Onni Hirvonen (toim.): Tunnustuksen filosofia ja politiikka. Hegelistä nykypäivään. Suomalaisen kirjallisuuden seura, 2020. 312 s.

Tunnustuksen filosofia ja politiikka koostuu johdannon lisäksi kuudestatoista artikkelista, jotka on jaettu neljään osaan: klassikot, nykyteoriat, kritiikki ja sovellukset. Kolmannen osan nimi on sikäli harhaanjohtava, että yhtä hyvin voisi puhua tunnustuksen tematiikan laajennuksista kuin kritiikistä. Teoksen artikkelit ovat katsauksia, tiivistelmiä ja yhteenvetoja teemoista tai tunnustuksen filosofiaa ja politiikkaa käsitelleiden ajattelijoiden tuotannosta.

Napoleonin sotien aikana kirjoitetussa Hengen fenomenologiassa Hegel esittää ihmisellä olevan perustuvanlaatuinen tarve tunnustukseen saadakseen osakseen arvostusta. Sari Roman-Lagerspetzin kirjoittaman artikkelin mukaan tämä huomio on tärkeä lisä materialistisiin käsityksiin, kun pyrimme ymmärtämään ihmisten toimintaa ja konflikteja. Minuus pyrkii ylittämään oman rajallisen ajattelutapansa, kehittämään itsetietoisuuden, ja saamaan tunnustusta ulkopuolelta.

Hegel esittää ihmisellä olevan perustuvanlaatuinen tarve tunnustukseen saadakseen osakseen arvostusta.

Minuus kohtaa toisen, josta seuraa kamppailu siitä, kumpi saa muokata omasta päänsisäisestä maailmastaan   kaltaisensa. Lopputuloksena on herran ja rengin välinen alistussuhde. Kumpikaan minuus ei ole vielä tietoinen siitä, että toinen olisi perustavanlaatuinen itselle. Päinvastoin renki tunnustaa herran universaalin tiedon kantajaksi ja tekee sen hänen puolestaan. Rengin antamalla tunnustuksella ei kuitenkaan ole merkitystä. Vasta kun itsetietoisuudet tunnistavat ja tunnustavat toisensa, myös herra itse saa tunnustuksen olemassaololleen.

Tunnustus ennen ja jälkeen Hegelin

Edellä kuvattu Hegelin tunnustamisen teorian on vaikuttanut 1900-luvun mannermaiseen filosofiaan perustavanlaatuisesti ja jo ennen sitä. Friedrich Nietzchen yli-ihmisyys voidaan lukea vaihtoehtoisena ratkaisuna herran ja rengin dialektiikalle. Näin tekee muun muassa Gilles Deleuze. Yhtä lailla Karl Marxin pääoman ja työvoiman välinen ristiriita ja kamppailu on mahdollista ymmärtää materialistisena tulkintana herran ja rengin dialektiikasta, tai se, mitä Simone de Beauvoir kirjoitti Toisessa sukupuolessa miehen ja naisen eettisen kohtaamisen mahdollisuudesta.

Tunnustuksen filosofia ja politiikka kei niinkään keskity ranskalaiseen eksistentialismiin tai poststrukturalismiin. Sen sijaan se käsittelee tunnustuksen tematiikan klassikoita. Hegelin lisäksi kirjassakäydään läpi Jean-Jacques Rousseauta ja Johann Gottlieb Fichteä sekä nykyteoreetikoista ennen kaikkea Charles Tayloria, Axel Honnethia ja Nancy Fraseria. Viimeisimpänä, muttei vähäisimpänä, kirjassa sovelletaan tunnustuksen tematiikkaa niin sosiaalityön tutkimukseen kuin populismin ymmärtämiseen.

Kirjassa sovelletaan tunnustuksen tematiikkaa niin sosiaalityön tutkimukseen kuin populismin ymmärtämiseen.

Vaikka yleensä ajatellaan Hegelin tuoneen tunnustuksen tematiikan filosofiaan, Markku Mäki huomauttaa Rousseaun tuotannosta löytyvän jo tunnustukseen liittyviä elementtejä. Tunnustuksen sijaan Rousseau kirjoitti tosin enemmänkin arvostuksesta, mihin liittyy myös hänen käsityksensä vapaudesta. Vain vapaassa yhteiskunnassa on mahdollista saada arvostusta. Vapaa yhteiskunta taas vaatii eriarvoisuuden ja korruption kitkemistä, minkä toteutumiseen tarvitaan puolestaan yhteiskuntasopimus sekä moraalista kasvatusta.

Tunnustuksen nykyteorioita

Kanadalainen Charles Taylor on ehkä kuuluisin tunnustuksen tematiikkaa käsittelevistä nykyfilosofeista. Arto Laitinen kertoo omassa artikkelissaan, kuinka Taylorin kirjoitukset puolustavat par excellence monikulttuurista yhteiskuntaa. Taylorin lähtökohtana on, että meillä jokaisella on sisäinen äänemme, joka viestittää subjektin ulkopuolisen moraalin lähteistä. Mutta modernissa yhteiskunnassa ihminen on vieraantunut itsestä ja hänen on tavoiteltava autenttisuutta.

Tämä tapahtuu tunnustuksen kautta. Autenttisuuden ihanne kutsuu löytämään oman alkuperäisen tapansa olla olemassa. Erojen tunnustamisen politiikassa ei ole kyse vain uusista yhteiskunnallisista liikkeistä tai vaikkapa postkolonialismista, vaan myös esimerkiksi nationalismin käyttövoimana on Taylorin mukaan toiminut kunnioituksen puute ja eriarvoisuuden kokemus. Koska Taylor ymmärtää kulttuurien täydentävän toisiaan, hänen mukaansa olisi pyrittävä sensitiiviseen liberalismiin.

Toinen aikamme keskeinen tunnustuksen filosofi on Axel Honneth. Artikkelissaan Arvi Särkelä jakaa Honnethin käsityksen tunnustuksesta kolmeen alueeseen: ruumiillistuneet sosiaaliset käytännöt, tunnustussuhteita säätelevät institutionalisoituneet järjestykset ja tunnustussuhteisiin vaikuttavat kamppailut. Sikäli kun politiikka ymmärretään konfliktina, on viimeksi mainittu luonnollisesti kiinnostavin, väheksymättä lainkaan edellisiä teemoja.

Sukupuolten eriarvoisuudessa olisi huomioitava sekä tunnustukseen että aineellisuuteen liittyvät oikeudenmukaisuuskysymykset.

Nancy Fraser vie puolestaan honnethlaisen tunnustuksen käsitteen pidemmälle, kuten Heikki J. Koskinen artikkelissaan osoittaa. Fraser nousi tunnetuksi Jürgen Habermasin kommunikatiivisen teorian kriitikkona, hän osoitti sen sukupuolisokeuden. Sittemmin Fraser on kehittänyt edelleen tunnustuksen teoriaa ja julkaisi jopa yhteisartikkelin Honnethin kanssa vuonna 2003.

Siinä missä Honnethin mukaan tunnustuksen vaatimukset perustuvat hegeliläiselle monismille, ajatukselle epäsymmetrisistä tunnustuksen muodoista, kansanomaisemmin ilmaistuna ajatukselle epätasa-arvosta tai sen kokemuksesta, esittää Fraser perspektiivistä dualismia. Se tarkoittaa sitä, että idealistisen tunnustuksellisen epätasa-arvon lisäksi myös materialistinen tai aineellinen todellisuus ymmärretään yhteiskunnallisen epäoikeudenmukaisuuden syyksi, eikä näitä kahta samasteta toisiinsa.

Esimerkiksi sukupuolten eriarvoisuudessa olisi huomioitava sekä tunnustukseen että aineellisuuteen liittyvät oikeudenmukaisuuskysymykset. Toinen Fraserin kritiikki niin Honnethia kuin Tayloria kohtaan on se, että yksilö alistetaan näiden herrojen ajattelussa ryhmäidentiteetille. Tällaisen päätelmän seurauksena on vieraalta tuntuva ajatus suljetuista ja valikoivista kulttuureista, jotka eivät kommunikoisi keskenään, ja viime kädessä tällainen ajattelu estäisi ylirajaisilta subjekteilta, eli kahden tai useamman kulttuurin tai yhteisön rajapinnoilla eläviltä ihmisiltä, kokonaisvaltaisen tunnustuksen saamisen.

Tunnustuksen sovelluksia

Sanna Karhun artikkeli Judith Butlerista ja eläinten tunnustamisesta, sekä Ari-Elmeri Hyvösen ja Lauri Lahikaisen artikkeli Jacques Rancieren poliittisesta filosofiasta sekä Sara Heinämaan artikkeli havainnoista ja kommunikaatiosta fenomenologissa jäävät kirjassa ohuiksi suhteessa tunnustuksen tematiikkaan. On totta, että Butler kritisoi ihmis- ja mieskeskeisyyttä teoksissaan, mutta väitän Karhun väkisin pyrkivän sovittamaan Butlerin ajattelua eläinoikeuspuheeksi ja palauttamaan sen tunnustuksen tematiikkaan, vaikka tähän olisi löytynyt toisista ajattelijoista enemmän taustatukea.

Niin ikään Heinämaan artikkelissa käsitellään enemmän fenomenologista havainnointia kuin tunnustamista sinänsä sen poliittisessa merkityksessä. Sen sijaan Raisa Fosterin artikkeli Paul Ricœurin tunnustamisen tai tunnistamisen semanttisesta analyysista puolustaa paikkaansa.

Tunnustuksessa on kyse kunnioituksen, arvostuksen ja välttämisen kaltaisista teemoista toisia ihmisiä kohdatessa, ja ne ovat sekä käytännön sosiaalityön että sosiaalityön etiikan ydintä

Kati Turtiaisen, Petteri Niemen ja Onni Hirvosen artikkelit ovat ajankohtaisia ja osuvia: ne sisältävät esimerkkejä tämän päivän kysymyksistä, missä tunnustamisen tematiikka auttaa käsitteellistämään mitä tahansa poliittista ilmiötä tai ainakin tekemään politiikasta ymmärrettävämpää.

Turtiainen ja Niemi ovat sosiaalityön tutkijoita. Sosiaalityö on filosofiselta luonteeltaan niin itsestään selvä tunnustamisteorian sovellus, ettei sitä tule edes ajatelleeksi. Turtiainen käsittelee turvapaikanhakijoita ja tunnustusta eli sitä, kuinka toivo paremmasta voidaan ymmärtää materiaalisen avun lisäksi tunnustamisen tematiikan erityiskysymyksenä. Niemi osoittaa, että tunnustuksessa on kyse kunnioituksen, arvostuksen ja välttämisen kaltaisista teemoista toisia ihmisiä kohdatessa, ja ne ovat sekä käytännön sosiaalityön että sosiaalityön etiikan ydintä.

Teea Kortetmäen artikkeli samassa osuudessa käsittelee puolestaan luontosuhdetta ja luonnon tunnustamista, mikä sinänsä on ongelmallista, koska hegeliläisessä tunnustuksessa tunnustus on vastavuoroista.

Populismi ja tunnustus

Onni Hirvonen asettuu teoksen viimeisessä artikkelissa vastustamaan Carl Schmittiltä ja Ernesto Laclaulta polveutuvaa antagonistista eli vastakkainasetteluihin ja viholliskuviin perustuvaa politiikkakäsitystä. Laclaun mielestä populismi on kaiken politiikan elimellinen osa. Sen sijaan Hirvosen mielestä sekä oikeistolainen että vasemmistolainen populismi epäonnistuu tunnustusteoreettisesta näkökulmasta.

Populismi syntyy tunnustuksen vaatimuksista, mutta se ei kykene ratkaisemaan herran ja rengin dialektiikkaa tyydyttävällä tavalla. Populismin ongelmaksi muodostuu vaatimusten määrittäminen tarkoituksella ympäripyöreästi. Laclau käyttää tästä ilmaisua tyhjä merkitsijä: vaatimuksen symbolin voivat lähes kaikki allekirjoittaa triviaalisuudessaan, mutta juuri siksi se ei ole kirkkaasti ja selkeästi määriteltävissä.

Vaatimuksen symbolin voivat lähes kaikki allekirjoittaa triviaalisuudessaan, mutta juuri siksi se ei ole kirkkaasti ja selkeästi määriteltävissä.

Toisin sanoen populistiset liikkeet eivät kykene tunnistamaan ja tunnustamaan edes itseään saati esittämään eksplisiittisiä vaatimuksia tunnustamiselleen. Myöskään liberaali demokratia ei voi taata varmaa tunnustusta moninaisille identiteeteille. Se on kuitenkin Hirvosen mielestä huonoista vaihtoehdoista paras poliittinen järjestelmä tunnustamisen tavoitteluun, sikäli kun tavoitteena on hegeliläinen idealismi ja identiteettipolitiikka.

Kritiikissään Hirvonen ei käsittele sitä, ettei Laclau edes halua ratkaista herran ja rengin dialektiikkaa, koska dialektiikan päättyminen johtaisi historian loppuun ja politiikan kuolemaan, mitä Laclau kutsuu ekspressiiviseksi totaliteetiksi. Laclaulle populismi on siis eräänlainen eettinen takalauta.

Palatessamme Koskisen luentaan Nancy Fraserista huomaamme, että hänen luokittelussaan Hirvosen esitys kuuluisi enemmän nykyisyyttä vahvistavaan kuin muutosta hakevaan ratkaisuun. Nykyisyyttä vahvistava ratkaisu tarkoittaa hengen maailmassa monikulttuurisuutta ja tunnustusta identiteettien vahvistamiseksi, mikä toisaalla johtaa kulttuurien erottautumiseen. Aineellisessa todellisuudessa tälle rinnakkainen ilmiö on liberaali hyvinvointivaltio.

Nykyisyyttä vahvistavalle parannusvaateelle radikaalimpaa vaihtoehtoa Fraserille edustaa muutos, mikä tarkoittaa hänen dualismissaan hengen maailmassa kätkettyjen merkitysten osoittamista eli   identiteettipolitiikan ja identiteetin käsitteen sekä tunnustuksen kyseenalaistamista. Aineellisessa todellisuudessa muutos taas tarkoittaisi tuotantosuhteiden uudelleenajattelua sekä -rakentamista eli sosialistista yhteiskuntaa.

YTT Jiri Nieminen on politiikan tutkija, joka myös tuntiopettaa tuleville sosiaalityöntekijöille yhteiskuntateorioita Kokkolan yliopistokeskuksessa.

Julkaisu Kirja-arvio: Tunnustaminen – kaiken teoria politiikasta? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Kuinka suomalainen politiikka on muuttunut viimeisen viidenkymmenen vuoden aikana? Politiikan tutkija David Arter vastaa kysymykseen Vastapainon julkaisemassa teoksessa ”melkein suomalaisena” – tai ainakin vähän niin kuin Tampereen kansalaisena.

Manchesterista Tampereelle nääs

David Arter kertoo käyneensä ensimmäistä kertaa Suomeen vuonna 1965 ja palanneensa kaksi vuotta myöhemmin opettamaan englannin kieltä Imatralle valmistuttuaan sitä ennen Manchesterin yliopistosta. Kiinnostus Suomen politiikkaan heräsi Arterin omien sanojen mukaan kun hänen oppilaansa yrittivät selittää hänelle vuoden 1961 noottikriisin aiheuttamaa massapsykoosia.

Seuraavina vuosina Arter matkusti ahkeraan Suomen ja Britannian väliä. Hän opetti ja työskenteli kummassakin valtakunnassa. Väitöskirjansa hän kirjoitti sekä näiden väliä matkustaessaan rahtilaivalla että Helsingin yliopiston kirjastossa. Valmista tuli vuonna 1975, mutta väitöskirjan tarkka aihe jätetään nyt julkaistussa retrospektiivissä lukijalle arvoitukseksi.

Arterin retrospektiivi on kivaa kertausta suomalaisen politiikan paljon kansalaisia, tutkijoita ja mediaa puhuttaneista tapahtumista viimeisten vuosikymmenten aikana

Myöhemmin saamme lukea Arterin tien vieneen muun muassa Skotlannin Aberdeenin yliopistoon Pohjoismaiden tutkimuksen laitokselle, jossa hän työskenteli professorina kahdeksan vuotta ennen kuin jäi eläkkeelle. Tämän jälkeen hän on luonut vielä uuden uran muutettuaan kaupunkiin, joka on Juice Leskisen sanoin yksi kahdesta elämisen arvoisesta kaupungista, eli Tampereelle (se toinen on Lontoo).

Tässä välissä Arter ennätti haastatella suomalaisia poliitikkoja ja virkamiehiä sekä kirjoittaa monografioita ja useita tieteellisiä ja journalistisia artikkeleita Suomen politiikasta englanninkieliselle yleisölle – aikana, jolloin suomalaista yliopistoväkeä ei vielä niin sanotusti rohkaistu julkaisemaan kansainvälisissä lehdissä tutkimuksistaan.

Teos Terve-Suomesta moi-Suomeen on siis eräänlainen kertaus Arterin Suomea käsittelevistä tutkimuksista. Se pohjautuu Suomen satavuotisvuonna 2017 Tampereen yliopistossa perustutkinto-opiskelijoille pidettyyn luentosarjaan.

Maalaisliittosentrinen näkökulma

Arterin lähestymistapaa suomalaiseen politiikkaan voisi kutsua vaikkapa maalaisliittosentriseksi. Teoksen neljässätoista luvussa kaikissa käsitellään enemmän tai vähemmän jotain maalaisliittoon tai oikeastaan sen perillisiin liittyvää tapausta ja samalla käydään tärkeimpien vaalien tuloksia läpi.

Listasta löytyy SMP:n ja perussuomalaisten vaalivoittoja, Ilkka Suomisen ja Paavo Väyrysen solmimaa kassakaappisopimusta, Suomen EU-jäsenyyttä edeltänyttä keskustelua, Anneli Jäätteenmäen eroa, Juha Väätänen kestävyysjuoksijana, keskustalaisena ja myöhemmin perussuomalaisena poliitikkona – ja niin edespäin.

Lisäksi Arter eksyy kertomuksissaan aina kuin vahingossa ennen vaaleja (sikäli, kun oli Suomessa) milloin Olli Rehnin vaaliteltalle tai Matti Vanhasen vaalivalvojaisiin Nurmijärvelle.

Tässä ei siinä sinänsä ole mitään vikaa: onhan entisen maalaisliiton tai keskustapuolueen eli nykyisen Suomen keskustan korkea kannatus myöhäismodernin ja globaalista kapitalismia hengittävän Suomen poliittisen järjestelmän erikoisuus. Niin ikään poliitikkojen kanssa hengaaminen, eli etnografia, on aivan validi tutkimusmenetelmä suomalaisenkin politiikan ymmärtämiseksi.

Arterin lähestymistapaa suomalaiseen politiikkaan voisi kutsua vaikkapa maalaisliittosentriseksi.

Mutta ongelma on siinä, ettei Arter ainakaan tämän teoksen mukaan kykene tuomaan asiaan uutta näkökulmaa tai auta näkemään ”metsää puilta”, kuten kirjan takakansitekstissä luvataan.

Ehkä mielenkiintoisimpia kohtia kirjassa on Arterin pohdinta vuoden 1979 juhannuspommista, jolloin Johannes Virolainen sanoi haastattelussa julkisesti, että ”yleiset syyt” olivat olleet syy pitää kokoomus hallituksen ulkopuolella puolueen vaalivoitosta huolimatta.

Vuonna 1987 kirjoittamassa analyysissään Arter myöntää näin jälkikäteen painottaneensa juhannuspommin tulkinnassaan liikaa sisäpoliittisia tekijöitä, kuten esimerkiksi työmarkkinaneuvotteluiden tilannetta. Joka tapauksessa, keskustalle kokoomuksen pitäminen puoliväkisin oppositiossa sopi tuolloin enemmän kuin hyvin.

Syitä keskustan korkeaan kannatukseen voisi lähteä hakemaan pidemmältä historiasta, vaikkapa maalaisliiton tukimiesjärjestelmästä. Se loi 1940-luvun lopussa suojeluskuntajärjestelmän korvaavan erinomaisen vahvan puolueorganisaation seuraaviksi vuosikymmeniksi, kuten tutkijat ovat esittäneet sotien jälkeistä vaalikampanjointia käsittelevässä teoksessa.

Toinen selittävä tekijä voisi olla uskonto: Keskusta on ylivoimainen kirkkopuolue, sen takataskussa on muitakin luterilaisia herätysliikkeitä kuin paljon puhututtanut lestadiolaisuus.

Mutta uskonnon ja politiikan kytköksistä Arter vaikenee – samoin kuin rahasta ja politiikasta. Ehkä metodologia rajoittaa kysymyksenasettelua? Arter ei voi ottaa sellaisia asioita esille, mistä hänen haastattelemansa poliitikot ja virkamiehet eivät puhuneet. Ehkä hän ei ole haastatellut Timo Kallia?

Timo Soinin – jota niin ikään Arter on kirjansa mukaan useampaan kertaan tuttavallisesti jututtanut – eroa vuonna 2017 puolueen puheenjohtajan tehtävistä Arter jäljittää maalaisliittolaiseen perinteeseen. Lisäksi hän ymmärtää perussuomalaiset erillispopulistisena puolueena, josta vasta Jussi Halla-ahon puheenjohtajaksi valinnan myötä tuli eurooppalainen populistipuolue, samanlainen toisten vastaavien puolueiden joukossa.

Voisikin sanoa, että korostaessaan maalaisliitosta polveutuvia puolueita ja poliitikkoja Arter sivuuttaa nimenomaan ison kuvan Suomen politiikasta: poliittisen kentän oikeistolaistumisen ja liberalisoitumisen ja vallan keskittymisen kokoomukselle ja elinkeinoelämän etujärjestöille, kuten vaikkapa Ilkka Ruostetsaari on eliittitutkimuksissaan osoittanut.

Keskustakin on Urho Kekkosen ajan jälkeen joutunut yhä enemmän ottamaan vastaan vaalirahaa ja – kauniisti sanottuna – neuvoja Etelärannasta eli elinkeinoelämän edustajilta noustakseen hallitukseen. Myös SDP ja ammattiyhdistysliikkeen kuviot jäävät lähes olemattomalle käsittelylle Arterin kirjassa, vaikka myös kolmikanta on ollut suomalaisen politiikan erikoisuus.

Väitän, että ymmärtääksemme metsää puilta näillä on ollut ja tulee olemaan enemmän merkitystä suomalaiselle politiikalle ja yhteiskunnalle kuin vaikkapa jo mainittujen SMP:n ja perussuomalaisten sinänsä mielenkiintoisten vaalivoittoihin johtaneilla tekijöillä ja yksittäisten poliitikkojen tempauksilla. Toki kirjassa on myös taulukoita tärkeimmistä vaalituloksista.

Arter myös mainostaa kirjassa pitäneensä luentoja Tampereen yliopistossa jalkapallosta ja politiikasta, mikä onkin erinomaisen mielenkiintoinen aihe. Miksi niin monella suomalaisella miespoliitikolla on tarve kertoa potentiaalisille äänestäjilleen kannattavansa jotain Englannin valioliigan joukkuetta?

Silti suomalaisen politiikan sukupuolittuneisuutta ja maskuliinisuuden rakentumista tai homososiaalisia tiloja Arter ei käsittele teoksessa eksplisiittisesti. Näin Arter olisi voinut osoittaa myös itsekritiikkiä käyttämäänsä etnografista lähestysmistapaa kohtaan.

Miksi Terve-Suomesta moi-Suomeen?

Arterin retrospektiivi on helppoa ja miellyttävää luettavaa sekä kivaa kertausta suomalaisen politiikan paljon kansalaisia, tutkijoita ja mediaa puhuttaneista tapahtumista viimeisten vuosikymmenten aikana. Mutta silti jää hieman epäselväksi, miksi se on julkaistu tai kenelle suunnattu.

Sen sisältämät tapaukset ovat perin tuttuja suomalaista politiikkaa seuraavalle tai poliittista historiaa opiskelleille, eli niille, joiden voisi kuvitella olevan kiinnostuneita kyseisestä opuksesta.

Edes kuriositeetiksi varmasti tarkoitettu maininta 1960-luvulla Suomea kiertäneestä birminghamilaisyhtye The Renegadesista ei nuoremmillekaan ole niin vieras kuin voisi kuvitella. Yhtyeen tarinasta on hiljattain julkaistu kirjanen, ja ainakin kuuntelemalla vanhempien juttuja on saattanut kyseisestä yhtyeestä kuulla aikaisemminkin.

Arterin kuvaamien poliittisten tapausten lisäksi niin moneen kertaan kuullut vitsit Väyrysestä eivät jaksa enää naurattaa. Viimeisissä luvuissa käsitelty politiikan henkilökohtaistuminen ja medioituminen jää pinnalliseksi. Tosin tässä Arter ei ole yksin: sosiaalisen median vaikutus ja siirtymä yleisödemokratiasta konvergenssikulttuuriin on tutkijoille vielä jäsentymätöntä.

Teos on alun perin kirjoitettu englanniksi, joten ehkä se on ollut tai on tarkoitus julkaista myöhemmin kansainväliselle yleisölle. Tai sitten Vastapainolla on ajateltu, että suomalaisista on yhtä hauskaa kuin Kekkosen aikana lukea siitä, miten aito britti eli melkein suomalainen – kuten Arter itseään nimittää – kirjoittaa Suomen politiikasta.

YTT Jiri Nieminen on politiikan tutkija.

Julkaisu Arter: Retrospektiivi Suomen politiikasta ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Sosiologi C. Wright Mills kirjoitti yli 60 vuotta sitten poliittisesta ja taloudellisesta eliitistä ja halusi radikalisoida keskiluokan. Hänen mielestään yhteiskuntatieteiden moraalinen velvollisuus oli osallistua poliittiseen keskusteluun.

Tampereen yliopiston aikuiskasvatuksen professori Juha Suoranta on kirjoittanut yhdysvaltalaisesta sosiologi Charles Wright Millsistä elämäkerran, jossa käy läpi Millsin kasvua tietoiseksi intellektuelliksi sekä esittelee hänen keskeisten teostensa ansiot ja heikkoudet.

Mills oli jo elinaikaan kiistelty hahmo, jonka mielestä yhteiskuntatieteiden moraalinen velvollisuus on osallistua poliittiseen keskusteluun. Hän kirjoitti yhteiskuntaluokista, massakulttuurista, aseteollisuudesta, yhtiövallasta, kylmän sodan vaikutuksesta Yhdysvaltoihin sekä välitti Max Weberin vaikutteita kotimaansa ajatteluun.

Sosiologian lisäksi Millsin puheenvuoroilla on ollut vaikutuksensa myös politiikan tutkimukseen, ennen kaikkea keskusteluun eliittiteorioista.

Millsin kuolema ja elämä

Suoranta aloittaa Millsin elämäkerran tämän kuolemasta: Mills kuoli sydänkohtaukseen vuonna 1962, vain 45-vuotiaana. Sitä ennen hän kuitenkin saavutti kutakuinkin kaiken, mitä amerikkalainen sosiologi voi kuvitella. Hän kirjoitti useita klassikoiksi muodostuneita tekstejä, osallistui ja vaikutti yhteiskunnalliseen keskusteluun sekä työskenteli New Yorkissa Columbian yliopiston sosiologian professorina.

Millsin varhainen kuolema ei tullut täytenä yllätyksenä. Hän oli välttänyt asepalveluksen verenpainetaudin ansiosta ja saanut kahdesti aikaisemmin sydänkohtauksen tekemättä elämäntaparemonttia. Suoranta kuvaa miehekkäästi Millsin henkilökohtaista asennetta: ”Terveyden menettämisen uhallakaan ei kaikkeen pidä suostua, mikäli aikoo säilyttää itsenäisyytensä ja arvokkuutensa.”

Niin ikään Mills ennätti ennen kuolemaansa arvioida ja pohtia elämäänsä ja saavutuksiaan, mistä syntyi teos Sosiologinen mielikuvitus. Se on edelleen ainoa Millsin suomennettu kirja.

Mills syntyi Texasin Wacossa, ja lukion jälkeen hän kävi vuoden maatalousteknistä korkeakoulua, mistä lähdettyään hän siirtyi opiskelemaan filosofiaa Texasin yliopistoon Austiniin.

Filosofian opinnoissa hän sai vahvan tietoteoreettisen perustan, jonka päälle hän rakensi sosiologian alaan lukeutuvan väitöskirjansa Madisonin yliopistossa Wisconsinissa. Mills väitteli vuonna 1942 otsikolla A Sociological Account of Pragmatism: An Essay on the Sociology of Knowledge.

Millsiä voi pitää ristiriitaisena hahmona, jota jälkipolvet ovat romantisoineet entisestään.

Jo väitöskirjaa viimeistellessään Mills julkaisi artikkeleita sosiologian arvostetuimmissa lehdissä, minkä ansiosta hänet rekrytoitiin ensin Marylandin yliopistoon apulaisprofessoriksi ja parin vuoden kuluttua Columbian yliopiston soveltavan sosiaalitutkimuksen laitokselle. Siellä hän tutki Paul Lazarsfeldin tutkimusryhmässä ihmisten päätöksentekoa ja mielipiteenmuodostusta.

Tutkimus lähti liikkeelle hyvin, mutta sitä tehdessään Mills ja Lazarsfield riitautuivat niin pahoin, ettei Lazarsfield osallistunut myöhemmin edes Millsin hautajaisiin. Suorannan mukaan syynä riitautumiseen oli Millsin halu yhdistää vasemmistolaista valta-analyysiä kaupallisesti rahoitettuun tutkimukseen, mikä paradigmojen yhteensopimattomuuden lisäksi venytti projektin aikataulun mahdottomiksi.

Projektissa Mills huomioi, että poliittisessa mielipiteenmuodostuksessa vertikaaliset suhteet (mielipidejohtajat) ovat keskeisiä ja muodin omaksumisessa horisontaaliset suhteet (vertaiskeskustelut) ovat määrääviä. Nämä huomiot vaikuttivat hänen myöhemmän tuotantonsa kysymyksenasetteluihin, ja niillä on annettavaa vielä tämänkin päivän sosiologialle ja politiikan tutkimukselle.

Projektin epäonnistumisesta huolimatta Mills nimitettiin ensin määräaikaiseksi apulaisprofessoriksi ja vuonna 1956 vakituiseksi professoriksi Columbian yliopistoon. Samalla alkoi hänen uransa viimeinen vaihe: Yhdysvaltojen ulkopolitiikan kritisointi, ennen kaikkea Latinalaisen Amerikan maiden sisäisiin asioihin sotkeutumisen arvostelu, sekä julkiseen keskusteluun osallistuminen.

Millsin muotokuva ja hegemoninen maskuliinisuus

Kirjoittamassaan elämäkerrassa Suoranta maalaa kuvaa Millsistä, joka jo maisteriopintoja tehdessään koki sosiologian kutsumuksena, mutta ei ollut tyytyväinen aikansa akateemiseen sosiologiaan, mekaanisiin tilastotieteellisiin menetelmiin ja funktionalistisiin selitysmalleihin.

Sen sijaan Millsin ihanteena oli käsityöläinen, joka työskentelee itsenäisesti mutta yhteiskunnalle ja luo omat käsitteensä ja metodologiansa.

Hän opiskeli ja opetteli jatkuvasti, ”kirjoitti muistiinpanoja, tallensi lehtileikkeitä ja teki havaintoja missä liikkuikin ja keräsi näin polttoainetta yhteiskuntatieteelliselle ajattelulleen”. Hän pyrki myöhemmässä tuotannossaan yhteiskuntatieteiden yleistajuistamiseen ja vältti akateemista jargonia kuin ennustaen Politiikasta-lehden kirjoittajaohjeita.

1940-luvulla muutettuaan New Yorkiin Mills tutustui vasemmistoälykköjen vaikutuspiiriin, koki poliittisen käänteen ja ”löysi kutsumuksensa tulla julkiseksi intellektuelliksi”, joka osaisi ”asettaa sosiaaliset ilmiöt historiallisiin ja yhteiskunnallisiin yhteyksiinsä”.

Suoranta kirjoittaa Millsin kuitenkin pettyneen New Yorkin intellektuelleihin, kun nämä kääntyivät toisen maailmansodan jälkeen sosialismista kohti liberaalia demokratiaa halutessaan puolustaa Yhdysvaltoja uudessa asetelmassa. Mills yritti lähentyä ammattiyhdistysliikettä, mutta pettyi myös sen periksiantavuuteen.

Toisaalta vaikka Mills arvosteli yliopistososiologiaa ja ihannoi riippumatonta käsityöläisyyttä sekä kärsi opettajana motivaation puutteesta (riitojen takia Millsille annettiin oikeus opettaa vain ja ainoastaan alemman korkeakoulututkinnnon tasoisia kursseja), yliopiston maksama kuukausipalkka kelpasi hänelle koko hänen uransa ajan – eikä vähiten siksi, että hänellä oli siihen mahdollisuus.

Miestutkimuksen käsittein Suorannan kuvauksessa Millsin elämästä ilmenee niitä ominaisuuksia, jotka on usein liitetty hegemoniseen maskuliinisuuteen.

Millsiä voi siten pitää ristiriitaisena hahmona, jota jälkipolvet ovat romantisoineet entisestään. Ei ihme, että Suorannan lisäksi yksi ja toinen nuori valtio- tai yhteiskuntatieteiden ylioppilas – etenkin miespuoleiset sellaiset – ovat pitäneet Millsiä esikuvanaan. Tai ainakin hetken, kun ovat lukeneet ensimmäistä kertaa teosta Sosiologinen mielikuvitus.

Sittemmin he ovat ymmärtänyt fantasiansa mahdottomuuden: Mills elää yhteiskunnassa, jota tutkii, mutta osaa etäännyttää itsensä siitä; hän on kansanmies, mutta älyllisellä ylivertaisuudellaan nokittaa niin poliittiset vastustajansa kuin akateemiset kilpailijansa ja kertoo totuuden, ottaa yhteiskuntatieteillä maailman haltuun; poliittisesti hän on kallellaan vasemmalla, mutta puoluepoliittisesti sitoutumaton.

Miestutkimuksen käsittein Suorannan kuvauksessa Millsin elämästä ilmenee niitä ominaisuuksia, jotka on usein liitetty hegemoniseen maskuliinisuuteen. Sitä paitsi Mills omisti nahkatakin ja BMW-moottoripyörän, jolla hän miehekkäästi ajoi loma- ja työmatkoillaan kuin aikalaisensa James Dean tai Marlon Brando.

Mills oli kolme kertaa naimisissa ja jokaisesta liitosta syntyi lapsi. Kaksi ensimmäistä liittoa kestivät kumpikin kymmenen vuotta ja puolisot, Dorothy Helen Smith ja Ruth Harper, olivat niin ikään sosiologeja ja käytännössä samalla Millsin assistentteja. Kolmas avioliitto, kirjailija Yaroslava Surmachin kanssa, päättyi viiden vuoden jälkeen Millsin kuolemaan.

Mills populismin airuena?

Millsin magna operan eli kirjallisten tuotannon huipentuman muodostavat hänen yhteiskuntaluokkia käsittelevät teoksensa: työväenluokkaa käsittelevä The New Men of Power, keskiluokasta kertova White Collar ja yläluokkaan keskittyvä The Power Elite.

Suoranta käy läpi kiitettävästi näiden teosten keskeisiä kohtia ja esittelee niiden vastaanottoa ja kritiikkiä. Vaikka teoksissa on ongelmansa, ovat ne sosiologian ja politiikan tutkimuksen klassikoita. Ne käsittelevät modernin yhdysvaltalaisen yhteiskunnan kysymyksiä siinä, missä vaikkapa kaunokirjallisuuden puolella Millsin aikalaiset John Steinbeck kuvauksillaan siirtotyöläisistä Kaliforniassa tai Jack Kerouac matkakertomuksillaan, joissa leijui alituinen poliisiväkivallan uhka.

Millsin magna operan eli kirjallisten tuotannon huipentuman muodostavat hänen yhteiskuntaluokkia käsittelevät teoksensa.

Niin ikään väitän – käyttäkäämme nyt Millsin peräänkuuluttamaa sosiologista mielikuvitusta, minkä mukaan asioita pitää käännellä ja tarkastella yllättävistäkin kulmista – että kysymykset, joita Mills käsittelee, eivät ainoastaan auta ymmärtämään Yhdysvaltojen nykypolitiikkaa, vaan ne ovat luoneet pohjaa vaikkapa Donald J. Trumpin kaltaiselle poliittiselle hahmolle.

Teoksessa The New Men of Power Mills kuvaa, kuinka ammattiyhdistysliikkeestä ja ennen kaikkea sen johtajista oli 1940-luvun kuluessa tullut

”paitsi yhteiskunnallisen status quon kannattajia ja ylläpitäjiä myös suuryritysten johtajien liittolaisia, yritysmaailman ’nuorempia osakkaita’, joiden kauppatavarana olivat työläiset ja näiden työvoima. He neuvottelivat työvoiman hinnasta, mutteivät yrittäneet vaikuttaa yhteiskunnan poliittiseen suuntaan.”

Millsin kritiikki on samanlaista, mitä tänäkin päivänä kuulee sosiaalidemokraateista vasemmalle olevien ammattiyhdistysaktiiveilta heidän arvostellessaan ammattiyhdistysliikkeen johtoa tämän antautumisesta vaikkapa kiky-sopimukselle.

Teoksessa White Collar Mills kuvaa keskiluokan murrosta. Hänen keskeisin väitteensä on, että keskiluokka on menettänyt itsenäisyytensä ja ajautunut apatiaan.

Siinä, missä keskiluokalle vielä 1800-luvun lopulla oli ominaista itsenäinen ammatinharjoittaminen – vapaa talonpoika oli Yhdysvalloissa tyypillisin keskiluokan edustaja Millsin kategorisoinnissa – niin 1940-luvulla jopa ylemmän keskiluokan edustajista (kuten liikkeenjohdon ammattilaisista), konttoristeista puhumattakaan, on tullut epäitsenäisiä palkollisia. Amerikkalainen unelma on kuollut.

Suoranta myöntää Millsin kuvauksen vapaista talonpojista olevan vahvasti romantisoitu: Mills ei käsitellyt 1800-luvun ongelmia: orjuutta tai intiaanisotia, taloudellista riistoa eikä sukupuolten epätasa-arvoa.

Trumpin kannattajat haluavat kyseenalaistaa poliittisen ja taloudellisen eliitin sekä radikalisoida keskiluokan – juuri sitä, mistä Mills kirjoitti yli kuusikymmentä vuotta sitten.

Teoksessa The Power Elite Mills väittää, että Yhdysvaltoja hallitsee eliitti, jolla on yhtenäinen käsitys maailmasta, moraali ja arvomaailma. Sen edustajat ovat käyneet samat yliopistot ja ennen kaikkea yliopistoihin valmistavat koulut. Yliopistoista he sijoittuvat valtionhallinnon tai liike-elämän avainpaikoille, he tapaavat toisiaan samanmielisten klubeissa ja yhdistyksissä.

Nyt Trumpin kannattajat haluavat kyseenalaistaa poliittisen ja taloudellisen eliitin sekä radikalisoida keskiluokan – juuri sitä, mistä Mills kirjoitti yli kuusikymmentä vuotta sitten.

Toki Millsin poliittinen ohjelma hänen kirjoissaan tai ajatus siitä, mitkä ryhmät ovat historian muutosvoima, poikkeaa siitä, mitä republikaanit tai Trumpin hallinto edustaa. Työpaikkademokratian kehittämisen lisäksi Mills pohti viimeisinä vuosinaan vapaaseen julkisuuteen perustuvaa deliberatiivista demokratiakäsitystä, mikä vaatisi muun muassa demokratiakasvatusta.

Julkaisu Suoranta: C. Wright Mills – radikaali-intellektuellin muotokuva ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Artikkelikokoelma osallistuu keskusteluun yhteiskunnallisen tutkimuksen vaikuttavuudesta, mutta vaikuttavuus ei ole sen keskeinen teema, vaan häiritsevyys. Häiritsevyydellä halutaan tuottaa riitasointu kriittiseen tiedonintressiin.

Häiritsevä yhteiskuntatutkimus on Lapin yliopiston yhteiskuntatieteiden ja politiikan tutkijoiden artikkelikokoelma yliopistossa viime vuosina tehdyistä tutkimuksista. Artikkeleiden aihepiirit kulkevat hengellisestä väkivallasta ja alkuperäiskansoista aina huumeiden käytön vaiettuun mielihyvään ja jätteiden sosiologiaan.

Teoksen johdannossa lähdetään liikkeelle nykyisestä tiedepoliittisesta viestistä, että tieteen tulee olla yhteiskunnallisesti vaikuttavaa. Tässä tutkimus on keskeisessä asemassa, mikä suomalaisessa todellisuudessa konkretisoituu hyvinvointiyhteiskunnassa. Yhteiskuntatieteellistä tietoa hyödyntävät hallinto, asiantuntijat, poliitikot, toimittajat, kansalaiset.

Teoksen kirjoittajien mukaan huoli yhteiskuntatieteiden merkityksestä ei koskekaan tiedon vaikuttavuutta vaan sitä, mitä tutkitaan. Kyse on tietynlaisen tiedon häiritsevyydestä.

Vaikka yhteiskuntatutkimuksen ensisijainen tarkoitus ei ole häiritä, teoksen kirjoittajien mukaan sen ”tiedollisena tavoitteena on usein esimeriksi ilmiöön liittyvien itsestäänselvyyksien, ajattelutapojen tai muiden sellaisten paljastaminen ja purkaminen; teorian testaaminen; jonkin ryhmän kokemusten tai näkökulman esiin nostaminen; selittäminen; mallintaminen tai rakenteiden osoittaminen; ymmärrettäväksi tekeminen tai kuvaaminen”.

Yhteiskuntatieteellinen tieto lisää yksilön ja ryhmien valinnanvapautta.

Häiritsevyydellä halutaan tuottaa riitasointu kriittiseen tiedonintressiin. Kriittisen tiedonintressin vuoksi yhteiskuntatieteilijät tuottava tietoa vallasta ja sen seurauksista. Se laittaa kysymään, vaikkapa miksi tietyt hallinnalliset käytännöt toteutetaan juuri tietyllä tavalla.

Niin ikään teoksen johdannossa toistetaan Jürgen Habermasin kriittiseen tiedonintressiin liitetty ajatus emansipatorisuudesta: yhteiskuntatieteellinen tieto lisää yksilön ja ryhmien valinnanvapautta.

Vähemmälle huomiolle jää se, että Habermasin mukaan kriittinen tiedonintressi yhdistyy herruuskäytäntöhin (saks. Herrschaft) ja on siten itse osa – foucault’laisittain ilmaistuna – tiedon ja vallan dispositiivia. Michel Foucault’n ja Habermasin käsitys kriittisen tiedon ja vapautumisen mahdollisuudesta poikkeavat toisistaan, ja niin myös artikkeleita lukiessa voi kysyä, ketä mikäkin teema häiritsee vai häiritseekö.

Teos jakaantuu neljään osaan, joita häiritsevyys nimellisesti yhdistää: piilotettu väkivalta, ohikatsotut läsnäolevat, tunnistamisen politiikka ja arkinen katkos.

Katsaus sisältöön

Merja Laitinen, Anna Nikupeteri ja Johanna Hurtig kirjoittavat lasten näkökulmasta eronjälkeisessä vainossa. Kyse on käytännön sosiaalityöhön liittyvästä tutkimuksesta, kuinka lapsen tietoon olisi suhtauduttava ammatillisessa kohtaamisessa.

Lasten tietoa on usein sivuutettu: ajatellaan, ettei lapsi tiedä vaikkapa väkivallasta ympärillään, lapsen todistus on koettu epäluotettavana tai aihetta on moraalisesti ollut vaikeaa käsitellä. Artikkelissa esitetään, että tutkimusaineiston mukaan lapset voivat kuitenkin tuottaa tarkkaa ja moninaista tietoa aroista ja traumaattisista tapahtumista, jos heille annetaan tilaa ja mahdollisuus tulla kuulluksi.

Artikkeleita lukiessa voi kysyä, ketä mikäkin teema häiritsee vai häiritseekö.

Aini Linjakumpu on legenda politiikan tutkijoiden keskuudessa. Hän on tullut tunnetuksi hengellistä väkivaltaa käsittelevillä tutkimuksillaan, ja hänen artikkelinsa jatkaa samaa teemaa retrospektiivisesti.

Linjakumpu tarkastelee, minkälaisia reaktioita hänen aikaisemmat tutkimuksensa ovat aiheuttaneet. Kyse on hengellisen väkivallan politisoitumisesta ja tiedontuotannosta tai – kuten Linjakumpu asian ilmaisee lainaten Pertti Alasuutaria ja Ali Qadiria – episteemisesta kampailusta ja hallinnasta.

Kysymys on siitä, kuka saa kirjoittaa hengellisestä väkivallasta vai onko siitä suotavaa kirjoittaa laisinkaan. Vanhoillislestadiolainen liike ei hyväksy ulkoapäin tulevaa arvostelua, mutta ei myöskään salli sisäistä itsetarkastelua antaen ymmärtää, että tyytymättömät ovat luopumuksen tilassa, ja kokee hengellisestä väkivallasta puhumisen uhaksi koko liikkeelle.

Meistä jokainen muistanee, kuinka koulussa käsiteltiin huumausaineiden haittavaikutuksia valistuksen hengessä. Sen sijaan huumeiden käytön tosiasiallisista syistä eli niiden myönteisistä vaikutuksista on vaikeaa puhua tutkijoiden mukaan edes akateemisissa piireissä.

Yhteiskunnallista keskustelua huumeista vaivaa mikrotason moralismi tai makrotason kansanterveydellinen näkökulma kuten Sanna Hautala, Pekka Hakkarainen, Kati Kataja, Sanna Kailanto ja Christopher Tigersted artikkelissaan toteavat. Antropologinen käsitteistö antaisi eväitä ymmärtää huumeidenkäyttöä myös moderneissa yhteiskunnissa muun muassa mielihyvän hankkimisen tai itsetutkiskelun keinona; rituaalina tai addiktiona, mikä sekin voi olla elämälle merkityksellinen.

Teoksen toimittanut ja sen johdannon kirjoittanut Jarno Valkonen käsittelee omassa artikkelissaan jätteitä sosiaalisena kysymyksenä käyttäen esimerkkiä lehtijuttua, jossa jätealan yrittäjä ilmoittaa tarpeesta korottaa kaatopaikkajätteen vastaanottomaksuja, jos ja kun jätemäärä vähenee edelleen.

Kasvatussosiologian professori Kirsti Lempiäinen palaa sukupuolen häiritsevyyteen. Kuten kirja-arviossa perussuomalaisesta populismista kirjoitetaan, tasa-arvon laventaminen joksikin muuksi kuin sukupuolten väliseksi tasa-arvoksi ei ole ainoastaan perussuomalaisille ominaista vaan koko viime vuosikymmenen poliittiselle keskustelulle nykyisestä hallitusohjelmasta lähtien.

Tasa-arvo mainitaan juhlapuheissa, kukapa ei vastustaisi tasa-arvoa, mutta juuri siitä syystä se jää tyhjäksi merkitsijäksi. Tämä koskee jopa Suomen Akatemian ohjelmajulistuksia.

Oma kysymyksensä – mihin asti Lempiäinen ei aivan pääse kirjoituksessaan – on se, missä määrin intersektionaalinen feminismi sekä queertutkimus ja viimeisenä transtutkimus ovat olleet hämärtämässä sukupuolieron poliittisuutta, liudentaneet sen merkitystä sukupuolentutkimuksessa sisältäpäin.

Artikkelikokoelma on onnistunut katsaus siihen, minkälaista tutkimusta Lapin yliopistossa yhteiskuntatieteiden osalta on viime vuosina tehty.

Sanna Valkonen, Sami Kotiranta ja Saara Tervaniemi käsittelevät artikkelissaan uusidentiteettiä ja -heimoutumista cherokee- ja métis-kontekstissa. Kyseessä on enemmänkin kirjallisuuskatsaus kuin itsenäisen tutkimuksen esittely.

Artikkelin lähtökohtana on se, että Yhdysvalloissa on sittemmin tullut suosituksi etsiä esi-isiä ja -äitejä cherokee-intiaaneista, minkä seurauksena on syntynyt ryhmiä, jotka haluavat samaistua chreokeeksi, mutta eivät varhaisempien heimojen tai liittovaltion päätöksillä ole tähän oikeutettuja. Vastaava ilmiö on havaittavissa Kanadassa métis-identiteetin kohdalla.

Syynä tähän kirjoittajien mukaan on alkuperäisasukkaiden parantunut taloudellinen ja sosiaalinen asema Yhdysvalloissa ja Kanadassa. Artikkelin rivien välistä voi lukea sen olevan vertailtavaa materiaalia Suomen Lapissa käytäviin keskusteluihin siitä, kuka on saamelainen nyt, kun saamelaisten maankäyttöoikeudet ja kysymys esimerkiksi metsäsaamelaisten jälkeläisistä ovat jälleen nousseet puheenaiheeksi.

Antologian kahdessa viimeisessä artikkelissa Sandra Wallenius-Korkalo ja Veera Kinnunen palaavat käsittelemään vanhoillislestadiolaisuutta ja toisaalta kulutusyhteiskunnan tavarapaljouden ja jätteiden ongelmaa kirjallisuuden kautta. Aineistona ovat parin vuoden takainen keskustelua herättänyt romaani Taivaslaulu sekä Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kanssa tehty muuttoaiheisen kirjallisuuskilpailun sato.

Hankala häiritsevyys

Artikkelikokoelma on onnistunut katsaus siihen, minkälaista tutkimusta Lapin yliopistossa yhteiskuntatieteiden osalta on viime vuosina tehty. Artikkeleita yhdistävää tekijää – edes johdannossa mainittua häiritsevyyttä – on kuitenkin välillä vaikea havaita. Paikoittain tulee vaikutelma, että nämä ovat enemmän tai vähemmän yli jääneitä aihioita toisaalla julkaistuista tutkimuksista.

Koska ilmestyisi teos häiritsevästä politiikan tutkimuksesta, jossa ruoditaan politiikan tutkimuksessa aikaisemmin itsestäänselvyyksiksi ymmärrettyjä ilmiöitä ja kyseenalaistetaan politiikan tutkijoiden oma käyttöliittymä: läheiset suhteet poliittiseen järjestelmään, poliitikkoihin, kansalaisyhteiskuntaan, puolueisiin, valtionhallintoon ja mediaan?

Julkaisu Valkonen (toim.): Enemmän tai vähemmän häiritsevää yhteiskuntatutkimusta ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Arvio: Emilia Palonen & Tuija Saresma (toim.): Jätkät ja jytkyt: perussuomalaiset ja populismin retoriikka. Vastapaino, 2017.

Emilia Palosen ja Tuija Saresman toimittama Jätkät ja jytkyt: perussuomalaiset ja populismin retoriikka on kuin simpukka, jonka helmi on analyysi perussuomalaisten pitkäaikaisen puheenjohtajan Timo Soinin populismista. Perussuomalaisten retoriikkaa käsittelevät artikkelit ovat kuin simpukan herkullista lihaa. Ernesto Laclaun populismiteoria taas muodostaa kirjan ympärille sen kovan teoreettisen kuoren.

Teos saa kysymään, miksi uusia yhteiskunnallisia liikkeitä käsitteellistämään kehitetyt teoriat sopivat niin hyvin kolmannen aallon oikeistopopulismin analyysiin. Mikä on lopulta populismin ja tavanomaisen postmodernin politiikan tosiasiallinen ero?

Ernesto Laclaun populismiteoria

Teoksen teoria rakentuu politiikan teoreetikko Laclaun populismiteorialle sekä käsitykselle populismista performatiivisuutena, merkityksiä ja niiden muutoksia tuottavana toimintana. Laclaun teoriaa on kuvattu post-marxilaiseksi, vaikka hän hylkää marxilaisen ontologian eli luokkataistelun ensisijaisuuden, tuotantosuhteiden ja -voimien määräävyyden sekä mahdollisuuden objektiiviseen tiedontuotantoon.

Sen sijaan Laclau kääntyy kohti diskurssiteoriaa ja esittää, että politiikan ymmärtäminen luokkataisteluna on ainoastaan yksi mahdollinen tapa käsitteellistää politiikkaa.

Teoksen teoria rakentuu politiikan teoreetikko Laclaun populismiteorialle sekä käsitykselle populismista performatiivisuutena.

Toisin kuin esimerkiksi populismitutkija Cas Mudde, joka määrittelee populismin ideologiana (esimerkiksi autoritaarisuus, anti-feminismi, muukalaisvastaisuus tai EU-kritiikki), Laclaulle populismia ovat erilaisia ryhmiä yhdistävät populaarit vaatimukset.

Laclaun politiikkakäsitys on antagonistinen: ei ole olemassa luonnollisia yhteiskuntia. Sosiaaliset suhteet ovat poliittisen argumentaation seurauksia.

Filosofisemmin ilmaistuna Laclau esittää ratkaisun universalismin ja partikularismin välillä eli sen suhteen, kuinka populaarit vaatimukset voivat tulla yleisiksi vaatimuksiksi vaarantamatta demokratiaa. Samaan aikaan hän pyrkii ymmärtämään, kuinka kaikkien identiteettien tunnustaminen ei johda hegeliläiseen historian loppuun, totaliteettiin.

Keskeisiä käsitteitä Laclaun populismiteoriassa ovat kiinnekohta, tyhjä merkitsijä, kelluva merkitsijä, myytit ja imaginaarit sekä hegemonia. Symbolinen järjestys eli diskurssi artikuloidaan metaforina tai metonymioina kiinnekohtien ympärille.

Myytit ja imaginaarit luovat tälle perustan fantasioiden ja affektien maailmana. Viime kädessä poliitikko pyrkii luomaan hegemonisen rakenteen, joka jäädyttää merkitykset osana kiinnekohtaa, poliitikon agendalle otolliseen tilaan, jossa hegemoninen diskurssi limittyy populaarin identiteetin kanssa.

Populismi perustuu Laclaun teoriassa tyhjien merkitysten taitavalle käytölle.

Populismi perustuu Laclaun teoriassa tyhjien merkitysten taitavalle käytölle. Populismi kokoaa sisään ja kanavoi toisistaan irrallisia vaatimuksia, jotka saavat yhteisen merkitsijän. Tyhjä merkitsijä tarkoittaa siis ilmaisua, joka on tyhjä, koska se on potentiaalisesti niin täynnä merkityksiä, ettei se merkitse mitään tai kaikki pystyvät periaatteessa hyväksymään sen.

Kun sen sisältöä tarkennetaan – mikä on välttämätöntä ennemmin tai myöhemmin –, se ei ole enää tyhjä. Populistinen politiikka sulkee ulos osan siihen uskotuista vaatimuksista, minkä on esitetty olevan myös sen kompastuskivi.

Analyysi Timo Soinin populismista

Laclaulle pelkät poliittiset iskulauseet tyyliin ”jytky” eivät ole tyhjiä merkitsijöitä. Myös poliitikko itse, eli jätkä, on tyhjä merkitsijä.

Soinia ei ainoastaan samaistettu puolueeseensa vaan häneen liitettiin erilaisia merkityksiä, toiveita ja uhkia. Kun perussuomalaiset nousivat hallitukseen ja Soinista tuli ulkoministeri, nämä merkitykset varisivat hänen yltään.

Kirjoittajat kutsuvat teoksen tarkastelemaa aikajännettä Soinin ajaksi. Emilia Palonen kirjoittaa siitä, kuinka Soini oli perussuomalaisten puheenjohtaja vuodesta 1997 aina vuoteen 2017.

Kirjoittajat kutsuvat teoksen tarkastelemaa aikajännettä Soinin ajaksi.

Sitä ennenkin hän toimi aktiivisesti SMP:ssä (varapuheenjohtajana vuosina 1989–1992, minkä jälkeen Soini toimi puolueen puoluesihteerinä aina sen konkurssiin asti) ja myöhemmin perussuomalaisten puoluesihteerinä. Eduskuntaan Soini nousi vuonna 2003 Tony Halmeen vanavedessä. Soinin suhde Halmeeseen oli ristiriitainen – ja ennakoi puolueen tulevaa kehityssuuntaa.

Mutta populismin perusteet Soini oli oppinut jo kirjoittaessaan valtio-opin pro gradu -tutkielmaansa Helsingin yliopiston valtiotieteelliseen tiedekuntaan vuonna 1988. Siinä hän määritteli puolueen kielen, josta tuli menestyksen avain ja puolueen käyttöliittymä.

Palosen mukaan Soinin kuvaus SMP:n populismista on herkullista luettavaa. Vaikka Soini ammentaakin ennen kaikkea populismia tutkineelta Margaret Cannovanilta, ilmenee Soinin näkemyksissä vaikutteita välillisesti myös Laclaulta. Siksi Laclaun teoriat sopivat niin hyvin myös Soinin populismin ymmärtämiseen.

SMP hyödynsi aikoinaan vastakkainasettelua maaseudun ja kaupunkien välillä. Myöhemmin Euroopan unioni ja ennen kaikkea vuonna 2008 alkanut talouskriisi loi perussuomalaisille kiinnekohdan, joka mahdollisti yhteisen nimittäjän ja uusien radikaalien merkitysten luomisen.

Näistä kuuluisin oli tokaisu: ”missä EU, siellä ongelma.” Urpo Kovala ja Jyrki Pöyssä kirjoittavat tarkemmin siitä, kuinka Soini loi sanoilla asioita: Soini määritteli itsensä maisterisjätkäksi ja popularisoi vaalivoiton nimeksi jytkyn.

Laura Parkkisen artikkeli Soinin kaanaankielestä eroaa teoksen muista artikkeleista siinä, ettei hän käytä Laclaun populismiteoriaa vaan yhdistelee ranskalaista sosiolingvistiikkaa ja suomalaista sosiaaliantropologista saarnantutkimusta.

Parkkisen mukaan Soinin uskonnollinen kieli ei noudattele niinkään perinteistä luterilaisuutta vaan on lähempänä amerikkalaista herätyskristillisyyttä. Toisaalta Soini ei tehnyt uskonnolla eurooppalaisten populistipuolueiden johtajien ja monien perussuomalaisten poliitikkojen tapaan identiteettipolitiikkaa vastakkainasetteluja luomalla.

Hän puhuu kirkkojen tavoin uskosta sekä käyttää uskonnollista kieltä ehtymättömänä retorisena lähteenä puheissaan ja kirjoituksissaan. Uskonnollisen retoriikan avulla Soini loi kuvaa karsimaattisesta mutta vastentahtoisesta johtajasta raskaalla maallisella vaelluksella kohti oikeudenmukaisempaa maailmaa.

Vaikka perussuomalaiset oli profiloitunut maahanmuuttovastaisena puolueena, ei turvapaikan hakijoiden määrän lisääntyminen vuonna 2015 enää kanavoitunut hallitusvastuussa olleen puolueen kannatukseen. Soini ei myöskään itse esiintynyt maahanmuuttokriittisenä poliitikkona, mutta hänen puolueensa antoi alustan maahanmuuttovastaiselle siivelle, joka lopulta valtasi puolueen kesällä 2017 pettyneenä hallitustyöskentelyn hedelmättömyyteen.

Soini ei itse esiintynyt maahanmuuttokriittisenä poliitikkona, mutta hänen puolueensa antoi alustan maahanmuuttovastaiselle siivelle.

Palonen kiinnittää huomiota siihen, kuinka oppikirjamaisesti puolueen uusi puheenjohtaja Jussi Halla-aho noudatti marxilaisen teoreetikon Antonio Gramscin neuvoa orgaanisista intellektuelleista. Gramscin mukaan työväenluokalla pitäisi olla intellektuellinsa, jotka pyrkivät ottamaan haltuunsa hegemonisen merkityksenannon omiensa joukossa.

Halla-ahon blogikirjoitukset olivat tästä tyyppiesimerkki. Jätkien ja jytkyjen sijaan Hommaforumilla alettiin jo hyvissä ajoin ennen puoluekokousta irvailla Soinin ministeripestistä hänen henkilökohtaisena hillotolppanaan.

Perussuomalaisten retoriikka

Teoksen kirjoittajien mukaan Soinin ajan teemoja perussuomalaisissa olivat demokratiavaje suomalaisessa politiikassa, Euroopan unionin kritiikki jäsenmaan näkökulmasta, uskonnollinen retoriikka, tasa-arvon ja monikulttuurisuuden määritteleminen uudelleen ja parlamentarismin vastaisuus. Näiden seurauksena poliittisten vastakkainasettelujen ja vihapuheen kärjistyminen sai uusia muotoja. Perussuomalaiset antoivat näille kelluville merkitsijöille erilaisia ilmaisuja ja sisältöjä.

Mutta jos Laclaun mukaan politiikka on uusien merkitysten luomista, niin mitä on erityisesti perussuomalainen populismi? Tuula Vaarakallio ja Emilia Palonen vastaavat kysymykseen kääntämällä kirjan alkupuolella olevassa artikkelissa katseen siihen, miten populismia on määritelty suomalaisessa keskustelussa. Aineistona ovat Helsingin Sanomien artikkelit ja se, miten esimerkiksi Soini määrittelee omaa politiikkaansa.

Tuula Vaarakallion ja Tuuli Lähdesmäen käsittelemä kaksoispuhe ei ole vain perussuomalaisille ominaista. Kaksoispuheen voi ymmärtää siten, että poliitikko vaihtaa nuottia yleisönsä perusteella.

Filosofi Chaïm Perelman kirjoitti universaali- ja erityisyleisöstä. Ei ole vaikea kuvitella muitakin poliitikkoja kuin vain perussuomalaisia aina Paavo Väyrysestä alkaen puhumassa eri tavalla maakunnissa ja valtakunnallisessa uutislähetyksessä tai esittämässä keskenään ristiriitaisia vaatimuksia.

Yhdessä jos toisessakin puolueessa puolueiden puheenjohtajat vetäytyvät vastuusta viittaamalla poliitikon yksityisajatteluun, kun yksittäinen poliitikko sanoo jotain sopimatonta.

Perussuomalaisessa diskurssissa tällainen niin sanottu yksityisajattelu on vain saanut uuden merkityksen viittauksella suoraan demokratiaan. Poliitikko voi todeta, että hän kokee edustuksellisen demokratian ongelmallisena, koska se rajoittaa hänen ilmaisunvapauttaan.

Kaksoispuheella Soinin on ollut mahdollista sijoittaa Suomi osaksi Eurooppaa. Häntä on syytetty impivaaralaisuudesta, kun hän vastusti Euroopan unionin integraation syventämistä, mutta toisaalta 2000-luvulla populismi on ollut yleiseurooppalainen liike.

Kaksoispuheella Soinin on ollut mahdollista sijoittaa Suomi osaksi Eurooppaa.

Perussuomalaisten ohjelmissa ja julistuksissa puolustetaan eurooppalaisia arvoja, mutta samaan aikaan myös toisten eurooppalaisten – vaikkapa ”kreikkalaisten zorbasten” – koetaan uhkaavan suomalaisten etuja. Perussuomalaisten kieli on ollut kaksoispuheen ansiosta hyvin notkeaa. Eurooppa tarjoaa siinä kelluvan merkitsijän.

Tuija Saresma kirjoittaa siitä, kuinka perussuomalaiset kamppailevat tasa-arvon käsitteen kanssa. Aineistona hän käyttää Perussuomalainen-lehteä. Myös tässä tulee ilmi heidän käyttämänsä kaksoispuhe: tasa-arvon käsite tyhjentyy sukupuolten välisestä tasa-arvosta.

Lehdessä kirjoitetaan taloudellisesta tasa-arvosta, mikä ymmärretään kansan puolella olemista EU-eliittiä vastaan. Kun sukupuoli otetaan esille, puhe kääntyy siihen, ettei miestä saa syyllistää.

Globaalia epätasa-arvoisuutta halutaan poistaa auttamalla ihmisiä heidän kotimaissaan, vaikka toisaalla samaan aikaan vaaditaan kehitysyhteistyömäärärahojen leikkaamista. Perussuomalaiset nuoret antavat ymmärtää tasa-arvon menneen liian pitkälle erilaisten kiintiöiden ja positiivisen syrjinnän seurauksena ja samalla esittävät islamin olevan perustavanlaatuisessa ristiriidassa ihmisoikeuksien, tasa-arvon ja sananvapauden eurooppalaisten periaatteiden kanssa.

On kuitenkn kysyttävä, missä määrin perussuomalaiset tässäkään kysymyksessä on erityistapaus. Tai kuten Saresma toteaa viitaten Raija Julkuseen: samaan aikaan kun juhlapuheissa Suomea pidetään tasa-arvon mallimaana, se tarkoittaa eri sukupolville eri asioita.

Ilman perussuomalaisiakin tasa-arvo on tyhjä merkitsijä: kukapa olisi tasa-arvoa vastaan? Voisi jopa sanoa, että perussuomalaiset ovat politisoineet tasa-arvon käsitteen – ja hyvä niin.

Ehkä eniten perussuomalaisten käyttämä kieli, merkitysten kelluttaminen, ilmenee siinä, kuinka monikulttuurisuuden käsite on muuttunut suomalaisessa keskustelussa 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen aikana. Saresma ja Maria Ruotsalainen kirjoittavat, kuinka vuosituhannen vaihteessa monikulttuurisuus näyttäytyi tutkijoiden papereissa analyyttisenä käsitteenä, mutta populistisen retoriikan valtavirtaistuessa siitä tuli yhä enemmän myytti lännen ja idän välisestä ylittämättömästä rajasta. Se näyttäytyi eufemismina kristillisen Euroopan ja islamilaisen Lähi-idän perustavanlaatuisesta erosta.

Tämän kiinnekohdan varaan perussuomalaisten maahanmuuttovastainen siipi alkoi tuottamaan merkityksiä. Ne, jotka eivät hyväksyneet perussuomalaisten määrittelyä monikulttuurisuudesta, leimattiin suomalaisten tapojen tai kulttuurin väheksyjiksi.

Suomessa vihapuheen käsite vakiintui muuhunkin kuin satunnaiseen käyttöön vasta vuoden 2011 aikana. Käsitteen ongelma on se, ettei se ole juridinen vaan poliittinen termi: ”Vihapuhe on näin sekä käsitteenä että tekona huokoinen ja sallii lukuisia merkityksiä kiinnitettävän itseensä ja sallii myös niiden poisluennan.”

Populismi Timo Soinin jälkeen?

Käenpoikien syrjäytettyä Soinin ehdokkaan perussuomalaisten puoluekokouksessa kesäkuussa 2017 on aika pysähtyä miettimään sitä, mikä on perussuomalaisen populismin tulevaisuus.

Ehkä perussuomalainen populismi ei edusta radikaalia katkoksellisuutta aikaisempiin yhteiskunnallisiin liikkeisiin tai toisiin poliittisiin toimijoihin. Ehkä kyse olikin enemmän 2000-luvun alun poliittisesta pysähtyneisyydestä.

Mikä on perussuomalaisen populismin tulevaisuus?

Tai sitten populismia on etsittävä aivan muualta, vaikkapa siitä, kuinka kaksi muuta hallituspuoluetta on pyrkinyt luomaan hegemonisen rakenteen, joka jäädyttää merkitykset osana sote-uudistusta. Puhumattakaan vasemmistopuolueista, jotka aina ovat esittäneet edustavansa kansan tahtoa.

Toinen tutkimusta vaativa teema, joka kirjassa kyllä otetaan esille, on uskonnon ja populismin välinen suhde. Vaikka Suomi ei ole Yhdysvallat, jossa poliitikkojen uskonnolla ratsastaminen on arkipäivää ja kristillinen oikeisto ehkä merkittävin yksittäinen painostusryhmä, näkyy evankelisluterilaisen kirkon auktoriteetin horjuminen myös Suomen puoluepolitiikassa. Perussuomalaiset ovat hyötyneet tästä ja keränneet kannatusta nimenomaan herätyskristillisistä piireistä, joissa ajatellaan Suomesta tulleen liian vapaamielinen viime vuosina.

Mikä on populismin ja herätyskristillisyyden yhteinen nimittäjä? Löytyykö vastaus politiikan teoreetikko Carl Schmittin poliittisesta teologiasta ja kaipuusta tavanomaisen parlamentaarisen politiikan ylittävään ihmeeseen?

Kolmanneksi on mielenkiintoista pohtia sukupuolen merkitystä perussuomalaisten tulevaisuudessa. Kuten Urpo Kovala ja Jyrki Pöysä antavat ymmärtää artikkelissaan, Soini oli lähes kaikkea sitä, mitä Halla-aho ei ole.

Halla-aho on helsinkiläinen filosofian tohtori, joka ilmaisi aikaisemmin itseään lähinnä blogissaan. Asevelvollisuutta hän ei ole suorittanut ja varhaisemmissa kirjoituksissaan ilmoitti olevansa ateisti.

Soini kyllä suoritti maisterin paperit, mutta veti päälleen jätkän ja supliikkimiehen kristillisellä vakaumuksella vuoratun manttelin. Hän kertoi omaavansa juuret syvällä maaseudulla, vaikka asuukin Espoossa. Toisaalta Soini edusti eräänlaista protestimaskuliinisuutta suhteessa viime vuosien uudenlaiseen inklusiiviseen maskuliinisuuteen.

Halla-ahon kaltaisen hahmon valinta kansallismielisen puolueen puheenjohtajaksi kuvaa sitä, että miehenä olemisen normit ovat todellakin muuttuneet.

Halla-ahon kaltaisen hahmon valinta kansallismielisen puolueen puheenjohtajaksi kuvaa sitä, että miehenä olemisen normit ovat todellakin muuttuneet. Laura Huhtasaaren valinta puolueen presidenttiehdokkaaksi on taas jatkumoa yleiseurooppalaiselle, Laura Parkkisen kuvaamalle paljettipopulismille, jossa vaaleat naiset eksklusiivisella ja perhearvoja puolustavalla retoriikalla nousevat politiikan huipulle.

Julkaisu Palonen & Saresma (toim.): Timo Soinin aika ja perussuomalainen populismi ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Elämän politiikat kokoaa ranskalaisen filosofin Michel Foucault’n 1970- ja 1980-luvun alun tuotannon keskeiset teemat yhteen Ilpo Helénin hellässä käsittelyssä. Kirja jatkaa siitä Nikolas Rosen, Mitchell Deanin ja Carlos Novasin kaltaisten Foucault-tutkijoiden viitoittamalla tiellä kohti myöhäismodernien biopolitiikan ilmenemismuotojen analyysia.

Kirja on Helénin pyrkimys kirjoittaa itsensä ulos – kuten hän itse asian ilmaisi teosta käsitelleessä tilaisuudessa – ”tuosta kaljupäästä”. Se sisältää myös kysymyksen: onko Foucault’ssa enää kriittistä potentiaalia?

Foucault’n kolme kautta

Foucault’a voi pitää 1900-luvun merkittävimpänä yhteiskuntateoreetikkona ja filosofina. Hän väitteli vuonna 1960 hulluuden historiasta, mutta hänen läpimurtoteoksensa ranskalaisen opiskelevan nuorison ja älymystön tietoisuuteen oli vuonna 1966 julkaistu Sanat ja asiat, jota pidetään myös hänen arkeologisen kauden pääteoksenaan.

Teoksen keskeinen teoreettinen käsite oli épisteme, jolla Foucault tarkasteli niitä ehtoja, joilla tieto voi tulla objektiksi. Se erosi Immanuel Kantin transsendentaalista  siinä, että se on historiallinen a priori ja näin ollen muuttuva poliittisten voimasuhteiden mukaan.

Toinen Foucault’n arkeologisen kauden keskeisistä teemoista oli positiivinen tiedostamaton, jolla hän tarkoitti tiedon ulkopuolelle jäävää aluetta, joka kuitenkin tulee osaksi diskurssia ja mahdollistaa näin näkyvän tai käsitteellistetyn tiedon.

Foucault’n vallan genealogisen kauden käynnisti vuonna 1975 julkaistu teos Tarkkailla ja rangaista. Hän siirsi polttopisteen diskurssien sisäisten rakenteiden tutkimuksesta diskursiivisten ja ei-diskursiivisten välisiin valtasuhteisiin ja käytäntöihin.

Vallan genealogia tutkii nykyisyyden historiaa arvioiden tiedon ja vallan kytköksiä.

Genealogialla Foucault viittasi Friedrich Nietzschen teoksen Moraalin alkuperästä esipuheeseen, jossa tämä tekee eron alkuperän etsimisen ja polveutumisen välillä. Nietzschelle ainoa mahdollinen kritiikin muoto oli genealogia, koska siinä myös kriittinen järki asettui kriittisen järjen kohteeksi. Vallan genealogia tutkii nykyisyyden historiaa arvioiden tiedon ja vallan kytköksiä.

Vuonna 1976 julkaistussa teoksessa Seksuaalisuuden historia Foucault käyttää ensimmäistä kertaa käsitettä biovalta. Seuraavien vuosien luennoissa hän korvaa biovallan käsitteen biopolitiikalla sekä ottaa käyttöön hallinnan ja hallinnollisuuden käsitteet, mitkä ovat myös Helénin teoksen punainen lanka.

Genealogisella kaudella Foucault’lle keskeiseksi käsitteeksi tuli dispositiivi, joka kuvaa strategista tilannetta tai koneistoa, jossa épisteme (rationaalisuus) ja valta (tekniikat) kytkeytyvät yhteen mahdollistaen subjektin muodostumisen ja toiminnan.

Foucault’n viimeiset kirjoitukset ennen hänen ennenaikaista kuolemaansa vuonna 1984 käsittelivät minäteknologioita. Niiden voidaan katsoa muodostavan joko riitasoinnun aikaisempaan tuotantoon tai tulleen kolmanneksi ulottuvuudeksi tieteellisten diskurssien tai épistemen ja kurinpidollisen vallan rinnalle.

Foucault politiikan teoreetikkona: valtio käyttöliittymänä

Helén kirjoittaa Foucault’n ajattelun lähtökohdan olleen tieto-oppi, ja hän oli kiinnostunut tiedosta ja totuudesta. Foucault oli ennen kaikkea filosofi, ei yhteiskuntatieteilijä tai politiikan teoreetikko. Toisaalta tieto-oppi ”suhteutui Foucault’lla siihen, mitä Kant kutsui käytännölliseksi järjeksi, eli moraaliajatteluun, jota Foucault piti erottamattomana poliittisesta järjestä”.

Hannah Arendt kritisoi modernia länsimaista yhteiskuntaa siitä, että se surkastuttaa poliittisen toiminnan varaamalla politiikan eli yhteisten asioiden asialistan biologisille tarpeille, välttämättömyydelle ja ja elämän uusintamiselle eli työlle. Foucault ja hänen seuraajansa korostavat nimenomaan elämän politiikan olevan luovaa toimintaa: vita activaa.

Niin ikään Foucault’n voi katsoa irtisanoutuneen Niccolò Machiavellista polveutuneesta politiikkakäsityksestä, jossa politiikan taito ymmärrettiin suvereenin valtion ulkosuhteiden hoitamisena, eli diplomatiana, tai sitten sisäpoliittisen kamppailuna hallitusvallasta.

Foucault’laisittain modernin valtion historia on valtion käyttöliittymän kehittymisen historiaa.

Sen sijaan Helén kirjoittaa Foucault’n ja hänen seuraajiensa mielenkiinnon kohdistuneen ja kohdistuvan valtion sisäiseen hallitsemisen taitoon ja teknologiaan. Foucault’laisittain modernin valtion historia on valtion käyttöliittymän kehittymisen historiaa: moninaisten ihmisryhmien ja -yksilöiden, prosessien ja suhteiden hallintaa yhteiskunnassa.

Foucault käytti tästä käsitettä hallinnallistuminen, joka Helénin mukaan on ollut erityisen ominaista hyvinvointivaltiolle.

Mitä on biopolitiikka?

Biopolitiikan käsitteen Foucault lanseeraasi luennoillaan 1970-luvun lopulla. Esimoderni suvereenivalta hallitsi näkyvyyden, pelottavuuden ja armeijan avulla kuoleman voimia. Uuden ajan alusta lähtien väestönkasvu, maatalouden kehittyminen, kapitalistisen tuotannon muutokset sekä biologian ja lääketieteiden synty mahdollistivat elämänvoimien hallinnan.

Biopolitiikka on politiikkaa, ”jonka kiintopiste on elämä biologisena asiana, olemassaolon kysymyksenä tai elämäntapana, elämänkertana tai elämänhallintana”.

Helén tiivistää biopolitiikan politiikaksi, ”jonka kiintopiste on elämä biologisena asiana, olemassaolon kysymyksenä tai elämäntapana, elämänkertana tai elämänhallintana”. Foucault’lla biovalta tai -politiikka jakautui yksilöön kohdistuvaan kurinpidolliseen valtaan ja väestön hallintaan.

Väestön idea nykyaikaisessa merkityksessä keksittiin 1600- ja 1700-luvun Euroopassa. Seuraava askel oli  väestön normalisointi. Foucault esittää, että länsimaisen hallintamentaliteetin taustalla on paimenvalta; ajatus hyvästä paimenesta, joka kaitsee laumaansa.

Biopolitiikka ei kuitenkaan ole vain ja ainoastaan paimentamista, vaan elämän tekemistä hyödylliseksi taloudellisesti tai väestöpoliittisesti – tai molempia.

1800-luvulta alkaen osana biopolitiikkaa väestöä on pyritty normalisoimaan. Se on vaatinut ensin normaalin määrittelemistä ja mittaamista, jotta olisi mahdollista erotella niin sanotusti jyvät akanoista. Normalisoinnista Helén siirtyy Ulrich Beckin riskiyhteiskunnan käsitteeseen: nykyään mitataan ja hallinnoidaan elämää arvioimalla riskejä terveydenhuollon ja vakuutustoimen yhdistyessä.

Teos käsittelee etupäässä biopolitiikan ilmiöitä, jotka ovat ilmestyneet vasta Foucault’n kuoleman jälkeen tiedon objektiksi.

Helénin teos käsittelee etupäässä biopolitiikan ilmiöitä, jotka ovat ilmestyneet vasta Foucault’n kuoleman jälkeen tiedon objektiksi. Näin hän haluaa tuoda foucault’laiseen keskusteluun uudenlaisen painotuksen: modernien elävien ihmisolentoja tutkivien tieteiden sijaan Helén puhuu ”teknologioiden kentästä, joka koostuu biologis-lääketieteellisestä, psykoteknologisesta ja sosiaaliteknologisesta muodostumasta”. Ne muodostavat elämän tieteellis-teknisenä hybridinä.

Jotta Foucault’n inspiroima lähestymistapa voisi vastata kysymykseen, mitä tapahtuu elämän politiikassa nyt (vai tapahtuuko mitään), on sitä Helénin mukaan selkeytettävä ja kehitettävä edelleen.

Tässä hän turvautuu ennen kaikkea Nikolas Rosen ja Mitchell Deanin kaltaisiin teoreetikoihin, jotka ovat tarkastelleet normalisoivan ja julkisen hyvinvointivaltion kriisiytymistä ja niin sanotun uusliberalistisen tai edistyneen liberalistisen hallintamentaliteetin ilmestymistä markkinoiden vapautumisen ja globalisaation myötä.

Rosen mukaan elämän politiikka on nykyään muokkaamassa kohteitaan eri tavoin kuin Foucault’n elinaikana. Biopolitiikka molekularisoituu ihmisten hallinnan siirtyessä solu- ja molekyylitasolle.

Normalisointi on jäämässä optimoinnin varjoon. Foucault’lle kurinpidollinen valta ei kohdistunut suoraan ruumiiseen vaan enemmän tilan sekä ajan kategorioiden hallitsemiseen ja sitä kautta ruumiin tekemiseen kuuliaiseksi ja hyödylliseksi. Sen sijaan 2000-luvulla ihmiset ovat subjektivoituneet; alkaneet suhtautua itseensä entistä enemmän biologisesti ja biolääketieteellisesti muokattavina olioina.

Viimeisintä, mutta ei vähäisintä, muutossuuntaa Rose kutsuu vitaalisuuksien taloudeksi. Talous- ja biopolitiikka nivoutuvat jälleen yhteen, minkä ”kehityksen myötä myös huippulääketieteellinen tutkimus sekä sen tarvitsema teknologia, kudosmateriaali ja tutkimusaineistot ovat tulleet kaupallisen vaihdon ja hyödyntämisen piiriin”.

Onko valtion luonne perustavanlaatuisesti muuttumassa?

Kokonaan oma kysymyksensä on se, mikä valtion käyttöliittymän ala tulee olemaan: onko valtion luonne perustavanlaatuisesti muuttumassa? Valtiosta on tulossa alusta markkinoille, mistä ajankohtaisena esimerkkinä voisi olla sote-uudistus.

Minäteknologia ja deleuzelainen potentiaalisuus

Molekulaarisuuden, kontrollin ja viimeisessä luvussa käsitellyn potentiaalisuuden käsitteet tulevat toiselta ranskalaiselta filosofilta, Gilles Deleuzelta.

Potentiaalisuus viittaa Deleuzen antihegeliläiseen Baruch Spinoza -tulkintaan, jossa identiteettiä ei rakenneta suhteessa Toiseen, vaan esitetään – Spinozaa lainaten – huomautus: emme tiedä, mihin kaikkeen ruumis kykeneekään. Potentiaalisuus muodostuu siten itsen nykyisyyden ja itsen tulevaisuuden mahdollisuuksien välisestä sommitelmasta.

Helénin teoksen heikkouksia onkin se, ettei hän käsittele foucault’laisuuden ja deleuzelaisuuden välistä suhdetta.

Helénin teoksen heikkouksia onkin se, ettei hän – muuten varsin laajassa, joskin rönsyilevässä kirjassa – käsittele foucault’laisuuden ja deleuzelaisuuden välistä suhdetta, jonka on tehnyt sitäkin ytimekkäämmin Jussi Vähämäki teoksessaan Itsenalistus: Työ, tuotanto ja valta tietokykykapitalismissa.

Se oli Deleuze, joka tulkitsi Foucault’n olleen ensimmäisiä, jotka ymmärsivät meidän olevan etääntymässä kuriyhteiskunnasta ja astumassa kohti kontrolliyhteiskuntaa, joissa sisä- ja ulkopuolisen raja on hämärtymässä.

Tämä ilmeni Foucault’n kiinnostuksena minätekniikkoihin 1980-luvun alussa, jolloin hän esitti, että länsimaisessa modernissa yhteiskunnassa ihmisten  tavat tunnistaa itsensä subjekteiksi olivat hyvin rajallisia  kurinpidollisissa instituutioissa.

Sen sijaan minätekniikoissa keskeisessä asemassan on niiden tapojen moninaisuus, joilla ihminen voi tunnistaa itsensä subjektiksi. Myöhäismoderneissa kontrolliyhteiskunnissa ihmisillä on näennäinen vapaus normalisoinnista.

Julkaisu Helén: Biopolitiikkaa myöhäismodernissa yhteiskunnassa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Kuuntele artikkeli Susanna Hastin lukemana:

Tamperelainen paikallislehti otsikoi: ”Avustajat pois kehästä – Nyt saapuu Tampereelle raskaan sarjan vaalisonni”.

Jutun – jota voisi ajatella jopa ilmaiseksi mainokseksi – leipätekstissä kirjoitetaan, kuinka perussuomalaiset lyövät ”oman kortensa kekoon kutsumalla sunnuntaiksi Tampereelle viitasaarelaisen sahurin, monessa julkisessa myllyssä marinoituneen kansanedustaja Teuvo Hakkaraisen”.

Vierailua mainostavassa vaalijulisteessa herra Hakkarainen on pukeutunut miehekkäästi nahkatakkiin, aurinkolaseihin, farmarihousuihin ja bootseihin.

Teuvo Hakkarainen ja Niccolò Machiavelli

Mieheyden ja politiikan yhteen kietoutuminen on ollut niin itsestään selvää, ettei sitä ole osattu edes tutkia kuin vasta viime vuosikymmeninä, vaikka jo modernin politiikan tutkimuksen isänä pidetyn Niccolò Machiavellin ajattelussa mieheys oli politiikan keskiössä.

Ensinnäkin Machiavellin ja renessanssiajan humanistien ihailemassa antiikin ajan maailmassa arvostettiin yli kaiken sankaruutta ja sotilaallista loistoa, mikä yhdistettiin miehuullisuuteen. Sen vastakohtana oli feminiiniseksi ymmärretty taloudenhoito eli ekonomia.

Toiseksi Machiavelli kirjoitti ruhtinaskunnan tai tasavallan autonomiasta, mutta ei viitannut sillä valtioon, vaan siihen, kuinka miesten on kyettävä (itse)hallintaan. Näin mies erottautui naisista, lapsista, orjista ja muukalaisista, jotka eivät olleet autonomisia vaan holhottavia. Valtion käsite ei ollut vielä Machiavellin aikana eronnut ruhtinaan statuksesta.

Kaupunkivaltion autonomian puolustaminen yhdisti nämä kaksi teemaa: sankariteot valtion puolesta ovat miehuullisuuden todistusaineistoa.

Politiikan taitoa eli sankarillisia tekoja suoritettiin harjoittamalla virtùta. Sitä ei sovi sekoittaa kristilliseen hyveen käsitteeseen, vaan etymologisesti se viittaa latinan sanaan virtus, jossa ’vir’ tarkoitta miestä. Virtùn käsitteen assosiaatio viriiliyteen ei ole sattumaa.

Virtùn käsitteen assosiaatio viriiliyteen ei ole sattumaa.

Sitä harjoittamalla ruhtinas tai poliitikko pyrki luomaan liittosuhteen kansanjoukkoihin toisia ruhtinaita tai poliitikkoja vastaan, jotka hän pyrki osoittamaan kyvyttömiksi eli feminiinisiksi.

Sigmund Freud kirjoituksessaan joukkopsykologiasta menee vielä pidemmälle osoittamalla, kuinka ruhtinaan tai poliitikon ja kansanjoukkojen välinen suhde on viime kädessä seksuaalinen. Keskeisessä asemassa joukkopsykologiassa on identifikaatio eli samaistuminen.

Samaistumisessa on kyse ryhmän jäsenten keskinäisistä suhteista sekä ryhmän jäsenten ja sen johtajan välisestä suhteesta. Ryhmän jäsenet ihailevat johtajaansa kuin isää asettamalla tämän yhteiseksi ego-ideaalikseen (haaveilemalla joskus tulevansa samanlaiseksi), mikä saa heidät myös tuntemaan olevansa veljiä keskenään. Tämä pitää ryhmän koheesiota yllä.

Esseessä narsismista Freud kirjoittaa siitä, kuinka kyse on homoseksuaalisen libidon suuntaamisesta sellaiseen muotoon, mikä on yhteiskunnallisesti hyväksyttävää.

Sikäli kun toisen miehen avoin rakastaminen ei ole sallittua, niin halu ylevöitetään ihailuksi – ehkäpä hienoisella huumorilla höystettynä, kuten Hakkaraisen kaltaisen ”vaalisonnin” tapauksessa.

Hakkarainen ei kuitenkaan ole varsinaisesti sen enempää machiavelliläinen ruhtinas tai valtiomies kuin Freudin kuvaama isähahmo.

Mutta Hakkarainen ei kuitenkaan ole varsinaisesti sen enempää machiavelliläinen ruhtinas tai valtiomies kuin Freudin kuvaama isähahmo. Miksi sitten perussuomalaisten kannattaa kierrättää häntä oman vaalipiirin ulkopuolella Tampereen Teiskon Kämmenniemen Kessan baarin kaltaisessa paikassa kunnallisvaalien alla?

Teuvo Hakkarainen ja protestimaskuliinisuus

Sosiologi R. W. Connell yhdessä Tim Carriganin ja John Leen kanssa lanseerasi hegemonisen maskuliinisuuden käsitteen laajemmalle tutkijayhteisölle vaihtoehdoksi sukupuolirooliteorialle, joka oli sokea sukupuolten välisille valtasuhteille ja oletti roolien olevan muuttumattomia.

Se toi näkyville sukupuolten välisten ja miesten keskinäisten hierarkkisesti määräytyneiden valtasuhteiden lisäksi sen, että maskuliinisuus ei ole kaikille miehille sama.

Maskuliinisuus ei ole kaikille miehille sama.

Connellin teoriassa hallitsevana luokkana on keskiluokkainen hegemoninen maskuliinisuus, joka asettuu hegemoniaa kannattavien, marginalisoitujen ja alistettujen maskuliinisuuksien yläpuolelle.

Se ilmenee ideaalikuvana maskuliinisuudesta, johon huomattava osa miehistä kuvittelee kykenevänsä identifioitumaan, tai ainakin he pitävät hegemonisen maskuliinisuuden ideaalikuvaa tavoittelemisen arvoisena. Sen tukeminen nimittäin antaa lupauksen hallitsevasta asemasta suhteessa toisiin miehiin ja kaikkiin naisiin – vaikka todellisuudessa asia olisikin toisin.

Yksi marginalisoidun maskuliinisuuden muodoista on työväenluokkainen protestimaskuliinisuus, jota Hakkarainen edustaa.

Hän protestoi ruumiillisuudellaan ja suorapuheisuudellaan feminisoitunutta, urbaania, kosmopoliittia, liberaalia ja keskiluokkaista maskuliinisuutta ja miespoliitikkoja vastaan, joiden monet Hakkaraisen kannattajat tulkitsevat olevan hegemonisessa asemassa ja ovat ainakin osittain oikeassa.

Hän protestoi feminisoitunutta, urbaania, kosmopoliittia, liberaalia ja keskiluokkaista maskuliinisuutta ja miespoliitikkoja vastaan.

Toisaalta Hakkaraisen ruumiillisuus ja suorapuheisuus voidaan kapinan sijaan tulkita yhdeksi hegemonisen maskuliinisuuden puoleksi. Jos tarkkoja ollaan, niin Hakkarainen on yrittäjä, ei työläinen. Mutta yhtä kaikki: todellisiin vallan kabinetteihin hän ei ole missään vaiheessa päässyt, vaan hänen tehtävänään on avustaa, herättää huomiota ja kerätä ääniä puolueelleen.

Tämä on ollut miestutkimuksessa vallitseva selitysmalli sille, miksi protestimaskuliinisuus kääntyy helposti itseään vastaan: se vahvistaa entisestään hegemonista maskuliinisuutta, mitä vastaan se kapinoi kääntyen helposti työväenluokkaisten miesten itsetuhoisuudeksi.

Teuvo Hakkarainen ja Tom of Finland

Tamperelaisessa julkaistussa jutussa kuvataan, kuinka ”Miami Vice -tyyppisiin laseihin ja hapsunahkatakkiin pukeutunut Hakkarainen kävelee tupakka huulessa kohti kameraa”. Miami Vicen lisäksi toinen assosiaatio Hakkaraisen olemukseen on parin viime vuoden aikana paljon julkisuutta saanut Touko Laaksosen alias Tom of Finlandin kuvasto.

Laaksosen piirroshahmot merimiehistä, moottoripyöräilijöistä, tukkijätkistä ja nahkaan pukeutuneista miehistä loivat uudenlaisen kuvan maskuliinisesta ja työväenluokkaisesta homomiehistä, jotka protestoivat keskiluokkaista ja feminisoitunutta mieskuvaa vastaan samalla tavoin kuin Hakkarainen olemuksellaan.

Toisin sanoen kuva Hakkaraisesta nahkatakki päällä ja tupakka huulessa ei välttämättä kanna samoja merkityksiä suuren yleisö edessä kuin vielä vuosikymmen sitten.

Connell jo vuonna 2005 yhdessä James D. Messerschmidtin kanssa myönsi, ettei hegemoninen maskuliinisuus enää tänä päivänä välttämättä rakennu vastakkaiseksi homomieheydelle, kuten se 1980-luvulla ja alkuperäisessä teoriassa vielä teki.

Hegemoninen maskuliinisuus ei enää tänä päivänä välttämättä rakennu vastakkaiseksi homomieheydelle.

Toisaalta samasta syystä Hakkaraisen ei tarvitse välittää siitä, minkälaisia assosiaatioita kuva ”vaalisonnista” herättää; vaikkei hän nahkatakkeineen ja bootseineen nuorempien sukupolvien mielissä yhdistyisikään Miami Viceen, vaan aivan johonkin muuhun.

Sosiologi Eric Anderson on mennyt vielä pidemmälle ja esittänyt, että hegemonisen maskuliinisuuden käsitteestä voidaan luopua kokonaan.

Hänen mukaansa ei ainoastaan uuden sukupolven inklusiivinen maskuliinisuus ole suvaitsevaista niin homoseksuaalisuutta kuin feminiinisyyttä kohtaan, vaan myöskään vanhemman sukupolven homofobialle identiteettiään rakentaneet miehet – Anderson käyttää näistä ilmaisua ortodoksinen maskuliinisuus – eivät enää kykene kontrolloimaan nuorempien miesten käyttäytymistä ja asenteita.

Suhteessa homoseksuaalisuuteen Anderson on ehkä oikeassa – ainakin, jos otamme esimerkiksi yhdenvertaisuuslainsäädännön etenemisen suomalaisessa yhteiskunnassa tai sen, kuinka miespoliitikot ovat uskaltaneet tulla niin sanotusti ulos kaapista ja ovat nousseet mediassa jopa kaapin päälle, kuten Tuula Juvonen aihetta käsitelleen kirjansa otsikoi.

Väite misogynian vähenemisestä perustuu virhetulkintaan, että homoseksuaalisuudella ja feminiinisyydellä olisi yhteys keskenään.

Sen sijaan Andersonin väite misogynian vähenemisestä perustuu teoreettiseen virhetulkintaan – että homoseksuaalisuudella ja feminiinisyydellä olisi tosiasiallinen yhteys keskenään ja homofobian vähentyminen vähentäisi näin automaattisesti myös naisvihamielisiä asenteita – , eikä saa empiiristä vahvistusta, jos tarkastelemme vaikkapa Suomen poliittisen järjestelmän uudelleensukupuolittumista viimeisen kymmenen vuoden aikana. Suurimpien puolueiden puheenjohtajina ja avainministereinä naiset ovat jälleen harvassa.

Päinvastoin, miehet voivat nykyään entistä vapaammin oleskella keskenään ilman pelkoa siitä, mitä heistä ajatellaan. Naisia ei tarvita paikalle todistamaan tilan heteroseksuaalisuudesta.

Niin ikään Tamperelaisen otsikko avustajan kehästä poistamisesta voidaan ymmärtää siten, että kun nahkatakkiin pukeutunut ja testosteroiinia uhkuva ”raskaan sarjan vaalisonni” puhuu politiikkaa toisille miehille niin kuin vain mies voi toisille miehille puhua (perussuomalaisten kannattajissa kaksi kolmesta tai jopa kolme neljästä on miehiä), niin siinä ei naisia – tai edes Petteri Orpon tai Ville Niinistön kaltaisia neitejä – tarvita edes kuriositeetiksi.

YTT Jiri Nieminen on politiikan tutkija.

Artikkelin kuvituskuva: Patrick Ganz / Pixabay 

Julkaisu Teuvo Hakkarainen – raskaan sarjan vaalisonni? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Kenties Elinkeinoelämän valtuuskunnan pamfletissa Pelastakaa puolueet! ei lopulta ole kyse puolueiden kriisistä tai politiikan rikkonaisuudesta, vaan paremminkin liberaalin oikeiston uudelleenkeksimisestä EVAn asiakaskunnalle vuoden 2008 talouskriisin jälkimainingeissa.

Neuvostoliiton romahtaessa vanhemman sukupolven kommunistit väittivät piinkovana, että vika ei ollut kommunismissa aatteena vaan siinä, miten Neuvostoliitto toteutti reaalisosialismia.

Vähän samanlainen mielikuva tuli lukiessa Elinkeinoelämän valtuuskunnan pamflettia Pelastakaa puolueet!, jossa todetaan: ”Meistä riippumattomista syistä maailma on muuttunut tavalla, joka on tehnyt suomalaisesta yhteiskuntamallista altavastaajan.”

Mielenkiintoista on, että nämä ”meistä riippumattomat syyt” realisoituivat juuri silloin, kun Matti Vanhasen toinen hallitus alkoi systemaattisesti ajaa poliittista ohjelmaansa. Ohjelma on hyvin samansuuntainen kuin Suomen Kuvalehden entisen päätoimittajan ja sittemmin kokoomuksen eduskuntavaaleissa ehdolla olleen Tapani Ruokasen EVAlle kirjoittama raportti Suomen menestyksen eväät – tiekartta tulevaisuuteen.

Vasemmistossa ei ole uskallettu väittää politiikan olevan rikki. Sen sijaan on puhuttu jo useampi vuosikymmen vasemmiston kriisistä.

Politiikka on siirtynyt puoluepolitiikasta kansalaisaktivismiin.

Politiikan tutkijat ovat niin ikään esittäneet jo ajat sitten huolensa äänestysaktiivisuuden laskusta ja siitä, kuinka politiikka on siirtynyt puoluepolitiikasta kansalaisaktivismiin. Monet tutkijat pohtivat puolueen ja liikkeen välistä ongelmallista suhdetta poliittisissa järjestelmissä.

Pamfletin kirjoittajista kaksi on entisiä puoluesihteerejä ja nykyisiä mainostoimistojen toimitusjohtajia.

Taru Tujunen on ehkä poliitikkosukupolvemme lahjakkain puoluesihteeri. Hänen kaudellaan maahan saatiin niin kokoomuslainen ulko- ja pääministeri kuin tasavallan presidentti – sekä monta kokoomuksen puoluekirjalla valittua uutta virkamiestä.

Mikael Jungnerin puoluesihteerikausi oli vähintään samanlaista kompurointia kuin YLEn siirtyminen analogisista lähetyksistä digitelevisioaikakauteen: SDP:n kannatus romahti eikä mikään toiminut.

Kolmantena kirjoittajana on Aamulehden entinen päätoimittaja ja EVAn johtaja Matti Apunen.

Tilannekatsaus

Myös pamfletin tilannekatsaus kuulostaa politiikan tutkijalle vanhan toistamiselta. Vasemmisto on ”ajanut päin oman menestyksen seinää” ja nykymaailmalle sillä ei ole annettavaa. Se ei kykene kasvattamaan enää ”samanmittaisia ajattelijoita kuin varhaisempi älymystö parhaimmillaan”.

Esimerkkinä aikamme todellisesta ajattelijasta pamfletti nostaa kansantaloustieteilijä Juhana Vartiaisen, joka ymmärsi loikata sosiaalidemokraateista kokoomukseen.

Vaikka teoksen mukaan Pekka Kuusen kaltaisten vasemmistolaisten älykköjen piti olla sukupuuttoon kuollut laji, todetaan pari sivua myöhemmin poliittisen oikeiston ongelmana olevan se, että ”[ä]lymystö ja taiteilijat ovat perinteisesti olleet antioikeistolaisia ja kritisoineet kovaäänisesti markkinataloutta”.

Tästä on seurannut, että harva ymmärtää markkinatalouden menestystarinaa. Älymystön lisäksi ongelmana ovat oikeusoppineet. Heillä on eduskunnasta viime vaaleissa tippuneen Kimmo Sasin mukaan liian paljon valtaa suhteessa politiikkoihin.

Vaikka tässä kohtaa pamfletti flirttailee oikeistoradikaalien ja yhdysvaltalaisten paleokonservatiivien suosimilla salaliittoteorioilla, koetaan noin yleensä eliitinvastaisuudesta voimaa ammentava populismi ongelmalliseksi siitä huolimatta, että populistiset puolueet ovat konkreettisia esimerkkejä puolueiden kyvystä uusiutua.

Teos suhtautuu kielteisesti niin radikaalioikeistolaisiin ja laitavasemmistolaisiin kansanliikkeisiin kuin kansankiihottajiin.

Teoksen kielteinen suhtautuminen niin radikaalioikeistolaisiin ja laitavasemmistolaisiin kansanliikkeisiin kuin Donald Trumpin, Bernie Sandersin tai Jeremy Corbynin kaltaisiin kansankiihottajiin puoltaa tulkintaa siitä, että EVAn pamfletissa ei lopulta ole kyse puolueiden kriisistä tai politiikan rikkonaisuudesta. Kyse on paremminkin liberaalin oikeiston uudelleenkeksimisestä EVAn asiakaskunnalle vuoden 2008 talouskriisin jälkimainingeissa.

Uudenlainen puolueorganisaatio

Pamfletin alaotsikkona on kysymys siitä, mitä politiikka voisi oppia taksipalvelu Uberilta. Pamfletin uberisaatioksi kutsuma ilmiö ei ole uusi.

Poliittisen viestinnän tutkimuksessa on toista vuosikymmentä käyty keskustelua ja tutkittu, kuinka sosiaalisen median mahdollistava konvergenssikulttuuri on korvaamassa yleisödemokratian.

Konvergenssikulttuuri ei ainoastaan mahdollistaa poliitikon ja äänestäjän vuorovaikutussuhdetta samalla tavoin kuin tupailloissa puoluedemokratian kulta-aikana, vaan äänestäjä osallistuu poliitikon vaalikampanjaan kommentoidessaan tämän näkemyksiä sosiaalisessa mediassa. Yleisödemokratiassa äänestäjälle oli varattu passiivinen rooli televisio- ja radiouutisten seuraajana.

Kuinka puolueet voisivat oppia näkemään äänestäjät maksimaalista hyötyä tavoittelevina asiakkaina?

Toisaalta pamfletissa heti kysytään, kuinka puolueet voisivat oppia näkemään äänestäjät asiakkaina, jotka valitsevat sen puolueen mistä saa ”maksimaalisen hyödyn”.

Nykyään yritykset myyvät tuotteita ensisijaisesti kertomuksina, samaistumiskohteina ja symboleina. Samalla tavoin pamfletissa esitetään, että uudenlaisen puolueen olisi rakennuttava ”teemoista ja identiteeteistä”; mielikuvista, fantasioista, tarinoista, ei niinkään intressipolitiikan tai käyttöarvon perusteella.

Pamfletissa esitetty ajatus, että puolue organisoituisi teemojen eikä maantieteellisten alueiden perusteella, ei ole uusi. Vaalipiireihin perustuva vaalijärjestelmä asettaa kuitenkin reunaehdot ja on vaikea nähdä, että se toimisi muissa puolueissa kuin vihreissä, joiden kansanedustajista yli puolet tulee Helsingin ja Uudenmaan vaalipiiristä.

Ketunhäntä kainalossa?

Pamfletin julkaisutilaisuudessa näytettiin videolta Risto E. J. Penttilän haastattelu. Siinä kysyttiin, mitä hän tekisi eri tavalla nyt kuin 1990-luvulla, jolloin hän oli nuorsuomalaisen puolueen puheenjohtaja ja kansanedustaja yhden vaalikauden ajan.

Siitä huolimatta, että Penttilä vastasi ottavansa nykyään mieluummin kokoomuksen haltuunsa kuin perustaisi uuden puolueen, hänen haastattelu yhdistettynä pamfletissa esitettyihin näkökulmiin herättää kysymyksen siitä, onko pamfletin perimmäisenä tarkoituksena sittenkin pohjustaa uutta oikeistoliberaalia puoluetta Suomen poliittiselle kentälle. Viime kuukausina vapaamielisten porvareiden vuoto kokoomuksesta vihreisiin on kiihtynyt.

Onko pamfletin perimmäisenä tarkoituksena pohjustaa uutta oikeistoliberaalia puoluetta Suomeen?

Pamfletin julkaisutilaisuudessa silmiinpistävää oli samanmielisyys: tilaisuuteen oli tuotu yleisön eteen keskustelemaan politiikkoja ja start up -yrittäjiä. Heitä yhdisti markkina- ja arvoliberaalius.

Kokoomuslaisten lisäksi joukossa oli muun muassa vapaamielinen keskustalaispoliitikko, oikeistodemari ja porvarivihreä sekä sukupuolineutraalia avioliittolakia ajaneen Tahdon 2013 -kampanjan puheenjohtaja Senni Moilanen.

On kuin olisi otettu virheistä oppia ja haettu 1990-luvun nuorsuomalaista puoluetta hieman laajempaa mutta samaan viitekehykseen sopivaa kannatuspohjaa.

Pamfletissa haastatellaan toisena nuorsuomalaisten kansanedustajana toiminutta valtiotieteiden tohtori Jukka Tarkkaa, joka kertoo puolueen romahduksen johtuneen siitä, ettei puolueella ollut yhteyttä äänestäjiinsä vaalien välillä. Pamfletissa vihjataankin, että verkostoitumisen mahdollistava sosiaalinen media kääntää puolueorganisaation puuttumisen vahvuudeksi nykyajan hektisessä maailmassa.

YTT Jiri Nieminen on politiikan tutkija.

Julkaisu Apunen, Jungner & Tujunen: Puolueiden vai poliittisen oikeiston kriisi? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Vuonna 1971 perustettu Patmos Lähetyssäätiö on yksi merkittävimmistä evankelisluterilaisen kirkon ulkopuolisista herätyskristillisistä liikkeistä Suomessa. Se tunnetaan ennen kaikkea sen pitkäaikaisesta – hiljattain eläkkeelle jääneestä – toiminnanjohtaja Leo Melleristä, joka toi muun muassa 1980-luvulla amerikkalaistyyppisen herätyskristillisen markkinoinnin keinot sekä diskurssin rock-musiikista ja roolipeleistä saatananpalvontana Suomeen.

Tässä kirjoituksessa tarkastelen niiden blogikirjoitusten ja pamflettien diskurssia, joita Helsingin yliopiston dogmatiikan dosentti Juha Ahvio on vuoden 2012 alusta kirjoittanut Patmos Lähetyssäätiölle ja sitä lähellä olevalle Kustannus Oy Kuva ja Sanalle tutkimusjohtajan tittelillä. Keskeisenä tutkimuskysymyksenäni on se, kuinka Ahvio tekee kirjoituksissaan eronteon ystävän ja vihollisen välille.

Kuinka Ahvio tekee kirjoituksissaan eronteon ystävän ja vihollisen välille?

Ahvion kiistakirjoituksissa toistuvia teemoja ovat muun muassa sukupuolineutraali avioliittolaki, ilmastonmuutosskeptisyys, islamin uhka ja hyvinvointivaltion ja monikulttuurisuuden kritiikki. Nämä kaikki ovat tuttuja teemoja Yhdysvaltojen kristilliseltä oikeistolta ja niin sanotuilta paleokonservatiiveilta, jotka ovat löytäneet uuden yhteisen sävelen George W. Bushin talous- ja sotapolitiikan epäonnistumisen jälkeisessä republikaanisen puolueen sisäisessä valtakamppailussa.

Suomessa uskonnon ja politiikan avoin yhdistäminen on koettu perinteisesti vieraaksi lukuun ottamatta kristillisdemokraatteja. Syynä tähän on ollut tulkinta luterilaisesta kahden regimentin opista. Perussuomalaisten vaalimenestys sekä evankelisluterilaisen kirkon valta-aseman heikentyminen ovat kuitenkin tuoneet uskonnollisen puhetavan myös Suomessa yhä näkyvämmäksi osaksi poliittista keskustelua.

Tulkintani mukaan Ahvio on pyrkinyt ohjelmallisesti hyödyntämään perussuomalaisten vaalivoiton avaamaa mahdollisuutta ja tuomaan Yhdysvaltojen kristillisen oikeiston viljelemiä teemoja vieraaseen maaperään.

Politiikka ystävän ja vihollisen erontekona

Tarkastelussani hyödynnän saksalaisen politiikan teoreetikko ja oikeustieteilijä Carl Schmittin poliittisen käsitettä, jonka mukaan politiikassa on kyse ystävän ja vihollisen määrittelystä.

Schmitt kirjoittaa, että ”[p]oliittisen vihollisen ei tarvitse olla moraalisesti paha eikä esteettisesti ruma; sen ei tarvitse esiintyä taloudellisena kilpailijana, ja sen kanssa harjoitettu liiketoiminta saattaa jopa olla kannattavaa”, mutta ”[p]sykologisella tasolla vihollista kohdellaan helposti pahana ja rumana, koska jokainen erottelu – useimmiten luonnollisesti poliittinen, joka on erotteluista ja ryhmittelyistä voimakkain ja intensiivisin – hyödyntää kaikkia muita käyttökelpoisia erotteluita”.

Metodologisesti oletan, että Ahvio on tietoinen edellä mainittujen vastakohtien itsenäisyydestä, mutta taitavana poliittisena toimijana hän osaa hyödyntää ihmispsykologiaa: ennakkoluuloja ja passioita poliittisessa retoriikassa vaikuttaessaan – Chaïm Perelmania lainatakseni – erityisyleisöönsä.

Schmitt toteaa, että ”poliittinen voi saada voimansa mitä erilaisimmilta inhimillisen elämän alueilta, kuten uskonnollisista, taloudellisista, moraalisista ja muista vastakohdista”. Niin ikään hän muistuttaa, että eronteon tullessa tarpeeksi intensiiviseksi ovat ne taloudellisesta tai uskonnollisesta näkökulmasta usein hyvin epäjohdonmukaisia ja irrationaalisia.

Analyysi: narratiivi, ulkoinen ja sisäinen vihollinen, ystävä

Ahvion ensimmäinen merkittävä esiintyminen kristillisessä mediakentässä käsitteli ”sukupuolivallankumouksen salaista agendaa”, josta kertoessaan hän lainasi yhdysvaltalaisilta paleokonservatiivien suosimaa (salaliitto)teoriaa kulttuurimarxismista, jonka mukaan Frankfurtin koulukunnan opit ovat 1960-luvulta lähtien pyrkineet murtamaan länsimaisen yhteiskunnan moraalisen selkärangan muokkaamalla maaperää otolliseksi sosialistiselle vallankumoukselle. Ahvion tulkinnassa seksuaalisuus ja sukupuolisuus ovat korostuneessa asemassa.

Kulttuurimarxilaisuuden teoria luo narratiivin hänen myöhemmille kirjoituksilleen sekä ystävän ja vihollisen eronteolle:

”Osoitan, miksi yksityinen omaisuus sekä perinteiset avioliitto- ja perheinstituutiot ovat olleet erilaisten marxistien tulilinjalla ja miksi sosialistinen vallankumous on edetäkseen edellyttänyt myös seksuaalivallankumousta ja perinteisten moraaliarvojen muuttamista ja miten etenkin homoliikkeen pyrkimykset liittyvät edelleen elimellisesti näiden päämäärien ajamiseen.” (5.5.2013)

Vihollinen tässä ”kulttuurisodassa” – joka on niin ikään yhdysvaltalaisesta kontekstista lainattu termi – on ”kulttuurimarxilainen sekulaarin ateistinen humanismi, – – joka pyrkii tiedotusvälineitä ja oikeuslaitosta hyväksikäyttämällä muuttamaan pakolla koko ihmiskäsityksemme ja kulttuurimme sananvapautta, uskonnonvapautta ja taloudellista vapautta tuhoisasti rajoittavaan totalitaariseen suuntaan” (12.4.2015).

Ahvion tulkinnassa seksuaalisuus ja sukupuolisuus ovat korostuneessa asemassa.

Keihäänkärkenä hyökkäyksessä toimii ”gender- eli sukupuoli-ideologia, joka pyrkii hävittämään mieheyden ja naiseuden todellisuudet”.

Ateistien ja humanistien lisäksi Ahvion kirjoituksissa sisäistä vihollista edustavat muun muassa Suomen evankelisluterilaisen kirkon liberaali valtavirta. Varhaisissa kirjoituksissaan hän arvostelee myös niitä perussuomalaisista, jotka kannattavat sosiaalidemokraattista hyvinvointivaltiota, mikä on Ahvion mukaan osaltaan ollut hapattamassa länsimaisia perhearvoja.

Euroopan islamisoitumisen lisäksi Ahvion poliittisessa diskurssissa ulkoisen vihollisen rooli annetaan Venäjälle. Siinä noudatetaan Suomen oikeiston ja herätyskristillisyyden perinteitä – kylmän sodan aikana profetiat Neuvostoliiton hyökkäyksestä olivat suosittuja herätyskristillisyydessä. Samalla poiketaan eurooppalaisesta radikaalioikeistosta, joka näkee Vladimir Putinin hallinnon potentiaalisena liittolaisena poliittista liberalismia vastaan.

Sosiaalidemokraattinen hyvinvointivaltio on Ahvion mukaan osaltaan ollut hapattamassa länsimaisia perhearvoja.

Ahvion mukaan ”Lännen moraalinen rappeutuminen” ja Venäjä vihollisena liittyvät toisiinsa. Kyse on jälleen kerran – yllätys, yllätys – seksuaalisuudesta: ne, jotka kannattavat sukupuolineutraalia avioliitolakia, tukevatkin Venäjän valtapyrkimyksiä.

”Mitä enemmän EU-Eurooppa ja USA vajoavat antipatriarkaalisen feminismin ja homoagendan edistämän epämiehekkään hedonistisen taisteluhaluttomuuden ja -kyvyttömyyden rappioon, sitä helpompaa on Venäjän pyrkiä toteuttamaan käytännössä duginilais-putinilaisia euraasialaisia visioitaan koko Euroopan suomettamisesta ja USA:n lyömisestä.” (8.11.2015)

Viikkoa ennen vuoden 2015 eduskuntavaaleja Ahvio kirjoittaa Suomessa olevan meneillään ”kulttuurisota kodin, uskonnon ja isänmaan sinivalkoisen ja kristillisen arvomaailman lopulliseksi poisjuurittamiseksi”.

Tilannekatsauksen ja narratiivin luominen sekä vihollisen tunnustaminen ja tunnistaminen mahdollistavat ystävien, epäpoliittisiksi itsensä kokevien herätyskristillisten, kutsumisen poliittisiksi subjekteiksi kannustamalla heitä äänestämään oikeanlaista ehdokasta.

”Mutta ennen kaikkea meille suomalaisille on oleellista se, kuka meillä Suomessa asioista päättää ja millaisen ideologian ohjaamana. – – Suomalaisten konservatiivien on – uskovina kristittyinä ja isänmaallisina kansalaisina – koottava kaikki voimansa ja ryhdyttävä aktiiviseen kulttuurilliseen vastavallankumoukseen. Suomalaisilla konservatiiveilla on yhdessä kaikki mahdollisuudet tällaiseen. Mutta tämä edellyttää, että konservatiivit aktivoituvat viimeistään nyt vaikuttamaan keskitetysti ja pitkäjänteisesti yhteiskunnan kaikilla tasoilla kunnista, eduskunnasta ja kirkosta alkaen. Myös rivikristittyjen ja ruohonjuuritason arjen konservatiivien on nyt aktivoiduttava omassa yksityisessä perhepiirissään ja kaikkialla siellä, missä työssään ja vapaa-aikanaan toimivat.” (12.4.2015)

Kyseessä on esimerkki althusserilaisesta ideologisesta interpellaatiosta. Louis Althusserille kristillinen ideologia on esimerkki siitä, kuinka subjekti rakentuu Toisen Subjektin kautta.

Huomattavaa on, että hegeliläisittäin ilmaistuna Ahvio on idealisti: hän avoimesti käsitteellistää politiikan ideologioiden välisenä kamppailuna, eikä hän kiellä ideologian merkitystä toisin kuin Althusserin teoria olettaa.

Toisaalta Ahvio sivuuttaa kirjoituksissaan yhteiskunnallisten ilmiöiden materialistisen tulkinnan, joiden näkökulmasta tarkasteltuna hänen esittämänsä tilannekatsaukset ja pika-analyysit päättyisivät päinvastaiseen johtopäätökseen.

Johtopäätökset

Kun Leo Meller pyrki 2003 toiminnanjohtajana laajentamaan Patmos Lähetyssäätiön alaa puoluepolitiikkaan tukemalla tyylilleen uskollisena kristillisdemokraattien Pekka Reinikaista, seurauksena puolueen europarlamentaarikko Eija-Riitta Korhonen loikkasi kokoomukseen.

Tutkimusjohtaja Ahvio on seurannut Melleriä menestyksekkäämmin Carl McIntiren ja Jerry Falwellin kaltaisten taistelevien fundamentalistien strategiaa. Heidän onnistui luoda sisäänpäin kääntyneistä fundamentalisteista kristilliseksi oikeistoksi kutsuttu poliittinen painostusryhmä, joka saavutti merkittävän aseman Yhdysvalloissa jo 1970-luvun lopulta alkaen.

On vaikeaa täsmällisesti mitata, minkälainen vaikutus Ahvion kiistakirjoituksilla on ollut. Ainakin sukupuolineutraalia avioliittolakia vastustaneet kristillisdemokraattien ja perussuomalaisten kansanedustajat kutsuivat hänet valiokuntakuulemisiin asiantuntijana ja ovat mukailleet myöhemmin hänen diskurssiaan. Myös niin sanottuja maahanmuuttokriitikoita yhteen kokoavalla Hommaforumilla Ahvion julistetaan edustavan älyllistä ja nuivaa kristillisyyttä.

Ahvion poliittisen projektin onnistuminen on sidoksissa perussuomalaisten kannatuskehitykseen.

Ahvion poliittisen projektin, kristillisen oikeiston luomisen Suomeen poliittisena painostusryhmänä, onnistuminen on sidoksissa perussuomalaisten kannatuskehitykseen. Tilanne ei näytä lupaavalta. Kristillisdemokraatit on liian pieni puolue, kun taas keskusta ja kokoomus ovat teologis-poliittisesti sidoksissa evankelisluterilaisen kirkon valtavirtaan sekä vanhoihin maltillisiin herätysliikkeisiin.

Niin ikään Yhdysvalloissa kristillinen oikeisto, teekutsuliike ja paleokonservatiivit ovat epäonnistumassa intensiiviselle tyylille ja voimakkaille vastakkainasetteluille rakennetussa strategiassaan, minkä piti johtaa republikaanisen puolueen haltuunottoon ja yhdistämiseen.

YTT Jiri Nieminen on politiikan tutkija.

Artikkelia päivitetty 22.9.2023: Poistettu kuvakaappauskuvitus tekijänoikeusyistä.
Artikkelikuva: reenablack / Pixabay

Julkaisu Suomi ja kristillinen oikeisto – Patmos Lähetyssäätiön poliittinen diskurssi ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Virallistaminen on herättänyt etupäässä ihastuneita kommentteja. Vähemmän on kiinnitetty huomiota siihen, että Rossi on Suomen poliittisen historian ensimmäinen kansanedustaja, joka enemmän tai vähemmän pakotettiin tulemaan ulos homoseksuaalina suurelle yleisölle. Vihreiden Pekka Haavistolle yritettiin samaa 1990-luvulla, mutta siitä ei tullut valtakunnanuutista.

Puoliso vai lämmin ihmissuhde?

Vielä viikko ennen parisuhteen virallistamista Iltalahdelle antamassaan haastattelussa Rossi viittasi siihen, kun Ylen toimittaja itsenäisyyspäivän juhlien selostuksessa kutsui Kaarlejärveä Rossin puolisoksi, ettei ”ymmärrä ollenkaan, että mistä tällainen termi on oikein peräisin.”

Hän tosin myönsi, että ”meillä on Markun kanssa hyvin lämmin ja toisia tukeva ihmissuhde”, mutta ei osannut tai halunnut sanoa, ”miten tämän meidän kaveruutemme voisi oikein määritellä”.

Kun tieto Rossin ja Kaarlejärven parisuhteen virallistamisesta tuli, kommentaattorit ovat olettaneet Rossin halunneen tietoisesti peitellä suhdettaan. Esimerkiksi turkulais-glasgowlainen erikoistutkija Mari K. Niemi tulkitsi Ylämaan kettu -blogissaan Rossin alun perin yrittäneen kieltää suhteensa Kaarlejärveen ja ”ilmeisesti kipuilleen” asian kanssa itsenäisyyspäivän jälkeisen viikon.

Heteroseksuaalinen matriisi

Yhdysvaltalainen filosofi ja sukupuolenteoreetikko Judith Butler on kirjoittanut siitä, kuinka homoseksuaalisuus tulee ymmärrettäväksi heteroseksuaalisuuden kautta, itselle ja toiselle. Homoparien on imitoitava heteropareja tullakseen – hegeliläisittäin ilmaistuna – tunnustetuiksi ja tunnistetuiksi, ollakseen ymmärrettäviä sosiaalisessa mielessä. G. W. F. Hegelille politiikka on halua vastavuoroiseen tunnustamiseen omalle olemassaololleen.

Vaikka Rossille itselleen kaveruuden laadun määrittely Kaarlejärveen ei ehkä ollut sen selkeämpää kuin hänen äänestäjilleen, ei sen määrittelemättömyys välttämättä ollut hänelle ongelma ennen kuin Ylen toimittaja teki siitä julkisen kysymyksen. Ainoa mahdollisuus oli rekisteröidä parisuhde, jotta tilanne rauhoittuisi ja tulisi sosiaalisesti ymmärretyksi – joskaan ei kaikkien hyväksymäksi.

Radikaalia nyky-yhteiskunnassa – ja poliitikolle ongelmallista – olisi jäädä välitilaan, kieltäytyä tunnustamasta seksuaalista identiteettiään julkisesti.

Tuula Juvonen kirjoittaa suomalaisia ja saksalaisia homo- ja lesbopoliitikkoja käsittelevässä teoksessaan, kuinka ”2000-luvulla kansanedustajien ja ministerien ulostuloista on kuitenkin tyystin kadonnut lesbo- ja homopoliittisen aktivismin piirteet, eikä ulostulo enää ole vallitsevaa heterojärjestelmää horjuttava yhteiskunnallinen poliittinen teko”.

Radikaalia nyky-yhteiskunnassa – ja poliitikolle ongelmallista – olisi jäädä välitilaan, kieltäytyä tunnustamasta seksuaalista identiteettiään julkisesti. Se kyseenalaistaisi porvarillisen parisuhdeinstituution perustan ja heteroseksuaalisen matriisin.

Vihreiden Pekka Haavisto on tästä erinomainen esimerkki. Myös hän vältteli seksuaalisen suuntautumisensa julkituomista eikä parisuhteensa virallistamisenkaan jälkeen pitänyt asiaa esillä.

Vuoden 2012 presidentinvaalikampanjassa Haaviston ja hänen puolisonsa Antonio Floresin suhde näyttäytyi julkisuudessa hyvin normatiivisena: vanhemmalla miespoliitikolla oli itseään huomattavasti nuorempi puoliso. Ainoa poikkeus normista oli se, että Haavisto sattui olemaan parisuhteessa toisen miehen kanssa. Hän imitoi onnistuneesti heterosuhdetta ja hetkellisesti Haavistosta tuli yksi Suomen suosituimmista poliitikoista yli puoluerajojen.

Mediahallinta ulostulossa

Rossin ja Kaarlejärven tapauksessa julkisuudenhallinta on ollut oppikirjamaista. Suhteen virallistamista seuranneena päivänä Ylen haastattelussa Rossi sanoi olevansa sittenkin helpottunut ja kiitollinen siitä, että Ylen toimittaja oli nimittänyt Kaarlejärveä ”täysin tahattomasti” hänen puolisokseen viikkoa aikaisemmin.

Rossi äänesti sukupuolineutraalia avioliittolakia vastaan. Tätä näennäistä ristiriitaa hän perusteli halullaan antaa tilaa ja aikaa evankelisluterilaiselle kirkolle sekä kertoi toimineensa ”pitkälti työn ja julkisuuden ehdoilla” ja eläneensä niiden kautta syntyneiden rajojen sisällä.

Parisuhteen virallistamista seuranneena päivänä Kaarlejärvi antoi haastattelut iltapäivälehdille kuin ottaen tiedotusvastuun Rossin puolesta. Iltalehden laajassa jutussa Kaarlejärvi kertoo tunteellisesti, kuinka hän kaksi kuukautta sitten eräiden traagisten tapahtumien jälkeen oli todennut Rossille, että ”meidän on keskusteltava totuudesta itsemme kanssa”.

Kaarlejärven mukaan hänen puolisonsa ”ei ole elämässään koskaan ollut oma itsensä, vaan antanut työlleen koko elämänsä. Nuorena poikana hän lähti puolueeseen ja on palvellut keskustaa 40 vuotta. Markku on tehnyt kaikkensa oman maakuntansa eteen. Mutta koskaan hän ei ole saanut olla se Markku, joka hän oikeasti on.”

Kaarlejärvi kertoo yrittäneensä puhua, että ”avoliittokin olisi hyvä, mutta Markku halusi välttämättä rekisteröidä parisuhteen tai mennä naimisiin”. Hän myös painotti sitä, kuinka heistä kummatkin kokevat tarvetta rehellisyyteen itselle ja toisille.

Juvonen onkin todennut, että poliitikkojen aina niin kaipaaman näkyvyyden ja ilmaisen media-ajan lisäksi ”juuri ulostulon hallinnallaan homopoliitikot pystyvät osoittamaan ja todistamaan äänestäjilleen henkilökohtaista suoraselkäisyyttä, aitouttaan, vakuuttavia kommunikointi- ja esiintymistaitojaan sekä uskottavuuttaan”.

Ymmärrettävä seksuaalisuus

Rossin ja Kaarlejärven tapaus herättää kysymyksen siitä, kuinka poliitikon on mahdollisista kertoa omasta seksuaalisuudestaan ja parisuhteestaan, jotta hän olisi ymmärrettävä ei ainoastaan itselleen, vaan myös äänestäjilleen.

Myös Saksassa ensimmäiset ulostulleet poliitikot olivat vihreistä ja vasemmistosta, Ruotsissa sosiaalidemokraatteja.

Keskustelu sukupuolineutraalista avioliittolaista ja aikaisemmin rekisteröidystä parisuhteesta on konkreettisen lainsäädännön rinnalla luonut diskurssin, jolla keskustalaisenkin homopoliitikon on mahdollista tulla ymmärrettävästi ulos itselle ja toiselle.

Vaikka Rossin ja Kaarlejärven tapaus pakotettuine ulostuloineen on ensimmäinen laatuaan Suomessa, on se tyypillinen, kun sitä vertaa vastaavanlaisiin tapauksiin Suomen verrokkimaissa. Myös Saksassa ensimmäiset ulostulleet poliitikot olivat vihreistä ja vasemmistosta, Ruotsissa sosiaalidemokraatteja.

Konservatiivisimpien puolueiden kansanedustajat ovat tarvinneet – ja kauniisti sanottuna saaneet usein pyytämättä – hieman ”ulkopuolista apua” ulostulossaan. Mutta astuttuaan rohkeasti ulos tilanne on kääntynyt lähes poikkeuksetta heidän edukseen.

YTT Jiri Nieminen on tutkijana Tampereen yliopiston journalismin, viestinnän ja median tutkimuskeskuksessa. Hän tekee tutkimusta miespoliitikkojen maskuliinisuuden ja feminiinisyyden performatiiveista sosiaalisessa mediassa.

Artikkelia päivitetty 22.9.2023: Poistettu kuvakaappauskuvitus tekijänoikeusyistä.
Artikkelikuva: Kanenori / Pixabay

Julkaisu ”En tiedä, miten tämän meidän kaveruutemme voisi oikein määritellä” ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.