Yhteiskunnallisen keskustelun seuraaminen on nykyisin haastava tehtävä kaikille. Erityisen hankalaa se on paikkaansa maailmassa hakevalle nuorelle.

Sosiaalisen median aikana omien totuuksien sarjatulittaminen on entistä huomattavasti helpompaa, nopeampaa. Vastakkaisten mielipiteiden ja ”totuuksien” sekä tarkoitushakuisesti valittujen ja tulkittujen tutkimusten ristitulessa oman punnitun kannan muodostaminen on haastavaa.

Nykykeskustelulle tyypilliset asiayhteyksistään irrotetut tiedonsirpaleet voivat olla oiva karttu poliittisten vihollisten hutkimiseen, mutta samalla ne hämärtävät käsitystä siitä, mitä moniääninen yhteiskunnallinen keskustelu ja politiikka ovat.

Kriittisen ajattelun taito on yksi tärkeimmistä taidoista, jonka avulla voi kasvaa itsenäiseen ajatteluun ja aktiiviseen kansalaisuuteen.

Tämän haasteen selvittäminen on kansalaiseksi kasvamisen kannalta kuitenkin hyvin tärkeää. Kriittisen ajattelun taito on kansalaisuuden näkökulmasta yksi tärkeimmistä taidoista, jonka avulla voi kasvaa itsenäiseen ajatteluun ja aktiiviseen kansalaisuuteen.

Kriittinen ajattelu ja perehtyneisyys yhteiskunnallisiin asioihin ei kuitenkaan pelkästään riitä tuottamaan aktiivista kansalaisuutta. Tästä Suomen tilanne on hyvä esimerkki.

Nuorten tietämys hyvä, usko vaikuttamiskykyyn heikko

Viime vuoden lopulla Jyväskylän yliopistossa toimiva Koulutuksen tutkimuslaitos julkaisi mielenkiintoisen raportin Nuorten yhteiskunnalliset tiedot, osallistuminen ja asenteet. Kansainvälisen ICCS 2016 -tutkimuksen päätulokset. Raportin ovat kirjoittaneet Jouko Mehtäläinen, Mikko Niilo-Rämä ja Virva Nissinen, ja se on osa laajempaa vertailevaa kansainvälistä International Civic and Citizenship Education Study (ICCS) -tutkimushanketta.

ICCS-tutkimuksissa kartoitetaan nuorten yhteiskunnallisen tietämyksen tasoa, heidän käsityksiään kansalaisuudesta sekä valmiutta astua kansalaisen rooliin. Raportin tutkimusaineisto kerättiin vuoden 2016 keväällä 24 maasta tai alueelta. Kyselyyn osallistui 94 000 kahdeksasluokkalaista, noin 37 000 opettajaa sekä noin 3 800 rehtoria noin 3 800 koulusta.

Kyse on siis varsin kattavasta vertailevasta tutkimuksesta, jossa otoksen maantieteellinen hajonta ulottuu Latinalaisesta Amerikasta Eurooppaan myös Venäjän ollessa mukana tutkimuksessa.

Löydökset ovat mielenkiintoinen. Koulutuksen tutkimuslaitoksen julkaisemassa raportissa todetaan suomalaisten koululaisten tietämyksen yhteiskunnallista asioista sekä yhteiskunnan rakenteista ja toiminnasta olevan tutkimuksen huippua.

Suomalaisten oppilaiden käsitys kyvyistään yhteiskunnallisena toimijana oli tutkimusotoksen heikoin

Vuoden 2016 aikana kerätyssä aineistossa suomalaiset sijoittuvat neljänneksi jääden hyvin vähän kärkipaikkaa pitävästä Tanskasta. Vuoden 2009 aineistossa suomalaiset vielä jakoivat kärkipaikan tanskalaisten kanssa, eli seitsemässä vuodessa sijoitus on ehtinyt pudota muutaman pykälän. Yhteiskunnallisen tietämyksen osalta Dominikaanisen tasavallan oppilaat jäivät vuonna 2016 kerätyn aineiston jumbosijalle.

Samaisessa tutkimuksessa kysyttiin myös nuorten käsityksiä omista mahdollisuuksistaan vaikuttaa yhteiskunnallisissa asioissa. Suomalaisten oppilaiden käsitys kyvyistään yhteiskunnallisena toimijana oli tutkimusotoksen heikoin. Tosin muutkaan Pohjoismaat eivät kovin korkealle tässä kohdin sijoittuneet.

Sen sijaan Dominikaanisen tasavallan nuoret, jotka yhteiskunnalliselta tietämykseltään olivat hännänhuippuja, mielsivät kykynsä vaikuttaa kaikkein parhaimmaksi koko tutkimusotoksessa.

Lyttäämisen ja kuuntelemattomuuden ilmapiiri osallistumisen esteenä?

ICCS:n tutkimustulos on sekä kiinnostava että huolestuttava. Miksi yhteiskunnalliselta tietämykseltään heikommin sijoittuvat muiden maiden koululaiset uskovat voivansa vaikuttaa enemmän kuin yhteiskunnan toiminnasta enemmän tietävät? Lisääkö tieto tuskaa toimia, vai onko syynä nuoria vähättelevä asenne, joka ei kannusta osallistumaan yhteiskunnallisiin asioihin?

Mikä suomalaisessa ja laajemminkin pohjoismaisissa yhteiskunnissa johtaa siihen, että parhaiten asioista tietävät nuoret kokevat kaikkein vähiten voivansa vaikuttaa yhteiskunnallisiin asioihin? Onko yhteiskunnallisessa keskusteluilmapiirissämme jotakin sellaista, joka lannistaa nuorten osallistumisen?

Suomalaisessa poliittisessa kulttuurissa ja tavassa keskustella on löydettävissä viitteitä siitä, miten poliittisia mielipiteitä esittäviä nuoria on syyllistetty ja vähätelty tai että heitä ei vaivauduta kuulemaan heitä itseään koskevissa asioissa. Toisin sanoen nuoret sivuutetaan ja heidät jätetään ulkopuolelle poliittisesta osallisuudesta. Tällaista asennetta ilmenee niin instituutio- kuin yksilötasolla.

Onko yhteiskunnallisessa keskusteluilmapiirissämme jotakin sellaista, joka lannistaa nuorten osallistumisen?

Ammatillisen koulutuksen reformi on yksi hallituksen kärkihankkeista. Amisreformin tarkoituksena on uudistaa ammattiin tähtäävien opintojen rakenteita kokonaisvaltaisesti ja samalla kehittää yksilöllistä opinto-ohjausta, opintopolkuja ja lisätä työpaikoilla tapahtuvaa ohjausta.

Reformin tavoitteet ovat ylevät ja kannatettavat. Käytännössä hanketta toteutetaan leikkaamalla ammatilliselta koulutukselta 190 miljoonaa euroa ja vähentämällä lähiopetusta. Julkisuudessa ammattikoulujen opettajat ovat esittäneet kritiikkiä uudistusta vastaan. Ammattiin opiskelevat nuoret puolestaan ovat tietämättömiä reformin sisällöstä ja vaikutuksista opintoihinsa.

Amisreformin seurantaryhmä on laaja ja moniammatillinen, mutta nuorten edustajia siinä on häviävän vähän. Amisreformissa nuoret jätetään itseohjautuvasti oman aktiivisuuden varaan hieman samaan tapaan kuin pudottamalla lapsi laiturilta järveen ja katsomalla, pysyykö se pinnalla.

Amisreformi on esimerkki instituutiotason nuoret sivuuttavasta asenteesta. Samaa esiintyy myös yksilötasolla poliitikkojen piirissä. Tuorein tapaus on perussuomalaisten varapuheenjohtajan Laura Huhtasaaren Twitter-hyökkäys erään tamperelaisen koulun oppilaita vastaan.

Koulun oppilaat olivat osana laajempaa Taidekaari-kulttuurikasvatusohjelmaa saaneet tehtäväkseen laatia kantaaottavia julisteita. Yhden oppilaiden tekemistä julisteista saattoi tulkita perussuomalaisten tiukan maahanmuuttopolitiikan vastaiseksi kannanotoksi.

Juliste oli osa laajempaa esillä ollutta julistekokoelmaa, mutta juuri tämä juliste osoittautui punaiseksi vaatteeksi eritysopettajan koulutuksen saaneelle kananedustajalle. Huhtasaaren tviitin seurauksena kouluun alkoi tulvia epäasiallisia viestejä, törkypuheluita ja uhkailuja, mikä pakotti koulun lisäämään vartiointia koulussa. Tapaus ylitti kansainvälisen uutiskynnyksen.

Huhtasaaren sometoiminnassa on nuorten osallistumista tutkivan näkökulmasta kritisoitavaa siitä läpi paistava vähättelevä asenne oppilaita kohtaan. Hänen ja hänen seuraajiensa mukaan oppilaat ovat ainoastaan opettajiensa mielipiteitä toistelevia (vihervasemmistolaisesti) aivopestyjä papukaijoja.

Peiliin katsomisen paikka – kuunnellaan ihan oikeasti nuoria

Varsin monella nuorella on kokemus, että hänen mielipiteitään ei oteta vakavasti ja ettei häntä kuunnella. Tämä on tullut esiin monissa ALL-YOUTH-hankkeen nuorten parissa toteuttamissa työpajoissa.

Erityisen skeptisiä kyvystään vaikuttaa yhteiskunnallisesti ovat nuoret, joilla on riski pudota yhteiskunnan marginaaliin. Nuoret sanovat, ettei heidän kannata kertoa, mitä mieltä he milloin mistäkin asiasta ovat, koska heidän mielipiteillään ei ole mitään väliä.

Tämä on sangen surullinen tutkimushavainto, koska se kertoo juuri erityisen haavoittuvassa asemassa olevien nuorten epäuskosta osallistumiseen ja vaikuttamiseen. Lisäksi se on selkeässä ristiriidassa aktiiviseen kansalaisuuteen tähtäävien opintotavoitteiden kanssa.

Nuorten edut sivuuttava tai lyttäävä ja asiaton suhtautuminen erilaisiin mielipiteisiin ei ole omiaan lisäämään halukkuutta osallistumiseen.

Nuorten äänen ohittava kuulemiskulttuuri ei kosketa ainoastaan niitä nuoria, jotka ovat menettämässä tai menettäneet uskonsa kykyynsä vaikuttaa tai tulla edes kuulluksi. Myös aktiivisesti asioita seuraavat vaikuttamistaitoiset nuoret, jotka osallistuvat esimerkiksi nuorisovaltuustojen toimintaan, ovat kertoneet turhautumisestaan. Vaikka heillä on kanavia viedä viestiään päättäjille, niin heillä ei silti ole tietoa siitä, vaikuttaako heidän viestinsä mitenkään päätöksenteossa.

Yhteiskunnalliseen ja poliittiseen keskusteluun kuuluu moniäänisyys. Tutkimustuloksia voi perustellusti tulkita niin, että jos nuorten poliittista osallistumista halutaan lisätä, heidän keskustelunavauksiinsa olisi paikallaan suhtautua kannustavasti ja rohkaisevasti. Erilaisten mielipiteiden esittämistä ei toivoisi seuraavan teilauksen vaan perustelujen peräämisen.

Poliittisessa keskustelussa asioista ei tarvitse olla samaa mieltä. Sen sijaan nuorten edut sivuuttava tai lyttäävä ja asiaton suhtautuminen erilaisiin mielipiteisiin – puhumattakaan, että joutuu pelkäämään oman turvallisuutensa puolesta – ei ole omiaan lisäämään halukkuutta osallistumiseen.

Olisiko mahdollista, että aikuisten päättäjien asenteissa, samoin kuin poliittisessa kuulemiskulttuurissa, olisi tarkistamisen varaa, jotta yhteiskunnasta tietävät nuoretkin voisivat uskoa mahdollisuuksiinsa osallistua ja vaikuttaa yhteiskunnassa?

YTT Jarmo Rinne työskentelee ALL-YOUTH STN-tutkimushankkeessa sekä CO-SECURE-hankkeessa, jossa tutkitaan arkiturvallisuuden ja demokratian peruskysymyksiä.

Kirjoitus on osa Nuoret ja kestävän tulevaisuuden avaimet -sarjaa.

Julkaisu Ovatko nuoret tervetulleita osallistumaan poliittiseen keskusteluun? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Tarinoita edustuksellisesta demokratiasta

Yksilöillä ja yhteisöillä on tapana tolkullistaa elämäänsä ja maailmaa itselleen kertomalla tarinoita. Tarinat ovat vastausyrityksiä ihmisiä ja yhteiskuntia liikuttaviin ikuisuuskysymyksiin. Ne kertovat aina jotakin siitä ajasta, jossa niitä tuotetaan, ja niihin on sisäänrakennettuna ”toisin kertomisen” mahdollisuus. Myös tutkijat tuottavat jatkuvasti kertomuksia tutkimuskohteistaan ja tieteen harjoittamisesta – vaikkakin tieteen piirissä kertomusten hyväksyttävyys edellyttää, että ne perustuvat tutkittuun tietoon.

Politiikan tutkimuksen valtavirrassa on pitkään kerrottu tarinaa, jonka mukaan länsimainen edustuksellinen demokratia on kriisissä. Äänestysaktiivisuus on laskenut huolestuttavasti, etenkin paikallisissa ja EU-vaaleissa, kansalaiset eivät luota politiikkaan ja poliitikkoihin eikä puolue tai järjestöjäsenyys enää innosta. Viimeistään käynnissä oleva kansainvaellus yhdistettynä oikeistopopulististen liikkeiden ja puolueiden nousuun haastaa edustuksellisen järjestelmän toimivuuden sen perustoja myöten.

Se, miten tarina jatkuu, riippuu kunkin tutkijan tai koulukunnan tieteellisistä ja normatiivisista sitoumuksista.

Yhden version mukaan edustuksellinen demokratia on tullut tiensä päähän, ja aikakausi on vaihtumassa, mutta mihin, sitä ei kukaan tunnu osaavan tai uskaltavan sanoa.

Toisen version mukaan nykydemokratia on edelleen elinkelpoinen systeemi, jos sitä vain riittävästi uudistetaan esimerkiksi parantamalla kansalaisten mahdollisuuksia osallistua suoraan päätösten ja lakiesitysten valmisteluun.

Edustuksellista demokratiasta on olemassa myös kolmas, uudempi tarinaversio, jonka juonikäänteet ovat saaneet inspiraationsa viime vuosien kansalaisliikkeistä ja -aktivismeista. Tämä tarina lähtee olettamuksesta, että edustuksellinen demokratia on kriisissä, koska kansalaiset eivät enää hyväuskoisesti osta sitä edustamisen tapaa, jota perinteiset puolueet ja poliitikot heille kauppaavat. He eivät halua tulla näiden ”puolesta puhumiksi” vaan ryhtyvät mieluummin itse toimeen ja tarvittaessa ”edustavat” itseään.

Poliittisesti aktiiviset kansalaiset äänestävät vähemmän kuin ennen mutta tekevät itse enemmän.

Uusi poliittinen toimintakulttuuri alkaa yhä voimakkaammin haastaa edustuksellisen demokratian etabloitunutta institutionalismia ja näyttäytyä sille houkuttelevana vaihtoehtona.

Olemmeko me enää edustettavissa?

Sydneyn yliopistossa professorina toimiva Simon Tormey on kirjoittanut mielenkiintoisen kirjan The End of Representative Politics (2015), jossa hän kertoo – kuten hän itse sanoo – vaihtoehtoista tarinaa edustuksellisen politiikan historiasta, nykypäivästä ja tulevaisuudesta.

Tormey tulkitsee, että kansalaisten epäluottamuksessa politiikkaa kohtaan ei ole kyse poliitikoiden seksi- ja korruptioskandaalien kaltaisista ilmiöistä. Sen sijaan kyse on modernin yhteiskunnan ”pitkästä vallankumouksesta”, jonka tuloksena elämme vaikeatulkintaisessa välitilan yhteiskunnassa, jonka tulevaisuus on monin tavoin auki.

Hän päättelee, että tässä postfordismin, transnationalismin ja kommunikaatiovallankumouksen määrittämässä välitilan yhteiskunnassa aiemmat suhteellisen stabiilit sosiaaliset rakenteet, identiteetit ja intressit ovat hajautuneet. Kansa ei ole enää, jos se oli sitä koskaan, homogeeninen kokonaisuus, vaan heterogeeninen joukko ”keitä tahansa” (Everybody), yksilöitä ja identiteettejä, joiden kollektiivinen edustaminen on käynyt vaikeaksi tai jopa mahdottomaksi.

Individualisoituneessa yhteiskunnassa ”kansan edustajilla” ei enää ole aiempaa uskottavuutta ja auktoriteettia. Kansalaiset suhtautuvat skeptisesti poliittisten edustajien kykyyn tuottaa ongelmiin ratkaisuja ja hyväksyttävää johtajuutta. Sen sijaan he ovat valmiita tarttumaan toimeen ja ratkaisemaan epäoikeudenmukaisiksi kokemiaan ongelmia omin voimin, ilman edustajia.

Tästä näkökulmasta viime vuosina räjähdysmäisesti lisääntynyt kansalaisaktivismi voidaan nähdä demokraattisen politiikan uudeksi aluksi. Poliittisesti aktiiviset kansalaiset äänestävät vähemmän kuin ennen mutta tekevät itse enemmän.

Tällainen kansalaisista nouseva politiikka on Tormeyn mukaan ”anti-poliittista” ja ”anti-edustuksellista”. Esimerkiksi kansalaisliikkeet, kuten Occupy ja espanjalainen 15M, ovat ideoiltaan ja toimintatavaltaan lähempänä demokratian alkuperäisiä ideaaleja kuin nykymuotoinen edustuksellinen järjestelmä, joka on vuosisatojen ajan ollut eliittivetoinen projekti.

Kansalaisten anti-edustuksellinen aktivoituminen kyseenalaistaa jo pitkään hyväksytyt totuudet poliittisen osallistumisen alhosta. Sen sijaan politiikka arkipäiväistyy ja kansalaiset ryhtyvät itse oman elämänsä asiantuntijoiksi professionaalisten politiikan tekijöiden rinnalle ja jopa niiden asemesta, koska poliitikkojen harjoittama politiikka on juuri sitä politiikkaa, johon emme luota ja jota jopa vihaamme.

Poliittisesta edustamisesta representaatioiden politiikkaan

Tormeyn tulkinta edustuksellisen demokratian tilasta ei ole mitenkään uusi, mutta se on hyvin jäsennetty ja monilla havainnollistavilla esimerkeillä tuettu.

Tormey kuitenkin ymmärtää edustamisen perinteisellä tavalla ja sijoittaa sen tutulle, poliittisten eliittien hallitsemalle pelikentälle. Hän ei ota huomioon edustamisen moniulotteisuutta ja dynaamisuutta.Voi nimittäin olla, että samalla tavalla kuin kansalaiset karsastavat ”politiikkaa” ja puolueita mutta eivät kansalaistoimintaa ja yhteiskuntaan vaikuttamista, he karsastavat ”poliittisia edustajia” mutta eivät edustamista sinänsä.

On viime kädessä yleisön asia arvioida, hyväksyykö se edustajan ja hänen ”esityksensä” edustajakseen vai ei.

Itse asiassa voidaan ajatella, että kaikki poliittiset toimijat, mukaan lukien kansalaisliikkeet, representoivat jotakin ja joitakuita suhteessa itseensä (tai identiteettiinsä), ympäristöönsä, toisiin toimijoihin, julkisuuteen ja päätöksentekijöihin. Tänä päivänä kansalaiset saattavat kokea esimerkiksi julkkisten, artistien, bändien, symbolien, tiettyjen toimintatyylien tai kansalaisten omien aktivismien edustavan itseään ja yhteiskunnallisia toiveitaan perinteisiä poliittisia edustajia paremmin.

Tämä on tullut esiin myös omassa suomalaista asukasaktivismia koskevassa tutkimuksessamme, jossa olemme haastatelleet asukasliikkeiden aktiiveja ja selvittäneet heidän käsityksiään edustamisesta. Aktiivien kokemus on, että vaikka kukaan ei ole virallisesti valinnut heitä tehtäväänsä (itse perustamissaan liikkeissä), he ovat ainakin tilapäisesti saaneet toiminnalleen ”valtuutuksen” ja tuen alueen muilta asukkailta.

Edustamisessa on kyse edustajan (”esittäjän”) ja edustettavien (”yleisön”) välisestä suhteesta ja edustamiselle annetuista merkityksistä. On viime kädessä yleisön asia arvioida, hyväksyykö se edustajan ja hänen ”esityksensä” edustajakseen vai ei.

Demokratiassa valta on sillä, ”jonka esitys poliittisesta todellisuudesta vaikuttaa enemmän tai vähemmän aktiivisesta katsoja-arvioija-edustettavasta kaikkein kiinnostavimmalta ja vakuuttavimmalta”, kirjoittaa Kyösti Pekonen.

Poliittisen edustamisen sijaan tai ohella meidän pitäisikin kiinnittää enemmän huomiota kaikkialle levittäytyvään representaatioiden politiikkaan ja sen merkitykseen kansalaisten poliittiselle ja yhteiskunnalliselle kiinnittymiselle.

Kuka (saa) edustaa ja ketä?

Tutkimuksen ja politiikan ennakoinnin kannalta on ongelmallista, että tämän päivän aktivismit ovat tapahtumakeskeisiä ja kansalaisten toimeenpanema ”osallistuminen” aiempaa ennakoimattomampaa. Aktioiden ja kampanjoiden välillä on taukoja, mikä saattaa ulkopuolisen silmissä näyttää siltä, että ”taas ollaan passiivisia”.

Taustalla ja verkostoissa kuitenkin tapahtuu koko ajan, ja aktivismien uudet ulostulot odottavat sopivaa aikaa ja paikkaa. Nykypäivän kansalaisaktivismi on pysyvässä tulemisen tilassa, jossa flash mob- ja pop up -tyyppiset performanssit ja ajoittaiset toimimattomuden jaksot vuorottelevat.

Tässä tarinassa poliittisen edustamisen pelikenttä on auki. Se, kenet tai minkä kansalaiset kulloinkin ja missäkin kokevat oikeutetusti representoivan itselleen tärkeitä asioita, on dynaaminen ja kontingentti ilmiö, jota ei voida taikoa pois normatiivisilla lyömäaseilla (väittämällä, että jotkut käsitykset edustamisesta ovat oikeita ja toiset vääriä).

Kun ajatellaan kansalaisaktivismia poliittisena edustamisena, relevantti kysymys ei ole, onko joku valinnut aktiivin vaikuttamistehtäväänsä, tai miten aktiivi ottaa toiminnassaan huomioon valitsijansa. Sen sijaan edustamista voidaan tutkia ja sen merkitystä pohtia kysymällä, kuka tai mikä toimija ottaa aloitteen käsiinsä, millaisia ”edustusväitteitä” toimija esittää, miten edustussuhde käynnistyy ja elää, ja millaisia merkityksiä representaatioille ja niiden esittäjille edustamisen prosessissa annetaan.

Jos tässä esittämämme juonikäänne poliittisen edustamisen tarinaan resonoi ”totuutta” eli ympäröivän yhteiskunnan nykytilaa, voidaan ennakoida, että edustukselliseen politiikkaan on tulossa lisää liikettä ja tilanteittain vaihtuvia koreografioita. Se, rakentuuko tästä muutoksesta parempi, demokraattisempi ja oikeudenmukaisempi maailma, jää nähtäväksi – ja eri kertojien eri tavoin tolkullistamaksi.

Julkaisu Edustuksellisen politiikan loppu – vai uuden alku? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Nikkanen toteaa teoksen syntyneen sekä yhteiskunnallisesta että yksityisestä tarpeesta. Yhtäältä tarpeesta ymmärtää, oliko vuoden 2011 arabikevään tapahtumat Facebook-vallankumous ja toisaalta omakohtaisesta jaakopinpainista suhteessa teknologiaoptimismiin ja -pessimismiin. Nikkanen kuvaa avoimesti oma suhtautumistaan tietokoneisiin ja internetiin. Kehyskertomuksen juoni etenee idealistisesta teknologiaoptimistisesta maailmanparantamisesta tämän vapautustopian kriisiytymiseen internetin varjopuolien omakohtaisten kokemusten myötä. Tarina päättyy lopulta varovaiseen (tai varuillaan olevaan) optimismiin verkon mahdollisuuksista kamppailussa demokraattisemman maailman puolesta.

Kehyskertomuksen kaari heijastuu kirjan osien otsikoinnissa. Nikkanen jakaa teoksena kolmeen osan, jotka hän nimeää ensimmäisen Tähtien sota -trilogian mukaan: Uusi toivo, Imperiumin vastaisku ja Jedin paluu. Osien nimet ovat paitsi niiden sisältöä kuvaavia niin myös assosiatiivisesti intertekstuaalisia kytkien kirjassa kuvatun verkkotoiminnan osaksi yleisempiä populaarikulttuurista tuttuja konventioita. Läpikaupallistuneen filmiteollisuuden viihdyttävissä tarinoissa pieni, innovatiivinen ja sitkeä vastarintaryhmittymä taistelee urheasti totalitaarista ja repressiivistä keskusvaltaa vastaan. Nikkasen kuvaamat urheat ja sitkeät kansalaisaktivistit taistelevat innovatiivisesti totalitaarista ja repressiivistä keskusvaltaa vastaan läpikaupallistettujen informaatioteknologian sovelluksien avulla.

Subjektiivisen kehyskertomuksen rinnalla Nikkanen antaa vaikuttavan poikkileikkauksen viimeaikojen digitaalisesta kansalaisaktivismista. Kirjassa on viittauksia ja lyhyitä kuvauksia niin indimedia-toiminnasta, Islannin IMMI-lakiuudistuksesta, jolla pyritään suojelemaan kansalaisjournalismia ja kriittistä tutkivaa journalismia, kuin arabikevään tapahtumista. Tapauskuvaukset ovat mielenkiintoisia ja informatiivisia esimerkkejä digitaalisen kansalaisaktivismin toimintatavoista ja -asenteesta. Selväksi käy, että Nikkasella on hämmästyttävän laaja ja omakohtainen globaali kontaktiverkosto kansalaisaktivisteihin. Kirja onkin mitä mainioin johdatus aktivistien maailmaan uutisotsikoiden takana. Henkilökohtainen tuttavuus aktivistien kanssa on eittämättä vaikuttanut siihen, että haastattelut ovat varsin luottamuksellisia ja intiimejä.

Herääminen teknologiaoptimistista

Nikkasen kirjan vahvuus on sen avoimen subjektiivinen pohdiskelu siitä, miten digitaalinen elämä uhkaa karata demokraattisen kontrollin tavoittamattomiin ja miten ICT-firmojen ja verkko-operaattorien avulla viranomaisvalvontaa voidaan ulottaa kansalaisten kasvavaan valvontaan ja yksilösuojan murentamiseen. Kansalaisten valvonta on kärjistetyintä ja seurauksiltaan brutaaleinta repressiivisissä regiimeissä, mutta ongelma myös ns. demokraattisissakin maissa. Lisääntyvän viranomaisvalvonnan rinnalla myös ihmisten yksityisyyden suoja vähenee, kun kaupalliset toimijat voivat käyttöehtosopimusten nimissä kerätä omiin tarkoituksiinsa tietoja palvelujensa käyttäjistä. Kerättyjä tietoja on mahdollista käyttää niin yksilöityyn suoramarkkinointiin kuin kriittisten kansalaisjournalistien jäljittämiseen.

Nikkanen kirjoittaa sujuvan journalistisella otteella kuvaamistaan ilmiöistä. Kirja on informatiivinen, eikä pyrikään olemaan tieteellinen tutkimus tai analyyttinen selvitys verkkoa hyödyntävästä kansalaistoiminnasta tai yksityisyyden vähittäisestä katoamisesta. Kirjan motiivi on mitä syvimmin omakohtainen; kuvausta siitä, miten digitaalisen viestinnän mukanaan tuomat mahdollisuudet ja uhat tulevat meitä kaikkia lähelle. Henkilökohtaisuus näkyy mm. siinä, miten elävän elämän havaintoesimerkit nostetaan esiin. Niiden esittely auttaa huomaamaan toimintaympäristön muuttumisen ja heräämään lapsekkaasta (Nikkasen oma termi) teknologiaoptimismista verkossa väijyvien uhkien tiedostamiseen.

Jossakin määrin ongelmallista on, että tapauskuvaukset ovat alisteisia subjektiiviselle kehyskertomukselle, sillä ne jäävät historiattomiksi havainnoiksi eivätkä kytkeydy laajempaan poliittis-yhteiskunnallisiin tai taloudellisiin konteksteihin. Kysymykset siitä, mitä vastaan ja miksi haastatellut aktivistit kamppailevat ja mitä he tavoittelevat, jäävät ikään kuin ilmaan, koska aktivistien kamppailua ei selitetä tai avata poliittis-historiallisena yhteiskunnallisena ilmiönä vaan irrallisina kuvauksina tapahtumista. Yksityisyyden vähenemisen kuvaukset – ja se mitä seurauksia ilmiöllä voi olla – toimivat sen sijaan hyvin ja saavat toivottavasti lukijat ajattelemaan mihin kaikkeen he ovat antaneet luvan ottaessaan käyttöön digitaalisia viestintäteknologian sovelluksia. Kirja pohtii digitaalista viestintäteknologiaa ”henkilökohtainen on poliittista” -asenteella. Verkon anarkististen vaiheen kesyttäminen, viranomaiskontrollin lisääntyminen ja yksityisyyden häviäminen tulevat intiimin yksityisyyden alueelle, ikään kuin iholle.

Iranilaista digiaktivismia

Hieman toisenlaisen, vain yhteen tapaukseen keskittyvän digiaktivismikertomuksen voi lukea Zahran paratiisi -teoksesta. Kirja on sarjakuvanovelli Iranin vuoden 2009 presidentinvaalien jälkeisistä mielenosoituksista, joissa kuoli Campaign for Human rights in Iran -järjestön mukaan 73 ihmistä ja raiskattiin yli sata. Amnesty Internationalin  tietojen mukaan ainakin 115 vankia teloitettiin vaalien jälkeisenä 50 päivänä. Vaalit voitti istuva presidentti Mahmud Ahmadinejad, mutta toiseksi eniten ääniä saaneen Mir-Hosein Musavin kannattajat lähtivät kadulle protestoimaan vaalien vilpillisyyttä vastaan. Myös kansainväliset tarkkailijat olivat huolestuneita ”epäsäännöllisyyksistä” tavoissa, jolla vaalit pidettiin. Viikkoja kestäneissä mielenosoitusten aikana ihmisiä katosi, kun viranomaiset suorittivat joukkopidätyksiä.

Kirjan tekijät kertovat lähestyvänsä historiallisia tapahtumia sepitteen prisman läpi. Tekijöiden asenne heijastelee merkittävän muslimihistorioitsija Ibn Khaldunin ajatusta, jonka mukaan kronikoitsijan pitää olla tietoinen ”eri dynastioiden ja uskonnollisten ryhmien eriävistä juurista ja syntytavoista sekä niistä syistä ja kiihokkeista jotka ne saivat aikaan, ja niitä kannattaneiden henkilöiden elinoloista ja historiasta”. Teoksen kertomassa tarinassa punaisena lankana kulkee nuoren mielenosoittajan, Mehdin, katoaminen vaalien tuloksia protestoineen mielenosoituksen yhteydessä, ja hänen perheensä kamppailu kadonneen kohtalon selvittämiseksi. Itse kirjan nimi viittaa profeetan tyttären mukaan nimettyyn hautausmaahan Teheranin laitamilla.

Ibn Khaldunin oppia seuraten tekijät varoittavat tarkastelemasta Zahran paratiisia historiallisena totuutena, mutta kehottavat menemään Mehdin tarinan tuolle puolen, jotta voisimme ymmärtää, mitä Iranin mielenosoittajille on tapahtunut ja tapahtuu edelleen – ja miksi. Kirjan tavoitteena on lähestyä totuutta ja historiallista todistusvoimaa fiktiivisen kertomuksen avulla. Kirjan lähtökohtana on haastaa lukija pohtimaan, voiko fiktio tai taide kertoa jotakin olennaista todellisuudesta; voiko taiteen keinoin raottaa totuuden luukkua ja kuvata ahdistavan ja autoritaarisen hallinnon repressiivistä vallankäytön todellisuutta. Tekijöiden tavoite asettuu kantaaottavan taiteen traditioon paljastaessaan hirmuhallinnon kasvot ja brutaalit käytännöt kansalaisten alistamisessa. Kirjassa pohditaan sekä taiteellisesti että politiikan tutkimuksellisesti relevantilla otteella teokraattisen hallinnon oikeutusta, etenkin kun jumalalta saatuun oikeutukseen vetoava hallinto osoittautuu kansalaisiaan kyttääväksi byrokraattis-ideologiseksi alistuskoneistoksi. Sepitteen prisman läpi kerrotun totuutensa kirja kertoo todistusvoimaisesti ja samalla koskettavasti Iranin mielenosoituksen uhreja ja heidän läheistensä surua arvokkaasti kohtelevalla tavalla.

Ihon alle menevä poliittinen todellisuus

Zahran paratiisi on kertomus, jossa kaikkein yksityisin on universaalia. Läheisen menettämisen suru on kokemus, johon kaikki voivat eläytyä. Oman subjektiivisen kokemuksen universaalistamisen myötä kirja kuvaa myös, miten poliittisesta tulee henkilökohtaista. Kadonneen Mehdin ja hänen kohtalotovereidensa kohtalon selvittäminen kasvaa alun epätietoisuudesta lähes vääjäämättömään varmuuteen katoamisen lopullisuudesta. Poliittinen todellisuus ei tule vain iholle vaan menee sen alle, kun epätietoisuus, hiipuva toivo ja epätoivo kadonneen kohtalosta vaihtelee läheisten mielissä. Kuitenkin pettymys viranomaisten ja poliittisen johdon valheisiin ja peittely-yrityksiin saa Mehdin perheen jatkamaan epätoivoista kamppailuaan totuuden selville saamiseksi.

Nikkasen kirjan tavoin teoksessa kuvataan, miten luovia ja kekseliäitä keinoja alistetut voivat keksiä sortajien vastaisessa taistelussaan hyödyntäen uusinta digitaalista viestintäteknologiaa. Kirjassa osoitetaan, millainen vaikutus blogeilla ja Twitter-viesteillä oli hallintoa vastustaneiden mielenosoitusten mobilisoinnissa ja joukkovoiman ohjaamisessa. Fiktion kuvaus vastaa sitä kuvaa, jonka myös tutkimus antaa Iranin 2009 mielenosoitusten organisoitumisesta. Lisäksi Mehdin tietoteknisesti taitava isoveli onnistuu pääsemään sisäiseen verkkoon siinä vankilassa, jossa poliittisia vankeja säilytettiin. Vankilan tiedostojen läpikahlaamiseen saadaan rekrytoiduksi tiedusteluyksikkö, jonka tehtävänä on etsiä vihjeitä kadonneiden kohtalosta. Zahran paratiisi tuo esiin myös Iranissa pitkään merkittävän vastatiedon lähteen eli blogien merkityksen poliittisen vaikuttamisen keinona. Iran oli vuonna 2009 maailman neljänneksi eniten bloggaava kansa. Mehdin isoveli kirjoittaa blogissaan etsinnän vaiheista ja luo virtuaalisia verkostoja saman kohtalon kokeneiden kanssa.

Nikkasen kirjassaan kuvaamaa kiristyvää viranomaiskontrollia käsitellään myös Zahran paratiisissa. Verkossa liikkuminen ei ole vaaratonta, ja viranomaiset voivat seurata virtuaalisia jalanjälkiä eli tietokoneiden IP-osoitteita. Iranin poliittista johtoa vastustaneet kamppailivat henkensä uhalla. Niin Verkko ja vapaus kuin Zahran paratiisi kuvaavat, kuinka digitaalinen kansalaisaktivismi toimii ja millaisia riskejä aktivistit ottavat. Nikkasen kirja tarkastelee ilmiötä heijastaen henkilökohtaisia, todellisia kokemuksia ja antaa äänen verkon vapautta ja demokraattista hallintoa tavoitteleville aktivisteille. Amir ja Khalil puolestaan avaavat sepitteen avulla Iranin hirmuhallinnon kansalaisiin kohdistuneen sorto- ja mielivallan. Kumpikin teos on hyvä johdatus digitaaliseen poliittiseen kansalaistoimintaan ja onnistuu raottamaan maailmaa uutisotsikoiden takana sekä antamaan vilauksen aktivistien ruohonjuuritason toiminnasta. Zahran paratiisin lisäarvo on, että se onnistuu fiktiivisenä tarinana avaamaan ikkunan ei-demokraattisen regiimin tilanteeseen, jossa dokumentaarista tai tutkimuksellista otetta ei ole tarjolla tai kun todellisuus on liian vaikeasti tavoitettava.

Zahran paratiisi (alkuteos Zahra’s paradise [2011], suomentanut Petri Stenman). Like 2011.

Huomautuksia:

Internet-kirjallisuutta käsittelevän kirja-arviosarjan toisessa osassa arvioidaan kahta tuoretta vuoden 2011 kansannousuja analysoivaa teosta (Manuel Castells: Network of Outrage and Hope sekä Paolo Garbaudon Tweet and the Streets).

Kirja-arvio kirjoitettiin Microsoftin Word 2010 -ohjelmalla. Kuriositeettina mainittakoon, että Word ehdottaa kansalainen sanalle vain yhtä synonyymia: alamainen.

Julkaisu Digiaktivismia iholla: verkko poliittisessa vaikuttamisessa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Digiaktivismin innovaatioita

Ylhäältä johdetuissa poliittisia kansalaisoikeuksia rajoittavissa oloissa digitaalinen viestintäteknologia ja sosiaalinen media tarjoavat väylän järjestelmää vastustavan protestin purkautumiselle ja vastarinnan mobilisoimiselle, kuten Venäjän 2011 duumanvaalien ja presidentinvaalien jälkeiset tapahtumat osoittavat.

Eräs tämän hetken mielenkiintoisimmista maista digitaalisen kansalaisaktivismin saralla on Venäjä. Internetiä ja informaatio- ja kommunikaatioteknologiaa hyödyntävän kansalaisaktivismin ja resistanssin politiikan tutkijat seuraavat mielenkiinnolla, miten Venäjän oppositiovoimat kekseliäästi hakevat poliittisesti toimimisen mahdollisuuksia ja rajoja ylhäältä johdetussa vertikaalisessa demokratiassa. Venäjän valtio pyrkii ankaralla lainsäädännöllä ja –käytöllä (ks. myös Reutersin julkaisema uutinen Venäjän protesteista) vaientamaan poliittista johtoa arvostelevia julkisia mielipiteenilmaisuja sekä rajoittamaan kansalaisten poliittisia kansalaisoikeuksia. Tunnettuja esimerkkejä valtiojohdon repressiivisestä linjasta ovat esimerkiksi Pussy Riot -performanssiryhmän Putinin karkoitusrukous-esityksestään saama vankilatuomio, kovat sakot mikäli osallistuu järjestysvallan mielestä laittomaan tai ennakolta ilmoittamattomaan mielenosoitukseen, tunnettujen oppositiohahmon sattumanvaraiset pidätykset tai ulkomaiseksi agentiksi rekisteröiminen, jos aktivistiryhmä on saanut pienintäkään rahallista tukea Venäjän ulkopuolelta.

Venäjän viimevuotisten duumanvaalien jälkeenkin protestoitavaa Venäjän poliittisella oppositiolla on riittänyt. Erityisesti presidentinvaalit 2012 ovat olleet kansalaisaktivistien ja opposition keskuudessa arvostelun kohteena. Paljon huomiota kerännyt Pussy Riot -performanssi Kristuksen Vapahtajan katedraalissa on vain yksi, joskin todennäköisesti tunnetuin ja jälkivaikutuksiltaan merkittävin, esimerkkitapaus Putinin vastaisista mielenilmaisuista. Vladimir Putin voitti vaalit ylivoimaisesti, mutta tuloksen oikeellisuutta on paljon epäilty, kuten myös presidentinvaalikampanjan tasapuolisuutta.

Vertikaalin vallan hallinnon valvovan silmän alla digitaalisesta viestintäteknologiasta on tullut aina vain merkittävämpi kanava oppositiolle viestin saamiseksi julkisuuteen ja toiminnan organisoimisessa. Venäjästä onkin pikku hiljaa kehkeytynyt digitaalisen kansalaisaktivismin ja resistanssin politiikan suunnannäyttäjä. Tutkimuksellisesti mielenkiintoiseksi Venäjän digiaktivismin keinot ja taktiikat tekee se, että niissä onnistutaan siirtämään verkkokuhina virtuaalisesta avaruudesta konkreettiseksi toiminnaksi toreilla ja turuilla. Internet-sivustot ja sosiaalinen media ovat keskeisiä tiedotus-, mobilisointi- ja organisaatiokanavia ja samalla niiden ympärille muodostuu kaduille jalkautuvia suuria ihmisjoukkoja, jotka hyödyntävät digimedian toimintaa mahdollistavaa potentiaalia. Tällaiseen ilmiöön viitataan internet-mobilisaation tutkimuksessa käsitteellä hybridi organisaatio tai hybrimäinen aktivismi (ks. käsitteestä esim. Chadwick 2011; Bennett & Segerberg 2012; Rinne 2012; Vatikiotis 2012.)

Digitaalisen viestintäteknologian ansiosta jokainen lähettäjä voi paitsi omatoimisesti lähettää viestejä omissa vertaisverkoissaan, joissa ne leviävät rihmastomaisena viestiketjuna eteenpäin, myös personifioida viestiä haluamallaan tavalla nettitaitojen puitteissa (esim. Bennett & Segerberg 2012; Lappalainen 2008; Häyhtiö & Rinne 2008). Manuel Castellsin (2009) termi ”mass self-communication” kuvastaa erinomaisesti vertaisverkoissa tapahtuvaa yhdeltä-monelle -viestintää, joka luo uudenlaista poliittisesti toimimisen kansalaiskulttuuria (vrt. Dahlgren 2009). Politiikasta.fi-sivustolla vime keväänä julkaistu Markku Lonkilan artikkeli ”Sosiaalinen media ja Venäjän opposition protestit” osoittaa, miten oppositio hyödynsi digitaalisen viestintäteknologian mahdollisuuksia protestien organisoimisessa ja siirtämisessä online-avaruudesta offline-tiloihin.

Hybridimäistyvää vastarinnan politiikkaa

Venäjän jatkuvasti kiristyvä kontrolli kansalaiskokoontumisten suitsimiseksi ja yritykset vaientaa poliittista johtoa arvostelevat äänet (Roberts 2012) on vauhdittanut hybrimäisen aktivismin kehitystä. Kiristyvän kansalaiskontrollin myötä vastarinnan organisoimisen suunta on osittain muuttunut päinvastaiseksi eli aktiviteetit suuntautuvat offline-tiloista online-avaruuteen. Tämä ”perinteisestä verkkomobilisaatiosta” poikkeava suunnanmuutos on suora vastaus kansalaisten järjestysvallan koventuneisiin otteisiin koolla olevien väkijoukkojen hajottamisessa. Venäjän opposition edustajat ovat alkaneet enenevässä määrin hyödyntää yhden hengen mielenosoitusten eli soolo-protestoinnin taktiikkaa. Yhden hengen protestit eivät Venäjän lain mukaan ole laittomia ja niinpä Olesya Schmagun (kuvassa) haastoi presidentti Putinia tulemaan ulos toimistostaan ja osallistumaan julkiseen keskusteluun vaaleista seisoessaan tämän virka-asunnon edustalla.

Paikan päällä Schagumin mielenilmausta todisti kourallinen ihmisiä, mutta kuvia demonstraatiosta julkaistiin sekä Schmagunin blogissa että monilla muilla verkkosivustoilla ja ne saivat huomattavan suuren virtuaaliyleisön aiheuttaen vilkasta verkkokeskustelua. Yhden hengen mielenosoitus ei kuitenkaan jäänyt viimeisimmäksi kehitysvaiheeksi venäläisen digiaktivismin hybridisoituvassa evoluutiossa. Seuraava innovaatio oli, miten organisoidaan ja ajallisesti synkronoidaan yhden hengen soolo-protestit massiivisiksi yhden hengen soolo-protestien joukkotapahtumaksi. Avuksi toiminnan organisoimiseksi ja mobilisoimiseksi otettiin jälleen kerran digitaalinen media, jonne perustettiin oma interaktiivinen alusta Feb26.ru, joka koordinoi runsas viikko ennen presidentinvaaleja liki 16 kilometriä pitkän ympyränmuotoisen rivistön muodostumisen Moskovan keskustassa. Mielenilmauksen jälkeen feb24.ru-sivusto katosi netistä.

Tapahtumaan osallistuvat ihmiset pystyivät etukäteen näkemään, missä on vapaita paikkoja ja mitkä paikat ovat jo varattuja. Protestoijat siis valitsivat oman paikkansa rivissä, ja näin onnistuttiin välttämään väkijoukon keskittyminen joihinkin tiettyihin paikkoihin. Tämän tee-se-itse-organisoitumisen ansiosta kehämäinen rivistö saatiin muodostetuksi. Tempaukseen osallistuneilla ihmisillä oli vahvoja epäilyksiä tulevien vaalien rehellisyydestä ja tarkoitus oli sekä vedota rehellisten vaalien puolesta että lähettää viesti valtionjohdolle opposition valveilla olemisesta.

Tämäntyyppinen kertaluontoisen performanssin mahdollistava informaatio- ja kommunikaatioteknologia ei välttämättä edellytä mittavaa etukäteiskoordinointia ja -suunnittelua, ainoastaan interaktiivisen sivuston tai alustan perustamista. Interaktiivisten sivustojen mobilisaation teho perustuu asiasta kiinnostuneiden ihmisten omaan haluun olla mukana toiminnassa ja valita paikkansa samanhenkisten muukalaisten rivistössä. Samalla tällaiset massiiviset soolo-protesti-joukkotapahtumat osoittavat, että virtuaaliset yhteisöt voivat jalkautua kaduille poliittisia tavoitteita ajaessaan, olkoonkin että toimintaa voi helposti luonnehtia kertaluontoiseksi prekaari-aktivismiksi (ks. esim. Vatikiotis 2012).

Imperiumin vastaisku

Vaikka Venäjän poliittinen oppositio onkin innovatiivisuudessa askeleen edellä virallista Venäjää, niin ei poliittinen eliitti silti ole ollut toimettomana. Perinteistä ja hyväksi havaittua kansalaisvapauksien ja -oikeuksien kontrollia on kiristetty lainsäädännön toimin (Roberts, 2012). Rangaistuksia valtiojohdon arvostelusta on kovennettu, tai ainakin näin liberaaleissa länsimaissa on tulkittu Pussy Riot -trion saamaa vankilatuomiota. Mielenosoitusten järjestämisestä ja niihin osallistumisesta saattaa rapsahtaa jopa 7000 ruplan sakko. Kansalaistoiminnan mahdollisuuksia kavennetaan, mistä esimerkkinä on, että jos kansalaisjärjestö saa ulkomaista tukea, niin sen on rekisteröidyttävä ulkomaiseksi agentiksi (mt).

Lain ja kontrollin tiukentamisen lisäksi vallan vertikaali on ottanut käyttöönsä samoja digimedian mahdollistamia keinoja (Asmolov 2012) kuin mitä vertikaalia valtaa vastustavat käyttävät. Internetiin ilmestyy laajalle yleisölle suunnattuja interaktiivisia crowd sourcing -periaatteella toimivia sivustoja ja karttapohjia, joissa kansalaiset voivat kertoa mitä hyvää ja missä presidentti Putin on tehnyt. Tosin tämä taktiikka osoittautui jokseenkin riskialttiiksi, sillä melko pian ilmestyi myös karttoja (crowdmap), joilla kerättiin kansalaistodisteita siitä, mitä Putin ei ollut lupauksistaan huolimatta tehnyt.

Toinen tapa pyrkiä hillitsemään opposition digiaktivismia on kyberhyökkäykset yhteisöpalveluja ja sivustoja ylläpitäviin palvelimiin. Esimerkiksi feb26.ru-sivusto kaatui kyberhyökkäyksen seurauksena ja jouduttiin poistamaan webistä ja perustamaan uudelleen. Tämän lisäksi valvontakameroita on alettu tehostetusti käyttää väkijoukkojen kokoontumisten tarkkailussa ja opposition johtohahmojen tunnistamisessa.

Kontrollin kiristämisen lisäksi poliittinen valta on alkanut käydä omaa tiedotuskampanjaansa opposition esittämien väitteiden tukahduttamiseksi. Eräs esimerkki, jolla väitteitä vaalien vilpillisyydestä pyrittiin kumoamaan, oli asentaa monille äänestyspaikolle web-kamerat, jotta äänestyspaikoilla tapahtuvaa toimintaa voitiin seurata online-streamina. Silti oppositio leimasi web-kamera-seurannan läpinäkyvyyden illuusioksi, sillä niiden avulla ei merkittävimpiä vaalivilpin muotoja, eli äänestyskarusellia tai äänestysprotokollien väärentämistä, voida todentaa.

Lopuksi

Venäjän opposition hallinnon vastaisessa digitaalisessa kamppailussa voidaan erottaa sekä taktisia että strategisia tavoitteita. Ennen kokemattomat ja ennakoimattomat taktiikat, joita oppositio jatkuvasti kehittelee poliittisten vaatimuksiensa ajamisessa pakottaa valtiovallan innovaatioiden kilpajuoksuun, mikä vaatii huomattavia summia rahaa ja kuluttaa suunnattomat määrät ihmistyötunteja. Lisäksi se pakottaa jatkuvasti tiukentamaan lainsäädäntöä ja johtaa sen muuttumiseksi pikkutarkemmaksi ja vähä vähältä absurdimmaksi, mikä puolestaan helposti johtaa yleisempään tyytymättömyyteen tavallisten ihmisten mielissä.

Teknologisessa kilpajuoksussa opposition kanssa hallinto joutuu turvautumaan aina vain sofistikoidumpiin teknisiin ratkaisuihin ja tiedollis-taidolliseen ammattitaitoon. Vastarinnan hajaantuessa yhä pienempiin ja ketterämmin toimiviin soluihin pitää myös valvonnan hajaantua. Jahdattava määrittää jahtaajan liikkeet. Opposition vauhdissa pysyäkseen kansalaisten valvontaa joudutaan hajauttamaan, minkä oppositio toivoo aikaa myöden murentavan keskitetyn vallan vertikaalin rakennelmaa. Kontrollikoneiston hallinta sen diffuusioituessa yhä pienempiin ja erillisempiin osiin on entistä vaikeampaa, mikä edelleen rapauttaa keskittyneen vallan mahdollisuuksia hallita tehokkaasti.

Lähteet

Asmolov, Gregory (2012), Web cam governance: The struggle within Panopticon.

Bennett, Lance & Segerberg, Alexandra (2012), The logic of connective action, Information, Communication & Society 15:5.

Chadwick, Andrew (2011), The hybrid media system, konferenssiesitys Reykjavik 25. – 27.8.2011, ECPR General Conference.

Castells, Manuel (2009), Communication Power. Oxford University Press.

Dahlgren, Peter (2009), Media and political engagement : citizens, communication, and democracy. Cambridge University Press

Häyhtiö, Tapio & Rinne, Jarmo (2008), Politicking with the monsters on the Net, teoksessa Häyhtiö & Rinne (toim.) Net Working / Networking: Citizen Initiated Internet Politics. Tampere University Press.

Lappalainen, Pertti (2008), The Internet as a forum for multiple styles of political activisms, teoksessa Häyhtiö & Rinne (toim.) Net Working / Networking: Citizen Initiated Internet Politics. Tampere University Press.

Pantelis Vatikiotis (2012, The unbearable lightness of social web. Konferenssi-esitys 8.-12. heinäkuuta Madrid 2012, IPSA XXII World Congress of Political Science. Panel: ICTs and Democracy: Can the Use of Social Media and Web 2.0 Contribute to Political Engagement? Civic Participation and Public Sphere(s).

Rinne, Jarmo (2012), On Social Media and its contribution to political engagement. Konferenssiesitys 8. – 12. heinäkuuta Madrid 2012, IPSA XXII World Congress of Political Science. Panel: ICTs and Democracy: Can the Use of Social Media and WEB 2.0 Contribute to Political Engagement? Civic Participation and Public Sphere(s).

Roberts, Sean (2012), Putinin ensimmäiset sata päivää presidenttinä kiristävät ruuveja Venäjällä.

Julkaisu Venäjä on digiaktivismin koe-eläinpuisto ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Se on keino luoda uhkakuvia, vahvistaa oman viiteryhmän kiinteyttä ja kannustaa sitä toimimaan vastustajan tarkoitusperien, tai äärimmillään olemassaolon, eliminoimiseksi kirjoittaa Jarmo Rinne.

”Minun on vaikea keksiä maailmankaikkeudesta alhaisempaa matelijaa kuin pohjoismainen sosiaalidemokraatti.” Scripta-kirjoituksia uppoavasta lännestä, Jussi Halla-aho, 23. maaliskuu 2006.

”Ne kurjat matelijat, jotka venäläistä virkavaltaa pokkuroiden ovat onnistuneet pääsemään kotimaiseen hallitukseemme jäseniksi, ja jotka, muodostaessaan tuon hallituksen, ovat häpeällisesti polkeneet ei ainoastaan lakeja vaan vieläpä kansan pyhimpiä oikeuskäsityksiä, erotkoot heti toimestaan.”
Tampereen punainen julistus, 1.11.1905.

Vihapuhe on yksinkertaistavaa ”me vastaan muut” -asetelmaan pyrkivää ”joko he tai me” -retoriikkaa. Viereiset esimerkit suomalaisesta poliittisesta kielenkäytöstä runsaan sadan vuoden erolla viestivät kumpikin vastustajaksi koetun ryhmän moraalista arveluttavuutta hämmästyttävän samankaltaisin kielikuvin. Matelijaksi nimeäminen vaikuttaa olevan politiikassa toimivien suosikkileimakirves: opetusministerinä ja sittemmin eduskunnan puhemiehenä toiminut Riitta Uosukainen kuvasi muistelmakirjassaan ministerikollegansa, kulttuuriministeri Tytti Isohookana-Asunmaan, kalkkarokäärmeeksi.

Vihapuheen määrittely

Vihapuheeksi tunnistettava puhe on siis yhtä vanhaa kuin ihmiskunta. Poliittisen keskustelun polttopisteeseen se on kuitenkin noussut vasta aivan viime aikoina. Samalla myös akateeminen tutkimus on tarttunut aiheeseen. Kuvaavaa vihapuhekeskustelulle on, että siihen osallistujat tuntuvat tarkkaan tietävän, mistä ilmiössä on kyse. Tämä onkin varsin tyypillinen piirre poliittisissa debateissa. Ongelmallista vain on, että keskusteluun osallistujat itse määrittelevät sen, mitä vihapuhe on, ja näin keskustelijat puhuvat sujuvasti toistensa ohi ja koko prosessi lähinnä toistaa ja vahvistaa ”me vastaan muut” –retoriikkaa.

Keskustelun politisoituneen luonteen mahdollistaa se, ettei vihapuheelle ole yksiselitteistä määritelmää. Esimerkiksi rikoslaissa käsitettä ei ole mainittu, vaan sen asemesta siellä puhutaan kiihottamisesta tai törkeästä kiihottamisesta kansanryhmää vastaan. Lain näkökulmasta vihapuheeksi tulkittava toiminta rinnastuu ihmisoikeusloukkaukseksi, jonka kohteena on jokin tietty, tunnistettava erillinen kansanryhmä. Vihapuheessa puhuja esittää itsestään ja viiteryhmästään esimerkiksi etnisesti, uskonnollisesti, kulttuurisesti, poliittisesti, seksuaalisesti tai ihonväriltään tai joltakin tunnistettavalta ulkoiselta piirteeltään erottuvan ryhmän ja uhkailee sitä tai esittää sen loukkaavassa, halventavassa ja solvaavassa sävyssä.

Vihapuhetta voi olla myös yksilöön kohdistuva perusteeton leimaaminen johonkin kansanryhmään liitettyjen oletettujen ominaisuuksien perusteella. Esimerkiksi nykyään kansanedustajana ja eduskunnan hallintovaliokunnan puheenjohtajana toimivan Jussi halla-ahonblogikirjoitus 3.6.2008 on kaikissa oikeusasteissa tulkittu vihapuheeksi. Halla-aho sai tuomion uskonrauhan rikkomisesta ja tämän lisäksi Korkein oikeus kovensi tuomiota kiihottamisesta kansanryhmää vastaan.

Verkon muutoksen vaikutus vihapuheen näkyvyyteen

Eräs keskeisimmistä syistä vihapuheilmiön nousulle poliittiseksi kiistakysymykseksi kytkeytyy digitaalisen viestintä- ja kommunikaatioteknologian (Information and Communication Technologies) käytön nopeaan kasvuun ja yleistymiseen. Muitakin syitä on, kuten länsimaisten jälkiteollisten yhteiskuntien väestö- ja kulttuuripohjan monimuotoistuminen, taloudellisen tilanteen epävarmuus, individuaalisuuden korostuminen ja siihen liittyvä yksilöllisten elämänarvojen ja -tapojen merkityksen kasvaminen. Silti internetin ja digitaalisen viestintäteknologian mahdollistaman sosiaalisen median rooli on ollut ratkaiseva ilmiön näkyväksi tekemiselle.

Internetin historiasta on kirjoitettu paljon. Tiedämme miten se on kehittynyt Yhdysvaltain armeijan tarpeisiin 1960-luvulla luodusta ARPANETistä tutkijoiden hyödyntämäksi NSFNETiksi. Suuremmalle yleisölle tietokonevälitteinen viestintäverkko tuli tutummaksi 1990-luvulla, kun WWW-selaimien käyttäminen muuttui graafiseksi. Tämä teki verkkoselaimista helppokäyttöisempiä myös komento- ja koodikieltä taitamattomille. Graafiset käyttöliittymät mahdollistivat internetin leviämisen kenen tahansa ulottuville. Verkkoon tapahtuvan sisällöntuotannon vallankumous on tullut ilmeiseksi sosiaalisen median (Web 2.0) läpimurron seurauksena. Sen myötä internet on muuttunut interaktiivisempaan suuntaan dynaamisiksi ja yhteisöllisiksi verkostoiksi, joissa yksilöpohjaisesti osallistutaan sisältöjen luomiseen ja muokkaamiseen.

Sosiaalinen media viittaa internetin toimintamuotoihin ja -sisältöihin, jotka perustuvat itsetekemiseen, käyttäjäkeskeisyyteen ja yhteisölliseen vuorovaikutukseen. Ihmiset keskustelevat, tekevät ja jakavat asioita yhdessä. Perusajatuksena horisontaalissa toiminnassa on luoda toimijoiden välille kommunikatiivinen tila, joka mahdollistaa tuotetun informaation eli ajatusten esittämisen, jakamisen sekä yhdessä toimimisen.

Verkon muuttuminen interaktiivisemmaksi on samalla muuttanut verkon julkisuussfääriä tavalla, jossa se voidaan mieltää fragmentoituneeksi monikerrokselliseksi julkisuustilaksi. Sosiaalisen median sovellukset ovat helppokäyttöisiä ja verkon julkisuustilat ovat lähes kenen tahansa nettitaitoisen ulottuvilla. Internetin fragmentoituneesta julkisuustilasta voi nousta ilmiöitä, jotka läpäisevät perinteisen median portinvartijoiden uutiskynnyksen ja valtakunnalliseksi tai jopa maailmanlaajuiseksi puheenaiheeksi.

Vaikka vihapuheen määrä ei välttämättä ole aiemmasta kasvanut, niin ilmiö on tullut tunnetummaksi, näkyvämmäksi ja yhteiskunnallisesti vaikuttavammaksi sosiaalisen median julkisuustilojen myötä. Sosiaalisessa mediassa viesti leviää käyttäjien vertaisverkoissa rihmastomaisena viestiketjuna ja on helposti linkitettävissä, mikä takaa helpon saatavuuden ja laajan potentiaalisen kohdeyleisön. Lisäksi kuumien puheenaiheiden ympärillä ilmenevä ”verkkokuhina/-pörrääminen” (swarming) edesauttaa verkkoilmiön tunnettuisuuden kasvua.

Vihapuhe sosiaalisessa mediassa – verkkoilmiön merkitys

Merkittäväksi yhteiskunnalliseksi keskusteluareenaksi sosiaalisen median tekee se, että sen käyttö on lisääntynyt parin viimeisen vuoden aikana. Erityisesti Facebook on kasvattanut suosiotaan ja se on maailmanlaajuisesti suurin ja käytetyin sosiaalisen median sovellus. Suomessa on runsaat 2 miljoonaa Facebookin käyttäjää eli yli 40 prosenttia kansalaisista on periaatteessa tavoitettavissa siellä. Muut sosiaalisen median sovellukset, kuten Youtube, Twitter, Myspace, Flickr jne., häviävät suosiossa Facebookille. Silti myös näiden käyttö on varsin yleistä.

Valtaosa sosiaalisessa mediassa tapahtuvasta toiminnasta on viihdekäyttöä ja yhteydenpitoa ystäviin, tuttuihin ja sukulaisiin. Sosiaalinen media on prosessi, jossa ihmiset jakavat tietoa ja muodostavat yhteisiä merkityksiä. Käyttötyypin mukaan jaoteltuna sosiaalisen median alustoja ovat sisällön luomisen ja julkaisemisen alustat (blogit, wikit), sisällön jakamisen alustat (esimerkiksi Flickr ja YouTube), yhteisöpalvelut (Facebook, Google+, LinkedIn, MySpace, IRC-Galleria) ja virtuaalimaailmat (Habbo, Second Life).

Sosiaalisen median monimuotoisuus ja käyttäjäystävällisyys tarjoavat omia näkemyksiään ja poliittisia käsityksiään promoaville ryhmille ja yksilöille ennennäkemättömän helppokäyttöisen ja portinvartijoista vapaan kanavan ja julkisuustilan. Siellä voi levittää viestiään ja suunnitella, organisoida ja mobilisoida toimintaansa ja verkostoitua samanhenkisten toimijoiden kanssa. Esimerkkinä tämänkaltaisesta ilmiöstä voi mainita Jussi Halla-Ahon Scripta – kirjoituksia uppoavasta lännestä –blogisivusto. Halla-Ahon blogin yhteyteen on linkkejä monille Scriptan perusviestiä ja argumentaatiota tukeville tai vahvistaville sivustoille.

Vihapuhe ei välttämättä jää leuanlouskutukseksi virtuaaliavaruudessa. Vaarana on, että aiemmin siellä täällä erillään olevat yksilöt tai pienet ryhmät saavat äänitorven äärimäisiä ajatuksiaan propagoivalle viesteilleen ja syntyy samanhenkisten, toinen toistensa mielipiteitä komppaavia ja vahvistavia verkkoyhteisöjä. Pahimmillaan tällaiset yhteisöt ajautuvat irralleen normaaliyhteiskunnasta ja muodostuu suljettuja verkkoyhteisöjä tai toiminnallisia verkostoja, jotka ammentavat käyttövoimaansa kannattajakuntansa jakamista yhteiskunnallisesti ja poliittisesti arveluttavista käsityksistä ja maailmankuvista.

Eräs esimerkki mainitun kaltaisen ”kulttisen miljöön” vaikuttavuudesta on koulusurmaajat. Sosiaalipsykologian dosentti Atte Oksasen ja sosiologian professori Pekka Räsäsen johdolla tehdyt tutkimukset osoittavat, että suomalaisilla koulusurmaajilla oli verkossa toimivia samalla tavalla ajattelevia viiteryhmiä, joiden kanssa kouluampujat saattoivat keskustella ihmiskäsityksistään. Näissä viiteryhmissä jäsenten kulttuuriset makumieltymykset, elämänarvot ja mielipiteet saivat tukea ja vahvistusta toinen toisiltaan. Internetin ansioista nämä eri puolilla maailmaa olleet yksinäiset sudet löysivät lauman, johon kuulua. Myös norjalaisen, vihapuheet käytäntöön siirtäneen, Anders Behring Breivikin verkostoituminen ja vaikutus internetissä oli hyvin aktiivisista ja laajalle levinnyttä.

Keinot vihapuheen tukahduttamiseen

Vihapuheen kaltaisten ilmiöiden leimahtamisen estämiseksi ei ole juurikaan ehkäiseviä keinoja. Vapaata, kenen tahansa käytössä olevaa, mediakanavaa on lähes mahdoton aukottomasti ennakolta valvoa ja suodattaa vihapuhe pois. Ennakkomoderointi tai verkkopalveluiden tuottajien vastuunalaisuuteen saattaminen eivät myöskään poista vihapuhetta synnyttävää yhteiskunnallis-poliittiseksi ongelmaksi koettua tilannetta. Se johtaa vain vihapuheen ja -toiminnan siirtymistä toisille areenoille. Silti vihapuheen tapaisia ilmiöitä vastaan voi ja pitää taistella.

Paras tapa suitsia vihapuhetta on avoin ja läpinäkyvä yhteiskunnallinen keskustelu, jossa rehellisesti käsitellään yhteiskunnallisia kipupisteitä ja poliittisiksi ongelmiksi koettuja asioita. Mikäli keskusteluun onnistutaan sitouttamaan vaikutusvaltaiset instituutiot ja mielipidejohtajiksi tunnistetut tahot, niin ongelmien ratkaisut helpottuvat.
Hyvä esimerkki tämänkaltaisesta rakentavasta mielipiteitä esiin haastavasta ja rehellisesti avoimeen vuorovaikutukseen pyrkivästä yhteiskunnallista keskustelusta on Helsingin poliisilaitoksen virtuaalisen lähipoliisiryhmän maahanmuuttokriittiseksi tunnetulla Hommaforumilla elokuussa alullepanema viestiketju.

Viestiketjun tarkoituksena oli koota materiaalia Valtakunnansyyttäjävirastolle kiihottaminen kansanryhmää vastaan -säännökseen liittyvistä tulkintaepäselvyyksistä. Viestiketjun puheenvuorot olivat kauttaaltaan asiallisia ja mielipiteitä perustelevia ja hyvin monipuolisesti vihapuheilmiöön liittyviä ongelmia valottavaa. Vuorovaikutteinen ja reflektiivinen eli kriittisesti omia ja toisten oletuksia ja arvoja tarkasteleva keskustelu on toimivin tapa poliittisten jännitteiden purkamisessa.

Julkaisu Vihapuhe verkkoilmiönä ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Reilun vuoden jatkunut kulttuuripoliittinen keskustelu Guggenheim-museon mahdollisesta rantautumisesta Suomeen siirtyi Helsingin kaupunginhallituksen päätöksen jälkeen asemasotavaiheeseen. Ainakin toistaiseksi. Keskustelun loppukaneetti päätös olla viemättä asiaa kaupunginvaltuuston päätettäväksi tokko on. Museohanketta vastustaneiden poliittisten ja kulttuuristen voimien saavuttama etappivoitto ei ole kamppailun lopputulos, ainoastaan väliaikatieto, kirjoittaa Jarmo Rinne.

Guggenheim-hankkeen takana on sen verran monissa liemissä keitettyjä kovia politiikan pelureita, asiasta aidosti innostuneita kulttuurivaikuttajia sekä talouselämän vaikuttajia. Ei-niin-kovin rohkea arvaus on, että museohanke nousee vielä monta kertaa niin politikan kuin kansalaiskeskustelun agendalle.

Kulttuuristen lisäarvo-odotusten lisäksi Guggenheimiin liitettiin vahvoja taloudellisia odotuksia ja potentiaaleja. Jo pelkän museon olemassaolon ennakoitiin lisäävän turistivirtaa Helsinkiin ja keväisen kosken väkevän pauhun tavoin vahvistavan matkailutulojen ryöppyämistä Helsingin seudulle.

Se, että Guggenheim-keskustelussa sekoittuivat niin kulttuuriset, poliittiset kuin taloudellisetkin intohimot, ei sinällään tee siitä mielenkiintoista. Toki keskustelu oli totuttua värikkäämpää, kiihkeämpää ja eläväisempää, mutta tarkemmin ajatellen, tällaistahan poliittisen keskustelun kuuluukin olla: erilaisten mielipiteiden ja intressien esiin nostamista, omien kantojen puolesta debatointia ja vastapuolen argumenttien kumoamista.

Mielenkiintoiseksi tämän viime vuosien kiihkeimmän kulttuuripoliittisen keskustelun tekee aivan muut asiat. Helsingin kunnallispolitiikan toiseksi suurin valtuustoryhmä päätti lopulta torpata hankkeen. Vihreät kokivat apulaiskaupunginjohtajuutta tavoittelevan ehdokkaansa tulleen pelatuksi ulos heille privilegiodusta poliittisesta mandaatista Kokoomuksen ja demarien keskinäisen kähminnän tuloksena. Tältä vihreiden Guggenheim-päätöksen synty ainakin ulkopuolisen silmiin näyttää ja päätöksen jälkikäteisrationalisoinnit kuulostavat kouluesimerkeiltä hegeliläisestä ”järjen viekkaudesta”. Samaan sarjaan voi laskea voivottelut siitä, miten kaupunginhallituksen päätös edustaisi demokratian irvikuvaa ja torpedoisi demokraattista keskustelua.

Toinen mielenkiintoinen piirre keskustelussa on ollut, että jälkeen kuvataitelijoiden piirit pikkuhiljaa kääntyivät museon tuloa vastaan. Ilmeisesti kulttuuriväki kaivoi taskulaskimet esiin tai löysivät laskin-sovelluksen älypuhelimistaan ja totesivat kulttuurimäärärahojen olevan niukka luonnonvara, josta Guggggenheimin jälkeen lohkeaisi vain murusia muihin kotimaisiin ja seutukunnallisesti tärkeisiin kulttuurihankkeisiin. Valtion ja kaupungin vähäisten kulttuurimäärärahojen pelättiin valuvan ylikansallisen franchise-ketjun jo ennestään pullisteleviin taskuihin. Jakopolitiikan realiteettien tajuamisen jälkeen intouduttiin visioimaan vaihtoehtoisia kotimaista taide- ja kulttuurielämää hyödyttävämpiä hankkeita kuten Checkpoint Helsinki.

Taidemaailman kannanmuodostuksen jälkeen sen edustajat hämmentyivät liittolaisistaan. Kosmopoliitit avarakatseiset kulttuuripersoonat huomasivat seisovansa samassa rintamassa ahdasmielisten räyhänationalististena pidettyjen Perussuomalaisten kanssa. Poliittisessa kansalaistoiminnassa tämä on varsin normaali ilmiö; yhteinen vastustaja yhdistää periaatteellista eroista huolimatta. Taidepiireille tässä huomiossa, että politiikka tekee outoja petikavereita, on riittänyt nieleksimistä. Perussuomalaisten 2011 eduskuntavaaliohjelman  taidepoliittiset julistukset, ei postmodernille tekotaiteelle, olivat huonoja vitsejä jo ennen kuin puolueen puheenjohtaja ne sellaisiksi ilmoitti luonnehtiessaan niitä taktiseksi vaalikikaksi. Tekotaide ei ole koskaan taidetta olkoon se sitten vaikka perinteistä, modernia tai sitä paheksuttua postmodernia.

Ehkä kaikkein mielenkiintoisin seikka Guggenheim-keskustelussa on kuitenkin ollut sen ’henkinen tsadilaisuus’ eli se, että hanketta on jossakin vaiheessa mainostettu Suomen kulttuurisen imagon kohottajana ja odotettu hankkeeseen pumpattavaksi julkisia varoja. Kulttuuri-imagon nostaminen ja profiloituminen kansainvälisesti ovat mitä kannatettavimpia pyrintöjä. Tällainen tavoitteellisuus edellyttää taloudellisia satsauksia. Tältä osin keskustelua jumittaa kuitenkin se, että Guggenheimin olisi tuonut taloudellista hyötyä lähinnä vain Helsingille. Kiivaimmin tässä taloudellisesti motivoituneessa kulttuuripoliittisessa keskustelussa peistä on taitettu kehä kolmosen sisäpuolella ja erityisesti niissä parissa korttelissa, jotka vaikutusvaltaisten keskustelijoiden mielestä ovat yhtä kuin Suomi. Guggenheim varmaankin toisi tullessaan lisää turistivirtaa, mutta siitä hyötyisi lähinnä Helsingin Kauppatorin lähialueet muun Suomen jäädessä mopen osille. Sama pätee myös Guggenheimin vaihtoehtona esitetyn Checkpoint Helsingin osalta, joka kuitenkin rehellisesti ilmoittaa paikallisuutensa jo nimessään.

Guggenheimin ympärillä käytyä keskustelua ja sen taustoja avaa Emilia Palosen artikkeli. Tapaus Guggenheim poikii jatkossakin mielenkiintoisia analyysejä kulttuurin, talouden ja politiikan leikkauspisteessä vellovista intohimoista. Kysymyksiä, joita toivoisi jatkokeskustelussa ruodittavan, voisivat olla, että voiko kaupalliseen konseptiin perustuva monikansallinen toimija aidosti edistää riippumatonta ja/tai kansallista kulttuurituotantoa? Entä kykeneekö Checkpoint Helsingin tapainen museokonsepti sekä tuottaa merkittävää taidetta että jalkauttaa taiteesta nauttimisen uusien kohdeyleisöjen riemuksi ja lisätä kanssakäymistä taitelijoiden ja kansalaisten kesken? Kumpi museokonsepti paremmin profiloisi Suomen kulttuuribrändiä ja millä perusteilla? Ja ehkä kaikkein kovimpana ydinkysymyksenä: toimiiko kulttuuritalous viimekädessä kulttuurin vai talouden logiikalla?   

Julkaisu Henkistä tsadilaisuutta ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.