Autto, Janne (2023): Talouskuri tuli Suomeen. Vastapaino. 244 s.

Sosiologian apulaisprofessori Janne Auton toimittama kirja Talouskuri tuli Suomeen pyrkii selvittämään ”miten ja millaisin seurauksin talouskuri otettiin käyttöön Suomessa 2010-luvulla”. Kirja keskittyy siis ajankohtaisiin kysymyksiin ja lähihistoriaan, eli vuoden 2008 globaalin finanssikriisin ja 2010-luvun alun eurokriisin kontekstiin. Talouskuria tarkastellaan eri näkökulmista kahdeksassa luvussa yhteensä 12 kirjoittajan voimin.

Vaikka jotkin talouspoliittiset kommentaattorit ovat esittäneet, että talouskuria ei ole Suomessa edes todella harjoitettu, teos antaa tähän väitteeseen tärkeää perspektiiviä. Esimerkiksi historiantutkija Sami Outisen kirjoittama luku taustoittaa aihetta tarkastelemalla myös suomalaisen talouskurin jatkuvuuksia.

Tutkimusongelman kehystys nojaa erityisesti poliittisen talouden professori Mark Blythin määritelmään talouskurista sekä hänen aihetta käsittelevässä, myös suomennetussa, kirjassaan esittämiin faktoihin ja tulkintoihin. Blythin mukaan talouskuri on ”tietoista deflaatiota, jonka tarkoitus on sopeuttaa talous ja palauttaa kilpailukyky alentamalla palkkoja, hintoja ja julkisia menoja”. Toisin sanoen talouskurilla pyritään julkiseen budjettitasapainoon ja vientiteollisuutta tukevaan palkkamalttiin, usein suhdanteista riippumatta.

Tämän rinnalle teoksessa tuodaan kuitenkin myös määritelmiä, joissa talouskuria pidetään pikemminkin yleisenä mielialana tai elettynä kokemuksena kuin tietynlaisena talouspolitiikkana.

Talouskuria on kritisoitu sosiaalisten tavoitteiden ja jopa ihmisoikeuksien alistamisesta taloudellisille näkökohdille kuten julkisen talouden tasapainolle. Painotus näkyi tulotason heikkenemisenä, köyhyyden lisääntymisenä ja talouskasvun heikkoutena eri puolilla Eurooppaa 2010-luvulla. Kirja asemoituu selkeästi osaksi tätä kritiikkiä ja perustelee näkemyksensä varsin vakuuttavasti.

Talouskuri uusliberaalina politiikkana

Kirjan johdannossa dokumentoidaan tarkasti talouskuriksi määriteltäviä poliittisia päätöksiä 2010-luvun Suomesta. On pysäyttävää nähdä yhteen taulukkoon koottuna, kuinka laaja-alaisesti Jyrki Kataisen, Alexander Stubbin ja Juha Sipilän hallitukset leikkasivat tai jäädyttivät indeksejä muiden muassa kunnilta, koulutuksesta, kansaneläkkeestä, työttömyysturvasta, sairauspäivärahasta ja vammaistuesta. Kun bruttokansantuotekaan ei ole noussut juuri finanssikriisiä edeltänyttä tasoa korkeammaksi, ovat julkisen talouden säästötoimet merkinneet elintason laskua varsinkin sosiaaliturvan varassa eläville.

Talouskuri yhdistetään johdannossa myös uusliberalismiin, eli poliittiseen aatteeseen, jonka mukaan valtion ydintehtäviä ovat omistusoikeuden ja vapaiden markkinoiden tukeminen sekä laajentaminen. Tämän yhteyden avaaminen jää hieman niukaksi, mutta useimmissa kirjan luvuissa talouskuri nähdään keinona viedä valtion tehtäviä uusliberaalien ihanteiden mukaiseen suuntaan. Tällöin markkinoiden rooli yhteiskunnallisena ohjausmekanismina kasvaa ja hyvinvointivaltioon sekä kollektiiviseen työmarkkinasopimiseen suhtaudutaan kriittisesti.

On pysäyttävää nähdä yhteen taulukkoon koottuna, kuinka laaja-alaisesti hallitukset leikkasivat tai jäädyttivät indeksejä muiden muassa kunnilta, koulutuksesta, kansaneläkkeestä, työttömyysturvasta, sairauspäivärahasta ja vammaistuesta.

Tarkemmin uusliberalismia määritellään kirjan yhteenvedossa sekä Outisen kirjoittamassa luvussa, joka tarkastelee talouskurin pitkää historiaa Suomessa 1800-luvulta 2000-luvun alkuun. Outisen mukaan Suomessa on aina ollut kamreerimainen, budjettialijäämiä välttelevä ote talouspolitiikkaan. Keynesiläinen suhdannepolitiikka, joka tarkoittaa valtion tekemää velkaelvytystä talouden laskusuhdanteessa ja ylijäämien kasvattamista noususuhdanteessa, ei lyönyt meillä läpi.

Päinvastoin 1970-luvulta alkaen vallalle pääsivät osin kansainvälisten vaikutteiden myötä uusliberaalit ajatukset markkinoiden – erityisesti finanssimarkkinoiden – vapaudesta, julkisten menojen, palkkatason ja inflaation hillitsemisestä sekä näiden takaamasta kilpailukyvystä.

Monet uusista linjauksista, kuten finanssimarkkinoiden vapauttaminen ja työttömyyden kasvun sietäminen, toki esitettiin pienelle maalle välttämättöminä eikä niinkään ideologisesti toivottavina. Lopputuloksena oli joka tapauksessa valtion ohjausvallan heikkeneminen ja talouspolitiikan alistaminen ”markkinakuriin”, jossa esimerkiksi korkotaso riippui kansainvälisen pääoman liikkeistä – varsinkin, kun prioriteettina oli myös valuutan arvon pitäminen vakaana. Markkinoiden on koettu vaativan julkisten menojen leikkauksia ja palkkamalttia sekä vieroksuvan devalvaatiota, eli yhden valuutan vaihtoarvon alentamista suhteessa muihin, veronkorotuksia ja vahvaa työmarkkinoiden sääntelyä.

Kurin kielelliset ja materiaaliset ulottuvuudet

Kirja keskittyy paljolti talouskuriin liittyviin puhe-ja ajattelutapoihin: Janne Autto ja Jukka Törrönen analysoivat luvussaan Sipilän hallituksen talouskuripäätöksiä, niiden perustelua ja vastustusta varsinkin eduskuntakeskusteluissa. Christer Lindholm tarkastelee joitakin talouskuriretoriikan yleisiä virheoletuksia ja -päätelmiä, varsinkin valtion rinnastamista kotitalouteen. Timo Harjuniemi taas osoittaa, miten talousmedia tuki kuripolitiikkaa toistamalla eliitin kertomusta toimien välttämättömyydestä ja vaihtoehdottomuudesta.

Nämä luvut tuovat hyvin esiin, miten talouskeskustelu pyörii erilaisten pinttyneiden uskomusten, tarinoiden ja moraalinäkökohtien eikä tutkitun tiedon ympärillä. Näkökulmasta riippuen hyvinvointivaltio joko pelastuu tai tuhoutuu talouskurin myötä, säästötoimet ovat väistämätön rangaistus väitetystä holtittomasta taloudenpidosta ja tuleville sukupolville koituva lasku olisi aina kipeämpi kuin nykyhetken lasten kokema köyhyys.

Talouskeskustelu pyörii erilaisten pinttyneiden uskomusten, tarinoiden ja moraalinäkökohtien eikä tutkitun tiedon ympärillä.

Julkisen keskustelun lisäksi osassa luvuista tarkastellaan talouskurin reaalisia vaikutuksia. Johdanto alkaa puhuttelevilla esimerkeillä Britannian ja Kreikan köyhyysongelmista ja jopa itsemurhien lisääntymisestä, jotka näyttävät olleen talouskurin eli julkisten menojen leikkausten seurausta.

Anna Elomäki, Hanna Ylöstalo ja Johanna Kantola käsittelevät talouskuria sukupuolten tasa-arvon näkökulmasta. Naisvaltaisten julkisten hoivapalveluiden leikkaukset ovat johtaneet toimeentulon heikkenemiseen ja hoivatyön siirtymiseen naisten tekemäksi palkattomaksi työksi. Marja Lindberg ja Mikael Nygård puolestaan tarkastelevat sosiaaliturvan ja päivähoito-oikeuden leikkauksien vaikutuksia lapsiperheisiin erityisesti haastatteluaineiston avulla.

Tero Toivanen, Paavo Järvensivu ja Ville Lähde arvioivat, että talouskuri on hidastanut ilmastonmuutoksen ja ympäristökriisien hillintää Suomessa ja Euroopassa. He esittävät talouskurin ja kilpailuvaltiomallin vaihtoehdoksi ekologista jälleenrakennusta tukevan siirtymäpolitiikan, jossa valtio voi ottaa aktiivisemman roolin finanssi- ja teollisuuspolitiikassa uuden teknologian kehittämiseksi ja ympäristötavoitteiden saavuttamiseksi.

Syiden ja seurausten analyysi jää ohueksi

Talouskuri tuli Suomeen on nimensä mukaisesti kelpo kuvaus siitä, miten säästö- ja leikkauspolitiikkaa on Suomessa harjoitettu. Kirjalta jää kuitenkin kaipaamaan syvällisempää kuvaa tutkimusongelman toisesta puolesta eli talouskurin seurauksista. Sen valottamiseksi olisi tarvittu tarkempaa tilastotiedon tarkastelua ja syy-seuraussuhteisiin pureutuvaa empiiristä analyysia – tai vähintään lisää viittauksia tällaisiin tutkimuksiin.

Jonkin verran näitä toki on, varsinkin johdannossa ja sukupuolten tasa-arvoa käsittelevässä luvussa. Myös lapsiperheiden haastatteluista paljastuva ”eletty talouskuri” on tärkeä ja usein syrjään jäävä näkökulma. Ilman niin sanottua kovaa tilastodataa talouskurin kannattajat ovat kuitenkin tunnetusti kärkkäitä kyseenalaistamaan, oliko kuri todella olennainen syy köyhyyden ja eriarvoisuuden lisääntymiselle tai talouskasvun heikkoudelle.

Kaikkiin relevantteihin tutkimuskysymyksiin ei toki ole mahdollista löytää empiirisen talous- ja yhteiskuntatieteen suosimia ”luonnollisia kokeita” tai muita kokeellisia tutkimusasetelmia, joissa tutkittava muuttuja voitaisiin luotettavasti eristää muista ilmiöön vaikuttavista tekijöistä. Perusteltuja oletuksia vaikutuksista voidaan kuitenkin esittää myös ilman niitä.

Pelkkä ajallinen yhteys ihmisten toimeentulon leikkausten sekä köyhyyden ja itsemurhien lisääntymisen välillä antaa jo aiheen olettaa jonkinlaisen vaikutuksen, koska uskottavia vaihtoehtoisia selittäjiä on vaikea löytää. Politiikkaa tehdessä ei kannata jäädä odottamaan ehdotonta varmuutta, vaan on toimittava todennäköisyyksien pohjalta – etenkin jos vaakakupissa on inhimillinen kärsimys ja hätä.

Vaikka talouskurin kielteiset vaikutukset tunnustettaisiin, sen kannattajat esittävät kurin yleensä olevan välttämätöntä tai vähintään tuottavan pitkällä aikavälillä enemmän myönteisiä kuin kielteisiä vaikutuksia. Nämä poliittisessa keskustelussa loputtomasti kiertävät ja uusiutuvat uskomukset ovatkin jälleen kirjan ydinmateriaalia. Niiden empiirinen perusta on heikko, mutta sillä ei lopulta ole juurikaan väliä, koska uskomukset ovat keskeisiä elementtejä sitkeissä ja laajasti jaetuissa ideologioissa ja maailmankuvissa.

On kuviteltava muutakin kuin talouskuria

Autto ja Törrönen viittaavat taloutta tulkitseviin ajatuskokonaisuuksiin käsitteellä ”kuvitellut taloudet” ja peräänkuuluttavat kykyä kuvitella myös muunlaisia kuin julkisessa – tai tieteellisessä – keskustelussa kaikkein yleisimmin esiintyviä talouksia. Sama painotus on kirjan yhteenvedossa, jossa muistutetaan, että talous on poliittista ja kiistanalaista.

Kirjassa käsitelty ekologinen jälleenrakennus on yksi varteenotettavimmista uusista näkökulmista. Se on jo ottamassa paikkaansa poliittisessa keskustelussa ja haastamassa talouskuria sekä markkinoiden käsitettyä ylivoimaisuutta yhteiskunnallisten ongelmien ratkaisussa valtiojohtoisemmalla teollisuus- ja innovaatiopolitiikalla. Tähän toisen maailmansodan jälkeisiltä vuosikymmeniltä tuttuun suuntaan länsimaita työntää myös tutkimusten mukaan geopoliittisten jännitteiden ja suurvaltakilpailun kiristyminen.

Kirjassa käsitelty ekologinen jälleenrakennus on yksi varteenotettavimmista uusista näkökulmista. Se on jo ottamassa paikkaansa poliittisessa keskustelussa.

Suomalaisessa politiikassa talouskurin eetos kuitenkin pitää pintansa maailman muuttumisesta riippumatta, mistä kesällä 2023 tulevan hallituksemme todennäköinen kokoonpano on ilmeinen esimerkki. Vanhoihin ajatusluutumiin palaaminen pandemian, Venäjän hyökkäyssodan ja ympäristökriisin kokemuksista huolimatta saattaa tulevina vuosina heikentää talouden kasvun ja uudistumisen edellytyksiä yhtä vakavasti kuin 2010-luvulla. Tämän skenaarion välttämiseksi Auton ja kumppanien kirjan kaltaiset kriittiset ulostulot ovat aina paikallaan.

VTT Ilkka Kärrylä työskentelee tutkijatohtorina Helsingin yliopiston Pohjoismaiden tutkimuksen keskuksessa.

Artikkelikuva: lil_foot_ / Pixabay

Julkaisu Kirja-arvio: Talouskurista, sen seurauksista ja vaihtoehdoista ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Viime vuonna tuli kuluneeksi 100 vuotta kirjailija Väinö Linnan syntymästä ja 60 vuotta Täällä Pohjantähden alla -trilogian toisen osan ilmestymisestä. Merkkivuoden kunniaksi Linnan suomalaiseen kulttuuriin jättämästä perinnöstä kirjoitettiin jälleen palstametreittäin analyysejä, mutta joukkoon mahtunee vielä yhden yhteiskuntahistorioitsijan vaikutelma.

Tarkastelen tässä vapaamuotoisessa esseessä, miten Linna kuvaa suomalaista yhteiskuntaa ja sen kehitystä Täällä Pohjantähden alla -trilogiassa. Monet teossarjan yhteiskunnallisista teemoista, kuten luokkaerot ja poliittinen polarisaatio, ovat ajattomia ja nykyäänkin erittäin polttavia. Linna tarjoaa yhden näkökulman siihen, miten Suomi nousi sisällissodan raakuuksista vakaaksi hyvinvointivaltioksi.

Rajoitetusta näkökulmastaan huolimatta Linnan teos saattaa tavoittaa myös jotakin yleistä suomalaisten syistä lähteä mukaan työväenliikkeeseen ja lopulta jopa sisällissotaan.

Historiantutkijoiden perinteisin kritiikki Pohjantähti-trilogialle on ollut, että sen kuvaamat torpparit eli vuokraviljelijät eivät olleet sisällissodassa merkittävä ryhmä. Torpparikysymys oli ratkeamassa muutenkin, ja torppareita taisteli niin punaisten kuin valkoisten puolella. Nykylukija kiinnittää huomiota myös teoksen naishahmoihin, jotka jäävät selvästi miehiä ohuemmiksi ja ovat useimmiten sidottu tiukasti kodin piiriin.

Linnan teosta ei kannatakaan lukea edustavana kuvauksena suomalaisesta yhteiskuntahistoriasta vaan aikaansa sidottuna subjektiivisena kaunokirjallisena työnä. Rajoitetusta näkökulmastaan huolimatta se saattaa kuitenkin tavoittaa myös jotakin yleistä suomalaisten syistä lähteä mukaan työväenliikkeeseen ja lopulta jopa sisällissotaan.

Kollektiivinen toiminta yhteiskunnan muutosvoimana

Täällä Pohjantähden alla on huolellisesti rakennettu historiallinen eepos, jossa Suomen historian käännekohdat 1880-luvulta 1950-luvulle kuvataan pienen Pentinkulman kyläyhteisön näkökulmasta. Miljöö perustuu vahvasti Linnan kotipitäjään Urjalaan.

Kirjailija pyörittää taitavasti suurta joukkoa henkilöhahmoja, jotka kattavat kylän kaikki yhteiskuntaluokat torppareista ja muonamiehistä talollisiin ja sahanomistajiin. Vaikka kerronta painottuu vahvasti yhteisön vähäväkisiin, Linna hahmottaa syvällisesti myös yläluokan mielenmaisemaa erityisesti kirkkoherra Lauri Salpakarin ja hänen perheensä kautta.

Niin teoksen kaikkitietävä kertoja kuin yksittäiset henkilöhahmot ilmentävät vahvaa luokkatietoisuutta. 1800- ja 1900-lukujen taitteen hämäläisellä maaseudulla ihmiset tiedostavat paikkansa hierarkiassa: toiset omistavat pellot ja metsät, toiset vaihtavat omaa työtään muonaan tai maankäyttöoikeuteen.

Niin teoksen kaikkitietävä kertoja kuin yksittäiset henkilöhahmot ilmentävät vahvaa luokkatietoisuutta.

Rajatapauksia toki löytyy, sillä pienen talon omistaja ei korkeammasta statuksestaan huolimatta välttämättä elä yhtään sen leveämmin kuin suuren torpan viljelijä. Myös luokkanousu on mahdollista, kuten pappilan rengistä torppariksi teoksen alussa kohoava Koskelan Jussi omalla sinnikkyydellään osoittaa.

Linnan kertomuksessa yksilön sinnikkyys näyttäytyy kuitenkin rajallisena luokkanousun moottorina. Laajempi muutos on mahdollinen ennen kaikkea kollektiivisen yhteiskunnallisen kamppailun vuoksi  ja on tietoisen rakenteiden muuttamisen tulosta.

Teoksessa kuvataan tarkasti työväenliikkeen mobilisoitumista ja vaatimuksia torpparien vapautuksesta, kahdeksan tunnin työpäivästä sekä yleisestä ja yhtäläisestä äänioikeudesta. Ilman tätä kamppailua Jussin poika Akseli ei välttämättä voisi lopulta lunastaa torppaa omakseen eikä toinen torpparin poika Janne Kivivuori nousta kunnallispoliittiseksi vaikuttajaksi omaisuutensa turvin valtaa käyttäneiden isäntien ja patruunoiden joukkoon ja lopulta kansanedustajaksi asti.

Kohoavien odotusten ruokkima tyytymättömyys

Linna kuvaa osuvasti luokkanousun ihmisissä aiheuttamaa muutosta ja kohoavia odotuksia. Dynamiikan ennustaa jo työväenliikkeen varhainen agitaattori Eetu Salin saapuessaan Pentinkulmalle puhumaan 1900-luvun alussa. Hänen mielestään työväenliikkeen ei kannata laskea torppareiden varaan, koska näiden intressit luokkataisteluun haihtuvat sillä hetkellä, kun he saavat lunastettua torppansa itselleen.

Ennustus porvarillistumisesta tuntuukin toteutuvan yksilötasolla, sillä torppansa lunastanut Akseli Koskela muuttuu tarinan edetessä vakaumuksellisesta sosialistista selvästi individualistisemmaksi ja epäpoliittisemmaksi.

Muutos ei kuitenkaan palaudu pelkkään luokka-asemaan, sillä sisällissodassa punaisten komppaniapäällikkönä palvellut Akseli on selvinnyt vankileiriltä vain hyvällä onnella. Hän kokee tulleensa Venäjälle paenneiden punaisten johtajien hylkäämäksi ja kääntää ymmärrettävästi katseensa omaan ja perheensä hyvinvointiin, vaikka yhä puhuukin porvareista ja näiden metkuista toisinaan hammasta purren.

Selvemmin luokkanousun mukana kohonneet odotukset näkyvät kirjan lopussa Akselin pojassa Juhanissa, joka on voinut ostaa jo traktorin tilansa töitä helpottamaan. Juhani perustelee hankintaansa sillä, että työvoiman palkkaaminen tulisi liian kalliiksi.

Talollisenkin leipä tuntuu kapealta, koska vertailukohta on lähinnä omassa välittömässä kokemuksessa.

Tähän Janne Kivivuori toteaa, että poika puhuu kuin proletaari, vaikka istuu vankan talon pöydän päässä. ”Aikoinaan tuommoista miestä tässä kylässä pidettiin sortajana… Ja taitaa joku pitää nytkin… Niin, niin. Päivä on tehnyt kierroksensa”.

Yhdessä sukupolvessa sorretusta on siis tullut sortaja, vaikka Juhani ei varmasti itse kuvausta hyväksyisikään. Hänen ei tarvitse käydä pappilan pelloilla taksvärkissä kuten isänsä, mutta talollisenkin leipä tuntuu kapealta, koska vertailukohta on lähinnä omassa välittömässä kokemuksessa.

Samanlainen suhteellisen kurjuuden kokemus toimii ensimmäisessä kirjassa oikeutuksena sille, että kolmasosa Koskelan torpan maista palautetaan osaksi pappilaa. Kirkkoherran rouvan mielestä pappila ei tuota tarpeeksi, ei ainakaan niin hyvin, että se elättäisi sellaisen määrän palvelusväkeä, johon on totuttu.

Perheen lasten koulutuskin näyttää jo olevan uhattuna, kun taas Koskelan torpan vuokra on sovittu maltilliseksi ja siellä näytetään elelevän varsin mukavasti – pitkälti suon pelloksi raivanneen Jussin ahkeruuden ansiosta. Paikkansa tunteva vuokralainen ei voi kuin hiljaisesti hyväksyä maiden luovutuksen, mutta epäoikeudenmukaiseksi koettu päätös jättää kaunan kytemään erityisesti Akseli Koskelan sisimpään.

Ristiriidat kärjistyvät sodaksi

Täällä Pohjantähden alla -trilogian tunnetuin osa on sisällissodan ja vankileirin kuvaus. Punaisten toimintaa ymmärtävä näkökulma oli poikkeuksellinen 1960-luvun alussa, jota hallitsi valkoisen Suomen historiankirjoitus.

Linna ei puolustele väkivaltaista vallankumousyritystä, vaikka ymmärtääkin siihen osallistuneita yksilöitä. Hänen päähenkilönsä luovivat parhaansa mukaan suurempien voimien käynnistämissä tapahtumissa. Moni kokee osallistuvansa oikeutettuun kansannousuun, mutta osa vastustaa Janne Kivivuoren ja räätäli Aadolf Halmeen tavoin aktiivisesti aseisiin tarttumista.

Linnan kertomuksessa punaisten ja valkoisten molemminpuolinen epäluulo sekä henkilökohtaiset katkeruudet yhdistettynä Venäjän vallankumouksen aiheuttamaan valtatyhjiöön johtavat lopulta sisällissotaan. Työväkeä kalvavat hitaasti edenneet poliittiset uudistukset, elintarvikepula ja eduskunnan hajottaminen. Isäntiä häiritsevät lakkoilu ja vastarinta. Eliitti on pettynyt kansaan, joka ei kaikilta osin vastannutkaan sen romanttista ihannetta Jussi Koskelan kaltaisesta nöyrästä ja osaansa tyytyvästä puurtajasta.

Punaisten toimintaa ymmärtävä näkökulma oli poikkeuksellinen 1960-luvun alussa, jota hallitsi valkoisen Suomen historiankirjoitus.

Kun huhut molempien osapuolien varustautumisesta ja suunnitelmista kiihtyvät, päättävät punaiset aloittaa kapinan. Päätös tehdään kaukana Helsingissä, ja paikallisesti se perustellaan lähinnä ennaltaehkäisevänä iskuna porvaristoa vastaan.

Vastustajien demonisointi ja suoranainen disinformaatio rehottivat vuosien 1917 ja 1918 vaihteessa niin punaisten kuin valkoistenkin keskuudessa, eikä rivikansalaisen välttämättä ollut mahdollista muodostaa kovin objektiivista kokonaiskuvaa tilanteesta. Lopulta rintamallekin lähdetään, koska käsky käy ja koska ei voida olla varmoja, että vastapuoli antaisi kapinoitsijoille armoa.

Linna esittää punaisen ja valkoisen terrorin sekä sodan jälkeiset vankileirit hyvin epäsuotuisassa valossa. Teoksen punaiset päähenkilöt eivät kuitenkaan yhtä poikkeusta lukuun ottamatta syyllisty terroriin. Kuten vallankumouksen aloittamisen, senkin valtuuttavat kaukaiset esikunnat ja toimeenpanevat pääosin tuntemattomat vierailijat.

Linna viestii, että vaikka kapina laillista hallitusta vastaan olikin väärin, olivat voittajien toimeenpanemat rangaistukset laittomia ja täysin ylimitoitettuja.

Sodan jälkeistä valkoista terroria puolestaan motivoi kosto rahvaan kapinasta. Siitä joutuvat kärsimään tapahtumien virtaan tempautuneet yksilöt, jotka eivät pahimpiin rikoksiin osallistuneet. Pitäjän nokkamiehistä koostuva kenttäoikeus tuomitsee ammuttaviksi niin pasifisti Halmeen kuin Aku ja Aleksi Koskelankin – veljensä Akselin sijaiskärsijöinä.

Linna viestii, että vaikka kapina laillista hallitusta vastaan olikin väärin, olivat voittajien toimeenpanemat rangaistukset laittomia ja täysin ylimitoitettuja. Tämäkin näkemys oli ennen kirjan julkaisua jäänyt Suomessa pimentoon.

Vaurastuminen eheyttää kansakuntaa

Kansakunnan polarisaatio ei suinkaan pääty sisällissotaan, vaan kolmannessa kirjassa Linna kuvaa itsenäisen Suomen vaikeaa alkutaivalta kommunismin ja oikeistoradikalismin välissä. Keskeiseksi hahmoksi nousee heimoaatetta ja myöhemmin Lapuanliikettä ihannoiva kansakoulunopettaja Pentti Rautajärvi, joka laittaa oppilaansa pänttäämään valkoista historiatulkintaa ja osallistuu maltillisen sosialidemokraatin Janne Kivivuoren muilutukseen ja pahoinpitelyyn.

Kylän oikeistopiirit ovat pettyneet maltillisten porvarien kuten presidentti K.J. Ståhlbergin punaisia ymmärtävään kansakunnan eheytyspolitiikkaan. Kirkkoherran poika, jääkäriupseeri Ilmari Salpakari manaa kansanvallan surkeutta ja kaipaa vahvaa esivaltaa, joka täydellistäisi Suomen itsenäisyyden ja piirtäisi rajat Ääniselle asti. Kun Mäntsälässä puhkeaa kapina, lapualaismieliset ovat jo matkalla tapahtumapaikalle, mutta presidentti Svinhufvudin radiopuhe päättää liikekannallepanon lyhyeen.

Sodassa pienet ihmiset ovat jälleen suurempien voimien vietävissä. Sen rattaat jauhavat murskaksi monta elämää kyselemättä, ovatko nämä lähtöisin talosta vai torpasta.

Pohjantähti-trilogia ei alleviivaa mitään yhtä syytä kansakunnan eheytymiselle sisällissodan ja oikeistoradikalismin vuosien jälkeen, mutta viittaa muutamiin tavanomaisiin selityksiin. Viimeistään talvi- ja jatkosota saavat pentinkulmalaisetkin jättämään poliittiset intohimot syrjään ja yhdistymään yhteistä vihollista vastaan. Sodassa pienet ihmiset ovat jälleen suurempien voimien vietävissä. Sen rattaat jauhavat murskaksi monta elämää kyselemättä, ovatko nämä lähtöisin talosta vai torpasta.

Itsenäisyys säilyy pienen kansan uhrausten kautta, ja sodan jälkeen kylän elämänmenoa määrittänyt kartanokin lohkotaan asutustiloiksi. Viime kädessä eheytymisen mahdollistaakin se elintason nousu ja maanomistuksen demokratisoituminen, jonka puolesta valtaosa tarinaa on taisteltu.

Kun suurin huoli on enää ihmistyövoiman kalleus traktoriin verrattuna, ei syytä vastakkainasetteluun ole kuin ehkä niillä, jotka ovat edelleen riippuvaisia työvoimansa vaihtelevasta kysynnästä. Eheytyminen on siis lopulta suhteellista eivätkä luokkaerot katoa, vaikka kaikkien elintaso kohoaa.

Luokat ja ristiriidat muuttavat muotoaan

Täällä Pohjantähden alla panee miettimään yhteiskuntaluokkia omassa ajassamme, josta niiden toisinaan väitetään kadonneen. Edelleen on silti hahmotettavissa Linnan elävästi kuvaama jako omistajiin, jotka eivät ole riippuvaisia työnsä myymisestä, niihin, joiden työlle on aina kysyntää sekä töitään hitaammin ja heikommalla laadulla puurtaviin, joiden elanto riippuu usein tilapäistöistä, lähiyhteisön hyvästä tahdosta ja julkisen vallan avustuksista.

Suuri kysymys niin Pohjantähdessä kuin nykyajassa on, miten mahdollistetaan rauhanomainen rinnakkaiselo ja kanavoidaan ristiriidat rakentavaksi politiikaksi, kun ihmisten tavoitteet, kyvyt ja mahdollisuudet ovat niin erilaisia. 1900-luvulla tämä edellytti omistavan luokan luopumista joistakin poliittisista ja taloudellisista etuoikeuksistaan. Nykyajassa vastaavia reseptejä tarvitaan uusien ilmiöiden kuten ilmastonmuutoksen ja ylirajaisen liikkuvuuden tuottamien ristiriitojen ratkaisemiseksi.

VTT Ilkka Kärrylä on historiantutkija, joka työskentelee Helsingin yliopiston Pohjoismaiden tutkimuksen keskuksessa.

Julkaisu Yhteiskuntaluokat ja ristiriidat Pohjantähden alla ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Suomalaiset työnantajajärjestöt ovat vaatineet paikallista sopimista työehdoista viimeiset nelisenkymmentä vuotta ja porvaripuolueet lähes yhtä pitkään. Vuonna 2015 Juha Sipilän hallitus otti paikallisen sopimisen lisäämisen näkyvästi tavoitteekseen pystymättä kuitenkaan merkittävästi edistämään asiaa.

Saman vuoden lopulla Elinkeinoelämän Keskusliitto muutti sääntöjään niin, ettei se seuraavan kevään jälkeen voisi enää toimia keskitettyjen työmarkkinasopimusten osapuolena. Vuoden 2016 kiky-sopimus jäi siten tällä erää viimeiseksi kaikkien toimialojen palkkoja ja työehtoja sääteleväksi kolmikantasopimukseksi.

Tuoreimpana siirtona kohti paikallista sopimista Metsäteollisuuden keskusjärjestö ilmoitti lokakuussa lopettavansa toimialakohtaisten työehtosopimusten (TES) tekemisen. Jatkossa metsäteollisuudessa sovitaan siis palkoista ja työehdoista yritys- tai tehdaskohtaisesti, mutta työntekijäpuolella Paperiliitto jatkaa paperityöntekijöiden edustajana ja vaatimusten koordinoijana kuten tähänkin asti.

Näkemykset paikallisesta sopimisesta ovat vaihdelleet paljon toimijasta ja ajankohdasta riippuen.

Paikallisen sopimisen kannattajat uskovat sen parantavan merkittävästi tuottavuutta, kilpailukykyä ja työllisyyttä. Usein jää kuitenkin hämäräksi, mitä käsitteellä oikeastaan tarkoitetaan ja mistä konkreettisista asioista pitäisi voida sopia nykyistä vapaammin paikallisesti. Näkemykset ovatkin vaihdelleet paljon toimijasta ja ajankohdasta riippuen.

Työnantajat ovat usein kaivanneet mahdollisuutta ”toisin sopimiseen” työehtosopimusten normeista poiketen ja jopa niitä heikentäen. Ay-liike taas on peräänkuuluttanut tasavertaista sopimista, jossa työnantaja ei voisi tehdä päätöksiä ilman työntekijäpuolen hyväksyntää, sekä tämän periaatteen laajentamista useampiin työnantajan työnjohto-oikeuden piiriin kuuluviin asioihin.

Paikallisesti sovitaan jo monista asioista

Paikallisen sopimisen nykytila jää julkisuudessa toisinaan pimentoon. On hyvä muistaa, että 1990-luvulta lähtien monien alojen työehtosopimuksiin ja työaikalakiin on kirjattu laajoja paikallisen sopimisen mahdollisuuksia. Sopiminen työajoista, lomista ja vapaista onnistuu joustavasti siten, että töitä tehdään silloin kun niitä on, ja hiljaisempina aikoina ollaan vapaalla. Eurooppalaisessa vertailussa Suomen työajat ovat joustavimmasta päästä.

Myös palkkausjärjestelmistä ja palkan määräytymisperusteista voidaan monilla aloilla sopia paikallisesti – työehtosopimukset määrittelevät vain vähimmäispalkat ja -korotukset. Teknologiateollisuuden työehtosopimusta pidetään tavallisesti esimerkkinä pisimmälle viedyistä paikallisen sopimisen mahdollisuuksista.

1990-luvulta lähtien monien alojen työehtosopimuksiin ja työaikalakiin on kirjattu laajoja paikallisen sopimisen mahdollisuuksia.

Paikallisen sopimisen laajuutta tarkasteltaessa on huomioitava myös, että Suomessa on työ- ja elinkeinoministeriön arvion mukaan yli 200 000 työntekijää, joiden työpaikalla ei noudateta mitään työehtosopimusta ja siten kaikista työsuhteen ehdoista sovitaan paikallisesti lakien puitteissa. Tällaisia työpaikkoja löytyy niin matalan kuin korkean koulutustason aloilta, esimerkkeinä personal trainerit ja muut liikunta-alan työntekijät sekä viestinnän ja mainonnan ammattilaiset.

Myös alihankinnan ja yrittäjämäisen työnteon yleistyminen on lisännyt mahdollisuuksia sopimiseen työn tilaajan ja tekijän välillä ilman työehtosopimusten asettamia normeja. Valtakunnallisia työehtosopimuksia noudattavat yrityksetkin voivat joustavoittaa toimintaansa entisestään kysyntätilanteen mukaan käyttämällä vuokratyövoimaa, tarvittaessa töihin kutsuttavaa työvoimaa ja lomautuksia.

Järjestäytymättömien yritysten oikeudet ja palkkojen yleiskorotukset ongelmina

Mitkä sitten ovat niitä ongelmia, jotka paikallisen sopimisen lisäämisellä halutaan ratkaista? Yksi näkyvimmistä vaatimuksista on paikallisen sopimisen ulottaminen järjestäytymättömiin mutta yleissitovien työehtosopimusten piirissä oleviin yrityksiin. Nykyisellään ne eivät voi hyödyntää TES:ien mahdollistamaa paikallista sopimista kovinkaan laajasti.

Usein, kun julkisuudessa puhutaan paikallisesta sopimisesta, puhutaankin tästä erityisestä osakysymyksestä. Ongelman korjaaminen olisi epäilemättä tärkeää, mutta yksinomaan siihen keskittyminen on omiaan hämärtämään paikallisen sopimisen nykytilannetta.

Toinen usein esiin nouseva ongelma ovat palkkojen yleiskorotukset, jotka on neuvoteltu keskitetysti tai toimialakohtaisesti kaikille työehtosopimusten piirissä oleville työntekijöille. Monet työnantajat haluaisivat mieluummin päättää kokonaan itse, ketkä saavat palkankorotuksia ja ketkä eivät, koska voimakkaan tulospalkitsemisen uskotaan parantavan tuottavuutta merkittävästi.

Monet työnantajat haluaisivat mieluummin päättää kokonaan itse, ketkä saavat palkankorotuksia ja ketkä eivät, koska voimakkaan tulospalkitsemisen uskotaan parantavan tuottavuutta merkittävästi.

Mikään ei tunnetusti estä maksamasta tuottavimmille työntekijöille bonuksia yli TES-minimin, mutta se tulee työnantajille kalliimmaksi, jos kaikkien palkkoja pitää lisäksi korottaa säännöllisesti tasaprosentein. Yleiskorotuksia puoltavat kuitenkin argumentit, joiden mukaan kaikkien palkansaajien ostovoiman tulisi säilyä hintatason noustessa, ja että kaikille kuuluu jokin osuus tuottavuuden kasvusta riippumatta yksilöllisestä tuottavuudesta.

Ruotsia käytetään tavallisesti esimerkkinä laajemmista paikallisen sopimisen mahdollisuuksista. Siellä on useimmilla aloilla luovuttu valtakunnallisista palkkojen yleiskorotuksista, mutta hyvän talouskehityksen ansiosta kaikkien työntekijöiden palkat ovat nousseet ilman niitäkin. Toisaalta Ruotsissa työehtosopimusten piiriin kuuluu lähes 90 prosenttia palkansaajista. Osuus on samaa luokkaakuin Suomessa, vaikka Ruotsista puuttuu Suomessa paljon kritisoitu työehtosopimusten yleissitovuus eli niiden laajentaminen koskemaan myös toimialan järjestäytymättömiä yrityksiä.

Paradoksi selittyy sillä, että ruotsalaiset yritykset ovat suomalaisia järjestäytyneempiä, ja useimmat niistä liittyvät työehtosopimuksiin vapaaehtoisesti. Tämä kulttuuriero vaikeuttaa Ruotsin mallin kopioimista Suomeen.

Onko tavoitteena heikentää työehtoja ja kasvattaa työnantajan valtaa?

Työnantajat ovat monesti yllättävän haluttomia yksilöimään niitä asiakysymyksiä, joissa pitäisi sallia nykyistä enemmän paikallista sopimista. Tällainen epämääräisyys ei välttämättä ole omiaan vahvistamaan paikallisen sopimisen hyväksyttävyyttä.

Työnantajapuolella onkin tavoitteita, joita on vaikea myöntää ääneen niiden kohtaaman suuren vastustuksen vuoksi. Kaivataan mahdollisuuksia alentaa palkkoja ja heikentää työehtoja vähintäänkin tilapäisesti kriisitilanteissa. Mahdollisuus esimerkiksi lomarahojen ja ”pekkasvapaiden” poistamiseen on ollut säännöllisesti työnantajien toivelistalla.

Työnantajat saattavat haluta enemmän työnjohto- eli direktio-oikeutta työajoista, vapaista ja palkoista päättämiseen, jos paikallisella sopimisella saavutetut tulokset eivät miellytä.

Lisäksi työnantajat saattavat haluta enemmän työnjohto- eli direktio-oikeutta työajoista, vapaista ja palkoista päättämiseen, jos paikallisella sopimisella saavutetut tulokset eivät miellytä. Metsäteollisuuden puheenjohtaja Ilkka Hämälä myönsi asian varsin avoimesti Helsingin Sanomien haastattelussa.

Paikallisen sopimisen vaatimukset näyttävät tällaisissa tapauksissa toimivan lähinnä savuverhona pyrkimyksille kasvattaa työnantajan määräysvaltaa. Ay-liike puolestaan on historiallisesti halunnut lisätä sopimista tai ”yritysdemokratiaa” direktio-oikeutta kaventaen, joskaan tämä tavoite ei aina ole noussut erityisen keskeiseksi palkkavaatimusten rinnalla.

Sopiminen halutaan sinne, missä oma neuvotteluvoima on vahvin

Työnantajat eivät suinkaan aina ole kaivanneet paikallista sopimista. Vastustettuaan työehtosopimuksia 1940-luvulle asti ne taipuivat muiden Pohjoismaiden mallin mukaisesti sopimaan työehdoista valtakunnallisesti. Näin pyrittiin turvaamaan työ- ja yhteiskuntarauhaa vasemmiston kannatuksen kasvaessa.

Esimerkiksi 1970-luvun alkupuoliskolla työntekijöiden neuvotteluvoima oli selvästi nykyistä suurempi, ja joillakin keskeisillä aloilla kärsittiin pahasta työvoimapulasta. Tällöin työnantajat halusivat käyttää keskitettyjä sopimuksia hillitäkseen paikallisia palkkavaatimuksia, joita vauhditettiin runsaalla lakkoilulla. Valtiovalta tuki keskitettyä sopimista kansallisen edun ja kilpailukyvyn nimissä. Vuonna 1968 syntyi sittemmin jäykäksi parjattu ja viime vuosikymmenellä lopullisesti kuopattu tulopoliittisten sopimusten (tupo) järjestelmä.

Joustavuudesta tuli synonyymi tehokkuudelle, ja joustavan tuotannon katsottiin vaativan myös työvoiman ja palkkojen joustoa.

Eri maiden keskitetyt työmarkkinajärjestelmät kohtasivat haasteita 1970-luvulta alkaen, kun talouden kansainvälistyminen kiristi kilpailua ja heikensi tuotannon kannattavuutta. Toisaalta alkoi vähittäinen siirtymä kohti palvelu- ja tietoyhteiskuntaa, mutta kilpailu kannusti myös uudistamaan massatuotantoa ja sopeuttamaan tuotantoa vahvemmin kysynnän vaihteluihin.

Joustavuudesta tuli synonyymi tehokkuudelle, ja joustavan tuotannon katsottiin vaativan myös työvoiman ja palkkojen joustoa. Tämä johti keskitetyn sopimisen kyseenalaistamiseen ja tavoitteeseen palkkojen ja työehtojen määrittämisestä paikallisemmin.

Saavuttaako paikallinen sopiminen tavoitteensa?

Tupojen kultakauden jälkeen päinvastaiset näkökulmat ovat hallinneet työmarkkinakeskustelua viime vuosikymmenet. EMU-jäsenyyden myötä Suomessa tuli yleiseksi mantraksi, että kun valuutan ulkoinen devalvointi ei ole enää mahdollista, pitää tarvittaessa pystyä sisäisiin devalvaatioihin eli palkkojen alennuksiin kilpailukyvyn turvaamiseksi. Monet tutkimukset ovat kuitenkin kyseenalaistaneet palkkojen alentamisen ja muiden työmarkkinajoustojen hyödyllisyyttä kansantaloudelle ja työllisyydelle.

Taloustieteilijä Pertti Haaparanta on hiljattain vetänyt yhteen tätä kritiikkiä ja huomauttanut, että palkkojen joustaminen alaspäin siirtää yrittäjäriskiä työntekijöille, mikä on ongelmallista, jos nämä eivät saa myös oikeutta osuuteen yrityksen tuloksesta hyvinä aikoina.

Palkkojen joustaminen alaspäin siirtää yrittäjäriskiä työntekijöille, mikä on ongelmallista, jos nämä eivät saa myös oikeutta osuuteen yrityksen tuloksesta hyvinä aikoina.

Paikallista sopimista oikeutetaan kilpailukyvyn lisäksi puheella yhteisymmärryksessä tapahtuvasta ”osallistumisesta”, jossa työntekijällä on vapaus päättää oman työnsä ehdoista yhdessä työnantajansa kanssa. Globalisaatio ja korkeana pysyttelevä työttömyys ovat kuitenkin heikentäneet työntekijöiden neuvotteluvoimaa monilla aloilla. Työnantajien mahdollisuudet vaatia palkkojen ja työehtojen heikentämistä paikallisesti kysyntätilanteen heiketessä ovat vastaavasti kasvaneet.

Työnantajapuoli esittää usein, että markkinapaineiden takia liikkeenjohdon tekemät ratkaisut ovat lähes vaihtoehdottomia. Kustannuksia pitää karsia, ja jos palkkojen leikkaukset tai jäädytykset eivät onnistu, työntekijöitä irtisanotaan tai kokonaisia tehtaita suljetaan. Kun työnantajalla on valta määrittää tällainen ruton ja koleran välillä tapahtuva valintatilanne, voidaan kysyä, onko enää kyse sopimisesta tasavertaisten osapuolten välillä vai jostain aivan muusta.

VTT Ilkka Kärrylä työskentelee tutkijatohtorina Helsingin yliopiston Pohjoismaiden tutkimuksen keskuksessa.

Julkaisu Mitä paikallinen sopiminen on ja mitä sen haluttaisiin olevan? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Eräs eduskuntavaalien jälkeisen hallituspelin puhutuimmista kysymyksistä on ollut, voivatko suurimmaksi puolueeksi noussut SDP ja asemansa hyvin säilyttänyt kokoomus löytää yhteistä talouspoliittista linjaa.

Mediassa on luotu tuttua asetelmaa, jossa kokoomus edustaa sitä vastuullista ja kestävää politiikkaa, jota valtiovarainministeriön virkamiehet suosittelevat. SDP:n, vihreiden ja vasemmistoliiton taas esitetään lähinnä tuhlaavan veronmaksajien rahoja katteettomiin vaalilupauksiinsa.

Tällä hetkellä hallitus näyttäisi rakentuvan kansanrintamapohjalle. Tiukan talouslinjan kokoomus jäisi siis oppositioon. Tässä kirjoituksessa tarkastelen lähemmin erityisesti kokoomuksen talouspoliittisen linjan taustaoletuksia ja pohdin, mitkä ovat perustavimmat vaikeudet yhteisen ”tilannekuvan” löytämisessä SDP:n kanssa.

Julkista keskustelua seuraamalla ei välttämättä tule täysin selväksi, millaisiin oletuksiin ja uskomuksiin kokoomuksen talous- ja työllisyyspolitiikka lopulta perustuu. Velan välttämisen tärkeys ja väestön ikärakenteen epäedullinen muutos ovat toki käyneet tutuiksi.

Monelle saattaa silti olla epäselvää, miksi epäsuositut kiky-sopimus ja aktiivimalli, joilla on lisätty palkansaajien työtunteja ja patisteltu työttömiä matalapalkkatöihin, edustavat vastuullisempaa politiikkaa kuin SDP:n kannattamat koulutukseen panostaminen ja suurten pääomatulojen verotuksen kiristäminen.

Kokoomuksen ja taloustieteilijöiden valtavirran kannattaman talouspolitiikan perustelut tulevat hyvin avatuiksi kansanedustaja Juhana Vartiaisen (kok.) ennen vaaleja ilmestyneessä kirjassa Suomalaisen talousajattelun kritiikki. Vartiainen on toiminut kokoomuksen talouspoliittisten linjausten pääarkkitehtina jo useamman vuoden ja vahtii linjan pitävyyttä myös näissä hallitusneuvotteluissa.

Vartiaisen keskeisimpien teesien tiivistäminen auttaa ymmärtämään kokoomuksen talouspolitiikkaa, vaikka kansanedustajan näkemykset eivät välttämättä mene yksi yhteen puolueen kanssa jokaisessa yksittäisessä kysymyksessä. Vartiaisen kirjan perusteella vaihtoehtoinen talouspolitiikka näyttää vaikealta, mutta ei aivan niin mahdottomalta kuin media sen usein esittää.

Menestyvä vientisektori ja kotimaiset matalapalkkatyöt kilpailustrategiana

Vartiaisen ja samalla hänen puolueensa talousajattelu lähtee julkisuudessa paljon käsitellystä kestävyysvajeesta: väestön ikääntyminen lisää julkisen sektorin hoiva- ja eläkemenoja samalla, kun työssäkäyviä kansalaisia on yhä vähemmän niitä maksamassa.

Tämä on todellinen ongelma, jota tuskin yksikään poliitikko yrittää kieltää, vaikka kestävyysvajelaskelmissa voidaankin saada lukematon määrä erilaisia skenaarioita, minkä vuoksi todellinen julkisten menojen sopeuttamistarve on hyvin epävarma.

Kaikki suomalaiset puolueet ovat tällä hetkellä yhtä mieltä siitä, että kestävyysvaje paikataan ennen kaikkea työllisyyttä nostamalla. Vartiainen esittää kirjassaan tähän kaksi keskeistä keinoa: vientiteollisuuden palkkakustannusten alentaminen, mitä toteutettiin esimerkiksi kiky-sopimuksella, sekä ihmisten patistelu edes matalapalkkaisiin töihin työttömyysturvaa heikentämällä, mitä esimerkiksi aktiivimalli edustaa.

Kaikki suomalaiset puolueet ovat tällä hetkellä yhtä mieltä siitä, että kestävyysvaje paikataan ennen kaikkea työllisyyttä nostamalla.

Vartiainen perustelee näiden keinojen ensisijaisuutta kirjassaan sillä, että vaikka tuottavuuden parantamisen ja uusien korkeamman arvonlisän alojen kehittämisen tukeminen julkisilla koulutus- ja tutkimuspanostuksilla on toivottavaa ja kannatettavaa, on se tutkimuksen valossa valtiolle paljon epävarmempi ja ennen kaikkea lyhyellä aikavälillä kalliimpi tie kuin kaksi ensin mainittua.

Hieman epäsuopeasti tulkiten koulutus ja tutkimuskin ovat Vartiaiselle viime kädessä luksusta, johon yhteiskunnalla on varaa vain hyvinä aikoina, kun talouskasvu on tarpeeksi vauhdikasta ja yksityinen sektori tuottaa tarpeeksi verotuloja.

Vartiaisen näkökulmasta kansantalouden kestävyyden kaksi peruspilaria ovat siis menestyvät vientiyritykset ja se, että mahdollisimman moni kansalainen on edes jonkinlaisissa töissä eikä kokonaan yhteiskunnan tukien varassa.

Kokonaisuus on johdonmukainen: koska matalapalkkatyöt eivät juuri vahvista kotimaista kysyntää, valtaosa tuloista on saatava ulkomailta. Toisaalta pyritään minimoimaan niiden ihmisten yhteiskunnalle aiheuttamat kustannukset, jotka eivät työllisty korkean arvonlisän vientisektorille eivätkä välttämättömiin tukitoimiin esimerkiksi julkisella sektorilla, joista on kuitenkin maksettava säällistä palkkaa.

Tällaista politiikkaa on toki harjoitettu Suomessa enemmän tai vähemmän koko itsenäisyyden ajan, vaikka esimerkiksi Paavo Lipposen hallitusten aikana korostettiin hieman nykyistä enemmän ihmisten kouluttamista, ei matalapalkkatöihin pakottamista.

Suomi ylikansallisen pääoman armoilla

Vartiaisen malleille johdonmukaisesti talouspolitiikkansa perustavan kokoomuksen peruslinjaan kuuluu joukko ongelmallisia lähtökohtia, joista osaa ei juurikaan käsitellä julkisuudessa. Näistä taustauskomuksista perustavanlaatuisin on se, että Suomi ei voisi omalla toiminnallaan juurikaan vaikuttaa talouden dynamiikkaan globaalisti tai edes EU:n tasolla.

Korkean arvonlisän viennin ja kotimaisten matalapalkkatöiden yhdistämiseen perustuva kilpailustrategia on räätälöity ennen kaikkea nykyisessä globaalissa finanssikapitalismissa selviämiseen. Tätä Vartiainen ei yritä tietenkään peitellä, mutta hän ei myöskään pohdi, olisiko järjestelmää mahdollista muuttaa edes hivenen erilaiseen suuntaan.

Kirjassaan hän mainitsee parilla virkkeellä esimerkiksi toiveen finanssimarkkinoiden globaalin sääntelyn vahvistamisesta, mutta ei keskustele Suomen mahdollisuuksista olla edelläkävijä tällä alalla edes vaatimattomin uudistuksin.

Verotuksen haittojen korostaminen on kokoomukselle hyvin perinteistä ajattelua siinä missä leikkauspolitiikan haittojen korostaminen vasemmistopuolueille.

Vartiaisella ja kokoomuksella on tavallisesti valmiina uhkakuva ehdotuksille ylikansallisen pääoman sääntelystä Suomessa: jos verotusta kiristetään maltillisestikin tai sen porsaanreikiä tukitaan, pääomat karkaavat nopeasti muille maille.

Verotuksen haittojen korostaminen on kokoomukselle hyvin perinteistä ajattelua siinä missä leikkauspolitiikan haittojen korostaminen vasemmistopuolueille. Pääomapaon uhka on kuitenkin todellinen este kunnianhimoisemman koulutus- ja tulonjakopolitiikan toteuttamiselle Suomessa.

Jos Vartiainen ja kokoomus näkevät, että Suomen poliittinen päätöksenteko on näin peruuttamattomasti ylikansallisen pääoman sanelemaa, asian voisi kenties myöntää ääneen myös julkisuudessa abstrakteista ”rakenteista” ja ”jäykkyyksistä” puhumisen sijaan.

Tämän myötä olisi tosin myönnettävä myös se tosiasia, että osa kansasta on väistämättä tuomittu matalapalkkatöihin ja heikkoon elintason kehitykseen riippumatta poliittisista päätöksistä ja talouden suhdanteista. Näin on käynyt ainakin Vartiaisen esikuvinaan pitämissä maissa, kuten Saksassa ja Ruotsissa.

Vartiaisen ja kokoomuksen maailmankuva perustuu siis melko fatalistiseen käsitykseen Suomesta ulkomaisen pääoman armoilla. Käytännössä tämä merkitsee sitä, että kotimaisin poliittisin toimin ei voida päättää juurikaan tulonjaosta vaan palkat, verotus ja sosiaaliturva on sopeutettava pääoman tuottovaatimukseen.

Myönnettäköön, että maailmankuva on todentuntuinen. Vartiainen kyseenalaistaa kirjassaan varsin vakuuttavasti perinteisempää keynesiläisyyttä noudattavien taloustieteilijöiden näkemyksiä.

Näiden mukaan panostukset koulutukseen ja tutkimukseen yleisesti sekä julkisilla investoinneilla elvyttäminen laskusuhdanteessa voisivat olla menestyksekkäitä strategioita myös vallitsevassa globaalissa talousjärjestelmässä ja kotimaisessa väestörakenteessa. Vartiaisen mukaan ne johtaisivat liian todennäköisesti julkisen velan hallitsemattomaan paisumiseen ja/tai ylikansallisten sijoittajien vastareaktioon.

Onko talouspolitiikassa liikkumavaraa?

Vaikka Suomen talouspolitiikka todella näyttää rajoitetulta vapaasti liikkuvien pääomien maailmassa, moni poliitikko ja äänestäjä tahtoo yhä etsiä uusia toimintatapoja, jotka sallisivat esimerkiksi tulo- ja varallisuuserojen kaventamisen talouden kehitystä vaarantamatta.

Maltillisia askelia voisivat olla todellinen puuttuminen veronkiertoon ja verosuunnitteluun, hyvin kohtuulliset veronkiristykset ulkomaiselle pääomalle ja pääomatuloille sekä verohelpotukset työllisyyttä lisääviä investointeja tekeville sijoittajille ja yrittäjille.

Aihetta veropohjan vahvistamiseen näyttäisi olevan. Tällä hetkellä Helsingin pörssin yritysten arvosta puolet on ulkomaisessa omistuksessa, mutta ulkomaiset omistajat maksavat osingoistaan veroja Suomeen häviävän pienen määrän.

Sosiaalidemokraattien, vihreiden ja vasemmiston vaaliohjelmissa esitettiin monia pieniä uudistusehdotuksia, joilla voitaisiin yhdistää työllisyyden kasvu ja tasaisempi tulonjako. Näin voitaisiin kulkea hieman eri suuntaan kuin kokoomus ja valtiovarainministeriön asiantuntijat esittävät.

Ennen kaikkea puolueet nojaavat siihen, että koulutuksella ja paremmilla työvoimapalveluilla saadaan työllisyys ylös pitkällä aikavälillä. Tämä saattaa valitettavasti lisätä velkaantumista lyhyellä aikavälillä, jos talouskasvu hyytyy Euroopassa ja maailmalla.

Kokoomus puolestaan ei näe talouspolitiikassa juurikaan liikkumavaraa. Puolue pyrkii edelleen heikentämään sosiaaliturvaa ja työehtoja, jotta työllisyys saadaan maksimoitua lyhyemmälläkin aikavälillä.

Strategia on toiminut kohtuullisesti ainakin viime vuosien noususuhdanteessa, mutta jää avoimeksi, tuottaako se pitkällä aikavälillä riittävästi pysyviä korkean arvonlisän työpaikkoja Suomeen.

Kokoomuksen linjaan kuuluva jatkuva julkisten menojen säästöpaine merkinnee ennen pitkää lisää leikkauksia myös koulutukseen ja työvoimapalveluihin, jos talous ei kehity suotuisasti. Panostuksia näihin kuitenkin tarvittaisiin, jotta osaavaa työvoimaa saataisiin kohdistettua tehokkaammin oikeille aloille.

Saavutetaanko koulutuksella pitkän aikavälin kasvua ja työllisyyttä?

Koulutukseen panostamisessa näyttäisi talousteoriankin valossa olevan enemmän mieltä kuin Vartiainen kirjassaan myöntää. Hänen ajattelunsa pohjana olevan NAIRU-mallin (non-accelerating inflation rate of unemployment) mukaan ylikansallinen pääoma kyllä työllistää kaikki työllistettävissä olevat ihmiset, jos työmarkkinat ovat tarpeeksi joustavat ja pääoman tuottovaatimus täyttyy.

Malliin on ladattu paljon erilaisia, osin ongelmallisiakin taustaoletuksia, joita Vartiainen ei käy kovin tarkkaan läpi. Hän kyllä toteaa, että monet empiirisesti havaittavat ilmiöt hankaloittavat teorian soveltamista. Työllistymistä saattaa haitata esimerkiksi pitkittyneen työttömyyden aiheuttama osaamisvaje.

Tänä päivänä vain harva ala näyttää olevan riittävän kannattava, jotta yksityinen pääoma sekä kouluttaisi että työllistäisi vapaana olevan työvoiman. Julkisen vallan odotetaan edelleen huolehtivan koulutuksesta.

Siihen panostaminen voi olla järkevää myös Vartiaisen käyttämää teoriaa soveltaen: jos julkinen valta kouluttaa lisää työvoimaa oikeille aloille, pääoma työllistää sen väistämättä – ainakin, jos työvoiman palkkavaatimuskin on sopiva. Tällaisista koulutuksen positiivisista vaikutuksista Vartiainen ei kuitenkaan kirjassaan juuri keskustele.

Kokoomuksen ja eduskuntavaalien voittajien talouspoliittiset ohjelmat pyrkivät samaan tavoitteeseen: työllisyyden kasvattamiseen yli 75 prosentin. Tämäkin luku on kiistanalainen, mutta edustaa puolueiden ja monien taloustieteilijöiden tämänhetkistä konsensusta kestävyysvajeen kannalta tarpeellisesta tasosta.

Puolueiden suurimmat erot löytyvät paitsi toimenpidesuosituksista, myös aikaperspektiivistä: kokoomus painottaa ikäviä lyhyen aikavälin toimia. SDP taas puhuu ”tulevaisuusinvestoinneista”, joiden ajatellaan vahvistavan työllisyyttä ja kasvua pitkällä aikavälillä, mutta jotka vaativat juuri nyt enemmän rahaa julkisesta kassasta.

SDP painottaa siis erilaisia taloustieteellisiä oletuksia, mutta se ei vielä tee puolueen linjasta vastuutonta. Vartiaisen vakuuttavista argumenteista huolimatta ei näytä itsestään selvältä, että hänen esittämänsä talouspoliittinen linja olisi Suomelle ainoa kestävä vaihtoehto.

Mikäli talouspolitiikka halutaan pitää politiikan piirissä sanan perinteisessä merkityksessä, on vaihtoehtoisista linjoista keskusteltava asianmukaisesti julkisuudessa.

Mikäli talouspolitiikka halutaan pitää politiikan piirissä sanan perinteisessä merkityksessä, on vaihtoehtoisista linjoista keskusteltava asianmukaisesti julkisuudessa. Vartiainen edustaa tietynlaista taloustieteen valtavirtanäkemystä, joka on lähellä valtiovarainministeriön suosituksia. Taloustieteelliset näkemyksetkin kuitenkin sisältävät aina arvovalintoja, mikä tekee niistä potentiaalisesti kiistanalaisia ja poliittisia.

Suomen talouspoliittinen liikkumavara on joka tapauksessa myönnettävä rajalliseksi. Siksi tehokkainta olisi, jos vaihtoehtoisia toimintalinjoja pystyttäisiin edistämään vähintään Euroopan unionin tasolla. Esimerkiksi pääoman sääntelyä ja verotusta olisi kiristettävä monessa maassa samanaikaisesti, jotta yksittäiset uudistajat eivät kokisi sijoittajien vastareaktiota.

Suomi voisi kuitenkin mahdollisuuksiensa rajoissa pyrkiä toimimaan tässä edelläkävijänä, aivan kuten ilmastopolitiikassa. Tämä tulee olemaan seuraavan hallituksen suurimpia haasteita – etenkin, jos kansanrintamapohjalla pyritään ottamaan etäisyyttä kokoomuksen ja useimpien muiden Euroopan maiden nykylinjasta.

Ilkka Kärrylä on poliittisen historian väitöskirjatutkija Helsingin yliopistossa.

Julkaisu Voisiko Suomi olla edelläkävijä talouspolitiikassa? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.