Tammikuussa 2026 kuubalaiset Kuubassa ja ulkomailla ovat seuranneet seuraavat tarkasti Venezuelan tapahtumia.  Vuoden 2026 alussa Yhdysvallat hyökkäsi Venezuelaan, kaappasi ja vangitsi maan presidentin Nicolás Maduron ja hänen vaimonsa, ja kuljetti heidät Yhdysvaltoihin.

Kuubassa pitkään tutkimusta tehneenä antropologina pidän jatkuvasti yhteyttä paikallisiin ystäviini sekä seuraan keskusteluja erityisesti Facebookissa ja WhatsAppissa; monien kuubalaisten suosimissa sosiaalisen median kanavissa. Useissa niistä sävy on ollut innokas ja toiveikas Kuubankin muutoksen suhteen, mutta monet ovat ilmaisseet myös hyvin kriittisiä näkemyksiä erityisesti öljyn roolista Trumpin toimien motivoijana.

Tein vuosina 2020–24 etnografista tutkimusta kuubalaisten internetin käytöstä ja heidän käsityksistään politiikasta Koneen Säätiön rahoituksella. Tutkimus sisälsi sekä etnografista tutkimusta paikan päällä Havannassa, jossa olen tehnyt eri pituisia kenttätyöjaksoja vuodesta 2003 lähtien, että digitaalista etnografiaa, joka on mahdollistanut tutkimukseni jatkamisen muun työni ohella myös projektin jälkeen.

Digitaalisessa tutkimuksessani olen seurannut ja dokumentoinut useiden kuubalaisten käyttämien julkisten keskusteluryhmien, vaikuttajien sekä ei-valtiollisten uutismedioiden (esim. Ciber Cuba, Cubita NOW, Asere Noticias de Cuba, Mario J. Penton), Facebook- ja muilla internetsivuilla käytäviä keskusteluja sekä pitänyt jatkuvasti yhteyttä pitkäaikaisiin kuubalaisiin kontakteihini WhatsApp-viestien ja puheluiden kautta.

Vastustusta ja tukea Trumpin toimille Venezuelassa

Kuuban hallituksen virallinen linja korostaa Yhdysvaltojen toiminnan imperialistisuutta ja lainvastaisuutta. Tämä reaktio saa vastakaikua Latinalaisen Amerikan vasemmistojohtajissa, heijastaen maanosan pitkällistä historiaa kolonialistististen suurvaltojen riiston ja hallinnan kohteena.

Facebookissa esimerkiksi Ciber Cuba ja Cubita NOW-uutismedioiden sivuilla käytävissä keskusteluissa Yhdysvaltain presidentin Donald Trumpin itsevaltaiset otteet saavat kuitenkin yllättävän paljon tukea. Monet kuubalaiset iloitsevat kommenteissaan Venezuelan pitkäaikaisen diktaattorin kaatumisesta ja toivovat samanlaista operaatiota Kuubaan. He joko viis veisaavat siitä, miten vallanvaihto tapahtui tai jopa ihailevat Trumpin kovaa imagoa.

Historiallisesti Latinalaisessa Amerikassa on pitkä autoritaaristen hallitsijoiden perinne, ja joillekin yhden autoritaarisen hallitsijan vaihtaminen toiseen tuntuu näyttävän hyvältä ratkaisulta.

Kun kuubalainen sosiaalisen median vaikuttaja Javier Humor kysyi heinäkuussa 2025 Facebookissa, kenet kuubalaiset valitsisivat presidentiksi, jos “Kuuba olisi vapaa”, suurimman kannatuksen sai El Salvadorin kovaotteinen presidentti Nayib Bukele. Tätä selitettiin esimerkiksi sanomalla, että hän “lopetti rikollisuuden”.

Toiset huomauttivat, että Kuuban presidentin pitäisi olla kuubalainen ja että Bukelen itsevaltaiset otteet muuttuvat helposti diktatuuriksi, mutta yleisesti tällaiset huolet eivät heikentäneet Bukelen kannatusta. Historiallisesti Latinalaisessa Amerikassa on pitkä autoritaaristen hallitsijoiden perinne, ja joillekin yhden autoritaarisen hallitsijan vaihtaminen toiseen tuntuu näyttävän hyvältä ratkaisulta.

Monet kuubalaiset kaipaavat muutosta, mutta ei pommien avulla

Keskusteluni pitkään tuntemieni kuubalaisten ystävieni kanssa ovat kuitenkin hyvin erilaisia. Kaikki tuntemani kuubalaiset haluavat muutosta maan tilanteeseen, joka on varsinkin korona-pandemian jälkeen ollut kaikin tavoin hyvin vaikea: ruoka on liian kallista tavallisille ihmisille ja siitä on puutetta, sähkökatkoja ja vesikatkoja on jatkuvasti. Viime aikoina myös maan terveydenhuolto on toiminut huonosti ja useat virukset ovat levinneet maassa hallitsemattomasti.

Venezuelan Kuuballe antaman tuen mahdollisesti päättyessä kaikki nämä vaikeudet tulevat vain lisääntymään. On siis ymmärrettävää, että kuubalaiset kaipaavat kovasti muutosta, joka toisi tullessaan toimivan yhteiskunnan, vaurautta ja mahdollisuuksia ihmisarvoiseen elämään.

Kuubalaiset haluavat muutosta maan tilanteeseen, joka on varsinkin korona-pandemian jälkeen ollut kaikin tavoin hyvin vaikea: ruoka on liian kallista tavallisille ihmisille ja siitä on puutetta.

Silti pitkään tuntemieni kuubalaisten reaktiot Yhdysvaltojen Kuubaan suuntautuvaan mahdolliseen iskuun ovat ensisijaisesti huolestuneita: he painottavat, että vieraan valtion väliintulolla voi olla hyvin arvaamattomat seuraukset. He kertovat toivovansa rauhanomaista muutosta, jota ei toteuteta pommien, sodan ja hyökkäysten avulla.

Myös kuubalaisten uutismedioiden ympärillä käytävistä Facebook-keskusteluista löytyy kielteisiä äänenpainoja. Jotkut pelkäävät “lasten kuolemia” Yhdysvaltojen mahdollisen pommituksen seurauksena. Toiset huomauttavat, että Yhdysvaltojen operaatiossa on kyse Venezuelan rikkauksien kolonialistisesta hamuamisesta, ei suinkaan kansalaisten auttamisesta: “Kun pommit putoavat demokratian nimeen, maaperässä on yleensä öljyä”. Nämä näkemykset painottavat suurvaltojen pelinappulaksi joutumisen olevan vaarallista pienemmille valtioille.

Autoritarisoituminen etenee maailmanpolitiikassa

Demokratiasta käytävän laajemman akateemisen keskustelun valossa Yhdysvaltojen toiminta näyttäytyy maailmanpolitiikan jatkuvasti kasvavan autoritarisoitumisen ilmentymänä; osoituksena varsinkin liberaalin demokratian arvojen ja menettelytapojen lisääntyvästä rapautumisesta sekä sääntöperustaisesta maailmanjärjestyksestä piittaamattomuudesta.

Ruotsalaisen V-Dem Instituutin mukaan suurinta osaa maailman maista hallitaan nykyään autoritaarisesti, ja autoritaaristen maiden lukumäärä kasvaa jatkuvasti. Autoritaarinen ajattelu korostaa vahvaa johtajuutta ja vallan keskittämistä, moniäänisen keskustelun ja opposition tukahduttamista sekä kansalaisvapauksien ja oikeusvaltion heikentämistä. Nykyisessä maailmanpolitiikassa Yhdysvaltojen toiminta, Venäjän ja Kiinan ohella, luo käsitystä suurvaltojen etupiireihin perustuvasta maailmanjärjestyksestä, jossa vain voimalla on merkitystä. Pienille valtiolle tällainen järjestys luo huolta ja jatkuvia turvallisuusuhkia.

Demokratia sen sijaan vaatii ihmisten erilaisten näkemysten aitoa kuuntelemista ja huomioimista. Kuubalaisten, kuten venezuelalaistenkin, on saatava päättää itse omista asioistaan ja tähän tarkoitukseen oikeusvaltioperustainen demokratia tarjoaa eniten toivoa.

Heidi Härkönen työskentelee Helsingin yliopistossa yliopistotutkijana. Härkönen on Kuubassa pitkään kenttätutkimusta tehnyt antropologi ja Strategisen Tutkimuksen Neuvoston Demokratian tulevaisuus -ohjelman ohjelmanjohtaja.

Artikkelin kuvituskuva: JF Martin / Unsplash

Julkaisu Havannassa Venezuelan tapahtumia seuraavat kuubalaiset toivovat rauhanomaista muutosta ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Vuoden 1979 Nicaraguan vallankumouksen legendaarinen sissijohtaja Daniel Ortega sementoi yksinvaltansa yhdessä puolisonsa Rosario Murillon kanssa 7. marraskuuta 2021 pidetyissä presidentti- ja parlamenttivaaleissa.

Jo kuukausia ennen vaaleja Ortega aloitti systemaattisen poliittisen vainon kaikkia muita mahdollisia ehdokkaita kohtaan niin, ettei vaaleissa ollut tarjolla muita varteenotettavia kandidaatteja.

Kymmeniä opposition ehdokkaita, toimittajia ja kansalaisyhteiskunnan edustajia on ajettu maanpakoon, laitettu kotiarestiin tai vangittu mielivaltaisesti, mukaan lukien Ortegan aikaisempia liittolaisia kuten sissijohtaja ja entinen ministeri Dora María Tellez. Ortegan entistä varapresidenttiä, kirjailija Sergio Ramírezia syytettiin kansankiihotuksesta, minkä seurauksena hän pakeni Espanjaan.

Vaikka esimerkiksi Venezuela ja Venäjä juhlivat Ortegan voittoa, on vaaleja yleisesti kutsuttu parodiaksi ja huijaukseksi.

Tunnetuin pidätetyistä on toimittaja Cristiana Chamorro Barrios, jonka lehdistönvapautta tukevaa säätiötä Ortegan hallitus syyttää rahanpesusta. Hänen äitinsä Violeta Barrios de Chamorro voitti Ortegan vuoden 1990 presidentinvaaleissa, mutta hän oli myös toiminut Ortegan johtamassa hallitusjuntassa 1980-luvun alussa.

Tuiki tuntemattomien vastaehdokkaiden turvin ja tilanteessa, jossa lähes 80 prosenttia kansasta arvellaan jättäneen äänestämättä, vaalilautakunta julisti Ortega-Murillo-parin voittaneen noin 75 prosentin äänisaaliilla.

Vaikka esimerkiksi Venezuela ja Venäjä juhlivat Ortegan voittoa, on vaaleja yleisesti kutsuttu parodiaksi ja huijaukseksi.

Yhdysvaltain ja Euroopan vasemmistointellektuellit Noam Chomskyn johdolla tuomitsivat Ortegan ja Murillon toimet. Latinalaisen Amerikan vasemmistojohtajat Uruguayn José Mujicasta Brasilian Luiz Inácio Lula da Silvaan ovat muistuttaneet demokratian tärkeydestä. Ortegan saama kritiikki entisiltä aatetovereilta kansainvälisestä vasemmistosta on erityisen merkityksellistä.

Marraskuinen näytösvaali oli huipentuma viimeisen vuosikymmenen aikana tapahtuneesta demokratian romahtamisesta maassa, jonka vasemmiston tarina inspiroi vielä 1980-luvulla laajasti ympäri maailman.

Sandinismin lumo

Nicaraguan vallankumous oli kylmän sodan aikaan merkittävä poliittinen mullistus, jota kannatettiin laajasti myös Suomessa.

Ortega oli yksi 1960-luvulla perustetun sandinistiliikkeen ihailluista vallankumousjohtajista. Opiskelijoista, nuorisosta ja talonpojista koostuva sissiliike oli ottanut nimensä 1930-luvulla Yhdysvaltojen miehitystä ja imperialismia vastaan taistelleelta Nicaraguan kansallissankarilta Augusto César Sandinolta.

Ortega johti vallankumousmaata vuosina 1979-1990. Hänen edistämiään yhteiskunnallisia uudistuksia tuettiin avokätisesti esimerkiksi Suomen kehitysyhteistyössä. Sandinistit ajoivat etenkin kaikkein köyhimpien ihmisten etuja. He järjestivät lukutaitokampanjoita, vahvistivat terveydenhuoltoa ja edistivät naisten tasavertaista asemaa yhteiskunnassa.

Vallankumousvuosikymmentä määritti verinen sisällissota sandinistien ja Yhdysvaltain tukemien kontrasissien välillä.

Vallankumous syrjäytti yli 40 vuotta Nicaraguaa hallinneen Somozan perheen diktatuurin, jota Yhdysvallat oli avoimesti tukenut, koska se oli Yhdysvaltojen taloudellisille intresseille suotuisaa. Somozoiden aikaan Nicaraguassa ei ollut kansalaisoikeuksia, ei poliittisia oikeuksia, eikä vapaata kansalaisyhteiskuntaa. Sandinistit järjestivät Nicaraguan ensimmäiset vapaat vaalit vuonna 1984.

Monista saavutuksista huolimatta sandinistien on arveltu syyllistyneen erilaisiin ihmisoikeusrikkomuksiin ja heidän suhteensa Nicaraguan Tyynenmeren rannikon alkuperäiskansoihin oli jännitteinen. Lisäksi vallankumousvuosikymmentä määritti verinen sisällissota sandinistien ja Yhdysvaltain tukemien kontrasissien välillä.

90-luvulta lähtien Nicaraguaa hallitsivat liberaali- ja konservatiivipuolueet. Ortega pyrki 16 vuoden ajan uudelleen valtaan, ja sandinistipuolue alkoi rakentua hänen henkilökohtaisten valtaintressiensä ympärille.

Vastarintana Ortegan itsevaltiudelle Ramírezin ja Tellezin johtama sandinistien uudistusliike erosi sandinistipuolueesta jo vuonna 1995.

Yksinvaltiuden askelmerkit

Kun Ortega valittiin uudestaan vapaissa vaaleissa presidentiksi vuonna 2006, yleinen ilmapiiri Nicaraguassa oli toiveikas. Häneen liittyi jo tuolloin joitakin epäilyksiä, mutta myös positiivisia odotuksia etenkin köyhemmän väestön parissa.

Alkuvaiheissa nähtiin, että Ortegan hallitus pyrki parantamaan kaikkein köyhimpien ihmisten asemaa, vähentämään köyhyyttä ja luomaan osallisuuden tunnetta kaikkein marginalisoiduimmille ihmisryhmille. Esimerkiksi nälänhätää poistava ”hambre cero” –ohjelma hyödytti monia haavoittuvia ryhmiä.

Kuitenkin Ortegan hallinnon toimet oppositiota, kansalaisyhteiskuntaa ja tiedotusvälineitä kohtaan alkoivat kiristyä. Heti hallintonsa alussa Ortega nimitteli kansalaisjärjestöjä Yhdysvaltain imperialismin lähettiläiksi ja CIA-agenteiksi ja julisti, että kansalaisjärjestöt ovat köyhien ihmisten vihollisia.

Ortega on kylmän sodan vastakkainasettelujen kasvatti, joka näkee median edustavan poliittista oikeistoa ja hallitsevan luokan etuja.

Lisäksi vaalilautakunta alkoi lähes heti toimeenpanna asetuksia, jotka estivät pienten oppositiopuolueiden asettumisena ehdolle.

Ortega on ollut myös alusta lähtien epäileväinen mediaa kohtaan. Hän on kylmän sodan vastakkainasettelujen kasvatti, joka näkee median edustavan poliittista oikeistoa ja hallitsevan luokan etuja.

Vuosina 2009 ja 2014 Nicaraguan perustuslakia muutettiin niin, että kausirajoitukset presidenttiydeltä vähitellen poistuivat.

Yrityksistä muuttaa perustuslakia presidenttien uudelleenvalitsemiseksi on tullut yleistä Latinalaisessa Amerikassa sekä oikealla että vasemmalla. Sitä ovat yrittäneet vaihtelevalla menestyksellä esimerkiksi Álvaro Uribe Kolumbiassa, Rafael Correa Ecuadorissa, Manuel Zelaya Hondurasissa ja Evo Morales Boliviassa.

Hugo Chávez Venezuelassa ja Alberto Fujimori Perussa viitoittivat tätä tietä vuosituhannen vaihteessa.

Hyökkäys naisten oikeuksia vastaan

Vaikka sandinistit ajoivat aikoinaan parannuksia naisten asemaan, Ortega-Murillo-pari on jo pitkään suhtautunut naisten oikeuksiin vihamielisesti.

Tutkija Mary Louisa Cappellin mukaan Ortegan naisvihamielisen politiikan juuret luotiin jo sissisodan aikaan, jolloin seksuaalinen ja reproduktiivinen väkivalta, eli naisten lisääntymiseen, seksuaalisuuteen ja keholliseen itsemääräämiseen liittyvien oikeuksien riisto ja vahingoittaminen, vakiintuivat poliittisen hallinnan keinoiksi.

Abortin saaminen oli aiemminkin vaikeaa, mutta varmistaakseen pääsynsä valtaan Ortega liittoutui vuoden 2006 vaaleissa katolisen kirkon konservatiivisimpien edustajien kanssa ja ajoi läpi täyskiellon abortille.

Nicaragua on yksi räikeimmistä edelläkävijöistä monessa muussakin maassa parhaillaan meneillään olevassa hyökkäyksessä naisten seksuaalisia ja reproduktiivisia oikeuksia vastaan.

Maassa ei ole mahdollista saada raskaudenkeskeytystä laillisesti missään olosuhteissa ja kaikkia aborttiin osallistuneita – sitä hakevaa naista tai tyttöä, terveydenhuoltohenkilökuntaa sekä ketään henkilöä, joka avustaa abortin hankkimisessa – voidaan syyttää rikoksesta ja he saattavat joutua vuosiksi vankilaan.

Nicaragua on yksi räikeimmistä edelläkävijöistä monessa muussakin maassa parhaillaan meneillään olevassa hyökkäyksessä naisten seksuaalisia ja reproduktiivisia oikeuksia vastaan.

Antropologi Roger Lancaster katsoo, että nicaragualaista yhteiskuntaa määrittää keskeisesti machismon perinne, jossa voimakkaimmilla miehillä on oikeus alistaa, nöyryyttää ja hyväksikäyttää kaikkia, jotka eivät kykene vastustamaan heitä.

Tämä sama ajatus tuntuu ohjaavan Ortegan toimintaa.

Vuonna 1998 Rosario Murillon tytär Zoilamérica Narváez Murillo, jonka isäpuoli Daniel Ortega on, kertoi julkisuudessa Ortegan tehneen hänelle seksuaalista väkivaltaa siitä lähtien, kun hän oli 11-vuotias. Myös kaksi muuta nuorta tyttöä kertoi Ortegan tehneen heille seksuaalista väkivaltaa heidän ollessaan 12- ja 15-vuotiaita.

Antropologi Roger Lancaster katsoo, että nicaragualaista yhteiskuntaa määrittää keskeisesti machismon perinne, jossa voimakkaimmilla miehillä on oikeus alistaa, nöyryyttää ja hyväksikäyttää kaikkia, jotka eivät kykene vastustamaan heitä.

Ortegan asema maan kongressissa kuitenkin suojeli häntä syytteiltä. Murillo asettui miehensä tueksi, ja he aloittivat poliittisen vainon tytärtään kohtaan. Narváez on elänyt jo vuosia maanpaossa Costa Ricassa.

2000-luvun alussa Ortega solmi sopimuksen (pacto) korruptoituneen oikeistopuolueen presidentin Arnoldo Alemánin kanssa. Oikeistopuolue suojeli häntä hyväksikäyttösyytteiltä, kun taas sandinistipuolue turvasi – ja lopulta vapautti – Alemánin 20-vuoden vankilatuomiolta, joka oli langetettu massiivisesta valtion varojen varastamisesta.

Protestiaalto nousee

2018 maassa nousi protestiaalto Ortegan hallintoa vastaan. Ensin protesteja järjestettiin epäsuosittujen eläkeuudistusten vastustamiseksi, mutta jotkut aktivistit korostivat erityisesti feministisiä ja ekologisia näkemyksiä vaatimuksissaan. Nuorisosta ja opiskelijoista tuli pian protestien kärki.

Kun mielenosoittajat kohtasivat julmaa poliisiväkivaltaa, kansannousu Ortegaa vastaan kiihtyi. Televisiokanavat suljettiin, jottei tieto protesteista leviäisi. Varapresidentti hyökkäsi mediaa vastaan sanomalla, että media manipuloi nicaragualaisia.

Protesteissa kuoli satoja ihmisiä ja tuhannet nicaragualaiset ovat yhä maanpaossa. Nicaraguan vankiloissa on toistasataa poliittista vankia. Ortegan toimia vastustaneita tutkijoita on erotettu yliopistoista ja joitakin on vangittu.

Protestit saivat Ortegan hallituksen tarttumaan yhä tiukempiin lainsäädännön muutoksiin, joiden tavoitteena on ollut hiljentää kansalaisjärjestöt, toimittajat ja muut hallitusta kritisoivat tahot. Vuonna 2020 hyväksyttiin ulkomaisten agenttien laki ja tietoverkkorikollisuutta koskeva laki.

Kun mielenosoittajat kohtasivat julmaa poliisiväkivaltaa, kansannousu Ortegaa vastaan kiihtyi. Televisiokanavat suljettiin, jottei tieto protesteista leviäisi.

Ulkomaisten agenttien laki on tuttu Venäjältä, jossa se otettiin käyttöön vuonna 2012. Laki estää kansalaisjärjestöjä vastaanottamasta ulkomaista rahoitusta. Ulkomaiset järjestöt eivät voi myöskään tukea nicaragualaisia toimittajia, tai se on hyvin vaikeaa ja vaarallista.

Kyberrikollisuuslain mukaan valeuutisten levittäjät joutuvat vankilaan, ja käytännössä kaikki hallitukselle kriittiset uutiset voidaan tulkita valeuutisiksi. Opposition edustajia on pidätetty nimenomaan näiden kahden lain suomin valtuuksin.

Valeuutisia suitsiva laki on erityisen surkuhupaisa siksi, että juuri vaalien alla Meta (entinen Facebook) paljasti Nicaraguan hallituksen ylläpitämän trollitehtaan ja julkisti poistavansa noin tuhat Facebook-tiliä ja yli 600 Instagram-tiliä, -ryhmää ja -sivua. Vuosien 2018 ja 2019 aikana sivustoja käytettiin mustamaalaamiseen ja hyökkäämään protestoijia vastaan, kun taas viime vuosina niillä on lietsottu vihapuhetta oppositiopoliitikkoja vastaan.

Lopuksi

Latinalaisen Amerikan politiikka toistaa laajempaa maailmanlaajuista kehitystä, jossa autoritaarisuus on noussut maailmanlaajuisesti viimeisen 10-15 vuoden aikana. 1980-luvun lopulta aina vuoteen 2005 edustuksellinen demokratia vahvistui maailmanlaajuisesti, mutta sen jälkeen se on heikentynyt.

Demokratian taantumassa vakiintuneetkin demokratiat muuttuvat autoritaarisemmiksi. Kriittisten toimittajien ja tutkijoiden työtä kyseenalaistetaan, ja kansalaisyhteiskunnan vapauksia karsitaan. Oikeusvaltion periaatteita aletaan rapauttaa, ja vaalivilpit ja opposition hiljentäminen sinetöivät itsevaltiuden.

Koronapandemia on vahvistanut jo meneillään olevia kehityskulkuja niin Latinalaisessa Amerikassa kuin muuallakin.

Heidi Härkönen on sukupuolentutkimuksen post-doc-tutkija Helsingin yliopistossa.

Eija Ranta on globaalin kehitystutkimuksen akatemiatutkija Helsingin yliopistossa.

Härkonen, Heidi ja Ranta, Eija 2021. ”Nicaraguan vaikeat vaalit” Politiikasta, 2.11.2021, https://politiikasta.fi/nicaraguan-vaikeat-vaalit/

Julkaisu Nicaraguan vaikeat vaalit ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.