Sekä presidentillisellä uudenvuodenpuheella että siihen liittyvillä uskonnollisilla viitteillä on pitkä historia. Suomessa presidentin uudenvuodenpuheet vakiintuivat jo ennen toista maailmansotaa.

Ensimmäisen uudenvuodenpuheen piti Pehr Evind Svinhufvud vuonna 1935. Svinhufvudin puhe liittyi hänen vuotta aiemmin aloittamaansa sovinnollisuuden viikkoon. Tarja Halosen jälkimmäistä kautta ja Sauli Niinistöä lukuun ottamatta kaikki presidenttien pitämät uudenvuodenpuheet löytyvät Kotimaisten kielten keskuksen verkkosivuilta.

Menneiden presidenttien uudenvuodenpuheet

Vaikka Svinhufvudin ensimmäisessä uudenvuodenpuheessa kansakunnalle annettiin yksilöt ylittävä, jopa ylimaailmallinen merkitys, ei siinä kuitenkaan viitattu Jumalaan tai toivotettu siunausta. Seuraavan vuoden puheessa Jumala kuitenkin jo esiintyi puheen lopussa:

”Olemme hiljaa viettäneet suurta rauhan juhlaa. Ohjatkoon sen kaunis Julistus Jumalan kunniasta, rauhasta maassa ja ihmisten hyvästä tahdosta toimintaamme alkavana vuonna.”

Seuraavana vuonna Svinhufvud toivotti menestystä, mutta jätti Jumalan mainitsematta. Vuodesta 1938 alkaen puheen piti Kyösti Kallio, joka mainitsi Jumalan tai Luojan kaikissa kolmessa pitämässään puheessa. Uskonnollinen kieli oli muutenkin osa Kallion ilmaisutyyliä, ja häntä onkin pidetty Suomen historian uskonnollisimpana presidenttinä. Sota-ajan presidentti Risto Ryti piti kaksi puhetta, joista toisessa hän toivotti ”Korkeimman siunausta” ja toisessa puhui ”Kaitselmuksesta” ja ”Voiton Herrasta”.

Vuonna 1942 uudenvuodenpuheen piti poikkeuksellisesti eduskunnan puhemies Väinö Hakkila (SDP), vuonna 1944 pääministeri Edwin Linkomies (kok.) ja vuonna 1945 kansliaministeri ja tuleva pääministeri Mauno Pekkala (SDP). Jumalaa ei näissä puheissa mainittu tai siunausta toivotettu, mutta Hakkila totesi maankolkkamme kuuluvan ”meille työn ja taistelun ikuisella pyhällä oikeudella”.

Juho Kusti Paasikiven linjaksi muodostui ensin viitata ”Kaitselmukseen” tai ”Jumalan varjelukseen”, mutta kolmesta viimeisestä puheestaan hän jätti nämä viittaukset pois. Urho Kekkonen sen sijaan ei toivottanut Jumalan siunausta tai maininnut muita jumaluuteen viittaavia sanoja koko pitkän presidenttiytensä aikana pitämissään puheissa, vaan toivotti puheidensa lopuksi ”hyvää ja onnellista uutta vuotta”, joihin hän viimeisissä puheissaan liitti myös rauhan tai turvallisuuden toivotuksen.

Tutkija Pekka Niiranen tuo kuitenkin esille julkisen ja yksityisen ulottuvuuden välisen eron Kekkosen uskontosuhteessa: julkisessa roolissaan Kekkonen ei tuonut uskontoa tai vakaumustaan juurikaan esille, mutta henkilökohtaisessa elämässään uskonto oli hänelle merkittävä asia.

Myös Mauno Koivisto jatkoi samalla linjalla, jopa lisäten toivotukseensa aloituksen ”vanhaa tapaa” tai ”perinnettä noudattaen”. Kekkosen ja Koiviston puheissa kyllä esiintyi sana siunaus, mutta täysin sekulaarissa merkityksessä. Myöskään vuoden 1993 puheen pitänyt pääministeri Esko Aho (kesk.) ei poikennut tästä linjasta.

Ahtisaaren presidenttikausi toi muutoksen

Muutos tuli Martti Ahtisaaren presidenttiyden myötä. Ahtisaari esitti virkaanastujaispuheensa päätteeksi toiveen “Jumala suojelkoon Isänmaatamme ja kansaamme.” Hän otti myös ensimmäisenä presidenttinä sitten Paasikiven tavakseen viitata puheensa lopussa Jumalaan. Historiantutkija Ville Jalovaaran mukaan Ahtisaari on todennut, että piti siunauksen toivottamista itselleen luontevana, ja oppineensa aiemmin mutkatonta suhtautumista uskonnollisia kysymyksiä kohtaan suomalaisilta lähetystyöntekijöiltä kansainvälisissä tehtävissään.

Tarja Halonen taas jätti Jumalan siunauksen pois ja hänen lopetuksekseen vakiintui toivottaa ”hyvää alkavaa vuotta”. Halonen oli ensimmäinen kirkkoon kuulumaton presidentti, mikä aiheutti jonkin verran kyseenalaistuksia ja kiistoja – siitä huolimatta, että Halonen suhtautui kirkkoihin ja muihin uskontokuntiin positiivisesti ja asennoitui niihin tärkeinä yhteistyötahoina. Halosen ansiosta Suomessa vakiintui muun muassa valtiovallan ja uskontojohtajien säännölliset tapaamiset.

Vaikka Halonen ei kuulunut kirkkoon, korosti hän kristillistä identiteettiään – kenties myös siitä syystä, että vaalikampanjan aikana hänen syytettiin olevan vakaumuksellinen ateisti. Hän liittyi takaisin kirkkoon presidenttikautensa päätyttyä. Kohut kertovatkin paljon siitä, mitä presidentiltä odotetaan. Kirkkoon kuuluminen ja siunauksen toivottaminen näyttäytyvätkin presidenttien ja presidenttikandidaattien kannalta turvallisilta keinoilta identifioitua asiassa huomiota herättämättömäksi henkilöksi, jolloin poliittista liikkumatilaa on kenties enemmän.

Kyseessä on arvovaltainen perinne, jonka kautta presidentti asettuu edeltäjiensä jatkumoon. Vaalikentillä presidenttikandidaatille toivotuksen esittäminen taas voi merkitä ikään kuin ehdokkaan “presidentillisyyden” tunnustamista.

Sauli Niinistö taas palasi Ahtisaaren linjaan ja lopetti uudenvuodenpuheensa toivottaen kaikille ”hyvää” tai ”onnellista alkanutta vuotta ja Jumalan siunausta”. Niinistön kertoman mukaan ajatus Jumalan siunauksen toivottamisesta syntyi vuoden 2006 presidentinvaalin aikaan, jolloin hänelle tultiin vaalikentillä usein toivottamaan Jumalan siunausta. Hän on sittemmin kuvannut Ville Jalovaaran haastattelussa, että siunauksen toivotus ulottuu pitemmälle kuin uskonkysymyksiin, ja että se välittää arvokkuuden ja levollisuuden tunnetta.

Niinistön kuvaus tuo esiin siunauksen toivottamiseen liittyviä merkityksiä: kyseessä on arvovaltainen perinne, jonka kautta presidentti asettuu edeltäjiensä jatkumoon. Vaalikentillä presidenttikandidaatille toivotuksen esittäminen taas voi merkitä ikään kuin ehdokkaan “presidentillisyyden” tunnustamista.

Kekkosesta lähtien presidenttien linja joko toivottaa tai olla toivottamatta Jumalan siunausta vakiintui. Kekkosta edeltäneiden presidenttien linja saattoi vaihdella puheiden välillä ja myös käytetyt käsitteet saattoivat vaihdella, kun Jumalan sijaan puhuttiin ”Korkeimmasta”, ”Kaitselmuksesta” tai sota-aikana ”Voiton Herrasta”.

Viimeistään Ahtisaaresta lähtien Jumalan siunauksen toivottaminen tai toivottamatta jättämäinen on ollut presidenteille hyvin tietoinen valinta. Siitä on tullut myös kysymys, johon kysytään kantaa presidenttiehdokkailta.

Toisaalta siunauksen toivottaminen liittyy laajempaan kokonaisuuteen siitä, millainen on ehdokkaan tai presidentiksi valitun suhde yhtäältä evankelisluterilaiseen kirkkoon ja sen asemaan ja toisaalta aiempaa monikatsomuksellisempaan yhteiskuntaan. Vastaavina symbolisina ilmauksina voidaan pitää esimerkiksi presidentin aiempaa piispojen nimitysoikeutta tai valtiollisia juhlajumalanpalveluksia.

Vuoden 2024 presidentinvaalien ehdokkaiden näkemykset

Näkemystä siunauksen toivottamiseen on kysytty nykyisiltä ehdokkailta niin Ylen vaalikoneessa kuin Ilta-Sanomissakin. Ylen vaalikoneessa kaikki muut ehdokkaat paitsi vasemmistoliiton Li Andersson ja SDP:n Jutta Urpilainen vastasivat “Kyllä”.

Ilta-Sanomissa vastaajan oli mahdollista olla enemmän tai vähemmän samaa mieltä väitteen kanssa. Andersson oli ainoana täysin eri mieltä, valitsijayhdistyksen Pekka Haaviston kanta oli “ei samaa eikä eri mieltä”, jokseenkin samaa mieltä olivat keskustan Olli Rehn, kristillisdemokraattien Sari Essayah, kokoomuksen Alexander Stubb sekä yllättäen Urpilainen. Täysin samaa mieltä väitteen kanssa olivat perussuomalaisten Jussi Halla-aho, Liike Nytin Harry Harkimo sekä valitsijayhdistyksen Mika Aaltola.

Ehdokkaista Aaltola, Essayah, Rehn ja Urpilainen ovat kertoneet uskovansa Jumalaan, Anderssonin, Haaviston, Harkimon ja Stubbin taas voi tulkita uskovan jollakin muulla kuin suoraan kirkon opettamalla tavalla. Vain Halla-aho on sanonut suoraan, ettei usko Jumalaan.

Selkeimmin henkilökohtaista uskoa esiin tuonut perustelu Jumalan siunauksen toivottamiselle löytyi Essayahilta:

”Kristillinen sanoma tai esimerkiksi Jumalan siunauksen toivottaminen kertoo lausujansa arvomaailmasta ja vakaumuksesta, ja presidentilläkin on uskonnonvapaus eli sen mukaan, mikä on presidentin vakaumus. Itse toivottaisin Jumalan siunausta.”

Myös Stubb, Haavisto ja Urpilainen toivat esiin, että presidentillä on vapaus ratkaista asia oman arvomaailmansa pohjalta. Oman kristillisen arvomaailman sijaan tapaa perusteltiin sillä, että se on kaunis (Stubb), huomioi sekä uskonnollisten että uskonnottomien maailmankatsomukset (Haavisto) tai “ylittää uskontokuntien rajat” (Rehn). Siinä missä edelliset näkökulmat pyrkivät kuvaamaan tavan kaikille sopivana, löytyi Halla-aholta kristinuskon ja suomalaisen kulttuurin yhteyttä korostava näkökulma:

”Luterilaisuus ja kristinusko ovat erottamaton osa suomalaista kulttuuriamme. Perinteet ja rituaalit ylläpitävät yhteisöllisyyttä.”

Vaikka Aaltola ei perustellutkaan kantaansa vaalikoneissa, on hän esittänyt niitä lokakuussa 2022 julkaistussa uskontoa ja politiikkaa käsittelevässä Ilta-Sanomien kolumnissaan:

”Mielestäni [Jumalan siunauksen toivottaminen on] sangen hyveellinen tapa, jolla korostetaan historiallista juonta, jossa Suomi ja suomalaiset ovat tietyllä tavalla toimiessaan kaitselmuksen suojelemia ja siunattuja. Sanat eivät vangitse, vaan muistuttavat pyhistä arvoista.”

Kun Aaltolan tekstiä vertaa muiden ehdokkaiden vaalikonevastauksiin, korostuu siinä jatkuvuus, joka tuodaan myös sananvalintojen kautta.

Urpilaisen kanta oli kenties ehdokkaista vaihtelevin. Hän vastasi Ylen vaalitentissä “ei”, mutta Ilta-Sanomien tentissä taas “jokseenkin samaa mieltä”. Urpilainen tarkentaa Ylen vaalikoneessa:

”Vaikka itse voisin toivottaa Jumalan siunausta, niin vastaan tähän kysymykseen ei, koska katson, että presidentin ei tule välttämättä näin tehdä, vaan päätös riippuu myös kunkin presidentin omasta vakaumuksesta. Itse voisin hyvin päättää tervehdyksen eri vuosina eri tavalla. Joskus voisin toivottaa maahan rauhaa ja ihmisille hyvää tahtoa. Joskus voisin toivottaa uskoa yhteiseen ihmisyyteen ja toivoa Luojamme varjeluksesta. Lyhyt Jumalan siunausta on sekin mahdollinen.”

Jumalan siunauksen toivottamiseen kielteisesti suhtautunut Andersson korosti presidentin tehtävän maallisuutta sekä kansalaisten perusoikeuksia ja moninaisuutta:

”Voi olla, että tasavallan presidentin puheissaan käyttämät kristinuskoon kuuluvat ilmaisut tuntuvat ulossulkevilta niille, jotka eivät lukeudu tähän uskontokuntaan. Julkisen vallan ei pidä suosia eikä syrjiä ketään uskonnon tai uskonnottoman katsomuksen perusteella.”

Andersson siis asettui vastakkaiselle linjalle niiden ehdokkaiden kanssa, joille Jumalan siunaus näyttäytyy kansaa yhdistävänä, näiden katsomuksellisesta taustasta riippumatta. Kiinnostavaa on myös se, että Andersson katsoi Jumalan siunauksen toivottamisen sulkevan ei-kristityt ulos, kun taas Haavisto tulkitsi toivotuksen ottavan huomioon erilaiset maailmankatsomukset.

Kristinuskon symbolit näkyvät yhteiskunnassa

Tavallisesti uskonto ei näy kovin voimakkaasti suomalaisessa poliittisessa keskustelussa, kuten eduskuntapuheissa. Kristinuskon vahva asema ja perinne näkyvät kuitenkin yhteiskunnallisissa ja kansallisissa symboleissa ja tavoissa, joista Jumalan siunauksen toivottaminen presidentin uudenvuodenpuheessa on yksi.

Ville Jalovaara toteaa suomalaisia presidenttejä ja heidän kirkkosuhteitaan käsittelevässä Myrskyä ja mystiikkaa -teoksessa, että presidenttien kirkkosuhteesta on haluttu toisinaan antaa romantisoitu ja siloteltu kuva. Presidentti-instituutioon on liitetty käsitys luterilaisuuden ja isänmaallisuuden tiiviistä yhteydestä.

Vaikka tähän mennessä kaikilla suomalaisilla presidenteillä on joko ollut kristillinen vakaumus tai he ovat kuuluneet kirkkoon, on presidenttien välillä merkittäviä eroavaisuuksia sekä heidän taustoissaan, vakaumuksissaan että suhtautumisissaan uskonnollisiin yhteisöihin. Esimerkiksi Risto Ryti oli kiinnostunut spiritualismista ja teosofiasta. Mannerheim pyysi vaimonsa kuoleman jälkeen muistopalveluksen toimittamista ortodoksisessa pyhäkössä. Kekkosen puolestaan kerrotaan maininneen, että hän eroaisi kirkosta, ellei olisi presidentti.

Presidenttien kirkkosuhteesta on haluttu toisinaan antaa romantisoitu ja siloteltu kuva. Presidentti-instituutioon on liitetty käsitys luterilaisuuden ja isänmaallisuuden tiiviistä yhteydestä.

Kiinnostava kysymys on, että miksi Jumalaviittaukset toi pitkän tauon jälkeen takaisin juuri sosialidemokraattinen presidentti. Tälle voidaan löytää monta selitystä. Esimerkiksi Ahtisaaren kohdalla mainittu henkilökohtainen, myönteinen suhtautuminen uskontoon on niistä yksi. Päivänpolitiikan ulkopuolelta tulleen Ahtisaaren uskontosuhde oli rakentunut eri tavalla kuin häntä edeltäneellä Koivistolla tai seuranneella Halosella. 1990-luvulla evankelisluterilaisen kirkon yhteys valkoisen Suomen perintöön jäi menneisyyteen, ja kirkko otti myös vahvan roolin laman sosiaalisten seurausten paikkaajana.

Nykypäivän suomalaisessa politiikassa suhde kristinuskoon tai evankelisluterilaiseen kirkkoon ei tuota samanlaista jakolinjaa kuin aiemmin, jolloin vasemmiston suhtautuminen kirkkoon oli jännitteisempi. Ahtisaarta voidaan pitää varhaisena esimerkkinä tästä lientymisestä.

Eri presidentit ovat perustelleet Jumalan siunauksen toivottamistaan jatkuvuudella tai arvokkuudella. Yhtä lailla presidentti Koivisto vetosi perinteeseen jatkaessaan Kekkosen siunauksetonta linjaa. Sekä menneiden presidenttien että presidenttiehdokkaiden näkemyksissä Jumalan siunauksen toivottamiseen korostuu tulkinta henkilökohtaisesta vakaumuksen valinnasta. Kristinuskon jalansija suomalaisessa yhteiskunnassa on joka tapauksessa ilmeinen.

FT Jere Kyyrö on Turun yliopistosta keväällä 2019 väitellyt uskontotieteilijä, joka työskentelee tutkijatohtorina Helsingin yliopistossa LegitRel-tutkimushankkeessa.

YTT Talvikki Ahonen on Itä-Suomen yliopistosta vuonna 2019 väitellyt yhteiskuntatieteilijä, joka työskentelee tutkijatohtorina Helsingin yliopistossa LegitRel-tutkimushankkeessa.

Artikkelikuva: Tapio Haaja / Unsplash

Julkaisu “Hyvää uutta vuotta ja Jumalan siunausta!” Siunauksen toivottamisen perinne presidenttipelissä ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Viimeaikaisessa ilmastonmuutoskeskustelussa on puhuttu paljon ilmastoliikkeen keulakuvasta Greta Thunbergista. Uskontotieteilijän silmään keskustelussa on pistänyt etenkin ilmastoaktivismin kriitikoiden hellimä puhe ilmastoaktivismista uskontona ja kulttina.

Kriitikot vertaavat Thunbergia pyhimykseen, jonka palvominen muistuttaa kulttia, jonka jäsenet vainoavat kerettiläisiä. Mistä tässä ilmastoaktivismin uskontoistamisessa on kyse?

Uskontoistamisella viittaan jonkin asian merkityksellistämiseen uskonnoksi. Taustalla on ajatus, että uskontoa on viime kädessä se, mitä ihmiset pitävät uskontona, ja uskonnon ja ei-uskonnon ero riippuu määrittelijästä ja tämän intresseistä.

Tarkastelen seuraavassa neljän poliittisilta mielipiteiltään oikealla olevan miehen, perussuomalaisten puheenjohtajan Jussi Halla-ahon, kokoomuslaisen kaupunginvaltuutetun ja jihadismintutkija Atte Kalevan, demaripoliitikko Lasse Lehtisen ja kirjailija-kulttuurintutkija Jari Ehrnroothin ilmastoliikkeen kritiikkejä sekä sitä, millaista roolia uskonnolliset termit niissä esittävät.

Huomioni on siinä, miten uskontopuheella pyritään horjuttamaan ilmastoliikkeen asemaa poliittisessa julkisuudessa.

Tarkastelen siis sitä, mihin ilmastonmuutoskeskustelun kriitikot mahdollisesti pyrkivät, kun he käyttävät uskontoon viittaavia sanoja. Tarkoitukseni ei ole vasta kysymykseen siitä, onko ilmastoliikkeessä ”oikeasti” kyse uskonnosta tai kultista.

Hurmoshenkinen kultti laittaa epäilijät ilmastokirkon kiroukseen

Kaleva kritisoi viime elokuussa ilmastoliikehdintää ja sitä, miten Thunbergia hänen mukaansa käytettiin hyväksi. Kaleva twiittasi:

”Valitettavan moni näyttää suhtautuvan Gretaan kuin uskonnollisen kultin pyhimykseen, en voi uskoa tällaisen palvonnan kohteeksi joutumisen olevan hyväksi kenellekään. Vastuutonta.”

Teema toistui myös toisessa twiitissä, jossa Kaleva viittasi vierailuunsa Ylen Sannikka & Ukkola -keskusteluohjelmassa:

”Olen tänään #sannikkaukkola keskustelemassa #Greta-ilmiöstä, joka on saanut jo uskonnollisen kultin piirteitä. Autistisen nuoren nostaminen masinoidun julkisuuskampanjan tikunnokkaan on minusta vastuutonta. Tätä ei kuitenkaan saisi sanoa. #nytonpakko #rauhoittua”

Kalevan twiiteissä Thunbergin ”palvominen” ja häneen pyhimyksenä suhtautuminen asettuu vastakkain autistisen nuoren suojelun ja hyvinvoinnin kanssa. ”Nyt on pakko rauhoittua” ‑aihetunnisteilla luodaan kuvaa liian kiihottuneessa tilassa olevasta julkisesta keskustelusta.

Halla-aho jatkoi samalla linjalla vieraillessaan Ylen Ykkösaamu-ohjelmassa:

”On oikeastaan mielenkiintoista, että tämä Greta Thunbergin ympärille rakentunut hurmoshenkinen liike muistuttaa aika lailla tällaista maailmanlopun kulttia. Tässä puhutaan siitä, että pitäisi päätösten perustua tieteelliseen tietoon, mutta kyllä tässä minun mielestäni pikemminkin on kyse suurten tunteiden lietsomisesta ja paniikin lietsomisesta. Mutta muistan kyllä itsekin, että 16-vuotiaana tiesin kaikesta kaiken.”

Syyskuussa Lehtinen yhtyi ilmastoliikkeen uskontoistajiin Ilta-Sanomien kolumnissaan:

”Ilmastouskossa kohtaamme uskonnoille tyypillisen syyllistämisen, joka ahdistaa lapsetkin.

Osallistutaan mannertenvälisiin ristiretkiin, vainotaan kerettiläisiä ja syyllistytään vihapuheeseen. Puhtaan uskon nimissä vaaditaan perinteisiä elinkeinoja heti lopetettaviksi.

Myös lahkolaisuus on tätä päivää. Maailman sivu on noustu vuorille odottamaan vedenpaisumusta ja maailmanloppua, niin nytkin. Epäilijät joutuvat ilmastokirkon kiroukseen ja heidät laitetaan jalkapuuhun, vähintään Facebookissa.”

Lehtinen käytti kultti-sanan sijaan sen kotoisempaa vastinetta, lahkoa. Toisaalta hän maalaili kuvaa, jossa ilmastoliike on jo saavuttanut vakiintuneen institutionalisoidun aseman, josta käsin se – kuin keskiajan katolinen kirkko – pystyy ristiretkeilemään ja tuomitsemaan harhaoppiset kirkon kiroukseen.

Yksilölliset syyllisyyden tunteet Lehtinen laittaa myös ”kirkon” syyksi.

Lahkolaisuudella ja maailmanlopun odotuksella kytketään mielikuvat kulttikekusteluun, kun taas kirkkopuheella annetaan ymmärtää ilmastoliikkeen olevan jo vallan keskipisteessä, mitä ”vähintään Facebookissa” -lopetus pehmentää.

Kultin jäsentä ei tarvitse ottaa vakavasti

Uskontotieteilijöiltä kysytään usein, onko jokin ryhmä kultti. Vastaus yleensä on, että tutkijat käyttävät termiä eri tavalla kuin kysyjät. Jussi Sohlberg Kirkon tutkimuskeskuksesta summaa asian hyvin:

”Mediassa ja kansankielessä kultti mielletään suljetuksi, erityisen vaaralliseksi ja kyseenalaiseksi uskonnolliseksi liikkeeksi. Tutkimuskirjallisuudessa kultti tarkoittaa päinvastaista, väljästi organisoitunutta, individualistista, suvaitsevaista ja nopeasti muuttuvaa liikettä. Mediassa lahko ja kultti sekoitetaan käsitteinä usein toisiinsa.”

Etenkin Yhdysvalloissa vaarallisista kulteista puhumisella on vahvat perinteet. Uskontotieteilijä Ben Zeller on kirjoittanut presidentti Donald Trumpin seuraajien yhteydessä käytetystä kulttiretoriikasta, jonka avulla esitetään vastapuoli aivopestynä uhrina.

Kultti-leima näyttää kukoistavan kärjistyneessä poliittisessa ilmapiirissä, jossa erimielisyydet nähdään ylittämättöminä.

Kun suuri yleisö puhuu uskonnoista, pätee se, mitä Zeller toteaa oppineensa nimettömäksi jäävältä mentoriltaan: ”kultti on vain jonkun toisen uskonto, josta sinä et pidä.”

Zeller nostaa esseessään esiin, kuinka niin Trumpin vastustajat kuin konservatiivit, jotka kritisoivat sosiaalista oikeudenmukaisuutta ajavia kansalaisliikkeitä, ovat käyttäneet sanaa ”kultti” leimaamaan vastapuolta.

Kultti-leima näyttääkin kukoistavan kärjistyneessä poliittisessa ilmapiirissä, jossa erimielisyydet nähdään ylittämättöminä.

Uskonnollisuutta ilman jumaluuksia

Viimeisimpänä keskusteluun liittyi Ehrnrooth Ylen kolumnissaan:

”Uskonnollisen ääriliikkeen piirteitä saanut ilmastokeskustelu on vääntänyt mutkalle monta herkkää sielua.

Näkyvissä on luonnonpalvontaa ja karismaattisia lapsisaarnaajia, vihreän komentotalouden villejä unelmia ja talouskasvun vastaista agitaatiota ja propagandaa.

[…]

Hurmoksellisen ilmastoaktivismin perimmäisenä syynä ei olekaan vastuuntunto, vaan ilmastonmuutoksen aiheuttama pelkotila.

Pelon vallassa myyttiseksi selviytymiskeinoksi otetaan keskiaikainen maailmankuva, jossa koskematon luonto nähdään pyhänä samalla kun profetoidaan syntisen ihmisen aiheuttamaa maailmanloppua.

[…]

Viimeisten vuosisatojen aikana olemme edistyneet tieteellisen tiedon korvatessa uskonnollista ilmoitusta.

Pyhitetyt tekstit ja Luoja-keskeinen maailmankuva ovat silti jääneet käsikassaraksi niille jotka eivät hyväksy yksilöllistä itsemääräämisoikeutta ja luonnon käyttämistä ihmisen tarpeisiin täysin vapaasti.

Tässä kohtaa dogmaattiset jumaluskovaiset ja biouskovaiset kulkevat samaa harhapolkua.”

Ehrnroothin kolumnin keskeisenä nietzscheläis-lockelaisena argumenttina oli, ettei luonto itsessään voi olla pyhä, koska vain ihmistoiminnan kautta voidaan luoda arvoa. Siksi ilmastoliikekin olisi väärässä.

Lehtisen tapaan Ehrnrooth näkee hurmoksellisen liikkeen vaikutuksen ”herkkiin sieluihin” vaarallisena. Yleisesti ottaen luonnon kunnioittaminen esitetään jälkijättöisenä toimintana.

Arkipuheessa uskonnolliseksi voidaan ymmärtää myös asioita, joihin ei liity yliluonnollisuutta tai jumaluuksia.

Lisäksi puheella komentotaloudesta, agitaatiosta ja propagandasta luodaan mielikuva totalitarismista ja vihjaillaan Neuvostoliitosta. Kuten Lehtinen myös Ehrnrooth antaa ymmärtää, että ilmastoliike pystyy määrittämään politiikan suunnan.

Kiinnostavaa Ehnroothin kolumnissa ja tässä keskustelussa yleisemmin on huomata, että arkipuheessa uskonnolliseksi voidaan ymmärtää myös asioita, joihin ei liity yliluonnollisuutta tai jumaluuksia.

Sen sijaan niissä on sosiologi Émile Durkheimin uskonnon keskiöön asettamaa kollektiivista kuohuntaa, eli yhteisön voimaantumista ja yksilön sulautumista yhteisöön sekä pyhän ja maallisen välistä erottelua.

Uskonnollisuus on koodisana vääränlaiselle järjestäytymiselle ja kapitalismin vastaisuudelle

Yhteistä Ehrnroothin, Halla-ahon, Kalevan ja Lehtisen näkemyksille on, että uskonnollisuus viittaa ei-toivottuun ja vääränlaiseen yhteiskunnalliseen toimintaan, sitoutumiseen ja järjestäytymiseen. Siinä yhteisö järjestäytyy uudella tavalla ja uhkaa kriitikkojen näkemystä hyvästä yhteiskunnallisesta järjestyksestä sekä myös suhtautumiseen ilmastoa koskevaan tietoon.

Kyse on uskontopuheesta, jossa ilmastoaktivismista maalataan uskontoon viittaavan sanaston avulla epärationaalinen, liian tunteellinen, fundamentalistinen ja epäoikeutettu kuva.

Kirjoittajat eivät uskonnollista – siis kutsu taloudellista toimintaa ja perinteistä luonnon hyväksikäyttöä uskonnoksi tai kultiksi –, vaan ”ilmastouskonto” asetetaan vastakkain ”talouskasvun” ja ”perinteisten elinkeinojen” kanssa.

Uskonnosta ja kulteista puhuminen on keino siirtää huomio liikkeen sanomasta sen järjestäytymisen tapaan ja sanoa, että tämä tapa on väärä.

Maksimalismi ja minimalismi viittaavat uskonnon tyyppeihin, joista edellinen pyrkii kattamaan koko sosiaalisen elämänalueen ja jälkimmäinen taas on muusta yhteiskunnasta erilleen rajattua yksilöllistä ja yksityistä uskonnollisuutta.

Juuri maksimalistista, fundamentalistista uskonnollisuutta on pidetty kapitalismin kanssa heikoimmin yhteensopivana, koska edellinen moraalisine säädöksineen haastaa jälkimmäistä.

Minimalististen liberaalin kristinuskon ja henkisyyden ei nähdä aiheuttavan ongelmia, koska ne koskevat vain yksilöä ja niiden näkökulmasta uskonnon sotkeminen esimerkiksi politiikkaan on väärin. Tästä syystä kukaan ei kritisoi esimerkiksi ”ilmastohenkisyyttä”.

Ilmastoaktivismin kriitikkojen uskontopuhe saa voimansa tästä uskontokäsityksestä.

Ehrnrooth, Halla-aho, Kaleva ja Lehtinen puhuvat uskonnosta, kun he haluavat merkitä sellaista yhteiskunnallista toimintaa, joka on virheellisesti siirtynyt yksityisen alueelta julkiseen ja haastanut vallitsevia käytäntöjä, etenkin taloudellisen toimeliaisuuden alueella.

Uskonnosta ja kulteista puhuminen on keino siirtää huomio liikkeen sanomasta sen järjestäytymisen tapaan ja sanoa, että tämä tapa on väärä.

Kirjoitus on osa Uskonto ja politiikka -juttusarjaa.

Jere Kyyrö on Turun yliopistosta keväällä 2019 väitellyt uskontotieteilijä, jonka erityisalaa ovat uskonnon, kansallisuuden ja median erilaiset kytkökset. Hänen Nykykulttuuri-sarjassa julkaistu väitöskirjansa käsittelee 2000–2010-luvuilla Mannerheimin ympärillä käytyjä kulttuurikiistoja suomalaisessa mediassa.

Julkaisu Miksi ilmasto­aktivismin kriitikot rinnastavat ilmasto­liikkeen uskontoon? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Tilli ja Vuorelma kirjoittavat, että ”pääministerin johtajakäsitys näyttää nojaavan uskonnolliseen oppiin”. He tuntuvat enemmänkin mystifioivan sekä Sipilän motiiveja että uskontoa ihmisiin vaikuttavana voimana kuin antavan välineitä pääministeri Sipilän toiminnan tai uskonnon analysoimiseksi.

Vuorelman ja Tillin mukaan Juha Sipilän toiminta ilmentää niin kutsuttua ”jumalallisen taloudenhoidon paradigmaa”. Se on kristillisperäinen vallan paradigma, joka on löydettävissä heidän mukaansa esimerkiksi Raamatusta ja Martti Lutherilta. Tässä uskonnollisessa johtajuusasetelmassa kaikkivaltias Isä hallitsee, mutta Poika toteuttaa tämän tahtoa hallinnoimalla, eli hoitamalla taloutta.

Tillin ja Vuorelman mukaan Luther on määritellyt esivallan aseman Jumalan maailmallisen hallinnan toteuttajana. Esivallan kunnioitus on tästä syystä perusoletuksena ja siten esimerkiksi Sipilän pätevyyden tai rehellisyyden epäileminen ovat merkkejä Jumalan kunnioituksen puutteesta.

Kirjoituksen näkökulma on protestanttinen ja weberiläinen.

Kirjoittajien mukaan ”uskonpuhdistaja Martti Luther tarjoaa oivan lukuavaimen, vaikka 1500-luvun maailma oli toki hyvin erilainen kuin 2010-luvun Suomi”, ja että pääministerin toiminnassa ”kaikuvat luterilaisuuden perusopit”.

On huomioitava, että Lutherin teologia ei ollut erityisen systemaattista ja siten tiettyjen seikkojen korostaminen ikään kuin koko luterilaista maailmaa koskeviksi selityksiksi yksinkertaistaa kuvaa liikaa.

Tillin ja Vuorelman kirjoituksen näkökulma on protestanttinen ja weberiläinen. Kristinuskon antropologian ja myös teologian parissa on nostettu esiin ”protestanttisen linssin” vaikutus.

Sillä tarkoitetaan näkökulmaa, joka sulkee ulkopuolelle kristinuskon moninaiset ilmenemismuodot korostamalla erityisesti protestanttisuuden vaikutusta esimerkiksi yhteiskuntien kehityksessä. Usein vedotaan juurikin “protestanttiseen etiikkaan” ja Lutherin oletettuihin näkemyksiin maallisen vallan suhteesta jumalalliseen valtaan.

Uskonnolla selittäminen

Huolimatta siitä, että Vuorelma ja Tilli tunnustavat 1500- ja 2010-lukujen maailmojen erilaisuuden, lukuavaimen tarjoaminen on heikosti perusteltu. Suomalaisen evankelis-luterilaisuuden nykytulkinnat (esimerkiksi kirkon sisällä kilpailevat erilaiset teologiset tai kirkon maallikkojäsenten tulkinnat) ovat paikoin suhteellisen kaukana Lutherin ajoista.

Huomiotta jäävät myös suomalaisen evankelis-luterilaisuuden vahvat kytkökset pietismiin ja radikaalipietismiin. Jos luterilaisuutta halutaan käyttää jonkinlaisena osaselityksenä, tulisi luterilaisuus kontekstualisoida huolellisesti. Tillin ja Vuorelman tekstissä luterilaisuus ja kristinusko pelkistyvät selvärajaiseksi oppien kokonaisuudeksi, jonka avulla nykyihmisten toimintaa voidaan selittää.

Ei ole kiistanalaista sanoa, etteikö länsimaisissa yhteiskunnissa näkyisi kristinuskon vaikutus. Poliittiset johtajat ovat muiden ihmisten tapaan kulttuurisia toimijoita, joten heidän toimintaansa on hyödyllistä tarkastella heidän kulttuurisessa kontekstissaan.

Lisäksi Sipilä on kertonut olevansa vakaumuksellinen kristitty, joten sinällään hänen kristillisyytensä paljastaminen lähentelee avoimeen oveen koputtamista.

Tillin ja Vuorelman kirjoituksen varsinainen ongelma on kuitenkin liian yksinkertainen opillinen determinismi, siis toiminnan selittäminen opeilla, sekä pelkistetty käsitys kristinuskosta ja luterilaisuudesta. Voidaan myös kysyä, mitä lisäarvoa Sipilän johtajuuskäsityksen selittämiselle tuo sen kutsuminen uskonnolliseksi.

Mitä lisäarvoa Sipilän johtajuuskäsityksen selittämiselle tuo sen kutsuminen uskonnolliseksi?

Eikö Sipilään liitettyjä ominaisuuksia löydy vaikkapa Jorma Ollilalta, jonka motiiveja juuri kukaan ei ole väittänyt uskonnollisiksi? Samaan tyyliin voisi väittää, että pääministeri käyttäytyy autoritäärisesti ja uhittelee, koska hän on kotoisin Pohjois-Pohjanmaalta, tai että tällainen käytös ilmentää vaikkapa ”suomalaista sisua”.

Niin ikään voisi sanoa, että kuka tahansa kiukutteleva johtaja edustaa ”jumalallisen taloudenhoidon paradigmaa”. Nämä ovat kulttuuriessentialismilla pelaavia tulkintoja, joita on vaikea osoittaa oikeaksi tai vääräksi. Tästä syystä analyyttisiä työkaluja tulee hakea muualta.

Tillin ja Vuorelman tekstin ongelman ydin liittyy uskonnon käyttöön selittävänä käsitteenä. Näin käytettynä uskonnon käsite reifikoituu, eli todellistuu tai esineellistyy selkeäksi, maailmassa olemassaolevaksi asiaksi, jolla voidaan mutkattomasti selittää muita asioita.

Millaiseksi uskonto rakentuu?

Ehdotamme ongelmanasettelun kääntämistä toisin päin: uskonto on se, mikä vaatii selitystä. Uskonto on jotain, millä tehdään asioita, ja joka toisaalta on erilaisten toimenpiteiden kohde, eikä se ole jotain, joka taianomaisesti selittäisi toimintaa.

Uskonto on se, mikä vaatii selitystä.

Esimerkiksi Sipilän johtajuuden nimittäminen uskonnolliseksi ja itämaiseksi eksotisoi kohdettaan. Se rakentaa kahtiajakoa modernin, länsimaisen ja demokraattisen sekä epämodernin, itämaisen ja uskonnollisen välille. Näin Sipilän johtajuus saadaan näyttämään epädemokraattisemmalta kuin sekulaari tai tapaluterilainen johtajuus.

Hedelmällisempää olisi mielestämme lähteä katsomaan esimerkiksi, mitä Sipilä tuo itse esiin omasta uskonnollisuudestaan, eli millaisena kulttuurisena resurssina uskonnollisuus hänelle näyttäytyy.

Häneltä on jatkuvasti kysytty suhteestaan lestadiolaisuuteen, ja hän on itse korostanut rauhansanalaisuudessa olevan kyse omantunnonvapaudesta, millä hän tekee eroa rauhanyhdistysten dominoimaan lestadiolaisuuteen, jossa omantunnonvapautta ei (Sipilän mukaan) ole. Hän on myös ärsyyntynyt jatkuvista kysymyksistä uskonnollisuudestaan.

On kiinnostavaa tarkastella, miten Sipilän kaltaisten toimijoiden uskonnollisuutta käsitellään. Vuorelman ja Tillin tekstissä toistuu mediassa yleinen tapa arvuutella Sipilän uskonnollisuuden vaikutusta hänen johtajuuteensa.

Lestadiolaisuus nähdään tällä hetkellä vallitsevissa keskusteluissa varsin kriittisessä valossa. Tämä on havaittavissa sekä Sipilän että median toiminnassa.

Mediassa valtavirran luterilaisuudesta uutisoidaan ylipäänsä positiivisempaan sävyyn kuin konservatiivisemmaksi mielletystä kristillisyydestä. Koska lestadiolaisuus nähdään ongelmallisena myös poliittisen johtajuuden kannalta, toimittajat kysyvät mielellään Sipilältä tämän uskonnollisiin kytköksiin liittyviä kysymyksiä.

Samaa taustaa ilmentää Sipilän halu tehdä eroa lestadiolaisuuteen korostamalla rauhansanalaisuuden omantunnonvapautta. Hän karttelee oman uskonnollisen vakaumuksensa käsittelyä, mutta toimittajien siitä kysyessä on pakotettu ottamaan asiaan kantaa.

Vallitsevissa mielikuvissa Sipilä edustaa uskonnollista toiseutta.

Vallitsevissa mielikuvissa Sipilä edustaa uskonnollista toiseutta hieman samaan tapaan kuin muslimimaahanmuuttajat, joiden toimintaa uskonnollisuus näyttää vallitsevissa mielikuvissa ohjaavan toisin kuin valtavirran luterilaisia. Juuri kukaan ei kiinnitä erityistä huomiota vaikkapa poliitikkojen osallistumiseen luterilaisen kirkon tilaisuuksiin.

Sipilän toiseus ei kuitenkaan ole yksiselitteistä: hänen uskonnollisuuttaan tuntuu olevan vaikeampi luokitella kuin esimerkiksi vanhoillislestadiolaisten tai muslimien uskonnollisuutta. Näin keskustelu hänen mystifioidusta uskonnostaan ei missään vaiheessa tule päätökseen vaan aktivoituu uudestaan eri tilanteissa.

Sipilän uskonnollisen toiseuden alleviivaaminen ilmentää modernia ideaalia uskonnollisen ja maallisen (kuten politiikan) alueiden erottamisesta. Tällainen jaottelu maalliseen ja uskonnolliseen voidaan nähdä sosio-retorisena välineenä, jolla voidaan ajaa erilaisia päämääriä ja jonka käytöllä on pitkä historia länsimaissa.

Nykyään usein islam on toiminut paraatiesimerkkinä ”uskonnon paluusta” julkiseen elämään tai uskonnosta, joka ei länsimaisissa mielikuvissa kunnioita uskonnollisen ja maallisen välistä rajaa.

Sipilän, siinä missä esimerkiksi Päivi Räsäsen uskonnollisuuden tavanomaiset käsittelyt – vaikka ne eroavatkin toisistaan – kertovat kuitenkin siitä, että mikä tahansa tapaluterilaisuudesta poikkeavaan viittaava uskonnollinen merkistö poliitikoissa herättää kiinnostuksen ja saa usein pohtimaan, onko heidän toimintansa varmasti rationaalista.

Tavallisesti maalliseksi mielletyllä politiikan alueella hyväksytään helpommin sellainen uskonnollisuus, joka on institutionalisoitunutta, omalle alueelleen eriytynyttä, tuttua ja arkista, siis sellaista, joka mielletään muutenkin luontevaksi osaksi maallistunutta yhteiskuntaa.

Onnistuisiko erilaisten poliittisten ohjelmien analysointi paremmin, jos niille ei oletettaisi uskonnollisia motiiveja ulkoapäin?

Haluammekin kysyä, onnistuisiko erilaisten poliittisten ohjelmien analysointi paremmin, jos niille ei oletettaisi uskonnollisia motiiveja ulkoapäin. Onnistuisiko uskonnon analysointi politiikan osana paremmin, jos tarkasteltaisiin uskontoon liittyviä kulttuurisia jäsennyksiä ja niiden käyttöä sen sijaan, että oletetaan etukäteen uskonnon vaikuttavan tietyllä tavalla?

Hylkäämällä tällaiset oletukset vältytään vallitsevien käsitysten toistamiselta ja niiden vahvistamiselta. Silloin säilytetään myös avoimuus tuoreille tulkinnoille uskonnon ja politiikan väliseen suhteeseen liittyvistä kulttuurisista jäsennyksistä.

FM Anna Haapalainen, FM, YTM Jere Kyyrö ja FM Tuomas Äystö ovat uskontotieteen tohtorikoulutettavia Turun yliopistossa.

Julkaisu Voiko pääministeri Sipilän johtajuutta selittää uskonnon avulla? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.