Petteri Orpon hallituksen Kulttuuripoliittisessa selonteossa linjataan, että ”osallisuus kulttuuriin on sivistyksen perusta”. Kuluvalla hallituskaudella julkaistu selonteko on verrattain laaja strategia, jonka tarkoitus on suunnata kulttuuripolitiikkaa 2040-luvulle asti. Siinä on pyritty arvioimaan kulttuuripolitiikkaan tulevina vuosina vaikuttavia keskeisiä kehityskulkuja.

Arvioinnin perusteella kulttuuripolitiikalle asetetaan neljä tavoitetta: kulttuuri muutosvoimana, kulttuurin tekijöiden ja sisältöjen avainasema, kulttuuri jokaisenoikeutena sekä kulttuurin synnyttämä kansainvälinen vaikuttavuus.

Jo tavoitteiden muotoilut välittävät kuvaa selonteosta ylevin sananvalinnoin laadittuna asiakirjana, jonka yhteys konkretiaan jää ohueksi. Eräs ilmentymä tästä on runsas mutta abstrakti osallisuuteen ja osallistumiseen liittyvä puhe. Kulttuuripolitiikalla tavoitellaan osallistumista ja osallisuutta sivistyksen turvaamiseksi ja demokratian vahvistamiseksi.

Kulttuurin saavutettavuus ja kansalaisten mahdollisuudet osallistua kulttuurielämään ovat heikentyneet kuluvalla hallituskaudella. Kulttuurialaan kohdistuvien leikkausten myötä pääsylippujen hinnat ovat nousseet, kulttuurilaitoksia on jouduttu säästösyistä väliaikaisesti sulkemaan ja kulttuurialan työttömyys on kasvanut.

Osallistumisen mahdollisuuksiin vaikuttavat myös muut leikkaukset, kuten sosiaaliturvan heikennykset. Kulttuuripoliittisen selonteon visiosta huolimatta kulttuurin kokeminen on tulevaisuudessa mahdollista yhä harvemmalle, ja erot kulttuuripalveluiden saatavuudessa kasvavat keskustojen ja haja-asutusalueiden välillä entisestään.

Tässä kirjoituksessa tuomme esiin ajankohtaisia kulttuuripolitiikassa tunnistamiamme ristiriitoja kulttuuripoliittisen selonteon tavoitteiden pohjalta. Selonteossa kulttuuri ymmärretään laajasti: sen kuvataan sisältävän ”taiteiden lisäksi perusoikeudet, arvojärjestelmät, perinteet, taidot, tavat ja uskomukset”.

Myös kulttuuripolitiikan määritelmä laajenee niin pitkälle, että se uhkaa menettää erityisyytensä. Selonteon mukaan kulttuuripolitiikka koostuu “monista risteävistä aloista ja aiheista aina kasvusta kestävyyteen, eriytymiskehityksestä hyvinvointiin ja viennistä aluepolitiikkaan”.

Valituilla käsitteillä ja niiden määritelmillä on merkitystä. Kun selonteossa esimerkiksi on valittu puhua “kulttuuri- ja luovista aloista”, korostuu ymmärrys kulttuurista nimenomaan talouden sektorina. Tämä voi olla ristiriidassa selonteon demokraattista osallistumista korostavien tavoitteiden kanssa.

Kulttuuri talouskasvun välineenä ja vientihyödykkeenä

Tavoite kulttuurista muutosvoimana sisältää ajatuksen, että kulttuurilla on potentiaalia, jota voidaan hyödyntää yhteiskunnallisessa muutoksessa. Kulttuurilla onkin kiistatta erityistä voimaa lisätä ymmärrystä todellisuudesta, purkaa ennakkoluuloja, ravistella rakenteita, inspiroida kuvittelemaan vaihtoehtoja ja rohkaista toimimaan toisin.

Toisin sanoen kulttuuri sivistää ja kasvattaa meitä lukuisin tavoin. Tove Jansson kuvaa Vaarallisessa juhannuksessa (1954) teatterin merkitystä osuvasti: “[S]iellä näytetään kaikille millaisia he voisivat olla ja millaisia he tahtoisivat olla vaikka eivät uskalla, ja millaisia he ovat.”

Kulttuuripoliittinen selonteko vaikuttaa tunnistavan tämän erityisominaisuuden puhuessaan kulttuurin “inhimillisen toiminnan muutosvoimasta” kytkien sen hallituksen tärkeimpään talouspoliittiseen tavoitteeseen, kestävään kasvuun. Talouspuhe on viime vuosikymmeninä vakiintunut osaksi kulttuurin ja taiteen arvon ilmaisemista niin kulttuuripolitiikassa kuin muuallakin yhteiskunnassa.

Todellisuudessa sekä nykyisten että tulevien lasten ja nuorten mahdollisuudet nauttia kulttuurista ovat kulttuuripolitiikan seurauksena kaventumassa.

Selonteossa kulttuuri kehystetään inhimillisen muutosvoiman moottoriksi; hyödykkeeksi, jota kuluttamalla voidaan edistää vastuullista talouskasvua ja vahvistaa suomalaisen kulttuurin arvoa kansainvälisesti. Kulttuurin arvo määrittyy näin esimerkiksi sen tuottamien vientitulojen kautta. Kulttuurialan leikkaukset kuitenkin rajoittavat kulttuurivientiä ja kansainvälistymistyötä, ja kulttuurin kuluttamisesta on tehty kuluvalla hallituskaudella entistä haastavampaa ja poissulkevampaa.

Selonteossa painotetaan kulttuurin tulevaisuuskestävyyttä ja kulttuurin siirtämistä tuleville sukupolville. Kulttuuriperinnön elinvoimasta huolehtiminen todetaan edellytykseksi kulttuuripolitiikan tavoitteiden toteutumiselle. Kulttuurin osien turvaaminen tuleville sukupolville on kulttuuriperinnön oikeudellisen suojelun ydintä. Julkisen vallan vastuu kulttuuriperinnöstä on tunnustettu Suomen perustuslaissa ja kansainvälisissä kulttuuriperintösopimuksissa, jotka Suomi on ratifioinut.

Todellisuudessa sekä nykyisten että tulevien lasten ja nuorten mahdollisuudet nauttia kulttuurista ovat kulttuuripolitiikan seurauksena kaventumassa. Selonteossa kulttuuria kuvataan kansalaisten voimavarana, jossa toimiva kulttuurialan infrastruktuuri on edellytys osallisuudelle. Samalla tätä infrastruktuuria rapautetaan monin tavoin.

Emme voi kuluttaa kulttuuria tulevaisuudessa, jos resursseja kasvattaa uutta kulttuurin kokijoiden sukupolvea ei ole. Kulttuuri ei myöskään elä pelkästään sen kuluttajista, vaan tarvitaan myös tekijöitä.

Kulttuurin tekijöiden asema

Kulttuuripoliittisessa selonteossa puhutaan kulttuurin tekijöiden avainasemasta yhtenä kulttuurin tulevaisuutta ja nykytilaa parantavana toimenpiteenä. Kokonaisuudessa taiteen ja luovan työn tekijöiden näkökulmat ovat kuitenkin heikosti esillä, eikä siinä esitetä laajaa näkemystä siitä, miten kulttuurin tekijöiden ja taiteilijoiden asemaa vahvistetaan.

Samaan aikaan, kun luova talous -ajattelusta on tullut yhä yleisempi ja merkittävämpi tapa lähestyä kulttuuria, taiteilijoiden työn arvostus tai työskentelyn mahdollisuudet eivät ole parantuneet. Viimeisimpänä juuri Orpon hallituksen toteuttamat kulttuurileikkaukset ovat heikentäneet taiteilijoiden työskentelymahdollisuuksia.

Selonteko herättää kysymään, kenen ehdoilla ja lähtökohdista luovaa osaamista hyödynnetään.

 Jo ennen leikkauksiakin taiteilijat ovat kokeneet muun muassa toimeentulon riittämättömyyttä sekä yhteiskunnallisen arvostuksen puutetta. Ensiksi mainittuun ongelmaan selonteko tarjoaa ratkaisuksi muun muassa korvaus- ja sosiaaliturvajärjestelmän toimivuuden parantamista ja ansainnan vahvistamista “alusta- ja tekijänoikeustaloudessa”.

Selonteossa toivotaan, että kulttuuri- ja luovien alojen osaaminen olisi laajasti käytössä talouden ja yhteiskunnan eri aloilla. Periaatteessa tällä viestitään alan yleistä arvostusta, mutta selonteko herättää kysymään, kenen ehdoilla ja lähtökohdista luovaa osaamista hyödynnetään.

Selonteon suuret visiot liittyvät kulttuurin välineelliseen kykyyn edistää muiden yhteiskunnan sektoreiden tavoitteita, kuten kriisinkestävyyttä, talouskasvua ja menestystä kansainvälisillä markkinoilla. Saavatko taiteilijat ja luovan työn tekijät kuitenkaan aidosti määritellä, millä tavalla he näiden visioiden toteuttamiseen osallistuvat – jos osallistuvat?

Kulttuuri kaikkien oikeutena

Kulttuurin turvaaminen ”jokaisenoikeutena” nimetään selonteossa yhdeksi pitkän aikavälin kulttuuripoliittiseksi tavoitteeksi. Jokaisenoikeuksilla viitataan vakiintuneesti jokaisen mahdollisuuteen liikkua ja oleskella vapaasti luonnossa. Selonteossa termi siirretään sellaisenaan tarkoittamaan kulttuurin kuulumista kaikille.

Oikeus kulttuuriin muotoillaan siis tavoitteeksi. Samalla huomiotta jää se, että kulttuuri on jo nykyisellään jokaisen oikeus – mutta ei jokaisenoikeus – Suomen ratifioimissa ihmisoikeussopimuksissa. Esimerkiksi oikeus osallistua kulttuurielämään turvataan kaikille taloudellisia, sosiaalisia ja sivistyksellisiä oikeuksia koskevassa sopimuksessa, jonka toteuttamiseen Suomi on sitoutunut. Kulttuuristen oikeuksien ja kulttuuripolitiikan välillä vallitsee riippuvuussuhde: oikeuksien toteutuminen on riippuvaista siitä, millaista kulttuuripolitiikkaa tehdään.

Jokaisenoikeuksilla viitataan vakiintuneesti jokaisen mahdollisuuteen liikkua ja oleskella vapaasti luonnossa. Selonteossa termi siirretään sellaisenaan tarkoittamaan kulttuurin kuulumista kaikille.

Samaan aikaan, kun selonteossa sitoudutaan luomaan ”ratkaisuja, jotka mahdollistavat kulttuurin harrastamisen ja kokemisen siten kuin se itse kullekin tuntuu parhaalta”, perusturvaan tehdyt laajamittaiset leikkaukset tarkoittavat, että yhä useammilla on vaikeuksia selviytyä jokapäiväisen elämän välttämättömistä menoista. Aiemmin toimeentulotuki turvasi viimekädessä ihmisarvoisen elämän edellytykset. Siihen kohdistetut leikkaukset osoittivat, että edes toimeentulotuki ei välttämättä enää takaa riittävää toimeentuloa.

Taloudelliset resurssit ovat usein osallistumisen edellytys. Selonteossa monimuotoista ja saavutettavaa kulttuuria kuvataan jokaiselle kuuluvaksi muun muassa yksilön taloudellisista resursseista riippumatta. Näyttääkin siltä, että kulttuuripoliittista selontekoa on valmisteltu irrallaan muusta yhteiskuntapolitiikasta, mikä heikentää sen vakuuttavuutta ja vaikuttavuutta.

Selonteon ja todellisuuden välinen kuilu

Esiin nostamamme ristiriidat kytkeytyvät kulttuuripolitiikkaa laajempiin kysymyksiin. Ne osoittavat, että kulttuuripolitiikka ei ole muusta yhteiskuntapolitiikasta erillinen osa-alue, vaan vuorovaikutussuhteet ovat monisuuntaisia.

Kulttuuripoliittisen selonteon retoriikassa kulttuuri kuuluu kaikille, mutta käytännössä yhä harvemmille. Osallisuus- ja osallistumispuheesta huolimatta tällä hetkellä harjoitettu yhteiskuntapolitiikka ja kulttuuripolitiikka sen osana pikemminkin sulkevat tiettyjä ryhmiä ulkopuolelle kuin lisäävät heidän osallisuuttaan.

Kulttuuripolitiikka on toteuttamiskelpoista ja vaikuttavaa, jos sitä tehdessä huomioidaan riittävästi sekä yleinen yhteiskunnallinen tilanne että muut yhteiskuntapolitiikan osa-alueet.

Kulttuuripolitiikka on toteuttamiskelpoista ja vaikuttavaa, jos sitä tehdessä huomioidaan riittävästi sekä yleinen yhteiskunnallinen tilanne että muut yhteiskuntapolitiikan osa-alueet. Selonteossa tunnustetaan leikkauksilla olevan vaikutusta kulttuurin toimintakenttään, mutta ne sivuutetaan toteamalla, ettei selontekoa ole laadittu “nykyisen epävarmuuden lähtökohdista”.

Samoin puhe kulttuurista itseisarvona on epäjohdonmukainen välinearvoa korostavien politiikkatoimien kanssa. Lopputuloksena selonteko jää irralliseksi todellisuudesta nakertaen sen uskottavuutta ja sovellettavuutta.

Edellä sanotun tunnistaminen ja ristiriitojen ratkaiseminen ovat edellytyksiä sille, että kulttuuripolitiikka voi saavuttaa osallisuutta ja osallistumista sekä laajemmin sivistystä ja demokratiaa turvaavat tavoitteensa.

HT Iina Järvinen työskentelee tutkijatohtorina Itä-Suomen yliopiston oikeustieteiden laitoksella Strategisen tutkimuksen neuvoston rahoittamassa OBaMa – Osallistumisen esteiden yli -hankkeessa.

OTT Sanna Lehtinen työskentelee tutkijatohtorina Koneen säätiön rahoittamassa Ponte-hankkeessa Helsingin yliopiston oikeustieteellisessä tiedekunnassa.

FT Kaisa Murtoniemi on tutkijatohtori Koneen säätiön rahoittamassa Ponte-hankkeessa. Hän työskentelee Tampereen yliopiston yhteiskuntatieteiden tiedekunnassa.

Arkkitehti Marjaana Sederholm työskentelee väitöskirjatutkijana Koneen säätiön rahoittamassa Ponte-hankkeessa Helsingin yliopiston matemaattis-luonnontieteellisessä tiedekunnassa.

Artikkelin kuvituskuva: Vadim Morozov / Unsplash

Julkaisu Kulttuuripolitiikan lupaukset ja todellisuus talouskurin ajassa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Valtioneuvosto julkaisi huhtikuussa puoliväliriihen kasvutoimet otsikolla ”Suomi kasvun tielle”. Nimensä mukaisesti asiakirjassa listataan toimenpiteitä, joilla voidaan vauhdittaa talouskasvua. Yhtenä kasvutoimista mainitaan koulutustason nostaminen ja korkeakoulutettujen määrän lisääminen. Keinot ovat osittain tuttuja, kuten aloituspaikkojen lisääminen, ja osittain täysin uusia.

Puoliväliriihen linjauksen mukaan luotaisiin uudenlainen tutkinnon suorittamisen väylä, jolla ”mahdollistetaan korkeakoulututkinnon suorittaminen avoimessa yliopistossa ja avoimessa ammattikorkeakoulussa.” Tähän asti avoimen opinnot ovat olleet joko tutkintoon tähtäämättömiä tai niiden avulla on voinut hakeutua tutkinto-opiskelijaksi. Ehdotus tarkoittaa, että koko tutkinnon voisi suorittaa avoimessa korkeakoulussa.

Avoimia korkeakouluopintoja on tarjolla laajasti kautta maan yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen sekä kansanopistojen ja kesäyliopistojen järjestäminä. Avoimet opinnot ovat keino tutustua korkeakoulutukseen, täydentää aiempia opintoja ja kehittää osaamistaan. Keskimääräistä opiskelijavolyymia kuvaava netto-opiskelijamäärä oli avoimissa opinnoissa vuonna 2024 lähes 120 000.

Avoimet korkeakouluopinnot ovat maksullisia, mutta hallituksen suunnitelman mukaan ilman korkeakoulupaikkaa jääneille toisen asteen koulutuksesta valmistuneille tarjottaisiin maksuton 30 opintopisteen opintoseteli avoimeen korkeakouluun. Lisäksi maksusääntelyä vapautettaisiin ”siten, että korkeakoulut voivat paremmin kattaa avoimesta koulutuksesta niille aiheutuvia kustannuksia”.

Toisin sanoen ehdotuksen perusteella Suomessa olisi tulevaisuudessa mahdollisuus suorittaa korkeakoulututkinto saamatta opinto-oikeutta valintakokeella, todistusvalinnalla tai avoimien korkeakouluopintojen kautta. Tutkinnon voisi suorittaa osallistumalla maksullisille kursseille, mitä voi kutsua myös maksulliseksi korkeakoulututkinnoksi. Aihetta voi tarkastella lukuisista eri näkökulmista, ja esimerkiksi resurssien riittävyys on herättänyt keskustelua, sillä samaan aikaan korkeakoulujen perusrahoitusta leikataan. Tässä tekstissä ehdotusta arvioidaan koulutusoikeudellisesta näkökulmasta.

Maksullisuuskeskustelun jatkumolla

Muutama vuosi sitten julkaistussa artikkelissani keskitytään korkeakoulujen lukukausimaksujen oikeudelliseen analysointiin. Tuolloin maksullisuuden aikajanalla oli vuoden 2017 alussa käyttöön otetut lukukausimaksut EU- ja ETA-alueiden ulkopuolelta tuleville opiskelijoille. Niitä toimeenpannessa uumoiltiin, ettei lukukausimaksujen laajentamiselle ole tarvetta. Tilanne on sittemmin muuttunut toiseksi, ja keskustelu lukukausimaksuista on jatkunut. Vuonna 2022 pohdittiin lukukausimaksujen laajentamista kaikille korkeakouluopiskelijoille. Vuonna 2024 toteutettiin EU- ja ETA-alueiden ulkopuolisten opiskelijoiden lukukausimaksujen täyskatteellistaminen.

Maksullisuuteen liittyviä toimenpiteitä on tehty korkeakoulutuksessa lukukausimaksuja laajemminkin. Viime vuonna voimaan tulleilla asetusmuutoksilla (199/2024, 200/2024) avoimien korkeakouluopintojen enimmäishintaa nostettiin 15 eurosta 45 euroon opintopisteeltä yliopistoissa ja ammattikorkeakouluissa. Jo tuolloin esitettiin huoli kansalaisten mahdollisuuksista osallistua avoimeen korkeakouluopetukseen ja edetä korkeakoulutukseen yhdenvertaisesti. Maksusääntelyn vapauttamista voitaneen tulkita siten, että enimmäishintaan on luvassa muutoksia.

Nyt kaavailtava maksullinen korkeakoulututkinto asettuu samalle jatkumolle kuluneiden vuosien keskusteluiden ja muutosten kanssa, sillä ydinajatus on sama: koulutuksen voi hankkia itselleen opiskelemalla maksua vastaan.

Nyt kaavailtava maksullinen korkeakoulututkinto asettuu samalle jatkumolle kuluneiden vuosien keskusteluiden ja muutosten kanssa, sillä ydinajatus on sama: koulutuksen voi hankkia itselleen opiskelemalla maksua vastaan. Mikään sääntely ei suoraan kiellä toteuttamasta ehdotusta. Sitä on kuitenkin tarpeen tarkastella myös oikeudellisesti, erityisesti aiheen perus- ja ihmisoikeuskytkösten vuoksi.

Suomalaista koulutusjärjestelmää ja koulutuksellisia oikeuksia läpileikkaa yhtäläisyyden ajatus. Sillä viitataan yhdenvertaisuuteen, syrjimättömyyteen ja tasa-arvoon koulutuksessa. Koulutus rahoitetaan julkisin varoin, ja julkisella vallalla on velvollisuus huolehtia koulutuksellisten oikeuksien toteutumisesta. Käytännössä yhtäläisyyttä voidaan toteuttaa monenlaisin keinoin, kuten noudattamalla kykyjen ja erityisten tarpeiden mukaisuutta sekä maksuttomuutta. 

Kaventuuko kyvykkyyden vaatimus?

Suomen perustuslaissa turvataan jokaiselle oikeus kouluttautua kykyjen ja erityisten tarpeiden mukaan. Erityiset tarpeet liittyvät yksilöllisiin ominaisuuksiin, jotka aiheuttavat erilaisia kouluttautumisen esteitä. Niiden perusteella yksilö on oikeutettu tukeen, jotta oikeus kouluttautua voisi tosiasiallisesti toteutua. Kyvykkyyttä puolestaan on pidetty keskeisenä ohjenuorana korkeakoulutukseen hakeutuessa. Valintakokeita ja enenevissä määrin myös todistusvalintaa ja avoimen väylää on pidetty seulana sille, että korkeakoulutukseen pääsevät he, joilla on opintoihin riittävät valmiudet ja kyvyt.

Kotimaisella sääntelyllä on tausta Suomea velvoittavissa kansainvälisissä ihmisoikeussopimuksissa, joiden koulutusta koskeville määräyksille lähtökohtana on oikeus opetukseen ja sen yhdenvertainen saavutettavuus. Taloudellisia, sosiaalisia ja sivistyksellisiä oikeuksia koskevan sopimuksen mukaan kyvykkyys on keskeinen arviointikriteeri oikeudessa koulutukseen. Sitä voidaan arvioida esimerkiksi valintakokein tai aiemman opintomenestyksen perusteella. Kyvyt voivat olla joko synnynnäisiä tai hankittuja ominaisuuksia, jotka luovat pohjaa sivistykselliselle kyvykkyydelle.

Kotimaisella sääntelyllä on tausta Suomea velvoittavissa kansainvälisissä ihmisoikeussopimuksissa, joiden koulutusta koskeville määräyksille lähtökohtana on oikeus opetukseen ja sen yhdenvertainen saavutettavuus.

Kyvykkyyden ja yhdenvertaisuuden näkökulmasta ajatus maksuttoman opintosetelin tarjoamisesta ilman korkeakoulupaikkaa jääneille toisen asteen koulutuksesta valmistuneille on niin ikään pulmallinen. Sinänsä se on linjassa koulutustason nostamisen kanssa, mutta toisaalta maksuttoman opintosetelin kohdentaminen kyseiselle ryhmälle voi toimia eriarvoistavana esimerkiksi muiden ikäryhmien tai eri elämänvaiheessa olevien kouluttautumisen kannalta.

Kaikkiaan maksullinen korkeakoulututkinto loisi kyvykkyyden kanssa kilpailevan keinon hankkia korkeakoulututkinto. On selvää, että taloudellinen kyvykkyys ei ole perus- ja ihmisoikeussääntelyn tarkoittamaa sivistyksellistä kyvykkyyttä. Kykyjen mukaisuus koulutuksellisten oikeuksien toteuttajana uhkaa rapautua rinnakkaisen mekanismin myötä.

Maksuttomuus on koulutuksen yhdenvertaisuuden ytimessä

Perustuslaissa turvataan oikeus kouluttautua varattomuuden estämättä. Tämä ohjaa ensinnäkin siihen, että on oltava olemassa jonkinlainen opintotukijärjestelmä. Avoimen korkeakoulun opiskelijat eivät kuitenkaan ole oikeutettuja opintotukeen. Jos avoimessa korkeakoulussa opiskelee työttömänä, sille on varsin tiukat kriteerit. Pääsäännön mukaan päätoimisella opiskelijalla ei ole oikeutta työttömyysetuuteen, kun opinnot tähtäävät tutkinnon suorittamiseen.

Toiseksi perustuslaki ohjaa tulkintaan siitä, että koulutuksen maksuttomuus turvaa yhtäläisellä tavalla oikeutta kouluttautua. Lisäksi esimerkiksi TSS-sopimus velvoittaa tekemään korkeamman opetuksen mahdolliseksi kaikille ”ennen kaikkea ottamalla asteittain käyttöön maksuton opetus”. Opintotukijärjestelmä ja maksuton koulutus yhdessä ovat turvanneet oikeutta kouluttautua yhdenvertaisesti riippumatta taloudellisesta asemasta.

Opintotukijärjestelmä ja maksuton koulutus yhdessä ovat turvanneet oikeutta kouluttautua yhdenvertaisesti riippumatta taloudellisesta asemasta.

Kun maksuttomuus ymmärretään suppeasti, sillä viitataan korkeakoulutukseen osallistumisen maksuttomuuteen. Maksuttomuuden laajassa tulkinnassa kaikki koulutukseen liittyvä, kuten opetusvälineet ja ruokailu, ovat ilmaisia. Laaja tulkinta on käytössä oppivelvollisuuden piiriin kuuluvassa koulutuksessa, kun taas tutkintoon johtavaan korkeakoulutukseen soveltuu maksuttomuuden suppea tulkinta.

Voimassa olevissa yliopistolaissa ja ammattikorkeakoululaissa korkeakoulututkintoon johtava opetus ja valintakokeet säädetään maksuttomiksi. Muusta toiminnasta korkeakoulu saa periä maksuja. Näin sääntely mahdollistaa sen, että esimerkiksi avoimen yliopiston opinnoista saa periä maksuja, sillä ne eivät ole tutkintoon johtavaa opetusta. Samalla se ilmentää tutkintoon johtavan koulutuksen maksuttomuuden periaatetta.

Avoimen korkeakoulun kautta suoritettava maksullinen korkeakoulututkinto ei poistaisi mahdollisuutta hakeutua maksuttomaan koulutukseen. Sen olemassaolo kuitenkin kyseenalaistaisi maksuttomuuden ajatusta hyvin perustavanlaatuisella tavalla, jolla on eittämättä myös syvemmälle käyviä vaikutuksia koulutusjärjestelmään.

Avoimuutta ja yhtäläisyyttä koetellaan

Viime vuosien koulutuspoliittiset keskustelut ja päätökset ovat osoittaneet, että pyrkimyksiä korkeakoulutuksen maksullisuuden laajentamiseksi on olemassa. Niin poliittisessa, hallinnollisessa kuin oikeudellisessa toiminnassa perustana olisi oltava prosessien läpinäkyvyys ja avoimuus.

Puoliväliriihen linjausta on kritisoitu avoimen valmistelun ja julkisen keskustelun puutteesta. Tämä näyttää toisinnolta vuoden 2022 lukukausimaksukeskustelulle, jossa poliittinen ja oikeudellinen kysymys käännettiin virkamiestyönä käsiteltäväksi hallinnolliseksi kysymykseksi.

Maksullisessa korkeakoulututkinnossa ei ole kyse ainoastaan rinnakkaisesta keinosta hankkia tutkinto. Se haastaa yhtäläisyyden ajatusta, jota koulutusoikeudelliset normit ja periaatteet toteuttavat.

Lopulta maksullisessa korkeakoulututkinnossa ei ole kyse ainoastaan rinnakkaisesta keinosta hankkia tutkinto. Se haastaa yhtäläisyyden ajatusta, jota koulutusoikeudelliset normit ja periaatteet toteuttavat. Toisaalta ei voi väittää, että ehdotuksen kaltaisen mekanismin perustaminen olisi kiellettyä. Samaan aikaan perus- ja ihmisoikeusmyönteisen laintulkinnan kannalta sitä ei voi pitää myöskään suositeltavana tai tavoiteltavana.

Koulutuksen maksullisuutta vahvistavilla linjauksilla saatetaan tulla muuttaneeksi järjestelmää, joka on rakennettu jokaisen mahdollisuudelle osallistua koulutukseen omien kykyjen mukaan, taloudellisesta tilanteesta riippumatta. Näin koulutuksesta muotoutuu vähitellen kulutushyödyke, mikä on omiaan luomaan kouluttautumisen esteitä. Siksi jokainen askel maksullisuuden suuntaan on askel ulommas yhdenvertaisuudesta koulutuksessa.

HT Iina Järvinen työskentelee tutkijatohtorina strategisen tutkimuksen neuvoston rahoittamassa OBaMa – Osallistumisen esteiden yli -hankkeessa Itä-Suomen yliopiston oikeustieteiden laitoksella.

Artikkelin kuvituskuva: Landsmann / Unsplash

Julkaisu Tutkinto avoimesta korkeakoulusta – millä hinnalla? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Korkeakoulujen opiskelijavalintoja koskeva keskustelu on typistynyt keskusteluksi kirjoitettavista oppiaineista sekä laudatureista ja niiden puutteesta. Eri oppiaineiden laudaturit ovat eriarvoisia, ja pitkän matematiikan merkitys miltei alalle kuin alalle haettaessa on hallitseva.

Kaikki eivät kuitenkaan valmistu lukiosta. Myös toisen asteen ammatillisen koulutuksen suorittaneilla on yhtäläinen oikeus jatkaa opintojaan korkeakoulussa. Heitä eivät kuitenkaan laudatureita ja pitkää matematiikkaa käsittelevät keskustelut kosketa. Tämä puoli keskustelusta näyttää jäävän kokonaan käymättä.

Opiskelijavalinnan uudistamista perusteltiin mahdollisuuksien tasa-arvolla

Korkeakoulujen opiskelijavalintaa on uudistettu siten, että vuodesta 2020 lähtien todistusvalinta on pääväylä korkeakouluopintoihin. Yli puolet opiskelupaikoista jaetaan todistusvalinnan perusteella. Yliopistoon haettaessa arvioitaviksi tulevat ylioppilastutkinnon arvosanat, ammattikorkeakouluissa ylioppilastutkinnon tai ammatillisen perustutkinnon arvosanat. Todistusvalinnan lisäksi opiskelupaikan voi saada valintakokeen perusteella, ja pieni osa korkeakoulun aloittavista pääsee sisään esimerkiksi avoimen väylän kautta.

Opiskelijavalintauudistusta perusteltiin muun muassa mahdollisuuksien tasa-arvolla – sillä, että kaikilla on yhtäläiset mahdollisuudet päästä opiskelemaan taustasta riippumatta. Opetus- ja kulttuuriministeriö piti valintakoetta aiemmin epäreiluna valintatapana, sillä uusi hakija kilpaili pääsykokeissa myös sellaisten hakijoiden kanssa, joilla on mahdollisesti ollut vuosia aikaa valmistautua valintakokeeseen.

Suomessa toteutettua uudistusta pidettiin monista syistä eriarvoistavana. Uumoiltiin, että ammatillisen tutkinnon suorittaneiden pääsy korkeakouluihin saattaa vaikeutua.

Jo ennen opiskelijavalintauudistusta eurooppalaisia korkeakoulutusjärjestelmiä yhtenäistävässä Bolognan prosessissa oli korostettu sitä, että jokaisella on oltava mahdollisuus päästä korkeakoulutukseen taustasta riippumatta. Euroopan komission antamien suositusten mukaan valintaprosesseissa olisi kiinnitettävä huomiota muun muassa siihen, että hakijoiden potentiaalia arvioidaan monenlaisin menetelmin, esimerkiksi haastatteluin.

Suomessa toteutettua uudistusta pidettiin monista syistä eriarvoistavana. Uumoiltiin, että ammatillisen tutkinnon suorittaneiden pääsy korkeakouluihin saattaa vaikeutua. Seuraavassa kuvaan ensin sitä, miten mahdollisuus korkeakouluopintoihin hahmottuu oikeudellisesti. Tämän jälkeen tarkastelen tosiasiallisia mahdollisuuksia päästä opiskelemaan esimerkin kautta.

Elinikäistä oppimista yhdenvertaisilla koulutusportailla

Suomen perustuslaissa säädetään sivistyksellisistä oikeuksista. Niillä edetään ikään kuin askelmittain siten, että ensimmäiseksi jokaisella on oikeus maksuttomaan perusopetukseen. Tämä on subjektiivinen oikeus. Toisin sanoen oikeus on turvattu jokaiselle. Perusopetuksen jälkeisiä opintoja ei sen sijaan ole turvattu subjektiivisina.

Perustuslain mukaan jokaiselle on kuitenkin turvattava kykyjen ja erityisten tarpeiden mukaan yhtäläinen mahdollisuus myös muuhun kuin perusopetukseen. Tämä tarkoittaa, että perusopetuksen suoritettuaan kukin voi kykyjensä mukaan nousta koulutusaskelmia ylöspäin toiselle asteelle ja edelleen korkeakoulutukseen.

Perustuslain mukaan jokaiselle on turvattava kykyjen ja erityisten tarpeiden mukaan yhtäläinen mahdollisuus myös muuhun kuin perusopetukseen.

Sivistykselliset oikeudet tulevat samalla turvanneeksi elinikäisen oppimisen periaatteen. Se on nostettu kehittämisen kohteeksi kansallisella tasolla, ja sitä on korostettu myös Bolognan prosessissa. Jokaisella on oikeus sivistää itseään läpi elämän, eikä koulutusjärjestelmässä sallita umpiperiä.

Olennaista on huomata yhtäläisyyden vaatimus: oikeus edetä koulutusjärjestelmässä kuuluu kaikille. Yhdenvertaisuuden vaatimuksesta voi poiketa ainoastaan perustellusta ja hyväksyttävästä syystä. Opiskelijavalinnan voi tulkita liittyvän kykyjen mukaisuuteen, mutta se ei silti sulje yhdenvertaisuuskysymyksiä ulkopuolelleen. Kiinnostava kysymys onkin sivistyksellisten oikeuksien yhdenvertaisuus lukiosta valmistuneen ja ammatillisesta koulutuksesta valmistuneen välillä.

Kokista sosionomiksi?

Koulutusjärjestelmään vaikuttaa olevan sisäänkirjoitettuna tarina, jossa ammatillisen koulutuksen suorittanut ei lähtökohtaisesti jatka opintojaan, varsinkaan yliopistossa.

Otetaan esimerkiksi ammatillisesta oppilaitoksesta ravintola- ja catering-alalta keskinkertaisin arvosanoin valmistunut kokki. Hän on kiinnostunut sosiaalialasta, jota pyrkii opiskelemaan korkeakouluun. Kokki ei ole erityisen taitava matemaattisesti, mutta arvelee, ettei se muodostu esteeksi. Oikeudellisesti kouluttautumiselle ei ole esteitä, mutta tosiasiallisesti niitä saattaa olla.

Yliopiston ovet voivat aueta kokille ainoastaan valintakokeen kautta, sillä hänellä ei ole ylioppilastutkintoa eikä hän siten voi tulla valituksi todistusvalinnalla. Siinä missä lukion suorittaneella on mahdollisuus tulla valituksi joko todistusvalinnalla tai valintakokeella, esimerkkimme kokilla on mahdollisuus päästä opiskelemaan ainoastaan valintakokeen kautta.

Oikeudellisesti kouluttautumiselle ei ole esteitä, mutta tosiasiallisesti niitä saattaa olla.

Kokki päättääkin hakea yliopiston sijaan ammattikorkeakouluun opiskelemaan sosiaalialaa, sillä arvelee sisäänpääsymahdollisuuksien olevan paremmat. Hänen arvosanansa eivät riitä sisäänpääsyyn todistusvalinnalla. Kokki osallistuu valintakokeeseen, mutta on hämmentynyt sen matemaattisesta painotuksesta.

Ammattikorkeakoulunkin valintakokeesta peräti 40 prosenttia mittaa matemaattisia ja loogisia taitoja ja 60 prosenttia koostuu opetuskielen, englannin, etiikan ja tunneälytaitojen osuuksista.

Kokki menestyy melko hyvin kaikissa muissa valintakokeen osioissa paitsi matemaattisissa ja loogisissa taidoissa. Hän jää kuitenkin hieman alle pisterajan – ainakaan ensimmäisellä yrittämällä kokki ei päädy sosionomiksi.

Ammattireformin vaikutus valmiuksiin

Kolmisen vuotta sitten voimaan tulleessa ammattireformissa painotettiin osaamisperustaisuuden lisäämistä ammatillisessa koulutuksessa. Reformin seurauksena yleissivistäviä oppiaineita karsittiin ja työelämässä tapahtuvaa oppimista lisättiin.

Kumpikaan edellä mainituista ei tue korkeakouluun hakeutumista. Vaikka ammattikorkeakouluun voikin päästä ammatillisen koulutuksen todistuksella, on huomattava, että todistusten arvosanat eivät ole valtakunnallisesti määriteltyjä. Ne eivät siten ole samalla tavalla vertailukelpoisia keskenään kuin ylioppilastodistuksen arvosanat.

Lukion suorittaneet ovat saaneet harjaannuttaa valintakokeissa tarvittavia valmiuksia kolme vuotta, ammatillisen koulutuksen suorittaneet eivät juuri lainkaan, sillä oppiminen tapahtuu yhä enemmän työpaikoilla.

Valintakoe on samanlainen kaikille ja siitä näkökulmasta yhtäläinen. Ei kuitenkaan ole syytä sivuuttaa sitä seikkaa, että kysymys- ja vastaustekniikat ovat usein samantyyppisiä kuin ylioppilaskirjoituksissa. Lukion suorittaneet ovat saaneet harjaannuttaa valintakokeissa tarvittavia valmiuksia kolme vuotta, ammatillisen koulutuksen suorittaneet eivät juuri lainkaan, sillä oppiminen tapahtuu yhä enemmän työpaikoilla.

Näyttää siltä, että ammatillisen koulutuksen reformi ei ainakaan parantanut ammatillisen koulutuksen saaneiden kykyjä ja valmiuksia hakeutua korkeakouluopintoihin. Näin on siitä huolimatta, että reformissa tavoiteltiin opiskelijoiden nopeaa siirtymistä joko työelämään tai jatko-opintoihin.

Puhe mahdollisuuksien tasa-arvosta johtaa harhaan

Valtioneuvoston keväällä julkaisemassa koulutuspoliittisessa selonteossa asetetaan tavoitteet koulutuksen kehittämiseksi tulevina vuosina. Korkeakoulutuksen tavoitteeksi määritellään koulutus- ja osaamistason nostaminen.

Tämä tarkoittaa muun muassa sujuvaa siirtymistä toiselta asteelta korkeakoulutukseen, tasa-arvon parantamista sekä sitä, että seuraavaan vuosikymmeneen mennessä vähintään puolet ikäluokasta suorittaa korkeakoulututkinnon. Tavoitteet eivät näytä olevan yhdenmukaisia suhteessa ammatillisen koulutuksen suorittaneen mahdollisuuksiin päästä korkeakouluun.

Samaan korkeakoulutukseen hakeutuvat kokit ovat kyllä keskenään suhteellisen yhtäläisessä asemassa, mutta lukiokoulutuksen saaneisiin nähden heikommassa asemassa.

Oikeudellisesti on totta, että ammatillisen koulutuksen saanut voi hakeutua korkeakouluun, eikä tälle sinänsä ole esteitä. Mahdollisuus edetä sivistyksellisten oikeuksien turvaamalla tavalla on olemassa, mutta ammatillisen koulutuksen saaneen tie korkeakouluun voi muodostua mutkikkaammaksi kuin lukiokoulutuksen saaneella.

Voikin väittää, että mahdollisuuksien tasa-arvo on tarua. Samaan korkeakoulutukseen hakeutuvat kokit ovat kyllä keskenään suhteellisen yhtäläisessä asemassa, mutta lukiokoulutuksen saaneisiin nähden heikommassa asemassa. On myös tarpeen kysyä, miten opiskelijavalinta suhteutuu koulutuspoliittisen selonteon tavoitteisiin.

Iina Järvinen on väitöskirjatutkija Tampereen yliopiston johtamisen ja talouden tiedekunnassa. Hän tutkii sivistyksellisiä oikeuksia ja on kiinnostunut oikeuden ja yhteiskunnan suhteesta.

Julkaisu Ammatillisesta koulutuksesta korkeakouluun: totta vai tarua ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Joka vuosi noin 70 prosenttia uusista ylioppilaista ei siirry jatko-opintoihin. Siitä aiheutunut huoli toimi perustana elokuun alussa voimaan tulleen uuden lukiolain säätämiselle.

Opiskelijan näkökulmasta uudistuksen näkyvimpänä muutoksena voidaan pitää laajennettua oikeutta yksilölliseen, henkilökohtaiseen tarpeeseen perustuvaan ohjaukseen.

Uudessa lukiolaissa oikeus ohjaukseen on ulotettu varsinaisten lukiolaisten lisäksi myös opiskeluoikeuden päättäviin, päättäneisiin tai eroamassa oleviin henkilöihin sekä niihin, jotka valmistumisen jälkeen eivät ole saaneet jatko-opiskelupaikkaa.

Uudistuksen tavoitteeksi on asetettu lukiokoulutuksen vetovoiman lisääminen yleissivistävänä, korkeakouluihin jatko-opintokelpoisuuden antavana koulutusmuotona sekä koulutuksen laadun ja oppimistulosten vahvistaminen. Uudistuksella pyritään sujuvoittamaan siirtymistä toisen asteen opinnoista suoraan korkeakouluasteelle ja samalla minimoimaan nuorten mahdollinen syrjäytymisvaara.

Oikeus ohjaukseen on ulotettu varsinaisten lukiolaisten lisäksi opiskeluoikeuden päättäviin, päättäneisiin tai eroamassa oleviin henkilöihin sekä niihin, jotka valmistumisen jälkeen eivät ole saaneet jatko-opiskelupaikkaa.

Keskeiseksi keinoksi näiden tavoitteiden saavuttamiseksi on uudessa lukiolaissa nostettu opiskelijoiden oikea-aikaisen ja yhdenvertaisen opinto-ohjauksen turvaaminen lain tasolla aiempaa laajemmin. Tällaista ohjausta nimitämme tässä kirjoituksessa henkilökohtaistavaksi ohjaukseksi.

Ohjauksen lisäämisen ja opintojen henkilökohtaistamisen taustalla voidaan nähdä tavoite opiskelijoiden ymmärtämisestä yksilöinä, jotka luovat omanlaisensa opintopolun. Samalla sillä tavoitellaan opiskelun henkisen kuormittavuuden kokemuksen vähentämistä ja opiskelijoiden jaksamisen ja hyvinvoinnin vahvistamista. Kun opiskelijat voivat hyvin, saadaan oppimispotentiaali käyttöön ja oppimistulokset paranevat.

Tässä kirjoituksessa tarkastelemme uudessa lukiolaissa säädetyn ohjauksen tarjoamisen taustatavoitteita suhteessa opiskelijoiden yksilöllisyyteen kysymällä, mihin nuoria ohjataan uuden lukiolain avulla.

Tavoitteena opiskelijan oikeuksien vahvistaminen

Lukiolain 25 §:n mukaan opiskelijalla on oikeus saada säännöllisesti opinto-ohjauksen lisäksi tarpeidensa mukaista henkilökohtaista ja muuta opintojen ja jatko-opintoihin hakeutumiseen liittyvää ohjausta. Oikeus ohjaukseen säilyy vuoden lukio-opintojen päättymisen jälkeen silloin, kun opiskelija ei ole saanut jatko-opiskelupaikkaa tutkintoon johtavassa koulutuksessa.

Ohjauksen tarkoituksena on hallituksen esityksen mukaan tukea opintojen eri vaiheessa opiskelijaa ja kehittää hänen valmiuksiaan tehdä sekä koulutusta että tulevaisuuttaan koskevia valintoja ja ratkaisuja.

Hallituksen esityksessä nostetaan myös esille, että henkilökohtaisen ohjauksen vahvistamisella pyritään edistämään niiden opiskelijoiden asemaa, joilla ei välttämättä ole riittäviä valmiuksia suunnitella opintojaan ja tulevaisuuttaan.

Yhtäläinen mahdollisuus muuhun kuin perusopetukseen, henkilön kykyjen ja erityisten tarpeiden mukaan, on turvattu perustuslailla. Nähdäksemme ihanteellisimmillaan uuden lukiolain tavoitteet henkilökohtaistavasta ohjauksesta konkretisoivat tätä perusoikeutta ja turvaavat yksilön sivistyksellisen polun kehittymistä.

Kun jokaisella opiskelijalla on mahdollisuus saada ohjausta omista lähtökohdistaan käsin, voidaan sen katsoa parantavan mahdollisuuksia koulutuksellisen yhdenvertaisuuden tosiasialliselle toteutumiselle. Siten se edistäisi myös tilannekohtaista oikeudenmukaisuutta. Tilannekohtaisella oikeudenmukaisuudella tarkoitamme sitä, että perusoikeuksien turvaamiseksi yksilö saa yksilöllisiä palveluita, jotka auttavat muovaamaan omannäköistä elämänpolkua.

Ohjauksen järjestäjän on tärkeää kyetä huomioimaan riittävästi kunkin opiskelijan henkilökohtaiset tarpeet ja osoittaa herkkyyttä tuen antamiselle.

Ohjaavan tahon näkökulmasta ohjauksen järjestäjän on tärkeää kyetä huomioimaan riittävästi kunkin opiskelijan henkilökohtaiset tarpeet ja osoittaa herkkyyttä tuen antamiselle. Tuki on myös saatava kohdennettua kullekin opiskelijalle oikea-aikaisesti tämän kykyjen ja toiveiden mukaan.

Yksilöllisyyden tunnistaminen ja sen vahvistaminen henkilökohtaistavalla ohjauksella tarkoittaakin käytännössä kunkin opiskelijan kohdalla henkilökohtaista prosessia. Uudessa lukiolaissa vastuu ohjauksen käytännön järjestämisestä, kokonaisuuden suunnittelusta ja toteutuksesta asetetaan opinto-ohjaajille.

Itse ohjausta opinto-ohjaajien ohella tarjoaa jatkossa myös muu opetushenkilöstö, jota kuvataan hallituksen esityksessä korkeasti koulutetuksi ja ammatillisesti päteväksi. Kaiken kaikkiaan henkilökohtaistava ohjaus nähdään lukiokoulutuksen henkilöstön tavoitteellisesti johdettuna yhteisenä työnä.

Rationaalisia lapsia ja yhdenvertaista(vaa) ohjausta?

Lähtökohtaisesti henkilökohtainen ohjaus on tervetullutta niin yksilöiden kuin yhteiskunnan kannalta. Huomiomme kiinnittyi kuitenkin erilaisiin uudistuksen tavoitetta ja toteutusta koskeviin ristiriitoihin, joita nostamme seuraavassa esille.

Ensimmäinen ristiriita liittyy henkilökohtaistavan ohjauksen kohteeseen eli opiskelijoihin. Miten opiskelijat uudessa lukiolaissa ymmärretään?

Yksilön näkökulmasta uudistus koskee paitsi täysi-ikäisiä nuoria aikuisia myös suurta joukkoa opiskelijoita, jotka ovat lukion aloittaessaan pääsääntöisesti alle 18-vuotiaita. YK:n lapsen oikeuksien sopimuksen mukaan alle 18-vuotias henkilö määritellään lapseksi.

Alaikäisiin kohdistuvat erityiset velvoitteet voidaan kuitenkin osiltaan laajentaa kohdistamaan myös 18 ikävuoden ylittäneitä lukio-opiskelijoita. Tämä perustuu lapsen käsitteeseen kytkeytyvän ikärajan kritiikkiin. Se puoltaa lapsuuden käsitteen ulottamista jopa 24 ikävuoteen saakka.

Oli kyse minkä ikäisistä lukiolaisista tahansa, opiskelijoiden itsemääräämisoikeutta ei saa tukahduttaa ohjauksen ja huolenpidon ihanteiden hallitseman poliittisen agendan alle.

Oli kuitenkin kyse minkä ikäisistä lukiolaisista tahansa, opiskelijoiden itsemääräämisoikeutta ei saa tukahduttaa ohjauksen ja huolenpidon ihanteiden hallitseman poliittisen agendan alle.

Hallituksen esityksessä opiskelija kuitenkin ymmärretään käsitteellisesti hyvin rajallisesti. Esityksessä lähdetään siitä, että opiskelija, joka on ainakin lukio-opintojensa alkuvaiheessa pääsääntöisesti lapsi, on samanaikaisesti rationaalinen, tietynlaisen loogisen polun kulkija.

Esityksessä tunnistetaan rajallisesti se, että nuorilla on hyvin monenlaisia tarinoita tavoitteista, toiveista sekä valinnoistaan. Erityisesti koulutuksen järjestämisen näkökulmasta lapsen kehitykseen liittyvät erilaiset tarpeet ja erilailla kehittyvä toimintakyky tulisi huomioida lapsen oikeuksien komitean yleiskommentin mukaisesti. Tällä tarkoitamme sitä, että opiskelemisesta huolimatta nuorella säilyy oikeus elää elämäänsä parhaaksi katsomallaan tavalla.

Toinen tunnistamamme ristiriita kohdistuu siihen, keitä esityksessä kuvattu oikeus oppimisen tukeen tosiasiallisesti hyödyttää. Hallituksen esityksen mukaan uudistuksen tavoitteena on vahvistaa henkilökohtaista ohjausta myös sellaisille opiskelijoille, joilla ei vielä välttämättä ole riittäviä valmiuksia suunnitella opintojaan ja tulevaisuuttaan.

Keitä esityksessä kuvattu oikeus oppimisen tukeen tosiasiallisesti hyödyttää?

Esityksessä ei kuitenkaan nosteta esille sitä, miten näitä henkilökohtaisia valmiuksia konkreettisesti arvioidaan ja miten valmiuksien arviointi on toteutettavissa olemassa olevilla resursseilla.

Lakiesityksen asiantuntijalausunnoissa esitetään perusteltu huoli siitä, miten esimerkiksi kaksikielisten tai vieraskielisten opiskelijoiden kohdalla kuvattu oikeus oppimisen tukeen ja ohjaukseen toteutuvat: voimassa olevaan lukiolakiin ei sisälly sääntelyä opetus- ja kulttuuriministeriön velvollisuudesta turvata lukiokoulutuksen saatavuus alueellisesti tai eri kieliryhmien välillä.

Kolmantena nostamme esiin ristiriidan yhdenvertaisen henkilökohtaistavan ohjauksen tavoitteen ja todellisuuden välillä.  Tällä tarkoitamme sitä, että ohjaukseen kuuluu kaksi osapuolta: ohjausta tarjoava koulun opetushenkilöstö ja ohjausta vastaanottavat opiskelijat.

Molemmat osapuolet näkevät ohjauksen omasta näkökulmastaan. Ohjaavan tahon näkökulmasta keskiössä ovat ohjaajan osaamisen riittävyys sekä ajankäyttö suhteessa opiskelijan toiveisiin ja odotuksiin. Opiskelijan näkökulmasta keskeiseksi nousee tämän kyky tai halu ottaa vastaan tai olla ottamatta vastaan hänelle tarjottua ohjausta.

Hallituksen esityksessä sinänsä hyväksytään, etteivät nämä kahtaalle jakautuvat mahdollisuuden eri ulottuvuudet välttämättä kohtaa vain tiedostamalla, etteivät kaikki hyödynnä ohjausmahdollisuutta.

Tiedostamisen kautta myös tunnistetaan opiskelijoiden keskinäinen erilaisuus ja annetaan opiskelijoille mahdollisuus olla hyödyntämättä heille lailla määriteltyä oikeutta. Toisaalta esityksen tavoitteiden kanssa on ristiriitaista, jos seurauksena on, ettei opiskelija hakeudukaan jatko-opintoihin.

Viimeinen hahmottamamme ristiriita liittyy ohjauksen resursointiin. Jotta ohjaus voitaisiin tosiasiallisesti toteuttaa, se vaatii niin aikaa, rahaa kuin osaamista.

Jotta ohjaus voitaisiin toteuttaa, se vaatii niin aikaa, rahaa kuin osaamista.

Vuosittain lukion aloittaa noin 30 000 opiskelijaa. Lisäksi uusia ylioppilaita, jotka eivät ole päässeet jatko-opintoihin, on ohjauksen piirissä noin 21 000 henkilöä vuodessa. Realistisesti ohjauksen tarpeen voi laskea tästä.

Laskennallisesti kullekin opiskelijalle hallituksen esityksen mukaan annettava ohjauksen määrä tulee lisääntymään 30 minuuttia lukuvuodessa. Se tarkoittaa lukioiden opinto-ohjaajille noin 10 500 vuotuisen työtunnin lisäystä syksystä 2019 eteenpäin.

Lain valmisteluvaiheessa kuitenkin oletettiin, etteivät kaikki ohjaukseen oikeutetut todennäköisesti tule hyödyntämään annettua mahdollisuutta, jolloin aikaa vapautuisi sitä tarvitseville.

Uudistus lisää sekä opettajien että opinto-ohjaajien lakiin perustuvaa velvoitetta tarjota henkilökohtaista ohjausta nuorille. Siinä ei kuitenkaan huomioida vaikutusten kuormittavuutta tai vastuun lisääntymistä opetushenkilöstön kannalta. Koulutuksen järjestäjät velvoitetaan huolehtimaan ohjauksen tarkemmasta toteuttamisesta, mutta järjestäjien valmiuksia ei uudistuksessa varmisteta mitenkään.

Tuen tarvitsemisen tunnistaminen vaatii jo itsessään pedagogista herkkyyttä ja tuen antaminen puolestaan erityisosaamista. Lisäksi opinto-ohjaajille suunnattu vastuu henkilökohtaistavan ohjauksen koordinoinnista tuo opinto-ohjaajille merkittävän lisävastuun. Se vaatii huomioimaan ohjaajien valmiudet ja voimavarat hallita uutta asetettua koordinointivelvoitetta.

Velvollisuutta tulisi myös seurata ja siinä onnistumista mitata. Henkilökohtaistavan ohjauksen järjestäjän näkökulmasta uudistukseen liittyvä vastuun lisääntyminen otetaan kuitenkin itsestäänselvänä velvollisuutena, joka ei tarvitse (asiallisesti resursoitua) seurantaa.

Kun hyödyllisyys jyrää yli henkilökohtaisuuden

Lapsen oikeuksien sopimuksessa ja sen tulkintaa ohjaavissa lapsen oikeuksien komitean yleiskommenteissa korostetaan lapsen roolia aktiivisena toimijana ja oikeuksien haltijana – ei vain ihmiseksi kasvajana tai aikuisten huolen ja vastuun kohteena.

Aktiivinen ja itsenäinen toimijuus korostuu myös uudessa lukiolaissa, jonka lähtökohtana vaikuttaa olevan vilpitön usko jokaiseen lukiolaiseen rationaalisena toimijana ja loogisen polun kulkijana.

Edellä esitetty tavoite henkilökohtaistavasta ohjauksesta on kunnianhimoinen. Jalo ideaali sivistyksellisten oikeuksien ja yhdenvertaisuuden vahvistumisesta ohjauksen keinoin sisältää nimittäin tosiasiallisesti monen suuntaisia toteuttamisen mahdollisuuksia, kuten Vantaan esimerkki lukiolaisille tarjottavista yliopisto-opinnoista osoittaa.

Ohjauksen laajentamista pidetään hallituksen esityksen mukaan avaimena opiskelijoiden yhdenvertaisuuden parantamiseen, vaikka resursseja tai erityisosaamista ohjauksen antamiseen ei välttämättä olekaan. Yhdenkään nuoren oppimispotentiaalia ei haluttaisi hukata, mutta sen toteuttamiseen ei ole olemassa yhtä oikeaa, ennalta määrättyä tapaa.

Yhdenkään nuoren oppimispotentiaalia ei haluttaisi hukata, mutta sen toteuttamiseen ei ole olemassa yhtä oikeaa, ennalta määrättyä tapaa.

Voisiko esittämiemme ristiriitaisuuksien taustalla olla loppujen lopuksi se, että uuden lukiolain tavoite onkin jokin muu kuin mitä hallituksen esitykseen on kirjattu? Uskallamme väittää, että uudistuksen merkittävänä taustavaikuttajana toimii opiskelijoiden yhteiskuntahyödyllisyyden maksimointi.

Väitteemme perustana ovat lukiolakiuudistuksen lisäksi muut viime vuosina tehdyt nuoriin ja nuoriin aikuisiin kohdistuvat uudistukset, kuten esimerkiksi todistusvalinnan suosiminen ja ensikertalaiskiintiöiden käyttöönotto. Näistä jokainen antaa suuntaa siitä, minkälainen yhteiskunnallinen polku on nuorelle lainsäätäjän näkökulmasta hyvä(ksyttävä).

Jos väitettämme peilaa lukiokoulutuksen läpileikkaavaan tavoitteeseen, voidaan nähdä, kuinka opiskelijoita halutaan tukea, jotta heistä kasvaa hyviä, tasapainoisia ja sivistyneitä ihmisiä sekä yhteiskunnan jäseniä. Opiskelijoille halutaan myös antaa tarpeellisia tietoja ja taitoja jatko-opintojen, työelämän, harrastusten sekä persoonallisuuden monipuolisen kehittämisen kannalta.

Uusi lukiolaki ja henkilökohtaistava ohjaus ilmentävät erinomaisesti osaltaan lukiokoulutuksen läpileikkaavaa tavoitetta, mutta ne rajaavat samalla pois tilan nuoren sellaiselta kasvulta ja kehitykseltä, jolla ei ole yhteiskuntahyödyllistä vaikutusta.

Uudistuksessa asettuvatkin lopulta vastakkain tavoite opiskelijan oikeudesta saada henkilökohtaista tukea ja tehdä yksilöllisiä valintoja sekä tavoite yhteiskuntahyödyllisyyttä edistävästä toimijasta, joka täyttäisi mahdollisimman pian tulevaisuuden työelämää ja kansainvälistymistä koskevat vaatimukset.

Nuoren oikeuteen saada henkilökohtaistavaa ohjausta sisältyy oikeus päätökseen olla ottamatta vastaan opinto-ohjausta ja tehdä oman elämänsä kulkuun vaikuttavia ratkaisuja, jotka voivat olla ristiriidassa uudistuksen yhteiskuntahyödyllisyyden tavoitetilan kanssa.

Tätä ei huomioida uudistuksessa lainkaan. Jatko-opintoihin hakeutuminen kuvataan esityksessä itsestään selvänä ”henkilön omien etujen mukaisena” tavoitteena. Lisäksi esityksessä sivuutetaan se tosiseikka, että lukiolaki koskettaa laaja-alaisesti aikuisuuden kynnyksellä olevia henkilöitä, jotka ovat ainakin osittain lukio-opintojen aikana määriteltävä lapsiksi. Lapsen oikeuksien näkökulma ei tule esityksessä lainkaan esille.

Yhteiskuntahyödyllisyyden maksimointiin kytkeytyvä etu ei välttämättä ole yhteismitallinen yksittäisen opiskelijan edun kanssa.

Vaikka lukiolakiin lisätty velvollisuus henkilökohtaistavasta ohjauksen tarjoamisesta on eittämättä tervetullut, on sitä toteuttaessa huomioitava, ettei yhteiskuntahyödyllisyyden maksimointiin kytkeytyvä etu välttämättä ole yhteismitallinen yksittäisen opiskelijan edun kanssa.

Lukiolain uudistamisen yhteydessä on luotava yhtenäiset työkalut, joilla varmistetaan järjestävän tahon kyky tunnistaa opiskelijan todellinen ohjauksen tarve, sekä osoitettava resurssit opinto-ohjaajien ja opettajien tarvitsevien taitojen koulutukseen. Yhteiskuntahyödyllisyyttä ei myöskään voida ymmärtää uudistuksen johtavana tavoitteena, vaan huomio on ennemmin kohdistettava nuoriin yksilöinä.

Iina Järvinen on julkisoikeuden väitöskirjatutkija Tampereen yliopistossa. Saanareetta Virikko on julkisoikeuden väitöskirjatutkija Tampereen yliopistossa. Elina Nieminen on julkisoikeuden yliopisto-opettaja ja väitöskirjatutkija Tampereen yliopistossa. Elina Pekkarinen on julkisoikeuden yliopisto-opettaja ja väitöskirjatutkija Tampereen yliopistossa.

Julkaisu Näkökulmia uuden lukiolain ohjaus­velvoitteeseen ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.