Talous on kaikkialla ja vaikuttaa meihin kaikkiin. Palkka, kuluttaminen, sosiaalietuudet, verot ja julkiset palvelut näkyvät ja tuntuvat jokapäiväisessä elämässä. Silti taloutta koskeva tieto, talouspolitiikka ja taloutta koskeva yhteiskunnallinen keskustelu koetaan usein vaikeina ja arkielämälle vieraina.

Feminismiä talouteen! on podcast feminismistä, taloudesta ja niiden tutkimuksesta. Jaksot avaavat talouden eri aiheita yleistajuisesti, feministisistä näkökulmista. Taloutta tarkastellaan sukupuolittuneena, rodullistuneena ja yhteiskuntaluokkaan sidottuna järjestelmänä.

Monenlaisia tapoja ymmärtää taloutta tarvitaan, sillä valtavirtainen taloutta koskeva tieto ja talouspolitiikka voivat sivuuttaa globaalit ja paikalliset taloudellisen eriarvoisuuden muodot ja samalla pitää niitä yllä. Tällaisia eriarvoisuuden muotoja ovat esimerkiksi vaurauden kertyminen globaaliin pohjoiseen ja valkoisille miehille.

Feminismiä talouteen! ei tarjoa valmiita vastauksia tai poliittista ohjelmaa vaan kannustaa talouden feministiseen tarkasteluun kuulijan omista lähtökohdista. Tätä kautta podcast pyrkii avaamaan erilaisia reittejä tasa-arvoisemmalle sekä sosiaalisesti ja ekologisesti kestävämmälle taloudelle ja tulevaisuudelle.

Podcast on osa Tasa-arvoa taloustietoon, feminismiä finanssipolitiikkaan (FEMTIE) –tutkimushanketta. Podcastissa hankkeen tutkijat Hanna Ylöstalo, Heini Kinnunen, Emma Lamberg ja Inna Perheentupa tarkastelevat taloutta viidestä näkökulmasta, jotka käsittelevät taloutta koskevaa tietoa, talouspolitiikkaa, taloutta koskevaa yhteiskunnallista keskustelua, markkinataloutta sekä talouden vaihtoehtovisioita.

Feministinen taloustieto

Podcastin ensimmäisessä jaksossa pohditaan feminististä tietoa taloudesta: Feministisen taloustieto lähestyy taloutta sukupuolittuneena järjestelmänä. Selkeimmin sukupuolittuneisuus näkyy työnjaossa, jossa naiset tekevät valtaosan hoivatyöstä. Koska etenkään palkattoman hoivatyön merkitystä talouksien toiminnalle ei tunnusteta, tämä aliarvostus ylläpitää sukupuolittunutta sekä sen kanssa risteävää alistusta.

Feministinen tieto tuokin esiin, miten tuottavaksi ymmärretty, markkinoilla tapahtuva taloudellinen toiminta on riippuvaista talouden ulkopuolisiksi ymmärretyistä alueista, kuten palkattomasta hoivasta ja elinkelpoisesta ympäristöstä.

Feministinen tieto tuo esiin, miten tuottavaksi ymmärretty, markkinoilla tapahtuva taloudellinen toiminta on riippuvaista talouden ulkopuolisiksi ymmärretyistä alueista, kuten palkattomasta hoivasta ja elinkelpoisesta ympäristöstä.

Siksi feministitutkijat ovat haastaneet markkinakeskeisiä talousanalyysejä ja esittäneet, ettei toiminnan tai hyödykkeen taloudellista arvoa määritä vain siitä markkinoilla maksettava hinta. Taloudellisesti arvokkaana ja tavoiteltavana pitäisi sen sijaan nähdä laajemmin kaikki sellainen toiminta, joka lisää ihmisten ja muun luonnon hyvinvointia.

Tällainen talouden tavoitteiden uudelleen ajattelu on yksi esimerkki tavoista, joilla feministinen talouden analyysi, käsitteiden kehittäminen ja uusien merkitysten luominen tähtäävät eriarvoisuuksien purkamiseen ja vaihtoehtojen kuvitteluun.

Demokraattinen keskustelu taloudesta

Toinen jakso keskittyy taloudesta sekä talouspolitiikasta käytävään demokraattiseen keskusteluun sekä sen esteiden ja edellytysten feministiseen arviointiin.

Taloutta koskeva yhteiskunnallinen keskustelu on edelleen valtaosin miesten puhetta miehistä miehille. Lisäksi talouspolitiikkaa koskeva keskustelu on näkökulmiltaan kapea-alaista ja taloustieteellistä asiantuntemusta korostavaa.

Feministisellä kansalaisyhteiskunnalla ja asiantuntijoilla on potentiaalia laajentaa sekä taloudesta käytävän keskustelun näkökulmien kirjoa että tähän keskusteluun osallistuvien joukkoa.

Taloudessa on kuitenkin kyse ihmisten yhteisistä asioista. Esimerkiksi talouspoliittiset päätökset vaikuttavat kaikkien elämään. Siksi demokratian kannalta on ongelma, jos taloudesta keskustelua käyvien ihmisten sekä näkökulmien joukko on pieni eikä keskustelun taustalla olevia ideologisia oletuksia ja valtasuhteita kyseenalaisteta.

Myös sukupuolittuneet, rodullistetut ja luokkaan sidotut normit ja käytännöt kaventavat taloudesta käytävää keskustelua. Feministisellä kansalaisyhteiskunnalla ja asiantuntijoilla on kuitenkin potentiaalia laajentaa sekä taloudesta käytävän keskustelun näkökulmien kirjoa että tähän keskusteluun osallistuvien joukkoa. 

Feministisiä näkökulmia talouspolitiikkaan

Kolmannessa jaksossa tarkastellaan talouspolitiikkaa feministisistä näkökulmista. Feministinen talouspolitiikan tutkimus tuo esiin talouskriisien ja talouspolitiikan vaikutukset eri ihmisryhmiin ja sukupuolten tasa-arvoon. Talouspolitiikka vaikuttaa eri ihmisryhmiin eri tavoin ja voi edistää tai heikentää sukupuolten tasa-arvoa.

Etenkin haavoittuvassa asemassa olevat ihmisryhmät, kuten matalasti koulutetut ja rodullistetut naiset, ovat riippuvaisimpia sosiaalietuuksista ja julkisista palveluista. Siksi niihin kohdistuvat leikkaukset usein syventävät sukupuolittunutta ja rodullistunutta taloudellista eriarvoisuutta. Veronkevennykset puolestaan suosivat yleensä suurituloisimpia, jotka ovat useimmiten miehiä.

Talouspolitiikan feministinen tarkastelu auttaa myös pohtimaan feministisiä vaihtoehtoja nykyiselle talouspolitiikalle.

Julkisen sektorin työpaikat ovat naisenemmistöisiä, minkä vuoksi julkiselle sektorille kohdistetut leikkaukset ja tehostamistoimet vaikuttavat etenkin naisten palkkoihin ja työelämän laatuun. Usein tehostamistoimet lisäävät myös naisten palkatonta työtä kotitalouksissa, esimerkiksi jos julkisten palveluiden puutteita joudutaan paikkaamaan omaishoivalla.

Valtion, kuntien ja hyvinvointialueiden talouspolitiikka vaikuttaa jokaisen arkeen, ja siksi niiden ymmärtäminen auttaa samalla ymmärtämään sukupuolittunutta taloudellista eriarvoisuutta ja sen kasautumista tietyille ihmisryhmille.

Talouspolitiikan feministinen tarkastelu auttaa myös pohtimaan feministisiä vaihtoehtoja nykyiselle talouspolitiikalle. Feministinen talouspolitiikka pyrkii asettamaan politiikan arvot ja päämäärät sukupuolten tasa-arvosta sekä ihmisten ja ympäristön hyvinvoinnin lähtökohdista.

Feminismi markkinoilla

Feministinen tutkimus kohdistaa kriittisen katseen myös feminismiin itseensä: Podcastin neljäs jakso tarkastelee feminismin ja markkinatalouden liittoutumisia.

Feministisessä tutkimuksessa on tuotu esiin monia tapoja, joilla feministiset toimijat ovat omaksuneet taloudellistuneen kielen ja alkaneet edistää tavoitteitaan markkinataloudesta tutuilla perusteluilla. Esimerkiksi tasa-arvoa on perusteltu sillä, että se on hyväksi talouskasvulle.

Feminismiä talouteen! ei tarjoa valmiita vastauksia tai poliittista ohjelmaa vaan kannustaa talouden feministiseen tarkasteluun kuulijan omista lähtökohdista.

Monet yritykset ovat alkaneet myös markkinoida tuotteitaan feministillä iskulauseilla tai lupauksilla naisten voimaantumisesta – vaikka tuote olisi halpaketjun T-paita, jonka on ommellut rodullistettu nainen minimipalkalla globaalin etelän hikipajassa. Kaikki feminismin kaupallistamisen muodot eivät tietenkään ole yhtä röyhkeitä: myös naisten omistamat pienet paikalliset yritykset voivat tuoda liiketoiminnassaan esiin omia feministisiä arvojaan ja toimintatapojaan.

Tällainen markkinafeminismi voidaan paikantaa osaksi feminismin popularisoitumista, jossa feminismistä on tullut osa media- ja populaarikulttuuria sekä trendikäs ja haluttava, vaikkakin edelleen kiistanalainen identiteetti.

Feminismin kaupallistamisen on sanottu latistavan feminismin yksilökeskeiseksi, voimaantumisen tunnetta korostavaksi projektiksi, joka sivuuttaa rakenteellisen ja esimerkiksi kulutuskulttuuriin itseensä sisältyvän sukupuolittuneen ja rodullistuneen eriarvoisuuden.

Kriittisyydestä huolimatta on syytä muistaa, että markkinafeminismi ei automaattisesti sulje ulkopuolelleen rakenteellisen epätasa-arvon kritiikkiä, poliittisia tekoja ja kollektiivista toimintaa. Silti kuluttamiseen perustuva feminismi väistämättä myös vahvistaa kulutuskulttuuria sekä siihen liittyviä sosiaalisia ja ekologisia ongelmia.

Talouden vaihtoehtovisiot ja mahdolliset tulevaisuudet

Viides jakso käsittelee talousjärjestelmän ja talouspolitiikan vaihtoehtovisioita. Poliittisessa keskustelussa talouspoliittisia päätöksiä ja talouskuripolitiikkaa perustellaan usein vaihtoehdottomuudella ja välttämättömyydellä. Kuitenkin vaihtoehtoja on aina ja eläväinen demokratia on niistä riippuvaista.

Myös feministinen taloutta koskeva tieto osallistuu talouden tulevaisuutta koskevan mahdollisen tajun laajentamiseen. Feministitutkijat ovat tuoneet elävän talouden käsitteen kautta esiin, että talouden vaihtoehtoisia järjestyksiä eletään todeksi monin tavoin jo tässä ja nyt.

Toisenlaisia talouden tulevaisuuksia kuvitellaan ja pyritään viemään käytäntöön myös erilaisten talouden vaihtoehtovisioiden kautta. Vaihtoehtoisia tapoja järjestää talous on visioitu esimerkiksi hoivaavan talouden, hyvinvointitalouden, kohtuutalouden ja Green New Dealin visioissa.

Näitä vaihtoehtovisioita yhdistää pyrkimys edistää siirtymää kohti sosiaalisesti oikeudenmukaisempia ja ekologisesti kestävämpiä talouden järjestyksiä. Feministisesti arvioituna kullakin visiolla on katveensa, mutta visiot voivat myös oppia toisiltaan. Siten ne yhdessä tarjoavat eväitä parempien talouden järjestysten kuvitteluun ja rakentamiseen.

Kutsumme kuulijan pohtimaan: miten itse kukin voisi tahollaan osallistua taloutta järjestelmänä ja politiikkana koskevaan yhteiskunnalliseen ajatteluun ja toimintaan?

Emme kuitenkaan halua kuvitella tätä tulevaisuutta kuulijoidemme puolesta. Sen sijaan kutsumme kuulijan pohtimaan: miten itse kukin voisi tahollaan osallistua taloutta järjestelmänä ja politiikkana koskevaan yhteiskunnalliseen ajatteluun ja toimintaan?

Toivomme, että podcast-sarjamme antaa valmiuksia paitsi talouden ymmärtämiselle, myös sen ajattelulle toisin, feministisistä näkökulmista. Nykyhetken eriarvoisuuksien ja epäoikeudenmukaisuuksien tunnistaminen on ehto sille, että parempaa tulevaisuutta voidaan visioida ja rakentaa.

Podcastin ilmestymisaikataulu ja jaksot

Feminismiä talouteen -podcastin jaksot julkaistaan keskiviikkoisin Politiikasta-verkkolehden SoundCloudissa alkaen 21.8.2024.

1. jakso: Feministinen taloustieto (21.8.2024)
2. jakso: Feminismi, talous ja demokratia (28.8.2024)
3. jakso: Feministinen talouspolitiikka (4.9.2024)
4. jakso: Feminismi markkinoilla (11.9.2024)
5. jakso: Feminismi ja talouden vaihtoehtovisiot (18.9.2024)

YTT, dosentti Hanna Ylöstalo toimii sukupuolentutkimuksen apulaisprofessorina Tampereen yliopistossa ja johtaa FEMTIE-hanketta.

VTT Emma Lamberg on yksi FEMTIE-hankkeen tutkijoista. Lamberg työskentelee tutkijatohtorina Turun yliopistossa.

FT Heini Kinnunen on yksi FEMTIE-hankkeen tutkijoista. Kinnunen työskenteli tutkijatohtorina Turun yliopistossa.

VTT Inna Perheentupa on yksi FEMTIE-hankkeen tutkijoista. Perheentupa työskentelee akatemiatutkijana Helsingin yliopistossa.

Feminismiä talouteen! -podcast on tehty Koneen Säätiön rahoittamassa Tasa-arvoa taloustietoon, feminismiä finanssipolitiikkaan (FEMTIE) -tutkimushankkeessa, yhteistyössä Politiikasta-verkkojulkaisun kanssa. Podcastin on tuottanut Inna Perheentupa ja sen tekninen tuottaja on Timo Uotinen. Podcast perustuu syyskuussa 2024 Gaudeamukselta ilmestyvään kirjaan Feminismiä talouteen: opas kriittiseen talouslukutaitoon.

Julkaisu Podcast: Feminismiä talouteen! ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Joulukuussa 2019 Suomi sai uuden hallituksen, jonka kaikki viisi kärkiministeriä olivat naisia. Lukuun ottamatta oikeusministeri Anna-Maja Henrikssonia (r.), ministerit – pääministeri Sanna Marin (sd.), opetusministeri Li Andersson (vas.), valtionvarainministeri Katri Kulmuni (kesk.) sekä sisäministeri Maria Ohisalo (vihr.) – olivat vieläpä alle 35-vuotiaita. Kyseessä oli sekä Suomessa että kansainvälisesti katsottuna poikkeuksellinen hallituskokoonpano.

Useissa medioissa hallituksen kokoonpano jo sinänsä katsottiin tasa-arvon ja feminismin riemuvoitoksi. Hallitus, keulakuvanaan pääministeri Sanna Marin, on läpi kautensa herättänyt myös poikkeuksellista kansainvälistä mediahuomiota.

Innostus ”viisikon” ympärillä tekee näkyväksi politiikan sukupuolittuneeseen valtaan liittyviä jännitteitä. Yhtäältä naisvaltaista hallitusta voi pitää merkkinä politiikan lasikattojen murtumisesta. Toisaalta mediahuomio kertoo siitä, että viisi naista hallituksen johdossa on yhä poikkeuksellinen tilanne.

Näihin jännitteisiin tarttuu myös yhdysvaltalaisen tuotantojätin HBO:n tilaama dokumenttisarja Viisi valittua. Kolmiosainen sarja käsittelee paitsi koronakriisin ja Venäjän Ukrainaan kohdistuvan hyökkäyssodan leimaamaa hallituskautta, myös ennen kaikkea naisia politiikan johtopaikoilla. Dokumentti ei vain kommentoi viisikkoa politiikan ja julkisuuden ilmiönä, vaan myös olemassaolollaan ilmentää hallitukseen kohdistunutta poikkeuksellista mediahuomiota.

Tässä tekstissä luomme feministisen kulttuurin- ja politiikantutkimuksellisen katseen dokumenttiin ja lähestymme sitä tarinatalouden tuotteena. Pohdimme, millaisia jännitteitä syntyy, kun edellisen hallituskauden käänteitä ja sen johtohahmoja sovitetaan populaarifeministisen tarinankerronnan kehikkoihin.

Viisi valittua feministiä

Luemme Viisi valittua -dokumenttia osana laajempaa feminismin popularisoitumisen kulttuurista ilmiötä. Feminismistä on 2010-luvulla tullut osa populaarikulttuuria, haluttu ja trendikäs – vaikkakin monien vastustama – kulttuurinen identiteetti.

Populaarifeminismi näkyy esimerkiksi julkisuuden henkilöiden julistautumisena feministeiksi, #MeToo-liikkeen kaltaisena feministisenä hashtag-aktivismina, sekä yritysten tai tuotteiden markkinointina feminististen iskulauseiden avulla. Populaarifeminismi korostaa visuaalisuutta, tunteita, ja näkyvyyttä: sen ytimessä on feminismin julkiseksi tekeminen.

Populaarifeminismiä on kritisoitu siitä, että se tuottaa kaupallisen, kauniin ja henkilöityneen esityksen feminismistä, sivuuttaen feminismin sisäiset erimielisyydet ja yhteiskuntien rakenteellisen eriarvoisuuden. Kun feminististä sisältöä tuotetaan suurille yleisöille, kriittinen sanoma helposti laimenee.

Populaarifeminististä, henkilöitynyttä kerrontaa lainaa myös puoluejohtajien ideologisten erojen sivuuttaminen ja keskittyminen henkilöhistorioiden kautta tapahtuviin yhteiskunnallisiin heräämisiin.

Myös Viisi valittua lainaa populaarifeminismistä asettamalla viisikon sukupuolen ja iän sekä niistä versovan mediajulkisuuden etualalle. Viisikko esitellään feministeinä, esikuvina ja esitaistelijoina. Hallituksen tasa-arvopoliittisista teoista tuodaan kuitenkin esiin lähinnä perhevapaauudistus, vaikka mainittavaa olisi enemmänkin. Visualisoituun feminismiin sopivampana voimaantumisen lähteenä toimii leukoja vetävä pääministeri.

Populaarifeminististä, henkilöitynyttä kerrontaa lainaa myös puoluejohtajien ideologisten erojen sivuuttaminen ja keskittyminen henkilöhistorioiden kautta tapahtuviin yhteiskunnallisiin heräämisiin. Dokumentti jättää huomiotta myös viiden puolueen tasa-arvopolitiikan erot, jolloin esimerkiksi sukupuolen juridisen vahvistamisen mahdollistanutta translakia ja tasa-arvoista avioliittolakia jarruttaneen Keskustan puheenjohtaja Saarikko esitetään itsestään selvästi tasa-arvon edistäjänä – onhan hänkin nuori nainen. Nämä erot näkyvät ohimenevän hetken kolmiosaisen dokumentin viimeisessä osassa.

Naisia poliittisina johtajina kuvataan urafeminismille ominaisin kääntein, jossa inspiroivat naisjohtajat onnistuvat saavuttamaan sekä perheen että uran. Vähemmälle huomiolle jäävät ne tasa-arvopoliittiset teot – kuten Marinin hallituksen palauttama subjektiivinen päivähoito-oikeus – joiden ansiosta nämä saavutukset ovat mahdollisia.

Naissolidaarisuutta ja voimaantumista

Dokumentin populaarifeministinen kerronnan tapa tulee esiin myös sen voimaantumista korostavassa sävyssä. Haastatteluotteissa puoluejohtajat mainitsevat paitsi suomalaisen hyvinvointivaltion roolin tien tasoittajana, myös esikuvia äideistään Peppi Pitkätossuun ja Spice Girls -yhtyeeseen. Näiden esikuvien he kertovat luoneen uskoa omaan pystyvyyteensä.

Tällaisessa kerronnassa feminismi ja tasa-arvo yhdistetään voimaantumiseen ja tyttöenergiaan ennemmin kuin ideologisiin kiistoihin tai “liialliseen” poliittisuuteen, mikä tekee feminismistä helposti lähestyttävää ja turvallista. Hieman hahmoton inspiraation ja naisten pystyvyyden korostaminen kutsuu laajaa katsojien joukkoa samastumaan dokumentin myönteiseen viestiin tasa-arvosta.

Solidaarisuutta ja voimaantumista korostava tunnerekisteri, joka kuvaa kärkiministerit ihmisinä toisilleen, ylläpitää osaltaan dokumentin populaarifeminismille ominaista, eroja silottelevaa ja samuutta korostavaa otetta.

Dokumentti yhdistää tasa-arvon positiivisiin tunteisiin myös korostamalla viisikon yhtenäistä ja keskinäistä solidaarisuutta ihmisinä ja äiteinä, jotka voivat samastua toisiinsa huolimatta ideologisista erimielisyyksistä. Näin solidaarisuutta ja voimaantumista korostava tunnerekisteri, joka kuvaa kärkiministerit ihmisinä toisilleen, ylläpitää osaltaan dokumentin populaarifeminismille ominaista, eroja silottelevaa ja samuutta korostavaa otetta.

Voimaannuttava kerronnan tyyli näkyy myös tavassa, jolla ministerit kertovat oppineensa ottamaan tilaa ja kehittämään itsevarmuuttaan. Katri Kulmunin tilalle viestintäkohun seurauksena noussut Annika Saarikko kertoo lisänneensä aina kyselytunnille huulipunaa tunteakseen olonsa varmemmaksi. Li Andersson puolestaan kuvaa, miten hän nuorena naisena joutui opettelemaan ottamaan tilaa politiikassa.

Puheita voi lukea osana populaarifeministisen puheen yksilöivää ja psykologisoivaa kielioppia, jossa itsevarmuuden kehittäminen – yhteiskunnan sukupuolittuneiden rakenteiden purkamisen sijaan – näyttäytyy ensisijaisena keinona sukupuolten tasa-arvon saavuttamiseen.

Tarvetta panssaroinnille ja itsevarmuuden kehittämiselle luo kuitenkin politiikan ja internetin toimintaympäristö, jossa populaarin feminismin vastavoimana on populaari naisviha.

Huulipunaharhautus

Populaarifeministisen kerronnan ristiriidat tulevat esiin myös dokumentin tavassa käsitellä naispoliitikkoihin kohdistuvaa arvostelua ja naisvihaa. Kuten toimittaja Aurora Rämö tiivistää Suomen kuvalehdessä, dokumentissa kuvataan huulipunahallitukseksi haukuttua hallitusta laittamassa huulipunaa.

Naistapaisiksi mielletyt aktiviteetit, kuten meikkaaminen, on populaarifeministisessä diskurssissa pyritty ottamaan haltuun ja uudelleen määrittelemään naisten omasta toimijuudesta käsin, ja kyseenalaistamaan niiden väheksytyt ja alentavasta katseesta käsin määrittyvät merkitykset. Dokumentissa hyödynnetään kulttuurista kontrastia feminiinisiksi miellettyjen aktivititeettien, kuten meikkaamisen, ja miehisenä pidetyn ammattipolitiikan välillä. Näin tuodaan esiin viiden päättäjän roolia politiikan miehisen kuvaston uudistajina.

Tasa-arvon kannalta ongelmallista on kuitenkin paitsi naisviha myös naiseuden esityksiin keskittyvä puhe, joka vie huomiota pois politiikan keskeisistä asiakysymyksistä.

Samalla dokumentissa nähdyt Marinin ja muiden hallituksen ministereiden haastattelut seksualisoidusta vihapuheesta, kohtuuttomasta ja sukupuolittuneesta kritiikistä sekä verkkovihasta kertovat populaarin feminismin ja naisvihan toisiaan ruokkivasta suhteesta. Huulipunahallituksen ja tyttöhallituksen kaltaiset pilkkanimitykset ovat osa keinovalikoimaa, joilla naispoliitikkojen osaamista kyseenalaistetaan.

Myös hallitusviisikkoon kohdistunut verkkoviha on yksi tapa hiljentää naisia päättäjinä. Kuten dokumentissa tuodaan esiin, sukupuoleen kohdistuva loukkaus voi johtaa suojautumiseen ja vetäytymiseen julkisuuden valokeilasta. Dokumentissa feminiinisiksi miellettyjen aktiviteettien esittäminen osana poliittista toimijuutta toimii vastavoimana naispoliitikkoihin kohdistuvalle vihapuheelle.

Tasa-arvon kannalta ongelmallista on kuitenkin paitsi naisviha myös naiseuden esityksiin keskittyvä puhe, joka vie huomiota pois politiikan keskeisistä asiakysymyksistä. Tässä mielessä myös dokumentin populaarifeministinen eetos vie katsojan huomiota pois politiikan sisällöistä ja kesyttää näin sen potentiaalin feministisen politiikan kuvauksena. Hallitusviisikkoa koskevaa julkista keskustelua seuraava yleisö todistaakin eräänlaista huulipunaharhautusta, johon Viisi valittua myös osin lankeaa.

Ristiriitoja häivyttävää tarinankerrontaa

Ehdotamme, että dokumenttia voi lähestyä populaarifeministisenä kulttuurituotteena. Tällaisena dokumentti tuottaa “viisikosta” ja sen hallituskaudesta voimaannuttavaa ja ristiriitoja häivyttävää kuvaa.

Populaarifeministisessä kerronnassa feministinen politiikka pelkistyy kysymykseksi siitä, millaista on olla nuori, nainen ja äiti politiikassa. Naisten poliittisen osallistumisen, uralla etenemisen sekä työn ja perheen yhdistämisen mahdollistaneet poliittiset teot jäävät taka-alalle.

Tähdätessään inspiroivaan sävyyn populaarifeministinen kerronta luo myönteistä ja turvallista kuvaa feminismistä ja tasa-arvosta. Sen yksilöä korostavassa kieliopissa itsevarmuus näyttäytyy taitona, joka naisten tulee oppia, jotta voi saavuttaa menestystä vaativalla poliittisella uralla. Samalla itsevarmuutta tarvitaan myös itsen panssaroimiseen naisvihaa vastaan.

Populaarifeministinen feminiinisinä pidettyjen aktiviteettien kuten meikkaamisen haltuunotto saa vastaansa naisvihamieliset feminiinisiin merkittyksiin kiinnittyvät häpäisyyn ja hiljentämiseen pyrkivät tekniikat. Samaan aikaan naiseuden representaatioihin kiinnittyvä puhe harhauttaa keskustelun pois poliittisista päätöksistä ja päättäjien välisistä ideologisista ristiriidoista.

Vaikka populaarifeministinen kerronnan tyyli on yleistynyt mediassa viime vuosikymmenen aikana, se muuttuu erityisen jännitteiseksi kuvatessaan politiikkaa – ristiriidat ja kiistat kun kuuluvat poliittiseen päätöksentekoon demokraattisissa yhteiskunnissa.

VTT Emma Lamberg on tutkijatohtori Turun yliopistossa, sosiologian oppiaineessa.

FT Heini Kinnunen on tutkijatohtori Turun yliopistossa, sosiologian oppiaineessa.

YTT, dosentti Hanna Ylöstalo on sosiologian yliopistonlehtori Turun yliopistossa.

Kirjoittajat toimivat tutkijoina tutkimushankkeessa Tasa-arvoa taloustietoon, feminismiä finanssipolitiikkaan (FEMTIE), jota rahoittaa Koneen säätiö.

Artikkelikuva: Photo Mix / Pixabay

Julkaisu Viisi valittua -dokumentti tuo näkyviin populaarifeminismin ja politiikan jännitteet ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

”#MeidänKaikkienAsia: ’Ymmärrättekö arvoisat ministerit, mitä olette tekemässä?’” Näin Sosiaali-, terveys- ja kasvatusalan ammattiliitto Tehyn puheenjohtaja Milla-Riikka Rytkönen avasi blogikirjoituksensa keväällä 2022. Silloin hoitajia koskeneet palkkaneuvottelut olivat ajautuneet umpikujaan työnantajaosapuolen kanssa, ja hallitus oli ottanut käsittelyyn hoitajien lakko-oikeutta rajaavan potilasturvallisuuslain. 

#MeidänKaikkienAsia -tunnisteen käyttö oli osa liittojen kampanjaa, jossa vedottiin laajamittaisiin, koko yhteiskuntaa koskeviin ongelmiin, joihin hoitoalan kriisi johtaa. Rytkösen blogissa esiin tuotiin muun muassa akuutit työvoimapulaan liittyvät ongelmat, joihin liitot etsivät ratkaisua palkkojen nostosta. 

Sen lisäksi että Tehy ja Suomen lähi- ja perushoitajaliitto SuPer pyrkivät tuomaan kampanjoinnissaan esiin hoitajien palkkakysymyksen koko yhteiskuntaa koskevana asiana, Rytkösen ministereille osoitettu kannanotto on esimerkki tavasta, jolla hoitajaliitot haastoivat kuluneella neuvottelukierroksella valtiota epävirallisena, mutta käytännön työmarkkinaosapuolena. Siinä missä kunta- ja hyvinvointialueiden työnantaja KT ei ollut taipunut hoitajaliittojen vaatimuksiin, hallitus vetosi palkkakysymyksen olevan työmarkkinajärjestöjen välinen neuvotteluasia, jossa sillä ei ole virallista roolia. 

Rytkösen ministereille osoitettu kannanotto on esimerkki tavasta, jolla hoitajaliitot haastoivat kuluneella neuvottelukierroksella valtiota epävirallisena, mutta käytännön työmarkkinaosapuolena.

Hoitajaliitot puolestaan pyrkivät sitouttamaan valtiota palkkakysymykseen korostamalla sen roolia sosiaali- ja terveyspalveluiden rahoittajana sekä huomauttivat hallituksen osallistuneen epäsuorasti neuvotteluihinpotilasturvallisuuden lainsäädännön välityksellä. Myrskyisistä neuvotteluista huolimatta työmarkkinajärjestöjen 3. päivä lokakuuta hyväksymä sovintoesitys on askel kohti hoitajaliittojen tavoitteita. Esimerkiksi lähi- ja perushoitajien keskimääräinen palkka nousee noin 17 prosenttia seuraavien viiden vuoden aikana. 

Me kirjoittajat katsomme, että hoitajien palkkavaatimusten korostaminen ”meidän kaikkien asiana” tuo esiin palkkakysymyksen rakenteellisena, yhteiskunnallisena ongelmana – sen sijaan, että näemme sen tavanomaiseen tapaan yksilöiden uravalintoja tai ammattiryhmien välistä kilpailua koskevana asiana. Lisäksi poliittisiin päättäjiin kohdistuneet vaatimukset herättävät pohtimaan paitsi julkisen vallan roolia palkkaneuvotteluissa, myös laajempaa kysymystä koko yhteiskunnan vastuusta suhteessa hoitoalan taloudellisiin toimintaedellytyksiin.

Hoitajien palkkakysymys rakenteellisena ongelmana

Yhteiskunnalliset ongelmat eivät riipu yksilöistä ja heidän valinnoistaan, vaan niille on etsittävä rakenteellisia selityksiä. Esimerkiksi palkkatasa-arvoa koskevissa keskusteluissa argumentoidaan usein, että naisten pitäisi vain valita hoitoalaa paremmin palkattuja töitä. Tällöin sivuutetaan kysymys hoiva-alan palkkatason rakenteellisista syistä ja sukupuolittuneiden normien roolista hoito- ja hoiva-alojen matalan palkkatason muodostumisessa sekä ylläpidossa. 

Tutkijat ovat tuoneet esiin, miten esimerkiksi Suomessa hyvinvointivaltion naisvaltainen hoitosektori on rakentunut naisia koskevien ja heidän toimintaansa arvottavien oletusten varaan: naiset tekevät tätä työtä, koska se on heidän kutsumuksensa ja heille luontaista, äitiyden jatkeeksi sopivaa työtä. Rahallinen korvaus työstä on tämän ajatusmallin mukaan sivuroolissa.

Nämä ongelmat kielivät hoiva- ja hoitotyön taloudellisesta aliarvostuksesta ja yhteiskuntaa uhkaavasta hoivakriisistä.

Hoitajien palkkatason sukupuolinormeihin ja palvelujärjestelmän rahoittamiseen liittyvät syyt ovat rakenteellisia, ja palkkatason ja resurssipulan vaikutukset koskevat laajasti koko yhteiskuntaa. Kun palkkaukseen ja muihin työehtoihin liittyvät ongelmat heijastuvat työvoiman saatavuusongelmiin tai kun sairaaloiden osastoja joudutaan sulkemaan henkilöstöpulan vuoksi, ollaan hyvin konkreettisesti sen kysymyksen äärellä, mitä mahdollisia seurauksia työn taloudellisen tunnustuksen puuttumisella voi olla meille kaikille. 

Nämä ongelmat kielivät hoiva- ja hoitotyön taloudellisesta aliarvostuksesta ja yhteiskuntaa uhkaavasta hoivakriisistä.

Kysymys hoitajien palkkoja ehdollistavista rakenteista liittyy paitsi sukupuolittuneisiin normeihin, myös palvelujärjestelmään ja sen rahoittamiseen. Julkiselle palvelusektorille annetut resurssit ovat edellytys palkankorotuksille ja laadukkaalle hoito- ja hoivatyölle. Samaan aikaan politiikassa kuitenkin tavoitellaan julkisen sektorin kustannussäästöjä. 

Kustannusten hillitseminen ilmenee selvästi myös sosiaali- ja terveydenhuollon uudistuksessa, jonka pitkäaikaisena tavoitteena on ollut hillitä julkistalouden kustannusten kasvua. Yksi hyvinvointialueiden toiminnan tehostamisen väline on suunniteltu alibudjetointi, jossa sosiaali- ja terveydenhuollon menot arvioidaan etukäteen alakanttiin. Alibudjetoinnin toivotaan toimivan kannustimena toiminnan tehostamiselle sekä kustannusten kasvun hillitsemiselle. 

Vaikka budjetti korjataan vuosittain jälkikäteen vastaamaan toteutuneita kuluja, budjetin toistuvasta ylittämisestä seuraa arviointimenettely, joka voi johtaa viime kädessä hyvinvointialueiden yhdistämiseen. Tiukka budjetti toimii näin menokurin välineenä. 

Valtion rooli hoitoalan palkkakysymyksessä

Hoitajaliitot pyrkivät kuluneella palkkaneuvottelukierroksella saamaan valtiota vastuuseen alaa koskevasta palkkakysymyksestä. Tämä näkyi etenkin julkisessa keskustelussa, jossa liitot peräänkuuluttivat poliittisia toimia hoitoalan vetovoiman turvaavien palkkojen takaamiseksi. 

Julkinen valta kuitenkin katsoi toimivansa pääosin lainsäädännön alueella, ei työmarkkinaosapuolena. Esimerkiksi perhe- ja peruspalveluministeri Aki Lindénin (sdp.) mukaan työmarkkina-asiat kuuluvat työmarkkinajärjestöille, ja valtio on tehnyt tehtävänsä hyvinvointialueiden rahoitusindeksiä koskevan lain säätämisen myötä: ”rahaa tulee sen mukaan, mitä työmarkkinoilla on sovittu”, hän kommentoi.

Tämä näennäisen yksinkertaiselta kuulostava palkankorotusten rahoitusmekanismi piilottaa kuitenkin alleen edellä keskustellun hyvinvointialueita koskevan alibudjetoinnin ongelman sekä sen, ettei rahoitusmekanismia ole suunniteltu kompensoimaan yleisen ansiotason nousua ylittäviä palkankorotuksia. Nämä ongelmat voivat vaikeuttaa palvelujen laadukasta toteuttamista sekä heikentää hoitajien työoloja, vaikka palkat nousisivatkin. 

Poliittiset kamppailut koskien julkisen sektorin rahoituspohjaa sekä järjestöjen väliset palkkaneuvottelut näyttäytyvät useimmiten toisistaan erillisinä kysymyksinä, ja julkisen vallan vastuu palkkakysymyksessä jää helposti tunnistamatta. 

Lisäksi kuntatyönantajan rooli palkkaneuvottelujen osapuolena on ristiriitainen. Työmarkkinakeskusjärjestö Kunta- ja hyvinvointialuetyönantajat KT ei edusta palveluita rahoittavaa valtiota, vaan hyvinvointialueita, jotka ovat vastuussa sosiaali- ja terveyspalveluiden järjestämisestä resurssiniukkuudesta huolimatta. KT:n on tällaisessa tilanteessa ollut epäilemättä vaikeaa suostua palkankorotuksiin, vaikka toisaalta työnantajaosapuoli on, omia intressejään puolustaen, suhtautunut esimerkiksi veronkorotuksiin rahoituskeinona negatiivisesti ja ilmaissut pitävänsä hoitajien palkkatasoa riittävänä. 

Valtiolta, joka on sitoutunut edistämään sukupuolten välistä palkkatasa-arvoa, ja joka julkisten palveluiden rahoittajana luo taloudelliset raamit hoitajia koskeville palkkaneuvotteluille, odotetaan neutraalia roolia työmarkkinaneuvotteluissa. Poliittiset kamppailut koskien julkisen sektorin rahoituspohjaa sekä järjestöjen väliset palkkaneuvottelut näyttäytyvätkin useimmiten toisistaan erillisinä kysymyksinä, ja julkisen vallan vastuu palkkakysymyksessä jää helposti tunnistamatta. 

Sosiaali- ja terveyspalveluiden uudistus, jossa hyvinvointialueiden rahoitus taataan valtion eikä kuntien budjetista, vahvistaa sosiaali- ja terveydenhuoltosektorin palkkojen ja julkisen vallan välistä yhteyttä, mutta poliittisilta kiistoilta koskien esimerkiksi sairaanhoitopiirien budjettiraameja tai julkisten palveluiden rahoituspohjaa ei vältytä jatkossakaan.

Kohti kollektiivista vastuuta palkkapolitiikasta

Politiikan teoreetikko Iris Marion Youngin mukaan rakenteellisten taustasyiden tunnistaminen on ensimmäinen askel kohti yhteiskunnallisten ongelmien ratkaisemista. Yksin se ei kuitenkaan Youngin mukaan riitä, vaan tarvitaan kollektiivista vastuunottoa. Valtiolla on Youngin mukaan yksittäisiä kansalaisia suurempi vastuu ratkaista yhteiskunnallisia ongelmia, koska valtiolla on resurssit ja mahdollisuus rakenteellisiin uudistuksiin sekä niiden koordinoimiseen. 

Kun tarkastellaan valtion, tai tarkemmin sanottuna poliittisten päättäjien roolia hoitajien palkkakysymyksen ratkaisemisessa, nähdään miten päättäjät helposti etäännyttävät itsensä keskustelusta vetoamalla omaan aiheesta erilliseen rooliinsa lainsäätäjänä. Samaan aikaan poliitikot kuitenkin tekevät ratkaisuja esimerkiksi julkisen sosiaali- ja terveydenhuollon budjetin suhteen, tehden heistä osavastuullisia myös palkkakysymyksessä. 

Youngin ajatus kollektiivisesta vastuunkannosta viittaa kuitenkin myös siihen, että yhteiskunnallisia ongelmia ei voi sälyttää yhden toimijan kontolle. Hoitajien palkkoja koskevassa keskustelussa vastuuta tulisi kantaa myös työnantajan. Tämä osapuoli pyrkii palkkakiistassa häivyttämään vaikuttajan rooliaan vetoamalla esimerkiksi rahoituksen puuttumiseen, johon se on kuitenkin itse osasyyllinen arvioidessaan sairaanhoitopiirien menoja alakanttiin. 

Youngin ajatus kollektiivisesta vastuunkannosta viittaa myös siihen, että yhteiskunnallisia ongelmia ei voi sälyttää yhden toimijan kontolle.

Ammattiliittojen kentällä odottaisi myös kollektiivista vastuunkantoa, mutta hyvin usein palkkaneuvottelut näyttäytyvät yksittäisten intressiryhmien välisenä kilpailuna. Keskeinen ongelma on esimerkiksi se, miten resurssiniukkuus ajaa työmarkkinajärjestöt kamppailemaan keskenään vähistä rahoista yhteistoiminnan sijaan. 

Neuvotteluosapuolia tyydyttävään sopimukseen pääseminen antaa kuitenkin osviittaa siitä, että yhteiskunnan laajempi sitouttaminen palkkakeskusteluun on tuottanut tulosta. Kun kollektiivinen vastuunkanto on takkuillut institutionaalisella tasolla, myös kansalaiset ovat osallistuneet hoitajien palkkoja koskevaan debattiin. Julkinen mielipide onkin ollut hoitajien puolella, mikä on osaltaan saattanut luoda painetta niin työnantajaan kuin valtioonkin päin palkankorotuksiin taipumiselle ja rahoituksen lupaamiselle. 

Koronakriisin aikana nähty terveydenhuollon keskeinen yhteiskunnallinen rooli ja hoitajapula ovat kenties saaneet kansalaiset pohtimaan terveydenhoidon resursointia koko yhteiskunnan tulevaisuuden näkökulmasta – Rytkösenkin sanoin – meidän kaikkien asiana. 

FT Heini Kinnunen toimii tutkijana Turun yliopistossa Koneen säätiön rahoittamassa FEMTIE-hankkeessa.

YTM Miikaeli Kylä-Laaso toimii väitöskirjatutkijana Tampereen yliopistolla Emil Aaltosen säätiön apurahalla.

Artikkeli on osa Hoivakriisi Suomessa -juttusarjaa.

Artikkelin pääkuva: Derek Finch/Unsplash.

Julkaisu Hoitajien palkkakysymys kaikkia koskevana ongelmana ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

”Mulla on uus hieno kotimaisen Pihkan reppu, joka otetaan tänään ensimmäistä kertaa käyttöön. Nyt lähdetään kohti Valtioneuvoston linnaa.”

Näin pääministeri Sanna Marin kertoi 16.9.2021 Instagramin tarinaosiossa julkaisemassaan videossa. Tamperelaisen pienyrityksen PIHKA collectionin tuotetta kehuva video ylitti uutiskynnyksen: Marinin reppujulkaisusta uutisoivat muun muassa Iltalehti, Helsingin Sanomat ja Yle. Näistä jälkimmäiselle Marinin avustaja kommentoi tuoreeltaan, että pääministeri on maksanut repun itse, ja että Instagram-julkaisu oli tuenilmaus suomalaisille pienyrityksille. Repusta keskusteltiin myös sosiaalisessa mediassa.

Marinin Instagram-tarina herätti jakautuneita reaktioita. Osa keskustelijoista piti sitä toivottuna tukena suomalaisille pienyrityksille, osa taas katsoi Marinin toimineen asemalleen sopimattomasti mainostaessaan yksittäisen yrityksen tuotetta lähes puolelle miljoonalle Instagram-seuraajalleen.

Mitä Marinin julkaisu ja siitä käyty keskustelu kertovat sukupuolen, talouden ja politiikan jännitteisistä suhteista ja näihin kytkeytyvistä poliittisen kulttuurin muutoksista?

Pääministerin ja puoluejohtajan asemaan liittyy merkittävää poliittista valtaa, eikä hän edusta virallisella Instagram-tilillään vain omaa henkilöään, vaan myös näitä poliittisia asemia. Siksi kysymys repun mainostamisen sopivuudesta on oikeutettu. Tässä tekstissä pyrimme kuitenkin katsomaan hieman syvemmälle: Mitä Marinin julkaisu ja siitä käyty keskustelu kertovat sukupuolen, talouden ja politiikan jännitteisistä suhteista ja näihin kytkeytyvistä poliittisen kulttuurin muutoksista?

Marinin Instagram-tarina ja sitä seurannut julkinen keskustelu tarjoavat kurkistusikkunan ainakin kolmeen politiikan siirtymään: politiikan miehisen ja keski-ikäisen normin murtumiseen, politiikan ja kuluttamisen suhteiden tiivistymiseen sekä politiikan henkilökohtaistumiseen ja visualisoitumiseen.

Kirjoituksemme perustuu tekeillä olevaan tutkimushankkeeseemme Tasa-arvoa taloustietoon, feminismiä finanssipolitiikkaan (FEMTIE), jota teemme Koneen Säätiön rahoituksella vuosina 2021–2024. Hankkeessa tutkimme tiedon, talouden ja politiikan jännitteisiä suhteita nyky-Suomessa.

Poliittisen johtajuuden miehinen kuvasto murroksessa

Marinin reppu tarjoaa ensinnäkin näkymän suomalaisen politiikan sukupuolittuneeseen ja keski-ikäiseen maailmaan. Suomessa naisten poliittisella edustuksella on verrattain pitkät perinteet ja naisten osuus sekä kansanedustajista että ministereistä on jatkuvasti kasvanut, joskin mukaan mahtuu myös notkahduksia.

Poliittisen johtajuuden historia on kuitenkin Suomessa hyvin miehinen. Suomen 73 pääministerin joukossa Marin on vasta kolmas pääministeriksi nimitetty nainen. 34-vuotiaana aloittaessaan hän oli myös Suomen kaikkien aikojen nuorin pääministeri.

Parlamentaarisen politiikan miehinen perinne, näennäinen sukupuolettomuus ja sovinnainen pukeutumiskulttuuri ovat johtaneet usein siihen, että naispoliitikot ovat neutraaleilla jakkupuvuillaan häivyttäneet pikemmin kuin korostaneet sukupuoltaan. Marin on rikkonut poliittisen johtajuuden tapoja paitsi astumalla tehtävään, joka valtaosan Suomen historiaa on ollut vain miesten hallussa, myös haastamalla käsityksiä siitä, miltä poliittinen johtajuus näyttää.

Marin on rikkonut poliittisen johtajuuden tapoja paitsi astumalla tehtävään, joka valtaosan Suomen historiaa on ollut vain miesten hallussa, myös haastamalla käsityksiä siitä, miltä poliittinen johtajuus näyttää.

Repun lisäksi Marinin yllä on totuttu näkemään monien muiden suomalaisten pienyritysten näyttäviä ja naisellisia vaatteita ja asusteita, esimerkiksi kukkamekkoja.

Marinin ja hänen hallituksensa nuorten naisministerien näkyvä erottautuminen politiikan keski-ikäisestä ja maskuliinisesta kuvastosta on herättänyt kritiikkiä koko hallituskauden ajan. Hallitusta on sosiaalisessa mediassa pilkattu kukkamekko- ja huulipunahallitukseksi. Marinin pukeutumista kommentoimalla on myös suoraan vähätelty hänen johtajuuttaan ja asiantuntemustaan.

Esimerkiksi toimittaja Helena Petäistö epäili taannoisessa kolumnissaan Marinin ja hänen hallituksensa keskeisten naisministerien olevan liian kokemattomia Euroopan unionin neuvottelupöytiin. Petäistö arveli, että nuoret naisministerit voisivat saada lisäuskottavuutta asuvalintojaan harkitsemalla: “Kyllä hyvin leikattu, ryhdikäs jakkupuku antaa asian esittäjästä aivan eri tavalla uskottavan vaikutelman kuin isokuvioinen kesämekko”, hän kirjoitti.

Marinin vaatevalintoja ja hänen muotia kohtaan ilmaisemaansa kiinnostusta, josta myös reppujulkaisu osaltaan kertoo, voi lukea kieltäytymisenä mukautumisesta politiikan keski-ikäiseen ja miehiseen normiin.

Vaatimus sukupuolen ja iän häivyttämisestä asuvalinnoin sisältää läpeensä seksistisen, mutta tavallisen taustaoletuksen maskuliinisuudesta uskottavuuden takeena. Marinin ikään ja sukupuoleen sekä näitä ilmentävään pukeutumiseen kohdistunut huomio tekee näkyväksi politiikan lujassa istuvia sukupuolittuneita valtasuhteita, jotka ovat vakiintuneet poliittisen johtajuuden pitkän miehisen historian saatossa.

Tällaisessa kehyksessä Marinin vaatevalintoja ja hänen muotia kohtaan ilmaisemaansa kiinnostusta, josta myös reppujulkaisu osaltaan kertoo, voi lukea kieltäytymisenä mukautumisesta politiikan keski-ikäiseen ja miehiseen normiin.

Kuluttamisesta politiikkaa

Toiseksi Marinin reppujulkaisu valottaa politiikan ja kuluttamisen suhteiden tiivistymistä. Pääministerin Instagram-tarinaa seuranneisiin kysymyksiin sekä Marinin avustaja että pääministeri itse vastasivat julkaisun olleen tuenosoitus suomalaisille pienyrityksille. Ilta-Sanomille Marin kommentoi, että on mielellään apuna ja antaa kiitosta nuorelle yrittäjäsukupolvelle:

”Pääministerin reppuhankinta on paitsi tuenilmaisu suomalaisille pienyritykselle, myös eettiselle kuluttamiselle, kuten suomalaisen työn tukemiselle ja ekologisesti kestävälle tuotannolle. Marinin suosimia brändejä yhdistää se, että ne korostavat vastuullisuutta, tasa-arvoa ja ekologisuutta keskeisinä arvoinaan.”

Koska nämä samat arvot ovat osa myös Marinin politiikkaa, syntyy vaatebrändien ja pääministerin välille symbioottinen suhde. Marinin suosimat brändit ovatkin jakaneet innokkaasti kuvia Marinista käyttämässä heidän tuotteitaan. Pihkan Instagram-tilillä kommentoitiin Marinin reppujulkaisua innostuneesti ja mainittiin, että ”AAPO [reppu] on suunniteltu ja valmistettu Suomessa lähituotantona vastuullisista materiaaleista ja sopii täydellisesti urbaaniksi kaupunkirepuksi!”

Marin on paitsi puolella miljoonalla seuraajallaan, myös politiikallaan sopiva edustaja eettisen ja ekologisesti kestävän kulutuksen sekä suomalaisen työn varaan brändiään rakentaville yrittäjille.

Kuluttajakansalaisuus ja poliittinen kuluttajuus kannustavat valitsemaan tarjolla olevista vaihtoehdoista, mutta eivät käymään keskustelua kuluttamisesta itsestään – oli kyse sitten julkisten palveluiden tai hyödykkeiden kuluttamisesta.

Politiikan ja yritysten liittolaisuudet eivät kuitenkaan ole täysin harmittomia. Ne kytkeytyvät laajempiin kehityskulkuihin, joita on kuvattu esimerkiksi hyödykeaktivismin ja poliittisen kuluttajuuden käsittein. Molemmat viittaavat aktivismiin ja politiikkaan, jonka keskiössä on vastuullinen kuluttaminen.

Hyödykeaktivismin ohella kuluttamisen ja politiikan suhteet tiivistyvät yleistyneessä tavassa puhutella kansalaisia asiakkaina ja kuluttajina. Mikko Lehtosen ja Anu Koivusen mukaan kuluttajakansalaisuus houkuttelee, koska siinä yhdistyvät ”vastuullinen kansalaisuus ja nautiskeleva kuluttajuus”.

Sekä kuluttajakansalaisuus että poliittinen kuluttajuus ovat kuitenkin poliittisen toiminnan muotoina kapeita. Molemmat korostavat kuluttamista poliittisen vaikuttamisen keinona. Ne kannustavat valitsemaan tarjolla olevista vaihtoehdoista, mutta eivät käymään keskustelua kuluttamisesta itsestään – oli kyse sitten julkisten palveluiden tai hyödykkeiden kuluttamisesta. Viime kädessä molemmat kutsuvat mukautumaan vallitseviin talouden ja yhteiskunnan järjestyksiin niiden haastamisen sijaan.

Instagram politiikan näyttämönä

Kolmanneksi Marinin reppu ja sitä seurannut keskustelu tarjoavat mahdollisuuden pohtia Instagramia politiikan näyttämönä. Instagram ei ole enää pelkkä kotikutoisten kuvien jakamisen alusta, vaan siitä on tullut myös merkittävä aktivismin ja poliittisen vaikuttamisen areena.

Instagram on vaikuttamisen alustana vahvasti henkilöitynyt, mikä on tarjonnut poliittisille puolueille mahdollisuuden vahvistaa suosiotaan yksittäisten ”somejulkkisten” välityksellä.

Norjalaistutkimus onkin osoittanut, että sosiaalisessa mediassa puoluettaan suositummat puoluejohtajat voivat lisätä myös puolueen saamaa huomiota sekä kansalaisten kiinnittymistä politiikkaan. Lähes puolella miljoonalla Instagram-seuraajallaan Sanna Marin on Suomen mittakaavassa todellinen politiikan superjulkkis, jonka suosio hyödyttää paitsi pienyrittäjiä, myös Sosiaalidemokraattista puoluetta.

Sosiaalisessa mediassa puoluettaan suositummat puoluejohtajat voivat lisätä myös puolueen saamaa huomiota sekä kansalaisten kiinnittymistä politiikkaan.

Instagramin kaltaiset sosiaalisen median alustat tuovat poliitikot uudella tavalla lähelle kansaa – ainakin sitä kansanosaa, joka sosiaalista mediaa aktiivisesti käyttää. Poliitikot jakavat Instagramissa alustalle tyypilliseen tapaan persoonallisia ja arkisia sisältöjä.

Myös pääministeri Marinin Instagram-tili on sekoitus poliittista kampanjointia ja arkisia kivoja juttuja – kuten uusi reppu. Läheisyys kansaan on toisinaan hyvin konkreettista: alustan kommenttimahdollisuus esimerkiksi mahdollisti Pihkan yrittäjien vastaamisen pääministerin tarjoamaan huomioon sydänemojein.

Marinin Instagramin käyttö on herättänyt Suomessakin kysymyksen politiikan katoamisesta pääministerin viestinnästä. Kansanedustaja Veronika Honkasalo puolestaan pohti Twitterissä 3.10.2021, katoaako henkilövetoisesta viestinnästä politiikkaan elimellisesti kuuluva kollektiivinen toiminta.

Instagramin kaltaisten sosiaalisten medioiden yleistyminen poliittisen viestinnän alustoina voivat muuttaa politiikan luonnetta.

Molemmat pohdinnat osoittavat, että Instagramin kaltaisten sosiaalisten medioiden yleistyminen poliittisen viestinnän alustoina voivat muuttaa politiikan luonnetta. Instagramille tyypilliset piirteet – esimerkiksi visuaalisuus, nuoruuden ja kauneuden ihannointi, kaupallisuus, kuluttaminen sekä positiivinen ja ystävyyttä korostavat tyyli – eivät istu aivan ongelmitta politiikkaan.

Marin ja neljä muuta hallitukseen kuuluvaa puoluejohtajaa ovat myös jakaneet Instagramissa yhteiskuvia, jotka noudattavat Instagramin tyttökaverusestetiikkaa. Esimerkiksi 24.8.2021 Marin jakoi selfien itsestään hymyilevien puoluejohtajien (Li Andersson, Anna-Maja Henriksson, Annika Saarikko ja Maria Ohisalo) kanssa kuvatekstillä “Viisikko Kesärannassa. Luvassa saunomista ja rentoa yhdessäoloa. Kaikilla jo kaksi rokotetta saatuna riittävällä suoja-ajalla.”

Vaikka arkiset kuvat politiikasta voivat tehdä ministereistä ja politiikasta lähestyttäviä, ne voivat samalla epäpolitisoida puoluepolitiikkaa ja siihen olennaisesti kuuluvia ideologisia kamppailuja. Poliittisten puolueiden puheenjohtajien lämpimiä välejä korostava sekä politiikan asiasisältöjä väistelevä Instagram-viestintä piilottaa politiikkaan kuuluvia erimielisyyksiä ja konflikteja.

Reppu kurkistusikkunana politiikkaan

Pika-analyysimme pääministeri Marinin Instagramiin tekemästä repputarinasta ja siitä käydystä julkisesta keskustelusta osoittaa politiikan, sukupuolen, talouden ja viestinnän suhteiden moniulotteisuuden. Pieni tarina Instagramissa saattaakin avata kurkistusikkunan monenlaisiin poliittisen kulttuurin murroksiin. Olemme esittäneet tässä tekstissä, että Marinin reppujulkaisu kertoo ainakin politiikan miehisen ja keski-ikäisen normin murroksesta, politiikan ja kuluttamisen suhteiden tiivistymisestä sekä politiikan henkilökohtaistumisesta ja visualisoitumisesta.

Lopuksi haluamme painottaa talouden ja politiikan suhteista käydyn julkisen keskustelun tärkeyttä. Reppujulkaisun saama huomio voi vaikuttaa epäolennaiselta tai naispoliitikkoihin kohdistuvalta tavanomaiselta kritiikiltä. Politiikan tutkijoina vaalimme kuitenkin ajatusta avoimesta poliittisesta keskustelusta ja inspiroidumme siitä, miten repusta virinnyt keskustelu heijastelee jatkuvan neuvottelun alaisia sukupuolittuneita politiikan, talouden ja yhteiskunnan suhteita.

FT Heini Kinnunen toimii tutkijana Turun yliopistossa FEMTIE-hankkeessa.

VTM Emma Lamberg toimii tutkijana Turun yliopistossa FEMTIE-hankkeessa.

YTT, dosentti Hanna Ylöstalo toimii sosiologian yliopistonlehtorina Turun yliopistossa ja johtaa FEMTIE-hanketta.

Julkaisu Pääministerin reppu avaa kurkistusikkunan politiikan, sukupuolen ja talouden jännitteisiin suhteisiin ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.