1. Demokraattisessa valtiossa vaalit ovat vapaat ja rehelliset

Valtio on demokraattinen, kun sen vaalit ovat vapaat ja rehelliset.

Vapaissa vaaleissa

• jokainen valtion 18 vuotta täyttänyt kansalainen saa äänestää
• jokainen kansalainen voi olla ehdolla vaaleissa
• jokainen puolue saa järjestää vaalitilaisuuksia, joissa se kertoo asioista, joita se kannattaa
• jokaisella ehdokkaalla on aito mahdollisuus tulla valituksi

Rehellisissä vaaleissa

• jokainen ehdokas saa vapaasti pitää puheita sekä järjestää tapahtumia, joissa hän kertoo asioista, joita hän kannattaa
• jokainen äänestäjä saa itse päättää, ketä ehdokasta hän äänestää
• kaikki vaaleissa annetut äänet lasketaan, kun tarkastetaan, kuka voitti vaalit
• myös ne puolueet ja ehdokkaat voivat tulla valituiksi, jotka eivät ole vallassa sillä hetkellä

Jos valtio ei ole demokraattinen, silloin sen vaalit eivät ole vapaat ja rehelliset. Silloin esimerkiksi vain ne puolueet saavat järjestää vaalitilaisuuksia, jotka ovat vallassa sillä hetkellä. Voi olla myös niin, että kaikki kansalaiset eivät saa äänestää vaaleissa. Lisäksi näissä maissa vaaleissa annettuja ääniä voidaan laskea tahallaan väärin. Silloin lasketaan vain ne äänet, jotka vallassa oleva puolue on saanut.

On olemassa myös valtioita, joissa vaalit ovat rehelliset ja vapaat, mutta valtion hallitus ei voi tehdä päätöksiä itse. Hallitukseen kuuluvat pääministeri ja ministereitä. Ennen kuin hallitus tekee päätöksiä, sen täytyy kysyä esimerkiksi valtion armeijalta, hyväksyykö armeija hallituksen päätökset. Tällaiset valtiot eivät ole demokraattisia.

2. Demokraattisessa valtiossa kunnioitetaan vaalien tulosta

Vapaiden ja rehellisten vaalien jälkeen demokraattisessa valtiossa kunnioitetaan vaalien tulosta. Se tarkoittaa, että vaalien lopputulos hyväksytään siitä huolimatta, kuka voitti vaalit ja kuka hävisi.

3. Demokraattisen valtion hallituksella on vastuu

Demokraattisessa maassa eduskunta valitsee maahan hallituksen. Hallitukseen kuuluu pääministeri ja ministereitä.

Demokraattisen valtion hallitus on vastuussa kaikesta, mitä se päättää. Hallitus päättää esimerkiksi valtion budjettikehyksistä eli siitä, kuinka paljon valtio saa käyttää rahaa. Hallituksen vastuu on sekä oikeudellista että poliittista.

Oikeudellinen vastuu tarkoittaa, että hallituksen täytyy tehdä päätökset niin, että ne perustuvat lakiin. Hallitus ei saa rikkoa lakia.

Poliittinen vastuu tarkoittaa, että hallituksen täytyy erota, jos eduskunta päättää, että se ei enää luota hallitukseen. Silloin eduskunta antaa hallitukselle epäluottamuslauseen. Eduskunta voi antaa hallitukselle epäluottamuslauseen, jos eduskunta ei esimerkiksi luota, että hallitus pystyy hoitamaan maan asioita hyvin.

4. Demokraattisessa valtiossa kansalaiset ovat vapaita

Demokraattisessa valtiossa kansalaiset saavat liikkua vapaasti. He saavat valita oman ammattinsa ja asuinpaikkansa. Jos he haluavat, he saavat liittyä erilaisiin yhdistyksiin kuten harrastusryhmiin. Lisäksi he saavat kertoa mielipiteensä vapaasti esimerkiksi lehdissä ja sosiaalisessa mediassa.

5. Demokraattisessa valtiossa kansalaiset saavat järjestää toimintaa

Demokraattisessa valtiossa on paljon erilaista kansalaistoimintaa, jota valtio ei järjestä. Kansalaiset voivat vapaasti perustaa itse yhdistyksiä ja osallistua niiden toimintaan. Kansalaistoiminta voi olla esimerkiksi toisten ihmisten auttamista tai osallistumista mielenosoituksiin tai politiikkaan.

Demokraattinen valtio voi kuitenkin kieltää yhdistysten toiminnan silloin, jos toiminnasta on haittaa suurelle määrälle ihmisiä tai koko yhteiskunnalle. Esimerkiksi valtio voi kieltää yhdistyksen toiminnan, jos yhdistys järjestää väkivaltaisia mielenosoituksia, joissa suuria määriä ihmisiä voi loukkaantua.

Heikki Paloheimo on Tampereen yliopiston valtio-opin emeritusprofessori

Selkomukautuksen teki Sanna-Leena Knuuttila.
Artikkelikuva: Alexander / Pixabay

Tämä teksti on saanut Selkokeskuksen myöntämän selkotunnuksen.
Teksti on selkomukautettu Heikki Paloheimon artikkelista, joka on ilmestynyt maaliskuussa 2021.

Julkaisu Politiikasta selkokielellä -sarja: Millainen on demokraattinen valtio? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Milloin valtio lakkaa olemasta demokratia?

Toimivassa demokraattisessa yhteiskunnassa ja valtiossa on oltava monia institutionaalisia järjestelyjä. Niitä nimitetään demokratian regiiminormeiksi. Näitä ovat:

1) Vapaat ja rehelliset vaalit

Vapaaseen kilpailuun perustuvat rehelliset vaalit ovat demokratian välttämätön edellytys. Siihen kuuluu yleinen ja yhtäläinen äänioikeus, mahdollisuus tulla valituksi julkiseen tehtävään ja poliittisten johtajien oikeus kilpailla kannatuksesta ja äänistä. Vaalien järjestäminen ei kuitenkaan vielä takaa, että valtio on demokratia.

2) Vastuunalainen hallitus

Demokraattisessa valtiossa pitää olla institutionaalisia järjestelyjä, jotka tekevät lainsäädäntöelimen eli kansanedustuslaitoksen ja hallituksen politiikan riippuvaiseksi vaalien tuloksesta. Tämä poliittinen vastuunalaisuus voidaan järjestää erilaisilla tavoilla, esimerkiksi parlamentaarisella, presidenttivaltaisella tai puolittain presidenttivaltaisella hallitsemistavalla. Olennaista on, että päätöksentekijät voidaan vaaleilla vaihtaa.

Poliittisen vastuunalaisuuden ohella hallituksen on oltava oikeudellisesti vastuunalainen toimistaan, ja virkamiesten edellytetään noudattavan sekä lakeja että hallituksen poliittista ohjausta.

3) Vapausoikeudet ja poliittiset kansalaisoikeudet

Demokraattisessa valtiossa kansalaisilla on oltava joukko vapausoikeuksia ja poliittiset kansalaisoikeudet. Kansalaisilla on vapaus liikkua maassa, vapaus valita ammattinsa ja vapaus ilmaista mielipiteitään.

4) Demokraattinen kansalaisyhteiskunta

Hyvin toimivassa demokratiassa on aktiivisesti toimiva kansalaisyhteiskunta eli runsaasti erilaista vapaata kansalaistoimintaa ja organisoitumista, joka ei ole valtion järjestämää ja alullepanemaa vaan kansalaisten omaehtoista toimintaa.

Kun nämä institutionaaliset järjestelyt ovat olemassa, syntyy hyvin toimivan edustuksellisen demokratian vastuunalaisuuden ketju. Kansa valitsee edustuslaitoksen ja mahdollisesti myös presidentin. Julkishallinnon ja oikeuslaitoksen edellytetään noudattavan kansanedustuslaitoksen säätämiä lakeja ja hallituksen viranomaisille antamaa ohjeistusta.

Valtio lakkaa olemasta demokratia, jos hallitsijat vallassa pysyäkseen lopettavat vaalien järjestämisen. Monissa maissa valtio on lakannut olemasta demokratia, kun sotilasjohto on syrjäyttänyt vaaleilla valitut hallitsijat. Epävakaassa demokratiassa poikkeusoloilla perusteltu vaalien lykkääminen myöhempään ajankohtaan voi muuttua pysyväksi poikkeustilaksi, jossa vaaleja ei enää järjestetä.

Valtio lakkaa olemasta demokratia, jos hallitsijat vallassa pysyäkseen lopettavat vaalien järjestämisen.

Jos vaaleja järjestetään, mutta opposition toimintamahdollisuuksia ja sananvapautta rajoitetaan, ei ole mitään selkeää kriteeriä sanoa, missä vaiheessa valtio lakkaa olemasta demokratia. Mitä enemmän kansalaisvapauksia rajoitetaan, sitä suuremmassa määrin vaalit ovat vain itsevaltaista tai harvainvaltaista hallintaa verhoava kulissi.

On maita, joiden hallitsemislaitokset valitaan demokraattisin tavoin, mutta hallituksen päätöksenteko on tosiasiallisesti sidottu jonkin ulkopuolisen tahon ratkaisuihin. Joissakin maissa hallituksen on saatava armeijan hyväksyntä tekemilleen päätöksille. Tällaisia maita tuskin voidaan pitää demokratioina.

Hallituksen päätöksenteko voi olla tosiasiallisesti sidottu myös vahvojen etujärjestöjen, esimerkiksi työmarkkinajärjestöjen ratkaisuihin. Joidenkin mielestä työmarkkinajärjestöjen suuri valta hallituksen politiikkaan heikentää parlamentaarisen demokratian toimivuutta. Toisaalta jotkut näkevät saman ilmiön demokratiaan kuuluvana kansalaisyhteiskunnan toimintana.

The Economist luokittelee tämän päivän Venäjän itsevaltaiseksi järjestelmäksi. Vaalien järjestäminen ei siis ole riittävä ehto sille, että voimme pitää valtiota edes puutteellisena demokratiana.

The Economist -lehti arvioi vuosittain maapallon eri maiden hallitsemisjärjestelmien demokraattisuutta. Se jakaa luokituksissaan maailman maat hyvin toimiviin demokratioihin, puutteellisiin demokratioihin, hybridijärjestelmiin, joissa on sekä demokraattisen että itsevaltaisen hallinnan piirteitä ja lopuksi itsevaltaisiin järjestelmiin. The Economist luokittelee esimerkiksi tämän päivän Venäjän itsevaltaiseksi järjestelmäksi. Vaalien järjestäminen ei siis ole riittävä ehto sille, että voimme pitää valtiota edes puutteellisena demokratiana.

Talouden kansainvälistyminen tuo demokratialle uuden haasteen. Nykyisessä maailmantaloudessa kansallisvaltioiden itsenäistä päätöksentekoa, demokraattista päätöksentekoa ja pitkälle menevää talouden globalisaatiota ei kaikkia voida samanaikaisesti toteuttaa. Viime vuosikymmenien kehitys on lisännyt kansainvälisten taloudellisten toimijoiden valtaa ja kaventanut kansallisvaltioiden hallitusten talouspoliittista liikkumatilaa.

Talouden kansainvälistyminen on rajoittanut demokraattisen päätöksenteon toimintatilaa kansallisella tasolla. Tähän ongelmaan on erilaisia ratkaisuja.

Talouden kansainvälistyminen on rajoittanut demokraattisen päätöksenteon toimintatilaa kansallisella tasolla. Tähän ongelmaan on erilaisia ratkaisuja. Jos haluamme edistää kansallisvaltioiden itsenäistä päätöksentekoa ja demokraattista päätöksentekoa kansallisvaltioissa, on rajoitettava globaalitalouden liberaaleja periaatteita. Jos haluamme kansallisvaltioiden päätöksentekoa ja globaalitalouden liberalismia, on rajoitettava demokraattista päätöksentekoa talous- ja hyvinvointipolitiikan kysymyksissä. Jos haluamme demokraattista päätöksentekoa ja avoimen globaalin talouden, meidän on siirrettävä taloutta koskeva demokraattinen päätöksenteko kansallisvaltioista kansainväliselle tasolle.

Eurooppalaisen demokratiapolitiikan tämänhetkiset vastakohtaisuudet perustuvat paljolti juuri siihen, minkälaisia ratkaisuja eri puolueet esittävät tähän maailmantalouden trilemmaan.

Heikki Paloheimo on Tampereen yliopiston valtio-opin emeritusprofessori.

Artikkelia päivitetty 1.12..2023: Tästä Kysy Politiikasta -artikkelista on julkaistu joulukuussa 2023 selkomukautettu versio, joka on saanut Selkokeskuksen selkotunnuksen.

Julkaisu Kysy politiikasta: Milloin valtio lakkaa olemasta demokratia? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Antti Rinteen hallituksen muodostamisen jälkeen julkisuudessa virisi keskustelua siitä, vastaako hallituksen puoluepohja kansan tahtoa. Keskustelua aiheesta virittivät niin mediassa kuin eduskunnassakin muutamat oppositioon jääneiden puolueiden poliitikot. Heidän mukaansa suuren vaalitappion kärsineiden puolueiden ottaminen hallitukseen on kansan tahdon vastaista.

Puolueen voitto tai tappio eduskuntavaaleissa edellisiin vaaleihin verrattuna vaikuttaakin usein puolueen mahdollisuuksiin päästä vaalien jälkeiseen hallitukseen, mutta parlamentaarisessa järjestelmässä se ei kuitenkaan ole hallituksen muodostamisen ensisijainen kriteeri. Hallituksen muodostamisen tärkein lähtökohta parlamentaarisessa järjestelmässä on se, että maahan muodostetaan eduskunnassa edustettuna olevista puolueista hallitus, joka nauttii eduskunnan enemmistön luottamusta.

Hallituksen muodostamisen tärkein lähtökohta parlamentaarisessa järjestelmässä on, että maahan muodostetaan eduskunnassa edustettuna olevista puolueista hallitus, joka nauttii eduskunnan enemmistön luottamusta.

Kansalaisten vaaleissa ilmaisevat puoluevalinnat vaikuttavat tällöin välillisesti siihen, minkälainen hallitus maata tulee johtamaan. Seuraavissa vaaleissa kansalaiset voivat taas äänestämällä ottaa kantaa siihen, ovatko he tyytyväisiä vai tyytymättömiä päättyneellä vaalikaudella hallituksessa olleiden puolueiden toimintaan.

Suomen kaltaisessa monipuoluejärjestelmässä olennaista on se, mitkä puolueet pystyvät yhdessä sopimaan hallituksen muodostamisesta, sen ohjelmasta ja toimintalinjasta.

Puolueiden aatteelliset linjat, ohjelmalliset tavoitteet, koko ja menestys edellisissä vaaleissa, puolueiden väliset aikaisemmat yhteistyösuhteet, niiden uskottavuus sopimuskumppaneina, puolueiden kannattajien käsitykset sopivista yhteistyökumppaneista ja jopa johtavien poliitikkojen keskinäiset henkilösuhteet voivat vaikuttaa siihen, mitkä puolueet kulloinkin pystyvät hallituksen muodostamisesta sopimaan.

Monipuoluemaassa hallitukset lähes aina vaihtuvat niin, että osa edellisessä hallituksessa olleista puolueista jatkaa myös seuraavassa hallituksessa samalla, kun osa edellisessä hallituksessa olleista puolueista jää oppositioon. Ainakin 1970-luvulta alkaen hallitusrintama kokonaisuudessaan on kaikissa eduskuntavaaleissa menettänyt kannatustaan, vaikka jonkin hallituspuolueen kannatus kasvaisi.

Monipuoluemaassa hallitukset lähes aina vaihtuvat niin, että osa edellisessä hallituksessa olleista puolueista jatkaa seuraavassa hallituksessa samalla, kun osa edellisessä hallituksessa olleista puolueista jää oppositioon.

Suurimpia tappioita on yleensä kohdannut pääministerin puolue, kuten näissäkin vaaleissa. Uuteen hallitukseenkin tulee usein mukaan ainakin jokin puolue, joka on vaaleissa menettänyt kannatustaan.

Useimmat puolueet pitävät tavoitteenaan päästä hallitukseen edistämään kannattajiensa tärkeinä pitämiä tavoitteita. Ne ovat usein valmiita menemään hallitukseen myös vaalitappion jälkeen, jos neuvoteltu hallitusohjelma niitä tyydyttää.

Joskus taas vaalitappion jälkeen puolueet kieltäytyvät oma-aloitteisesti hallitusneuvotteluista voidakseen jäädä oppositioon kannatustaan kasvattamaan. Oppositiossa kannatus usein kasvaakin, mutta samalla puolue menettää mahdollisuutensa vaikuttaa hallituksessa poliittiseen päätöksentekoon. Ei myöskään ole takeita siitä, että puolue seuraavien vaalien jälkeen taas pääsee hallitukseen.

Hallitusmuodostuksen perinne

Itsenäisyyden alusta 1980-luvulle asti puolueiden aatteellinen sijainti vasemmisto-oikeistoulottuvuudella ohjasi vahvasti hallituksen muodostamista. Vuoteen 1937 asti porvarilliset puolueet olivat valmiita hallitusyhteistyöhön vain toisten porvarillisten puolueiden kanssa.

SDP:n kanssa ne eivät suostuneet hallitusta muodostamaan. Vuodesta 1937 alkaen poliittiseen keskustaan kuuluvat puolueet olivat valmiita hallitusyhteistyöhön myös SDP:n kanssa. Olihan SDP tuolloin yhtä poikkeusta (1929) lukuun ottamatta ollut eduskunnan suurin puolue kaikissa eduskuntavaaleissa vuodesta 1907 alkaen.

Vielä tuolloin maassamme ei ollut sitä perinnettä, että pääministeriksi valitaan eduskunnan suurimman puolueen puheenjohtaja. Eikä tuolloin ollut vielä sitäkään perinnettä, että kaikkien hallituspuolueiden puheenjohtajat ovat hallituksessa ministereinä.

Perinne, jonka mukaan eduskunnan suurimman puolueen puheenjohtaja valitaan pääministeriksi, on Suomessa kehittynyt vasta 1990-luvun alusta alkaen.

Perinne, jonka mukaan eduskunnan suurimman puolueen puheenjohtaja valitaan pääministeriksi, on Suomessa kehittynyt vasta 1990-luvun alusta alkaen. Se tapahtui samassa yhteydessä, kun eduskunnan asemaa hallituksen muodostamisessa alettiin vahvistaa presidentin itsenäisen vallankäytön kustannuksella.

1980-luvulle asti maamme kaikki enemmistöhallitukset olivat kutakuinkin suljettuja koalitioita vasemmisto-oikeistoulottuvuudella, kun tarkastelemme puoluejärjestelmän perinteisiä puolueita Suomen kansan demokraattinen liitto (SKDL) / Vasemmistoliitto – Suomen sosialidemokraattinen puolue (SDP) – Maalaisliitto/Keskustapuolue – Suomen ruotsalainen kansanpuolue (RKP) ja Liberaalinen kansanpuolue (LKP) – Kansallinen kokoomus (KOK).

Suljetussa koalitiossa kaikki koalitioon kuuluvat puolueet ovat toistensa vieressä, eikä niiden välissä ole oppositioon jääneitä puolueita.

Enemmistöhallitukset olivat joko kansanrintamahallituksia (SKDL + SDP + ML/KESK mahdollisesti kansanpuolueilla täydennettynä), punamultahallituksia (SDP + ML/KESK mahdollisesti kansanpuolueilla täydennettynä), niin sanottujen kansanvaltaisten puolueiden suuria koalitioita (SDP + ML/KESK + RKP + LKP + KOK) tai porvarillisia enemmistöhallituksia.

Mitään suljettua enemmistökoalitioita ei ollut mahdollista muodostaa ilman, että keskusta oli siinä mukana.

Keskustapuolue oli vasemmisto-oikeistoulottuvuudella mediaanipuolue. Mitään suljettua enemmistökoalitioita ei ollut mahdollista muodostaa ilman, että keskusta oli siinä mukana.

Uudet vastakohtaisuudet hallitusmuodostuksessa

1980-luvulta alkaen poliittisessa elämässämme ovat korostuneet toisenlaiset vastakohtaisuudet. Kysymys on yhtäältä Suomen sisäisistä alueellisista vastakohtaisuuksista keskusalueiden ja periferioiden välillä ja toisaalta suhtautumisesta kansainväliseen vuorovaikutukseen.

Harri Holkerin hallitus oli maamme ensimmäinen enemmistöhallitus, jossa keskustapuolue ei ollut mukana. Hallituksessa olivat ”yleisistä syistä” oppositiossa ajanjaksolla 1966‒1987 pidetty kokoomus, RKP, SDP ja pysyvästä oppositioasemasta vuonna 1983 päässyt Suomen maaseudun puolue (SMP).

Viimeksi mainittu oli koalitiossa etäällä muista puolueista keskusalueet-periferiaulottuvuudella, ja se erosikin hallituksesta kesken vaalikauden. Hallitukseen SMP oli päässyt vasta vuoden 1983 vaalivoiton jälkeen, kun hallituksen muodostamisen portinvartijana toiminut tasavallan presidentti Urho Kekkonen ei enää ollut sen hallitustietä torppaamassa.

Vuodesta 1987 alkaen maahamme on nimitetty sekä hallituksia, jotka ovat vasemmisto-oikeistoulottuvuudella suljettuja koalitioita, että hallituksia, jotka ovat tällä ulottuvuudella avoimia koalitioita. Esko Ahon (1991–1995), Matti Vanhasen toinen (2007–2010), Mari Kiviniemen (2010–2011) ja Juha Sipilän (2015–2019) hallitukset olivat vasemmisto-oikeistoulottuvuudella suljettuja porvarillisia enemmistöhallituksia.

Vanhasen ensimmäinen hallitus (2003–2007) oli vasemmisto-oikeisto-ulottuvuudella suljettu punamultahallitus. Jyrki Kataisen (2011–2014) ja Alexander Stubbin (2014–2015) hallitukset olivat vasemmisto-oikeistoulottuvuudella avoimia koalitioita.

Politiikan ajankohtaiset asiakysymykset sekä puolueiden voitot ja tappiot edellisissä eduskuntavaaleissa ovat alkaneet vaikuttaa aikaisempaa enemmän hallituksen muodostamiseen.

Kun puolueiden läheisyys vasemmisto-oikeistoulottuvuudella ei enää ohjaa hallituksen muodostamista yhtä voimakkaasti kuin ennen 1980-lukua, ovat politiikan ajankohtaiset asiakysymykset sekä puolueiden voitot ja tappiot edellisissä eduskuntavaaleissa alkaneet vaikuttaa aikaisempaa enemmän hallituksen muodostamiseen.

Siihen on olennaisesti vaikuttanut myös se, että aikaisemman, puolittain presidenttivaltaisen hallitsemistavan aikana tasavallan presidentti saattoi itsenäisesti poimia tai paimentaa hallitukseen myös vaalitappion kärsineitä puolueita. Esimerkiksi vuoden 1970 eduskuntavaaleissa keskustan paikkaluku eduskunnassa putosi 49:stä 36:een, mutta presidentti Kekkonen painosti keskustaa lähtemään siitä huolimatta hallitukseen.

Vuonna 1975 presidentti Kekkonen ”runnasi” kokoon Martti Miettusen hätätilahallituksen, kun puolueet öljykriisin aiheuttaman talouslaman ja työttömyyden olosuhteissa eivät spontaanisti löytäneet yhteistä pohjaa hallituksen muodostamiselle.

1980-luvulta alkaen puolueiden voitot ja tappiot ovat aikaisempaa enemmän ohjanneet vaalien jälkeisen hallituksen muodostamista. Puolueiden hyvä vaalimenestys on parantanut niiden mahdollisuuksia nousta oppositiosta hallitukseen tai säilyttää asemansa hallituspuolueena.

Oheisessa taulukossa tarkastellaan, lisäsivätkö vai menettivätkö vaalien jälkeiseen hallitukseen tulleet puolueet paikkojaan eduskuntavaaleissa. Luvut ilmoittavat, kuinka monella paikalla vaalien jälkeiseen hallitukseen tulleiden puolueiden paikkaluku eduskunnassa kasvoi tai pieneni edellisiin eduskuntavaaleihin verrattuna.

Vuodesta 1983 alkaen eduskuntavaalit on järjestetty kymmenen kertaa. Seitsemässä tapauksessa kymmenestä vaalien jälkeiseen hallitukseen tulleet puolueet ovat yhteen laskien kasvattaneet paikkamääräänsä eduskunnassa. Vain kolme kertaa (1999, 2011 ja 2019) vaalien jälkeiseen hallitukseen tulleet puolueet ovat yhteen laskien menettäneet vaaleissa eduskuntapaikkoja.

Vuonna 1987 kokoomus oli vaalien suuri voittaja ja se nousi hallitukseen pitkän oppositiokauden jälkeen. Vuonna 1991 keskusta sai veret seisauttavan vaalivoiton ja nousi hallitukseen.

Vuonna 1995 SDP:n paikkaluku eduskunnassa nousi 48:sta 63:een ja puolue nousi hallitukseen. Vuonna 1999 keskustan eduskuntaryhmän koko kasvoi 44:stä 48:aan, mutta puolue ei siitä huolimatta noussut hallitukseen. Paavo Lipposen sinipunahallituksessa olleen kokoomuksen paikkaluku eduskunnassa kasvoi vielä enemmän ja Lipposen sinipunahallitus jatkoi toisenkin vaalikauden.

Vuoden 2003 vaaleissa keskustan kannatus jatkoi nousuaan. Puolueesta tuli eduskunnan suurin puolue ja puolue nousi oppositiosta pääministeripuolueeksi. Vuoden 2007 eduskuntavaaleissa kokoomuksen eduskuntaryhmä kasvoi kymmenellä paikalla ja puolueesta tuli eduskunnan toiseksi suurin puolue.

Keskusta säilytti nipin napin asemansa eduskunnan suurimpana puolueena. Kokoomuksen menestys vaikutti hallituspohjaan. Se nousi hallitukseen ja SDP jäi oppositioon.

Perussuomalaiset kentälle

Vuoden 2011 eduskuntavaaleissa perussuomalaiset sai kuuluisan jytkyn. Puolueen paikkaluku eduskunnassa kasvoi viidestä 34:ään. RKP:tä lukuun ottamatta kaikki Vanhasen toisen hallituksen puolueet kärsivät tappioita.

Hallituksessa ollut kokoomuskin menetti kuusi paikkaa, mutta kun pääministeripuolue keskusta menetti 16 paikkaa, kokoomuksesta tuli eduskunnan suurin puolue ja pääministeripuolue, vaikka se sai eduskuntaan vain 44 paikkaa. Se oli ensimmäinen kerta maamme historiassa, kun suurimman puolueen edustaja sai eduskuntaan alle 50 paikkaa.

Hallitusneuvottelut olivat vaikeita, kun kahdeksasta eduskuntapuolueesta kuusi kärsi vaaleissa tappioita. Tuossa vaiheessa muilla puolueilla ei vielä ollut valmiuksia hallitusyhteistyöhön perussuomalaisten kanssa.

Vaalien jälkeen muodostettu Kataisen hallitus olikin leimallisesti vaaleissa paikkojaan menettäneiden puolueiden hallitus. Kataisen sixpackin puoluejoukko oli vaaleissa menettänyt yhteensä 18 paikkaa.

Puoluejärjestelmän suurimpien puolueiden kannatus on 2000-luvulla vähentynyt samalla, kun puoluejärjestelmän hajaantuneisuus on lisääntynyt.

Monien muiden Länsi-Euroopan maiden tapaan puoluejärjestelmän suurimpien puolueiden kannatus on 2000-luvulla vähentynyt samalla, kun puoluejärjestelmän hajaantuneisuus on lisääntynyt. Aika näyttää, tuleeko tämä kehitys muuttamaan hallituksen muodostamisen periaatteita ja dynamiikkaa.

Vuoden 2015 vaalien jälkeen hallituksen muodostivat eduskunnan kolme suurinta puoluetta, keskusta, kokoomus ja perussuomalaiset. Perussuomalaisten vuonna 2017 tapahtuneen puoluehajaannuksen jälkeen sen paremmin keskusta kuin kokoomus eivät kuitenkaan olleet enää valmiita jatkamaan hallitusyhteistyötä aikaisempaa kansallismielisemmän linjan omaksuneen perussuomalaisten kanssa.

Seuraavana vuonna myös vasemmistoliitto ja vihreät ilmoittivat, että ne eivät voi harkita hallitusyhteistyötä perussuomalaisten kanssa. Hallituskelvottomien puolueiden asetelma näyttää jälleen tekevän paluutaan maamme politiikkaan.

Muuttunut asetelma

Ajanjaksolla 1987–2015 puolueen vaalivoitto tai vaalitappio on vaikuttanut aikaisempaa enemmän siihen, minkälainen hallituspohja maahan vaalien jälkeen syntyy. Samalla ajanjaksolla puolueiden läheisyys vasemmisto-oikeistoulottuvuudella on aikaisempaa vähemmän vaikuttanut siihen, mitkä puolueet muodostavat hallituksen.

Vuodesta 1991 alkaen eduskunnan suurin puolue on aina noussut pääministeripuolueeksi ja usein myös eduskunnan toiseksi suurin puolue on päässyt hallitukseen (1987, 2003, 2007, 2011 ja 2015). Neljä kertaa (1983, 1991, 1995, 1999) on käynyt niin, että eduskunnan kolmanneksi suurin puolue on päässyt hallitukseen, mutta toiseksi suurin puolue ei ole päässyt.

Vuoden 2019 vaalien jälkeen muodostettuun Rinteen hallitukseen tulivat SDP, keskusta, vihreät, vasemmistoliitto ja RKP. Näistä SDP, vasemmistoliitto ja vihreät lisäsivät eduskuntavaaleissa paikkamääräänsä. RKP:n paikkamäärä pysyi entisellään, mutta keskusta kärsi vaaleissa rökäletappion ja sen paikkamäärä eduskunnassa pieneni 49:stä 31:een.

Vuoden 2019 vaalitulos poikkeaa 1980-luvulta alkaneen ajanjakson yleisestä linjasta. Hallituksessa ollut keskusta kärsi vaaleissa suuremman tappion kuin mikään muu hallituspuolue oli itsenäisyyden aikana kärsinyt. Puolueen vaalitulos oli sen huonoin itsenäisyyden aikana, mutta puolue nousi siitä huolimatta hallitukseen.

Rinteen hallituksen puoluekoalitio on harvinainen siinäkin suhteessa, että sen paremmin eduskunnan toiseksi kuin kolmanneksi suurin puolue eivät päässeet vaalien jälkeen hallitukseen.

Rinteen hallituksen muodostaminen ilmentää sitä, että vasemmiston ja oikeiston väliseen ideologiseen ulottuvuuteen liittyvä jako on taas vahvistunut maamme politiikassa.

Rinteen hallituksen muodostaminen ilmentää sitä, että vasemmiston ja oikeiston väliseen ideologiseen ulottuvuuteen liittyvä jako on taas vahvistunut maamme politiikassa. Vastakkainasettelu voimistui selvästi jo Sipilän porvarillisen enemmistöhallituksen aikana.

Rinteen hallitus on osittain vaalien voittajien hallitus. Siitä huolimatta myös Rinteen hallitus on ylisuuri koalitio. Siinä on enemmän puolueita kuin yksinkertaiseen eduskuntaenemmistöön tarvittaisiin.

Vasemmistoliitto on hallituksessa luonteva tukipuolue SDP:lle, RKP taas keskustalle. Ilmastonmuutokseen ja ympäristönsuojeluun liittyvissä asioissa keskusta ja vihreät ovat hallituksessa etäimpänä toisistaan.

Vuoden 2019 eduskuntavaaleissa perussuomalaiset nousi eduskunnan toiseksi suurimmaksi puolueeksi vain yhden kansanedustajanpaikan erolla suurimmaksi nousseeseen SDP:hen verrattuna. Vuoden 2011 eduskuntavaaleista alkaen perussuomalaisten kannatus on jakaantunut alueellisesti tasaisemmin kuin minkään muun eduskuntapuolueen.

Perussuomalaiset saa kannatusta myös eri yhdyskuntatyypeistä (kaupunkimaiset kunnat, taajaan asutut kunnat ja maaseutumaiset kunnat) tasaisemmin kuin keskusta, kokoomus tai SDP. Perussuomalaisilla on hyvät edellytykset pysyä suurena puolueena seuraavissakin eduskuntavaaleissa. Muut puolueet joutuvat jatkossakin ottamaan kantaa siihen, ovatko ne valmiita hallitusyhteistyöhän perussuomalaisten kanssa.

Jos perussuomalaiset seuraavissa eduskuntavaaleissa nousee eduskunnan suurimmaksi puolueeksi, testataan samalla sitä, valitaanko suurimman puolueen puheenjohtaja 1990-luvulla omaksuttuun tapakulttuuriin perustuen pääministeriksi.

Heikki Paloheimo on valtio-opin emeritusprofessori Tampereen yliopistossa.

Julkaisu Mitkä puolueet hallitukseen? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Kokeneet poliitikot Liisa Hyssälä ja Jouni Backman ovat Sitran kutsumina vanhempina neuvonantajina valmistaneet raportin maamme edustuksellisen demokratian rakenteiden ja toimintatapojen uudistamisesta. Kansanvallan peruskorjaus -nimisen raportin fokus kohdistuu valtiosektorin päätöksentekoon.

Tekijöiden tavoitteena on tehdä ehdotuksia siitä, millä tavalla valtiollista päätöksentekoa voidaan tehostaa niin, että toiminnan pitkäjänteisyys ja tuloksellisuus paranevat. Raportin kirjoittamista varten tekijät ovat haastatelleet yli sataa keskeistä vaikuttajaa valtion- ja kuntahallinnosta, eduskunnasta, valtioneuvostosta, puolueista, etujärjestöistä ja elinkeinoelämästä.

Keskeisenä asiana raportissa on kuvata, minkälaisella ”nuotituksella” eduskunnan, hallituksen ja puolueiden tulisi toimia yhtäältä vaalikautta pitemmässä politiikan strategisessa johtamisessa, vaalikauden mittaisessa keskipitkän ajan johtamisessa ja sitä lyhyemmän ajan johtamisessa. Ambitiotaso on korkea. Tekijöiden mukaan puolueiden tulee kullakin vaalikaudella ennen seuraavia eduskuntavaaleja hyväksyä yhteinen tilannekuva ja tulevan politiikan keskeiset painopisteteemat. Politiikkaa tulisi lähteä tyrakentamaan tällaisen yhteisen tilannekuvan pohjalta.

Menneiden vuosikymmenien suuria yhteiskunnallisia uudistuksia valmistellut komiteatyö mainitaan raportissa vain ohimennen. Raportin aihepiiriin olisi sopinut pohdinta siitä, olisiko esimerkiksi sote-uudistuksen kaltaisten hankkeiden valmisteluun saatu enemmän ryhtiä perinteistä komiteatyötä käyttämällä.

Raportissa on runsaasti konkreettisia ja kehittämisen tai ainakin keskustelun arvoisia ehdotuksia eduskunnan, hallituksen ja valtionhallinnon toimintatapojen uudistamiseksi.

Raportissa on runsaasti konkreettisia ja kehittämisen tai ainakin keskustelun arvoisia ehdotuksia eduskunnan, hallituksen ja valtionhallinnon toimintatapojen uudistamiseksi. Siinä kaivataan siiloutuneen hallinnon rajoja ylittäviä uudenlaisia toimintatapoja.

Hallitsemislaitosten peruskorjaus

Tekijöiden ajatukset yhdistävät konsensusdemokratian ja enemmistödemokratian periaatteita. Vaatimus puolueiden yhteisen tilannekuvan laatimisesta perustuu selvästi konsensusta tavoittelevaan päätöksentekotapaan.

Toisaalta tekijät raottavat ovia vähemmistöhallitusten muodostamiselle, koska enemmistöhallitusten aikaansaaminen ja toiminta voi olla vaikeaa. Vähemmistöhallitukset olisivat toki omiaan vahvistamaan eduskunnan asemaa poliittisena vallankäyttäjänä, mutta voi kysyä, löisivätkö ne samalla korville sitä tavoitetta, että poliittisen päätöksenteon punaisena lankana on yhtä vaalikautta pitemmälle ajalle ulottuva strateginen johtaminen.

Raportin alkupuolella tekijät motivoivat demokraattisen päätöksentekomme uudistustarvetta sillä, että kansalaisten luottamus politiikkaan on heikkoa. Raportin väliotsikossa asia täräytetään raflaavasti ”Kansanvallan tila: luottamus hukassa, osallisuus heikkoa”. EU:n kansalaismielipideaineistoihin perustuen tekijät sitten taulukoin ja graafein osoittavat, että suomalaisten luottamus maamme poliittista järjestelmää kohtaan on tuoreiden tutkimusaineistojen mukaan vankempaa kuin kansalaisten luottamus oman maansa poliittiseen järjestelmään missään muussa EU-maassa.

Raportissa ei kuitenkaan pohdita, mitkä ovat niitä maamme poliittisen järjestelmän vahvuuksia, joiden seurauksena kansalaisten luottamus poliittiseen järjestelmään on näin vahva.

Julkaisun otsikko ”Kansanvallan peruskorjaus” on harhaanjohtava. Raportissa ei oikeastaan lainkaan käsitellä sitä, miten oman aikamme muutokset kansalaisyhteiskunnassa synnyttävät vaatimuksia edustuksellisen demokratian täydentämiseen erilaisilla suoran tai puolivälittömän osallistumisen muodoilla. Esimerkiksi otsikko ”Hallitsemislaitosten peruskorjaus” kuvaisi täsmällisemmin raportin sisältöä.

Otsikko ”Hallitsemislaitosten peruskorjaus” kuvaisi täsmällisemmin raportin sisältöä.

Valtioneuvostolla on vaalikaudesta 2007−2011 alkaen ollut vaalikausittain täydennettävä demokratiapoliittinen toimintaohjelma. Sitä tai siihen liittyviä uudistuksia raportissa ei käsitellä.

Työpaperissa on hyviä huomioita puolueiden jäykkien ja byrokraattisten organisaatiorakenteiden uudistamistarpeesta. Siitä kuitenkin puuttuu näköala puoluetoiminnan asemasta nykyaikaisessa kansalaisyhteiskunnassa.

Kirjoittajat tarkastelevat puolueita poliittisena kartellina, jolla on päävastuu julkisen keskustelun suuntaviivojen vetäjinä. Työpaperissa se sanotaan muun muassa näin: ”Puolueiden yhdessä toteamien keskeisten ilmiöiden pohjalta tehdyt tavoitteet muodostavat vaihtoehtoja, jotka toimivat keskustelevan demokratian esityslistana.”

Puolueet kansalaisyhteiskunnassa

Työpaperissa ei pohdita sitä, miten kansalaisyhteiskunnan uudenlaiset osallistumis- ja toimintamuodot vaikuttavat poliittiseen päätöksentekoon, minkälaisia pulmia kehitys tuo puolueille ja miten puolueiden tulisi ottaa huomioon tämä kehitys. Aikaisempaa useammin asioita politisoidaan ja nostetaan julkisen keskustelun areenalle pikemminkin uusien osallistumismuotojen kuin perinteisen puoluetoiminnan avulla.

Asioita politisoidaan ja nostetaan julkisen keskustelun areenalle pikemminkin uusien osallistumismuotojen kuin perinteisen puoluetoiminnan avulla.

Ajallemme ominainen demokratiapolitiikka korostaa, että julkisen sektorin palveluorganisaatioilla on poliittisen ohjaussuhteen lisäksi myös asiakkaista lähtevä ohjaussuhde. 2000-luvun demokratiapolitiikassa on kehitetty monenlaisia toimintatapoja juuri tämän asiakaslähtöisen ohjaussuhteen kehittämiseksi. Sen vaikuttavuus toimintaan saattaa monissa tilanteissa olla suurempi kuin puolueilta tulevalla aloitteisuudella tai ohjauksella. Tämä kehitys saattaa johtaa siihen, että puolueiden ”markkinarako” julkisten palvelujärjestelmien ohjaamisessa näivettyy entisestään.

Kansalaisyhteiskuntaa koskevan analyysin puute korostuukin raportissa erityisesti puolueiden toimintaa koskevissa ehdotuksissa. Raportissa on monia konkreettisia ehdotuksia eduskunnan, valtioneuvoston ja viranomaishallinnon toiminnan kehittämiseksi. Puolueiden toiminnan kehittämisestä ehdotukset ovat enimmäkseen ylimalkaisia: toimintaa kehitetään, vahvistetaan, aktivoidaan, palataan juurille.

Ja sitten tuo tavanomainen ratkaisukeino: ”Aidosti uudistuneiden puolueiden julkista rahoitusta vahvistetaan merkittävästi”. Tämän lisäksi puolueiden tulisi jäsensuhteensa vahvistamiseksi lisätä jäsenmaksujen osuutta taloudessaan. Sitä ei kerrota, kuinka paljon puolueiden resursointi kokonaisuudessaan lisääntyy, kun niiden julkinen rahoitus lisääntyy merkittävästi samalla kun jäsenmaksujen osuus taloudesta vahvistuu.

Kysymys siitä, millä tavalla laitostuneiden puolueiden tulisi avata ikkunansa nykyaikaiseen kansalaisyhteiskuntaan, jää edelleen vaille vastausta. Ja se osa kansalaisyhteiskunnan toiminnasta, missä aktiivisuutta ei osteta rahalla, jää sekin jossain toisessa raportissa analysoitavaksi.

Heikki Paloheimo on Tampereen yliopiston valtio-opin emeritusprofessori.

Julkaisu Arvio: Kansanvallan ylätason remonttia ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Maakuntauudistus on voimakkaita tunteita herättävä hanke. Keskusta on kannattanut sitä vuosikymmenien ajan. Vastaavasti kokoomus ja SDP ovat pitäneet sitä jonkinlaisena Troijan hevosena, jolla keskusta yrittää vahvistaa ja betonoida poliittisia valta-asemiaan. Yleisradiokin on jo useampaan otteeseen uutisoinneissaan antanut sen kuvan, että keskusta jyrää maakuntavaaleissa.

Yleisradio kertoi uutisessaan, miltä vallanjako maakuntavaltuustoissa näyttäisi, jos paikat jaettaisiin juuri käydyissä kuntavaaleissa annettujen äänten perusteella.

Kuntaliiton Yleisradiolle tekemän laskelman mukaan keskusta oli suurin puolue yhdeksässä maakuntavaltuustossa ja kaikkien maakuntavaltuustojen paikoista se saisi yhteensä 24 prosenttia. Paikkojen jakaantumista ja puolueiden voimasuhteita kussakin maakunnassa erikseen Yle ei vaivautunut esittämään.

Tarkastelutapa on yhtä harhainen kuin toteamus, että keskusta hallitsee Suomen kuntia, koska se sai 31 prosenttia kaikista valtuustopaikoista.

Ylen käyttämä tarkastelutapa on yhtä harhainen kuin toteamus, että keskusta hallitsee Suomen kuntia, koska se sai 31 prosenttia kaikista valtuustopaikoista. Samanlaisen harhaisen käsityksen esitti politiikan tutkija Erkka Railo Kauppalehteen kirjoittamassaan kolumnissa. Kolumninsa otsikossa Railo toteaa, että valta on siirtymässä maakunnille ja keskustalle.

Sen paremmin Railo kuin Yle eivät kiinnittäneet huomiota siihen, että tuolla keskustan syvänvihreällä vyöhykkeellä, jossa se on suurin puolue, asuu alle kolmasosa Suomen väestöstä. Noiden yhdeksän keskustavaltaisen maakunnan yhteen laskettu väkiluku on siis alle kolmasosa maamme väestöstä.

Yhdessäkään noista maakunnista keskusta ei kuitenkaan saisi enemmistöä vaan enimmilläänkin vain runsaat 40 prosenttia maakuntavaltuuston paikoista. Tuota havaintoa kannattaa verrata puolueiden vallanjakoon kunnissa. Huhtikuun kuntavaaleissa keskusta sai yli puolet valtuustopaikoista kahdeksassakymmenessä kunnassa ja sen lisäksi vielä melkein puolet paikoista noin kahdessakymmenessä kunnassa.

Nyt suunniteltu maakuntahallinto toteuttaa poliittista suhteellisuutta paremmin kuin päätöksenteko kunnissa tai eduskuntavaaleissa.

Tosiasiassa nyt suunniteltu maakuntahallinto toteuttaa poliittista suhteellisuutta paremmin kuin päätöksenteko kunnissa tai eduskuntavaaleissa. Se perustuu siihen, että maakuntavaltuustot ovat kooltaan suurempia kuin eduskuntavaalien vaalipiirit ja useimpien kuntien kunnanvaltuustot.

Tällöin myös niin sanottu piilevä äänikynnys, eli prosenttiosuus, jolla puolue varmasti saa yhden paikan valittavaan edustuslaitokseen, jää maakuntavaaleissa pienemmäksi kuin kuntavaaleissa ja eduskuntavaaleissa.

Kunnanvaltuustojen koko vaihtelee kolmestatoista 79:ään. Pienissä kunnissa poliittinen suhteellisuus toteutuu huonosti. Kun valtuutettuja on kolmetoista, puolueen on saatava yli seitsemän prosenttia äänistä saadakseen varmasti edes yhden paikan valtuustoon. Keskusta menestyy pienten kuntien vaaleissa sen takia, että se on laajoilla maaseutualueille suurin puolue ja saa vaalijärjestelmän perusteella valtuustoon ääniosuuttaan enemmän paikkoja.

Eduskuntavaalien vaalitutkimuksista tiedämme myös sen, että pienissä vaalipiireissä osa pienten puolueiden kannattajista äänestää taktisesti ja antaa äänensä parhaana pitämänsä puolueen sijasta jollekin sellaiselle puolueelle, jolla on kokonsa perusteella hyvät mahdollisuudet saada paikkoja vaaleissa.

Mitä vähemmän edustajia vaalipiiristä valitaan, sitä suurempi osa äänistä keskittyy kolmelle suurimmalle puolueelle. Samanlainen mekanismi toimii myös kuntavaaleissa, missä se suosii erityisesti keskustaa.

Maakuntavaaleissa eivät äänestä pinta-alat vaan kansalaiset

Uusien maakuntavaltuustojen koko vaihtelee 59:n ja 99:n välillä. Kymmenessä pienimmässä maakunnassa valtuustoon valitaan 59 maakuntavaltuutettua. Pienissäkin maakunnissa puolue voi saada paikan valtuustoon, jos se saa vaalissa vähintään 1,7 prosenttia äänistä. Suurimmassa maakunnassa yksi valtuustopaikka saadaan yhden prosentin ääniosuudella hyväksytyistä äänistä.

Maakuntavaaleissa pienillä puolueilla onkin paremmat mahdollisuudet menestyä kuin pienten ja keskikokoisten kuntien kuntavaaleissa tai eduskuntavaalien suurissakaan vaalipiireissä. Kun piilevä äänikynnys maakuntavaaleissa jää 1–2 prosentin tasolle, myös suuria puolueita suosiva taktinen äänestäminen jää harvinaisemmaksi. Tämän asian vaikutusta ei Ylen tekemässä laskelmassa pyritty arvioimaan, eikä sen vaikutusta etukäteen voidakaan täsmällisesti arvioida.

Maakuntavaaleissa pienillä puolueilla onkin paremmat mahdollisuudet menestyä.

Maakuntavaaleissa eivät äänestä pinta-alat vaan kansalaiset. Niissä maakunnissa, joissa keskusta Ylen laskelmissa nousisi suurimmaksi puolueeksi, asuu vain 32 prosenttia Suomen väestöstä. Uudellamaalla ja Varsinais-Suomessa kokoomus nousisi Ylen laskeman mukaan maakuntavaltuuston suurimmaksi puolueeksi. Näissä maakunnissa asuu yhteensä 39 prosenttia Suomen väestöstä.

Maakunnissa, joissa SDP olisi suurin puolue, asuu yhteensä runsas 16 prosenttia maamme väestöstä. Lisäksi Pirkanmaalla, missä kokoomus ja SDP olisivat laskelman mukaan yhtä suuria, asuu yhdeksän prosenttia maamme väestöstä. Eteläisellä, kokoomuksen ja SDP:n vahvan kannatuksen vyöhykkeellä asuu siis yhteensä lähes kaksi kolmasosaa maamme väestöstä ja nuo alueet ovat maan sisäisen muuttovoiton alueita.

Yksi maakuntavaalien kiinnostava kysymys liittyy kaupungeista ja maaseudulta valittavien edustajien menestymismahdollisuuksiin vaaleissa. Eduskuntavaaleista tiedämme, että melko suuri osa kansanedustajista valitaan vaalipiirin kaupunkikunnista.

Paikallisten identiteettien merkitys äänestyspäätöksessä voi olla maakuntavaaleissa jopa suurempi kuin eduskuntavaaleissa.

Myös paikallisella identiteetillä on eduskuntavaaleissa paljon merkitystä. Maaseutukuntien ehdokkaat saavat usein eduskuntavaaleissa kannatusta omasta kotikunnastaan ja joskus naapurikunnistakin yli puoluerajojen.

Samanlaista puolueidentiteettien ja alueidentiteettien välistä pohdintaa äänestäjät tulevat tekemään maakuntavaaleissa. Mutu-tuntumalla arvelen, että paikallisten identiteettien merkitys äänestyspäätöksessä on maakuntavaaleissa jopa suurempi kuin eduskuntavaaleissa. Maaseutumaisilla alueilla se on omiaan parantamaan keskustan ehdokkaiden menestystä maakuntavaaleissa.

Heikki Paloheimo on Tampereen yliopiston valtio-opin emeritusprofessori. 

27.4.2017 14.00: Linkki Ylen uutiseen vaihdettu toiseen.

Julkaisu Maakuntavaaleissa poliittinen suhteellisuus toteutuu kunta- ja eduskuntavaaleja paremmin ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.