Ylen A-studiossa pohdittiin helmikuun alussa syitä siihen, miksi Suomessa ei tunnuta enää saavan poliittisia uudistuksia tehtyä. Kyseinen ilmiö ei kuitenkaan koske vain kansallisen tason politiikkaa vaan näkyy myös evankelis-luterilaisen kirkon päätöksenteossa.

Ja kuten kansallisella tasolla, osa kirkon päätöksentekokyvyn ongelmista palautuu tapaan, jolla sen päätöksentekijät valitaan. Tämän mekanismin avaaminen auttaa hahmottamaan laajemminkin vaalien merkitystä edustuksellisen elimen päätöksenteon toimivuuden kannalta.

Vaalit kirkossa

Kirkon 3,95 miljoonan jäsenen yhteisön ylin elin on kirkolliskokous, joka päättää kirkon tärkeimmistä asioista – opista, hallinnosta ja rahoista. Sen jäsenet valitaan joka neljäs vuosi vaaleilla, joista viimeisimmät järjestettiin tiistaina 11.2.2020. Kirkon päätöksenteolla on pidempi historia ja polkuriippuvuus kuin kunnallisella tai valtiollisella traditiolla.

Vaikka säätyvaltiopäivät lakkautettiin vuonna 1906, evankelis-luterilaisen kirkon päätöksenteossa pappissääty on kuitenkin säilyttänyt valtansa. Hiippakuntien papit, mukaan lukien eläkkeelle jääneet, valitsevat keskuudestaan kirkolliskokoukseen 32 pappisedustajaa.

Pappissääty on säilyttänyt valtansa.

Lisäksi kaikki yhdeksän piispaa ovat virkansa puolesta kirkolliskokouksen äänivaltaisia edustajia. Kun maallikkoedustajia valitaan 64, on pappien osuus päättäjistä 43 prosenttia. Pappissäätyyn kuulumattomat kirkon jäsenet pääsevät äänestämään siis vain 57 prosenttia edustajista.

Tämä luonnollisesti vähentää kiinnostusta vaaleihin. Toisaalta eivät vaalit kiinnostaneet kaikkia pappejakaan. Helsingissä pappien äänestysaktiivisuus jäi alle 60 ja muualla maassakin yleisesti alle 70 prosentin.

Kirkolliskokouksen maallikkoedustajat puolestaan valitaan epäsuoralla vaalilla, jossa valitsijoina ovat seurakuntavaaleissa valitut edustajat. Näin ollen juuri käytyjen vaalien tulos heijastelee maallikkoedustajien osalta marraskuun 2018 seurakuntavaalien tulosta.

Vaalin teknistä toimittamista monimutkaistaa se, että maallikoiden äänet painotetaan seurakuntien väkiluvun mukaan. Pienten seurakuntien äänen painoarvo on murto-osa suuren seurakunnan äänen painoarvosta. Lisäksi äänioikeutetuilla valitsijoilla on jo valmiiksi hyvin kapea mandaatti seurakuntien jäseniltä: seurakuntavaalien valtakunnallinen äänestysprosentti oli vain 14.

Kirkollisten vaalien vaikeutena yleisesti on ollut vaalilistojen epäselvyys. Tämä pätee yhtä lailla pappien ja maallikoiden kirkolliskokous- ja hiippakuntavaltuustovaaleihin kuin myös seurakuntavaaleihin.

Naispappeja äänestäneet tulivat tukeneeksi naispappeuden vahvoja vastustajia.

Vaikka ehdokkaat valitaan suhteellisella vaalitavalla, valitsijayhdistykset vaihtelevat vaalista toiseen eikä valitsijayhdistysten nimistä käy sisäpiiriläisillekään ilmi listan ehdokkaiden näkemykset ajankohtaisista linjakysymyksistä. Nimissä esimerkiksi käsitteet “yhteinen” tai “yhdessä” ovat käytössä hyvin erityyppisillä valitsijayhdistyksillä.

Lisäksi samalla listalla saattaa olla näkemyksiltään toisistaan voimakkaastikin poikkeavia ehdokkaita. Esimerkiksi Turun hiippakunnassa eräältä pappien listalta tuli valituksi vain kaksi naispappeuden kiivasta vastustajaa, vaikka samalla listalla oli myös naispappeja. Listalla naispappeja äänestäneet tulivat siis – ilmeisesti tahtomattaan – tukeneeksi naispappeuden vahvoja vastustajia.

Vaalien vaikeaselkoisuus yhdistettynä määräenemmistösäädöksiin halvaannuttaa päätöksenteon

Evankelis-luterilaisen kirkon kirkolliskokouksen päätöksenteossa yksi keskeisistä seikoista on säätyvaltiopäivien aikaisen määräenemmistön, tai tässä tapauksessa määrävähemmistön, merkitys keskeisissä linjakysymyksissä.

Ehdotus tarvitsee taakseen kolme neljäsosaa edustajista tullakseen hyväksytyksi. Näin ollen hieman yli neljäsosa edustajista voi halutessaan kaataa kaikki määräenemmistöä edellyttävät päätökset. Tämän on koettu hidastuttavan tai jopa halvaannuttavan kirkollista päätöksentekoa.

Päätöksentekotapaa yritettiin uudistaa vuonna 2016, mutta sekään ehdotus ei saanut taakseen tarvittavaa kolmen neljäsosan määräenemmistöä.

On epäselvää, löytyykö seuraavallakaan kaudella määräenemmistöä viemään läpi pitkään keskeneräisinä olleita uudistuksia.

Vaalien kiinnostavin tulos onkin monille kirkolliskokouksen valtasuhteiden jakautuminen keskeisissä linjakysymyksissä. On myös epäselvää, löytyykö seuraavallakaan kaudella määräenemmistöä viemään läpi pitkään keskeneräisinä olleita uudistuksia.

Kirkollisissa vaaleissa ei ole keskitettyä tulospalvelua vaan jokainen hiippakunta julkistaa tulokset omilla kanavillaan ja omalla tavallaan. Valitsijayhdistysten epämääräisyyksien ja kootun tulospalvelun puuttumisen vuoksi tulosten vahvistamisen jälkeenkin on vain suuntaa antavia oletuksia siitä, millaisia arvoja kannattavista ehdokkaista kirkolliskokous tulevalla kaudella koostuu.

Ratkaisuehdotuksia

Kun päätöksentekokyvyn heikentyminen on osittain seurausta vaalitapaan liittyvistä ongelmista, myös ratkaisuja on mielekästä etsiä sen kehittämisestä. Yksi mahdollisuus olisi avata kirkolliskokousedustajien vaali suoraksi kansanvaaliksi eduskuntavaalien tapaan.

“Pappissäädyn” käytännöstä tulisi hellittää ainakin siltä osin, että pappisedustajat ja maallikkoedustajat valittaisiin samalla tavalla eli suoralla yhteisellä vaalilla. Samalla voisi harkita sitä, että seurakuntavaalit ja kirkolliskokousvaalit järjestettäisiin yhdessä.

Vaalien käytännön järjestelyt vaativat uudistamista. Sinetöityjen laatikoiden kuljettamisista pitäisi päästä jo tietojen sähköiseen kirjaamiseen. Sähköistä äänestämistä perinteisen äänestämisen rinnalle voisi harkita. Pappien äänestyksessä käytetään nykyisin myös postiäänestystä, mitä tuskin voi pitää nykyoloissa täysin luotettavana.

Vertailuna voi katsoa valtakunnallisia HOK-Elannon vaaleja, joissa äänestysaktiivisuus on kasvanut samalla, kun nettiäänestäminen on lisääntynyt. Vuonna 2016 äänestysaktiivisuus oli jo 26 prosenttia.

Kirkon kokemukset vaalien ja päätöksenteon välisistä solmukohdista voivat olla opiksi muille.

Myös vaaleja koskeva tiedonkulku tulisi saada tietoyhteiskunnan vaatimuksia vastaavaksi. Kirkolliskokousvaalien tulosten julkistaminen tulisi keskittää siten, että hiippakuntien oman tiedotuksen lisäksi tulokset löytyisivät pikimmiten myös keskitetysti. Tulostiedoissa tulisi olla samantyyppisiä taustatietoja kuin kansallisissa vaaleissa: ikä, paikkakunta, uusi tai jatkava ehdokas, valitsijayhdistys, ja linkki valitsijayhdistyksen esittelyyn, josta kävisi ilmi keskeiset linjakysymykset.

Valitsijayhdistysten tulisi kehittää sisäistä yhtenäisyyttään siten, että yhden listan ehdokkaat sitoutuisivat keskeisten linjakysymysten osalta yhteisiin tavoitteisiin. Nyt aloittava kirkolliskokous saa mahdollisesti käsiteltäväkseen aloitteen kirkollisten vaalien kehittämisestä. Uudistustyössä vaaditaan ennakkoluulottomuutta ja jopa riskinottoa kirkollisen päätöksentekokyvyn palauttamiseksi.

Aloitteenteko-oikeus on jokaisella kirkolliskokousedustajalla sekä hiippakuntavaltuustoilla. Rohkaiseva esimerkki uudistusmahdollisuuksista on jo toteutettu seurakuntavaalien äänestysoikeuden ulottaminen 16-vuotiaisiin.

Kirkon kokemuksista kuuleminen hyödyllistä myös vaalijärjestelmää kehittävälle parlamentaariselle työryhmälle

Yhtä lailla on tärkeää, että eri edustuksellisten elinten uudistustarpeita käsitellään rinnakkain, koska ongelmat ja mahdolliset ratkaisut ovat osin yhteisiä. Helmikuussa 2020 asetettiin parlamentaarinen työryhmä, jonka tehtävä on kehittää keinoja vaalijärjestelmän toimivuuden ja suhteellisuuden toteutumisen parantamiseksi ja alueellisen edustavuuden turvaamiseksi.

Kirkolla on opittavaa sen työn tuloksista, mutta vastavuoroisesti myös kirkon kokemukset vaalien ja päätöksenteon välisistä solmukohdista voivat olla laajemminkin hyödyllisiä instituutioiden kehittämisen näkökulmasta.

Titi Gävert on vieraileva tutkija Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksella, asiantuntija kirkkohallituksessa (vv.) sekä väitöstutkija Helsingin yliopiston valtiotieteellisessä tiedekunnassa.

Heikki Hiilamo on sosiaalipolitiikan professori Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksella ja Helsingin yliopistossa.

Hanna Wass on yleisen valtio-opin dosentti Helsingin yliopistossa ja työpaketin johtaja Kansalaisuuden kuilut ja kuplat (BIBU) -tutkimushankkeessa.

Julkaisu Miten palauttaa kirkon päätöksentekokyky? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Sosiaali- ja terveyspalveluiden uudistusta on yritetty jo vuodesta 2005. Kaikki puolueet ovat lähes yksimielisiä keskeisistä tavoitteista eli järjestämis- ja rahoitusvastuun siirtämisestä laajemmille hartioille, sote-palveluiden integraatiosta, yhdenvertaisuuden parantamisesta ja ainakin jossain määrin myös valinnanvapauden lisäämisestä.

Miksi sote-uudistus jälleen kaatui kalkkiviivoille maaliskuussa 2019?

Sote-uudistusta kuvataan toisinaan monimutkaiseksi, jopa pirulliseksi ongelmaksi. Koko soppa kiteytyy kuitenkin kolmeen yksinkertaiseen kysymykseen: kuka järjestää, kuka tuottaa ja kuka rahoittaa julkiset sote-palvelut?

Koko uudistus kiteytyy kolmeen kysymykseen: kuka järjestää, kuka tuottaa ja kuka rahoittaa julkiset sote-palvelut?

Suomessa kunnat ovat vastanneet jo 150 vuoden ajan sote-palveluista. Sote-uudistus näyttäytyykin klassisena polkuriippuvuuden ongelmana. Historia sanelee ratkaisuja, jotka ovat nykyoloissa typeriä.

Kuntalain mukaan sote-palvelut kuuluvat kuntien vastuulle. Suomen kuntien asukasluku ja voimavarat poikkeavat runsaasti toisistaan. Vuonna 2017 suurimmassa kunnassa eli Helsingissä oli 639 229 asukasta, kun pienimmässä Sottungan kunnassa oli 94 asukasta.

Perustuslaki turvaa asukasluvusta riippumatta kaikille kunnille itsehallinnon eli kunnat voivat itse päättää – tietyin rajoituksin – siitä, miten ne järjestävät sote-palvelut.

Selvitäkseen vastuiden ja voimavarojen ristiriidasta kunnat ovat itsehallinnon puitteissa päätyneet monimutkaisiin yhteistoiminta- ja ulkoistusjärjestelyihin, joita kutsutaan toisinaan ”hallintohimmeleiksi”. Ainoa mahdollisuus yhdenvertaisen sote-uudistuksen toteuttamiseen on vastuun siirtäminen kunnilta ylemmälle tasolle.

Sote-uudistuksen epäonnistumista voi analysoida kääntämällä asetelman ylösalaisin ja kysymällä, miksi uudistus olisi muka voinut onnistua.

Miten voittaa tahmeus?

Tutkijat Peter Boettke, Christopher Coyne ja Peter Leeson jakavat kansallisvaltioon vaikuttavat instituutiot kolmeen luokkaan: ulkopuoliset eksogeeniset instituutiot, sisäpuoliset eksogeeniset instituutiot ja sisäpuoliset endogeeniset instituutiot. Sote-uudistuksen kontekstissa ulkopuolisia eksogeenisia instituutioita suhteessa kuntiin ja niiden asukkaisiin edustavat ministeriöt sekä sote-uudistusta ulkoapäin kunnille pakottava hallitus.

Sisäpuolisia eksogeenisia instituutioita ovat kuntien omat sote-instituutiot eli sote-palveluiden nykyiset rakenteet, joista tärkeimpiä ovat sairaanhoitopiirit, muut sote-palveluita tuottavat kuntayhtymät sekä kuntien itse tai ulkoistettuina tarjoamat sote-palvelut.

Boettken, Coynen ja Leesonin teoretisoinnissa sisäpuoliset endogeeniset instituutiot ovat ajan kuluessa paikallisiin tarpeisiin syntyneet arkiset instituutiot, jotka ovat muodostuneet osaksi ihmisten kokemusmaailmaa ja sosiaalisia suhteita.

Sote-konteksissa tämä koskee niitä käytäntöjä, joiden perusteella ihmiset hakevat apua terveydellisiin ja sosiaalisiin ongelmiin tai pyrkivät ratkaisemaan näitä ongelmia paikallisella tasolla. Samaan piiriin liitetään poliitikkojen ja asiantuntijoiden kokemustieto siitä, miten sote-palveluita hallitaan.

Ihmisten on helpompi hyväksyä ja omaksua uudistuksia, joissa on tuttuja ja hyväksi havaittuja elementtejä.

Boettke kumppaneineen väittää, että ulkopuoliset eksogeeniset instituutiot voivat toteuttaa kestäviä muutoksia vain silloin, jos ne löytävät kaikupohjaa sisäpuolisista eksogeenisista ja erityisesti sisäpuolisista endogeenisista instituutioista. Yksinkertaisesti sanottuna tämä tarkoittaa, että ihmisten on helpompi hyväksyä ja omaksua uudistuksia, joissa on tuttuja ja hyväksi havaittuja elementtejä.

Sote-kontekstissa uudistuksen toteuttaminen – instituutioiden tahmeuden voittaminen – edellyttäisi sitä, että uudistus kytkeytyisi paikallisiin rakenteisiin ja asukkaiden hyväksi havaitsemiin käytäntöihin.

Päätös alueiden määristä

Kesällä 2015 aloittanut Juha Sipilän hallitus alkoi toteuttaa uudistusta tukeutuen edellisen hallituksen aikana tehtyyn parlamentaariseen valmisteluun: hallitus halusi siirtää vastuun sote-palveluiden järjestämisestä kuntia laajemmille alueille ja tämän jälkeen laajentaa valinnanvapautta sote-palveluissa.

Sote-asiantuntijoita ja käytännön toimijoita kuullut ja erilaisia hallintomalleja selvittänyt virkamiestyöryhmä päätyi marraskuun 2015 alussa ehdottamaan 12 alueen mallia, joka olisi tukeutunut täyden palvelun sairaaloiden ympärille. Yllättäen työryhmien ehdotukset eivät kuitenkaan kelvanneet keskustapuolueelle. Hallituskriisin uhalla se jyräsi läpi 18 maakunnan mallin.

Maakuntamallin peruste oli rationaalinen: se tukeutui jo olemassa oleviin ja asukkaille tuttuihin maakuntiin.

Kokoomus onnistui neuvottelemaan kaksi muutosta. Sote-järjestäjiä olisi 15 ja kolme muuta maakuntaa järjestäisivät sote-palvelut tukeutuen toiseen maakuntaan. Toisena toivomuksena kokoomus sai läpi valinnanvapauden toteuttamisen uudistuksen ensimmäisessä vaiheessa. Ensimmäinen muutos unohdettiin vähin erin perustuslain vastaisena, toisella oli kohtalokkaita seurauksia uudistukselle.

Maakuntamalli oli toki keskustapuolueen tärkeä poliittinen tavoite, mutta sen peruste oli myös rationaalinen: se tukeutui jo olemassa oleviin ja asukkaille (sekä erityisesti keskustapuolueen kannattajille) tuttuihin maakuntiin. Sen sijaan valinnanvapaus oli kansalaisille vieraampi asia. Palveluissa on jo aikaisemmin ollut valinnanvapautta, mutta asukkaat eivät ole sitä kovinkaan paljon käyttäneet.

Valinnanvapaus oli kansalaisille vieraampi asia.

Lehmänkaupaksi kuvattu päätös valinnanvapauden nostamisesta uudistuksen ykkösvaiheeseen syntyi yön pimeinä tunteina ilman asiantuntijavalmistelua. Se kasvatti ratkaisevasti sote-uudistuksen vaikeuskerrointa. Päätös ei kuitenkaan ollut yksinään kohtalokas.

Ylisuuri ”valinnanvapaus”

Hallitus antoi vastuun valinnanvapauden suunnittelusta professori Mats Brommelsin asiantuntijatyöryhmälle. Brommelsin työryhmän raportti hahmotteli erilaisia vaihtoehtoja, joista kaikki merkitsivät vallankumousta peruspalveluiden järjestämisessä ja rahoituksessa.

Brommelsin työryhmän mallien perusajatuksen mukaan jokaisessa maakunnassa toimisi terveys- ja hyvinvointikeskuksia (myöhemmin sote-keskuksia), jotka arvioivat asiakkaiden palvelutarpeita. Brommelsin mallit poikkesivat toisistaan sen mukaan, kuinka paljon keskukset tuottavat itse palveluita. Kaikissa tapauksissa merkittävä osa – jopa valtaosa – sote-rahoista kulkisi näiden keskusten kautta.

Toisin sanoen niistä tulisi sote-tuotannon uusia valtakeskuksia. Suomen valinnanvapaus olisi enemmän kuin muissa Pohjoismaissa tarjolla oleva mahdollisuus valita omaksi lääkärikseen kunnan terveyskeskus, tuttu ammatinharjoittaja tai pieni lääkäriasema.

Linjaukset herättivät huolen siitä, että valinnanvapaus olisi vain keppihevonen julkisten palveluiden tuotantorakenteen äkilliselle täyskäännökselle. Yksityisesti tuotetut palvelut olisivat siirtyneet täydentävästä roolista vallitsevaksi tuotantomuodoksi.

Hallitus ei huolia kuunnellut. Brommelsin loppuraportti ilmestyi toukokuun viimeisenä päivänä 2016. Vajaan kuukauden kuluttua sosiaali- ja terveysministeriö sekä valtiovarainministeriö lähettivät yhteisen tiedotteen, jossa hahmotettiin valinnanvapauden jatkovalmistelua.

Reformiministerit olivat päättäneet toteuttaa erittäin laajan valinnanvapauden, johon sisältyi sote-keskuksen lisäksi myös henkilökohtainen budjetti ja palveluseteli (myöhemmin asiakasseteli). Myös tämä päätös syntyi pienessä piirissä ilman laajempaa asiantuntijavalmistelua.

Sote-uudistuksen toteuttamista vaikeutti ei siis vain se, että valinnanvapaus haluttiin toteuttaa saman aikaan hallintouudistuksen kanssa. Sitä vaikeutti myös se, että valinnanvapaus päätettiin toteuttaa erittäin laajana ja moniulotteisena uudistuksena, johon sisältyi myös enemmän tai vähemmän ilmeinen tavoite julkisten palveluiden tuotantorakenteen merkittävästä muuttamisesta.

Prototyypillä eduskuntaan

Kesäkuussa 2016 tehdyn linjauksen mukaisesti hallitus alkoi valmistella erittäin nopealla aikataululla sote-lakeja, mukaan lukien valinnanvapauslakia.

Asiantuntijat kritisoivat valinnanvapauslain valmistelua ankarasti kevään 2017 aikana, mutta kritiikin torjuivat uudistusta keskeisesti johtanut projektijohtaja Tuomas Pöysti ja sosiaali- ja terveysministeriön kansliapäällikkö Päivi Sillanaukee, jotka korostivat uudistuksen innovatiivisuutta. Näin vaikka myös alemman tason virkamiehet vastustivat lakiesitystä.

Eduskunnan kuulemat sote-asiantuntijat olivat sitä mieltä, ettei valinnanvapauslaki ollut toimeenpanokelpoinen. Kyseessä oli eräänlainen prototyyppi. Kireiden aikataulujen ja menettelyiden – muun muassa sote-keskusten yhtiöittämispakon – vuoksi sote-palvelut olisivat voineet ajautua systeemiseen kriisiin, joka olisi vaarantanut perustuslain kansalaisille turvaaman oikeuden riittäviin sosiaali- ja terveyspalveluihin.

Keskeneräisen valinnanvapauslain tuominen eduskuntaan leimasi sen pysyvästi toteuttamiskelvottomaksi.

Perustuslakivaliokunta antoi valinnanvapauslaista niin tyrmäävän lausunnon, että hallitus päätti valmistella kokonaan uuden lakiesityksen. Keskeneräisen valinnanvapauslain tuominen eduskuntaan johti paitsi sote-uudistuksen merkittävään viivästymiseen myös leimasi sen pysyvästi toteuttamiskelvottomaksi.

Sillanaukee julkaisi blogikirjoituksen, jossa hän arvosteli perustuslakiasiantuntijoita kitkerään sävyyn: ”Uusia näkökulmia ja erilaista asiantuntijuutta on keskusteluun vaikea tuoda. Historiassa tätä voisi verrata Aristoteleen skolastiseen oppiin tai uskontokuntien fundamentalistien tapaan tulkita, mikä on oikeaa uskontoa.”

Samaan aikaan hallituksen toimintakyky oli heikentynyt perussuomalaisten hajoamisen ja kokoomuksen sote-hajaannuksen vuoksi. Vaikutusvaltainen Helsingin kokoomuslainen pormestari Jan Vapaavuori kokosi kuuden suuren kaupungin ryhmän, joka asettui vastustamaan uudistusta. Vapaavuoren linja sai vastakaikua myös eduskunnassa, missä muutamat kokoomuksen kansanedustajat kertoivat epäilevänsä uudistuksen mielekkyyttä.

Hallituksen sote-valmistelun takeltelu ja sote-enemmistön hupeneminen synnyttivät itseään ruokkivan mediaspekulaation uudistuksen kohtalosta.

Iltalypsy asiakassetelillä

Perustuslakivaliokunnan lausunnon jälkeen hallitus antoi kesällä 2017 virkamiehille teknisen toimeksiannon. Uudessa esityksessä piti ottaa huomioon vain ne ongelmat, jotka edellyttivät perustuslakivaliokunnan mukaan muutosta.

Virkamiehet tekivät työtä käskettyä ja saivat pika-aikataululla valmiiksi esityksen, joka sai myös asiantuntijoilta varovaisen myönteisen vastaanoton. Esitys ei kuitenkaan kelvannut hallitukselle, joka halusi muokata sitä laajentamalla valinnanvapautta ja yksityistä palvelutuotantoa erikoissairaanhoitoon.

Tämä olisi muuttanut ratkaisevalla tavalla suomalaista erikoissairaanhoitoa. Asiakassetelien avulla yhtiöt olisivat pystyneet ohjaamaan sote-keskustensa asiakkaita omien sairaaloidensa asiakkaiksi. Tämä olisi vaarantanut julkisten sairaaloiden päivystyksen. Asiakassetelit olisivat lisäksi pakottaneet maakunnat sitomaan aikaisempaa enemmän varoja kiireettömiin ja vähemmän vakaviin, joskus itsestään paraneviin sairauksiin sekä erittäin kalliiseen laitoshoitoon.

Asiakassetelin laajentamisella erikoissairaanhoitoon ei ollut mitään tekemistä sote-uudistuksen alkuperäisten tavoitteiden kanssa.

Tämän sote-iltalypsyn kulusta ja yksityisten sote-yhtiöiden vaikuttamistoiminnasta on olemassa ristiriitaisia kertomuksia. Selvää on kuitenkin se, ettei asiakassetelin laajentamisella erikoissairaanhoitoon ollut mitään tekemistä sote-uudistuksen alkuperäisten tavoitteiden kanssa.

Hallitus korjaa esitystä

Asiantuntijoiden kritiikki vaikutti valmistellun. Hallitus otti syksyn 2017 aikana kahdesti taka-askelia asiakassetelin laajennuksessa. Lopullinen korjattu valinnanvapauslaki oli hyvin lähellä virkamiesten esittämää mallia. Aikaa oli kuitenkin hukattu useita kuukausia – ja samalla jo ennestään huonossa huudossa ollut uudistus sai lisää mainekolhuja.

Huhtikuussa 2018 perustuslakivaliokunta kuuli jälleen sote-asiantuntijoita. Tässä vaiheessa valinnanvapauslakiesitys ei ollut enää prototyyppi. Siirtymäaikojen, yhtiöittämispakon poistumisen ja muiden korjausten jälkeen malli oli selvästi toimenpanokelpoisempi kuin perustuslakivaliokunnan edelliskesänä arvioima malli.

Monet kuulluista asiantuntijoista suhtautuivat kuitenkin edelleen kriittisesti valinnanvapausmalliin. Osin näihin asiantuntijoihin nojautuen perustuslakivaliokunta kirjoitti kriittisen lausunnon valinnanvapauslakiesityksestä. Valinnanvapauslain käsittely viivästyi ja hallitus päätti jälleen lykätä sote-uudistuksen toimeenpanoa vuodella.

Loppusuoran työ jäi sosiaali- ja terveysvaliokunnan tehtäväksi. Työ ei kuitenkaan edennyt, sillä valiokunta riitautui poikkeuksellisella tavalla, mikä hidasti lakiesityksen etenemistä.

Perustuslakivaliokunta antoi uuden lausuntonsa sote-laeista vasta helmikuussa 2019. Lausunnon jyrkkyydestä on erilaisia käsityksiä. Lopputulos oli kuitenkin se, ettei sote-valiokunta kyennyt korjaamaan lakiesitystä perustuslain mukaiseksi ja se raukesi. Pääministeri Sipilä hajotti hallituksensa 8. maaliskuuta 2019.

Tulkinta

Boettken, Coynen ja Leesonin teorian valossa sote-uudistuksen kohtaloksi muodostui ennen muuta valinnanvapausmallin toteuttaminen. Maakuntamalli kytkeytyi jo olemassa oleviin ja asukkaille tuttuihin instituutioihin. Kuvaavaa on, että sote-uudistuksen kaatumisen jälkeenkin 18 alueen malli kelpasi kaikille muille suuremmille puolueille paitsi kokoomukselle.

Sen sijaan valinnanvapaus jäi vieraaksi kansalaisille, poliitikoille ja asiantuntijoillekin. Mallin markkinointi Ruotsin esimerkin mukaisena epäonnistui. Suomalaiset sote- ja perustuslakiasiantuntijat ilmaisivat vastenmielisyyttä mallia kohtaan, joka oli logiikaltaan uusi ja vieras eikä vastannut asiantuntijoiden ajatuksia siitä, miten uudistus pitäisi toteuttaa.

Sote- ja perustuslakiasiantuntijat ilmaisivat vastenmielisyyttä mallia kohtaan, joka oli logiikaltaan uusi ja vieras eikä vastannut asiantuntijoiden ajatuksia siitä, miten uudistus pitäisi toteuttaa.

Malli leimattiin yritykseksi suosia suuryrityksiä suomalaisten veronmaksajien kustannuksella. Sen sijaan malliin kuuluneet tavoitteet lääkärijonojen poistamisesta, innovaatioiden palkitsemisesta ja kansalaisen toimijuuden vahvistamisesta jäivät taka-alalle.

Sote-uudistuksen kaatumisen suuria voittajia olivat suuret kunnat, jotka pystyivät – ainakin toistaiseksi – pitämään sote-palvelut itsellään. Sama pätee sairaanhoitopiireihin.

Jos seuraavat sote-uudistajat haluavat onnistua murtamaan suurten kuntien vallan, heidän on kyettävä liittämään sote-mallinsa yksinkertaisemmin sekä niihin tapoihin, joilla kansalaiset nykyisin etsivät apua sosiaalisiin ja terveysongelmiinsa, että niihin käytäntöihin, joilla poliitikot hallitsevat näitä palveluita.

Heikki Hiilamo on sosiaalipolitiikan professori Helsingin yliopistossa. Hän on osallistunut eri asiantuntijarooleissa sote-uudistuksen valmisteluun vuodesta 2012.

Julkaisu Miksi sote-uudistus jälleen kerran epäonnistui? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Joka neljäs vuosi järjestettävät seurakuntavaalit ovat Suomen evankelis-luterilaisen kirkon sisäisen demokratian keskeisin instituutio, jossa jokaisella noin 3,9 miljoonalla kirkon 16 vuotta täyttäneellä jäsenellä on äänioikeus.

Vaikka seurakunnilla on monissa kunnissa merkittävä rooli sosiaalipalvelujen tuottajana, seurakuntavaaleja käsitellään julkisuudessa lähes yksinomaan kirkon omasta kontekstista käsin. Tämä näkökulmarajaus peittää alleen seurakuntavaalien tiiviin yhteyden laajempaan yhteiskunnalliseen kehitykseen.

Seurakuntavaaleissa ilmenevät monet edustuksellisen demokratian trendit sinä määrin teräväpiirteisessä muodossa, että niitä voi jopa pitää  suunnannäyttäjinä.

Tarkastelemme 18.11.2018 järjestettyjä seurakuntavaaleja erityisesti demokratiatutkimuksen kehyksestä. Vaaleissa ilmenevät monet edustuksellisen demokratian trendit siinä määrin teräväpiirteisessä muodossa, että niitä voi jopa pitää tältä osin suunnannäyttäjinä.

Demokratian kannalta keskeisiä piirteitä ovat seurakuntavaalikampanjan irrallisuus valittavien päätöksentekoelinten tehtäväkentästä ja siitä seuraavat edustuksellisuusongelmat, matala äänestysaktiivisuus ja vaikeudet äänestäjien tavoittamisessa, jakolinjojen jyrkkeneminen ja polarisaation vahvistuminen sekä vaalidemokratian uudistumiseen liittyvät paineet.

Mistä vaaleissa äänestetään ja mistä valitut edustajat päättävät?

Seurakuntavaalien tehtävä on sama kuin demokraattisilla vaaleilla yleisestikin eli valita edustajat, tässä tapauksessa luottamushenkilöt seurakuntiin. Seurakuntayhtymissä valitaan samalla kertaa sekä yhtymään kuuluvien paikallisseurakuntien seurakuntaneuvostojen jäsenet että koko seurakuntayhtymän yhteisen kirkkovaltuuston jäsenet.

Itsenäisissä seurakunnissa kirkkovaltuustoihin valituksi tulleet päättävät kyseisen seurakunnan toiminnan linjauksista ja resurssien käytöstä. Valtuustojen jäsenet vastaavat myös työntekijöiden rekrytoinneista ja nykyisin yhä useammin myös kirkkoherran valinnasta.

Evankelis-luterilaisen kirkon päätöksentekorakenne ja edustuksellisten elinten keskinäiset suhteet ovat monimutkaiset. Päätöksentekojärjestelmään kuuluvat paikallisseurakuntien neuvostojen ja valtuustojen lisäksi hiippakuntavaltuustot jokaisessa hiippakunnassa, kirkolliskokous sekä Kirkkohallituksen täysistunto. Lisäksi päätösvaltaa käyttää piispainkokous eli hiippakuntien piispat ja arkkipiispa.

Kirkolliskokouksen jäsenet valitaan vaaleilla, joissa äänestäjinä ovat seurakuntavaaleissa valitut seurakuntien luottamushenkilöt. Seurakuntavaaleissa valitaan siten sekä paikalliset päätöksentekijät että ylimpien päätösvallan käyttäjien maallikkovalitsijat.

Seurakuntavaalikampanja on pitkälti eriparia päätöksenteon arjen kanssa.

Hallinnollinen vaikeaselkoisuus aiheuttaa osaltaan sen, että seurakuntavaalikampanja on pitkälti eriparia päätöksenteon arjen kanssa. Kirkon sisällä vaalit nähdään usein tilaisuutena nostaa laajempia uskontoon ja kirkon tehtäväkenttään nivoutua kysymyksiä julkiseen keskusteluun ja siten lisätä kirkon yhteiskunnallista näkyvyyttä.

Tästä lähtökohdasta seurakuntavaalien korkea äänestysprosentti näyttäytyy signaalina siitä, että kirkko kiinnostaa ihmisiä. Seurakuntavaalien rooli yleisenä kirkon tunnettuus- ja mielikuvakampanjana näkyi niin vuoden 2014 ”Usko hyvän tekemiseen” kuin näiden vaalien ”#minunkirkkoni” -teemassa.

Etenkin jälkimmäisen viestin tavoitteena oli tuoda esiin jäsenistön moninaisuutta ja sitä kautta kirkon sisäistä moniäänisyyttä, mutta se sai myös osakseen kritiikkiä yksilökeskeisestä ”tee kirkosta mieleisesi” -lähestymistavasta.

Seurakuntavaalien yhdistämisestä valtakunnalliseen markkinointityyppiseen kampanjaan seuraa se ongelma, että vaalien alla puhutaan monenlaisista kirkon oppiin ja etiikkaan liittyvistä kysymyksistä. Ne ovat merkityksellisiä sitä kautta, että seurakuntavaaleissa valitut valitsevat edustajat teologisista linjauksista päättävään kirkolliskokoukseen.

Niiden pohjalta jäsentyvät jakolinjat eivät kuitenkaan juuri näy seurakuntaneuvostojen ja kirkkovaltuustojen päätöksenteossa. Äänestäjät saattavat painottaa ehdokasvalinnassaan suhtautumista samaa sukupuolta olevien parien vihkimiseen, kun käytännössä työssä edustajalta vaaditaan budjetin ja strategian valmisteluun tai säästöjen kohdentamiseen liittyvää osaamista.

Kuka edustaa mitäkin?

Seurakuntavaaleissa on useita institutionaalisia ja hallinnollisia järjestelyjä, jotka aiheuttavat ongelmia edustuksellisuuden toteutumiselle. Ehdokasasettelua varten tarvitaan valitsijayhdistys, jossa on vähintään kymmenen äänioikeutettua seurakunnan jäsentä.

Valitsijayhdistysten ainoa tarkoitus on asettaa seurakuntavaaleihin ehdokas tai ehdokkaita. Äänestäjän kannalta valitsijayhdistykset ovat hämmentäviä, sillä yhdistykset eivät ole puolueiden tapaan pysyviä instituutioita vaan ne muodostetaan kutakin seurakuntavaalia varten erikseen. Yhdistyksen taustalla saattaa olla herätysliike, poliittinen puolue tai asukasyhdistys, mutta yleensä se ei käy suoraan ilmi yhdistyksen nimestä tai kuvailusta.

Seurakuntavaalien tuloksista on vaikea muodostaa kuvaa siltä kannalta, mikä jakolinja kulloinkin voitti ja missä määrin tässä oli muutosta edellisiin vaaleihin nähden

Vaalilistat ovat monesti löyhiä yhteenliittymiä eikä niiden perusteella pysty arvioimaan yksittäisten ehdokkaiden asennoitumista. Valitsijayhdistykset eivät toimi valtuustokaudella puolueiden tapaan valtuutettujen ryhmänä, vaan valtuutetut ovat itsenäisinä toimijoita.

Näin ollen vaaleissa esitettävät valitsijayhdistysten ohjelmat eivät sido edes epämuodollisesti valittuja valtuutettuja eivätkä välttämättä sellaisenaan näy valtuustotyöskentelyssä. Äänestäjä joutuu siis tekemään valintansa pitkälti sokkona, koska hän ei voi äänestäessään varsinaisesti tietää, mitä asioita ehdokas valtuustotyössään pyrkii edistämään. Tältä osin seurakuntavaalien tilanne tuo kärjistetysti esiin ”äänestäjän kuluttajansuojaan” liittyvät kysymykset.

Ehdokaslistojen ohjelmia tärkeämmäksi ja vaalien toteuttamisen kannalta välttämättömiksi ovatkin muotoutuneet seurakuntavaalikoneen sisältämät ehdokaskuvailut.

Edustuksellisuusongelmat näkyvät konkreettisesti siinä, että seurakuntavaalien tuloksista on vaikea muodostaa kuvaa siltä kannalta, mikä jakolinja kulloinkin voitti ja missä määrin tässä oli muutosta edellisiin vaaleihin nähden. Edustukselliseen demokratiaan elimellisesti kuuluva vastuullisuus ei näin toteudu juuri muuten kuin henkilötasolla.

Miten innostaa seurakuntalaiset äänestämään?

Äänesaktiivisuudesta käydään kaikkien eri vaalityyppien yhteydessä pitkälti samansisältöinen, äänestäjän motivaatio-ongelmia korostava keskustelu. Seurakuntavaaleissa osallistumisaste saa erityistä huomiota, koska se jää usein huomattava matalaksi. Nyt käytyjen vaalien äänestysprosentti oli 14,4, mikä on runsas prosenttiyksikkö vähemmän neljän vuoden takaiseen tilanteeseen verrattuna.

Seurakuntavaalien erityispiirre on sopuvaalit, jotka voidaan järjestää, mikäli ehdokkaita on yhtä monta kuin valittavassa toimielimessä on jäseniä. Tällä kertaa sopuvaaliin päätyi 13 prosenttia seurakunnista eli 51 seurakuntaa, mikä on lähes kaksinkertainen määrä vuoteen 2014 verrattuna.

Sopuvaaleja järjestetään tavallisimmin pienillä paikkakunnilla, jossa paikkakunnan asukkaiden tai seurakunnan jäsenten määrä on korkeintaan pari tuhatta ihmistä. Tällä hetkellä ei vielä ole tiedossa, onko sopuvaalien seurakunnissa valtuutettuina samat henkilöt kuin edellisellä kaudella.

Demokratian toteutumisen kannalta on kuitenkin keskeistä, että sopuvaaleja käyttävissä seurakunnissa seurakuntalaiset eivät päässeet käyttämään lainkaan äänioikeuttaan. Mikäli sopuvaalien seurakuntien jäsenet huomioidaan, vaalien äänestysprosentti oli noin 13,5.

Toisaalta seurakuntavaaleissa on myös panostettu huomattavasti äänestäjien aktivointiin. Kirkko on tarjoutunut toimimaan demokratian koelaboratoriona ulottaessaan vuonna 2008 ensimmäisenä äänioikeuden 16-vuotiaisiin.

Kuten aiemmissa vaaleissa, ennakkoäänestysmahdollisuus järjestettiin kauppakeskuksissa, toreilla ja pyynnöstä jopa kodeissa. Äänioikeutettuja lähestyttiin kotiin lähetetyllä vaalikirjeellä ja seurakunnat käyttivät markkinointibudjettia esilläoloon #minunkirkkoni-teemalla. Osallistumisesta pyrittiin palkitsemaan: esimerkiksi Helsingin Kampin Narikkatorilla äänestäneet saivat kahviin ja leivokseen oikeuttavan lipukkeen.

Kulkeeko kirkko kohti kaksipuoluejärjestelmää?

Politiikassa perinteisesti vallinneen vasemmisto–oikeisto-jakolinjan sijaan Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa keskeisin jännite kulkee ulottuvuudella konservatiivi–liberaali. Siinä on ytimeltään kyse kristinuskon tulkinnan eroista, kuten siitä, miten kirjaimellisesti Raamattua tulee lukea ja tulkita. Tällä hetkellä voimakkaimman jännitteen synnyttää kysymys samaa sukupuolta olevien parien vihkimistä ja uudistetun avioliittolain toimeenpanoa kirkossa

Konservatiivisilla herätysliikkeillä on perinteisesti ollut vahva asema kirkon hallintoelimissä. Vuodesta 2005 toiminut Tulkaa kaikki -liike on onnistunut vaali vaalilta aktivoimaan liberaalimpiin leiriin kuuluvia äänestäjiä.

Vaikka vaalijärjestelmä mahdollistaa hyvinkin runsaan ryhmäkirjon, käytäntö näyttää vievän kohti kasvavaa polarisoitumista.

Myös matala äänestysaktiivisuus aiheuttaa vaalien välistä turbulenssia, koska melko vähäisilläkin äänimäärillä voi saada aikaan liikettä suuntaan tai toiseen. Alustavien arvioiden mukaan nyt valitut luottamushenkilöt ovat ajattelultaan aiempaa kauempana toisistaan.

Konservatiivi–liberaali-akseli näyttää vaikuttavan läpi kirkon päätöksenteko-organisaation jopa siinä määrin, että kirkolliskokouksen äänestäessä Kirkkohallituksen kansliapäällikön valinnasta nähtiin jakolinjat kahden eniten ääniä saaneen ehdokkaan välillä asettuvan samoihin lukumääriin kuin kevään 2018 äänestystulos avioliittoaloitteesta.

Konservatiivi–liberaali-jakolinjaa on kritisoitu asioita ja näkemyksiä yksinkertaistavaksi eikä kehitys kohti ”kaksipuoluejärjestelmää” ole välttämättä eduksi kummallekaan laidalle.

Vaikka vaalijärjestelmä sinänsä mahdollistaa hyvinkin runsaan ryhmäkirjon, käytäntö näyttää vievän kohti kasvavaa polarisoitumista. Tähän ovat osittain vaikuttaneet kirkon jäsenistössä tapahtuvat muutokset ja matala äänestysaktiivisuus, joka todennäköisesti on toiminut konservatiivien eduksi.

Toisaalta voi nähdä, että konservatiivien vahvistuminen on ollut osin seurausta liberaalien sisäisestä hajanaisuudesta johtuvasta heikommasta mobilisointikyvystä. Kun se on parantunut, jakolinjat ovat kirkastuneet. Myös monet viime vuosina esille nousseet kysymykset ovat olleet luonteeltaan sellaisia, joissa keskitie on vaikeasti määriteltävissä, ja siten vahvasti jakavia.

Miten kirkkodemokratiaa voisi vahvistaa?

Seurakuntavaalien yhteydessä suurin huomio kiinnittyy yleensä osallistumisasteeseen. Mistä äänestysprosentti kertoo ja miksi se on niin tärkeä?

Kuten edellä todettiin, korkea äänestysaktiivisuus nähdään usein epäsuorana merkkinä siitä, että kirkko on tärkeä ja sillä on kosketusta ihmisten arkeen. Tämän arvioimiseksi on kuitenkin tarjolla monipuolisempia mittareita, jotka myös osoittavat positiivisempia lukemia. Esimerkiksi vuoden 2015 eduskuntavaalitutkimuksen mukaan suomalaiset luottavat evankelis-luterilaiseen kirkkoon enemmän kuin poliittisiin instituutioihin tasavallan presidenttiä lukuun ottamatta.

Yleisen kiinnostavuuden sijaan matala äänestysaktiivisuus tulisi tulkita merkiksi demokratian ongelmista kirkon sisällä. Mikäli päätöksenteon rakenteet ovat jäykkiä ja hierarkkisia, vaalien merkitys uhkaa jäädä pitkälti niiden legitimoijaksi.

Vaaleilla saadaan ”homma hoidettua” eli luottamushenkilöt valituksi, minkä jälkeen asia on poissa päiväjärjestyksestä seuraavaksi neljäksi vuodeksi. Mikäli tämä on keskeinen äänestäjälle välittyvä viesti, osallistumista helpottavat käytännönjärjestelyt tai kannustimet jäävät merkitykseltään toisarvoiseksi.

Suomessa kehitellään ja testataan parhaillaan monenlaisia demokratiainnovaatioita, joista saatuja kokemuksia kerätään demokratiakiihdyttämön tyyppisille alustoille. Seurakuntavaalien tulosstudion keskustelussa Helsingin yhteisen kirkkovaltuuston puheenjohtaja Kaisa Raittila totesi, että kirkko on huomattavasti muuta yhteiskuntaa jäljessä osallistuvan demokratian kehittämisessä. Sitä tukisi osaltaan päätöksentekoprosessien ja toimintakulttuurin avaaminen seurakuntalaisille samaan tapaan kuin Anna Kontula teki eduskunnan osalta tänä syksynä ilmestyneessä autoetnografisessa teoksessaan.

Kirkon yhteiskunnallisen vaikuttavuuden lisäämiseksi vaalijulkisuutta parempi keino on tuoda kirkon ydinsanomaa esiin yhä epäoikeudenmukaisemmaksi käyvässä maailmassa. Kirkon ydinsanomaan nivoutuvat niin luomakuntaa kohtaava ilmastonmuutos kuin ihmisarvo ja ihmisoikeudet laajasti määriteltyinä.

Esimerkiksi Kirkkohallituksen ”Kaikkialta kaikkialle – kirkon missio nyt” -raportissa todetaan, että kirkon tulee käyttää profeetallista ääntään suhteessa eriarvoisuuteen ja oikeudenmukaisuuden loukkauksiin. Kirkon ihmisoikeusfoorumin tuore julkaisu ”Näkökulmia ihmisoikeuksiin” painottaa puolestaan kirkon perinnettä puolustaa kaikkien yhtäläistä ja tasavertaista oikeutta elää ihmisenä.

Seurakuntavaaleja ei ole tarpeen valjastaa imagokampanjaan, koska kirkolla on jatkuvasti ja monipuolisesti annettavaa keskusteluun paremmasta yhteiskunnasta. Samanaikaisesti sen on pysyttävä jatkuvasti valppaana tavassa, jolla se itse joko vahvistaa tai heikentää osallisuutta.

Tuomiosunnuntaina Tuomasmessussa saarnannut kansanedustaja Kontula toi esiin, että kirkon sanoma on edelleen suunnattu keskiluokalle. Köyhä ja kurja asemoidaan rukouksissa ja puheissa lähes aina kolmanteen persoonaan: ei koskaan me tai te vaan aina he tai ne.

Tässä piilee myös mahdollisuus kirkolle, mikäli se kykenee poliittista järjestelmää paremmin vastaanottamaan osattomuutta kokevien viestit ja vastaamaan niissä heijastuviin tarpeisiin.

Hanna Wass ja Heikki Hiilamo ovat professoreita Helsingin yliopiston valtiotieteellisessä tiedekunnassa. Titi Gävert on Kirkkohallituksen diakoniatyön asiantuntija.

Julkaisu Seurakuntavaalit demokratian stressitestinä ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Tunnetussa laulussaan Frank Sinatra huokaisee, että jotkin asiat vaikuttavat kuuluvan erottamattomasti yhteen:

”Love and marriage, love and marriage
They go together like a horse and carriage
This I tell you, brother
You can’t have one without the other”

Käynnissä oleva maakuntauudistus ja sosiaali- ja terveydenhuollon järjestämisuudistus sisältää monisäikeisen sikermän toisiinsa koplattuja elementtejä. Niiden yhteensopivuus ei useinkaan ole saumatonta.

Muodostettujen parien välinen kitka lienee yksi keskeinen syy siihen, miksi hankkeen osat ovat kukin vuorollaan tarttuneet kiinni erilaisiin lainsäädännöllisiin, ideologisiin tai poliittisiin esteisiin. Tammikuussa 2018 soteuudistuksen toimeenpanosta vastaavana alivaltiosihteerinä aloittava Päivi Nerg tiivisti havainnon toteamalla, että kokonaisuus on hämärtynyt yksittäisten ongelmakohtien alle.

Yhdenvertaisuus ja kustannusten kasvun hillitseminen

Juha Sipilän hallituksen ohjelmassa asetetaan sosiaali- ja terveyspalveluiden uudistamisen tavoitteeksi ”terveyserojen kaventaminen ja kustannusten hallinta”. Molemmat tavoitteet ovat itsessään perusteltuja.

Suomessa hyvinvointi on vahvasti eriytynyt sosioekonomisen aseman mukaan viimeisen lähes 30 vuoden aikana. Tämä näkyy useissa eri hyvinvoinnin indikaattoreissa, kuten itse koetussa terveydessä ja sairastavuudessa, elintavoissa sekä elinajanodotteessa ja kuolleisuudessa. Myös Suomen terveydenhuoltojärjestelmän nähdään olevan muihin länsimaihin verrattuna epätasa-arvoinen ja epäoikeudenmukainen.

Koska väestö ikääntyy, palvelujen tarve kasvaa ja rahoituspohja kaventuu, julkisten menojen arvioidaan pitkällä aikavälillä ylittävän julkiset tulot eli aiheuttavan kestävyysvajeen. Tarve sosiaali- ja terveyspalvelujen kustannusten kasvun hillitsemiseen on siten ilmeinen.

Voidaanko samanaikaisesti parantaa yhdenvertaisuutta ja hallita kustannuksia?

Sote-uudistuksen hyväksyttävyyden kannalta keskeinen kysymys on, voidaanko samanaikaisesti parantaa yhdenvertaisuutta ja hallita kustannuksia. Molempien toteutuminen yksinäänkin on asetettu kyseenalaisiksi.

Vaikuttaa epätodennäköiseltä, että sosiaali- ja terveyspalvelujen resurssit tulisivat uudistuksen myötä kohdentumaan nykyistä suuremmassa määrin haavoittuvaisimmassa asemassa oleville ryhmille. Tähän on kaksi keskeistä rakenteellista syytä: työterveyshuollon jättäminen uudistuksen ulkopuolelle ja asiakasmaksujen väistämättömältä vaikuttava nousu.

Pääosin työnantajien rahoittama työterveyshuolto tarjoaa työssäkäyville maksuttoman ja jonottoman pääsyn yleislääkärille ja tarvittaessa myös jatkohoitoon. Pienestä osasta kustannuksia vastaavat myös ne veronmaksajat, jotka eivät ole työterveyshuollon piirissä.

Maakuntien rahat tulisivat jatkossa yksinomaan asiakasmaksuista ja valtiolta, jolla on mahdollisuus valvoa tiukkaa kustannuskuria. Palveluiden hinta on tärkeä yhdenvertaisuuskysymys.

Useissa Euroopan maissa perusterveydenhuolto on käyttäjälle ilmaista. Suomessa asiakasmaksut ovat jo nyt poikkeuksellisen korkeita ja aiheuttavat tosiasiallisia esteitä terveyspalveluiden saamiselle.

Monet kunnat ovat pyrkineet ratkaisemaan ongelman päättämällä luopua esimerkiksi poliklinikkamaksuista. Tämä tuskin on enää mahdollista maakuntien tasolla, koska niiden rahoitustilanne tulee olemaan hyvin kireä.

Asiakasmaksujen nostamiseen on kova paine erityisesti hammashoidossa ja avoterveydenhuollon erikoislääkäripalveluissa. Tällä hetkellä omavastuuosuus on hammashoidossa lähes puolet kustannuksista ja erikoislääkäripalveluissa (esimerkiksi silmälääkärit ja gynekologit) noin neljä viidesosaa kustannuksista.

Mikäli nykyiset omavastuut siirrettäisiin asiakasmaksuihin, niiden taso nousee pienituloisille kestämättömäksi. Jos taas näin ei menetellä, vastaava rahasumma on pois jostain muualta sote-järjestelmässä. Myös asiakassetelien lisämaksut voivat muodostaa esteen yhdenvertaisuuden toteutumiselle.

Pienituloisille asiakasmaksut ovat suhteessa suurempi maksurasite kuin muille.

Asiakasmaksut ovat yleensä käyttömaksuja, jotka eivät ole sidottuja henkilön tuloihin. Pienituloisille asiakasmaksut ovat suhteessa suurempi maksurasite kuin muille. Sote-uudistuksen molempien tavoitteiden – yhdenvertaisuuden ja kustannusten hallinnan – saavuttaminen edellyttää pienituloisten maksurasituksen keventämistä.

Yksi ratkaisu olisi tuloperusteisten asiakasmaksujen käyttöönotto sote-palveluissa. Kun asiakasmaksut nousevat, työterveyshuollon sairaanhoitopalveluiden merkitys korostuu entisestään. Sama koskee yksityisiä vakuutuksia. Vakuutusten avulla paremmin toimeentulevat voivat saada ohituskaistan palveluihin ja osin vapautua korkeiksi muodostuvista asiakasmaksuista.

Myös alkuperäinen tavoite kustannusten kasvujen hillitsemisestä vaikuttaa lipuvan yhä kauemmas. Niin eduskunnan valtiovaraintoimikunta kuin useat asiantuntijat ovat todenneet, että alkuperäisen kolmen miljardin euron säästöarvion sijaan kustannukset voivat jopa kasvaa sote-uudistuksen myötä. Tietojärjestelmäuudistukseen ladatut kovat säästöodotukset voivat realisoitua vasta viiveellä tai osoittautua liian optimistiksiksi.

Kuten kansainväliset vertailut ovat osoittaneet, Suomen nykyinen sairaanhoitojärjestelmä on kustannustehokkuudeltaan maailman huippua. Näin ollen säästäminen ainakaan terveydenhuollon kustannuksista on vaikeaa, ja toisaalta voi olla mahdotonta rakentaa sellaista sosiaali- ja terveyspalvelujen uudistusta, joka ei lisäisi kustannuksia.

Suomen nykyinen sairaanhoitojärjestelmä on kustannustehokkuudeltaan maailman huippua.

Miksi yhdenvertaisuus ja kustannusten hallinta alun perin yhdistettiin toisiinsa, mikäli ne näyttävät käytännössä muodostavan lähinnä vastakohdan Sinatran nimeämille saumattomille pareille?

Kestävyysvaje ja sen kattamiseen tarvittavat säästöt ja toimenpiteet muodostivat eräänlaisen poliittisen mahdollisuusrakenteen sosiaali- ja terveyspalvelujen uudistamiselle. Näin tapahtui varsinkin sen takia, että hallinnossa kyettiin osoittamaan selkeitä osa-alueita, joihin pureutumalla tavoiteltu vaikutus voisi syntyä.

Näistä keskeisiä olivat palvelujen parempi yhteensovittaminen eli integraatio ja digitalisaation tarjoamat mahdollisuudet. Pyrkimys kestävyysvajeen kuromisesta kapeammaksi oli lähtökohta, joka näyttäytyi myös keskiluokalle mielekkäänä.

Tämä on olennaista siitä näkökulmasta, että universaalin hyvinvointipolitiikan tulevaisuus on ratkaisevasti riippuvainen keskiluokan tuesta. Tämän varmistamiseksi uudistusten tavoitteiden tulee olla paitsi hyväksyttäviä ja uskottavia myös sellaisia, joiden kustannukset jakautuvat keskiluokan kannalta oikeudenmukaisesti.

Maakuntauudistus ja valinnanvapaus

Sovitun 18 maakunnan mallin keskeinen ongelma on, että osa maakunnista on liian pieniä kyetäkseen yksinään järjestämään niiden vastuulla olevat sosiaali- ja terveyspalvelut. Tätä korostaa se, että maakunnalla ei ole käytössään riittäviä resursseja ja keinovalikoimaa tehtävästä suoriutumiseen.

Maakunnilla ei ole verotusoikeutta, eivätkä ne voi tarvittaessa rahoittaa palvelujen järjestämistä velanotolla. Kun maakunnat saavat tulonsa yksinomaan valtiolta, syntyy tilanne, jota Valtion taloudellisen tutkimuskeskuksen tutkija Janne Tukiainen on kuvannut ”pehmeän budjettirajoitteen ongelmaksi”.

Käytännössä valtio järjestää ehdotetussa mallissa sote-palvelut maakuntien kautta.

Tämä tarkoittaa sitä, että maakunnalle ei synny kannustimia säästää, koska rahojen loppuessa voidaan ennakoida valtion tulevan apuun lakisääteisten tehtävien hoitamiseksi. Käytännössä valtio järjestää ehdotetussa mallissa sote-palvelut maakuntien kautta.

Maakuntauudistuksen mahdollisesti aiheuttamiin ongelmiin on alettu jo varautua ennakolta. HUSin toimitusjohtaja Aki Lindénin mukaan 18 maakunnan malli sisältää silti vain 12 laajan päivystyksen sairaalaa ja viisi yhteistoiminta-aluetta, jotka rakentuvat viiden yliopistollisen sairaalan omistavan maakunnan ympärille. Käytännössä on siis tehty jo suunnitelmia siitä, miten tullaan todellisuudessa toimimaan muun kuin suunnitellun mallin pohjalta.

Myös valinnanvapauteen liittyy useita ongelmia. Se vaikeuttaa sote-palveluiden integraatiota ja lisää kustannuspaineita. Valinnanvapaus voi parantaa palveluiden saatavuutta, mutta tämä saattaa hyödyttää jo etukäteen paremmassa asemassa olevia.

Vaikka Ruotsissa sovellettava terveyspalvelujen valinnanvapaus eroaa joiltakin lähtökohdiltaan Suomessa esitetystä mallista, etenkin maakäräjien veronkanto-oikeuden osalta, sieltä saadut kokemukset antavat osviittaa valinnanvapauden vaikutuksista myös Suomen kannalta.

Sitran rahoittamassa ja Hankenin tuottamassa yhteenvetoraportissa todetaan, että Ruotsissa yksityisten palvelutuottajien vastaanottokäyntien ja hoitoyksiköiden määrä on kasvanut merkittävästi, laajat valintamahdollisuudet ja nopeampi pääsy hoitoon ovat toteutuneet lähinnä tiheästi asutuilla alueilla, joissa asukkaat ovat jo lähtökohtaisesti terveempiä. Vastaavasti tyytyväisiä valinnanvapauteen ovat suhteellisen terveet ja hyvinvoivat asukkaat, jotka ovat myös keskimääräistä useammin yksityisten palvelujen asiakkaita.

Paljon hoitoa tarvitsevien asema vaikuttaisi lievästi heikentyneen. Heikommassa sosioekonomisessa asemassa olevat ovat tyytymättömämpiä saamaansa terveydenhuoltoon, mutta vaihtavat silti harvemmin palveluntuottajaa julkiselta yksityiselle puolelle eivätkä välttämättä hakeudu lainkaan hoitoon, minkä on arvioitu johtuvan potilasmaksuista.

Suomessa valinnanvapauden mielekkään toteutumisen esteeksi voi muodostua terveydenhuollon laaturekisterin puuttuminen, jolloin hoitopaikan joutuu valitsemaan puutteellisen tiedon perusteella. Kuntaliiton tuoreessa tutkimuksessa todetaankin, että sote-uudistusta toteuttavien toimielinten ja vastuutahojen tulisi perustaa viipymättä organisaatio tai verkostomainen projektiluonteinen kokonaisuus Suomen kansallisen terveyshyödyn seurantajärjestelmän suunnittelemiseksi ja toteuttamiseksi kansainvälisten esimerkkien mukaisesti.

Maakuntauudistuksen ja valinnanvapauden yhdistäminen on aiheuttanut myös uusia ongelmia.

Maakuntauudistuksen ja valinnanvapauden yhdistäminen on aiheuttanut myös uusia ongelmia. Professori Jussi Huttunen arvioi Helsingin Sanomien haastattelussa, että maakunnat saattavat joutua maksamaan yksityisille sote-keskuksille tyhjästä.

Maakunta maksaa jokaisesta kirjautuneesta asukkaasta kiinteän korvauksen, vaikka tämä ei esimerkiksi työterveydenhuollon tai hoitovakuutuksen vuoksi käyttäisikään palveluja. Vastaavasti kun yritykset eivät saa korvausta toimenpiteiden vaan pääluvun mukaan, syntyy kannustimia sekä yli- että alihoitoon.

Maakuntauudistuksen ja valinnanvapauden sitominen palautuu vuoden 2015 marraskuussa tehtyyn poliittiseen kompromissiin, jossa muutettiin hallitusohjelman alkuperäistä linjausta valinnanvapauden toteuttamisesta sote-uudistuksen kolmannessa vaiheessa palveluintegraation ja rahoituksen yksinkertaistamisen jälkeen. Kompromissin syntyminen on oppikirjaesimerkki liikkuvan lähtöruudun dilemmasta (engl. reversion point).

Mikäli neuvottelujen kariutumisesta on jokin muu seuraus kuin nykytilan jatkuminen, yliote on sillä osapuolella, joka pystyy määrittelemään sen, mitä lähtöruutuun palaamisesta seuraa. Marraskuun 2015 hallituskriisissä pääministeri Sipilä totesi neuvottelujen kariutumisen merkitsevän hallituksen eronpyyntöä ja uusia vaaleja. Tämän jälkeen useat kokoomuspoliitikot mutta myös pääministeri ovat toistuvasti tuoneet esiin, että sote-uudistusta ei tehdä ilman valinnanvapautta ja ilman sote-uudistusta myöskään maakuntauudistus ei toteudu.

Asiantuntijuus ja poliittinen tahto

Yhtäältä yhdenvertaisuuden ja kustannusten hillitsemisen ja toisaalta maakuntauudistuksen ja valinnanvapauden muodostavien parien asettaminen koko sote-uudistusta kannattelevaksi perustaksi on aiheuttanut asiantuntijuuden ja poliittisen tahdon ajautumisen törmäyskurssille keskenään. Tämän seuraukset ovat läpäisseet koko poliittisen järjestelmän.

Sosiaali- ja terveydenhuollon palveluja ja rakenteita on pohdittu lähes kolmessakymmenessä valmisteluryhmässä. Näihin on osallistunut lähes 300 asiantuntijaa, joista pääosa on ollut ministeriöiden virkamiehiä, mutta mukana on ollut runsaasti myös alan asiantuntijoita.

Samanaikaisesti asiantuntijat ovat toistuvasti valittaneet, että heidän näkemyksiään ei ole riittävästi huomioitu. Tämä on koskenut etenkin sosiaali- ja terveysministeriön asettamaa 13-jäsenistä sote-uudistuksen valmistelun ja toimeenpanon asiantuntijaryhmää, jota on luonnehdittu lähinnä keskustelukerhoksi. Ryhmän rooli on kuitenkin korostunut sen jälkeen, kun siihen kuuluvat asiantuntijat saivat vastakaikua kritiikilleen eduskunnan perustuslakivaliokunnasta.

Sote-uudistusta kutsutaan Suomen heikoimmin valmistelluksi hankkeeksi, mikä on osaltaan kiihdyttänyt keskustelua lainvalmistelun ongelmista. Soten kohdalla valmistelu on kuitenkin ollut virkamiehen näkökulmasta varjonyrkkeilyä: valmistelijat eivät ole tienneet, mitä ongelmaa poliitikot ovat kulloinkin pyrkineet ratkaisemaan.

Soten kohdalla valmistelu on ollut virkamiehen näkökulmasta varjonyrkkeilyä.

Poliittiseen tahtoon perustuva kompromissi on jättänyt vähän tilaa asiantuntijuudelle ja nakertanut tietoon pohjautuvan päätöksenteon periaatetta. HUSin hallintoylilääkäri Lasse Lehtonen on kommentoinut tilannetta kysymällä: ”Menemmekö poliittisesti määrättyä tietä, vaikka se tie johtaisi huonosti toimivaan sote-järjestelmään?”

Asiantuntijuuden ja poliittisen tahdon välisessä jännitteessä eduskunnan perustuslakivaliokunta on noussut eräänlaisen ratkaisijan rooliin. Tämä on yhtäältä epäpolitisoinut soteprosessia, kun perustuslaki on näyttäytynyt uudistuksen taklaajan tai suoranaisen vastustajan roolissa.

Paradoksaalisesti perustuslakivaliokunta ja erityisesti lausuntoja antaneet asiantuntijat ovat kuitenkin joutuneet voimakkaan politisoinnin kohteeksi. ”On hyvä muistaa, että moni asiantuntijakin edustaa myös omaa taustaorganisaatiotaan”, Helsingin Sanomat totesi pääkirjoituksessaan marraskuun lopussa.

Niin poliitikot kuin toimittajatkin ovat alkaneet kohdella julkisen sektorin edustajia ja lobbareita toisilleen tasavertaisina toimijoina. Samanaikaisesti epäilyt poliitikkojen ja lobbareiden tiiviistä yhteydenpidosta sote-neuvottelujen yhteydessä ovat herättäneet kysymyksiä päätöksentekijöiden integriteetistä.

Vastakkainasettelu ei rajaudu pelkästään asiantuntijoiden ja puolueiden välille vaan sote-ratkaisut ovat aiheuttaneet hajaannusta myös puolueiden sisälle.

Toisaalta on hyvä huomata, että vastakkainasettelu ei rajaudu pelkästään asiantuntijoiden ja puolueiden välille vaan sote-ratkaisut ovat aiheuttaneet hajaannusta myös puolueiden sisälle. Tämä on näkynyt etenkin Meri-Lapin tapauksessa, kun keskustan edustajat äänestivät kunnanvaltuustoissa vastoin puolueensa valtakunnantason linjausta. Hallitus onkin kiristämässä rajoituslakia, jotta vastaavat tapaukset saataisiin estettyä.

Miten saattaa sotehevoset ja -kärryt synkkaan?

Kestävämmän sote-ratkaisun löytäminen riippuu ennen kaikkea poliittisesta kädenväännöstä kokoomuksen ja keskustan välillä. Jotta kokoomus voisi luopua saavuttamistaan ”eduista” valinnanvapaudessa ja säilyttää kasvonsa poliittisessa pelissä, sen tulisi saada jotakin hyvitykseksi keskustalta.

Tällöin nousee esiin kysymys esimerkiksi mahdollisuudesta karsia alueiden määrää tai ainakin laatia suunnitelma niiden yhdistämiselle. Maakuntamalli muodostaa nyt kuitenkin koko uudistuksen rungon, joten on vaikea nähdä, että siitä kokonaan luovuttaisiin. Toinen vaihtoehto olisi antaa kokoomukselle hyvitys maakuntamallista jossakin muussa muodossa kuin valinnanvapautena.

Ilman uusia avauksia hallituspuolueet ottavat hallitsemattoman riskin siinä, että uudistus tyssäisi jälleen kerran perustuslakivaliokuntaan.

Ilman uusia avauksia hallituspuolueet ottavat hallitsemattoman riskin siinä, että uudistus tyssäisi jälleen kerran perustuslakivaliokuntaan. Tämä voisi kiihdyttää entisestään keskustelua suomalaisen poliittisen järjestelmän ”hallitsemattomuudesta” ja tarpeesta perustaa parlamentaarisen järjestelmän ulkopuolinen elin perustuslain tulkitsemiseksi, minkä Björn Wahlroos nosti aiemmin syksyllä esiin.

Näissä avauksissa tiivistyy myös sote-valmistelun kannalta keskeinen kysymys: miksi emme luota enää vaaleilla valitun instituution ja sen toimijoiden kykyyn ratkoa konflikteja ja etsiä kestäviä kompromisseja? Perustuslain muuttamispaineen sijaan mielekkäämpi vaihtoehto on kehittää menettelyjä, joilla eri intressiryhmät saataisiin mukaan valmisteluelimiin mahdollisimman varhaisessa vaiheessa.

Muun muassa vihreiden puheenjohtaja Touko Aalto on esittänyt, että sote-valmistelun pitkittyminen korostaa tarvetta tuoda takaisin komiteatyyppinen valmistelu. Näin turvattaisiin paremmin toimijoiden sitoutuminen prosessiin ja keskinäisen luottamuksen vahvistuminen yli hallituskausien. Nyt sote näyttää jääneen eri suuntaan vetävien hevosten panttivangiksi kärryihin.

Heikki Hiilamo on sosiaalipolitiikan professori Helsingin yliopistossa ja sosiaali- ja terveysministeriön asettaman sote-uudistuksen valmistelun ja toimeenpanon asiantuntijaryhmän jäsen. Hanna Wass on akatemiatutkija ja yliopistonlehtori Helsingin yliopiston valtiotieteellisessä tiedekunnassa. Kirjoittajat ovat olleet perustuslakivaliokunnan kuultavina sote-valmistelun yhteydessä.

Julkaisu Soten hevoset ja kärryt ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Eriarvoistumisen politiikka

Suomen hallitus on viime kuukausina tehnyt pari orastavan rohkaisevaa aloitetta tarttua suomalaiseen eriarvoistumiskehitykseen.

Pääministeri Juha Sipilä perusti marraskuun lopussa työryhmän, jonka tehtävänä on tuottaa uusia ratkaisuja ja pidemmän aikavälin näkemyksiä eriarvoistumisen pysäyttämiseksi. Sisäministeri Paula Risikko esitti puolestaan joulukuun alussa, että syrjäytymisen estämisestä tulisi tehdä hallituksen loppukauden kärkihanke.

Kyseiset avaukset heijastelevat tulokulmaa, jota Mike Savage ja John Hills kutsuvat eriarvoisuuden politiikaksi. Kolmen keskeisen taloustieteilijän – Tony Atkinsonin, Thomas Pikettyn ja Joseph Stiglitzin – näkemyksiä yhdistävässä puheenvuorossaan he toteavat, että yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden edistämiseksi on kyllä löydettävissä keinoja, mikäli siihen on riittävästi poliittista halua.

Yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden edistämiseksi on löydettävissä keinoja, mikäli siihen on riittävästi poliittista halua.

Hyvä- ja huono-osaisten yhä kasvavaa eriytymistä voidaan hillitä esimerkiksi progressiivisella tuloverotuksella ja laajalle ulottuvilla tulonsiirroilla.

Sosiaalinen liikkuvuus eriarvoistumisen hillitsijänä

Eriarvoistumiskehitys johtaa pahimmillaan joidenkin ryhmien pysyvään taloudelliseen ja sosiaaliseen syrjäytymiseen. Suomessa eriarvoistumiskehitys on ollut perinteisesti markkinaliberalistisia yhteiskuntia maltillisempaa.

Savagen ja Hillsin listaamat keinot ovat meillä jo nyt laajassa, joskaan eivät riittävässä, käytössä. Maksuton koulutus ja erilaiset hyvinvointivaltion tuottamat julkiset palvelut ovat mahdollistaneet kansainvälisesti katsoen korkean sukupolvien yli ulottuvan sosiaalisen liikkuvuuden.

Eriarvoistumisen ja syrjäytymisen ehkäisemisessä kuitenkin myös sukupolven sisäinen liikkuvuus on tärkeää.

Kyse on siitä, miten yksilöiden sosioekonominen asema muuttuu heidän elämänkulkunsa aikana. Tiedämme sukupolven sisäisen liikkuvuuden tasosta ja erilaisista vaikutuksista hieman yllättäen huomattavasti ylisukupolvista liikkuvuutta vähemmän.

Yhteiskuntaluokan ja tulojen pohjalta mitattu sosiaalinen liikkuvuus hillitsee äänestysaktiivisuuden sosioekonomista eriytymistä.

Tuoreessa tutkimuksessamme osoitamme, että yhteiskuntaluokan ja tulojen pohjalta mitattu sosiaalinen liikkuvuus hillitsee äänestysaktiivisuuden sosioekonomista eriytymistä. Tulos pohjautuu Tilastokeskuksen yli puolen miljoonan henkilön rekisteriaineistoon, jossa on henkilötunnuksen avulla yhdistetty yksilön ammattiluokka- ja tulotiedot vuosilta 2000 ja 2011 ja tiedot äänestämässä käymisestä vuoden 2012 kunnallisvaaleissa.

Työuran aikainen liikkuvuus ammattiluokissa ja etenkin tulotasoissa on tulostemme mukaan melko yleistä Suomessa. Ylöspäin liikkujat ovat selvästi alkuperäistä ammattiluokkaansa tai tuloryhmäänsä aktiivisempia äänestäjiä, mutta eivät aivan yllä uuden ryhmänsä osallistumistasolle. Vastaavasti alaspäin liikkuvien äänestystodennäköisyys laskee, mutta pysyy silti korkeampana muihin uuden luokan tai tuloryhmän jäseniin verrattuna.

Osallistumiserot olisivat siis huomattavasti suuremmat kuvitteellisessa tilanteessa, jossa jokaisen lopullinen asema olisi kiinnitetty esimerkiksi heidän 30-vuotispäivänään.

Sukupolven sisäinen sosiaalinen liikkuvuus on konkreettinen ammatti- ja tuloryhmien välisiä äänestyseroja kaventava mekanismi.

Sukupolven sisäinen sosiaalinen liikkuvuus on konkreettinen ammatti- ja tuloryhmien välisiä äänestyseroja kaventava mekanismi. Siten sosiaalisen liikkuvuuden lisääminen pienentää myös poliittisessa osallisuudessa ilmeneviä sosioekonomisia eroja.

Miten lisätä sukupolven sisäistä sosiaalista liikkumista?

Miten sukupolven sisäistä luokka- ja tuloliikkuvuutta olisi mahdollista lisätä poliittisin keinoin? Yksi keino on lisätä aikuiskoulutusta ja laajentaa työn ohella tapahtuvaa kouluttautumista erityisesti matalasti koulutetuille työntekijäryhmille.

Aikuiskoulutusjärjestelmä kaipaisi kuitenkin uudistusta, koska tällä hetkellä siihen osallistuu kaikkein vähiten niitä, joiden osaamistaso on heikoin ja joiden työtehtäviin kohdistuu suurin digitalisaation uhka.

Toinen mahdollinen keino on pienituloisten verotuksen alentaminen, joka nostaisi pienituloisempien työllisyysastetta. Palkkojen paikallinen sopiminen, johon toki liittyy muita mahdollisia ongelmia, voi myös lisätä luokka- ja tuloliikkuvuutta.

Mikäli paremmassa asemassa olevat äänestävät selvästi muita yleisemmin, heidän näkemyksensä ja preferenssinsä tulevat otetuiksi huomioon päätöksenteossa.

Osallistumiserojen kaventaminen on tärkeää paitsi politiikan sisällön myös poliittisen järjestelmän legitimiteetin kannalta. Mikäli paremmassa asemassa olevat äänestävät selvästi muita yleisemmin, heidän näkemyksensä ja preferenssinsä tulevat otetuiksi huomioon päätöksenteossa. Tämä saattaa johtaa kehään, jossa erot osallistumisessa muokkaavat politiikkaa osallistumiseroja edelleen kasvattamaan suuntaan.

Kuten jo Erik Allardt osoitti, poliittinen osallisuus on tärkeä yksilön hyvinvoinnin osatekijä. Kun hallituksen tasollakin pohditaan keinoja eriarvoisuuden hillitsemiseksi ja syrjäytymisen ehkäisemiseksi, poliittisen osallisuuden tasapuolisen jakautumisen vahvistaminen on olennainen ulottuvuus.

Hanna Wass on akatemiatutkija politiikan ja talouden tutkimuksen laitoksella Helsingin yliopistossa ja Valtiotieteellisen yhdistyksen hallituksen jäsen. VTM Hannu Lahtinen on tohtorikoulutettava Helsingin yliopiston Health and political engagement -projektissa. Heikki Hiilamo on yhteiskuntapolitiikan professori Helsingin yliopiston sosiaalitieteiden laitoksella. Hänen kirjoittamalleen teokselle Hyvinvoinnin vakuutusyhtiö myönnettiin tiedonjulkistamisen valtionpalkinto 2016.

Julkaisu Liikettä poliittiseen osallistumiseen ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.