Tässä tekstissä kerromme, millaisia vaaleja Suomessa on. Näytämme myös esimerkin, miten ehdokkaat valitaan vaalien jälkeen d’Hondtin vaalijärjestelmän mukaan.

Millaisia vaaleja Suomessa on?

Suomessa on monia erilaisia vaaleja. Seuraavaksi kerromme, millaisia vaaleja Suomessa on.

Eduskuntavaalit

Eduskuntavaaleissa valitaan kansanedustajat Suomen eduskuntaan. Eduskunta päättää Suomen asioista. Se päättää esimerkiksi Suomen lait. Eduskuntavaalit ovat joka neljäs vuosi.

Eduskuntavaaleissa Suomi on jaettu 13:een vaalipiiriin. Jokaisessa vaalipiirissä on omat ehdokkaat.  Äänestäjä saa äänestää vain oman vaalipiirinsä ehdokasta. Äänestäjän vaalipiiri on se, missä hän asuu vakituisesti.

Eduskuntavaaleissa saavat äänestää yli 18-vuotiaat Suomen kansalaiset.

Kuntavaalit

Kuntavaaleissa valitaan jäseniä Suomen kuntien kunnanvaltuustoihin. Kunnanvaltuustot päättävät kuntien asioista esimerkiksi taloudesta. Kuntavaalit ovat joka neljäs vuosi.

Jokaisessa kunnassa on omat ehdokkaat. Äänestäjä saa äänestää vain oman kotikuntansa ehdokasta.

Kuntavaaleissa saavat äänestää ne yli 18-vuotiaat Suomen, Norjan, Islannin ja EU-maan kansalaiset, joilla on kotikunta Suomessa. Myös muiden maiden kansalaiset saavat äänestää kuntavaaleissa, jos heillä on ollut kotikunta Suomessa koko ajan yli kaksi vuotta.

Aluevaalit

Aluevaaleissa valitaan jäseniä hyvinvointialueiden aluevaltuustoihin. Aluevaltuusto päättää hyvinvointialueen asioista esimerkiksi vammaisten ja vanhusten hoidosta. Aluevaalit ovat joka neljäs vuosi.

Suomessa on 21 hyvinvointialuetta. Hyvinvointialueen tehtävä on järjestää omalle alueelleen esimerkiksi terveyskeskusten palvelut sekä paloaseman toiminta.

Aluevaaleissa jokaisella hyvinvointialueella on omat ehdokkaat. Äänestäjä saa äänestää vain oman hyvinvointialueensa ehdokasta. Äänestäjän oma hyvinvointialue on se alue, mihin hänen kotikuntansa kuuluu.

Aluevaaleissa saavat äänestää ne yli 18-vuotiaat Suomen, Norjan, Islannin ja EU-maan kansalaiset, joilla on kotikunta Suomessa. Myös muiden maiden kansalaiset saavat äänestää aluevaaleissa, jos heillä on ollut kotikunta Suomessa koko ajan yli kaksi vuotta. Helsinkiläiset eivät saa äänestää aluevaaleissa, koska Helsingin kaupunki ei kuulu mihinkään hyvinvointialueeseen.

EU-vaalit

EU-vaalit ovat Euroopan yhteiset vaalit. EU-vaaleissa valitaan jäseniä Euroopan parlamenttiin. Parlamentti päättää EU:n taloudesta. Se säätää myös lakeja, jotka koskevat kaikkia EU:n kansalaisia. EU-vaalit ovat joka viides vuosi.

Jokaisessa EU-maassa on omat ehdokkaat. Jokainen äänestäjä saa äänestää vain oman maansa ehdokasta.

EU-vaaleissa saavat äänestää EU-maiden yli 18-vuotiaat kansalaiset.

Näin ehdokkaat valitaan edustajiksi d´Hondtin vaalijärjestelmän mukaan

Suomessa käytetään d´Hondtin laskutapaa eli vaalijärjestelmää eduskuntavaaleissa, kuntavaaleissa, aluevaaleissa sekä EU-vaaleissa. D´Hondtin vaalijärjestelmää käytetään vaalien jälkeen, kun selvitetään, ketkä ehdokkaat valitaan edustajiksi.

Seuraavaksi näytämme, miten äänet jaetaan ehdokkaille d´Hondtin vaalijärjestelmässä.

Eräässä vaalissa on mukana kolme puoluetta.

Puolueet ovat puolue P, puolue T ja puolue S.

Jokaisella puolueella on kolme ehdokasta.

1. Vaalien jälkeen vaalivirkailijat laskevat ensin, kuinka monta ääntä jokainen puolue sai.

Tässä vaalissa puolueet saivat ääniä seuraavasti:

2. Seuraavaksi vaalivirkailijat laskevat, kuinka monta ääntä jokainen ehdokas sai.

Ehdokkaat saivat ääniä seuraavasti:

Nyt jokaiselle ehdokkaalle lasketaan vertailuluku. Vertailuluku lasketaan ehdokkaan oman puolueen koko äänimäärästä.

Näissä vaaleissa ehdokkaiden vertailuluvut lasketaan näin.

Puolue P sai yhteensä 100 ääntä.

• Ehdokas A sai 50 ääntä. Koska Ehdokas A sai omassa puolueessaan eniten ääniä, hän saa vertailuluvun 100 eli puolueen koko äänimäärän.

• Ehdokas B sai 30 ääntä. Koska Ehdokas B sai omassa puolueessaan toiseksi eniten ääniä, hän saa vertailuluvun 50 eli puolet puolueen koko äänimäärästä.

• Ehdokas C sai 20 ääntä. Koska Ehdokas C sai omassa puolueessaan kolmanneksi eniten ääniä, hänen vertailulukunsa on 33 eli kolmasosa puolueen koko äänimäärästä.

Puolue T sai yhteensä 70 ääntä.

• Ehdokas D sai 40 ääntä. Koska Ehdokas D sai omassa puolueessaan eniten ääniä, hän saa vertailuluvun 70 eli puolueen koko äänimäärä.

• Ehdokas E sai 20 ääntä. Koska Ehdokas E sai omassa puolueessaan toiseksi eniten ääniä, hän saa vertailuluvun 35 eli puolet puolueen koko äänimäärästä.

• Ehdokas F sai 10 ääntä. Koska Ehdokas F sai omassa puolueessaan kolmanneksi eniten ääniä, hän saa vertailuluvun 23 eli kolmasosa puolueen koko äänimäärästä.

Puolue S sai yhteensä 50 ääntä.

• Ehdokas G sai 30 ääntä.  Koska Ehdokas G sai omassa puolueessaan eniten ääniä, hän saa vertailuluvun 50 eli puolueen koko äänimäärä.

• Ehdokas H sai 15 ääntä. Koska Ehdokas H sai omassa puolueessaan toiseksi eniten ääniä, hän saa vertailuluvun 25 eli puolet puolueen koko äänimäärästä.

• Ehdokas I sai 5 ääntä. Koska Ehdokas H sai omassa puolueessaan kolmanneksi eniten ääniä, hän saa vertailuluvun 16 eli kolmasosa puolueen koko äänimäärästä.

Kaikkien ehdokkaiden vertailuluvut ovat:

Nyt kaikkien puolueiden ehdokkaat laitetaan paremmuusjärjestykseen sen mukaan, mikä on ehdokkaan vertailuluku.

Suurin vertailuluku on Ehdokas A:lla. Siksi hän saa ensimmäisen paikan.

Ehdokkaiden paremmuusjärjestys

1. Ehdokas A, jonka vertailuluku on 100.

Toiseksi suurin vertailuluku on Ehdokas D:llä. Hän saa toisen paikan.

Ehdokkaiden paremmuusjärjestys

1. Ehdokas A, jonka vertailuluku on 100.

2. Ehdokas D, jonka vertailuluku on 70.

Kolmanneksi suurin vertailuluku on yhtä suuri kahdella ehdokkaalla eli Ehdokas B ja Ehdokas G. Heidän molempien vertailuluku on 50. Siksi he jakavat kolmannen paikan.

Ehdokkaiden paremmuusjärjestys:

1. Ehdokas A, jonka vertailuluku on 100.
2. Ehdokas D, jonka vertailuluku on 70.
3. Ehdokas B, jonka vertailuluku on 50.
4. Ehdokas G, jonka vertailuluku on 50.

Tällä tavalla kaikki ehdokkaat laitetaan paremmuusjärjestykseen. Lopullinen lista näyttää tältä:

1. Ehdokas A vertailuluku on 100.
2. Ehdokas D vertailuluku on 70.
3. Ehdokas B vertailuluku on 50.
4. Ehdokas G vertailuluku on 50.
5. Ehdokas E vertailuluku on 35.
6. Ehdokas C vertailuluku on 33.
7. Ehdokas H vertailuluku on 25
8. Ehdokas F vertailuluku on 23.
9. Ehdokas I vertailuluku on 16.

Näissä vaaleissa on jaossa kuusi paikkaa. Siksi listasta valitaan kuusi ensimmäistä ehdokasta edustajiksi, koska heidän vertailulukunsa ovat suurimmat.

1. Ehdokas A vertailuluku on 100.
2. Ehdokas D vertailuluku on 70.
3. Ehdokas B vertailuluku on 50.
4. Ehdokas G vertailuluku on 50.
5. Ehdokas E vertailuluku on 35.
6. Ehdokas C vertailuluku on 33.

Ehdokkaita H, F ja I ei siis valita edustajiksi.

VTT Jenni Karimäki on yliopistotutkija Helsingin yliopistossa.

Selkomukautus: Sanna-Leena Knuuttila

Artikkelikuva: Alexander / Pixabay

Tämä teksti on saanut Selkokeskuksen myöntämän selkotunnuksen. Teksti on mukautettu Jenni Karimäen artikkelista, joka on julkaistu Politiikasta-verkkolehdessä maaliskuussa 2022.

Artikkelia päivitetty 6.11.2023: Artikkeli ei täytä kaikilta osin Selkokeskuksen määrittelemiä selkokielisen artikkelin vaatimuksia, mistä johtuen selkomerkki on poistettu sivulta.

Artikkelia päivitetty 13.11.2023: Artikkelin taulukoita on muotoiltu saavutettavammaksi ja selkomerkille on myönnetty käyttöoikeus.

Julkaisu Politiikasta selkokielellä -sarja: Suomessa vaaleissa käytetään d’Hondtin vaalijärjestelmää ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Suomen vaalijärjestelmä perustuu suhteelliseen vaalitapaan ja listavaalimenetelmiin kuuluvaan kehittäjänsä, belgialaisen Victor d’Hondtin mukaan nimettyyn paikkamäärien laskennassa käytettävään menetelmään. Suomalainen vaalijärjestelmä onkin yhdistelmä ehdokasäänestämistä ja puoluevaalia.

Ehdokkaan henkilökohtainen äänimäärä määrittää hänen paikkansa puolueen tai valitsijayhdistyksen listalla ja d’Hondtin menetelmän avulla listan saamat äänet muutetaan vaalista riippuen kunnan- tai kaupunginvaltuuston, aluevaltuuston, eduskunnan tai europarlamentin paikoiksi. D’Hondtin menetelmän yksityiskohtia on aiemmin avattu Kysy Politiikasta -osiossa ja ehdokasäänestämistä käsittelevässä artikkelissa.

Syyt siihen, miksi Suomessa on käytössä suhteellinen vaalitapa ja d’Hondtin menetelmä, löytyvät yli sadan vuoden takaa. Menetelmä on ollut käytössä aina vuosien 1906–1907 eduskuntauudistuksesta ja suomalaisen vaalijärjestelmän luomisesta lähtien. Sen jälkeen vaalijärjestelmään tehdyt muutokset ovat olleet huomattavan vähäisiä. Kenties suurimpana luopuminen niin sanotuista pitkistä eli kolmen ehdokkaan listoista 1950-luvulla.

Vaalijärjestelmästä muodostui kompromissi eliitin ja rahvaan, kaupunkien ja maaseudun intressien sekä eri poliittisten suuntausten välillä.

Eduskuntauudistusta tehtäessä ongelmat vaalijärjestelmän valinnassa ja rakentamisessa eivät olleet teknisiä vaan poliittisia. Vanha, vähemmistöasemassa suhteessa kansan kokonaisuuteen ollut poliittinen eliitti ja uudet, kansanvallan laajentumista ajaneet voimat pyrkivät kumpikin turvaamaan ja maksimoimaan asemansa eduskuntauudistuksen myötä. Vaalijärjestelmästä muodostui kompromissi eliitin ja rahvaan, kaupunkien ja maaseudun intressien sekä eri poliittisten suuntausten välillä.

Kansan runsaslukuisten rivien tukeen luottaneet sosialidemokraatit sekä tulevat maalaisliittolaiset olivat taipuvaisempia kannattamaan enemmistövaalitapaa, kun taas vanhan poliittisen ja yhteiskunnallisen eliitin pyrkimys taata asemansa kansanvallan murroksessa oli mahdollista järjestää juuri suhteellisen vaalitavan avulla, kuten poliittisen historian tutkija Juhani Mylly toteaa kirjoittaessaan edustuksellisen kansanvallan läpimurrosta eduskunnan 100-vuotishistoriassa.

Yhtenä vaalijärjestelmän vaihtoehtona oli välitön enemmistövaali yhden hengen vaalipiireissä. Tämä olisi esimerkiksi maalaisliiton keskeisen vaikuttajan Santeri Alkion mukaan vähentänyt vaaliagitaatiota ja puoluevaltaa, kun ehdokkaat olisivat valitsijoidensa hyvin tuntemia. Suomalaisen vaalijärjestelmän ehdokaskeskeisyys heijasteleekin edelleen tätä äänestäjän ja ehdokkaan välistä idealistista suhdetta.

Vaalijärjestelmää on aikojen saatossa uudistettu, mutta puolueiden suhteellisen vaalitavan yhtenä heikkoutena pidettyä, jossain määrin suuria puolueita suosivaa luonnetta ei ole saatu korjattua.

Suhteellinen vaalitapa, listavaali ja varsin laajat, suhteellisuutta paremmin turvaavat vaalipiirit heijastivat kuitenkin modernin politiikkakäsityksen murrosta. Idealistinen ajatus kansanvallasta äänestäjien ja ehdokkaiden välisenä toimintana ilman puolueiden vaikutusta ei kantanut, vaan paikallisuutta ja henkilökohtaista suhdetta korostaneen ulottuvuuden rinnalle ja jopa ohi nostettiin yleisiä, koko kansakuntaa koskevia näkökulmia painottanut (puolue)poliittinen ulottuvuus.

D’Hondtin menetelmä toteuttaa suhteellisuuden ääni- ja paikkaosuuksien välillä varsin hyvin, vaikkakaan ei täydellisesti. Vaalijärjestelmää on aikojen saatossa uudistettu, mutta puolueiden suhteellisen vaalitavan yhtenä heikkoutena pidettyä, jossain määrin suuria puolueita suosivaa luonnetta ei ole saatu korjattua.

Esimerkiksi jo 1920-luvulla tavoitteena oli vaalilain muuttaminen tasapuolisemmaksi pieniä puolueita silmällä pitäen. Silloin esitettiin, että 20 paikkaa jaettaisiin koko maan toimiessa yhtenä vaalipiirinä. Näin suhteellisuuden periaate tulisi oikeudenmukaisemmin toteutetuksi. Tällä tavoin pienpuolueiden niin sanotusti hukkaan menneet äänet niistä vaalipiireistä, joista ei ollut saatu yhtään ehdokasta läpi, otettaisiin huomioon.

Etenkin pienten puolueiden toistuvasti tavoittelema vaalilain uudistaminen odottaa tältä osin vielä toteutumistaan eikä vasta työnsä päättänyt eduskuntapuolueiden puoluesihteereistä koostunut parlamentaarinen vaalityöryhmä edelleenkään päässyt tämän osalta tulokseen.

VTT Jenni Karimäki on yliopistotutkija Helsingin yliopistossa. Hän on erikoistunut puolue- ja aatehistoriaan ja on tarkastellut tutkimuksissaan erityisesti liberalismia, konservatismia ja vihreää ajattelua sekä näitä aatteita edustavia puolueita suomalaisen puoluejärjestelmän ja poliittisen kulttuurin kontekstissa.

Artikkelia päivitetty 3.11.2023: Tästä Kysy Politiikasta -artikkelista on olemassa myös lokakuussa 2023 julkaistu selkomukautettu versio.

Artikkelia päivitetty 6.11.2023: Korjattu päivityksestä kertova tekstiä.

Julkaisu Miksi Suomessa käytetään d’Hondtin vaalimenetelmää? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Suomen liittyminen EU:n jäseneksi vuonna 1995 merkitsi muutosta myös politiikan tekemisen tavoissa. Vaikka Suomi ei ennen jäsenyyttäkään ollut toiminnassaan täysin autonominen toimija, vaan joutui sopeuttamaan intressejään kulloisenkin kansainvälisen tilanteen mukaisesti, EU-jäsenyys merkitsi monitasoisen politiikanteon vahvistumista. Jos aiemmin oli – hieman yksinkertaistaen ilmaistuna – voitu tehdä asioita kansallinen näkökulma edellä, EU-jäsenyys tarkoitti kansallisen ja eurooppalaisen yhteensovittamista.

Taannoinen keskustelu EU:n elvytyspaketin eduskuntakäsittelyn yhteydessä osoitti karulla tavalla, että monitasoisen politiikanteon keskeiset periaatteet ovat Suomessa edelleen varsin vieraita. Perussuomalaisten sekä tietyin varauksin keskustan kohdalla kansallisen näkökulman korostamista voidaan pitää loogisena.

Sen sijaan yllättävänä voi pitää sitä, että itseään eurooppalaisena pitävien puolueiden argumentaatiossa Eurooppa-ulottuvuus loisti pitkälti poissaolollaan. Vaikka kokoomus nostettiin mediassa tikun nokkaan, eivät muutkaan EU-myönteiset puolueet saaneet juurikaan nostettua EU-kehystä keskustelun ytimeen.

Taannoinen keskustelu EU:n elvytyspaketin eduskuntakäsittelyn yhteydessä osoitti karulla tavalla, että monitasoisen politiikanteon keskeiset periaatteet ovat Suomessa edelleen varsin vieraita.

Toinen piirre oli legalistinen eli sopimusoikeudellinen argumentaatiomalli, jossa korostettiin voimassa olevia sopimuksia ja niiden asettamia reunaehtoja. Tässä Suomi erottui omaksi saarekkeekseen pitäessään kiinni näistä tulkinnoista myös sen jälkeen, kun EU:n lainsäädännön valvojat ja tuntijat olivat todenneet paketin noudattavan EU:n nykyistä sopimuspohjaa.

Kolmas erikoisuus, joka tosin on ollut tyypillistä kotimaiselle EU-keskustelullemme koko jäsenyysajan, kuten selviää vastajulkaistusta kirjastamme, oli sen nykyhetkeen varsin tiukasti sidottu asetelma. Monissa EU-maissa pakettia katsottiin investointina tulevaisuuteen, verrattiin aiempiin isoihin uudistuksiin ja sitä kautta väiteltiin myös integraation tulevaisuudesta. Suomessa poliittisen keskustelun lähes ainoa tulevaisuusargumentti koski Suomen maksuosuuden realisoitumista.

Keskustelu osoitti, miten vaikeata poliitikoillemme on hahmottaa Euroopan suuria kehityslinjoja ja miten helposti he tilanteen salliessa turvautuvat impivaaralaiseen argumentaatioon, jossa Suomi nähdään ja esitetään Euroopasta erillisenä saarekkeena.

Keskustelu osoitti, miten vaikeata poliitikoillemme on hahmottaa Euroopan suuria kehityslinjoja ja miten helposti he tilanteen salliessa turvautuvat impivaaralaiseen argumentaatioon, jossa Suomi nähdään ja esitetään Euroopasta erillisenä saarekkeena.

Viimeinen huomionarvoinen seikka elvytyspaketin osalta oli sen keskittyminen muutamiin aiheisiin. Elvytyspaketin yhteys nykyisen EU:n komission vihreän kehityksen ohjelmaan ei käytännössä juurikaan näkynyt debateissa. Kun huomioidaan yleiseurooppalainen ympäristötietoisuuden nousu – minkä osoittaa  selkeimmin Saksan vihreiden nousu kamppailemaan suurimman puolueen paikasta – ympäristöteeman loistaminen poissaolollaan suomalaisesta keskustelusta näyttäytyy kansallisena erityispiirteenä.

Saattaa olla, että teemaa haluttiin pitää tietoisesti ”vakan alla”, koska muut puolueet pelkäsivät tällaisen keskustelun satavan EU- ja ilmastonmuutoskriittisten perussuomalaisten laariin.

Kansallisen katseen katveessa

Suomalaisten puolueiden toiminta ja intressit ovat aina kytkeytyneet voimakkaammin kansallisiin kuin kansainvälisiin teemoihin ja siksi eurooppapoliittisten kysymysten liittäminen osaksi puolueiden laajempaa poliittista agendaa on ollut vaikeaa. Valtio-opin professorit Tapio Raunio ja Mikko Mattila toteavatkin, että matala profiili EU-asioissa ja kotimaisten teemojen korostaminen on ollut luontevaa, koska ne ovat valitsijoille tutumpia ja niistä vallitsee puolueiden sisällä yhtenäisempi näkemys. Poliittista kulttuuria pitkään hallinnut konsensushakuisuus, hallituskelpoisuuden tavoittelu ja sen säilyttäminen ovat johtaneet eurooppapoliittisen linjan pysyvyyteen hallituskoalitiosta riippumatta.

Kansallinen yhtenäisyys on koettu edellytyksenä, joka takaa pienen maan vaikutusvallan unionissa.

Suomalaiseen EU-keskusteluun pinttynyt sanonta, jonka mukaan Suomen linjaa määrittää konsensushakuisuus ja puolueiden pääsääntöinen tuki integraatiolle, pitääkin pitkää linjaa ja isoa kuvaa tarkasteltaessa pitkälti paikkansa. Kansallinen yhtenäisyys on koettu edellytyksenä, joka takaa pienen maan vaikutusvallan unionissa.

Etenkin 1990-luvulla ja 2000-luvun alkupuolella vallinnut kaikkiin ytimiin ja päätöksenteon pöytiin aktiivisesti pyrkivä suomalainen EU-linja oli kuitenkin ensi sijassa puolueiden, elinkeinoelämän ja työmarkkinajärjestöjen eli monessa suhteessa yhteiskunnallisen eliitin tahtotila, jota kansalaiset eivät ole kokonaisuudessaan koskaan omaksuneet. Länsi-integraatio ei tuntunut yhtä välttämättömältä sille yli 40 prosentille kansasta, joka äänesti jäsenyyttä vastaan vuonna 1995.

Politisoitumisen ja polarisaation taustalla vaikutti kokemus kansallisen suvereniteetin rapautumisesta, sosiaalisen eriarvoisuuden kasvusta ja monikulttuurisuuden lisääntymisestä.

Jäsenyysäänestyksen luoma asetelma loi pohjan etenkin puolueiden sisäisille ristiriidoille eurooppapolitiikassa. Kriittisyyden käyttövoima kuitenkin kanavoitui ensi sijassa esimerkiksi vasemmistoliiton ja keskustan EU-kriittisten kansanedustajien ja europarlamentaarikkojen kautta. Vasta perussuomalaisten vaalivoitto vuoden 2011 eduskuntavaaleissa avasi poliittisen kilpailun ulkopuoliseksi ja ulkopolitiikkaan kuuluvaksi mielletyn eurooppapolitiikan osaksi sisäpoliittisen kilpailun areenaa, kuten dosentti Ville Pernaa vuoden 2011 eduskuntavaalien jytkyä taustoittaessaan toteaa.

Politisoitumisen ja polarisaation taustalla vaikutti kokemus kansallisen suvereniteetin rapautumisesta, sosiaalisen eriarvoisuuden kasvusta ja monikulttuurisuuden lisääntymisestä. Erikoistutkija Pasi Saukkosen mukaan osa väestöstä hyväksyi alueelliset ja elintasoerot, mutta osalle kehitys lisäsi osattomuuden kokemusta.

25 vuotta Euroopan unionia

Eurooppapolitiikan näkökulmasta perussuomalaisten nousu olikin ennemmin seuraus rakoilevasta EU-konsensuksesta ja kansan piilevästä kriittisyydestä kuin syy tälle kehitykselle. Tämä kriittisyys onkin käyttövoima esimerkiksi EU:n koronaelpymispaketista keskusteltaessa, ja Suomen kannalta toivottava EU on edelleen kiistanalainen kysymys 25 vuoden EU-jäsenyyden ja sitä leimanneen voimakkaan kansallisen konsensuksen aikakauden jälkeenkin.

Koska eurooppapolitiikka on alisteista kotimaisen politiikan suhdanteille, poliittisen tilanteen muutokset, vallan tavoittelun logiikka ja ideologiasta kumpuavat painotukset ohjaavat puolueiden kannanmuodostusta etenkin oppositioasemassa. EU-kriittiset ulostulot kumpuavat periaatteista ja poliittisen kilpailun asetelmista eikä niiden merkitystä puolueiden sisäisiä tuntoja heijastavina ilmauksina voi kiistää.

Eurooppapolitiikan näkökulmasta perussuomalaisten nousu oli ennemmin seuraus rakoilevasta EU-konsensuksesta ja kansan piilevästä kriittisyydestä kuin syy tälle kehitykselle.

Oppositioaseman mahdollisuuksia eurooppapoliittisen konsensuksen haastamiseen ovat hyödyntäneet esimerkiksi eurokriisin aikana jäsenyyden kanssa alun perin kipuilleet keskusta ja vasemmistoliitto, kuten erikoistutkija Jenni Karimäki vastikään julkaistussa Suomen EU-jäsenyyttä tarkastelevassa teoksessa osoittaa tai nyt perussuomalaisten kanssa kannatuksesta kilpaileva kokoomus. Elpymispakettiin kriittisesti suhtautuvat voivat oppositiossa helpommin haastaa puolueen perinteisesti integraatiomyönteisen linjan.

Tähän mennessä kriittisyyden takaporttia on kuitenkin pidetty auki ennemmin sisäpolitiikkaa ja puolueiden kannatuskehitystä silmällä pitäen kuin vakavasti otettavana pyrkimyksenä muuttaa Suomen eurooppapoliittista konsensusta.

Puolueiden eurooppapolitiikan pitkä linja heijastaakin niiden laajempaa suhtautumista kansainvälisyyteen ja globalisaatioon. Luokkakonfliktista alkunsa saaneet perinteiset puolueet ja globalisaation ja postmaterialistisen arvokumouksen seurauksena syntyneet vihreät ja perussuomalaiset tulkitsevat kansallisen ja kansainvälisen rajapintaa eri tavoin.

Kansallisesta katseesta käsin rakentuva maailmankuva ja ideologia on vaikea, vaikkei mahdoton sovittaa yhteen ylikansallisen ulottuvuuden kanssa.

Vihreille EU-taso on luonteva osa ylikansallisia ongelmia korostavaa ideologiaa. Sen sijaan perussuomalaisten lähestymistapa korostaa voimakkaasti kansallista suvereniteettia. Perinteisten puolueiden kansallisesta katseesta kumpuava ja kansojen välisen liiton ajatukseen kytkeytyvä integraatiotulkinta on ristiriidassa moninaisuuden sietämisen edellytysten kanssa. Kansallisesta katseesta käsin rakentuva maailmankuva ja ideologia on vaikea, vaikkei mahdoton sovittaa yhteen ylikansallisen ulottuvuuden kanssa.

Koronakriisin ylikansallinen luonne ja etenkin elvytyspaketin pitkän aikavälin merkityksestä käyty keskustelu on vauhdittanut puolueiden pohdintoja EU:n tulevaisuudesta. Kriitikoiden mielestä korona on elvytyspaketin yhteisen velan muodossa tuonut pelätyn liittovaltiokehityksen askeleen lähemmäksi, kun taas integraatioon myönteisesti suhtautuville koronakriisi on osoitus syvemmän yhteistyön tarpeesta globaalien ongelmien selättämiseksi.

Hidasta muutosta

Suomalaiset puolueet ovat varsin hitaasti ja osin haluttomasti sopeutuneet monitasoisen eurooppalaisen politiikanteon vaatimuksiin. Puoluetaustasta riippuen kritiikki on kohdistunut esimerkiksi vasemmistossa unionin oikeistolaiseksi miellettyyn talouspoliittiseen luonteeseen, vihreissä alkujaan EU:n jatkuvaan talouskasvuun perustuvaan eetokseen, keskustassa hajauttamisen heikkenemiseen ja perussuomalaisissa kansallisen päätäntävallan menettämiseen.

Kansallinen näkökulma on edelleen monille hallitseva ja ensisijainen näkökulma eikä yleiseurooppalaisen politiikanteon vaikutusta suomalaiseen poliittiseen prosessiin edelleenkään täysipainoisesti ymmärretä. Erityisen selvästi tämä on tullut esille tilanteissa, jossa EU-tasolla on tapahtunut tai suunnitellaan integraatiolinjan suuria muutoksia. Tuorein esimerkki on äskettäinen keskustelu EU:n elvytyspaketin ympärillä, mutta saman tyyppinen kansallisesti painottunut keskustelu käytiin myös Kreikan tukipaketin ympärillä 2010-luvun alussa.

Suomalaisena erikoisena voi pitää sitä, että politiikanteossa kansallisen vetovoima on vahvempi myös niissä puolueissa, jotka näyttäisivät varsin hyvin tiedostavan EU-jäsenyyden edellyttämän monitasoisen politiikanteon vaatimuksen.

Sinänsä havaittu jännite EU- ja kansallisen tason välillä ei ole suomalainen ilmiö, sillä vastaavaa voidaan havaita monissa muissakin EU-maissa. Erikoisena voi sen sijaan pitää sitä, että suomalaisessa politiikanteossa kansallisen vetovoima on vahvempi myös niissä puolueissa, jotka näyttäisivät varsin hyvin tiedostavan EU-jäsenyyden edellyttämän monitasoisen politiikanteon vaatimuksen.

Kansallisen ja ylikansallisen rajapinta näyttäisi voimistuvan erityisesti silloin, kun kansalaisten näkemykset muuttuvat kriittisemmiksi. Tätä voi pitää ainakin osin loogisena, jos puolueiden ajatellaan pyrkivän maksimoimaan kannatuksensa myös vaalien välillä. Tästä näkökulmasta perussuomalaisten nousua voi pitää ongelmallisena Suomen EU-politiikan pitkän linjan kontekstissa, näyttäisihän se saavan myös muut puolueet vahvistamaan kansallista ja liudentamaan eurooppalaista painotusta omassa politiikassaan.

Pitkään jatkuessaan tämä voi johtaa myös Suomen EU-politiikan muuttumiseen aiempaa kriittisemmäksi, mikä ei pienen maan kannalta ole välttämättä myönteinen muutos, kun otetaan huomioon käynnissä oleva laaja muutos.

Kimmo Elo työskentelee erikoistutkijana Turun yliopiston eduskuntatutkimuksen keskuksessa. Hänen päätutkimusalueitaan ovat Saksan ja Euroopan politiikka ja lähihistoria sekä digitaaliset ihmistieteet.

Jenni Karimäki on puolue- ja aatehistoriaan erikoistunut erikoistutkija eduskuntatutkimuksen keskuksessa Turun yliopistossa.

Artikkelin tausta on Kimmo Elon toimittamassa Suomi 25 vuotta Euroopan unionissa (2021, Sigillum) teoksessa, jossa suomalaiset EU- ja Eurooppa-tutkijat tarkastelevat EU:n kehitystä ja pitkää linjaa aina 1980-luvun murroksesta 2020-luvun alkuun. Teos auttaa asettamaan Suomen EU-jäsenyyteen liittyviä ilmiöitä, ratkaisuja ja kehityskulkuja osaksi laajempaa integraatiohistorian kaarta ja kontekstia.

Julkaisu EU-jäsenyys vaatii monitasoisen politiikanteon hallitsemista ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Kun suurlakko vuonna 1905 ravisteli Suomen suuriruhtinaskuntaa, harva arvasi, että sen vaikutukset näkyvät Suomen puoluejärjestelmässä edelleen 114 vuotta myöhemmin. Kun kansa lähti liikkeelle, se sai aikaan yksikamarisen eduskunnan, yleisen äänioikeuden ja edelleen vallitsevan puoluejärjestelmän perusrungon.

Yli satavuotisen historiansa aikana perinteiset puolueet – SDP, kokoomus (ent. suomalainen puolue) ja keskusta (ent. maalaisliitto) – ovatkin osoittaneet huomattavaa kyvykkyyttä ja joustavuutta sopeutuessaan muuttuviin yhteiskunnallisiin ja poliittisiin olosuhteisiin. Niiden historia kumpuaa politiikan tutkimuksessa yleisesti tunnustetuista demokraattisten järjestelmien keskeisistä ristiriitaulottuvuuksista, jotka ovat muuttuneet mutta säilyneet silti relevantteina yli sadan vuoden ajan.

Perinteiset puolueet saivat alkunsa luokkaprotestin aikakaudella, jolloin kansalaiset ryhmittyvät pääasiassa ammatti-, koulutus- tai kielitaustansa mukaan eri leireihin.

Perinteiset puolueet saivat alkunsa luokkaprotestin aikakaudella, jolloin kansalaiset ryhmittyvät pääasiassa ammatti-, koulutus- tai kielitaustansa mukaan eri leireihin. Työläisillä ja maalaisilla oli omat elämänpiirinsä, jotka eivät useinkaan leikanneet korkeammin koulutettujen virkamiesten tai ruotsinkielisten kanssa.

Kokoomuksen ja SDP:n taustalla vaikuttaakin sosioekonominen, työn ja pääoman välinen konfliktiulottuvuus. Keskustan tausta on keskustan ja periferian välisessä ulottuvuudessa.

Puolueet rakentuivat varsin luontevasti eri elämänpiirien ympärille eikä niiden yhteenlaskettu ääniosuus juuri muuttunut ensimmäisiä eduskuntavaaleja seuranneen sadan vuoden aikana. Vuonna 1907 70,1 prosenttia äänestäjistä antoi luottamuksensa näiden puolueiden edustajille. Vuonna 2007 luku oli edelleen 67,5 prosenttia.

Puoluekentän perusasetelma kuitenkin järkkyi 2010-luvulla. Kansallismielisen populismin ja perussuomalaisten nousu neljän suuren joukkoon johti perinteisten puolueiden kannatusosuuden laskuun. Perussuomalaisten hajoamisen vuonna 2017 jälkimainingeissa perinteiset kolme suurta ovat kuitenkin ottaneet jälleen haltuunsa kannatusmittausten kärkisijat, vaikka puolueiden yhteenlaskettu kannatusosuus viimeisimmässä Ylen mittauksessa jääkin 51,6 prosenttiin.

Kulta-aika on takana, mutta perinteiset puolueet pitävät pintansa

Etenkin toisen maailmansodan jälkeisiä vuosikymmeniä luonnehti puolueiden vaikutusvallan kasvu. Se jatkui aina 1970-luvulle asti, jolloin se saavutti lakipisteensä. Puolueiden jäsenkunnat olivat laajimmillaan ja jäsenistön tarjoaman taloudellisen selkänojan ohella käyttöönotettu puoluetuki mahdollisti järjestökoneiston laajentamisen.

Puolueiden jäsenyydestä ja puolueissa toimimisesta muodostui varteenotettava urapolku: suurimmat puolueet jakoivat julkisen sektorin virkoja ja toimia keskenään puoluepoliittisin perustein.

Puoluekentän perusasetelma järkkyi 2010-luvulla.

Puolueiden kyky vakuuttaa kansalaisia ja saada heidät liikkeelle alkoi heiketä kaiken politisoineen 1970-luvun jälkeen, ja puhe puolueiden ja puoluejärjestelmän kriisistä lisääntyi. Puolueista oli muodostunut byrokraattisia, hidasliikkeisiä organisaatioita. Kansalaisten luottamus oli murentunut myös muun muassa poliitikkoihin liitettyjen lahjusskandaalien eli niin sanottujen rötösherrajahtien myötä.

Luottamuspulasta ja kiinnostuksen puutteesta huolimatta ei kuitenkaan kyetty osoittamaan, miten edustuksellista demokratiaa voitaisiin soveltaa ilman puolueita. Veikko Vennamon Suomen maaseudun puolue ja puoluekentän uusi tulokas vihreät haastoivat perinteiset puolueet niin politiikan sisällön kuin toimintatapojen suhteen 1980-luvun alkupuolella. Kansalaisaktivismin ohella poliittinen protesti kanavoituikin edelleen puolueiden kautta.

Haasteista ja haastajista huolimatta kuohuvan vuoden 1905 pyörteissä muodostettu puoluekentän runko piti pintansa. Perinteiset puolueet ovat toisaalta mahdollisuuksiensa mukaan jarruttaneet kiivainta muutosintoa, toisaalta mukautuneet ajan vaatimuksiin.

SDP – luokkapuolueesta yleispuolueeksi

Suomen sosialidemokraattinen puolue perustettiin alun perin työväestön puolustajaksi ja kapitalismin vastustajaksi. Puolue hylkäsi kumouksellisuuden ja sopeutui jo 1920–1930-lukujen aikana sisällissodan jälkeisen Suomen porvarilliseen demokratiaan. Aina Neuvostoliiton hajoamiseen asti se mitteli enemmän ja vähemmän intensiivisesti voimiaan kommunismin kanssa ja säilytti tuotantovälineiden sosialisoinnin puolueen ohjelmassa aina 1970-luvulle asti.

Toisen maailmansodan jälkeen SDP asemoitui hyvinvointivaltion rakentajaksi, joka hyvinvointivaltion ”valmistumisen” jälkeen siirtyi konkreettisten tavoitteiden esittämisestä arvojen korostamiseen. Vahvasta intressipuolueesta on muodostunut jälkiteollisessa palveluyhteiskunnassa yleispuolue, joka kärsii sosialidemokraattisia puolueita koettelevasta yleiseurooppalaisesta identiteettikriisistä.

Kysymys on siitä, mikä on työväenpuolueen rooli ja työväenluokkainen identiteetti, kun suuri osa kansasta identifioituu keskiluokkaan. Globalisaatio on tuonut mukanaan työelämän haasteet, kuten katoavat teollisuustyöpaikat sekä rikkonaisen työuran, ja näiden haasteiden ratkaisijaksi ovat monien äänestäjien silmissä nousseet kansallismielistä populismia edustavat puolueet.

Kokoomus – konservatiivisesta vastavoimasta palveluyhteiskunnan puolestapuhujaksi

Suomalaiskansallisesta, fennomaanisesta traditiosta ponnistanut yltiövapaamielisen liberalismin ja massayhteiskuntaan pyrkineen sosialismin konservatiiviseksi vastavoimaksi perustettu Kokoomus on sen sijaan liikkunut historiansa aikana melkoisen piirun kohti keskustaa.

Puolueen alkuperäiset tunnukset – koti, uskonto ja isänmaa – ovat edelleen olemassa, mutta niiden tulkinta on sopeutunut 2000-luvun asenneilmapiiriin: kollektiivisista, kansallisista arvoista on mukauduttu yksilöllisyyden kunnioittamiseen, kulttuuris-uskonnolliseen suvaitsevaisuuteen ja moniarvoiseen maailmankansalaisuuteen.

Uudella vuosituhannella kokoomus on profiloitunut keskustaoikeistolaiseksi kansanpuolueeksi, joka on kampanjoinut muun muassa Sari Sairaanhoitajan ja työväen presidentin merkeissä. Koulutus ja asiantuntemus ovat aina olleet kokoomuksen keskeisiä tavoitteita ja arvoja, ja Suomi onkin ammatti- ja koulutusrakenteeltaan kehittynyt suuntaan, joka on ollut kokoomukselle hyödyllinen.

Kaupunkilainen, koulutetun keskiluokan puolue kokoomus kilpailee nykyään usein suurten kaupunkien hallinnasta ekologisen angstin synnyttämän vihreän puolueen kanssa perinteisen betonilähiökilpakumppanin SDP:n sijaan.

Keskusta – maalaisväestön eduista aluepolitiikkaan

Alun perin maatalouselinkeinon ja maalaisväestön intressipuolueeksi perustettu Suomen keskusta on suomalaisen puoluekentän eurooppalainen erikoisuus. Suomi on ainoita Euroopan maita, jossa agraaritaustainen puolue on edelleen merkittävässä asemassa toistuvana uuden vuosituhannen pääministeripuolueena.

Keskusta onkin kyennyt muokkaamaan ideologiaansa maaseudun ja maatalouden luokkapuolueesta suurten kaupunkien ulkopuolisen Suomen etujen ajajaksi, joka pyrkii vastaamaan jälkiteollisen tietoyhteiskunnan haasteisiin edistämällä yrittäjähenkistä elämänkatsomusta.

Keskustapuolueen kuolemaa on ennustettu historiassa hanakammin kuin minkään muun puolueen, mutta toistaiseksi huhut ovat olleet ennenaikaisia. Suomen lukuisia pieniä kuntia puoltanut kunnallisen itsehallinnon perinne ja keskustan laaja jäsenkunta ovat toistaiseksi pitäneet sen isojen puolueiden joukossa.

Tulevaisuuden haaste onkin etenevä kaupungistuminen, jonka vanavedessä vaanivaa kannattajakatoa vastaan keskusta on pyrkinyt tällä vaalikaudella taistelemaan muun muassa nyt jo kaatuneen maakuntauudistuksen voimin.

2010-luku on perinteisten puolueiden stressitesti

Kekkosen ajan päättyminen, 1990-luvun alun lama, Neuvostoliiton hajoaminen ja Euroopan unionin jäsenyys ovat viimeisen 30 vuoden aikana muokanneet suomalaista poliittista kulttuuria voimakkaasti. Suomi on siirtynyt kohti vahvempaa parlamentarismia, jota on leimannut voimakas konsensushakuisuus.

Ulkopuolisten sokkien voittamiseksi ja yhteisten pyrkimysten toteuttamiseksi muodostetut laajat enemmistöhallitukset ovat onnistuneet sovittamaan yhteen ristiriitaisia intressejä, mutta samalla kehitys on pakottanut puolueet hakeutumaan ideologisesti lähemmäs toisiaan ja muuttumaan yhä enemmän yleispuolueiksi.

Talouspoliittinen oikeisto–vasemmisto-jakolinja, jolle perinteiset puolueet ovat vahvasti asemoituneet, on hallinnut poliittista keskustelua yli sadan vuoden ajan. Uuden vuosituhannen stressitesti onkin jälkimodernin arvoulottuuden ja sen vastaiskun aktualisoituminen.

Uuden vuosituhannen stressitesti on jälkimodernin arvoulottuuden ja sen vastaiskun aktualisoituminen.

2010-luvulla suurimmat vaalivoitot on tehty korostamalla konservatiivisia, kansallismielisiä arvoja. Niihin perinteisten globaaliin, moniarvoiseen yhteiskuntaan ja laajaan mutta heterogeeniseen kannattajakuntaan tukeutuvien perinteisten puolueiden on ajoittain ollut vaikea suhtautua.

Ne ovat kipuilleet pyrkimyksissään vastata arvoulottuvuudelle helposti asettuvien puolueiden, kuten vihreiden ja perussuomalaisten luomaan haasteeseen. Hehkuvaa globaalia suvaitsevaisuutta tai kiivasta kansallismielistä konservatismia on vaikea voittaa tarjoamalla kädenlämmintä konsensusta.

Sen, minkä perinteiset puolueet ovat kampanjateltalla hävinneet, on suomalaisen poliittisen kulttuurin perinne protestien maltillistamisessa hoitanut. Hallitusvastuu on kutistanut perussuomalaisten kannatusta muun muassa SDP:n hyväksi. Toisaalta porvarihallituksen ja vasemmistojohtoisen opposition välillä koko hallituskauden vallinnut selkeä ideologinen vastakkainasettelu on kasvattanut oppositiopuolueista myös vihreiden kannatusta.

Yleispuoluekehitys on taannut, että perinteiset puolueet ovat säilyttäneet asemansa maan suurimpina puolueina ja keskeisinä vallankäyttäjinä, mutta samalla heikentänyt niiden kykyä vastata selkeämmän ideologisen profiilin omaavien puolueiden esittämiin haasteisiin.

Kirjoitus on osa Puolueet eilen, tänään ja tulevaisuudessa -juttusarjaa.

VTT Jenni Karimäki on poliittisen historian yliopistonlehtori ja Eduskuntatutkimuksen keskuksen erikoistutkija Turun yliopistossa.

Julkaisu Sata vuotta eikä suotta – perinteiset puolueet pitävät edelleen pintansa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Puolueiden ja niiden historian tunteminen on tärkeää, mikäli mielii ymmärtää valtaa ja vallankäyttäjiä, sillä vallankäyttäjän tunteminen auttaa ymmärtämään yhteiskunnan rakenteita ja muodostumista. Politiikan tutkijat Heikki Paloheimo ja Matti Wiberg määrittelevätkin puolueen Politiikan perusteet -teoksessaan organisoituneeksi poliittiseksi voimaksi, joka tavoittelee valtiollista valtaa ja pyrkii käyttämään tätä valtaa puolueen tavoitteiden edistämiseksi.

Puolueet ovat merkittävä osa yhteiskunnallista vallankäyttöä ja päätöksentekojärjestelmää, ja ne ovat historiansa aikana keskeisellä tavalla osallistuneet suomalaisen yhteiskunnan rakentamiseen. Puolueissa kanavoituvat kansalaisyhteiskunnan huolenaiheet ja tulevaisuuden toiveet.

Pääasiassa puolueiden nimittämistä ehdokkaista valitut kansanedustajat käyttävät ylintä valtiovaltaa säätäessään lakeja ja pyrkiessään yhteisymmärrykseen siitä, miltä Suomen tulisi näyttää tulevaisuudessa.

Puolueissa kanavoituvat kansalaisyhteiskunnan huolenaiheet ja tulevaisuuden toiveet.

Puolueiden synnyn taustalla on yleensä jonkin asian ympärille yhdistynyt kansanliike, jonka tavasta tarkastella yhteiskuntaa ja siinä havaitsemaansa epäkohtaa muodostuu lopulta näkökulma, jonka kautta kaikkea yhteiskunnallista kehitystä tarkastellaan. Menestyvän puolueen perustaminen onkin ilmaus jonkin laajasti tunnustetun yhteiskunnallisen konfliktin olemassaolosta.

Puolue rakentuu samansuuntaisen poliittisen identiteetin omaavista ihmisistä ja heidän välisistään suhteista sekä annetuista merkityksistä, jotka ylläpitävät niitä suhteita.

Puolue muodostaa yksikön, jonka suhde toisiin vastaaviin yksiköihin on vastakohtainen. Vaikka suomalainen politiikka onkin tunnettu laajapohjaisista monipuoluehallituksista ja konsensushakuisuudesta, kuuluu puolueen perusolemukseen aina oletus oman puolueen paremmuudesta suhteessa toisiin. Yhteistyöhakuisuudestaan huolimatta puolueet aina ilmentävät, säilövät ja muuntavat konflikteja.

Aate on koossapitävä liima

Vallan ja vallankäytön ohella aate on keskeinen puolueita eteenpäin ajava voima. Se yhdistää puolueaktiiveja, jäsenistöä ja kannattajia silloinkin, kun puolue on sisäisesti erimielinen jostain asiakysymyksestä. Aate saa jäsenet ja kannattajat mukautumaan, vaikka enemmistön tahdon mukainen päätös ei omaa näkemystä täysin vastaisikaan.

Puolueen poliittinen linja rakentuu konfliktin, joka alun perin sai aikaan puolueen organisoitumisen, ja siitä johdetun aatteen varaan. Aatteen on kuitenkin mukauduttava kunkin aikakauden ajattelutapoihin, jotta puolue voi maksimoida kannatuksensa ja vaikutusvaltansa.

Puolueissa aate tuottaa poliittista toimintaa.

Vaikka suomalaisen puoluekentän kolmen suurimman puolueen – SDP:n, kokoomuksen ja keskustan – historia alkaa sadan vuoden takaa, on niiden jatkuva kannatus osoitus siitä, että ne ovat kyenneet muokkaamaan aatettaan ja ajatusmaailmaansa muuttuvan ajan tarpeisiin.

Näiden kolmen puolueen väliset voimasuhteet ovat toki aikojen saatossa vaihdelleet, mikä on osoitus yhteiskunnassa tapahtuneista muutoksista. Siirtyminen esiteollisesta maatalousvaltaisesta yhteiskunnasta jälkiteolliseen palveluyhteiskuntaan on laskenut SDP:n ja keskustan suhteellista painoarvoa, vaikka puolueet edelleen kannatuskyselyiden kärkikolmikossa pysyttelevätkin.

Aate on poliittisen käytännön osa, joka kuvastaa niitä yhteiskuntateoreettisia näkemyksiä, arvoja ja normeja, joiden varassa politiikkaa tehdään. Puolueissa aate tuottaa poliittista toimintaa.

Kuten puolueiden organisaatioita ja sisäistä vallankäyttöä tutkinut Angelo Panebianco on todennut, puolueiden sisäinen dynamiikka ei kuitenkaan aukea vain todistamalla aatteita koskevat etukäteisoletukset oikeiksi tai vääriksi. Puoluetta ei voi ymmärtää vain tavoiteorientoituneena vallankäyttäjien joukkona eikä sen julkisuuskuvaa ottaa annettuna, täydellisenä omakuvana.

Poliittisen aatteen tuntemus tarjoaakin yhtäältä tirkistysaukon siihen, millaiseksi puolue ja sen toimijat itsensä ymmärtävät, ja toisaalta siihen, millaisia vaikutuksia puolueen edustamalla aatteella on ja on ollut käytännön poliittiseen elämään ja päätöksentekoon.

Puolueen ymmärtäminen vain vaalimenestyksen tavoittelun kautta jättää huomiotta sen, että puolueet saattavat myös tehdä ratkaisuja, jotka eivät edistä menestystä vaaleissa. Näissä tapauksissa vetäydytään usein taloudellisten lainalaisuuksien ja välttämättömyyden suojiin.

Sisäiset ristiriidat ja erimielisyydet ovat osa puoluetoimintaa.

Puolue onkin sen edustaman ohjelman ja tavoitteiden ohella myös organisaatio, jossa yksittäisen puoluetoimijan omat pyrkimykset ovat usein ristiriidassa toisten toimijoiden tai jopa puolueen virallisen linjan kanssa. Sisäiset ristiriidat ja erimielisyydet ovat osa puoluetoimintaa.

Vaikka puolueen tausta on perinteisesti aina jonkin ristiriitaulottuvuuden ympärille mobilisoituneessa tavoitteellisessa toiminnassa, muuttuvat puolueet usein elinkaarensa aikana tavoiteorientoituneista organisaatioista olemassaolonsa puolustajiksi. Tavoitteet toteutuvat, mutta niiden tilalle muodostuu ja muodostetaan uusia. Alkuperäinen, mobilisoiva konflikti jatkaa elämäänsä vähintään synnyttäen puolueen sisäistä keskustelua, kuten vaikka keskusteluissa vapaan markkinatalouden rajoista tai luokkaintressien ajamisesta yksilökeskeisessä maailmassa.

Monet koko läntisen maailman kattavien poliittisten traditioiden, kuten sosialismin, konservatismin ja liberalismin, alkuperäiset tavoitteet ovat toteutuneet. Silti näitä aatetraditioita edustavat varsin iäkkäätkin puolueet ovat ympäri maailmaa edelleen hengissä – osa kukoistaen, osa henkitoreissaan. Puolue onkin aina vallan tavoittelun, vallankäytön, vallan säilyttämisen ja aatteen palon yhdistelmä.

Puolueet ovat mukautuneet poliittisen kulttuurin ja yhteiskunnan muutoksiin

Puolueiden rooli, asema ja merkitys suomalaisessa yhteiskunnassa on muuttunut merkittävästi sadan vuoden aikana. On siirrytty eliitti- ja puoluedemokratiasta yleisödemokratiaan, jossa politiikka on henkilöitynyttä ja puolueet ovat menettäneet asemaansa politiikan subjektina.

Se, mikä määrää politiikan kaapin paikan, ei ole enää aiemmassa määrin puolueiden ja poliitikkojen käsissä. Yritykset ja etujärjestöt panostavat voimakkaasti muun muassa vaikuttajaviestintään eivätkä vaikuttamisyritykset kanavoidu enää pelkästään puoluekoneiston kautta. Keskustelu esimerkiksi niin sanotusta avoimuus- tai lobbarirekisteristä onkin varsin ajankohtaista.

Se, mikä määrää politiikan kaapin paikan, ei ole enää aiemmassa määrin puolueiden ja poliitikkojen käsissä.

Erityisesti perinteisten puolueiden jäsenmäärät ovat laskeneet, mutta myös puolueiden riippuvuus laajoista ja runsaslukuisista jäsenorganisaatioistaan on vähentynyt. Äänestäjien puolueuskollisuus ja luokkapohjainen äänestäminen alkoi 1970-luvulta lähtien heiketä. Samaan aikaan puoluetukilainsäädäntö teki puolueista taloudellisesti itsenäisempiä ja vähemmän riippuvaisia massaorganisaatioistaan, kuten Jan Sundberg kirjoittaa. Puolueista tuli lisääntyvässä määrin osa valtiota ja ne mukautuivat tähän kehitykseen.

Luottamus 1900-luvun alussa perustettuihin niin sanottuihin perinteisiin puolueisiin heikkeni 1980-luvulle tultaessa. Äänestäjät etääntyivät perinteisistä puoluevalinnan mekanismeista, niin kuin voimakkaasti ammattitaustan mukaisesta äänestämisestä. Puolueisiin liitetyt mielikuvat pysähtyneisyydestä ja olemassa olevaan takertumisesta loivat otollista maaperää uusien asiakysymysten, osallistavamman poliittisen tyylin ja uusien puolueiden, kuten vihreiden, läpimurrolle.

Poliittinen kiinnittyminen onkin ollut laskusuunnassa 1980-luvulta lähtien, kuten Peter Söderlund huomauttaa. Perinteinen luokkaäänestäminen on rapautunut työllisyysrakenteen muuttumisen, kohonneen koulutustason ja lisääntyneen sosiaalisen ja maantieteellisen liikkuvuuden myötä. Kansalaiset ovat poliittisesti yhä itsenäisempiä ja tekevät äänestyspäätöksensä aiempaa moninaisempien roolien valossa.

Useimmat puolueet pyrkivätkin puhuttelemaan varsin laajaa potentiaalista kannattajakuntaa, mikä näkyy siinä, että puolueiden välisten erojen tunnistaminen on muuttunut haastavammaksi.

Myös mediakentän muutokset ovat vaikuttaneet puolueiden asemaan ja rooliin yhteiskunnassa. Median markkinoituminen ja politiikan medioituminen on johtanut puoluelehdistön alasajoon ja pakottanut puolueet ja poliitikot sopeutumaan median toimintalogiikkaan. Aloite- ja agendavalta on karannut yhä enemmän medialle ja viestinnän ammattilaisille. Tulevaisuuden visioinnin sijaan puolueiden aika kuluu sammuttaen milloin mistäkin syystä syttyneitä tulipaloja.

Aloite- ja agendavalta on karannut yhä enemmän medialle ja viestinnän ammattilaisille.

Poliitikot ovat opetelleet viestimään mediaa kiinnostavalla tavalla ja mediaa kiinnostavista aiheista. Äänestäjät viehättyvät yhä enemmän tunteiden hallitsemasta kuvasta kuin rationaalisuuteen vedonneista poliittisista ohjelmista.

Toisaalta modernit tiedotusvälineet tarjoavat ennen kokemattoman suoran ja nopean kontaktin yleisön kanssa. Ennen tämän vuorovaikutus- ja palautekanavan roolin täytti toimiva puoluekoneisto ja mahdollisimman kattava jäsenkunta. Nykyään puolueet saavat oman viestinsä välitettyä (sosiaalisen) median avulla ja myös palaute tulee pitkälti samaa kautta ilman puoluekoneiston välittävää roolia.

Vaikka puolue selittää edelleen puolet kansalaisten äänestyspäätöksistä, on sekä äänestäjän että ehdokkaiden henkilökohtaisilla ominaisuuksilla yhä enemmän merkitystä.

Puoluetutkija Rauli Mickelsson tiivistääkin viimeisen 40 vuoden aikana tapahtuneen muutoksen aikakausien superideologioiden muutokseen: puoluedemokratian aikana vaalittiin oman luokan intressejä, kun taas yleisödemokratiasta puuttuvat suuret ismit ja kansallista päätöksentekoa sitovat kansainväliset edustuselimet ja sopimukset.

Puolueiden jäsenmäärissä ja äänestäjien käyttäytymisessä tapahtuneista muutoksista huolimatta puheet puolueiden kuolemasta ovat olleet ennenaikaisia. Vaikka puolueet kohtaavat vaikeuksia sitouttaa kansalaisia omaan toimintaansa ja kannattajikseen, ei niiden ote vallasta politiikan instituutioissa ole heikentynyt.

Hypoteesi puolueiden kuolemasta onkin kaksijakoinen: toisaalta ne ovat menettäneet suvereenin politiikan subjektin roolin, mutta pitäneet kiinni paikastaan todellisina vallankäyttäjinä.

Tämä kirjoitus on ensimmäinen osa Politiikasta-lehden viisiosaista puolueita käsittelevää juttusarjaa. Sarjan seuraavissa osissa perehdytään siihen, miten puolueet ovat mukautuneet yhteiskunnan muutoksiin ja millaiselta näyttää niiden tulevaisuus.

Kirjoitus on osa Puolueet eilen, tänään ja tulevaisuudessa -juttusarjaa.

VTT Jenni Karimäki on poliittisen historian yliopistonlehtori ja Eduskuntatutkimuksen keskuksen erikoistutkija Turun yliopistossa.

Julkaisu Puolue on kuollut – eläköön puolue! ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Presidentinvaaleissa valitsijayhdistyksen ehdokas, istuva presidentti Sauli Niinistö keräsi lähes kaksi kolmesta annetusta äänestä. SDP:n ja keskustan ehdokkaat Tuula Haatainen ja Matti Vanhanen saivat vain muutaman prosentin kannatuksen.

Presidenttiehdokkaiden kannatus ei ole koko suoran kansanvaalin historiassa seurannut taustapuolueiden kannatusosuuksia. Ensimmäisen kierroksen kaksi parhainten menestynyttä ehdokasta on poikkeuksetta saanut taustapuoluetta enemmän ääniä.

Useimmissa tapauksissa ero ehdokkaan ääniosuuden ja puolueen edellisvaalien ääniosuuden välillä on yli 10 prosenttiyksikköä. Vastaavasti presidentinvaaleissa menestyminen heijastuu heikosti puolueen kannatukseen muissa vaaleissa.

Taulukko 1. Kolme eniten ensimmäisellä kierroksella saanutta presidenttiehdokasta verrattuna heidät asettaneen puolueen eduskuntavaalikannatukseen edellisissä vaaleissa (%)

Lähde: Oikeusministeriön ja Tilastokeskuksen vaalitilastot.

Presidentinvaalien logiikka ohjaa äänestämään vaalin ennakkosuosikkeja. Presidenttiehdokkaista vain kaksi siirtyy toiselle kierrokselle, mikäli kukaan ehdokkaista ei saa yli 50 prosenttia annetuista äänistä. Strategisen äänestämisen näkökulmasta muiden kuin kärkiehdokkaiden äänestäminen tuntuu helposti oman äänen hukkaan heittämiseltä.

Strategisen äänestämisen näkökulmasta muiden kuin kärkiehdokkaiden äänestäminen tuntuu helposti oman äänen hukkaan heittämiseltä.

Kuten edellisessä taulukossa näkyy, kolme suosituinta ehdokasta on kerännyt lähes 70–90 prosenttia kaikista annetuista äänistä vaali toisensa jälkeen. Tämän pohjalta voimme olettaa, että strateginen äänestyskäyttäytyminen todella ohjaa ihmisiä.

Koska ehdokkaiden on menestyäkseen saatava ääniä yli puoluerajojen, he pyrkivät kampanjassaan irrottautumaan taustapuolueistaan ja vetoamaan laajaan joukkoon ihmisiä. Esimerkiksi Niinistön ratkaisu asettua valitsijamiesyhdistyksen ehdokkaaksi presidentinvaaleissa ilmentää tätä hyvin.

Niinistö istuvana presidenttinä on nykyisen, lähes koko ehdokasjoukon hyväksymän ulko- ja turvallisuuspoliittisen linjan takuumies, joka pystyi juuri vahvan asianomistajuutensa vuoksi kurottautumaan myös muiden ehdokkaiden tonteille puhumaan muun muassa ilmastonmuutoksesta, rauhanvälityksestä ja naisten asemasta.

Lisäksi presidentin tehtävän kannalta merkityksettömämmillä, mutta poliittista kenttää halkovilla pääjakolinjoilla hän asettui kannattamaan suomalaisia hyvinvointipalveluita, liberaalien ja konservatiivien välimaastoon jäävää ajatusmaailmaa sekä koko Suomen asuttuna pitämistä.

Valitsijayhdistys tie onneen?

Koska presidentinvaali on ennen kaikkea henkilövaali, voidaanko ajatella, että puolueiden sijaan ehdokkaat asettaisikin valitsijayhdistys? Näissä presidentinvaaleissa nähtiin peräti kaksi valitsijayhdistyksen ehdokasta. Niinistölle ratkaisu oli strateginen ja erittäin onnistunut, kun taas Paavo Väyryselle ennemminkin pakon sanelema.

Niinistön päätös asettua ehdolle valitsijayhdistyksen ehdokkaaksi oli ennen kaikkea symbolinen kädenojennus, jolla viestittiin halusta asettua puoluepolitiikan ulko- tai jopa yläpuolelle. Tasavallan presidenttinä Niinistö oli jo aiemmin luopunut kokoomuksen jäsenkirjastaan, joten vaikka valitsijayhdistyksen ehdokkuus ei häivyttänyt Niinistön kokoomustaustaa kokonaan, oli päätös tätä taustaa vasten uskottava.

Niinistö myös valittiin presidentiksi (äänestävän) kansan enemmistöllä, ja lähes 90 prosenttia kansalaisista on ilmaissut olevansa tyytyväisiä hänen toimintaansa presidenttinä.

Voi hyvin olla, että uudelleenvalintaa tavoittelevat istuvat presidentit seuraavat tulevaisuudessa Niinistön esimerkkiä. On kuitenkin kysyttävä, kuinka uskottava vaihtoehto valitsijayhdistyksen perustaminen on ensimmäistä valintaa tavoittelevalle, puolueen ydinryhmään kuuluvalle henkilölle?

Voisiko esimerkiksi jonkin puolueen istuva ministeri irtaantua taustapuolueestaan uskottavasti vain valitsijayhdistyksen perustamalla? Ja ennen kaikkea tarjoaisiko valitsijayhdistys jotain ylimääräistä hyötyä tämän kampanjalle?

Valitsijayhdistyksen kautta ehdokkaaksi asettumisen voidaan arvioida toimivan paremmin, mikäli ehdokas tulee päivän politiikan ulkopuolelta. Esimerkiksi puolueen tukema kulttuuri- tai talouselämän vaikuttaja voisi kerätä laajaa, puoluerajat ylittävää kannatusta valitsijayhdistyksen perustamisella.

Ainoastaan edellisissä eduskuntavaaleissa vähintään yhden edustajanpaikan saanut rekisteröity puolue saa asettaa presidenttiehdokkaan.

Toiselle valitsijayhdistyksen asettamalle ehdokkaalle, Väyryselle, valitsijayhdistyksen perustaminen oli taktisen etulyöntiaseman hankkimisen sijaan käytännössä ainoa vaihtoehto asettua ehdolle. Ainoastaan edellisissä eduskuntavaaleissa vähintään yhden edustajanpaikan saanut rekisteröity puolue saa asettaa presidenttiehdokkaan. Väyrysen perustama kansalaispuolue ei siis olisi voinut asettaa Väyrystä ehdolle.

Myös kannattajakorttien keräämisprosessin hyöty kampanjalle voi vaihdella. Parhaimmillaan kannattajakorttien kerääminen aktivoi satoja ja satoja vapaaehtoisia mukaan kampanjaponnisteluihin ja luo jatkuvaa näkyvyyttä niin turuilla ja toreilla kuin sosiaalisessa mediassa. Lopulta näkyvyyttä tulee myös perinteisessä mediassa, kun kannattajakorttien lopullinen määrä paljastetaan.

Näin tapahtui pitkälti Niinistön kohdalla. Istuvien presidenttien tapauksessa kannattajayhdistyksen perustaminen on myös tapa aloittaa kampanjointi viranhoidon lomassa ulkoistamalla se nimienkerääjille.

Toisaalta jos kannattajakorttien kerääminen takkuaa, valitsijayhdistyksen perustaminen itsessään ei tuo ylimääräistä julkisuushyötyä tai anna lentävää lähtöä itse vaaliin. Tällöin valitsijayhdistyksen perustaminen syö ainoastaan resursseja. Pahimmillaan 20 000 kannattajakortin rajapyykki voi jäädä saavuttamatta.

Puolueen resurssien turvin

Selkeimmin puolueiden rooli näkyy kampanjoiden toteuttamisessa, vaikka itse kampanja haluttaisiinkin pitää irrallaan puolueesta. Puolueorganisaatiot ja puolueaktiivien ”reservi” sekä puoluetuki ovat merkittäviä resursseja kampanjan organisoimisessa. Valtakunnallinen kampanja tarvitsee sekä tekeviä käsipareja että huomattavia rahallisia satsauksia. Suurimmalle osalle näiden vaalien ehdokkaista merkittävin osa tuesta tuli puolueilta.

Taulukko 2. Presidenttiehdokkaiden kampanjabudjetit ja puolueen tuen osuus.

Lähde: Presidentinvaalien vaalirahoituksen ennakkoilmoitukset, paitsi Väyrysen kohdalla, jonka luku perustuu hänen itsensä tekemiin arvioihin mediassa.

Myös valitsijayhdistysten ehdokkaiden kampanjaponnistelut olivat pitkälti puolueaktiivien käsissä, vaikka rahaa puolueelta ei tullut tai sitä ei otettu vastaan. Kokoomustaustaisella pitkäaikaisella suosikkipoliitikolla ja istuvalla presidentillä on tosin melkoinen etuasema varainhankinnassa.

Väyryselle varainkeruu oli jo selvästi haastavampaa. Omien sanojensa mukaan hän joutui rahoittamaan noin kolmanneksen kampanjastaan omasta pussistaan.

Presidentinvaali on ennen kaikkea henkilövaali, jossa menestyäkseen ehdokkaan tulee kyetä puhuttelemaan myös muita kuin oman puolueensa äänestäjiä.

Presidentinvaali on ennen kaikkea henkilövaali, jossa menestyäkseen ehdokkaan tulee kyetä puhuttelemaan myös muita kuin oman puolueensa äänestäjiä. Puolueiden rooli on kuitenkin edelleen tärkeä, sillä niillä on suora ehdokasasettamisoikeus ja kampajointiin tarvittavat resurssit.

Puolueiden haasteeksi jää löytää vetovoimaisia, yli puoluerajojen puhuttelevia ehdokkaita. Ehdokkaissa pitää yhdistyä henkilökohtainen karisma ja presidentin tehtävän kannalta relevantti kokemus.

VTT Jenni Karimäki on yliopistonlehtori ja YTM Annu Perälä tohtorikoulutettava Turun yliopiston Eduskuntatutkimuksen keskuksessa. 

Julkaisu Presidentinvaalien valitsijayhdistys ei ole oikotie onneen ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Vaikka populismi kerää edelleen kannatusta, Euroopassa viime aikoina käydyt vaalit osoittavat, että liberaalit vastavoimat ovat aktivoituneet. Arvoliberaalin En Marche! -liikkeen ehdokas Emmanuel Macron marssi vaalivoittoon, ja Itävalta sai Euroopan ensimmäisen vihreän presidentin. Suomen kuntavaaleissa ja Hollannin parlamenttivaaleissa vihreät nostivat kannatustaan merkittävästi.

Talouspoliittisesta vastakkainasettelusta kumpuavan oikeisto–vasemmisto-jaottelun ympärille rakentunut länsieurooppalainen puoluejärjestelmä on uuden tilanteen edessä.

Vanha jakolinja ei enää muodosta superulottuvuutta, joka sulauttaa itseensä uudet ristiriitaulottuvuudet.

Voiko viimeisen kolmenkymmenen vuoden aikana haastajaksi noussut sosiokulttuurinen arvoulottuvuus todella nousta perinteisen sosioekonomisen jakolinjan haastajaksi? Onko arvoliberalismin ja arvokonservatismin välinen konflikti tulevaisuuden vedenjakaja vapaampaa markkinataloutta kannattavien ja sosialististen puolueiden välisen valtataistelun sijaan?

Tällä hetkellä tilanne on vielä auki. Vanha jakolinja ei enää muodosta superulottuvuutta, joka sulauttaa itseensä uudet ristiriitaulottuvuudet. Silti se hallitsee keskustelua ja äänestäjien päätöksentekoa.

Ismien välinen taistelu on voimissaan

Perinteisen oikeisto–vasemmisto-jakolinjan ympärille sata vuotta sitten rakentuneet SDP, keskusta ja kokoomus vievät edelleen suurimman osan äänistä Suomessa. Vihreitä patistetaan jatkuvasti ratkaisemaan, onko puolue oikealla vai vasemmalla. Monien mielestä vihreiden tapa määritellä itsensä ”ei oikealle, ei vasemmalle, vaan edelle” ei ole riittävä.

Arvoulottuvuus kuitenkin puhuttelee. Esimerkiksi nuorten parissa sosiaaliliberaalit arvot ovat suosittuja – mutta myös autoritaarisille ja oikeistolaisille arvoille löytyy kannattajansa. 1970-luvulta lähtien edennyt jälkiteollinen, hiljainen vallankumous ja sen vastavoimat jatkavat kulkuaan.

Pula- ja sota-ajasta sekä luokkataistelusta kumpuava varsin kollektiiviseen kokemukseen nojaava arvopohja korvautuu omakohtaista valintaa, kokemusta ja näkemystä heijastelevilla valinnoilla. Suvaitsevaisuus, avoimuus, sukupuolten ja väestöryhmien välinen tasa-arvo, seksuaalivähemmistöjen oikeudet, ympäristökysymykset ja globaalikatse vastauksena maailmantuskaan ovat lisänneet tasaisesti kannatustaan läntisessä Euroopassa ja nostattaneet populismina purkautuneen vastaiskun.

Viimeaikaisten vaalien jälkeisissä tilanneanalyyseissä kaikuvat 25 vuoden takaiset kaiut. Tällä kertaa moni on innokas julistamaan kommunismin sijaan populismin häviäjäksi ja liberaalidemokratian jälleen kerran voittajaksi ismien välisessä taistelussa.

Moni on innokas julistamaan populismin häviäjäksi ja liberaalidemokratian jälleen kerran voittajaksi ismien välisessä taistelussa.

Vaikkei populismi ole henkitoreissaan, arvopohjan kehitystä ja viimeaikaista vaalimenestystä tarkastellessa arvoliberalismille voi kuitenkin povata lähihistoriaan verrattuna valoisampaa tulevaisuutta.

Kuten liberalismin historia kautta aikojen osoittaa, ei menestys kuitenkaan ole taattu. Liberaalit arvot voittavat alaa, mutta onko niitä edustavien puolueiden tulevaisuus yhtä valoisa? Voiko arvopohjainen konfliktiulottuvuus todella vakiintua ja nostaa arvoliberaalit puolueet pysyvään menestykseen?

Jos 1900-luku jotain osoitti niin sen, että liberaalien ajama poliittinen linja oli menestys arvojen ja tavoitteiden muttei puoluekannatuksen valossa. Muut puolueet omaksuivat liberaalien ohjelman ja arvot omakseen ja syleilivät itse puolueet kuoliaaksi.

Murtuuko liberalismin kultainen häkki?

Äänestäjäkunnan kehitys yhä arvoliberaalimpaan suuntaan onkin kaksiteräinen miekka esimerkiksi vihreille. Arvoulottuvuuden vahvasti polarisoimassa nykytilanteessa puolue on nostanut kannatuksensa uudelle kymmenluvulle, mutta miten käy, jos populismi ja polarisaatio heikkenee?

Entä jos palataankin niin sanottuun normaalitilanteeseen, jossa konsensus hallitsee ja vallitsee? Perinteiset puolueet hakeutuvat silloin politiikassaan yhä lähemmäs toisiaan. Äänestäjä kahden puolueen välillä valitessaan valitsee usein sen isomman ja perinteikkäämmän, kuten Jan Sundberg ja Heikki Paloheimo ovat kirjoittaneet.

Ronald Inglehart on luonnehtinut, että äänestäjäkunta muuttuu tasaisesti arvo- ja sosiaaliliberaalimmaksi. Jos äänestäjät noudattavat tätä kehitystä, lienee harhaista kuvitella, että perinteiset puolueet jättäisivät tämän huomiotta.

Voikin olettaa, että samansuuntaista kehitystä tapahtuu niiden parissa. Puoluekenttä siirtyy piirun verran liberaalimpaan suuntaan, mutta keskinäiset suhteet eivät välttämättä juuri muutu.

Suomessa selkeimmin arvoliberalismia edustaville vihreille tilanne on ongelmallinen. Puolue on onnistunut vakiinnuttamaan ympäristökysymyksen omaksi etupiirikseen, mutta pelkästään sen turvin paikka johtavana oppositiopuolueena ja neljän suuren joukossa ei ainakaan historian valossa aukea.

Arvoulottuvuuden vahvasti polarisoimassa nykytilanteessa vihreät ovat nostaneet kannatuksensa uudelle kymmenluvulle, mutta miten käy, jos populismi ja polarisaatio heikkenee?

Vihreät saavuttivat kuntavaalien menestyksen muihin kuin ympäristöarvoihin pohjautuvan vastakkainasettelun nosteessa. Jos voimakas arvopohjainen vastakkainasettelu tulevaisuudessa heikkenee, ovat nykyisistä oppositiopuolueista SDP ja vasemmistoliitto huomattavasti paremmin profiloituneita kilpailemaan perinteisellä talouspoliittisella ulottuvuudella. Myös kokoomuksesta löytyy vahva arvoliberaalilataus ja ympäristötietoinen siipi.

Vihreillä on nyt etsikkoaika vakiinnuttaa kannatuksensa. Seuraavalla vaalikaudella vihreät eivät välttämättä saa samanlaista kannatusta kuin kuntavaaleissa, sillä vaikka populismia ei vielä voi julistaa kuolleeksi, kuten tutkijat niin Suomessa kuin maailmalla toteavat, voi sen valtavirtaistuminen johtaa arvoulottuvuuden ja polarisaation heikkenemiseen. Populistisille puolueille saattaa käydä niin kuin liberalismille aikoinaan, ja ne syleillään kuoliaaksi.

Toisaalta mikäli populistiset puolueet onnistuvat yhä muokkaamaan poliittista agendaa ja ylläpitämään vastakkainasettelua populistisen nationalismin ja yleismaailmallisen liberalismin välillä, saattaa liberalismin miekka osoittautua vihdoin menestyksekkääksi aseeksi ismien välisessä taistelussa.

VTT Jenni Karimäki on erikoistutkija Turun yliopiston Eduskuntatutkimuksen keskuksessa.

Julkaisu Populismi ja liberalismin kaksiteräinen miekka ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.