollisuuden ikärajan nostamista ja toisen asteen oppimateriaalien maksuttomuutta koskevien päätösten yhteydessä. Äänestäjien joustovara antaa hallitukselle ilmaa tehdä rakenteellisten uudistusten kaltaisia tulevaisuuteen suuntautuvia päätöksiä, joista mahdollisesti koituvat hyödyt ilmenevät vasta pidemmän ajan päästä.

Äänestäjät sidostesukkana

Käytännössä vaalit näyttäytyvät äänestäjille vain harvoin suoraviivaisena laskuharjoituksena, jossa plussien ja miinusten pohjalta päädytään joko palkitsemaan tai rankaisemaan hallitusvastuussa olleita puolueita. Äänestäjät eivät myöskään valitse tai vaihda puoluetta puhtaasti asiakysymysten pohjalta, vaan taustalla vaikuttavat monenlaiset arvot, identiteetit ja oma yhteiskunnallinen asema, jotka ovat kaikki suhteellisen pysyviä. Niin ikään eri asiakysymyksille annettu painoarvo vaihtelee. 

Esimerkiksi vuoden 2019 eduskuntavaaleissa tärkeimmiksi koettiin työllisyyttä, vanhustenhoitoa ja sosiaali- ja terveydenhuoltoa koskevat asiat. 

Äänestäjien vedotakseen puolueet ja ehdokkaat pyrkivät vaaleissa nostamaan esiin teemoja, joihin niillä on vahvin ”asiaomistajuus”. Perinteisesti uskontoon ja moraaliin, lakiin ja järjestykseen ja kansalliseen yhtenäisyyteen liittyvien kysymysten korostuminen on suosinut porvaripuolueita ja vastaavasti tulonjako- ja hyvinvointivaltioteemojen näkyvä rooli on ollut eduksi vasemmistopuolueille. Sosiaalisiin identiteetteihin nivoutuva kulttuurisota hyvästä elämästä, yhteiskunnasta ja niitä edistävästä politiikasta jäsentyy puolestaan Suomessa usein perussuomalaisten ja vihreiden väliseksi kamppailuksi. 

Puntaroitujen ratkaisujen tekemisen kannalta onkin keskeistä, että päättymäisillään olevalla vaalikaudella toteutetusta politiikasta on saatavilla monipuolista ja yksityiskohtaista tietoa. 

Lisäksi puolueille on tärkeää yrittää muovata eri asiakysymyksiin liitettyjä tarkastelukulmia eli politiikkakehyksiä itselleen otolliseen suuntaan. Esimerkiksi terveydenhoito voidaan kehystää ensisijaisesti kulueräksi tai vaihtoehtoisesti nähdä sosiaalisena investointina. Vastaavasti julkinen velka kehystetään suomalaisessa talouskeskustelussa yleensä järeitä tasapaino- ja sopeutustoimia vaativaksi ongelmaksi sen sijaan, että sen esitettäisiin olevan jossain olosuhteissa myös välttämätön väline yhteiskunnan uudistamiseksi. 

Kilpailtaessa vasemmisto–oikeisto- ja liberaali–konservatiivi-ulottuvuuksilla sekä suomalaisessa politiikassa edelleen vahvasti vaikuttavalla aluepoliittisella ulottuvuudella yhä hienojakoisimmiksi käyvistä äänestäjäryhmistä parhaiten menestyvät usein ne puolueet, jotka kykenevät ilmaisemaan entuudestaan tutun kysymyksen aikaisemmasta poikkeavassa muodossa tai asiayhteydessä. 

Moninaiset äänestyspäätöksen perusteet yhdistyneenä puolueilta tulevien vetoomusten kimaraan saavat aikaan mutkikkaan valintatilanteen, jossa äänestäjää vedetään eri suuntaan. Puntaroitujen ratkaisujen tekemisen kannalta onkin keskeistä, että päättymäisillään olevalla vaalikaudella toteutetusta politiikasta on saatavilla monipuolista ja yksityiskohtaista tietoa. 

Näkökulmia Marinin hallituksen kauden ”tilinpäätökseen”

Tässä artikkelisarjassa 13 tutkijaa tarkastelee yhdeksässä tulevassa artikkelissa Marinin hallituksen lainvalmistelua, talouspolitiikkaa, ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa, EU-politiikkaa, ilmastopolitiikkaa, sosiaali- ja terveyspolitiikkaa, tasa-arvopolitiikkaa sekä kaupunkipolitiikkaa. 

Artikkeleissa käsitellään tärkeimpiä poliittisia onnistumisia ja epäonnistumisia tutkijoiden näkökulmasta huomioiden myös Marinin hallituksesta ja sen hallitusohjelmasta riippumattomat suomalaista yhteiskuntaa ravistelleet muutokset. Varsinaisia arvosanoja tutkijat eivät anna, vaan kokonaisuus jää lukijan arvioitavaksi.

Vaikka ulkoiset kriisit vaikuttivat merkittävästi Marinin hallituksen politiikan sisältöihin, ne eivät kuitenkaan yksiselitteisesti vieneet tilaa hallitusohjelman toteuttamiselta.

Artikkelisarjasta käy myös ilmi, että vaikka ulkoiset kriisit vaikuttivat merkittävästi Marinin hallituksen politiikan sisältöihin, ne eivät kuitenkaan yksiselitteisesti vieneet tilaa hallitusohjelman toteuttamiselta. Ulkoiset paineet pikemminkin rajoittivat hallituspuolueiden välisiä kriisejä, joista niistäkään ei ollut puutetta esimerkiksi ilmastopolitiikan saralla. 

Kuten yleensäkin hallituskausien jälkeen, lopussa tasapainotellaan sen välillä, olivatko olosuhteet huomioiden saavutetut poliittiset uudistukset merkittävämpiä kuin eri syistä toteutumatta jääneet tavoitteet. Äänestäjien arviot määrittävät tältä osin pitkälti hallituspuolueiden ja opposition lähtöasetelmat vaaleihin. Olennaisin puntaroitava kysymys liittyy siihen, onko tarvetta muutokselle vai halutaanko jatkaa eteenpäin viimeiset neljä vuotta kuljettuun suuntaan. Artikkelisarjamme vahvistaa osaltaan tämän arvioinnin taustalla olevaa tietopohjaa.

Hanna Wass on yleisen valtio-opin dosentti ja Helsingin yliopiston valtiotieteellisen tiedekunnan varadekaani.

Mikko Poutanen on Politiikasta-lehden vastaava päätoimittaja ja erikoistutkija Turun yliopistossa.

Artikkeli on osa Haasteita monikriisisestä hallituksesta -juttusarjaa. 

Pääkuva: Hanna Wass.

Julkaisu Äänestäjät hallituskauden arvioijina ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Venäjän hyökkäyssota Ukrainaan, sitä seurannut pakotepolitiikka, kiihtyvä inflaatiokierre ja energiakriisi ovat asettaneet suuria paineita liberaalien demokratioiden suorituskyvylle. Tilanne herättää kansalaisissa monenlaista epävarmuutta ja suoranaista pelkoa. Marraskuun puolessa välissä julkaistu Kunnallisalan kehittämissäätiön kyselytutkimus osoittaa, että runsas neljä viidestä suomalaisesta on huolissaan inflaatiosta ja energian hinnasta ja riittävyydestä.

Historiasta tiedetään, että energiakriisin kaltaisesta äkillisestä shokista saattaa kehkeytyä yhteiskunnan taloudellista, poliittista ja kulttuurista ilmapiiriä jopa vuosikymmeniksi muokkaava avainkokemus. Näin voi tapahtua etenkin, mikäli sen seurausten koetaan kohdistuvan epäoikeudenmukaisesti eri yhteiskuntaryhmiin eivätkä päätöksentekijät vaikuta kyvykkäiltä tarjoamaan tehokkaita ratkaisuja. Näin talouspolitiikka kytkeytyy suoraan demokraattisiin rakenteisiin.

Mitä on kestävä talous?

Sanna Marinin hallituksen ohjelmassa talouspolitiikan päämääräksi on asetettu hyvinvoinnin lisääminen ekologisesti ja sosiaalisesti kestävää talouskasvua, korkeaa työllisyyttä ja kestävää julkista taloutta edistämällä. Ilmastonmuutoksen, luontokadon ja eriarvoistumiskehityksen myötä ekologiset ja sosiaaliset rajat on kuitenkin jo ylitetty. 

Tämä näkyy kestävän talouden paradigman muutoksena. Uusimman määritelmän mukaan kestävä talous ei ainoastaan tuota ihmisille hyvinvointia maapallon kantokyvyn rajoissa, vaan rakentaa tulevaisuuden hyvinvointia ekologista ja sosiaalista pääomaa jatkuvasti kasvattaen ja uusintaen. 

Ekologinen pääoma viittaa esimerkiksi luonnonvaroihin ja ympäristön laatuun. Sosiaalinen pääoma koostuu puolestaan osaamisesta, jaetusta arvopohjasta, sosiaalisista verkostoista ja yhteiskunnallisesta luottamuksesta. 

Uusimman määritelmän mukaan kestävä talous ei ainoastaan tuota ihmisille hyvinvointia maapallon kantokyvyn rajoissa, vaan rakentaa tulevaisuuden hyvinvointia ekologista ja sosiaalista pääomaa jatkuvasti kasvattaen ja uusintaen. 

Kestävän talouden määritelmästä puuttuu täysin demokraattinen pääoma. Tämä heijastelee yleistä käsitystä liberaalista demokratiasta niin itsestään selvänä lähtökohtana, että sitä ei huomioida itsenäisenä yhteiskunnallisena alueena, johon talouspolitiikka suoraan vaikuttaa. 

Poliittinen osallisuus, edustuksellisuus ja päätöksenteon tilivelvollisuus ovat demokraattisen pääoman keskeisiä ulottuvuuksia. Ollakseen reilua ja kestävää, talouspolitiikan tulisi edistää näiden kasvua ja uusiutumista. 

Talouden kestävyys poliittisen osallisuuden suhteen

Demokraattisen pääoman tilanne on poliittisen osallisuuden suhteen jokseenkin synkkä. Tuloerot ovat kasvaneet monissa maissa, talouden globalisaation hyödyt ovat kasautuneet, ja taloudellista pääomaa on kertynyt suhteellisen pienelle suurituloisten joukolle. 

Tämän seurauksena eri sosioekonomisilla ryhmillä on käytössään erisuuruiset resurssit täysipainoiseen poliittiseen aktiivisuuteen. Taloudellinen niukkuus vahvistaa kokemusta yhteiskunnallisesta osattomuudesta ja politiikan vähäisestä merkityksestä omaan elämään.  

Kuten muutkin kehittyneet läntiset demokratiat, Suomi on äänestämisen suhteen luokkayhteiskunta. Isovanhempien ja vanhempien sosioekonominen asema vaikuttaa aikuisten lasten osallistumisen taustalla. Vuoden 2015 eduskuntavaaleissa suurituloisimman kymmenyksen äänestysaktiivisuus oli 36 prosenttiyksikköä suurempi kuin pienituloisimman kymmenyksen. Ajoneuvojen puhdistajista ja ikkunanpesijöistä äänesti 40 prosenttia, kun ylimpien viranhaltijoiden ja järjestöjen johtajien äänestysprosentti oli 97. Suomeen muuttaneilla matala sosioekonominen asema heikentää jo lähtökohtaisesti vähäisempiä osallistumisresursseja.

Taloudellinen niukkuus vahvistaa kokemusta yhteiskunnallisesta osattomuudesta ja politiikan vähäisestä merkityksestä omaan elämään.  

Kansalaisaloitteet ovat innostaneet myös politiikasta perinteisesti syrjässä olleita ryhmiä osallistumaan, mutta etenkin laiksi edenneissä aloitteissa ovat painottuneet talouden sijaan usein ihmisoikeuksiin ja tasa-arvoon liittyvät kysymykset. 

Suomessa tyytymättömyys harjoitettuun talouspolitiikkaan on harvoin purkautunut poliittisen järjestelmän ulkopuolelle. Yhdysvaltalaisen politiikan tutkimuksen professori Albert Hirschmanin tunnettua jaottelua mukaillen Suomessa ennemmin valitaan uloskäynti äänenkäytön sijaan, eli protestoidaan jättämällä äänestämättä.

Tämä saattaa kuitenkin muuttua nopeastikin. Finanssikriisin jälkeisessä eurooppalaisessa vertailussa on osoitettu, että siinä missä pysyvästi huono taloustilanne vähentää poliittista osallistumista, äkillisesti heikentyneet talousnäkymät voivat sen sijaan aktivoida protestoimaan. Niin kutsuttu kurjuusindeksi, jossa on laskettu yhteen inflaatio- ja työttömyysaste, on Suomessa nyt korkeimmillaan sitten 1970-luvun öljykriisien ja 1990-luvun laman. Energiakriisin syveneminen talouskriisiksi lisääkin riskiä tyytymättömyyden kanavoitumisesta Ranskan keltaliivimellakoiden tapaisiksi tai Convoy-liikkeiden tyyppisiksi mielenilmaisuksi.

Talouden kestävyys edustuksellisuuden toteutumisen suhteen

Yhteiskunnan demokraattisen pääoman toisen ulottuvuuden, eli edustuksellisuuden toteutumisen kannalta on keskeistä se, että vaaleissa on tarjolla eri yhteiskuntaryhmien tarpeita ajavia puolueita, ja että nämä tarpeet ja intressit tulevat kuulluksi tasapuolisesti myös päätöksenteossa. Mikäli näin ei tapahdu, talouskriisi voi laajeta edustuksellisen demokratian kriisiksi.

Eurooppalainen puoluekenttä rakentui alun perin eri yhteiskuntaluokkien ja niitä edustavien puolueiden väliselle tiiviille sidokselle, joka näkyi vahvasti myös puolueiden talouspoliittisissa linjauksissa. Tutkija Timo Harjuniemi on huomauttanut sosiologi Stephanie Mudgeen viitaten, että sosialidemokraattisen liikkeen kulta-aika ajoittui yhteen vasemmistolaisen talouspolitiikan valtakauden kanssa toista maailmansotaa seuranneina vuosikymmeninä.

Vastaavasti oikeistopopulististen puolueiden nousun on esitetty olevan osittain seurausta siitä, että vasemmistopuolueet eivät ole kyenneet talouden globaalin rakennemuutoksen keskellä muotoilemaan poliittista ohjelmaa, joka tarjoaisi varteenotettavan vaihtoehdon vallitsevalle markkinaliberalismille. Ne kilpailevatkin monissa maissa työntekijäammateissa toimivien äänistä. 

Talouden rakennemuutos ja teknologinen kehitys on paitsi heikentänyt työntekijäammateissa toimivien asemaa ja kasvattanut kuilua suuri- ja pienituloisten välillä, myös tuottanut uudentyyppisiä voittajia ja häviäjiä keskiluokan sisälle. Äänestäjät, jotka kokevat taloudellisen ja sosiaalisen asemansa heikentyneen, eivät välttämättä katso perinteisten puolueiden enää välittävän heistä tai olevan ylipäänsä kykeneväisiä tuottamaan kansalaisille hyvinvointia. 

Euroopassa keskiluokan protestimielialaa kasvatti etenkin vuoden 2008 finanssikriisiä seurannut tiukan talouskurin politiikka. Eri maista saadut tutkimustulokset ovat osoittaneet, että suhteellisen tulotason ja sosiaalisen asemanheikkeneminen, koettu epävarmuus työllisyystilanteesta, pelko työpaikkojen häviämisestä automatisaation ja digitalisaation myötä sekä odotuksiin nähden heikomman sosiaalisen aseman saavuttaminen lisäävät oikeisto- ja paikoin myös vasemmistopopulististen puolueiden kannatusta. 

Äänestäjät, jotka kokevat taloudellisen ja sosiaalisen asemansa heikentyneen, eivät välttämättä katso perinteisten puolueiden enää välittävän heistä tai olevan ylipäänsä kykeneväisiä tuottamaan kansalaisille hyvinvointia. 

Suomessa äänestäjien huoli oman taloudellisen aseman heikentymisestä on selvästi yhteydessä perussuomalaisten kannatukseen. Tältä osin on merkillepantavaa, että perussuomalaiset ovat omaksuneet talouspolitiikassaan tiukkaa menokuria korostavan linjan, jossa painottuvat sosiaalietuuksien vastikkeellisuus, työnteon kannustimien kasvattaminen ansiotulojen verotusta keventämällä sekä julkisen talouden velkaantumisen leikkaaminen.

Marraskuun puolessa välissä julkaistun Elinkeinoelämän valtuuskunnan kyselytutkimuksen mukaan 91 prosenttia perussuomalaisten äänestäjistä haluaisi aloittaa julkisen talouden tasapainottamisen heti kevään 2023 eduskuntavaalien jälkeen, mutta samanaikaisesti heistä vain seitsemän prosenttia olisi valmis veronkiristyksiin tavoitteen saavuttamiseksi. 

Edustuksellisuuden toteutumisen näkökulmasta tästä aukeaa nopeasti ongelmallinen kehä: taloudellinen epävarmuus tai suoranainen ahdinko synnyttävät poliittista tyytymättömyyttä, joka purkautuu eriarvoisuutta vahvistavan talouspolitiikan kannatuksena. 

Eriytyykö edustuksellisuus?

Taloudellisesti hyväosaisilla ei ilmene vastaavia ongelmia edustuksellisuudessa. Eri maissa tehdyissä tutkimuksissa on järjestelmällisesti osoitettu, että suurituloiset suhtautuvat pienituloisia varauksellisemmin hyvinvointivaltioon liittyviin toimiin, kuten tulonsiirtoihin verotuksellisin keinoin ja julkisen sektorin vahvaan rooliin. 

Suurituloisten talouspoliittiset näkemykset ovat keskeisessä roolissa hyvinvointivaltion tulevaisuuden ja eriarvoistumisen hillitsemisen näkökulmasta, koska he muodostavat tulonsiirtojen kautta merkittävän palvelujen rahoituspohjan. 

Suomessa suurituloisimmat ovat sitoutuneet periaatteellisella tasolla pohjoismaiseen hyvinvointimalliin, mutta samalla he ovat huolissaan sen tuottamasta kasvavasta taloudellisesta rasituksesta. Talouselämän johtajat ja ylipäänsä suurituloiset tunnistavat pohjoismaisen hyvinvointimallin hyvät puolet ja korostavat julkisten palvelujen tärkeyttä, mutta samalla he pitävät usein julkista sektoria tehottomana ja kalliina ja katsovat, että kattava sosiaaliturva estää työllistymistä. 

Niin Yhdysvalloista kuin Euroopasta saadut tulokset osoittavat, että poliittisen päätöksenteon tuotokset myötäilevät usein varakkaimpien kansalaisten näkemyksiä.

Vuoden 2021 kuntavaaleista tehdyssä tutkimuksessa vahvistuu aikaisemmin tehty havainto siitä, että kokoomus erottautuu selvästi suurituloisten alueiden suosikkipuolueena. Kokoomuksen ohella suurituloisuus lisää myös RKP:n kannatusta. Lisäksi on huomionarvoista, että etenkin pääkaupunkiseudulla vihreät nousevat esiin vahvana haastajana kokoomukselle keskimääräistä suurituloisemmilla alueilla.  

Niin Yhdysvalloista kuin Euroopasta saadut tulokset osoittavat, että poliittisen päätöksenteon tuotokset myötäilevät usein varakkaimpien kansalaisten näkemyksiä. Vaikka kaikki suurituloiset eivät välttämättä itse pyri aktiiviseen vaikuttamiseen talouspoliittisissa kysymyksissä, heillä on käytössään monenlaisia keinoja välittää näkemyksiään päätöksentekijöille. 

Myös Suomessa huipputuloisin promille on erittäin aktiivinen edunvalvonnassa, joskin usein julkisuudelta piilossa. Huipputuloiset ovat kuvanneet haastatteluissa verkostojaan ja yhteyksiään poliittisiin päättäjiin sekä tapojaan ”sparrailla” politiikkoja asiakysymyksissä, mikä heijastaa osaltaan huomattavaa agendavaltaa. Kyselyaineiston pohjalta on puolestaan havaittu, että elinkeinoelämän keskeisissä tehtävissä toimivat päättäjät hyödyntävät ahkerasti erilaisia poliittisen vaikuttamisen muotoja.

Talouden kestävyys demokraattisen tilavelvollisuuden suhteen

Kolmas demokraattisen pääoman ulottuvuus liittyy edustuksellisuuteen olennaisesti kuuluvien vastuu- ja tilivelvollisuusmekanismien toteutumiseen, eli äänestäjien mahdollisuuksiin ilmaista tyytyväisyytensä tai tyytymättömyytensä harjoitettuun talouspolitiikkaan. 

Niin kutsuttu lompakkoäänestäminen on yksi tapa ymmärtää äänestäjien poliittisten valintojen perusteita, mitä kuvastaa tunnettu hokema talouden keskeisestä merkityksestä puolueiden kannatukselle. Äänestäjillä on kyky arvioida hallituksen toimia paitsi oman henkilökohtaisen taloudellisen asemansa, myös julkisen talouden kehityksen kannalta. 

Vastuullisuuden toteutumisen kannalta on olennaista se, jättävätkö talouspolitiikan ohjausmallit siinä määrin liikkumavaraa demokraattisesti valituille elimille, että kansalaisilla on aito mahdollisuus vaikuttaa talouspolitiikan linjauksiin. Muutoin kansalaiset äänestävät vaaleista toiseen ilman, että mikään muuttuu, koska suuri osa talouspolitiikasta on käytännössä rajattu demokraattisen päätöksenteon ulkopuolelle.

Kehysbudjetoinnin kaltaiset sääntöpohjaiset menettelyt kasvattavat tätä riskiä, mikäli säännöt ovat pitkälle tulevaisuuteen sitouttavia ja jäykkiä reagoimaan vaihtuviin olosuhteisiin. Marraskuun alussa julkaistussa valtiovarainministeriön virkamiesraportissa julkisen talouden ohjauksen kehittämisestä esitettiin, että talouspolitiikan lähtökohdaksi tulisi jatkossa ottaa velkakestävyys, eli useammalle eri vaalikaudelle asetettu tavoite pienentää julkista velkasuhdetta. 

Hallitusohjelmaan kirjattaisiin näin ollen hallitusta muodostettaessa täsmällinen tavoite julkisen talouden rahoitusasemasta kyseisellä vaalikaudella. Tavoitteesta pidettäisiin kiinni myös noususuhdanteessa: vaikka työllisyys paranisi, syntyisi talouskasvua tai valtion verotulot nousivat, ylijäämä tulisi käyttää velan lyhentämiseen.

Vastuullisuuden toteutumisen kannalta on olennaista se, jättävätkö talouspolitiikan ohjausmallit siinä määrin liikkumavaraa demokraattisesti valituille elimille, että kansalaisilla on aito mahdollisuus vaikuttaa talouspolitiikan linjauksiin.

Marraskuun puolessa välissä julkaistu Euroopan komission esitys uusiksi budjettisäännöiksi lisäisi puolestaan kansallista liikkumavaraa suhteessa alkuperäiseen, tiukkaan julkista velkaa (60 %) ja julkisen talouden alijäämää (3 %) säätelevään kehykseen. 

Ne jäsenmaat, joissa julkisen velan taso ylittää määritellyn viitearvon, neuvottelevat komission kanssa monivuotisesta velkasuunnitelmasta. Uudistuksen tavoitteena on tehdä sääntökehikosta aikaisempaa realistisempi ja samalla tehostaa sen valvontaa. Toinen keskeinen pyrkimys on vahvistaa jäsenten kykyä reagoida muuttuviin olosuhteisiin rakenteellisten uudistusten ja investointien kautta. 

Suomen osalta keskeinen kysymys liittyy komission ja valtiovarainministeriön esitysten yhteensovittamiseen, jotta ei päädytä tilanteeseen, jossa Euroopan unionin budjettisäännöt tarjoaisivat lisää poliittista liikkumavaraa, mutta se leikataan kansallisesti pois. ”Ulkoistamalla” velkakestävyyttä ja talouden tasapainottamista vahvistavat toimet valtiovarainministeriölle on vaarana, että talouspolitiikka ikään kuin nostetaan poliittisten kiistojen yläpuolelle kehikkojen ja sääntöjen rajaamalle alueelle, jossa sitä hallinnoidaan teknokraattisesti asiantuntijaperusteisen tiedon pohjalta. Tämä hämärtää demokraattisten vastuu- ja tilivelvollisuusmekanismien toimintaa. 

Demokratiavaikutusten arviointi osaksi julkisen talouden suunnitelmaa

Suomen julkisella taloudella on edessään lukuisia ratkaisua vaativia kysymyksiä. Vaikka julkisen velan taso suhteessa bruttokansantuotteeseen on alle EU:n keskitason, väestön vanhenemisesta aiheutuvien ikäsidonnaisten menojen kasvu uhkaa kääntää velkasuhteen kiihtyvän kasvun uralle. Työperäisen maahanmuuton kasvu voi olla osittainen ratkaisu, mutta se vaatii panostamista sekä veto- että pitovoimatekijöihin. 

Velkakestävyyttä on vaikea saavuttaa ainoastaan hitaasti vaikuttavilla rakenteellisilla uudistuksilla, joten lähitulevaisuudessa joudutaan olettavasti karsimaan menoja ja vastaavasti lisäämään tuloja veromuutoksilla. Lisäksi Nato-jäsenyys kasvattaa puolustusmenoja. 

Talouspoliittisia ratkaisuja puntaroidessa tulisi järjestelmällisesti arvioida niiden vaikutuksia demokraattiselle pääomalle: uusintavatko vai nakertavatko ne sen eri ulottuvuuksia?

Valtiovarainministeriö on ilmoittanut julkaisevansa joulukuussa virkamiespuheenvuoron, jossa tuodaan ratkaisuehdotuksia vaalikeskusteluun. Vuonna 2015 kuukausi ennen vaalipäivää julkaistu vastaava puheenvuoro ohjasi voimakkaasti puolueiden talouspoliittisia linjauksia.  

Talouspoliittisia ratkaisuja puntaroidessa tulisi järjestelmällisesti arvioida niiden vaikutuksia demokraattiselle pääomalle: uusintavatko vai nakertavatko ne sen eri ulottuvuuksia? Millaisia mahdollisuuksia äänestäjillä on vaikuttaa harjoitettuun talouspolitiikkaan ja ilmaista edustuksellisen järjestelmän sisällä tyytymättömyytensä? 

Taloutta ei mainita lainkaan valtioneuvoston periaatepäätöksessä suomalaisesta demokratiapolitiikasta 2020-luvulla. Vastaavasti demokratia ei näy julkisen talouden kestävyyssuunnittelussa. Näiden kahden pikainen yhteensovittaminen olisi keskeistä, jotta varmistetaan talouspolitiikan demokraattinen kestävyys. 

Hanna Wass on yleisen valtio-opin dosentti ja Helsingin yliopiston valtiotieteellisen tiedekunnan varadekaani.

Artikkelin pääkuva: Christine Roy/Unsplash.

Julkaisu Kestävän talouden tulee edistää demokraattisen pääoman uusiutumista ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Hallituksen viime vuoden lopulla antama esitys hyvinvointialueiden perustamisesta ja sosiaali- ja terveydenhuollon sekä pelastustoimen järjestämisen uudistuksesta on parhaillaan eduskunnan käsiteltävänä. Sen hyväksyminen on vielä epävarmaa, mutta kuitenkin todennäköisempää kuin edellisillä kierroksilla. Julkisessa keskustelussa uudistus on painunut monen muun lainsäädäntöprosessin lailla koronan varjoon. Erityisen vähälle huomiolle ovat jääneet uudistuksen vaikutukset perustuslakiin kirjattujen demokratian peruskäsitteiden eli kansanvaltaisuuden, yhdenvertaisuuden ja vaali- ja osallistumisoikeuksien toteutumiseen.

Uudistusta ja sen nauttimaa legitimiteettiä onkin tärkeää arvioida kansalaisten poliittisen osallisuuden, vaikuttamisen ja edustukselliseen demokratiaan kohdistuvan luottamuksen näkökulmasta. Miten uudistuksen keskeinen tavoite edistää väestön terveyttä ja turvata riittävät sosiaali- ja terveyspalvelut yhdenvertaisesti kaikille asuinalueesta riippumatta ilmenee käytännön poliittisessa päätöksenteossa?

Erityisen vähälle huomiolle ovat jääneet soteuudistuksen vaikutukset perustuslakiin kirjattujen demokratian peruskäsitteiden eli kansanvaltaisuuden, yhdenvertaisuuden ja vaali- ja osallistumisoikeuksien toteutumiseen.

Tältä osin on keskeistä, millaiseksi edustuksellisen päätöksenteon areenoiksi esitetyt hyvinvointialueet muodostuvat, miten kansalaiset kokevat yhdenvertaisuuden niissä toteutuvan ja millaiset mahdollisuudet kansalaisilla on saada tietoa sekä osallistua itseään koskevaan päätöksentekoon. Näiltä osin tulee huomioida etenkin ne ryhmät, jotka jäävät poliittisessa vaikuttamisessa usein marginaaliin, kuten nuoret, matalasti koulutetut, terveysongelmista kärsivät ja ulkomaalaistaustaiset äänestäjät.

Aluevaltuusto päätöksentekijänä

Hallituksen esityksen mukaan Suomeen muodostetaan 21 hyvinvointialuetta, jotka ovat julkisoikeudellisia yhteisöjä ja joilla on alueellaan itsehallinto. Niillä ei ole omaa verotusoikeutta tai lähtökohtaisesti mahdollisuutta ottaa pitkäkestoista lainaa vaan niiden toiminta rahoitetaan erikseen lailla säädettävällä valtion rahoituksella ja osaksi palvelujen käyttäjiltä perittävillä maksuilla. Suomi tulee tässä poikkeamaan useista Länsi-Euroopan maista, joissa itsehallinnollisilla yksiköillä on verotusoikeus.

Hyvinvointialueiden ylin päättävä elin olisi aluevaltuusto, joka valitaan suorilla aluevaaleilla. Kuntavaalien yhteydessä järjestetyissä aluevaaleissa kaikilla alueen asukkailla olisi yleinen ja yhtäläinen äänioikeus. Kukin hyvinvointialue muodostaa yhden vaalipiirin. Valittavan aluevaltuuston koko on riippuvainen hyvinvointialueen asukasluvusta vaihdellen 59 jäsenestä 89 jäseneen. Valtuusto voisi kuitenkin itse päättää myös suuremmasta valtuutettujen lukumäärästä.

Valtuuston koko on olennainen kysymys äänestysaktiivisuuden kannalta. Kuntavaalien osalta on havaittu, että äänestysaktiivisuus kasvaa valtuustopaikkojen myötä. Vaikutus ei johdu ehdokkaiden määrän kasvusta vaan siitä, että yksittäisen äänestäjän mahdollisuus vaikuttaa vaalin lopputulokseen on suurempi, koska viimeiset valtuustopaikat jaetaan pienemmillä äänimäärillä. Vaalien kilpailullisuuden lisääntyminen todennäköisesti myös tehostaa kampanjointia, mikä voi osaltaan helpottaa aluevaltuustojen merkityksen avautumista äänestäjille.

Valtuuston koko on olennainen kysymys äänestysaktiivisuuden kannalta. Kuntavaalien osalta on havaittu, että äänestysaktiivisuus kasvaa valtuustopaikkojen myötä.

Niin äänestäjien kuin puolueiden ja ehdokkaiden kiinnostuksen herättämisen kannalta olennaisin kysymys liittyy aluevaltuustojen päätösvaltaan ja edustajien toimintamahdollisuuksiin päätöksentekoprosesseissa.  Tiivistetysti kyse on siitä, mistä kansalaiset äänestävät ja mistä valtuutetut päättävät. Tältä osin verotusoikeuden puuttuminen on merkittävä seikka. Perustuslakivaliokunta on aiemmissa lausunnoissaan katsonut, että verotusoikeus vahvistaisi kansanvallan toteutumista lisäämällä vaaleilla valitun elimen itsenäistä toimintavaltaa.

Äänestäjille tulisi kyetä viestimään ymmärrettävästi, mitkä kuntien nykyisistä tehtävistä siirtyvät aluevaltuustojen päätettäviksi ja mitä jää jäljelle kunnille, sillä se vaikuttaa paitsi kansalaisten haluun äänestää vaaleissa, myös vaaleihin olennaisesti kuuluvan vastuumekanismin toteutumiseen. Äänestäjille muodostuva selkeä kuva kunnanvaltuustojen ja aluevaltuustojen välisestä työnjaosta on erityisen tärkeää, mikäli ensimmäisiä vaaleja lukuun ottamatta aluevaltuustojen vaalit järjestettäisiin jatkossa yhtäaikaisesti kuntavaalien kanssa.

Äänestäjille tulisi kyetä viestimään ymmärrettävästi, mitkä kuntien nykyisistä tehtävistä siirtyvät aluevaltuustojen päätettäviksi ja mitä jää jäljelle kunnille, sillä se vaikuttaa paitsi kansalaisten haluun äänestää vaaleissa, myös vaaleihin olennaisesti kuuluvan vastuumekanismin toteutumiseen.

Yhtäaikaisuus johtaa helposti vaaliagendojen sekoittumiseen. Se myös lisää politiikan monimutkaisuutta, jonka äänestäjät kokevat jo nyt suureksi. Tämä voi entisestään lisätä osallistumisessa ilmenevää eriytymistä.

Sosiaali- ja terveyspalveluiden järjestäminen ovat hyvinvointialueiden ja kuntien välisessä työnjaossa keskeisessä roolissa, sillä niiden järjestämiseen kuluu nykyisin noin puolet kuntien kustannuksista. Mikäli soteuudistus toteutuu, syyskuussa 2021 toimikautensa aloittavien kunnanvaltuustojen ratkaistavaksi tulee kysymys sotepalveluiden vastuun siirtämisestä hyvinvointialueille. Asia jakaa kuntia, sillä muutokset ovat selvästi pienempiä siellä, missä on jo integroitu kuntayhtymä. Muissa kunnissa vaaditaan huomattavasti enemmän valmisteluita ja sopeutumista.

Ketkä aluevaaleissa äänestävät ja miten?

Kansanvallan ja yhdenvertaisuuden näkökulmasta on keskeistä, että jokaisella hyvinvointialueen asukkaalla on kuntavaalien tapaan äänioikeus aluevaaleissa sen sijaan, että se sidottaisiin kansalaisuuteen, kuten valtiollisissa vaaleissa. Ulkomaalaistaustaisten äänioikeutettujen matalan osallistumistason vuoksi tulee panostaa erityisesti siihen, että ulkomaan kansalaiset ovat tietoisia sekä äänioikeudestaan että oikeudesta asettua ehdolle.

Hallituksen esityksessä todetaan, että aluevaaleista säädettäisiin hyvinvointialueesta annettavassa laissa ja valtuuston vaalimenettelystä vaalilainsäädännössä. Tammikuun lopussa vuonna 2022 järjestettävät ensimmäiset vaalit tarjoaisivat siten mahdollisuuden kokeilla koronaviruspandemian tarpeelliseksi osoittamia vaalilainsäädännön uudistuksia, joista keskeinen on kirjeäänestyksen käyttöönottaminen myös kotimaassa.

Ulkomaalaistaustaisten äänioikeutettujen matalan osallistumistason vuoksi tulee panostaa erityisesti siihen, että ulkomaan kansalaiset ovat tietoisia sekä äänioikeudestaan että oikeudesta asettua ehdolle.

Aluevaalit olisivat tähän erinomainen konteksti, etenkin mikäli niiden yhteydessä toimitetaan kunnallinen tai hyvinvointialueen kansanäänestys. Kunnallisissa kansanäänestyksissä kirjeäänestys on jo nyt selvästi suosituin äänestysmuoto. Hallituksen esityksessä myös linjataan, että aluevaltuusto voisi halutessaan päättää kunnan kansanäänestyksen toimittamisesta pelkästään kirjeäänestyksestä. Sen tarjoaminen vaihtoehtoisena äänestysmuotona aluevaaleissa olisi siten luontevaa.

Toinen harkitsemisen arvoinen uudistus olisi äänioikeusikärajan laskeminen 16 ikävuoteen, minkä poliittista kiinnittymistä lisäävästä vaikutuksesta on saatu rohkaisevia kokemuksia eri maista. Näin äänioikeus olisi lähempänä oikeutta tehdä kunnallinen tai hyvinvointialueen kansanäänestysaloite, joka on 15 vuotta täyttäneillä. Samalla poistuisi nykyisessä lainsäädännössä oleva epäsuhta: 15–17-vuotiaat saavat tehdä tai kannattaa aloitetta, mutta eivät saa äänestää varsinaisesta asiasta.

Harkitsemisen arvoinen uudistus olisi äänioikeusikärajan laskeminen 16 ikävuoteen, minkä poliittista kiinnittymistä lisäävästä vaikutuksesta on saatu rohkaisevia kokemuksia eri maista.

Äänioikeusikärajan laskeminen alue- ja kuntavaaleissa sekä kunnallisissa kansanäänestyksissä yhdistettynä syksyllä 2021 voimaan astuvaan oppivelvollisuusikärajan tarjoaisi nuorille varteenotettavan vaikutusmahdollisuuden, joka voitaisiin avata osana koko ikäluokan tavoittavaa toisen asteen opetusta.

Nuorempien ikäryhmien osallistumisen tueksi voisi harkita kohdennettua tiedotusta. Yksi mahdollisuus olisi toteuttaa oikeusministeriön johdolla toisen asteen oppilaitoksissa opiskeleville nuorille suunnattu tekstiviestikampanja, josta on tehty kokeiluja muun muassa Tanskassa. Tekstiviestissä voisi olla linkki esimerkiksi Yleisradion aluevaalikoneeseen sekä yhteistyössä nuorten kanssa laadittuun audiovisuaaliseen vaalimateriaaliin. Sosiaalinen media olisi kampanjan toteuttamisessa keskeisessä roolissa.

Aluevaalikampanjoinnin edellytykset

Yhdenvertaisten vaikutusmahdollisuuksien näkökulmasta niin kutsuttu piilevä äänikynnys, eli prosenttiosuus, jolla puolue varmasti saa yhden paikan valittavaan elimeen, on tärkeä kysymys. Aluevaltuustojen koko vaikuttaa suoraan sen muodostumiseen. Nyt esitetyillä aluilla piilevä äänikynnys jäisi 1–2 prosenttiin eli pienemmäksi kuin kuntavaaleissa ja eduskuntavaaleissa.

Erityisesti ensimmäiset aluevaalit ovat tärkeä ”sisäänheittotuote” aluevaltuustojen poliittiselle tunnettavuudelle, mihin vaikuttavat tarjolla olevien ehdokkaiden pätevyys ja kokemus. Ehdokasasettelu synnyttää kansalaisille kuvan aluevaltuustojen painoarvosta. Näin linjaus, että myös istuva kansanedustaja, Euroopan parlamentin jäsen tai kunnanvaltuutettu voi asettua ehdolle aluevaaleissa, on perusteltu, vaikka se voisikin johtaa tehtävien ja sitä kautta vaikutusvallan keskittymiseen.

Aluevaalien merkityksellisyyden kannalta olisi tärkeää, että tämä heijastuisi puolueiden ehdokaslistoilla. Jotta ehdokasasettelu onnistuu ja ehdokkaat panostavat vaaleihin, aluevaltuustojen edustajille on maksettava työhön nähden kohtuulliset palkkiot.

Ensimmäiset aluevaalit ovat tärkeä ”sisäänheittotuote” aluevaltuustojen poliittiselle tunnettavuudelle, mihin vaikuttavat tarjolla olevien ehdokkaiden pätevyys ja kokemus.

Vaalikampanjoihin on voitava panostaa, jotta ensimmäisistä aluevaaleista ei muodostu heti toisen tai kolmannen asteen vaaleja. Aluevaalit olisivat paremmin näkyvillä, mikäli puolueille myönnettäisiin erillistä rahoitusta vuoden 2022 vaaleihin. Puolueiden niukat kampanjointiresurssit tämän vuoden kuntavaalien ja vuoden 2023 eduskuntavaalien synnyttämässä vaalisumassa voivat ratkaisevasti kaventaa taloudellisesti huonommassa asemassa olevien ja vähemmän tunnettujen ehdokkaiden mahdollisuuksia sekä kampanjointiin että valituksi tulemiseen ja siten heikentää edustuksellisuuden toteutumista. Nämä ovat erityisen keskeisiä kysymyksiä ulkomaalaistaustaisten ehdokkaiden kohdalla.

Esitys aikaistaa ennakkoäänien laskemista kahdella tunnilla on kannatettava: se aikaistaa varsinaisen vaalituloksen selviämistä, koska suuri osa äänistä annetaan nykyisin ennakkoon. Vaalituloksen nopea selviäminen lisää luottamusta koko vaalijärjestelmään ja myös tuloslaskennan seuraamisen kiinnostavuutta.

Kaikissa äänestyspaikoissa tulisi siirtyä käyttämään sähköistä äänioikeusrekisteriä, jonne merkittäisiin tieto äänioikeuden käyttämisestä. Tämä helpottaisi aluevaaleissa vaikeammin tavoitettavat ryhmien tunnistamista, mikä auttaa suunnittelemaan osallistumismuotoja jatkossa mahdollisimman helpoiksi erilaisista taustoista lähtöisin oleville äänioikeutetuille.

Vaalien rinnalla tapahtuvan poliittisen osallisuuden ja vaikuttamisen mahdollistaminen

Hallituksen esityksessä linjataan, että uudistuksen vaikutukset demokratiaan, asukkaiden osallistumismahdollisuuksiin sekä poliittiseen toimintakulttuuriin ja -järjestelmään tulevat merkittävästi riippumaan siitä, millaiseksi hyvinvointialueiden toiminta ja muun muassa toimielin- ja päätöksentekorakenteet muodostuvat. Yhtä paljon uudistuksen demokraattisuuteen tulee vaikuttamaan, missä määrin hyvinvointialuilla otetaan käyttöön lain mahdollistamia osallistumis- ja vaikuttamistapoja, miten niitä eri alueilla sovelletaan ja missä määrin hyvinvointialueiden asukkaat kiinnostuvat vaikuttamisesta ja haluavat osallistua hyvinvointialueen toimintaan.

Kansalaisten osallisuus- ja vaikuttavuusmahdollisuuksien tasapuolisen jakautumisen kannalta on kuitenkin ongelmallista, mikäli niiden järjestäminen jätetään pitkälti hyvinvointialueiden oman aktiivisuuden varaan. Yhdenvertaisten osallisuusmahdollisuuksien turvaamiseksi tulisi hallituksen esityksessä määritellä jokin minimitaso, jolla vaikuttamistavat järjestetään. Nykyinen linjaus, jonka mukaan osallistumis- ja vaikuttamismahdollisuudet tulisi ottaa huomioon hyvinvointialuestrategiassa, vaikuttaa ongelmalliselta, sillä kyseiset teemat voivat helposti jäädä akuutimpien vastuiden jalkoihin.

Kansalaisten osallisuus- ja vaikuttavuusmahdollisuuksien tasapuolisen jakautumisen kannalta on ongelmallista, mikäli niiden järjestäminen jätetään pitkälti hyvinvointialueiden oman aktiivisuuden varaan. Riskinä tosiallisten vaikuttamismahdollisuuksien kasaantuminen.

Erilaisten osallistumisväylien, kuten keskustelu- ja kuuntelutilaisuuksien, asukasraatien, kokemusasiantuntijuuden ja osallistuvan budjetoinnin, siirtely yhdeltä hallinnon tasolta toiselle voi esittää hämmennystä ja epätietoisuutta kansalaisten parissa. Kuten hallituksen esityksessä todetaan, asukkaan tulee tietää, missä asioissa tulisi pyrkiä vaikuttamaan kunnan ja missä hyvinvointialueen kautta. Tässä on ilmeisenä riskinä tosiallisten vaikuttamismahdollisuuksien kasaantuminen, kuten aina silloin, kun vastuuta siirretään kansalaisten oman aktiivisuuden varaan.  Lisäksi jotkin vaikuttamismuodot jäävät järjestämisen osalta kunnan ja hyvinvointialueiden välisille katvealueille.

Vanhojen osallistumismuotojen mekaaninen siirtäminen uudelle hallinnontasolle ei liene myöskään sikäli tarkoituksenmukaista, että uudessa tilanteessa tarjoutuu aina mahdollisuus kehittää kokonaan uusia osallistumis- ja vaikuttamismuotoja. Näiden ei tulisi myöskään jäädä pelkiksi kokeiluiksi tai yksittäisten viranhaltijoiden aktiivisuudesta riippuviksi toimintamalleiksi, vaan ne tulisi saada osaksi hyvinvointialueiden päätöksentekorakenteita. Yleisesti ottaen kansalaisten osallistumis- ja vaikuttamismahdollisuudet tulisi toteuttaa läheisyysperiaatteen mukaisesti. Tältä osin lähidemokratian lähtökohta on olennainen.

Vaaleja täydentäviin osallistumismuotoihin on sisällytetty myös aloiteoikeutta koskeva osio. Tämä on tärkeä siinäkin suhteessa, että valtakunnallisen kansalaisaloiteinstituution on todettu tasaavan poliittisessa osallistumisessa muutoin ilmeneviä resurssipohjaisia eroja ja se on suosittu etenkin nuorten keskuudessa. Kuten kansanäänestyksen järjestämisessä, myös kansanäänestysaloitteessa on seurattu kuntalain esimerkkiä. Kansanäänestysaloitteen voisi tehdä vähintään neljä prosenttia kunnan asukkaista.

Kunnallisten kansanäänestysaloitteiden esimerkki ei kuitenkaan ole paras mahdollinen, sillä kunnallinen kansanäänestysaloite johtaa vain harvoin kansanäänestykseen. Tämä voi olla hyvinkin turhauttavaa aloitteen tekijöille. Turhautumista voisi lievittää se, että aloitteen tekijöitä kuultaisiin aluevaltuustossa.

Keskeiset mahdollisuudet demokratian kannalta

Sosiaali- ja terveydenhuollon järjestämisuudistus on laaja kokonaisuus, jolla on vaikutuksia kansalaisten kokemukseen julkishallinnon ja sitä kautta koko poliittisen järjestelmän toimivuudesta. Uudistuksen vaikutuksia kansanvaltaisuuteen, kansalaisten vaikuttamiseen ja demokratiaan ei siten voi rajata uudistuksen muusta sisällöstä irralliseksi osioksi.

Uudistuksessa on lähdetty siitä, että edustuksellisuuden tulee toteutua uuden hyvinvointialueen keskeisen päättävän elimen eli aluevaltuuston valinnassa, ja että vaaleissa tapahtuvaa osallisuutta tulee tukea myös muiden vaikuttamiskanavien kautta. Demokratian edistämisen kannalta nämä ovat erittäin myönteisiä linjauksia.

Miten hyvinvointialuepohjaiselle poliittiselle päätöksenteolle saadaan muodostettua oma identiteetti niin toimintamuotojen, edustusroolien kuin kansalaisten samastumiskokemusten osalta?

Uusi vaalityyppi tarjoaisi mahdollisuuden kokeilla pandemiakestävyyden kannalta välttämättömiä uudistuksia vaalilainsäädäntöön. Näistä keskeisin on kirjeäänestyksen laajentaminen kotimaassa asuviin äänioikeutettuihin. Myös äänioikeusikärajan laskemista tulisi harkita, jotta se olisi linjassa kunnallisen ja hyvinvointialueen kansanäänestysaloiteoikeuden kanssa.

Suurin panostusta vaativa kokonaisuus liittyy siihen, miten hyvinvointialuepohjaiselle poliittiselle päätöksenteolle saadaan muodostettua oma identiteetti niin toimintamuotojen, edustusroolien kuin kansalaisten samastumiskokemusten osalta. Läheisyysperiaatteen huomioiminen osallistumismuotojen suunnittelussa voi edesauttaa tätä tavoitetta.

Tähän nivoutuu myös kysymys tiedosta ja sitä kautta yhdenvertaisuuden turvaamisesta. Uudesta hallintorakenteesta ja siihen sisältyvistä kansalaisten vaikutus-, valvonta- ja vaikutusmekanismeista tulee viestiä siten, että tieto tavoittaa toimintavalmiuksiltaan erilaiset kansalaisryhmät.

Artikkeli perustuu kirjoittajan 28.4.2021 perustuslakivaliokunnalle laatimaan asiantuntijalausuntoon.

Hanna Wass on yleisen valtio-opin dosentti ja ”Kansalaisuuden kuilut ja kuplat (BIBU)” -hankkeen tutkija Helsingin yliopistossa.

Julkaisu Lisääkö soteuudistus demokratian hyvinvointia? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Huhtikuun 2021 kuntavaalien järjestämisessä on painottunut terveysturvallisuusnäkökulma. Keskustelua on käyty siitä, tulisiko vaaleja siirtää, ennakkoäänestysaikaa pidentää tai mahdollisesti hyödyntää kirjeäänestystä.  Oikeusministeriön Manner-Suomen kunnanhallituksille lokakuussa toimittaman ohjeistuksen mukaan vaalit pidetään kuitenkin tavanomaisesti eräitä erityisjärjestelyjä (ennakkoäänestyspaikkojen laajat aukiolot, turvavälit, kasvomaskit) lukuun ottamatta. Vaalijohtajan  tuoreen lausunnon mukaan vaalien siirtäminen on kuitenkin lakimuutoksen kautta mahdollista, mikäli se olisi koronatilanteen vuoksi aivan välttämätöntä.

Vaalien turvallisuuteen liittyy lähestyvissä kuntavaaleissa myös muita vähemmälle huomiolle jääneitä riskejä, kun kampanjointi siirtyy yhä vahvemmin digitaalisille alustoille. Liberaalin demokratian kannalta merkityksellisin kysymys liittyy uhkien, vastatoimien ja niiden heijastusvaikutusten muodostamaan, vaikeasti hallittavaan kierteeseen.

Virheellinen tai tarkoituksellisesti vääristelty käsitys uhista voi johtaa ylimitoitettuihin reaktioihin, jotka alkavat nopeasti kaventaa demokratiaa.

Herkkyys tunnistaa vaaliturvallisuuden eri osa-alueita vaarantavia tekijöitä on kriittinen edellytys edustuksellisuuteen pohjautuvan poliittisen järjestelmän jatkuvuudelle. Toisaalta virheellinen tai tarkoituksellisesti vääristelty käsitys uhista voi johtaa ylimitoitettuihin reaktioihin, jotka alkavat nopeasti kaventaa demokratiaa ja kansalaisyhteiskunnan toimintamahdollisuuksia. Vaaliturvallisuudessa ja sen kääntöpuolessa vaalihäirinnässä onkin kyse aidosti viheliäisestä ongelmasta, jossa ratkaisuritykset saattavat itsessään tuottaa uusia ongelmia.

Vaaliturvallisuuden kolme ulottuvuutta

Vaaliturvallisuus on laaja kokonaisuus, josta on avautunut viime vuosina yhä uusia osa-alueita. Siihen kuuluu vaalien koskemattomuus, mukaan lukien opposition ja tiedotusvälineiden toimintakyky vaalikampanjoinnin aikana, vaalilainsäädännön asianmukaisuus sekä äänestysprosessin ja vaalirahoituksen läpinäkyvyys. Toinen keskeinen ulottuvuus on koettu turvallisuus, eli yhtäältä äänestäjien oikeus tehdä valintansa ilman jatkuvaa virheellisen informaation tulvaa tai painostuksen uhkaa, ja toisaalta ehdokkaiden mahdollisuudet kampanjoida vailla pelkoa joutumisesta fyysisessä tai digitaalisessa ympäristössä tapahtuvan häirinnän kohteeksi.

Koronapandemian myötä keskusteluun on tullut uutena osa-alueena vaalien terveysturvallisuus: miten vaalit saadaan käytyä siten, että niistä ei aiheudu sairastumisen riskiä epidemiatilanteesta riippumatta?

Digitaalisen vaalihäirinnän uhka korostuu kampanjoinnin siirtyessä verkkoon

Vaalihäirintä on määritelmällisesti tarkoituksellista joko fyysisessä tai digitaalisessa maailmassa tapahtuvaa toimintaa, jonka tavoitteena on aiheuttaa systemaattista kohinaa, hälyä ja hämmennystä vaalikampanjan eri vaiheessa. Se voi siten heikentää luottamusta koko poliittiseen järjestelmän toimivuuteen ja halua osallistua vaaleihin äänestäjinä, ehdokkaina ja kampanja-aktiiveina.

Vaalihäirinnälle on ominaista monikerroksellisuus niin motiivien, toimijoiden, kohteiden kuin keinojenkin osalta. Vaalivaikuttamisen ja siihen liittyvä demokraattisten rakenteiden horjuttamisen katsotaankin muodostavan hybridiuhan. Valtioilla on usein eniten resursseja käytettävissään vaalien häiritsemiseen, mutta myös ei-valtiolliset toimijat, kuten ääriliikkeet ja yksittäiset ihmiset, voivat pyrkiä synnyttämään toimillaan sekaannusta ja epäluottamusta.

Ehdokkaiden ja puolueiden näkökulmasta vaalihäirinnässä on kyse yhtäältä maineenhallinnasta, joka kattaa ehdokkaiden suhteet äänestäjiin, kanssakilpailijoihin, erilaisiin taustaorganisaatioihin sekä laajemmin julkisuuteen. Ehdokkaan tai puolueen maineenhallinta on yhä vaikeampaa nykyisessä mediamaisemassa, jossa perinteisen median tuottama materiaali sekoittuu verkkojulkisuudessa sosiaalisen median sisältöihin. Maine on riippuvainen eri sidosryhmien kertomista tarinoista ja näin ollen suhteellista: ehdokkaalla tai puolueella ei ole vain yhtä yleisesti hyväksyttyä mainetta vaan se näyttäytyy kullekin taustayhteiselle omanlaisenaan.

Vaalihäirintä voi heikentää luottamusta koko poliittiseen järjestelmän toimivuuteen ja halua osallistua vaaleihin.

Vaalihäirintä voikin olla pelkästään psykologista, äänestäjille syntyviin mielikuviin kohdistuvaa vaikuttamista. Ehdokkaan ympärillä vellovat huhut ja epäilyt saattavat heikentää vakavastikin arvioita ehdokkaan luotettavuudesta ilman, että objektiivisesti mikään on muuttunut. Keskeistä on käsitys siitä, että jotakin hämäräperäistä on tapahtunut, mitä kautta ehdokkaan ”varsinainen” luonne paljastuu.

Ääni- ja videomanipulaatiot ovat tässä erityisen voimakas, vastaanottajan useisiin aisteihin samanaikaisesti vetoava väline. Niiden tuottaminen on nykytekniikalla suhteellisen yksinkertaista, mistä on nähty esimerkkejä myös Suomessa. Näistä tunnetuin on marraskuussa 2019 sisäministeri Maria Ohisalon ja perussuomalaisten puheenjohtaja Jussi Halla-ahon keskustelusta levinnyt muokattu video, jossa Ohisalon vastaukseksi leikattiin eri vastaus kuin jonka hän antoi Halla-ahon alun perin esittämään kysymykseen.

Ranskan vuoden 2017 presidentinvaalien yhteydessä tapahtuneen tietovuodon vaikuttavuutta pyrittiin vahvistamaan automaattisesti toimivien sosiaalisen median tilien kautta.

Maineenhallinnan horjuttamiseen tähtäävän informaatiovaikuttamisen ohella toinen kampanjoinnin kannalta merkittävä vaalihäirinnän muoto kohdistuu tietoturvallisuuteen. Puolueet ja ehdokkaat ovat alttiita erilaisille tietomurroille ja tietovuodoille. Puolueet ja kampanjaorganisaatiot keräävät itse tai ostavat potentiaalisista äänestäjistä yksityiskohtaista informaatiota, jota hyödynnetään kampanjoinnin mikrokohdentamisessa.

Myös Applen, Facebookin ja Googlen kaltaiset teknologiajätit analysoivat laajasti käyttäjiensä tietoja, minkä avulla ne kykenevät tarkasti ennakoimaan äänestäjien käyttäytymistä. Äänestäjistä kerätyt tiedot ovat puolestaan otollisia tehostamaan tietomurtojen tehoa. Esimerkiksi Ranskan vuoden 2017 presidentinvaalien yhteydessä tapahtuneen tietovuodon vaikuttavuutta pyrittiin vahvistamaan automaattisesti toimivien sosiaalisen median tilien kautta. Ajallisesti nämä tietovuodot tapahtuivat juuri ennen vaalirauhan alkamista, jottei niitä julkisesti juuri ehdittäisi kommentoida ja kumota.

Ehdokkailla korkea tietoisuus vaalihäirinnän riskistä

Suomessa ei toistaiseksi ole havaittu laajamittaista tai voimakasta vaalihäirintää, mikä voi ainakin osittain olla seurausta ennakoivasta varautumisesta. Vaalit ovat nykyisin osa yhteiskunnan kriittistä infrastruktuuria. Vaalihäirinnän uhista on tiedotettu monipuolisesti ja puolueille ja viranomaisille on järjestetty koulutuksia vaalihäirinnän ehkäisemiseksi. Suomi on mukana myös kansainvälisessä yhteistyössä.

Vaalihäirinnän saama julkinen huomio näkyy myös yksilötasolla. Vuoden 2019 eduskuntavaalien jälkeen äänestäjille ja ehdokkaille tehdyissä kyselyissä havaittiin, että etenkin jälkimmäisten tietoisuus vaalihäirinnän riskistä on varsin suurta. Näkemyksissä vallitsi käänteinen läheisyysperiaate: henkilökohtaisen turvallisuuden osalta vaalihäirintä koetaan toistaiseksi varsin pienenä uhkana, mutta yleisemmän tason havainnot ovat selvästi tavallisempia.

Huomattavan korkeisiin lukemiin yllettiin arvioidessa vaalihäirinnän uhkaa tulevaisuudessa. Vaalihäirintätietoisuus ei näyttänyt myöskään keskittyvän systemaattisesti vain tietyntyyppisiin ehdokkaisiin, mikä kertoo osaltaan sen yleisyydestä. Sen sijaan kokemukset vaalikampanjan aikaisesta turvattomuudesta eriytyivät selvästi siten, että Itsenäisyyspuolueen, Liberaalipuolueen ja Liike Nyt:in ehdokkaat kokivat olonsa turvallisemmaksi kuin ehdokkaat keskimäärin, kun taas muun muassa Feministisen puolueen ja vihreiden ehdokkaat kokivat olonsa vähiten turvallisiksi.

Mikäli ehdokkuus alkaa näyttäytyä lähinnä vaarana joutua mustamaalauksen kohteeksi tai tietosuojariskinä, kiinnostuneiden joukko kapenee, mikä helposti vahvistaa poliittisessa edustuksessa vallitsevia vinoumia.

Tiedusteltujen vaalihäirintämuotojen kirjo oli molemmissa kyselyissä laaja, ja kuten häirintäkokemusten osalta yleisemminkin, ihmisten havainnointi- ja raportointialttius vaihtelee yksilöittäin. Lisäksi on todennäköistä, että mitä enemmän aiheesta keskustellaan, sitä herkemmin häirintää tunnistetaan ja halutaan tuoda esiin. Myös subjektiivisten riskiskenaarioiden voimakkuuteen vaikuttaa moni tekijä.

Tuloksista ei voi siten suoraan päätellä, miten vakavasta ongelmasta vaalihäirinnän kohdalla on nykyisin tai tulevaisuudessa kysymys, mutta mahdollinen takaisinkytkentä korostaa ehdokkaiden kokemusten merkityksellisyyttä. Edustuksellisen demokratian toimivuus on riippuvainen siitä, että ehdokkaiksi saadaan rekrytoitua mahdollisimman laajasti ihmisiä erilaisista yhteiskunnallisista ryhmistä. Mikäli ehdokkuus alkaa näyttäytyä lähinnä vaarana joutua mustamaalauksen kohteeksi tai tietosuojariskinä, kiinnostuneiden joukko kapenee, mikä helposti vahvistaa poliittisessa edustuksessa vallitsevia vinoumia.

Ylikansallisen lainsäädännön puute lisää riippuvuutta teknologiayrityksistä vaalihäirinnän torjumisessa

Vaalihäirinnästä ilmenee jatkuvasti uusia muotoja, joista tuore esimerkki ovat Yhdysvaltojen vaalien yhteydessä marraskuussa 2020 havaitut robottipuhelut. Vaaliturvallisuutta koskevien uhkien esiin nouseminen käynnistää yleensä välittömästi keskustelun siitä, miten niitä kyettäisiin tehokkaimmin torjumaan ja ennaltaehkäisemään. Keskeinen puute liittyy siihen, että vaaliturvallisuuden vahvistaminen on tapahtunut tähän asti pitkälti kansallisvaltioiden kontekstissa.

Vaalihäirintä on luonteeltaan niin monisäikeistä, että se on usein vähintään askeleen edellä puolustusta, etenkin mikäli vaaleja ja vaalikampanjointia koskevaa lainsäädäntöä uudistetaan lähinnä reaktiona jo havaituille häirintämuodoille. Kansallinen vaalilainsäädäntö ei välttämättä ota riittävän tehokkaasti huomioon vaalihäirinnän erityispiirteitä, kuten informaatioteknologian roolia sekä sen tarjoamia mahdollisuuksia rajat ylittävään toimintaan.

Vaalihäirintä on luonteeltaan niin monisäikeistä, että se on usein vähintään askeleen edellä puolustusta.

Vaaliviranomaiset joutuvat informaatioteknologian ja kansalaisten tiedon analysoinnin kehittyessä yhä enemmän sellaisten vaalihäirintäkysymysten eteen, joiden ratkaisu edellyttää tiivistä yhteistyötä mediaa sääntelevien ja tietosuojasta vastaavien viranomaisten kanssa. Sekä Euroopan komissio että Euroopan tietosuojavaltuutettu ovat antaneet suosituksia viranomaisyhteistyön lisäämisestä. Monien pienten valtioiden mahdollisuudet säännellä suoraan esimerkiksi kansainvälisten yhtiöiden alustateknologiaa ovat kuitenkin rajalliset. Tämä korostaa kansainvälisen, Euroopan laajuisen ja kansallisen sääntelytason yhteensovittamisen merkitystä.

Vaalihäirinnän torjumista kansainvälisellä tasolla vaikeuttaa selkeän sääntelytoimijan ja oikeudellisen toimivallan puute. Samalla ylikansallinen valtatyhjiö on lisännyt riippuvuutta teknologiayrityksistä. Esimerkiksi vuonna 2018 Irlannin aborttilainsäädäntöä koskeneen kansanäänestyksen aikana Facebook kielsi aiheeseen liittyvän mainonnan alustallaan sen jälkeen, kun yhdysvaltalaisten toimijoiden katsottiin pyrkivän vaikuttamaan äänestyksen lopputulokseen Facebook-mainosten kautta. Ilman yhtiön väliintuloa tällaiseen rajat ylittävään vaikuttamiseen olisi ollut vaikea puuttua.

Myös EU:n mahdollisuudet toimia vaalien turvaamiseksi ovat vähäiset Euroopan parlamentin vaaleja lukuun ottamatta, sillä sekä vaalilainsäädäntö että kansalliseen turvallisuuteen liittyvät kysymykset ovat vahvasti jäsenvaltioiden toimivallassa. EU onkin pyrkinyt torjumaan vaalihäirintää pääasiassa edistämällä teknologiayhtiöiden oma-aloitteisuutta itsesääntelyllä ja koordinoimalla viranomaisten tiedonvälitystä häirinnästä.

Ylikansallinen valtatyhjiö on lisännyt riippuvuutta teknologiayrityksistä.

Itsesääntely on kuitenkin läpinäkymätöntä ja sen vaikutuksia on vaikea arvioida. Sosiaalisen median yhtiöt ovat käyneet keskusteluja vaalien turvaamisesta kansallisten viranomaisten kanssa, mutta päätökset ovat lopulta yhtiöiden harkintavallassa, ja julkista tietoa toteutetuista toimenpiteistä on niukasti saatavilla. EU:lla on kuitenkin laaja toimivalta säännellä digitaalisia sisämarkkinoita ja se voi välillisesti vaikuttaa vaalihäirintään digitaalisia alustoja koskevalla lainsäädännöllä.

Komissio valmistelee parhaillaan uutta lainsäädäntöpakettia informaatioteknologiayhtiöiden vastuusta ja teknologioiden läpinäkyvyyden vaatimuksista. Periaatteessa alustojen vahvempi sääntely voi ehkäistä alustojen käyttöä vaalihäirinnässä. Uuden lainsäädännön voimaantulo on kuitenkin vielä vuosien päässä.

Pyrkimys lisätä vaaliturvallisuutta johtaa helposti demokratian kaventumiseen

Häirintäuhkiin varautuminen paljastaa raadollisesti vaalihäirinnän viheliäisen luonteen ja liberaalin demokratian haavoittuvuuden. Samalla kun avoimuus, matalakynnyksellisyys, läpinäkyvyys ja kansalaisten laaja osallistuminen ovat järjestelmän keskeisiä määritteleviä tekijöitä, ne tarjoavat myös lyömäaseita kilpaileville käsityksille.

Pyrkimys puolustaa edustuksellisen demokratian instituutioita voi alkaa nopeasti nakertaa järjestelmän hyväksyttävyyden kannalta keskeisiä periaatteita ja oikeuksia. Vakavimmillaan vaalihäirinnältä varautuminen johtaa turvallistamisstrategian käyttöönottoon, jolla yhä uusia rajoituksia vaalikampanjointiin perustellaan yhteisesti jaetulla ulkoisella tai sisäisellä uhalla.

Kansainväliset ihmisoikeusraportoijat ovatkin varoittaneet sääntelyn mahdollisista vaaroista sanan- ja tiedonvälityksen vapaudelle. Vaikka vaaleja turvaava sääntely täyttäisikin sananvapauden rajoittamisen edellytykset, esimerkiksi faktavirheitä sisältävä informaatio on sananvapauden suojaamaa. Siten suhteettomat rajoitukset informaation levittämiselle ovat ongelmallisia, vaikka niillä pyrittäisiin sinänsä hyväksyttävään tarkoitukseen.

Samalla kun avoimuus ja kansalaisten laaja osallistuminen ovat järjestelmän keskeisiä määritteleviä tekijöitä, ne tarjoavat myös lyömäaseita kilpaileville käsityksille.

Esimerkiksi Puolan ”virheellisen” tiedon levittämistä vaalikampanjoinnin aikana rajoittavan lain todettiin rikkovan Euroopan ihmisoikeussopimuksen sananvapauden turvaavaa 10 artiklaa. Tältä osin Puolan vaalihäirinnän torjuntatoimet näyttäytyvätkin osana oikeusvaltioperiaatteen loukkauksia. Edellä mainittu teknologiayhtiöiden itsesääntely ei ole tässä suhteessa poikkeus, vaan se voi kaventaa kansalaiskeskustelua ja demokratiaa siinä missä julkisvallan toimeenpanema lainsäädäntökin.

Vaali- tai laajemmin demokratiahäirinnän uhasta muodostuukin helposti keppihevonen niille poliitikoille, jotka ovat alun perinkin suhtautuneet varauksellisesti kansalaisyhteiskunnan aktiiviseen osallistumiseen päätöksentekoon, mistä on merkkejä myös Suomessa. Häirintää voidaan käyttää myös perusteena torjua joltain muulta kannalta muuten demokratiaa edistäviä uudistuksia. Nettiäänestämistä vuonna 2017 pohtinut oikeusministeriön työryhmä esimerkiksi arvioi turvallisuusuhat siinä määrin suuriksi, että päätyi loppuraportissaan suosittamaan pysymistä perinteisessä ”kynä ja paperi” –mallissa. Toisaalta on myös ongelmallista, mikäli häirinnän uhkia ei tunnisteta uudistusten yhteydessä riittävän monipuolisesti, mistä puolueen perustamista koskeva lakimuutos on tuore esimerkki. Eduskunnan hyväksymässä hallituksen esityksessä ei huomioitu riittävästi esimerkiksi puolueiksi naamioituneiden toimijoiden ilmaantumisen lisääntymisen mahdollisuutta ja sähköisiin kannatusilmoitusrekistereihin kohdistuvien  tietomurtojen riskiä.

Demokratian tukahduttamisen riski sitä turvaamalla korostuu helposti poikkeusoloissa.

Demokratian tukahduttamisen riski sitä turvaamalla korostuu helposti poikkeusoloissa. International IDEA -järjestön selvityksen mukaan 21.2.–22.11.2020 välillä yhteensä 73 maata on lykännyt vaaleja koronapandemiaan vedoten. Poikkeusolojen turvin voidaan pyrkiä rajoittamaan myös muita perusoikeuksia laajemmin kuin mitä normaalitilanteessa olisi sallittua.

Kysymys on vaikea sikäli, että kynnys vaalilainsäädäntöön kajoamiseen tulisi olla erittäin korkea, mutta toisaalta tulisi huomioida yhdenvertaisuusnäkökulmat erityisesti pandemian kaltaisessa tilanteessa, jossa sairastaminen kohdistuu epätasaisesti eri väestönosiin. Tästä näkökulmasta Suomen linja järjestää vaalit suunnitellun mukaisesti on perusteltu, mutta se edellyttää myös monipuolista yhteiskunnallista keskustelua vaaliturvallisuuden ja yhdenvertaisen poliittisen osallisuuden edellytysten yhteensovittamisesta.

Miikka Hiltunen on tohtorikoulutettava oikeustieteellisessä tiedekunnassa Helsingin yliopistossa.

Päivi Leino-Sandberg on transnationaalisen oikeuden professori Helsingin yliopistossa.

Jarno Limnéll on kyberturvallisuuden työelämäprofessori Aalto-yliopistossa.

Hanna Wass on yleisen valtio-opin dosentti ja ”Kansalaisuuden kuilut ja kuplat (BIBU)” -hankkeen tutkija Helsingin yliopistossa.

Artikkeli on osa juttusarjaa Äänestäjät ja ehdokkaat politiikan ilmastonmuutoksessa.

Julkaisu Vaaliturvallisuus voi sekä vahvistaa että kaventaa demokratiaa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Ylen A-studiossa pohdittiin helmikuun alussa syitä siihen, miksi Suomessa ei tunnuta enää saavan poliittisia uudistuksia tehtyä. Kyseinen ilmiö ei kuitenkaan koske vain kansallisen tason politiikkaa vaan näkyy myös evankelis-luterilaisen kirkon päätöksenteossa.

Ja kuten kansallisella tasolla, osa kirkon päätöksentekokyvyn ongelmista palautuu tapaan, jolla sen päätöksentekijät valitaan. Tämän mekanismin avaaminen auttaa hahmottamaan laajemminkin vaalien merkitystä edustuksellisen elimen päätöksenteon toimivuuden kannalta.

Vaalit kirkossa

Kirkon 3,95 miljoonan jäsenen yhteisön ylin elin on kirkolliskokous, joka päättää kirkon tärkeimmistä asioista – opista, hallinnosta ja rahoista. Sen jäsenet valitaan joka neljäs vuosi vaaleilla, joista viimeisimmät järjestettiin tiistaina 11.2.2020. Kirkon päätöksenteolla on pidempi historia ja polkuriippuvuus kuin kunnallisella tai valtiollisella traditiolla.

Vaikka säätyvaltiopäivät lakkautettiin vuonna 1906, evankelis-luterilaisen kirkon päätöksenteossa pappissääty on kuitenkin säilyttänyt valtansa. Hiippakuntien papit, mukaan lukien eläkkeelle jääneet, valitsevat keskuudestaan kirkolliskokoukseen 32 pappisedustajaa.

Pappissääty on säilyttänyt valtansa.

Lisäksi kaikki yhdeksän piispaa ovat virkansa puolesta kirkolliskokouksen äänivaltaisia edustajia. Kun maallikkoedustajia valitaan 64, on pappien osuus päättäjistä 43 prosenttia. Pappissäätyyn kuulumattomat kirkon jäsenet pääsevät äänestämään siis vain 57 prosenttia edustajista.

Tämä luonnollisesti vähentää kiinnostusta vaaleihin. Toisaalta eivät vaalit kiinnostaneet kaikkia pappejakaan. Helsingissä pappien äänestysaktiivisuus jäi alle 60 ja muualla maassakin yleisesti alle 70 prosentin.

Kirkolliskokouksen maallikkoedustajat puolestaan valitaan epäsuoralla vaalilla, jossa valitsijoina ovat seurakuntavaaleissa valitut edustajat. Näin ollen juuri käytyjen vaalien tulos heijastelee maallikkoedustajien osalta marraskuun 2018 seurakuntavaalien tulosta.

Vaalin teknistä toimittamista monimutkaistaa se, että maallikoiden äänet painotetaan seurakuntien väkiluvun mukaan. Pienten seurakuntien äänen painoarvo on murto-osa suuren seurakunnan äänen painoarvosta. Lisäksi äänioikeutetuilla valitsijoilla on jo valmiiksi hyvin kapea mandaatti seurakuntien jäseniltä: seurakuntavaalien valtakunnallinen äänestysprosentti oli vain 14.

Kirkollisten vaalien vaikeutena yleisesti on ollut vaalilistojen epäselvyys. Tämä pätee yhtä lailla pappien ja maallikoiden kirkolliskokous- ja hiippakuntavaltuustovaaleihin kuin myös seurakuntavaaleihin.

Naispappeja äänestäneet tulivat tukeneeksi naispappeuden vahvoja vastustajia.

Vaikka ehdokkaat valitaan suhteellisella vaalitavalla, valitsijayhdistykset vaihtelevat vaalista toiseen eikä valitsijayhdistysten nimistä käy sisäpiiriläisillekään ilmi listan ehdokkaiden näkemykset ajankohtaisista linjakysymyksistä. Nimissä esimerkiksi käsitteet “yhteinen” tai “yhdessä” ovat käytössä hyvin erityyppisillä valitsijayhdistyksillä.

Lisäksi samalla listalla saattaa olla näkemyksiltään toisistaan voimakkaastikin poikkeavia ehdokkaita. Esimerkiksi Turun hiippakunnassa eräältä pappien listalta tuli valituksi vain kaksi naispappeuden kiivasta vastustajaa, vaikka samalla listalla oli myös naispappeja. Listalla naispappeja äänestäneet tulivat siis – ilmeisesti tahtomattaan – tukeneeksi naispappeuden vahvoja vastustajia.

Vaalien vaikeaselkoisuus yhdistettynä määräenemmistösäädöksiin halvaannuttaa päätöksenteon

Evankelis-luterilaisen kirkon kirkolliskokouksen päätöksenteossa yksi keskeisistä seikoista on säätyvaltiopäivien aikaisen määräenemmistön, tai tässä tapauksessa määrävähemmistön, merkitys keskeisissä linjakysymyksissä.

Ehdotus tarvitsee taakseen kolme neljäsosaa edustajista tullakseen hyväksytyksi. Näin ollen hieman yli neljäsosa edustajista voi halutessaan kaataa kaikki määräenemmistöä edellyttävät päätökset. Tämän on koettu hidastuttavan tai jopa halvaannuttavan kirkollista päätöksentekoa.

Päätöksentekotapaa yritettiin uudistaa vuonna 2016, mutta sekään ehdotus ei saanut taakseen tarvittavaa kolmen neljäsosan määräenemmistöä.

On epäselvää, löytyykö seuraavallakaan kaudella määräenemmistöä viemään läpi pitkään keskeneräisinä olleita uudistuksia.

Vaalien kiinnostavin tulos onkin monille kirkolliskokouksen valtasuhteiden jakautuminen keskeisissä linjakysymyksissä. On myös epäselvää, löytyykö seuraavallakaan kaudella määräenemmistöä viemään läpi pitkään keskeneräisinä olleita uudistuksia.

Kirkollisissa vaaleissa ei ole keskitettyä tulospalvelua vaan jokainen hiippakunta julkistaa tulokset omilla kanavillaan ja omalla tavallaan. Valitsijayhdistysten epämääräisyyksien ja kootun tulospalvelun puuttumisen vuoksi tulosten vahvistamisen jälkeenkin on vain suuntaa antavia oletuksia siitä, millaisia arvoja kannattavista ehdokkaista kirkolliskokous tulevalla kaudella koostuu.

Ratkaisuehdotuksia

Kun päätöksentekokyvyn heikentyminen on osittain seurausta vaalitapaan liittyvistä ongelmista, myös ratkaisuja on mielekästä etsiä sen kehittämisestä. Yksi mahdollisuus olisi avata kirkolliskokousedustajien vaali suoraksi kansanvaaliksi eduskuntavaalien tapaan.

“Pappissäädyn” käytännöstä tulisi hellittää ainakin siltä osin, että pappisedustajat ja maallikkoedustajat valittaisiin samalla tavalla eli suoralla yhteisellä vaalilla. Samalla voisi harkita sitä, että seurakuntavaalit ja kirkolliskokousvaalit järjestettäisiin yhdessä.

Vaalien käytännön järjestelyt vaativat uudistamista. Sinetöityjen laatikoiden kuljettamisista pitäisi päästä jo tietojen sähköiseen kirjaamiseen. Sähköistä äänestämistä perinteisen äänestämisen rinnalle voisi harkita. Pappien äänestyksessä käytetään nykyisin myös postiäänestystä, mitä tuskin voi pitää nykyoloissa täysin luotettavana.

Vertailuna voi katsoa valtakunnallisia HOK-Elannon vaaleja, joissa äänestysaktiivisuus on kasvanut samalla, kun nettiäänestäminen on lisääntynyt. Vuonna 2016 äänestysaktiivisuus oli jo 26 prosenttia.

Kirkon kokemukset vaalien ja päätöksenteon välisistä solmukohdista voivat olla opiksi muille.

Myös vaaleja koskeva tiedonkulku tulisi saada tietoyhteiskunnan vaatimuksia vastaavaksi. Kirkolliskokousvaalien tulosten julkistaminen tulisi keskittää siten, että hiippakuntien oman tiedotuksen lisäksi tulokset löytyisivät pikimmiten myös keskitetysti. Tulostiedoissa tulisi olla samantyyppisiä taustatietoja kuin kansallisissa vaaleissa: ikä, paikkakunta, uusi tai jatkava ehdokas, valitsijayhdistys, ja linkki valitsijayhdistyksen esittelyyn, josta kävisi ilmi keskeiset linjakysymykset.

Valitsijayhdistysten tulisi kehittää sisäistä yhtenäisyyttään siten, että yhden listan ehdokkaat sitoutuisivat keskeisten linjakysymysten osalta yhteisiin tavoitteisiin. Nyt aloittava kirkolliskokous saa mahdollisesti käsiteltäväkseen aloitteen kirkollisten vaalien kehittämisestä. Uudistustyössä vaaditaan ennakkoluulottomuutta ja jopa riskinottoa kirkollisen päätöksentekokyvyn palauttamiseksi.

Aloitteenteko-oikeus on jokaisella kirkolliskokousedustajalla sekä hiippakuntavaltuustoilla. Rohkaiseva esimerkki uudistusmahdollisuuksista on jo toteutettu seurakuntavaalien äänestysoikeuden ulottaminen 16-vuotiaisiin.

Kirkon kokemuksista kuuleminen hyödyllistä myös vaalijärjestelmää kehittävälle parlamentaariselle työryhmälle

Yhtä lailla on tärkeää, että eri edustuksellisten elinten uudistustarpeita käsitellään rinnakkain, koska ongelmat ja mahdolliset ratkaisut ovat osin yhteisiä. Helmikuussa 2020 asetettiin parlamentaarinen työryhmä, jonka tehtävä on kehittää keinoja vaalijärjestelmän toimivuuden ja suhteellisuuden toteutumisen parantamiseksi ja alueellisen edustavuuden turvaamiseksi.

Kirkolla on opittavaa sen työn tuloksista, mutta vastavuoroisesti myös kirkon kokemukset vaalien ja päätöksenteon välisistä solmukohdista voivat olla laajemminkin hyödyllisiä instituutioiden kehittämisen näkökulmasta.

Titi Gävert on vieraileva tutkija Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksella, asiantuntija kirkkohallituksessa (vv.) sekä väitöstutkija Helsingin yliopiston valtiotieteellisessä tiedekunnassa.

Heikki Hiilamo on sosiaalipolitiikan professori Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksella ja Helsingin yliopistossa.

Hanna Wass on yleisen valtio-opin dosentti Helsingin yliopistossa ja työpaketin johtaja Kansalaisuuden kuilut ja kuplat (BIBU) -tutkimushankkeessa.

Julkaisu Miten palauttaa kirkon päätöksentekokyky? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Institutionalisoitunut poliittinen edustus toteutuu läntisissä demokratioissa, Suomi mukaan lukien, eräänlaisena eliittikehänä, jossa taloudellinen, sosiaalinen ja poliittinen valta kietoutuvat yhteen. Mitä paremmin yksilöllä menee, sitä todennäköisimmin hän on myös poliittisesti aktiivinen.

Sama vinouma näkyy tilastojen mukaan myös siinä, kuka asettuu ehdokkaaksi ja tulee valituksi ja mitkä tahot tulevat kuulluksi tärkeissä parlamentaarisissa toiminnoissa, kuten esimerkiksi lainvalmistelussa.

Monissa kysymyksissä suuri- ja pienituloisten näkemykset eivät eroa toisistaan, mutta silloin kun ne eroavat, rikkaiden intressit tulevat päätöksentekoprosessien tuotoksissa paremmin edustetuiksi.

Tähän voi olla useita syitä, kuten se, että rikkaiden intressit ovat selkeämmin ilmaistu ja ne näyttäytyvät näin helpommin toteutettavina, tai että rikkailla on paremmat mahdollisuudet tuoda näkemyksensä päätöksentekijöiden tietoon.

Yksi keino avata edustuksen eliittikehää olisi varmistaa, että eduskuntaan valitaan moninaisista eri lähtökohdista tulevia edustajia. Kuitenkin käsityksemme siitä, kuka kelpaa kansanedustajaksi, on jokseenkin kapea.

Kansallisten vaalitutkimusten pohjalta tiedetään, että äänestäjillä on taipumus äänestää itseään korkeammin koulutettua ehdokasta, nuorimmilla ikäryhmillä itseään vanhempaa ehdokasta ja vanhemmilla taas useammin miesehdokasta.

Miten edustuksessa ilmeneviä sosiaalisia vinoumia voitaisiin kaventaa?

On kuitenkin selvää, että edustuksellisuus on monimutkaisempi käsite kuin vain suora suhde äänestäjien, ehdokkaiden ja valittujen henkilöiden välillä. Politiikan tutkijat ovat pyrkineet kartoittamaan erilaisia tapoja tulkita edustuksellisuutta ja sen toteutumista.

Kysymykseksi myös nousee, kuka saa edustaa ketäkin. Kevään 2019 eurovaalien alla SDP:n ehdokkaan Mikkel Näkkäläjärven ympärillä käyty tunteikas keskustelu nosti esiin myös vaatimuksen nuhteettomuudesta. Menneisyydessä tapahtunut ja sovitettu rikos ei välttämättä niinkään kerro kokemuksesta elämän nurjista puolista, vaan poliittisen uran päättävästä luonneviasta.

Näkkäljärven tapaus nosti esiin myös selkeitä ristiriitoja poliitikkoihin kohdistetuista odotuksista. Poliitikon pitää olla toisaalta inhimillinen ja erehtyväinen, mutta samaan aikaan nuhteeton ja esimerkillinen; poliitikko tasapainottelee jo ehdokkaana monien identiteettien välillä, joita hänen oletetaan – odotetaan – edustavan. Tämä koskettaa myös erilaisia vähemmistöryhmiä edustavia ehdokkaita ja edustajia.

Tässä podcastissa keskustellaan poliittisen edustuksen odotuksista, ideaaleista ja realiteeteista. Millainen on hyvä kansanedustaja ja keitä hän edustaa? Kannattaako virheet tunnustaa? Entä miten edustuksessa ilmeneviä sosiaalisia vinoumia voitaisiin kaventaa?

Kuuntele podcast:

Hanna Wass on professori Helsingin yliopiston valtiotieteellisessä tiedekunnassa.

Mikkel Näkkäläjärvi on rovaniemeläinen kaupunginvaltuutettu ja Demarinuorten puheenjohtaja.

Ozan Yanar on helsinkiläinen vihreä kaupunginvaltuutettu ja kaupunginhallituksen jäsen.

Elina Pekkarinen on lapsiasiavaltuutettu ja Helsingin yliopiston dosentti.

Mikko Poutanen on yhteiskuntatieteiden tohtori Tampereen yliopistossa ja Politiikasta-lehden vastaava päätoimittaja.

Julkaisu Podcast: Kuka kelpaa kansanedustajaksi? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Tilivelvollisuus kuuluu edustuksellisen demokratian keskeisiin periaatteisiin. Äänestäjällä on mahdollisuus vaalikauden päättyessä arvioida hallituksen onnistumista ja palkita tai rangaista vallankäyttäjiä tarpeen mukaan.

Hallituksen toimien arviointi on kuitenkin hankalaa Suomen poliittisessa järjestelmässä, jossa hallituskoalitio ja sen ohjelma rakentuvat monenlaisten kompromissien pohjalta. Tilannetta ei varsinaisesti ole helpottanut pitkään käytössä ollut tapa rakentaa hallitusohjelmista yksityiskohtainen tiekartta tulevalle neljälle vuodelle.

Juha Sipilän hallitus on ollut tässä suhteessa erilainen. Hallituksen kokoonpano oli monia edeltäjiään niukempi ja ideologisesti yhtenäisempi, mutta myös sen tavoitteenasettelu oli strategisen hallitusohjelman myötä aikaisempaa suorasukaisempaa. Tätä tehosti pääministerin usein esille nostama ”tulos tai ulos” -periaate.

Hallitus päätyi antamaan itse itselleen ”ulos”-arvion maaliskuun alussa sote-uudistuksen kariutumisen myötä. Samalla se kuitenkin painotti, että muissa keskeisissä tavoitteissa onnistuttiin.

Millaisia tavoitteita Sipilän hallitus asetti eri politiikkasektoreilla, miten kyseiset tavoitteet saavutettiin, mikä edisti tai haittasi niiden saavuttamista ja mitä tavoitteiden toteutumisesta tai toteutumatta jäämisestä seuraa?

Tässä juttusarjassa eri alojen asiantuntijat arvioivat päättyvää hallituskautta nimenomaisesti tuloksellisuuden näkökulmasta. Millaisia tavoitteita Sipilän hallitus asetti eri politiikkasektoreilla, miten kyseiset tavoitteet saavutettiin, mikä edisti tai haittasi niiden saavuttamista ja mitä tavoitteiden toteutumisesta tai toteutumatta jäämisestä seuraa?

Sarjan avaa Juri Mykkäsen katsaus, jossa hän pohtii strategisen hallitusohjelman merkitystä tulosvastuullisuuden näkökulmasta. Onko strateginen hallitusohjelma työkalu, joka piirtää hallituksen politiikan suuret linjat aikaisempaa terävämmin esiin ja sitä kautta myös edistää tilivelvollisuuden toteutumista?

Myöhemmin tarkastellaan hallituksen tuloksellisuutta EU-, tasa-arvo-, sote-, asunto-, talous-, ympäristö- ja ulkopolitiikan sekä valtiosääntöoikeuden valossa.

Haasteita hallituksesta -sarjan ovat toimittaneet Hanna Wass ja Juha Ylisalo. Siihen on kirjoittanut arvionsa kaksitoista omien alojensa keskeistä asiantuntijaa.

Hanna Wass on professori Helsingin yliopiston valtiotieteellisessä tiedekunnassa. VTT Juha Ylisalo on erikoistutkija Turun yliopistossa. 

Julkaisu Haasteita hallituksesta ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Pian on käsillä se aika vuodesta, jolloin napitetaan pyjama, pöyhitään tyynyjä ja vedetään verhot ikkunan eteen. Laiska äänestäjä on käymässä vaaliunille. Niiden aikana virkamiehet, tutkijat ja tiedotusvälineet tulevat kuumeisesti pohtimaan nukkujan motiiveja ja suunnittelemaan erilaisia ravistustalkoita, joilla hänet saataisiin tehokkaimmin virkoamaan. Miksi velttoilija ei ymmärrä, että hänen sängyssä makaavilla harteillaan lepää koko edustuksellisen demokratian legitimiteetti?

Tämän numeron symposiumin teema on empatia ja politiikka. On vaikea paikallistaa toista politiikan aluetta, jossa empatia olisi yhtä kateissa kuin äänestämässä käymisestä tai ylipäänsä poliittisesta osallisuudesta keskusteltaessa. Nukkuva äänestäjä seikkailee ilmiön syvempää hahmottamista vaikeuttavana mielikuvana vaaleista toiseen riippumatta siitä, että usealta vuosikymmeneltä kertynyt tutkimustieto on systemaattisesti osoittanut poliittisen osattomuuden heijastavan taloudellista niukkuutta, työmarkkinoille pääsyn esteitä tai niillä koettuja riskejä, sosiaalisten verkostojen ohuutta, terveysongelmia ja riittämätöntä tukea kotoutumiseen. Puhe nukkuvien puolueesta on oppikirjaesimerkki siitä, miten eriytymistä synnyttävät monisyiset mekanismit typistetään pitkälti yksilön motivaation puutteesta johtuvaksi ilmiöksi.

On vaikea paikallistaa toista politiikan aluetta, jossa empatia olisi yhtä kateissa kuin äänestämässä käymisestä tai ylipäänsä poliittisesta osallisuudesta keskusteltaessa.

Miksi näin on käynyt ja miten tilanteen voisi korjata? Yksi keskeinen syy lienee hyvä- ja huono-osaisten välillä yleisesti vallitseva empatiavaje ja solidaarisuuskuilu: mitä paremmin itsellä menee, sitä hanakammin erilaisten vaikeuksien kanssa kamppailevat nähdään syypäinä omaan tilanteeseensa. Vaalitorkkuja ei seuraa riittävästi politiikkaa eikä siksi ymmärrä, että voisi vaaleissa äänestämällä vaikuttaa itseään koskeviin asioihin. Jos ei kerran äänestä, ei saa myöskään valittaa.

Sakari Kainulainen ja Juho Saari havaitsevat tässä numerossa empatiakuiluja luotaavan symposiumin osana julkaistavassa artikkelissaan, että eri yhteiskunnallisista ryhmistä ainoastaan vanhukset saavat tasaisesti osakseen välittämistä. Myös lapsia ja vammaisia kohtaan tunnetaan myötätuntoa, mutta päihdeongelmaisten, maahanmuuttaneiden, pakolaisten ja erityisesti ylivelkaantuneiden kohdalla ollaan huomattavasti kitsaampia. Empaattisuus on yleisempää vasemmistopuolueiden ja vihreiden kannattajien keskuudessa ja vastaavasti vähäisempää hallituspuolueiden ja perussuomalaisten kannattajilla.

Kainulaisen ja Saaren tulokset ovat linjassa eri maissa tehtyjen tutkimusten kanssa. Niissä on huomattu, että talouspolitiikan osalta liberaalit ovat konservatiiveja äänestäjiä empaattisempia ja että kummatkin tuntevat empatiaa läheiseksi kokemiinsa ryhmiin ulkoryhmien sijaan (ks. Hasson ym. 2018). Jälkimäisessä on kyse ilmiöstä, jota Kaisa Herne kutsuu symposiumin osana julkaistussa katsauksessaan vinoutuneeksi empatiaksi.

”Jokainen vanhempi tietää, miltä oman lapsen kärsimys vanhemmasta tuntuu, vähemmistöön kuuluva ymmärtää toista vähemmistön jäsentä, vammainen tuntee muidenkin vammaisten kohtaamat esteet yhteiskunnassa, ja niin edelleen. Toki ymmärrämme ja empatisoimme myös niitä, jotka eivät ole itsemme kaltaisia, mutta pääsääntöisesti empatiakykymme on vinoutunut omaa sisäryhmää suosivasti.”

Herneen mielestä on selvää, että politiikassa ei kaivata lisää vinoutunutta empatiaa, sillä se pikemminkin vahvistaa vallitsevia ennakkoluuloja, kuplautumiskehitystä ja omien sisäryhmien suosimista.

Empatiavaje on kiinnostava tulkinta sille, miksi poliittinen osattomuus yhä edelleen nähdään nukkujan omana valintana.

Empatiavaje on kiinnostava tulkinta sille, miksi poliittinen osattomuus yhä edelleen nähdään nukkujan omana valintana. Toisaalta siinä piilee myös paradoksi, koska yksilöä vastuuttavaa asennoitumista selitetään vastuuttamalla empatiavajeesta kärsivät omasta toiminnastaan. Katse pysyy siis edelleen yksilöiden tasolla politiikan toimintatapojen ja yhteiskunnan rakenteiden sijaan. Spencer Piston osoittaa tuoreessa kirjassaan, että jopa Yhdysvaltojen kontekstissa myötämielisyys köyhiä ja närkästys rikkaita kohtaan ovat keskeisiä äänestäjien poliittisia näkemyksiä muovaavia tuntemuksia. Monille saattaa olla kuitenkin epäselvää, millaisilla politiikkatoimilla tasapuolisempaa tulonjakoa voidaan edistää, ja myös poliittiset toimijat ovat usein taidokkaita esittämään politiikkansa vaikutukset eri ryhmille mahdollisimman myötäsukaisessa valossa. Poliittisten silmänkääntötemppujen ansiosta ”karskissa” asenteessa ei välttämättä olekaan enää psykologisessa mielessä kyse empatian puutteesta vaan vilpittömästä käsityksestä siitä, että ryhtiliikkeet ja aktiivisuustalkoot koituvat kohteidensa omaksi parhaaksi.

Läheskään aina velttoilijaäänestäjään kohdistuva kovistelu ei ole lähtöisin pelkästään ulkopuolelta. Taloudellisesti, sosiaalisesti ja/tai poliittisesti heikommassa asemassa olevat ihmiset saattavat syyttää osattomuudestaan pitkälti itseään, sillä se on keino nähdä poliittisen järjestelmän toiminta siitä huolimatta oikeutettuna. Ihmisen on vaikea perustella etenkin itselleen alistumista epäoikeudenmukaiselle kohtelulle ilman vastarintaa. Mikäli avoimeen protestointiin ei ole mahdollisuutta tai halua, on helpompi asettua puolustamaan tahoa tai järjestelmää, jonka toiminta koettiin alun perin syrjivänä tai muuten ongelmallisena. Tämä selittää osaltaan sitä, miksi osallisuuden voimakkaasta eriytymisestä huolimatta poliittinen luottamus on säilynyt meillä korkealla tasolla.

Poliittisen osattomuuden nivoutumista koko huono-osaisuuden kudelmaan ei voida purkaa pelkällä demokratiapolitiikalla tai vaaleja siirtelemällä ja yhdistelemällä.

Yksilön motivaatiota korostava lähestymistapa on erityisen vahingollista siksi, että se harhauttaa etsimään ratkaisuja liian kapealta alueelta. Poliittisen osattomuuden nivoutumista koko huono-osaisuuden kudelmaan ei voida purkaa pelkällä demokratiapolitiikalla tai vaaleja siirtelemällä ja yhdistelemällä. Kuten Eeva Luhtakallio ja Maria Mustranta huomauttavat teoksessaan Demokratia suomalaisessa lähiössä, demokratiasta ei voida puhua ilman oikeudenmukaisuutta ja tasa-arvoa. Demokratian ongelmien ratkaisemiseksi tarvitaan siis joukko poliittisen päätöksenteon ulottuvilla olevia uudistuksia, joita ei tähän mennessä ole juurikaan arvioitu niiden mahdollisten demokratiavaikutusten osalta.

Tutkimusten pohjalta tiedetään, että lapsuudenkodin olosuhteilla on voimakas vaikutus poliittisen osallistumisen edellytyksiin sekä vanhempien sosioekonomisen aseman että vanhemmilta saadun esimerkin kautta. Nuoret ovat siten keskenään epätasa-arvoisessa asemassa heti äänioikeuden saavutettuaan, mitä voidaan kompensoida kodin rinnalla toimivien instituutioiden merkitystä vahvistamalla. Konkreettinen keino on maksuttoman varhaiskasvatuksen ulottaminen kaikille päiväkoti-ikäisille. Professori Jani Erola perusteli hiljattain esittämäänsä varhaiskasvatusvelvollisuutta nimenomaan tasa-arvotekona, jolla estettäisiin esimerkiksi maahanmuuttaneiden tai heikossa taloudellisessa tilanteessa elävien vanhempien lasten jääminen muusta ikäluokasta jälkeen jo päiväkoti-iässä (ks. Lahtinen 2018).

Toinen poliittisesta osallisuudesta syrjäytymisvaarassa oleva ryhmä on pelkän peruskoulutuksen saaneet nuoret, joiden äänestysaktiivisuus jäi vuoden 2015 eduskuntavaaleissa alle 30 prosentin. Nykyisistä 30-vuotiaista tähän joukkoon kuuluu SAK:n mukaan 16 prosenttia. Kyseessä on sama ryhmä, johon työpaikkojen katoaminen on kohdistunut voimakkaimmin. Peruskoulutuksen varaan jääminen on myös keskeinen väylä, jonka kautta vanhempien taloudellinen huono-osaisuus siirtyy lapsille. Samanaikaisesti korkea-asteen tutkinnon suorittaneiden osuus on kääntynyt nuoremmissa ikäluokissa nopeaan laskuun. Matalan koulutuksen tuottamaa poliittisen osallisuuden eriytymistä voitaisiin osin hillitä oppivelvollisuutta pidentämällä. Talouspolitiikan arviointineuvostolle laaditussa tuoreessa raportissa laskeskellaan, että mikäli nyt koulutuksen ulkopuolelle jäävät alle 18-vuotiaat saataisiin pidettyä koulutuksessa 18 ikävuoteen asti, toisen asteen tutkinnon suorittavien osuus kasvaisi, millä olisi merkittävää hyötyä kyseisen joukon myöhemmälle työllisyys- ja tulokehitykselle. Näillä tiedetään tutkimusten mukaan olevan puolestaan selvästi suotuisa vaikutus poliittiselle osallistumiselle (ks. Lahtinen ym. 2017b).

Maahanmuuttotaustaisten selkeästi syntyperäisiä kansalaisia vähäisempää poliittista aktiivisuutta voidaan puolestaan tukea samoilla tavoin kuin muutakin kotoutumista. Tänä keväänä julkaistun OECD:n raportti Working together for local integration of migrants and refugees sisältää muistilistan paikallistason yhteisöllisyyden ja yhteenkuuluvuuden lisäämiseksi ja kotoutumisen edistämiseksi eri toimialoilla (ks. Saukkonen 2018). Kuvaavaa on, että niiden yhteydessä ei mainita poliittista osallisuutta, vaikka se muodostaa yhdessä taloudellisen ja sosiaalisen integraation kanssa kokonaisuuden, jonka eri osat ovat dynaamisessa suhteessa toisiinsa.

Poliitikkojen tarve varmistaa uudelleenvalintansa ei kuitenkaan välttämättä kannusta ajamaan tasapuolisesti kaikenlaisten ryhmien intressejä, tarpeita ja preferenssejä edistäviä uudistuksia.

Edellä esitettyä harjoitusta on mahdollista jatkaa pohtimalla erilaisia yhteiskuntapoliittisia täsmäkeinoja muiden osallisuuden ulkokehille helposti jäävien ryhmien tilanteen kohentamiseksi. Maria Ohisalon symposiumiin laatima asunnottomuutta ja asuntopolitiikkaa käsittelevä katsaus toimii tähän erinomaisena verryttelynä. Kuten Herne tuo omassa puheenvuorossaan esiin, vaalidemokratian olennainen ominaisuus eli poliitikkojen tarve varmistaa uudelleenvalintansa ei kuitenkaan välttämättä kannusta ajamaan tasapuolisesti kaikenlaisten ryhmien intressejä, tarpeita ja preferenssejä edistäviä uudistuksia. Tasapuolisen empatian puute johtaa helposti poliittisen osallisuuden eliittikehään, jossa yhteiskunnassa vallitseva eriarvoisuus ilmenee sosioekonomisena vinoumana poliittisessa osallistumisessa ja edustuksessa, eri kansalaisryhmiltä päätöksentekoon tuleva syöte kapeutuu ja poliittisesti marginalisoituneiden ryhmien osallistumismotivaatio heikentyy entisestään.

Kyse on myös siitä, millaisin argumentein ja perusteluin kansalaiset ja heitä edustavat tahot käyvät yhteiskuntakeskustelua – ei vain vaalien yhteydessä, vaan myös niiden välillä. Julkinen sfääri ja argumentointi voivat olla näennäisesti avoinna kaikille, mutta käytännössä niitä hallitsee etäännyttävä ja teknokraattinen puhetapa. Se näkyy poliittiseen korrektiuteen tähtäävissä ilmaisuissa, kuten ”haavoittuvassa asemassa olevat”, ”marginalisoituminen” ja ”juurisyyt”, joille tämäkään kirjoitus ei ole immuuni. Deliberatiiviseen, puntaroivaan demokratiaan sisäänrakennettu empatian idea eri näkökulmia reflektoivasta, täysivaltaisesta ja kunnioittavasta osallisuudesta on tässä mielessä jännitteinen. Ratkaisu ei voi olla pelkästään se, että heikompiosaisia tai nukkuvia äänestäjiä edustaa joku muu, vaikka juhlapuheissa ”sairaiden ja köyhien asioiden edistäminen” kuuluukin kaikille. Toisaalta erilaiset demokratiainnovaatiot eivät lupaavuudestaan huolimatta välttämättä myöskään kykene tavoittamaan perinteisestä päätöksenteosta ulossuljetuttuja ryhmiä.

Kykenemmekö tarpeeksi herkästi näkemään yhteyden yhteiskunnallisen epäoikeudenmukaisuuden ja politiikan kentällä tapahtuvien muutosten välillä?

Entä miten on politiikan tutkijoiden empatian laita? Kykenemmekö tarpeeksi herkästi näkemään yhteyden yhteiskunnallisen epäoikeudenmukaisuuden ja politiikan kentällä tapahtuvien muutosten välillä? Esimerkiksi populismin kasvuolosuhteita arvioitaessa on helppo viitata kontekstuaalisiin tekijöihin mukaan lukien mediarakenteen pirstaloituminen ja sen tuomat mahdollisuudet nykyisiä valtasuhteita haastavien toimijoiden ja vaihtoehtoisten narratiivien esiin pääsylle (vrt. esim. Mudde ja Kaltwasser 2017). Toisaalta populismin nousun voi nähdä myös loogisena seurauksena käynnissä olevan globaalin uusjaon tuottamasta erottelusta voittajiin ja häviäjiin. Tämä kohdistuu lisääntyvässä määrin myös keskiluokan sisälle työsuhteen laadun ja yksittäisten ammattien jatkuvuuteen kohdistuvien riskien kautta. Heikki Patomäki huomauttaa, että vaikka tutkijat ovat erimielisiä demokratian sietokyvystä eriarvoisuuden suhteen, eriarvoistumiseen johtaneet kehityskulut, demokratian kannatuksen väheneminen ja autoritaarisen nationalismin nousu kietoutuvat kiistämättä yhteen.

Yhä epäoikeudenmukaiseksi muuttuvassa maailmassa politologeilta ja muilta yhteiskuntatietelijöiltä kysytään asennoitumista, jota Herne kutsuu Jean Decetyn ja Jason M. Cowellin erittelyä mukaillen motivationaaliseksi empatiaksi, eli valmiutta välittää välittömään lähipiiriimme kuuluvista ihmisistä. Tämä vaatii herkeämätöntä halua arvioida niin poliittisen päätöksenteon syötteitä ja tuotoksia kuin itse prosessin mielekkyyttä ja vaihtoehdottomuusretoriikan torjumista ”toisenlainen maailma on mahdollinen” -argumenteilla. Politologit voivat olla myös proaktiivisesti tuomassa esiin eriarvoistumisen ehkäisemiseen tähtäävän politiikan yhteyttä poliittisen osallisuuden edistämiseen. Tähän on hyvät mahdollisuudet seuraavalla vaalikaudella, mikäli pääministerin asettaman eriarvoisuustyöryhmän viime keväänä valmistuneen loppuraportin esitykset otetaan seuraavan hallitusohjelman pohjaksi.

Politiikka-lehti tarjoaa alustan paitsi yhteiskuntakriittisille myös siekailemattoman idealistisille ja yhteiskunnallisiin innovaatioihin tähtääville puheenvuoroille. Niiden tavoitettavuus tulee olemaan jatkossa huomattavasti aiempaa laajempi lehden siirryttyä avoimeen julkaisemiseen. Tämä merkitsee myös sitä, että käsillä oleva numero jää historian viimeiseksi tässä muodossa julkaistuksi lehdeksi. Vuoden 2019 alusta lähtien Politiikka-lehti ilmestyy edelleen neljä kertaa vuodessa, mutta ainoastaan sähköisesti Tieteellisen seurain valtuuskunnan TSV:n ylläpitämällä Journal.fi-sivustolla. Saman sivuston kautta lähetetään jatkossa myös toimitukselle tarjottavat käsikirjoitukset. Lehdessä julkaistuista artikkeleista, katsauksista ja kirja-arvioista kootaan painettu vuosikirja. Myös lehden toimitus muuttaa sovitun rotaation mukaisesti Tampereen yliopistoon. Nykyinen toimitus kiittää kuluneesta kahdesta vuodesta ja toivottaa hyvää ja empatian täyteistä vuotta 2019.

Hanna Wass on professori Helsingin yliopiston valtiotieteellisessä tiedekunnassa ja Valtiotieteellisen yhdistyksen hallituksen jäsen. Jenni Rinne on yleisen valtio-opin nuorempi tutkija Helsingin yliopistossa. Molemmat toimivat Politiikka-lehden päätoimittajina 2016–2018.

Julkaisu Empatian politiikka ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Joka neljäs vuosi järjestettävät seurakuntavaalit ovat Suomen evankelis-luterilaisen kirkon sisäisen demokratian keskeisin instituutio, jossa jokaisella noin 3,9 miljoonalla kirkon 16 vuotta täyttäneellä jäsenellä on äänioikeus.

Vaikka seurakunnilla on monissa kunnissa merkittävä rooli sosiaalipalvelujen tuottajana, seurakuntavaaleja käsitellään julkisuudessa lähes yksinomaan kirkon omasta kontekstista käsin. Tämä näkökulmarajaus peittää alleen seurakuntavaalien tiiviin yhteyden laajempaan yhteiskunnalliseen kehitykseen.

Seurakuntavaaleissa ilmenevät monet edustuksellisen demokratian trendit sinä määrin teräväpiirteisessä muodossa, että niitä voi jopa pitää  suunnannäyttäjinä.

Tarkastelemme 18.11.2018 järjestettyjä seurakuntavaaleja erityisesti demokratiatutkimuksen kehyksestä. Vaaleissa ilmenevät monet edustuksellisen demokratian trendit siinä määrin teräväpiirteisessä muodossa, että niitä voi jopa pitää tältä osin suunnannäyttäjinä.

Demokratian kannalta keskeisiä piirteitä ovat seurakuntavaalikampanjan irrallisuus valittavien päätöksentekoelinten tehtäväkentästä ja siitä seuraavat edustuksellisuusongelmat, matala äänestysaktiivisuus ja vaikeudet äänestäjien tavoittamisessa, jakolinjojen jyrkkeneminen ja polarisaation vahvistuminen sekä vaalidemokratian uudistumiseen liittyvät paineet.

Mistä vaaleissa äänestetään ja mistä valitut edustajat päättävät?

Seurakuntavaalien tehtävä on sama kuin demokraattisilla vaaleilla yleisestikin eli valita edustajat, tässä tapauksessa luottamushenkilöt seurakuntiin. Seurakuntayhtymissä valitaan samalla kertaa sekä yhtymään kuuluvien paikallisseurakuntien seurakuntaneuvostojen jäsenet että koko seurakuntayhtymän yhteisen kirkkovaltuuston jäsenet.

Itsenäisissä seurakunnissa kirkkovaltuustoihin valituksi tulleet päättävät kyseisen seurakunnan toiminnan linjauksista ja resurssien käytöstä. Valtuustojen jäsenet vastaavat myös työntekijöiden rekrytoinneista ja nykyisin yhä useammin myös kirkkoherran valinnasta.

Evankelis-luterilaisen kirkon päätöksentekorakenne ja edustuksellisten elinten keskinäiset suhteet ovat monimutkaiset. Päätöksentekojärjestelmään kuuluvat paikallisseurakuntien neuvostojen ja valtuustojen lisäksi hiippakuntavaltuustot jokaisessa hiippakunnassa, kirkolliskokous sekä Kirkkohallituksen täysistunto. Lisäksi päätösvaltaa käyttää piispainkokous eli hiippakuntien piispat ja arkkipiispa.

Kirkolliskokouksen jäsenet valitaan vaaleilla, joissa äänestäjinä ovat seurakuntavaaleissa valitut seurakuntien luottamushenkilöt. Seurakuntavaaleissa valitaan siten sekä paikalliset päätöksentekijät että ylimpien päätösvallan käyttäjien maallikkovalitsijat.

Seurakuntavaalikampanja on pitkälti eriparia päätöksenteon arjen kanssa.

Hallinnollinen vaikeaselkoisuus aiheuttaa osaltaan sen, että seurakuntavaalikampanja on pitkälti eriparia päätöksenteon arjen kanssa. Kirkon sisällä vaalit nähdään usein tilaisuutena nostaa laajempia uskontoon ja kirkon tehtäväkenttään nivoutua kysymyksiä julkiseen keskusteluun ja siten lisätä kirkon yhteiskunnallista näkyvyyttä.

Tästä lähtökohdasta seurakuntavaalien korkea äänestysprosentti näyttäytyy signaalina siitä, että kirkko kiinnostaa ihmisiä. Seurakuntavaalien rooli yleisenä kirkon tunnettuus- ja mielikuvakampanjana näkyi niin vuoden 2014 ”Usko hyvän tekemiseen” kuin näiden vaalien ”#minunkirkkoni” -teemassa.

Etenkin jälkimmäisen viestin tavoitteena oli tuoda esiin jäsenistön moninaisuutta ja sitä kautta kirkon sisäistä moniäänisyyttä, mutta se sai myös osakseen kritiikkiä yksilökeskeisestä ”tee kirkosta mieleisesi” -lähestymistavasta.

Seurakuntavaalien yhdistämisestä valtakunnalliseen markkinointityyppiseen kampanjaan seuraa se ongelma, että vaalien alla puhutaan monenlaisista kirkon oppiin ja etiikkaan liittyvistä kysymyksistä. Ne ovat merkityksellisiä sitä kautta, että seurakuntavaaleissa valitut valitsevat edustajat teologisista linjauksista päättävään kirkolliskokoukseen.

Niiden pohjalta jäsentyvät jakolinjat eivät kuitenkaan juuri näy seurakuntaneuvostojen ja kirkkovaltuustojen päätöksenteossa. Äänestäjät saattavat painottaa ehdokasvalinnassaan suhtautumista samaa sukupuolta olevien parien vihkimiseen, kun käytännössä työssä edustajalta vaaditaan budjetin ja strategian valmisteluun tai säästöjen kohdentamiseen liittyvää osaamista.

Kuka edustaa mitäkin?

Seurakuntavaaleissa on useita institutionaalisia ja hallinnollisia järjestelyjä, jotka aiheuttavat ongelmia edustuksellisuuden toteutumiselle. Ehdokasasettelua varten tarvitaan valitsijayhdistys, jossa on vähintään kymmenen äänioikeutettua seurakunnan jäsentä.

Valitsijayhdistysten ainoa tarkoitus on asettaa seurakuntavaaleihin ehdokas tai ehdokkaita. Äänestäjän kannalta valitsijayhdistykset ovat hämmentäviä, sillä yhdistykset eivät ole puolueiden tapaan pysyviä instituutioita vaan ne muodostetaan kutakin seurakuntavaalia varten erikseen. Yhdistyksen taustalla saattaa olla herätysliike, poliittinen puolue tai asukasyhdistys, mutta yleensä se ei käy suoraan ilmi yhdistyksen nimestä tai kuvailusta.

Seurakuntavaalien tuloksista on vaikea muodostaa kuvaa siltä kannalta, mikä jakolinja kulloinkin voitti ja missä määrin tässä oli muutosta edellisiin vaaleihin nähden

Vaalilistat ovat monesti löyhiä yhteenliittymiä eikä niiden perusteella pysty arvioimaan yksittäisten ehdokkaiden asennoitumista. Valitsijayhdistykset eivät toimi valtuustokaudella puolueiden tapaan valtuutettujen ryhmänä, vaan valtuutetut ovat itsenäisinä toimijoita.

Näin ollen vaaleissa esitettävät valitsijayhdistysten ohjelmat eivät sido edes epämuodollisesti valittuja valtuutettuja eivätkä välttämättä sellaisenaan näy valtuustotyöskentelyssä. Äänestäjä joutuu siis tekemään valintansa pitkälti sokkona, koska hän ei voi äänestäessään varsinaisesti tietää, mitä asioita ehdokas valtuustotyössään pyrkii edistämään. Tältä osin seurakuntavaalien tilanne tuo kärjistetysti esiin ”äänestäjän kuluttajansuojaan” liittyvät kysymykset.

Ehdokaslistojen ohjelmia tärkeämmäksi ja vaalien toteuttamisen kannalta välttämättömiksi ovatkin muotoutuneet seurakuntavaalikoneen sisältämät ehdokaskuvailut.

Edustuksellisuusongelmat näkyvät konkreettisesti siinä, että seurakuntavaalien tuloksista on vaikea muodostaa kuvaa siltä kannalta, mikä jakolinja kulloinkin voitti ja missä määrin tässä oli muutosta edellisiin vaaleihin nähden. Edustukselliseen demokratiaan elimellisesti kuuluva vastuullisuus ei näin toteudu juuri muuten kuin henkilötasolla.

Miten innostaa seurakuntalaiset äänestämään?

Äänesaktiivisuudesta käydään kaikkien eri vaalityyppien yhteydessä pitkälti samansisältöinen, äänestäjän motivaatio-ongelmia korostava keskustelu. Seurakuntavaaleissa osallistumisaste saa erityistä huomiota, koska se jää usein huomattava matalaksi. Nyt käytyjen vaalien äänestysprosentti oli 14,4, mikä on runsas prosenttiyksikkö vähemmän neljän vuoden takaiseen tilanteeseen verrattuna.

Seurakuntavaalien erityispiirre on sopuvaalit, jotka voidaan järjestää, mikäli ehdokkaita on yhtä monta kuin valittavassa toimielimessä on jäseniä. Tällä kertaa sopuvaaliin päätyi 13 prosenttia seurakunnista eli 51 seurakuntaa, mikä on lähes kaksinkertainen määrä vuoteen 2014 verrattuna.

Sopuvaaleja järjestetään tavallisimmin pienillä paikkakunnilla, jossa paikkakunnan asukkaiden tai seurakunnan jäsenten määrä on korkeintaan pari tuhatta ihmistä. Tällä hetkellä ei vielä ole tiedossa, onko sopuvaalien seurakunnissa valtuutettuina samat henkilöt kuin edellisellä kaudella.

Demokratian toteutumisen kannalta on kuitenkin keskeistä, että sopuvaaleja käyttävissä seurakunnissa seurakuntalaiset eivät päässeet käyttämään lainkaan äänioikeuttaan. Mikäli sopuvaalien seurakuntien jäsenet huomioidaan, vaalien äänestysprosentti oli noin 13,5.

Toisaalta seurakuntavaaleissa on myös panostettu huomattavasti äänestäjien aktivointiin. Kirkko on tarjoutunut toimimaan demokratian koelaboratoriona ulottaessaan vuonna 2008 ensimmäisenä äänioikeuden 16-vuotiaisiin.

Kuten aiemmissa vaaleissa, ennakkoäänestysmahdollisuus järjestettiin kauppakeskuksissa, toreilla ja pyynnöstä jopa kodeissa. Äänioikeutettuja lähestyttiin kotiin lähetetyllä vaalikirjeellä ja seurakunnat käyttivät markkinointibudjettia esilläoloon #minunkirkkoni-teemalla. Osallistumisesta pyrittiin palkitsemaan: esimerkiksi Helsingin Kampin Narikkatorilla äänestäneet saivat kahviin ja leivokseen oikeuttavan lipukkeen.

Kulkeeko kirkko kohti kaksipuoluejärjestelmää?

Politiikassa perinteisesti vallinneen vasemmisto–oikeisto-jakolinjan sijaan Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa keskeisin jännite kulkee ulottuvuudella konservatiivi–liberaali. Siinä on ytimeltään kyse kristinuskon tulkinnan eroista, kuten siitä, miten kirjaimellisesti Raamattua tulee lukea ja tulkita. Tällä hetkellä voimakkaimman jännitteen synnyttää kysymys samaa sukupuolta olevien parien vihkimistä ja uudistetun avioliittolain toimeenpanoa kirkossa

Konservatiivisilla herätysliikkeillä on perinteisesti ollut vahva asema kirkon hallintoelimissä. Vuodesta 2005 toiminut Tulkaa kaikki -liike on onnistunut vaali vaalilta aktivoimaan liberaalimpiin leiriin kuuluvia äänestäjiä.

Vaikka vaalijärjestelmä mahdollistaa hyvinkin runsaan ryhmäkirjon, käytäntö näyttää vievän kohti kasvavaa polarisoitumista.

Myös matala äänestysaktiivisuus aiheuttaa vaalien välistä turbulenssia, koska melko vähäisilläkin äänimäärillä voi saada aikaan liikettä suuntaan tai toiseen. Alustavien arvioiden mukaan nyt valitut luottamushenkilöt ovat ajattelultaan aiempaa kauempana toisistaan.

Konservatiivi–liberaali-akseli näyttää vaikuttavan läpi kirkon päätöksenteko-organisaation jopa siinä määrin, että kirkolliskokouksen äänestäessä Kirkkohallituksen kansliapäällikön valinnasta nähtiin jakolinjat kahden eniten ääniä saaneen ehdokkaan välillä asettuvan samoihin lukumääriin kuin kevään 2018 äänestystulos avioliittoaloitteesta.

Konservatiivi–liberaali-jakolinjaa on kritisoitu asioita ja näkemyksiä yksinkertaistavaksi eikä kehitys kohti ”kaksipuoluejärjestelmää” ole välttämättä eduksi kummallekaan laidalle.

Vaikka vaalijärjestelmä sinänsä mahdollistaa hyvinkin runsaan ryhmäkirjon, käytäntö näyttää vievän kohti kasvavaa polarisoitumista. Tähän ovat osittain vaikuttaneet kirkon jäsenistössä tapahtuvat muutokset ja matala äänestysaktiivisuus, joka todennäköisesti on toiminut konservatiivien eduksi.

Toisaalta voi nähdä, että konservatiivien vahvistuminen on ollut osin seurausta liberaalien sisäisestä hajanaisuudesta johtuvasta heikommasta mobilisointikyvystä. Kun se on parantunut, jakolinjat ovat kirkastuneet. Myös monet viime vuosina esille nousseet kysymykset ovat olleet luonteeltaan sellaisia, joissa keskitie on vaikeasti määriteltävissä, ja siten vahvasti jakavia.

Miten kirkkodemokratiaa voisi vahvistaa?

Seurakuntavaalien yhteydessä suurin huomio kiinnittyy yleensä osallistumisasteeseen. Mistä äänestysprosentti kertoo ja miksi se on niin tärkeä?

Kuten edellä todettiin, korkea äänestysaktiivisuus nähdään usein epäsuorana merkkinä siitä, että kirkko on tärkeä ja sillä on kosketusta ihmisten arkeen. Tämän arvioimiseksi on kuitenkin tarjolla monipuolisempia mittareita, jotka myös osoittavat positiivisempia lukemia. Esimerkiksi vuoden 2015 eduskuntavaalitutkimuksen mukaan suomalaiset luottavat evankelis-luterilaiseen kirkkoon enemmän kuin poliittisiin instituutioihin tasavallan presidenttiä lukuun ottamatta.

Yleisen kiinnostavuuden sijaan matala äänestysaktiivisuus tulisi tulkita merkiksi demokratian ongelmista kirkon sisällä. Mikäli päätöksenteon rakenteet ovat jäykkiä ja hierarkkisia, vaalien merkitys uhkaa jäädä pitkälti niiden legitimoijaksi.

Vaaleilla saadaan ”homma hoidettua” eli luottamushenkilöt valituksi, minkä jälkeen asia on poissa päiväjärjestyksestä seuraavaksi neljäksi vuodeksi. Mikäli tämä on keskeinen äänestäjälle välittyvä viesti, osallistumista helpottavat käytännönjärjestelyt tai kannustimet jäävät merkitykseltään toisarvoiseksi.

Suomessa kehitellään ja testataan parhaillaan monenlaisia demokratiainnovaatioita, joista saatuja kokemuksia kerätään demokratiakiihdyttämön tyyppisille alustoille. Seurakuntavaalien tulosstudion keskustelussa Helsingin yhteisen kirkkovaltuuston puheenjohtaja Kaisa Raittila totesi, että kirkko on huomattavasti muuta yhteiskuntaa jäljessä osallistuvan demokratian kehittämisessä. Sitä tukisi osaltaan päätöksentekoprosessien ja toimintakulttuurin avaaminen seurakuntalaisille samaan tapaan kuin Anna Kontula teki eduskunnan osalta tänä syksynä ilmestyneessä autoetnografisessa teoksessaan.

Kirkon yhteiskunnallisen vaikuttavuuden lisäämiseksi vaalijulkisuutta parempi keino on tuoda kirkon ydinsanomaa esiin yhä epäoikeudenmukaisemmaksi käyvässä maailmassa. Kirkon ydinsanomaan nivoutuvat niin luomakuntaa kohtaava ilmastonmuutos kuin ihmisarvo ja ihmisoikeudet laajasti määriteltyinä.

Esimerkiksi Kirkkohallituksen ”Kaikkialta kaikkialle – kirkon missio nyt” -raportissa todetaan, että kirkon tulee käyttää profeetallista ääntään suhteessa eriarvoisuuteen ja oikeudenmukaisuuden loukkauksiin. Kirkon ihmisoikeusfoorumin tuore julkaisu ”Näkökulmia ihmisoikeuksiin” painottaa puolestaan kirkon perinnettä puolustaa kaikkien yhtäläistä ja tasavertaista oikeutta elää ihmisenä.

Seurakuntavaaleja ei ole tarpeen valjastaa imagokampanjaan, koska kirkolla on jatkuvasti ja monipuolisesti annettavaa keskusteluun paremmasta yhteiskunnasta. Samanaikaisesti sen on pysyttävä jatkuvasti valppaana tavassa, jolla se itse joko vahvistaa tai heikentää osallisuutta.

Tuomiosunnuntaina Tuomasmessussa saarnannut kansanedustaja Kontula toi esiin, että kirkon sanoma on edelleen suunnattu keskiluokalle. Köyhä ja kurja asemoidaan rukouksissa ja puheissa lähes aina kolmanteen persoonaan: ei koskaan me tai te vaan aina he tai ne.

Tässä piilee myös mahdollisuus kirkolle, mikäli se kykenee poliittista järjestelmää paremmin vastaanottamaan osattomuutta kokevien viestit ja vastaamaan niissä heijastuviin tarpeisiin.

Hanna Wass ja Heikki Hiilamo ovat professoreita Helsingin yliopiston valtiotieteellisessä tiedekunnassa. Titi Gävert on Kirkkohallituksen diakoniatyön asiantuntija.

Julkaisu Seurakuntavaalit demokratian stressitestinä ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.