Maanantaina 14.9.2026 Skotlannin, Walesin ja Pohjois-Irlannin johtajat allekirjoittivat yhteistyösopimuksen, jossa muun muassa todettiin, että Westminsterin, eli Yhdistyneen kuningaskunnan keskushallinnon aika on ohi. Johtajat vaativat perustuslaillisia muutoksia, jotta maat saisivat enemmän valtaa päättää omista asioistaan. Heidän mukaansa keskushallinnon ei pitäisi rajoittaa maiden oikeutta järjestää kansanäänestys itsenäistymisestä.

Yhdistynyt kuningaskunta (eli Britannia) on suvereeni valtio, johon kuuluu neljä maata: Englanti, Wales, Skotlanti ja Pohjois-Irlanti. Englanti on näistä maista selvästi suurin niin väkiluvultaan kuin bruttokansantuotteeltaan: Englannin osuus koko Britannian bruttokansantuotteesta on yli 85 prosenttia, ja noin 85 prosenttia Britannian väestöstä asuu Englannissa.

Skotlannilla, Walesilla ja Pohjois-Irlannilla on omat paikalliset hallitukset ja parlamentit, joilla on lainsäädäntövaltaa. Englannissa ei ole vastaavaa omaa paikallishallintoa, mutta siellä toimii koko valtiota johtava keskushallinto.

Itsenäisyys nousee Britannian maissa aina aika ajoin esiin. Vaikka itsenäisyyttä kannattaakin suuri joukko, on sen vastustajia tai vähintään epäröiviä myös merkittävät määrät. Maiden sisällä ei siis vallitse yksimielisyyttä siitä, onko itsenäisyys tavoiteltava asia.

Irtaantuminen Britanniasta jälleen esillä

Keväästä 2026 alkaen Skotlannissa, Pohjois-Irlannissa ja Walesissa ovat olleet yhtä aikaa vallassa kansallismieliset puolueet: Skotlannin kansallispuolue Skotlannissa, Sinn Féin Pohjois-Irlannissa ja Plaid Cymru Walesissa. Maiden pääministerit tavoittelevat kansanäänestystä itsenäisyydestä.

Vaikka maiden pääministerit nyt allekirjoittivatkin yhteisen sopimuksen, jossa pitkän aikavälin tavoitteeksi asetettiin irtaantuminen Britanniasta, on näiden maiden välillä suuria eroja siinä, missä tahdissa mahdollinen itsenäistyminen voisi tapahtua.

Walesin itsenäistyminen vaikuttaa vielä kaukaiselta, sillä se on poliittisesti lähellä Englantia. Pohjois-Irlannissa paikallinen hallinto perustuu Good Friday -sopimukseen, joka allekirjoitettiin vuonna 1998. Sopimuksen mukaan Pohjois-Irlanti pysyy osana Britanniaa niin kauan, kunnes enemmistö irlantilaisista ja pohjoisirlantilaisista kannattaa yhteen liittymistä.

Pieni enemmistö brittiläisiä äänesti eron puolesta, mutta Skotlannissa enemmistö äänesti EU:ssa pysymisen puolesta.

Skotlannissa on jo kerran järjestetty äänestys itsenäisyydestä. Vuoden 2014 äänestyksessä valtaosa skotlantilaisista kuitenkin vastusti itsenäistymistä. Silloinen Britannian pääministeri David Cameron ilmoitti, että äänestyksen tulos olisi lopullinen eikä asiaa käsiteltäisi enää sen jälkeen, on tulos mikä tahansa.

Vuonna 2016, vain kaksi vuotta Skotlannin itsenäisyysäänestyksen jälkeen, Britanniassa äänestettiin Brexitistä eli eroamisesta Euroopan unionista. Pieni enemmistö brittiläisiä äänesti eron puolesta, mutta Skotlannissa enemmistö äänesti EU:ssa pysymisen puolesta.

Tämä nosti Skotlannin itsenäistymisen jälleen keskusteluun. EU:sta eroaminen koettiin päätöksenä liian merkittäväksi, jotta se olisi voitu tehdä muualla kuin Skotlannissa. Ajateltiin, että pääministeri Cameronin puheet edellisen äänestyksen lopullisuudesta eivät enää päteneet.

Millaisena brittiläiset näkevät itsensä ja maansa?

Niin Britannian EU-erossa kuin sen eri maiden itsenäistymispyrkimyksissäkin kansallisidentiteetillä voi olla merkittävä rooli. Se, millaisena maa näkee itsensä ja kansainvälisen roolinsa, vaikuttaa päätöksiin esimerkiksi kansainvälisistä suhteista.

Kansallisidentiteettiä voi tarkastella vähintään kahdesta eri näkökulmasta. Ensimmäinen näistä koskee yksilöä ja sitä, mihin maahan tai kansaan hän kokee ensisijaisesti kuuluvansa. Tätä kartoitetaan Britanniassa noin kymmenen vuoden välein väestönlaskennan yhteydessä tehtävillä kyselyillä, joissa brittiläisiltä kysytään mm. heidän etnisestä taustastaan, kansallisidentiteetistä ja kielestä.

Vuosina 2021–22 tehtyjen kyselyiden mukaan valtaosa, yli 60 prosenttia, Skotlannin väestöstä koki olevansa ensisijaisesti skotlantilaisia, kun vain noin viidennes koki olevansa myös tai ainoastaan brittiläisiä. Walesissakin yli puolet vastanneista ilmoitti olevansa ensisijaisesti walesilaisia. Pohjoisirlantilaisista noin kolmannes koki olevansa brittiläisiä, kolmannes irlantilaisia ja noin viidennes pohjoisirlantilaisia. Englantilaisten vastauksissa ero brittiläisen ja englantilaisen identiteetin välillä ei ole selvä.

Yksilön identifioituminen kansaan voi vaihdella esimerkiksi muuton tai maailmanpoliittisen tilanteen mukaan tai sen mukaan, missä tilanteessa häneltä asiasta kysytään.

Kansallisidentiteettiä voidaan tarkastella myös koko maan näkökulmasta. Silloin keskeistä on se, millaisena kansa näkee itsensä ja oman maansa, ja millaisia tarinoita kansaan liitetään. Tätä kansallisidentiteettiä rakennetaan teksteissä ja puheissa ja esimerkiksi historian, kulttuurin ja maailmankatsomuksen kautta. Lisäksi siihen kuuluvat ajatukset siitä, millaisiin kansainvälisiin ryhmiin me kuulumme tai emme kuulu.

Kumpikaan näistä kansallisidentiteetin tyypeistä ei ole pysyvä. Yksilön identifioituminen kansaan voi vaihdella esimerkiksi muuton tai maailmanpoliittisen tilanteen mukaan tai sen mukaan, missä tilanteessa häneltä asiasta kysytään. Amerikassa tai Afrikassa asuessaan suomalainen voi ensisijaisesti kokea olevansa eurooppalainen ja vasta sen jälkeen suomalainen. Keski-Euroopassa asuessaan hän saattaa identifioitua suomalaiseksi erottuakseen ympärillään olevasta ryhmästä.

Epävarmuus ja erimielisyydet kansainvälisestä roolista heikentävät yhtenäisyyttä

Kertomuksiin ja historiaan perustuvaan Britannian kansallisidentiteettiin kuuluvat vahvasti tarinat imperiumista ja sen menetyksestä. Vaikka brittiläiset saattavat kokea jopa häpeää kolonialismista, ovat tarinat maailmanlaajuisesti merkittävästä ja vaikutusvaltaisesta mahtimaasta edelleen osa maan kansallisidentiteettiä. Britannia on perinteisesti nähnyt itsensä erityisenä maana, jolla on suuri globaali vastuu.

Maan erityisyyttä on korostettu esimerkiksi poliittisissa puheissa. Niissä on nostettu esiin saarivaltion identiteettiä, joka katselee manner-Euroopan politiikkaa hieman etäältä. Toisaalta Britannia on halunnut olla eurooppalaisen päätöksenteon ytimessä päättämässä siitä, mihin suuntaan Eurooppaa viedään.

Ajatusta Britannian erityisyydestä on nostattanut myös sen suhde Yhdysvaltoihin. Britannia on usein toiminut välikätenä Euroopan ja Pohjois-Amerikan välillä, luoden ja vahvistaen transatlanttisia suhteita. Ero EU:sta vuonna 2020 ja lopulta Donald Trumpin uudelleenvalinta Yhdysvaltain presidentiksi vuonna 2024 ovat kuitenkin siirtäneet Britanniaa enemmän sivustakatsojan rooliin.

Jäsenyyden aikana Britannia näki itsensä yhtenä Euroopan keskeisistä maista Saksan ja Ranskan rinnalla.

Imperiumin hajottua Britanniassa on ollut epävarmuutta ja erimielisyyttä sen globaalista asemasta, mikä on osaltaan heikentänyt maan yhtenäisyyttä. Erityisesti suhde EU:hun on hiertänyt Britannian maiden välejä. Jo EU-jäsenyyden aikana Britanniassa oli sisäisiä erimielisyyksiä siitä, miten paljon Britannian pitäisi osallistua eurooppalaiseen yhteistyöhön. EU-jäsenyyden koettiin yhtäältä uhkaavan maan suvereniteettia. Toisaalta jäsenyyden aikana Britannia näki itsensä yhtenä Euroopan keskeisistä maista Saksan ja Ranskan rinnalla.

Suhtautuminen Euroopan unioniin onkin yksi merkittävä erottava tekijä Britannian maiden välillä. Ero EU:sta ei lupauksista huolimatta parantanut Britannian tai brittiläisten taloudellista tilannetta. Erityisesti Skotlannissa, jossa EU-eron nähtiin muun muassa heikentävän merkittävästi maan taloutta, toive paluusta EU:n jäseneksi motivoi osaltaan itsenäistymishaaveita.

Pohjois-Irlannissa Brexit nosti jälleen pintaan keskustelut Pohjois-Irlannin ja Irlannin välisestä rajasta. Neuvotteluissa päädyttiin lopulta siihen, että näiden maiden välille ei nouse kovaa rajaa, joka olisi estänyt vapaan liikkuvuuden. Sen sijaan EU:n ulkoraja rajamuodollisuuksineen nostettiin Irlannin ja Iso-Britannian saarten väliin.

Hajoaako Britannia?

Myös keskushallinnon vaikeudet ovat vauhdittaneet Britannian maiden itsenäistymispyrkimyksiä. Tavallisia kansalaisia koskettavat erityisesti taloushuolet. Tällä hetkellä elämisen kustannukset ovat korkealla muun muassa energian hinnan nousun vuoksi, ja kohtuuhintaisista asunnoista on huutava pula.

Viimeisen kymmenen vuoden aikana Britanniassa on ollut yhteensä kuusi pääministeriä, mikä kertoo siitä, miten vaikeaa maan johtaminen on. Sisäisten poliittisten ristiriitojen lisäksi johtamista vaikeuttaa merkittäväksi journalistinen media, joka on pääministereitä kohtaan armoton. Britanniassa media ei pyri olemaan poliittisesti sitoutumaton, vaan lehdet kannattavat avoimesti joko poliittista oikeistoa tai vasemmistoa.

Nykyinen Britannian pääministeri, Labour-puolueen Andy Burnham on luvannut paikallishallinnoille enemmän valtaa. Nähtäväksi jää, riittääkö se tukahduttamaan itsenäistymishaaveet. Kansanäänestyksen järjestäminen itsenäisyydestä vaatisi luvan keskushallinnolta. Sitä ei anneta, ellei merkittävä enemmistö ole itsenäistymisen kannalla.

On kuitenkin eri asia haaveilla itsenäisyydestä kaukaisena ajatuksena kuin lopulta äänestää sen puolesta.

Maiden tilanteet ovat hyvin erilaisia. Skotlannissa ero Britanniasta on lähempänä kuin muualla. Siellä kannatus liikkuu noin 50 prosentissa. On kuitenkin eri asia haaveilla itsenäisyydestä kaukaisena ajatuksena kuin lopulta äänestää sen puolesta.

Yhtenäisyydellä on etunsa, ja itsenäisen maan järjestäytyminen olisi monimutkainen prosessi. Ovatko edes skotlantilaiset valmiita ottamaan tässä epävarmassa maailmantilanteessa riskin, jonka lopputuloksesta ja vaikutuksista esimerkiksi talouteen ei ole varmuutta?

FT Jenni Räikkönen työskentelee tutkijatohtorina Helsingin yliopiston Kielten osastolla. Räikkösen vuonna 2024 valmistuneen väitöskirjan osajulkaisu käsittelee Britannian kansallisidentiteettiä suhteessa Euroopan unioniin.

Artikkelin kuvituskuva: Ian Taylor / Unsplash

Julkaisu Miten yhtenäinen Iso-Britannia on? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Vastuu on sanana merkitykseltään paradoksaalinen. Se saa asiayhteydestään riippuen joko positiivisia tai negatiivisia merkityksiä. Politiikassa, jossa kieli on avainasemassa, sanojen monitulkintaisuus on eduksi. Silloin merkityksistä voidaan neuvotella.

Tekstini pohjautuu Helsingin yliopiston LanCris-tutkimusprojektissa meneillään olevaan tutkimukseen. Vertailemme vastuu-sanan käyttöä Britannian, Italian ja Suomen parlamentaarisessa kielenkäytössä kriisiaikana. Tässä tekstissä paneudun sanan käyttöön Suomen eduskunnan täysistunnoissa.

Kieli on poliitikon tärkeimpiä työkaluja

Vaikka neuvottelut ja sopimukset suljettujen ovien takana ovat politiikassa tärkeitä, niillä ei vakuuteta suurta yleisöä. Sen sijaan viestinnällisin keinoin ja kieltä strategisesti käyttämällä voidaan pyrkiä muokkaamaan niin muiden päätöstentekijöiden kuin suuren yleisönkin mielipiteitä.

Kielenkäyttö myös peilaa maailmankuvan tai yleisen mielipiteen muutoksia. Kieltä tutkimalla onkin mahdollista saada lisätietoa suurten muutosten taustavaikuttajista.

Vastuun pallottelu on eduskunnan puheenvuoroissa yleistä. Vastuu on poliittinen sana, jolla samaan aikaan syytetään, kehotetaan toimintaan tai perustellaan vallankäyttöä. Esimerkiksi kriisiaikana vastuista neuvottelu on keskeistä. Vastuun määritelmä saattaa kuitenkin jäädä tulkinnanvaraiseksi.

Vastuu on metaforisesti käytetty sana

Suomen kielessä, kuten monissa muissakin kielissä, vastuu-sanaa käytetään metaforisesti eli kuvaannollisesti, jolloin abstrakti käsite on helpompi ymmärtää. Vastuuta ei voi koskea, mutta kielessämme se kuitenkin esitetään konkreettisena asiana, jota voi esimerkiksi kantaa.

George Lakoffin ja Mark Johnsonin kehittämän konseptuaalisen metaforateorian mukaan ajattelumme on rakentunut joidenkin perustavanlaatuisten metaforien varaan. Nämä metaforat voivat olla kulttuuri- ja kielisidonnaisia. Ne ovat niin arkipäiväisiä, että emme edes ajattele niiden olevan metaforisia.

Vastuu voi myös painaa, mikä konkretisoi vastuuta jopa taakaksi: taakan kantaminen on sankarillinen teko. Sen sijaan vastuun pakoilua tai väistelyä ei katsota hyvällä.

Länsimaisessa kulttuurissa ajattelemme esimerkiksi, että elämä on matka. Kuljemme kohti tulevaisuutta, kun taas menneisyys on jäänyt taakse. Toinen perustavanlaatuinen metafora on ”enemmän on ylös”, jota hyödynnetään esimerkiksi kuvituksissa. Kun havainnollistetaan kahden eri rahasumman eroa, näytetään kaksi erikokoista kolikkopinoa: mitä korkeampi pino, sitä enemmän rahaa.

“Kantakaa vastuuta!” on yleinen välihuuto eduskunnan täysistunnoissa oppositiosta. Ilmaus on metaforinen, sillä siinä vastuu esitetään konkreettisena, kannettavissa olevana asiana. Vastuu voi myös painaa, mikä konkretisoi vastuuta jopa taakaksi: taakan kantaminen on sankarillinen teko. Sen sijaan vastuun pakoilua tai väistelyä ei katsota hyvällä.

Vastuun paradoksaalinen merkitys

Vastuun positiivinen merkitys liittyy luottamukseen. Henkilö, joka ajatellaan luottamuksen arvoiseksi, saa vastuuta. Esimerkiksi kansanedustajien voidaan ajatella nauttivan tällaista luottamusta: heillä on vastuu tehdä päätöksiä ja antaa niihin perustelut.

Negatiivinen vastuu astuu kuvaan silloin, kun päätöksistä syntyy negatiivisia seuraamuksia. Silloin etsitään tahoa, jota voidaan syyttää.

Negatiivista vastuuta voi joutua kantamaan myös välillistä seuraamuksista. Välillisten vastuiden määrittely on kuitenkin vaikeaa. Esimerkiksi poliittisten päätösten seuraamukset saattavat tulla näkyviin vasta vuosien päästä, kun hallitus on ainakin jo kertaalleen vaihtunut.

Vastuun positiivinen merkitys liittyy luottamukseen. Henkilö, joka ajatellaan luottamuksen arvoiseksi, saa vastuuta. Esimerkiksi kansanedustajien voidaan ajatella nauttivan tällaista luottamusta.

Tästä huolimatta eduskunnan puheenvuoroissa negatiivista vastuuta sysätään niin nykyiselle kuin aiemmillekin hallituksille. Hallituspuolueen edustajat syyttävät edellistä hallitusta, mutta ottavat positiivista vastuuta itselleen. Oppositiossa taas vähätellään aiempien hallitusten päätösten vaikutusta nykytilanteeseen.

Esimerkiksi kokoomuksen kansanedustaja Tere Sammallahti puolusti hallituksen luonto- ja ilmastopolitiikkaa puheenvuorossaan eduskunnan täysistunnossa 5.6.2024: ”Porvarihallitus siis tekee kaiken sen, mikä teiltä jäi tekemättä. Porvarihallitus kantaa vastuun, jota te juoksette karkuun. Menkää itseenne.”

Nykyinen hallitus ei Sammallahden mukaan pelkää vastuun tuomaa taakkaa. Sen sijaan hän esittää hallituksen sankarina, joka tekee sen, mitä muut eivät uskalla. Samalla hän perustelee tiukkoja päätöksiä vastuullisuudella.

Poliittisen vastuun kantamisella on konkreettisia seurauksia

Kun toimittaja kysyy johtavassa asemassa olevalta ”kannatteko täyden vastuun?”, kysymykseen saadaan harvoin suoraa vastausta. Näin siksi, että virheen myöntäminen ja poliittisen vastuun kantaminen käytännössä merkitsevät eroamista.

Vuonna 2020 keskustan Katri Kulmuni erosi ministerin tehtävästään viestintäkoulutuksesta heränneen keskustelun seurauksena. Ylen julkaisemassa uutisessa siteerattiin Kulmunin eduskunnassa pitämää puhetta, jossa hän totesi:

Kun toimittaja kysyy johtavassa asemassa olevalta ”kannatteko täyden vastuun?”, kysymykseen saadaan harvoin suoraa vastausta.

”Minun on kannettava poliittinen vastuu asiasta, vaikka en olekaan tiennyt kaikista kokonaisuuteen liittyvistä hankinnoista enkä ole niitä tilannut tai hankkinut… Poliitikkona minun tehtäväni on kantaa vastuu.”

Myös kansanedustaja Timo Vornanen joutui lähtemään perussuomalaisten eduskuntaryhmästä poliittisen vastuunkannon seurauksena. Hänet erotettiin sen jälkeen, kun hän oli ampunut aseella yökerhon edessä huhtikuussa 2024. Pääministeri Petteri Orpo esitti puheenvuorossaan erottamisen olevan poliittisen vastuun kantamista: ”Edustaja on erotettu ryhmästä – se on poliittinen vastuu.”

Vastuun kantaminen ei ole taloudellisesti järkevää

Politiikan kielessä vastuun kantaminen on myös eettisesti oikein toimimista. Tämänkaltainen vastuu liittyy usein keskusteluun hyvän tekemisestä, esimerkiksi humanitaarisesta avusta tai kehitysavusta.

Eettinen vastuu nousee esiin silloin, kun keskustellaan aiheesta, jossa oikein toimiminen ei olisi Suomelle taloudelliselta kannalta edullista – ainakaan heti.

”Järkevät” päätökset ovat sellaisia, jotka edesauttavat Suomen taloudellista kasvua. ”Oikein” olevat päätökset sen sijaan eivät aina ole taloudellisesti kannattavia. Kun vedotaan päättäjien eettiseen vastuuseen, tunnustetaan, että jokin toinen ratkaisu voisi olla taloudellisesti parempi.

Ilmastonmuutokseen liittyvät aiheet määritellään ajoittain eettisen vastuun kysymyksinä. Näin siitä huolimatta, että ilmastonmuutoksen torjumisen ajatellaan yleisesti olevan myös ”järkevää”.

Kielellä onkin tässä merkittävä rooli: puheissa tunnustetaan, että ilmastonmuutoksen torjuminen on oikein mutta tuo kustannuksia. Samaa argumenttia käyttävät niin järeiden ilmastotoimien kannattajat kuin niiden vastustajatkin.

Politiikan kielessä vastuun kantaminen on myös eettisesti oikein toimimista. Tämänkaltainen vastuu liittyy usein keskusteluun hyvän tekemisestä.

Perussuomalaisten kansanedustaja Vilhelm Junnila kritisoi syyskuussa 2022 SDP:n Sanna Marinin johtaman hallituksen talousarvioesitystä. Hänen mukaansa ilmastonmuutoksen vastaisen taistelun etulinjassa oleminen on ”vastuita vieraiden valtioiden hyväksi”, sillä muut valtiot hyötyvät siitä taloudellisesti.

Keskustan kansanedustaja Hanna Kosonen puhui kotimaisen energian puolesta energiastrategiaan liittyvässä lähetekeskustelussa lokakuussa 2022. Hän puolusti kantaansa muun muassa ilmastonmuutokseen liittyvän eettisen vastuun kautta: ”Panostamalla kotimaiseen vastaamme energian kolmoishaasteeseen: ensiksikin, torjumme ilmastonmuutosta – siitä olemme vastuussa lapsillemme.”

Ilmastonmuutoksen torjuminen esitetään eettisen vastuun mukaisena toimintana, mutta vain harvoin taloudellisesti järkevänä. Toimintaa, joka on ”vain” eettisesti vastuullista, voi olla vaikeaa perustella vakuuttavasti, erityisesti taloudellisesti niukkoina aikoina. Siksi ilmastoasiaa onkin hyvä edistää myös talouspuheen kautta.

Kansainvälinen vastuu ja Suomen turvallisuus

Eduskunta hyväksyi irtautumisen jalkaväkimiinat kieltävästä Ottawan sopimuksesta kesäkuussa 2025. Valtioneuvoston verkkosivuilla todetaan: “Suomi sitoutuu jatkossakin miinojen vastuulliseen käyttöön ja Ottawan sopimuksen humanitaarisiin päämääriin, kuten globaaliin työhön miinojen haittojen vähentämiseksi.”

Päätöstä edeltävien keskustelujen yhteydessä eduskunnan täysistunnoissa puhuttiin kansainvälisestä ja humanitaarisestä vastuusta, joilla on eettisen vastuun kaltaisia piirteitä. Puheenvuoroissa keskusteltiin muun muassa siitä, mitä kansainvälinen vastuu tässä tapauksessa tarkoittaa: mikä on ”oikein” ja mikä taas olisi Suomen kannalta ”järkevää”.

Vastuunkanto nähdään tärkeänä poliittisena arvona. Erilaisilla vastuilla on kuitenkin erilainen painoarvo: eettinen vastuu saattaa jäädä vain puheen tasolle, kun taas poliittisen vastuun kantaminen johtaa konkreettisiin toimiin.

Kokoomuksen kansanedustaja Juha Hänninen tunnusti puheenvuorossaan, että sopimuksesta irtaantuminen ei välttämättä ole kansainvälisen vastuun mukaista, mutta Suomen kannalta hyvä päätös: ”Kyse ei ole siitä, että vähättelisimme tai pakenisimme kansainvälistä vastuuta, vaan siitä, että me vastaamme ensisijaisesti oman maan kansalaisten turvallisuudesta.”

SDP:n kansanedustaja Paula Werning taas vakuutti, että Ottawan sopimuksesta irtaantuminen ei tarkoita luopumista ”humanitäärisestä vastuusta”, sillä ”Suomi jatkaa työtään miinanraivauksen tukemiseksi konfliktialueilla ja siviilien suojelemiseksi maailmalla”.

Samoin kokoomuksen kansanedustaja Teemu Kinnari totesi, että vaikka Suomi tekisi tässä suhteessa päätöksen irtaantua kansainvälisestä sopimuksesta, Suomeen voi edelleen luottaa. Sen sijaan irtaantumisen myötä Suomi ”pystyisi vielä paremmin kantamaan vastuunsa oman maansa puolustamisesta.”

Sopimuksesta käytyjen keskustelujen mukaan olisi yhtäältä kansainvälisen vastuun kantamista, jos Suomi turvallisuusuhasta huolimatta pysyisi sopimuksen piirissä. Toisaalta Suomi esitetään puheissa poikkeustapauksena, millä oikeutetaan kansainvälisen vastuun sivuuttaminen. Vaikka tunnustetaan, että muualla maailmassa Ottawan sopimus on kannatettava asia, omien kansalaisten turvallisuudesta huolehtiminen on tässä tilanteessa välttämätöntä ja vastuullista.

Puheenvuoroista on mahdollista havaita, että vastuunkanto nähdään tärkeänä poliittisena arvona. Erilaisilla vastuilla on kuitenkin erilainen painoarvo: eettinen vastuu saattaa jäädä vain puheen tasolle, kun taas poliittisen vastuun kantaminen johtaa konkreettisiin toimiin. Millaisena vastuun kysymyksenä kukin aihe kulloinkin esitetään vaikuttaa siitä käytyyn poliittiseen keskusteluun – ja lopulta itse politiikkaan.

FT Jenni Räikkönen työskentelee tutkijatohtorina Helsingin yliopiston Kielten osastolla.

Artikkelin kuvituskuva: Paul Gourmaud / Pexels

Julkaisu Vastuu eduskunnan puheenvuoroissa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.