Kaupunkisuunnittelu tuo mieleen politiikan klassikkoteoreetikko Niccolò Machiavellin poliittisen ajattelun. Machiavellin filosofia nojaa maailman ennustamattomuuden ja sattumanvaraisuuden tunnistamiseen. Hänen avainkäsitteensä fortuna kuvaa maailmaa liikuttavaa voimaa, joka ei ole ihmisen hallittavissa. Pystymme vain vaivoin vaikuttamaan maailman suuntaan, mutta se vaatii erityistä kyvykkyyttä ja taitoa, jota Machiavelli kuvaa toisella avainkäsitteellään virtù.

Yhteys Machiavellin ja kaupunkisuunnittelun välillä voi tuntua kaukaa haetulta. Kuitenkin juuri kuilu kaupunkisuunnittelun tavoitteiden ja seurausten välillä muistuttaa Machiavellin fortunasta, ennakoimattomuuden voimasta. Pyrkimys kaupunkitilan rationaaliseen suunnitteluun on johtanut mitä järjettömimpiin seurauksiin. Kaupunki on orgaaninen ja ennakoimaton ympäristö, jossa tarkastikin suunnitelluilla hankkeilla voi olla ennustamattomia vaikutuksia.

Idea kaupunkitilan tarkasta hallinnasta ja ihmisen käyttäytymisen ennakoinnista törmää usein hallinnan ulottumattomissa oleviin tekijöihin, jotka tekevät kaupungista jatkuvasti liikkeessä olevan kokonaisuuden. Kaupungin hallitsemattomuutta lisää kaupunkikehityksen sirpalemaisuus. Kaupunkitilan suuntaan vaikuttavia päätöksiä tehdään useilla eri tasoilla ja niillä on kauaskantoisia vaikutuksia kaupunkiympäristöön.

Modernin kaupungin ihanne

1900-luvun modernistinen kaupunkisuunnittelu tähtäsi kaupunkitilan rationaaliseen kontrolliin, jonka oli tarkoitus ratkaista lopullisesti kaupungin tilankäyttöön, liikkumiseen ja asumiseen liittyvät ongelmat. Teollistuminen muutti kaupunkeja perustavanlaatuisesti, mikä synnytti valtavan tarpeen uusille kaupunkisuunnittelun ideoille.

Toisen maailmansodan jälkeisiä kaupunkeja alettiin rakentaa modernistisen ideologian huumassa, jonka keskiössä oli kaupunkirakenteen hajauttaminen palvelemaan eri toimintoja: asuminen, työskentely, opiskelu ja palvelut hajautettiin eri puolille. Valtavaa vauhtia yleistyvästä yksityisautosta tuli ihanneratkaisu liikkumiseen eri toimintojen välillä.

Yksi autoihanteen hurjimmista ilmentymistä oli arkkitehti Alvar Aallon keskustasuunnitelma Helsinkiin vuonna 1961. Aallon suunnitelmassa Helsingin keskustaa olisi halkonut nelikaistainen moottoritie, Vapaudenkatu.

Autoilunormi saavutti myös Suomen, missä se alkoi nopeasti muuttaa kaupunkien luonnetta. Tiina Männistö-Funk osoittaa tutkimuksessaan, miten autot valtasivat Turun keskustan kadut alle kahdessa vuosikymmenessä. Turun pyöräilykulttuuri muuttui hetkessä autoilukulttuuriksi.

Yksi autoihanteen hurjimmista ilmentymistä oli arkkitehti Alvar Aallon keskustasuunnitelma Helsinkiin vuonna 1961. Aallon suunnitelmassa Helsingin keskustaa olisi halkonut nelikaistainen moottoritie, Vapaudenkatu. Aalto suunnitteli moottoritien kulkemaan korkeiden pilareiden päällä ilman risteyksiä tai jalankulkuväyliä. Aikakauden poliittisesta ilmapiiristä kertoo, että suunnitelma otettiin vastaan ylistäen. Sen uskottiin olevan kestävä ja rationaalinen ratkaisu Helsingin lisääntyviin ruuhkiin.

Vielä 1960-luvun lopussa esiteltiin Smith–Polvisen-liikennesuunnitelma, joka olisi peittänyt suuren osan historiallista Helsinkiä moottoriteiden alle. Tarkkaan laadittu liikennesuunnitelma esiteltiin rationaalisena ratkaisuna Helsingin liikenneongelmiin. Tämä suunnitelma ei enää saanut samanlaista ylistystä kuin Aallon visio vuosikymmenen alussa, mikä kertoo osaltaan ilmapiirin ja ihanteiden muutoksista.

Rationaalisen kaupungin irrationaaliset seuraukset

Olennaista 1900-luvun modernistisessa kaupunkisuunnittelussa oli vankka usko sen rationaalisuuteen. 1900-luvulla tiede ja asiantuntivalta ottivat yhä vahvemman aseman yhteiskuntien hallinnassa, minkä uskottiin parantavan kansalaisten hyvinvointia ja turvallisuutta. Siksi onkin niin paradoksaalista, että modernistinen kaupunkirakenne pikemminkin heikentää kuin lisää kaupunkilaisten hyvinvointia ja turvallisuutta.

Kaikkein ilmeisin ongelma 1900-luvun kaupunkisuunnittelussa oli rakentaa autojen hallitsema kaupunkiympäristö, joka on edelleen laajasti vallitseva normi kaupunkitilan jakautumisessa eri kulkumuotojen kesken. Helsingin katutilasta yli 70 prosenttia on varattu autoille, vaikka jalankulkijat muodostavat ylivoimaisesti suurimman ryhmän kaupunkilaisista. Vain alle puolet kaupunkilaisista omistaa auton.

Autoilun viemä tila ei rajoitu vain ajoväyliin vaan pitää sisällään myös autojen pysäköinnin, joka kahmii valtavan tilan arvokkaasta ja rajallisesta kaupunkitilasta. Vähemmistölle on siis annettu suurin osa kaupunkitilasta, millä on lukuisia muitakin kielteisiä seurauksia kuin vain tilankäytölliset seikat.

Yksityisautoiluun nojaava kaupunkirakenne tarkoittaa, että Helsingin kantakaupungin keskeisiä alueita on määritelty asumiskelvottomiksi ilmansaasteiden ja melun takia. Helsingin kaupunkisuunnittelulautakunta linjasi vuonna 2015, ettei Mannerheimintiellä sijaitsevaa Finnairin entistä pääkonttoria voi muuttaa asunnoiksi pienhiukkasten ja melun takia. Noin joka kolmas helsinkiläinen altistuu liian kovalle tieliikenteen melulle päivittäin.

Helsingin katutilasta yli 70 prosenttia on varattu autoille, vaikka jalankulkijat muodostavat ylivoimaisesti suurimman ryhmän kaupunkilaisista. Vain alle puolet kaupunkilaisista omistaa auton.

Kysymys Helsingin katujen turvallisuudesta jalankulkijoille ja pyöräilijöille on jatkuvasti esillä julkisessa keskustelussa, koska niin monet kaupunkilaiset pitävät kävellen ja pyöräillen liikkumista vaarallisena. Vuonna 2021 Helsingin Sanomat kirjoitti, että Helsingin suojateillä vallitsee ”täysi anarkia”. Suojatie on tutkitusti yksi vaarallisimmista paikoista jalankulkijoille Suomessa, koska siellä tapahtuu suuri osa jalankulkijoiden kuolemaan johtavista onnettomuuksista.

Yksityisautoilua ruokkiva kaupunkisuunnittelu on osaltaan vastuussa myös valtavasta liikkumattomuuden ongelmasta, jolla on vuosittain miljardien eurojen kustannukset. Kun päiväkotien ja koulujen suunnitteluun tuodaan suuruuden ekonomian logiikka, se johtaa päiväkoti- ja koulumatkojen pidentymiseen. Pidemmät matkat taas lisäävät todennäköisyyttä, että lapset viedään päiväkotiin ja kouluun autolla, jolloin lapsen päivittäinen liikkuminen voi jäädä pahimmillaan lyhyisiin siirtymisiin autosta koulurakennukseen ja takaisin. Julkisten palveluiden sijoittaminen jättiyksiköihin ruokkii siis autoriippuvaista elämäntapaa.

Esimerkiksi Espooseen suunniteltua jättipäiväkotia kritisoitiin liian vähäisestä tilasta autojen saattoliikenteelle, joka saattaisi tarkoittaa jopa satoja autoja aamulla ja uudelleen iltapäivällä. Kritiikki olisi voinut kohdistua autojen saattoralliin ilmiönä tai pienten lasten sijoittamiseen jättiyksiköihin, mutta tässä tapauksessa kritiikki liittyi jättipäiväkodin sijaintiin, joka ei mahdollista satojen autojen jokapäiväistä saattoletkaa tilan ahtauden vuoksi. Autonormi on siis edelleen varsin syvälle juurtunut, vaikka sen kielteiset vaikutukset niin yksilölle kuin yhteiskunnalle ovat yhtä selvemmin nähtävissä.

Kaupunkisuunnittelun poliittinen vastarinta

Monessa Euroopan maassa poliittinen muutos modernismin nimissä rakennetun kaupungin korjaamiseksi on paljon pidemmällä kuin Suomessa. Tanskalainen arkkitehti ja kaupunkisuunnittelun konsultti Jan Gehl on ollut muutoksen merkittäviä uranuurtajia. Gehlin mukaan rationaaliseen suunnitteluun uskova modernistinen ihanne unohti ihmisen ja inhimillisen mittakaavan. Gehl on alleviivannut sitä, miten auto alkoi määrittää sekä tilallista että ajallista kaupunkikuvittelua, millä on ollut perustavanlaatuinen vaikutus niin lasten turvallisuuteen kaupungissa kuin tehokkuuden ja nopeuden ihanteeseen.

Viime vuosina poliittinen muutos on kiteytynyt visioon viidentoista minuutin kaupungista tai käveltävästä kaupungista, jota on hahmoteltu eri muodoissaan useiden vuosikymmenten ajan. Professori Carlos Morenon kehittelemä visio viidentoista minuutin kaupungista pyrkii palauttamaan kaupunkitilan inhimilliseen mittakaavaan, mikä parantaisi paitsi ihmisten hyvinvointia myös ympäristön tilaa. Visio on kiteytettynä se, että ihmisten arjen toimintojen – työpaikkojen, koulujen, palveluiden, asumisen – ei pitäisi olla hajautettuna eri puolille kaupunkia vaan saavutettavissa kävellen vartissa.

Viime vuosina poliittinen muutos on kiteytynyt visioon viidentoista minuutin kaupungista tai käveltävästä kaupungista, jota on hahmoteltu eri muodoissaan useiden vuosikymmenten ajan.

Morenon visio on inspiroinut satoja kaupunkeja ympäri maailmaa, myös Suomessa. Helsinkiin ollaan suunnittelemassa vartin kaupungin ihanteeseen perustuvaa kaupunginosaa. Myös Hernesaareen suunnitellaan tiivistä kaupunkirakennetta, jossa liikenne nojaa etupäässä kävelyyn, pyöräilyyn ja raideliikenteeseen. Päätös sulkea Helsingin rautatieaseman edessä kulkeva Kaivokatu yksityisautoilta, Esplanadien kokeilu sekä kesäkatukokeilut eri puolilla Suomea ovat osa visiota tehdä katutilasta viihtyisämpi ja turvallisempi.

Kaupunkisuunnitteluun kohdistuvista poliittisista intohimoista kertoo, että viidentoista minuutin kaupungin vastustajat leimaavat vision jopa vaaralliseksi salaliittoteoriaksi. Moreno on saanut osakseen runsaasti vihamielistä palautetta, julkista mustamaalausta ja tappouhkauksia. Kaupungit ovatkin politiikan polttopiste 2020-luvulla, jolloin valtioiden pitäisi siirtyä nopeassa tahdissa hiilineutraaleiksi ja luopua fossiilisista polttoaineista. Kaupunkien ilmasto- ja ympäristötoimilla on olennainen rooli tavoitteen saavuttamisessa.

Poliittisuuden tunnistaminen kaupunkipolitiikassa

Politiikan tutkijoiden pitäisikin olla paljon kiinnostuneempia kaupunkipolitiikasta ja siitä, miten tekninen ja rationaalinen kaupunkisuunnittelun kieli peittää alleen lukemattomia poliittisia valintoja. Machiavellin opit siitä, millaisia keinoja vallankäyttäjät hyödyntävät oikeuttaakseen intresssejään, ovat hyödyllisiä myös kaupunkipoliittisen vallankäytön tarkastelussa.

Ennen kaikkea Machiavellin ajattelu auttaa ymmärtämään, miten edistyneimmätkään pyrkimykset eivät usein johda suunniteltuihin lopputuloksiin. Toisen maailmansodan jälkeinen vahva usko rationaaliseen suunnitteluun tuotti kaupunkiympäristön, jota ei rakennettu ihmisten tai ympäristön tarpeisiin. Virtù mahdollistaa paitsi virheistä oppimisen myös sen tunnistamisen, ettei ihmisten käyttäytymistä pysty ikinä täysin ennakoimaan eikä varsinkaan suunnittelemaan ylhäältä käsin. Siksi kaupunkisuunnittelun pitää nojata kaupunkilaisten toiminnan tarkkaan havainnointiin ja heidän kokemustensa kuuntelemiseen.

Tässä artikkelisarjassa on esitelty eri näkökulmia käveltävään kaupunkiin useilta tieteenaloilta. Tieteenalojen rajat ylittävä tarkastelu tuottaa tietoa, jonka avulla saamme rikkaan ja monitahoisen kuvan kaupungista poliittisena kysymyksenä.

Johanna Vuorelma on yliopistotutkija Helsingin yliopiston Eurooppa-tutkimuksen keskuksessa. Vuorelma toimi Politiikasta-lehden vastaavana päätoimittajana vuosina 2014–18. Vuorelma toimitti Käveltävä kaupunki poliittisena kysymyksenä -artikkelisarjan.

Keskustelu aiheesta jatkuu Tieteiden yönä 25.1.2024 Tieteen ja toivon talossa Puistokatu 4:ssä klo 19–21, tervetuloa mukaan!

Artikkelikuva: Tapio Haaja / Unsplash

Julkaisu Käveltävä kaupunki poliittisena kysymyksenä: Kaupunkiympäristö politiikan polttopisteessä ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Tässä podcastissa juhlitaan vielä ennen vuoden 2022 loppua Politiikasta-lehden kymmenvuotista taivalta suomenkielisen yleistajuisen tiedejulkaisemisen saralla. Podcastissa luodaan katse menneeseen kymmeneen vuoteen ja mietitään, miten Politiikasta-lehti on kehittynyt suomalaisen tiedeviestinnän kentän mukana vastaamaan erilaisiin odotuksiin tutkimustiedon viestinnästä, saatavuudesta ja vaikuttavuudesta. 

Lehti perustettiin Valtiotieteellisen yhdistyksen aktiivien toimesta vuonna 2012. Politiikasta-lehden missiona on tutkimuksen tekeminen ymmärrettäväksi, kiinnostavaksi ja hyödylliseksi nimenomaan yleistajuistamisen kautta, mikä ei tutkijoille ole aina helppoa – ainakaan aluksi.

Pääosin vapaaehtoisista koostuvan toimituskunnan ja erilaisten avustusten varassa toimivalle, voittoa tavoittelemattomalle verkkolehdelle tieteen ja tutkimuksen yleistajuistaminen on alusta asti ollut keskeinen ohjaava ajatus.

Pääosin vapaaehtoisista koostuvan toimituskunnan ja erilaisten avustusten varassa toimivalle, voittoa tavoittelemattomalle verkkolehdelle tieteen ja tutkimuksen yleistajuistaminen on alusta asti ollut keskeinen ohjaava ajatus. Tutkijat eivät siis jää ”kammioihinsa” saati ”norsunluutorneihin”, vaan pyrkivät aktiivisesti osallistumaan yhteiskunnalliseen keskusteluun.

Tässä Politiikasta podcastissa keskustellaan nykyisen vastaavan päätoimittajan Tampereen yliopiston tutkijatohtori Mikko Poutasen johdolla Politiikasta-lehden eri vaiheista kahden aiemman vastaavan päätoimittajan, eli Helsingin yliopiston vanhemman yliopistonlehtorin Emilia Palosen ja Helsingin yliopiston tutkijatohtorin Johanna Vuorelman kanssa. 

Tutkijalähtöistä viestintää

Kymmenen vuotta sitten Valtiotieteellisen yhdistyksen julkaisema vertaisarvioitu Politiikka -tiedelehti oli tyypillisintä tieteellisen seuran julkaisutoimintaa. Avoin julkaiseminen netissä ei ollut vielä edes horisontissa, ja vaikka lehden löysi esimerkiksi kirjastoista, tiedelehden artikkeleita ei voinut pitää laajalle yleisölle erityisen helposti lähestyttävinä. Valtiotieteellisen yhdistyksen aktiivit huomasivat siis puutteen tiedejulkaisun kentässä, mikä johti Politiikasta -verkkolehden perustamiseen.

Tuohon aikaan tutkijat saattoivat kirjoittaa paljonkin tutkimuksestaan, mutta lähinnä omissa, yksittäisissä blogeissaan. Tekstiä ei toimittanut kukaan ulkopuolinen, ja julkaisujen kenttä oli sirpaloitunut. Politiikasta -verkkolehden ensimmäinen idea olikin tuottaa tätä blogikenttää yhteen vetävä julkaisualusta, mutta tämä havaittiin nopeasti liian vaikeaksi tehtäväksi. Yhtenäinen, artikkelipohjainen julkaisumuoto lisäisi tekstien luettavuutta.

Valtiotieteellisen yhdistyksen aktiivit huomasivat siis puutteen tiedejulkaisun kentässä, mikä johti Politiikasta -verkkolehden perustamiseen.

Ymmärrettiin, että vaikka tutkijoiden käyttämä kieli oli usein hyvää, näkyvämpi ja helpommin lähestyttävä tiedejulkaiseminen edellyttäisi tarkempaa kielenhuoltoa sekä yleistajuistamista. Tähän tarvittiin ammattitaistoista toimittajaa, joka osasi yleistajuistaa joskus kankeaksi jäävää akateemista kielenkäyttöä artikkeleissa.

Verkkolehden perustamisen tutkijalähtöisyys havainnollisti oivallisesti, kuinka motivoituneita tutkijat olivat valmis kuluttamaan tutkijan kallisarvoisinta ja rajallista resurssia eli aikaa, jota kiihtyvässä akateemisessa työssä ei aina ole riittämiin tarjolla, viestiäkseen omasta asiantuntijuudestaan ja kehittääkseen uutta julkaisualustaa, jonka tulevaisuus oli vielä alkuvaiheissa täysin epävarma. 

Yleensä tutkijat olivat viestineet tutkimuksestaan ja asiantuntemuksestaan mediassa toimittajien välityksellä – mutta eivät aina omilla ehdoillaan. Samaan aikaan Politiikasta-lehdelle kirjoittaminen oli omiaan opettamaan tutkijoita puhumaan tutkimuskohteestaan yleistajuisemmin, mikä nosti monia heistä jo väitöskirjavaiheessa suomalaisten toimittajien tutkalle. Rohkeutta antoivat myös kokemukset ulkomailta, jossa tiedeviestinnän kenttä oli laajenemassa. 

Tiedeviestintä monipuolistuu

Uudet, helpommin lähestyttävät tiedeviestinnän kanavat avasivat etenkin nuorille tutkijoille myös väyliä tuoda asiantuntemustaan esiin perinteisessä mediassa. Toimittajat huomasivat uuden tutkijapolven tulevan rohkeasti esiin, mikä antoi enemmän valinnanvaraa siihen, ketä pyytää kommentoimaan ajankohtaisia asioita. Yleistajuinen julkaisu tuli helpommin huomatuksi kuin tutkimusartikkeli.

Monella muullakin tieteenalalla perustettiin yleistajuinen verkkomedia, joka niin ikään pyrki tuomaan tutkimusta helpommin saavutettavaksi ja lähestyttäväksi. Tässäkin suhteessa voidaan puhua tiedeyhteisön omaehtoisesta aktiivisuudesta monipuolistaa julkista keskustelua tarjoamalla entistä laajempia näkökulmia ja useampia asiantuntijoita. Monet julkaisut ovat myös liittyneet yhteistoimintaan, josta on syntynyt yleistajuisia tiedeviestintäjulkaisuja yhteen kokoava Tutkitusti-hanke. 

Tieto ja tutkimus ymmärretään yhteishyödykkeinä, joiden levittäminen mahdollisimman matalalla kynnyksellä on tärkeämpää, kuin ”markkinaosuuksista” kamppailu.

Koska yleistajuiset tiedejulkaisut eivät ole kaupallisia toimijoita, ne eivät myöskään kilpaile keskenään. Tieto ja tutkimus ymmärretään yhteishyödykkeinä, joiden levittäminen mahdollisimman matalalla kynnyksellä on tärkeämpää, kuin ”markkinaosuuksista” kamppailu. Tältä osin suomalaiset yleistajuiset tiedejulkaisijat ovat myös eettisesti kestävämmällä maaperällä kuin alati kaupallistuva ison rahan kansainvälinen tiedejulkaisubisnes.

Monipuolistumista tapahtuu myös – resurssien rajoissa – julkaisujen sisällä. Esimerkiksi Politiikasta-verkkolehdessä hiljalleen toiminnan vakiintumisen myötä sisällöllä voitiin alkaa kokeilemaan enemmän. Nyt jo arkipäiväistyneet tutkijavideot tai podcastit olivat aiemmin monelle tutkijalle kokonaan uusia aluevaltauksia.

Tiedeviestintä osana politiikan asiantuntijuuden muotoutumista

Tiedeviestinnän vastuutehtävissä toimiminen on tutkijalle usein yksi projekti muiden joukossa, ja sille on löydettävä aikaa. Julkaisualustat ovat teknisesti kehittyneet, mutta ne tarvitsevat vielä merkittävää inhimillistä työpanosta. Joskus tekniset kehitystyöt voivat tuntua muiden tietojärjestelmien ohella ylitsepääsemättömän vaikeilta ottaa haltuun. 

Verkkojulkaisemisen tietoturvan tarpeellisuudesta on myös opittu kantapään kautta. Tiedeviestintä ei siis ole pelkkää tieteen keskeisintä substanssia, vaan viestinnän monipuolisten edellytysten muokkaamista ja kokemuksesta oppimista.

Tiedeviestintään aktiivisesti osallistuminen on avannut uusia näkökulmia liittyen esimerkiksi tieteen rahoitukseen – niin Suomessa kuin kansainvälisestikin – ja avoimen julkaisemisen käytäntöihin. Monet tiedepoliittiset muutokset ja kehityspolut tiedejulkaisemisen saralla voivat tulla yllätyksenä, jollei näissä pöydissä ole saanut itse istua ja olla näissä keskusteluissa mukana. 

Tiedeviestintä ei siis ole pelkkää tieteen keskeisintä substanssia, vaan viestinnän monipuolisten edellytysten muokkaamista ja kokemuksesta oppimista.

Lisäksi tiedeyhteisöä sekä laajempia yleisöjä palveleva tiedejulkaiseminen usein myös rikastaa omaa käsitystä tieteenalan laajuudesta. Asiantuntijuutta on paljon, ja politiikan tutkimuksen saralla myös perinteisiksi hahmotettujen tutkimusalojen ulkopuolella. Päätoimittajalla on siinä suhteessa kadehdittavan laaja näkymä tutkimuksen kenttään, ja omakin mielenkiinto saattaa herätä joitain aiheita kohtaan.

Tiedeviestintä auttaa oman asiantuntijuuden asettamista koko tiedeyhteisön laajempaan kontekstiin. Yleistajuisten tai tiedeartikkelien toimittaminen voi myös helpottaa nuorempien tutkijoiden kokemaa epävarmuutta omista kirjoituskyvyistään, kun he näkevät, että kokeneidenkin tutkijoiden tekstit toimitetaan siinä missä kaikkien muidenkin.

***

Viimeisimmän neljän vuoden aikana Politiikasta-lehteä on pääasiassa rahoittanut Koneen Säätiö, mutta kiitos kuuluu myös aiempien vuosien tukijoille, kuten Svenska Kulturfondenille ja Taiteen edistämiskeskukselle sekä Jenny ja Antti Wihurin rahastolle.

Dosentti Emilia Palonen on yleisen valtio-opin vanhempi yliopistonlehtori ja työskentelee ohjelmajohtajana datafikaation tutkimusohjelmassa ja johtaa tunteita, populismia ja polarisaatiota tutkivaa HEPP-tutkimusryhmää (Helsinki Hub on Emotions, Populism and Polarisation) Helsingin yliopistossa.

Johanna Vuorelma työskentelee tutkijatohtorina Helsingin yliopiston Eurooppa-tutkimuksen keskuksessa. Hän toimi Politiikasta-lehden vastaavana päätoimittajana vuosina 2014–2018.

Mikko Poutanen on politiikan tutkimuksen tutkijatohtori Tampereen yliopistossa ja Politiikasta-lehden vastaava päätoimittaja.

Politiikasta-podcastien tekninen toimittaja on toimituskunnan jäsen Timo Uotinen.

Artikkelin pääkuva: Gogomil Mihaylov/Unsplash.

Julkaisu Podcast: Politiikasta 10 vuotta päätoimittajien silmin ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Apulaisvaltakunnansyyttäjä on nostanut syytteet kolmea Helsingin Sanomien toimittajaa vastaan turvallisuussalaisuuden paljastamisesta ja turvallisuussalaisuuden paljastamisen yrityksestä. Helsingin Sanomat julkaisi 17. joulukuuta 2017 artikkelin “Salaisuus kallion uumenissa”, joka käsitteli Puolustusvoimien Viestikoekeskuksen sotilastiedustelua.

Julkaisuajankohtana käytiin keskustelua tiedustelulakien säätämisestä nopeutetussa järjestyksessä, ja Puolustusvoimat teki poliisille tutkintapyynnön heti julkaisupäivänä. Syyttäjälaitoksen tiedotteen mukaan nyt nostetut syytteet koskevat sekä julkaistua artikkelia että julkaistavaksi aiottua viiden artikkelin kokonaisuutta.

Toimittajia vastaan nostetut syytteet ovat vakavia ja kansainvälisesti katsoen poikkeuksellisia. Syytteiden ulottaminen paitsi julkaistuun myös julkaisemattomaan aineistoon on herättänyt erityisen voimakasta kritiikkiä. Journalistiliitto katsoo, että syyte vaarantaa vapaan tiedonvälityksen Suomessa. Kansainvälisen lehdistöinstituutti IPI:n pääjohtaja Barbara Trionfi vaatii kannanotossaan luopumista syytteistä.

Toimittajia vastaan nostetut syytteet ovat vakavia ja kansainvälisesti katsoen poikkeuksellisia.

Suomessa Julkisen sanan neuvosto (JSN) ei ottanut kantaa syytteisiin, mutta näkee niissä riskin itsesensuurin kasvamiseen ja sananvapauden rajaamiseen. Yksimielisessä kannanotossaan JSN peräänkuuluttaa avointa oikeusprosessia koskien perusteita, “joiden nojalla pelkkä jutun julkaisemisen harkitseminen tai julkaisukuntoon saattaminen voisi olla rangaistavaa ilman, että juttua julkaistaan”.

Järjestöjen ilmaisema huoli journalistisen työn edellytyksistä on aiheellinen, eikä asian pitäisi kiinnostaa vain toimittajien ammattikuntaa. Syytteen nostaminen julkaistavaksi suunnitellusta aineistosta herättää laajemman kysymyksen ennakkosensuurin vaarasta ja journalistisen työn turvallistamisesta. Se koskettaa yhteiskunnallisen tiedontuotannon ja demokratian keskeisiä edellytyksiä.

Journalismi ja turvallisuus

Turvallistaminen tarkoittaa sitä, että normaalia yhteiskunnallisen toiminnan aluetta, kuten journalismia, aletaan hahmottaa turvallisuuden näkökulmasta ja mahdollisena turvallisuusuhkana. Turvallisuuspolitiikan alue ei ole ennalta annettu, vaan sitä tuotetaan poliittisesti siirtämällä asioita turvallisuuspolitiikan piiriin. Turvallistaminen on turvallisuusuhkien artikulointia paitsi kielellisesti myös visuaalisesti.

Kylmän sodan jälkeinen tutkimus on avannut merkittävällä tavalla uusia väyliä turvallisuuden käsitteen, käytäntöjen ja rajojen tarkasteluun. Turvallistamisen käsite auttaa ymmärtämään myös meneillään olevaa oikeustapausta, jossa journalismia tarkastellaan ensisijaisesti kansallisen turvallisuuden logiikan kautta.

Jos media joutuu syyteuhan alla pohtimaan, voiko se ylipäänsä selvittää jotain asiaa ja jos siltä viedään lehdistönvapauteen keskeisesti kuuluva mahdollisuus tapauskohtaisesti punnita julkaisemisen aiheellisuutta, puhutaan aidosti ennakkosensuurista.

Mikäli oikeusprosessi synnyttää käsityksen, että toimittajien perehtyminen salaisiksi luokiteltuihin asioihin on lähtökohtaisesti turvallisuusuhka, kyse on normaalin toimitustyön tuomisesta turvallisuuspolitiikan piiriin. Journalistiliiton mukaan syyte antaa ymmärtää, että toimittajan julkaisemattomat muistiinpanot saattavat johtaa tuomioon.

Jos media joutuu syyteuhan alla pohtimaan, voiko se ylipäänsä selvittää jotain asiaa tai vastaanottaa joitakin tietoja ja jos siltä viedään lehdistönvapauteen keskeisesti kuuluva mahdollisuus tapauskohtaisesti punnita julkaisemisen aiheellisuutta, puhutaan aidosti ennakkosensuurista. Aiheellisesti voidaan kysyä, onko lähes neljä vuotta kestänyt esitutkinta jo toiminut pelotteena ja hiljentänyt tutkivaa journalismia aiheista, jotka vaativat luottamukselliseen tai salattuun tietoon perehtymistä.

Pelon politiikkaa

Tutkimuksessa on osoitettu, miten vuoden 2001 terrori-iskujen jälkeen turvallistamiskehitys eteni monessa maassa kiivaaseen tahtiin. Euroopassa ja myös Suomessa se on näkynyt erityisesti maahanmuuttopolitiikassa ja arkielämää koskevien turvatoimien lisääntymisessä, mutta myös median ja valtion suhteiden jännitteinä.

Edward Snowdenin vuotamat dokumentit paljastivat läntisten tiedustelupalvelujen harjoittaman digitaalisen valvonnan laajuuden ja synnyttivät kiivasta julkista keskustelua, mutta eivät pysäyttäneet verkkovalvonnan lisääntymistä. Tietovuodot ovat kiristäneet median ja valtion suhteita liittyen lähdesuojan horjuttamiseen monissa maissa. Samalla ne ovat synnyttäneet debattia journalismin tehtävästä ja toimintaedellytyksistä kiristyvän valvonnan ja lainsäädännön aikakaudella.

Yksi uhkakuvia korostavan kielen paradokseja on, että se voi toimia turvallisuuspolitiikan tavoitteiden vastaisesti lietsomalla epäluuloa ja yleistä epäluottamusta yhteiskunnassa.

Sosiologi David Altheide on kuvannut 2000-luvun poliittista kehitystä “pelon politiikkana”, jonka tuottamisessa medialla on merkittävä rooli. Ilmiössä on kyse siitä, että julkisessa keskustelussa huomio keskittyy pelkoa ja vihaa lietsovaan kuvastoon. Yksi uhkakuvia korostavan kielen paradokseja on, että se voi toimia turvallisuuspolitiikan tavoitteiden vastaisesti lietsomalla epäluuloa ja yleistä epäluottamusta yhteiskunnassa. Tällöin pyrkimys vahvistaa turvallisuutta päinvastoin vähentää turvallisuutta ja lisää turvattomuuden tunnetta.

Viestinnän tutkijoiden Matti Kortesojan, Risto Kuneliuksen ja Heikki Heikkilän analyysi syytteeseen johtaneen Helsingin Sanomien jutun herättämästä verkkokeskustelusta joulukuussa 2017 osoitti, että “valtaosa kommentaattoreista marssi turvallisuuspoliittisen eliitin rinnalla HS:n tekemää paljastusta vastaan”. Tutkijoiden mukaan vastaanotto oli ymmärrettävä: Helsingin Sanomat toi esiin riippumattomuuttaan uhmaamalla valtiovaltaa ja turvallisuusviranomaisia tilanteessa, jossa taustalla olivat muualla maailmassa käydyt kiivaat keskustelut tiedustelusta ja massavalvonnasta.

Turvallisuuteen vetoamisella voi saada yleisen mielipiteen nopeasti kääntymään turvallistamisen puolelle, koska uusien turvallisuusuhkien korostaminen herättää kansalaisissa pelkoa ja halua suojautua kansakuntaa uhkaavilta vaaroilta.

Turvallisuuteen vetoamisella voikin saada yleisen mielipiteen nopeasti kääntymään turvallistamisen puolelle, koska uusien turvallisuusuhkien korostaminen herättää kansalaisissa pelkoa ja halua suojautua kansakuntaa uhkaavilta vaaroilta. Turvallistaminen on kuitenkin demokratian kannalta ongelmallinen kehitys, kuten tutkimuksessa on esitetty.

Turvallistaminen kaventaa demokratian tilaa siirtämällä asioita normaalin politiikan ulkopuolelle ja rajoittaa yhteiskunnallista keskustelua, joka on olennaista poliittisten päätösten oikeuttamiseksi. Turvallistamisen tutkimuksessa onkin mukana normatiivinen ulottuvuus, jossa pohditaan turvallisuusuhkia painottavan yhteiskunnallisen kehityksen mielekkyyttä.

Turvallisuus median tulkintakehyksenä

Tutkimuksista tiedetään, että turvallisuusnäkökulma liukuu usein myös median omaksumaksi tulkintakehykseksi. Mediatutkija Fred Vultee on analysoinut, miten media voi alkaa puhua turvallisuuden kieltä ja tulkita yhteiskunnallisia ilmiöitä ensisijaisesti kansallisen turvallisuuden kehyksen kautta.

Yhdysvaltalaisen mediakentän tarjoama oikeutus vuonna 2003 alkaneelle Irakin sodalle on tästä tunnetuin esimerkki. Erityisesti vaikutusvaltaisella The New York Times -lehdellä oli yleiseen mielipiteeseen vaikuttamisen kautta merkittävä rooli sodan oikeuttamisessa. Tapaus osoittaa hyvin, että jos uutistyö on liian riippuvainen julkisista viranomaislähteistä, tiedontuotanto uhkaa kaventua ja vinoutua. Toukokuussa 2004 The New York Times pahoitteli lukijoilleen virheellistä uutisointia Irakin joukkotuhoaseista ja totesi suoraan, että se julkaisi tiedot, koska Yhdysvaltain viranomaiset olivat vakuuttuneita sotilaallisen operaation välttämättömyydestä.

Jos uutistyö on liian riippuvainen julkisista viranomaislähteistä, tiedontuotanto uhkaa kaventua ja vinoutua.

Vertaisarvioinnissa olevassa tutkimuksessamme olemme havainneet, että Suomen mediakenttä omaksui pääsääntöisesti turvallisuuspoliittisen tulkinnan reaktiona Helsingin Sanomien tietovuotoartikkeliin vuonna 2017. Lehdistönvapautta korostava tulkinta jäi marginaaliin.

Onkin huomionarvoista, että toimittajia vastaan nostettujen syytteiden jälkeen median vallitseva tulkinta nojaa nyt lehdistönvapauteen ihanteeseen. Niin Iltalehden, Ilta-Sanomien, Lapin Kansan kuin Hufvudstadsbladetin pääkirjoitukset ovat kehystäneet syytteet vakavaksi uhaksi lehdistönvapaudelle. Neljässä vuodessa mediakentän tulkinta on siirtynyt turvallisuuden painottamisesta lehdistönvapauden korostamiseen.

Tutkimuksessamme tarkastelemme tapausta erityisesti luottamuksen näkökulmasta ja tunnistamme kaksi erilaista luottamuskäsitystä tapauksen käsittelyssä: rationaalinen ja moraalinen. Artikkelin julkaisemisen jälkeen Helsingin Sanomiin kohdistui sekä rationaalista että moraalista epäluottamusta.

Lehdistönvapauden ytimessä on mahdollisuus valtion toiminnan kriittiseen läpivalaisuun ja päätösten perusteiden kyseenalaistamiseen. Nyt nostettu syyte on vahvassa ristiriidassa tuon ideaalin kanssa.

Rationaalinen epäluottamus liittyi siihen, että lehden toimituksen kykyä arvioida luottamuksellisen tiedon käyttöä osana journalistista prosessia pidettiin epäluotettavana. Moraalinen epäluottamus taas koski toimituksen periaatteita ja motiiveja.

Nyt on havaittavissa, että epäluottamus kohdistuu pikemminkin oikeuslaitokseen: media pohtii syytteiden rationaalista ja moraalista perustaa. Yhtäältä korostetaan, ettei poliisi katso toimituksen hankkineen tietoja lainvastaisilla keinoilla. Toisaalta syyte nähdään uhkana journalismin riippumattomuudelle ja myös potentiaalisena pelotteena. Tulkinta tapauksen mahdollisesta pelotevaikutuksesta oli esillä jo vuonna 2017 erilaisissa asiantuntijapuheenvuoroissa, mutta ei noussut näkyvästi esiin julkisessa keskustelussa.

Lehdistönvapaus ja kansallinen omakuva

Suomessa on viime vuosikymmeninä totuttu ajattelemaan, että lehdistönvapaus on tärkeä osa kansallista omakuvaa. Vuonna 2016 Suomi yhdessä Ruotsin kanssa juhli lehdistönvapauden 250-vuotista historiaa ja ilmaisi huolensa vapaan lehdistön liikkumatilan kaventumisesta monissa Euroopan maissa.

Lehdistönvapauden ytimessä on mahdollisuus valtion toiminnan kriittiseen läpivalaisuun ja päätösten perusteiden kyseenalaistamiseen. Nyt nostettu syyte on vahvassa ristiriidassa tuon ideaalin kanssa. Vaikka syytteessä on kyse yksittäisestä oikeudenkäynnistä, sillä voi olla perustavanlaatuisia vaikutuksia paitsi journalistiseen työhön myös suomalaisen yhteiskunnan avoimuuteen ja tiedontuotantoon.

Tämä tarkoittaisi askelta kylmän sodan aikaisen mediatodellisuuden suuntaan. Siinä lehdistönvapaus oli alisteista turvallisuuspolitiikalle ja itsesensuuri normaalitila. Tällaisessa todellisuudessa media oli pakotettu miettimään jokaista julkaisua tai julkaisun suunnittelua turvallisuuspoliittisena tekona. Vaikka suomettumisen aika tuntuu monin tavoin etäiseltä, turvallistamisen ilmapiirille on tunnetusti vankat historialliset perinteet Suomessa.

Anu Koivunen on professori Turun yliopistossa.

Johanna Vuorelma on tutkijatohtori Helsingin yliopiston Eurooppa-tutkimuksen keskuksessa.

Julkaisu Journalismi jälleen kansallisen turvallisuuden uhkana? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Keskustan eduskuntaryhmän puheenjohtaja Juha Pylväs totesi eduskuntaryhmän kesäkokouksessa elokuussa 2021, että Suomi ei tarvitse ”sosiaaliturvalla loisivia elintasosurffareita”. Puheenvuoro herätti kriittistä keskustelua poliittisen puheen rajoista ja rasismin leviämisestä eduskuntapuolueiden sisällä.

Moni keskustalainen poliitikko tuomitsi eduskuntaryhmän puheenjohtajan retoriikan ja peräänkuulutti kunnioittavaa kieltä. Esimerkiksi kansanedustaja ja entinen ministeri Hanna Kosonen totesi Twitterissä: ”Ketään ihmistä ei katsota koskaan alaspäin ja jokaisen arvo tunnustetaan sanoin ja teoin.” Kosonen ei viitannut suoraan Pylvääseen, mutta päivitys tulkittiin reaktioksi puheeseen.

Myös keskustanuorten puheenjohtaja Hanna Markkanen ihmetteli, miksi puheeseen ”piti tunkea tällainen termi”. Puolueen puheenjohtaja Annika Saarikko puolestaan painotti, ettei ”ihmisarvoa viiltävien sanavalintojen käyttö kuulu keskustan tapaan tehdä politiikkaa”.  

Rasistisia, halventavia ja leimaavia ilmaisuja oikeutetaan usein vetoamalla siihen, että puhuja vain sanoo kuten asiat ovat

Myöhemmin Pylväs pahoitteli sanavalintaansa Facebookissa toteamalla: ”Olisin kuitenkin nyt voinut valita sanani osin paremmin. Sitä pahoittelen. Varsinaisessa asiassa en kuitenkaan peruuta.” Samaan aikaan hän painotti, että asioista ”pitää voida puhua niiden oikeilla nimillä”.

Rasistisia, halventavia ja leimaavia ilmaisuja oikeutetaan usein vetoamalla siihen, että puhuja vain sanoo kuten asiat ovat. Tämä on ominaista populistiselle retoriikalle, jossa kansa tietää kyllä parhaiten asian todellisen laidan ja puhuu siitä suoraan ilman poliittista korrektiutta. Sitä on käytetty jo pitkään maahanmuuttovastaisessa keskustelussa, jossa median tai vakiintuneiden puolueiden edustajien väitetään piilottelevan tai vääristävän, miten asiat oikeasti ovat.

Osoitamme, miten vaatimus ”oikeilla nimillä” puhumisesta kytkeytyy osaksi rasismin normalisoitumista.

Tässä artikkelissa tarkastelemme, miten Juha Pylvään retoriikka asettuu osaksi niin taloutta korostavan kuin rasistisen maahanmuuttopuheen jatkumoa. Osoitamme lisäksi, miten vaatimus ”oikeilla nimillä” puhumisesta kytkeytyy osaksi rasismin normalisoitumista, jossa vastapuolella ovat todellisuutta vähättelevät poliitikot, jotka ummistavat silmänsä tosiasioilta.

Lopuksi luomme katsauksen siihen, miltä keskustan eduskuntaryhmän puheenjohtajan puheenvuoro näyttäytyy osana valmistautumista seuraaviin eduskuntavaaleihin.

Maahanmuuttoa talouden ehdoilla

Juha Pylvään puhe on osa suomalaisen maahanmuuttopuheen jatkumoa, jossa maahanmuuttajia kuvataan halventavilla ja rasistisilla kielikuvilla. Tällaista retoriikkaa oikeutetaan usein talouspoliittisilla argumenteilla. Talous on määrittänyt suomalaista maahanmuuttoretoriikkaa yllättävänkin voimakkaasti ottaen huomion tulijoiden vähäisen määrän verrattuna esimerkiksi Ruotsiin tai Saksaan. Tässä suhteessa Suomi on hieman samanlainen kuin Japani, jossa maahanmuuttajia on vähän ja jossa taloudelliset näkökohdat ovat hallinneet puhetta.

Maahanmuuttajia on jaoteltu sen perusteella, ketkä ovat taakka, ketkä nöyriä avuntarvitsijoita ja ketkä taas kipeästi kaivattuja ”ulkomaisia osaajia”. Esimerkiksi perussuomalaisten tuolloinen europarlamentaarikko Jussi Halla-aho sanoi lokakuussa 2015, että yli puolet Välimeren ylittäneistä oli työttömyyttä ja korruptiota paenneita. Koska tulijat eivät työllisty helposti, hyvinvointivaltio ei hänen mukaansa kestäisi tällaista kuormitusta. Myös kokoomuksen kansanedustaja Janne Sankelo arvioi marraskuussa 2015 synkästi, että ”Suomen kestokyvyn raja tulee vastaan vuodessa”.

Maahanmuuttajia on jaoteltu sen perusteella, ketkä ovat taakka, ketkä nöyriä avuntarvitsijoita ja ketkä taas kipeästi kaivattuja ”ulkomaisia osaajia”.

Näin Suomi on metaforinen säiliö, joka on lähellä murtumista, koska tulijoita on yksinkertaisesti liikaa. Vaikka sen taustalla oleva argumentti on liioittelevaisuudessaan vähintäänkin kyseenalainen, ilmiön väitetty vakavuus tulee konkreettisesti ja dramaattisesti esiin. Metaforassa yhdistyvät tila ja aika: Suomea voidaan varjella tiukentamalla maahanmuuttopolitiikkaa ja rajavalvontaa, ja näin on mahdollista hallita kulttuurista ja taloudellista muutosta.

Talouspuheeseen kuuluu myös väite, jonka mukaan ilmiö ei ole spontaani, vaan kyse on bisneksestä. Kokoomuksen kansanedustaja Wille Rydman on arvioinut, että ”matkanjärjestäjät” tuntevat eurooppalaisen järjestelmän ja myyvät ”turvapakettimatkoja”, jotka sisältävät neuvoja, miten päästä mahdollisimman anteliaaseen kohdemaahan.

Kokoomuksen Petteri Orpo puolestaan on korostanut maahanmuuton positiivisia mahdollisuuksia. Hänen mukaansa tulijat ovat kaivattu mahdollisuus Suomen taloudelle. Työikäisen väestön vähenemisen vuoksi Suomi tarvitsee ”joko huomattavasti pidemmät työurat tai lisää maahanmuuttajia”. Tällaisessa retoriikassa välineellistetään maahanmuuttajia: heidän arvonsa liittyy siihen, minkälainen potentiaali heillä on maan taloudelle.

Leimaavat kielikuvat osana maahanmuuttopuhetta

Eurooppalaista maahanmuuttoretoriikkaa on sävyttänyt keskeisten symboleiden leviäminen maasta toiseen. Maahanmuuttajien leimaaminen sosiaalisten tai taloudellisten etujen metsästäjiksi Juha Pylvään tavoin on yksi yleisimmistä poliittisten päättäjien retoriikassa esiintyvän rasismin muodoista. Suomessa termi ”elintasosurffari” nousi valtakunnalliseen julkisuuteen syksyllä 2015.

Perussuomalaisten tuolloisen puoluesihteerin, nykyisen kansanedustajan Riikka Slunga-Poutsalon mukaan vain noin 20 prosenttia tulijoista oli todella avun tarpeessa. Loput olivat miehiä, joiden olisi pitänyt olla puolustamassa isänmaataan niin kuin suomalaiset olisivat hänen mielestään olleet. Leikkausten keskellä ei voinut olla niin, että ”varoja kohdennetaan perusteettomasti maahan pyrkivien toimeentuloon”, Slunga-Poutsalo painotti. Sen vuoksi niin sanotut valepakolaiset eli ”elintasosurffarit” oli karkotettava välittömästi.

Hallituskumppaneiden edustajat arvostelivat julkisesti Slunga-Poutsalon retoriikkaa. Esimerkiksi tuolloin pääministerinä ja keskustan puheenjohtajana toiminut Juha Sipilä piti ilmausta sopimattomana. Perussuomalaisten puheenjohtaja, ulkoministeri Timo Soini ei sen sijaan ottanut kantaa puolueensa sihteerin retoriikkaan. Yleisradion selvityksen mukaan Slunga-Poutsalon väitteet eivät pitäneet paikkaansa.

Maahanmuuttajien leimaaminen sosiaalisten tai taloudellisten etujen metsästäjiksi Juha Pylvään tavoin on yksi yleisimmistä poliittisten päättäjien retoriikassa esiintyvän rasismin muodoista.

Elintasosurffari on silti jäänyt elämään suomalaiseen poliittiseen retoriikkaan. Muun muassa perussuomalainen kansanedustaja ja puolueen nykyinen toinen varapuheenjohtaja Mauri Peltokangas on käyttänyt termiä. Hän julisti Facebook-sivuillaan alkuvuodesta 2020, että Suomella ei ole varaa 4 000 sairaanhoitajan palkkaamiseen, mutta ”jostakin sairaasta syystä” on varaa ”elättää kymmeniä tuhansia elintasosurffareita”. Hän toivotti ”elintasosurffarit helvettiin tästä maasta”.

Peltokangas on tukeutunut ilmaukseen myös eduskunnassa. Rasistisesta ja sovinistisesta retoriikastaan tunnettu kansanedustaja sai elokuussa 2021 syytteen kansanryhmää vastaan kiihottamisesta.

Loisivat elintasosurffarit – poliitikot rasismin ytimessä

Englantilais-australialainen tunteiden ja politiikan välistä suhdetta tutkinut Sara Ahmed on esittänyt, että puhe maahanmuuttajista heijastelee vallitsevaa poliittista ilmapiiriä. Esimerkiksi huijaava turvapaikanhakija eli ”elintasosurffari” edustaa taloudellista turbulenssia. Viha ja inho – eli halu päästä eroon – ovat puhdistavia, kapinaa muutosta vastaan ja keino ulkoistaa käsitetty paha.

Elintasosurffarisymboli myös voimauttaa: maailma ei ole enää niin ahdistava, kun tietää, mistä ongelmat johtuvat ja miten niiden aiheuttajista pääsee eroon. Koska aidosti apua tarvitsevan erottaminen huijarista on kuitenkin vaikeaa, on oltava jatkuvasti varuillaan. Kuka tahansa maahanmuuttaja voi paljastua ”vapaamatkustajaksi” eli huijariksi, jokaista on syytä epäillä. ”Elintasosurffari” on kuin aave, joka väijyy eurooppalaisia yhteiskuntia uhaten pilata niiden tulevaisuuden.

Elintasosurffarisymboli myös voimauttaa: maailma ei ole enää niin ahdistava, kun tietää, mistä ongelmat johtuvat ja miten niiden aiheuttajista pääsee eroon

Elintasosurffari käsitteenä on poliittisen erottelun mekanismi. ”Elintasosurffareiden” tekemä etuuksien väitetty laajamittainen hyväksikäyttö voidaan asettaa mitä tai ketä tahansa vastaan, kuten esimerkiksi Peltokangas on tehnyt. Tällaisessa nollasummapelissä rajana on vain puhujan poliittinen mielikuvitus. Samalla epäilyttäviksi leimatuista turvapaikanhakijoista voidaan puhua kollektiivisena massana yksilöiden sijaan: ”Elintasosurffari” edustaa aina koko joukkoa.

Pylvään käyttämä loisia-verbi puolestaan on yleinen termi äärinationalismissa sekä biologisessa rasismissa. Se perustuu ajatukselle, jonka mukaan kansakunta tai kansa on elävä organismi, joka on pidettävä puhtaana vahingollisista elämänmuodoista ja joka edellyttää omaa elintilaansa.

Modernin nationalismin alkuaikoina kansakuntia kuvattiinkin usein eläin- ja kasvikunnasta johdettujen metaforien avulla. Esimerkiksi antisemitistisiä näkemyksiä juutalaisista parasiitteinä esiintyi jo 1700-luvun lopulla.

Pylvään käyttämä loisia-verbi on yleinen termi äärinationalismissa sekä biologisessa rasismissa.

Vastaavalla tavoin kansakuntaa tuli suojella esimerkiksi viruksilta ja bakteereilta, joilla viitattiin väärinä pidettyihin ideologioihin. Bolsevismia pidettiin suomalaisessakin porvarillisessa puheenparressa usein ”ruttona” ja ”myrkyllisenä paiseena”.

Traagisin esimerkki biologisen rasismin käytännöistä on tunnetusti natsien järjestelmällinen juutalaisten, romanien, homoseksuaalien ja muiden haitallisiksi ali-ihmisiksi luokiteltujen joukkotuho. Äärimmäistenkin operaatioiden siemen kylvettiin retorisesti: kun rasistinen puhe luokitteluineen muuttuu arkiseksi, se lakkaa hätkähdyttämästä.

Kenen ja minkälaisesta elämästä huolehditaan ja miten, keiden taas katsotaan joutavan kuihtumaan pois tai jopa tuhottavaksi?

Olennainen osa nykyajankin politiikkaa on se, miten ja missä yhteyksissä elämää luokitellaan. Kuten filosofi ja politiikantutkija Achille Mbembe on korostanut, elämän mahdollisuuksien rajaaminen ja jopa kuoleman tuottaminen on yhtä tärkeä hallinnan ulottuvuus kuin elämän vaaliminen. Kenen ja minkälaisesta elämästä huolehditaan ja miten, keiden taas katsotaan joutavan kuihtumaan pois tai jopa tuhottavaksi?

Suomalaisten politiikkojen puheissa toistuva ”loisiva elintasosurffari” on retorinen keino arvottaa ihmiselämää. Retoriikantutkija Allison L. Rowland on kutsunut ilmiötä zoeretoriikaksi (zoerhetorics). Rowland on varoittanut, että tällainen retoriikka leviää tehokkaimmin ympäristössä, jossa on jo olemassa rasistisia hierarkioita ja puhetapoja.

Mistä ja kenen tahansa elämästä voi tulla nopeasti poliittisen laskelmoinnin kohde ja osa politiikan normaalia päiväjärjestystä – josta saa vihdoin puhua sen ”oikeilla nimillä”. Toisin sanoen ilmiötä, joka ulottuu inhimillisen elämän perusteisiin, tarkastellaan usein pelkästään kömpelöinä sanavalintoina tai möläytyksinä.

Rasistisen puheen normalisoituminen

”Elintasosurffarin” nopea vakiintuminen osaksi poliittista retoriikkaa osoittaa, miten erotteluun ja leimaamiseen perustuva kieli on muuttunut yhä normaalimmaksi ilmaisumuodoksi suomalaisessa yhteiskunnallisessa keskustelussa.

Huumori ja ironia ovat keinoja normalisoida puhetapoja, joita pidetään yhteisöllisten normien vastaisina. Ironisen kielen tarkoituksena on usein leikitellä kielellä niin, että sen tulkinnasta tulee monimerkityksellistä. Puheesta voi tarvittaessa sanoutua irti tai väittää, että kuulija ymmärsi sen yksinkertaisesti väärin.

Halla-aho käytti perussuomalaisten puheenjohtajana ollessaan usein ironiaa, jonka tarkoituksena oli hänen mukaansa suunnata kriittinen katse Suomeen, vaikka kielen sävy oli rasistinen. Retorinen asetelma kääntyi Halla-ahon perusteluissa päälaelleen: leimaava kieli ei suinkaan stigmatisoi puheen kohteena olevaa maahanmuuttajaa vaan vain alleviivaa suomalaisten naiiviutta ja sinisilmäisyyttä.

Lokakuussa 2020 Halla-aho julkaisi Twitter-kommentin:

– Ahmed, hakemuksesi on hylätty.

– Mita, joutua pois Suomi?

– Ei suinkaan, voit jäädä.

– Olla hulattu mutta saada jaada? Olla hullu maa!

Halla-ahon mukaan kommentin tarkoituksena oli pelkästään kritisoida suomalaista järjestelmää, joka mahdollistaa systeemin hyväksikäytön. Toisin sanoen ulkomaalaisten ”loisiminen” on ongelma, josta ei pidä syyttää heitä vaan suomalaisia.

Tällaisessa ironisessa kielessä usein jopa kehutaan ulkomaalaisten viekkautta ja älykkyyttä suomalaisen järjestelmän hyväksikäyttäjinä. Samaan aikaan Halla-aho laittaa fiktiivisen maahanmuuttajan puhumaan yksinkertaista ja koomiselta kuulostavaa suomea. Näennäisen humoristinen keino on osa rasistista politiikkaa.

”Elintasosurffarin” nopea vakiintuminen osaksi poliittista retoriikkaa osoittaa, miten erotteluun ja leimaamiseen perustuva kieli on muuttunut yhä normaalimmaksi ilmaisumuodoksi suomalaisessa yhteiskunnallisessa keskustelussa.

Halla-ahon puheessa ulkomaalainen ihminen joka tapauksessa näyttäytyy ulkoa tulevalta viholliselta, joka pyrkii kaikessa yksinkertaisuudessaankin huijaamaan suomalaisia, joiden pitäisi olla paremmin varautuneita uhkaan.

Elintasosurffari käsitteenä tarjoaa aineksia tällaiseen ironisointiin, jossa sen käyttöä perustellaan sillä, että puheen tarkoituksena on vain kritisoida suomalaisen järjestelmän heikkoutta ”surffauksen” mahdollistajana. Toisin sanoen käsitteen, joka kuvaa leimaavalla tavalla ihmisiä, väitetäänkin kuvaavan institutionaalista rakennetta.

Sama kaiku on askelten? Keskustaoikeistolaisen blokin rakentamista

Kansanedustaja Pylvään puheen voi nähdä myös osana blokkipoliittisen asetelman vahvistamista ennen vuoden 2023 eduskuntavaaleja. Perussuomalaisten, kokoomuksen ja keskustan edustajien retoriikassa on yhdenmukaistumista varsinkin maahanmuutossa ja talouspolitiikassa.

Kokoomuksen puheenjohtaja Petteri Orpo on kertonut suunnitelmistaan muodostaa seuraava hallitus ”porvariblokista”, jossa olisi mukana keskustan lisäksi perussuomalaiset. Vielä vuonna 2017 hän torjui hallitusyhteistyön perussuomalaisten kanssa vedoten ”ihmisyyteen liittyvään arvopohjaan”.

Keskustaoikeistolainen blokki pyrkii asemoitumaan vastavoimaksi nykyiselle vasemmistoenemmistöiselle hallitukselle erityisesti talouspoliittisella kärjellä, mutta perussuomalaisille nykyistä tiukemmat maahanmuuttolinjaukset ovat ensisijainen vaatimus hallitusyhteistyölle. Kokoomuksen ja nyt myös keskustan edustajien puheessa onkin havaittavissa siirtymää perussuomalaisten maahanmuuttopuheen suuntaan.

Perussuomalaisten, kokoomuksen ja keskustan edustajien retoriikassa on yhdenmukaistumista varsinkin maahanmuutossa ja talouspolitiikassa.

Kokoomuksen eduskuntaryhmä sai kriittistä huomiota heinäkuussa 2021 linjatessaan, että ”maahanmuuttajien ja kantasuomalaisten sosiaaliturva” pitäisi eriyttää. Kohun seurauksena monet puolueen edustajat totesivat, että ehdotuksen sanavalinta oli epäonnistunut. Esimerkiksi kokoomuksen eduskuntaryhmän puheenjohtaja Kai Mykkänen piti termiä ”kantasuomalainen” virheenä, koska sen määritelmä on niin häilyvä.

Siinä missä kokoomuksessa ja keskustassa puolueen sisäinen sekä ulkoa tuleva paine saa edustajat pahoittelemaan kohua aiheuttaneita leimaavia sanavalintojaan, perussuomalaiset vetoavat sananvapauteen ja pitävät puheen oikeudellista tai poliittista sanktiointia ongelmana.

Perussuomalaisten uusi puheenjohtaja Riikka Purra painotti elokuussa 2021, että puolue joutuu operoimaan ”tällaisessa ympäristössä, jossa jatkuvasti on vaara, että johonkin meidän sanomiseemme puututaan”.

Keskustaoikeistolaisen blokin vahvistumisen kannalta keskeinen kysymys on, missä määrin keskusta ja kokoomus ovat valmiita siirtymään perussuomalaisten maahanmuuttopoliittiselle linjalle.

Vaikka puhetavoissa on havaittavissa yhdenmukaistumista, eroa on puolueiden sisäisissä normeissa poliittisen puheen rajoista. Perussuomalaisten retoriikka ammentaa edelleen populistisesta asetelmasta, jossa se esiintyy tarkoituksellisesti vakiintuneita normeja rikkovana haastajana suomalaisessa politiikassa. Purra jatkaa Halla-ahon linjalla asemoimalla puolueen poliittisen ilmapiirin uhriksi, jota estetään edustamasta kannattajiensa intressejä parhaaksi katsomallaan tavalla.

Keskustaoikeistolaisen blokin vahvistumisen kannalta keskeinen kysymys on, missä määrin keskusta ja kokoomus ovat valmiita siirtymään perussuomalaisten maahanmuuttopoliittiselle linjalle.

Pylvään puhe ”loisivista elintasosurffareista” ja vaatimus saada puhua asioista ”oikeilla nimillä” oli retorinen siirto siihen suuntaan. Puolueen sisältä tullut kritiikki toisaalta osoittaa, että keskustassa edelleen vierastetaan tällaista kielenkäyttöä. Samaa keskustelua käydään kokoomuksessa, jonka linja erityisesti maahanmuuttokysymyksissä on poliittisen kiistelyn kohteena.

Jouni Tilli on valtio-opin dosentti, joka tutkii poliittista ja uskonnollista vallankäyttöä retoriikan näkökulmasta. Hän työskentelee yliopistonlehtorina Jyväskylän yliopistossa.

Johanna Vuorelma työskentelee tutkijatohtorina Helsingin yliopiston Eurooppa-tutkimuksen keskuksessa.

Julkaisu Elintasosurffarit, ”oikeilla nimillä” puhuminen ja rasismi ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Koronavirukseen liittyvissä keskusteluissa erottuu monia tarinallisuuden tasoja ja kertojia. Yksi näkyvä tarinan muoto erityisesti sosiaalisessa mediassa ja iltapäivälehdissä ovat kokemuskertomukset koronaviruksesta.

Siinä missä tilastotieto ja asiantuntijoiden tarjoamat faktat ovat usein abstrakteja ja etäällä, koronakokemukset tuovat viruksen aiheuttaman hädän ja ahdistuksen lähelle lukijaa. Kokemuskertomukset ovat usein tunteita herättäviä, moralisoivia ja kerrottu niin, että niiden väitetään paljastavan jotain piiloon jääneitä tai tahallisesti pimitettyjä totuuksia.

Omakohtaiset koronakertomukset noudattavat usein kirjallisuudentutkija Maria Mäkelän hahmottelemaa kaavaa, jossa kokemuksellisuudesta tulee sosiaalisen median jakamislogiikan kautta aluksi edustuksellista ja sitten normatiivista. Sosiaalisen median tunteellisia koronakokemuksia jaetaan usein yleisempinä yhteiskunta-analyyseina, joiden perusteella tehdään johtopäätöksiä siitä, miten asioiden pitäisi olla.

Sosiaalisen median tunteellisia  koronakokemuksia jaetaan usein yleisempinä yhteiskunta-analyyseina, joiden perusteella tehdään johtopäätöksiä siitä, miten asioiden pitäisi olla.

Omakohtaisten koronakokemusten moraalinen opetus voi olla esimerkiksi se, että poliitikot ovat kelvottomia, ihmiset ovat itsekkäitä tai viranomaiset osaamattomia. Toisaalta tarinat nostavat esiin myös sankarillisia yksilöitä, jotka ovat poikkeuksellisen epäitsekkäitä tai kekseliäitä kriisin keskellä.

Koronakokemuksellisuudessa piilee vaara

Yksittäinen kokemus ei tarjoa yleisempää analyysia yhteiskunnasta. Niitä voidaan käyttää tarkoitushakuisesti heikentämään luottamusta poliittisiin päättäjiin, viranomaisiin tai kansalaisten harkintakykyyn. Yhteiskunnalliseen analyysiin tarvitaan tilastotietoa, faktoja ja tutkimusta. Pelkkä omakohtainen kokemus ei riitä.

Vaarana myös on, että kuka tahansa voi joutua osaksi tunteita herättävää koronatarinaa. Suomessa sosiaalisessa mediassa levisi kuva kaupan kassajonossa seisovasta miehestä, jolla oli ostoskärry täynnä vessapaperia. Kuvaa jaettiin laajasti osoituksena ihmisten irrationaalisista reaktioista koronakriisiin – ”hamstraamispaniikista”.

Pian sosiaalisessa mediassa korjattiin, että kyseessä oli toisen kaupan työntekijä, joka oli työkomennolla täydentämässä oman kaupan tyhjiksi hamstrattuja hyllyjä. Hetkessä kuvan merkitys muuttui täysin, mutta mies oli jo kasvoineen nostettu julkisesti ilkutun ilmiön symboliksi.

Yksilötarinoita onkin usein mahdotonta vahvistaa. Niiden tarjoama tulkinta tai opetus voi tuntua intuitiivisesti uskottavalta, jos se on linjassa ennakko-oletusten kanssa.

Yksilötarinoita on usein mahdotonta vahvistaa.

Oxfordin yliopiston lehtori, joka on profiloitunut Boris Johnsonin hallituksen äänekkäänä kriitikkona, julkaisi dramaattisen päivityksen koronakokemuksestaan ja lopuksi kritisoi hallitusta siitä, ettei häntä testattu viruksen varalta: ”Hallituksen täytyy ryhdistäytyä ja testata!” Jos päivitys vessapaperia hamstraavasta asiakkaasta kohdisti moralisoivan katseen itsekkääseen ja hysteeriseen yksilöön, tämän koronakokemuksen moraalinen opetus kertoo kelvottomasta hallituksesta.

Sosiaalisessa mediassa on jaettu yksilötarinoita niin Lappiin suuntaavien matkailijoiden vastuuttomuudesta kuin ”kurittomien boomereiden” holtittomuudesta. Suomalaisessa koronakeskustelussa piirtyy sekä sukupolvien välinen jakolinja että aluepoliittisesti määrittynyt vastakkainasettelu.

Hallituksen retoriikassa on korostettu yksilönvapauksia ja haluttomuutta ottaa pakkokeinoja käyttöön kansalaisten liikkumisen rajoittamiseksi. Pelkkiin suosituksiin ja yksilöiden vastuullisuuteen nojaava linja on kuitenkin nostanut esiin ”naapurivalvonnan”, jossa kansalaiset tarkkailevat ja valvovat toistensa käyttäytymistä.

Yksilöiden vastuullisuuteen nojaava linja on nostanut esiin ”naapurivalvonnan”, jossa kansalaiset tarkkailevat ja valvovat toistensa käyttäytymistä.

Sosiaalisen median kokemuskertomukset itsekkäistä ja vastuuttomista kansalaisista voivat lisätä epäluuloa kansalaisten keskuudessa. Epäluulo voi kanavoitua jopa väkivaltana kurittomina ja vastuuttomina pidettyjä kansalaisia kohtaan, varsinkin jos suositusten vastaisia toimia ei sanktioida valtion taholta vaan luotetaan kansalaisten omaan harkintaan.

Kansakuntatarinat viruspandemiasta

Koronaviruksen kautta kerrotaan myös tarinaa kansallisvaltioista. Yhdysvalloissa presidentti Donald Trumpin puhe ”kiinalaisesta viruksesta” herätti laajaa kritiikkiä rasistisen kuvaston esittämisestä. Koronavirukseen kytkeytyvistä rasistisista viharikoksista aasialaisia kohtaan on jo raportoitu eri puolilla maailmaa. Pandemioiden historiassa ihmisryhmiin kohdistuvat ennakkoluulot ja leimaaminen ovat yleisiä.

Suomessa ja monissa muissa Euroopan maissa on korostettu kansallista erityislaatuisuutta koronavirukseen varautumisessa. Aamulehden pääkirjoituksessa todettiin, että ”Suomen sitkeän kansan tuntien voi olla hyvin mahdollista, että olemme maailman parhaita myös tässä”. Helsingin Sanomien toimittaja Saska Saarikoski kirjoitti, että ”jos jokin maailman kansa tästä hommasta selviää, niin me suomalaiset. Siitä olen ihan varma”.

Ruotsissa kansallisen ekseptionalismin uskomus kytkeytyy korona-analyyseihin ja Ruotsin valitsemaan poikkeukselliseen politiikkalinjaan. Turkin tv:ssä esitettiin erikoinen teoria turkkilaisten geenien erityislaatuisuudesta koronaviruksen torjunnassa.

Pandemioiden historiassa ihmisryhmiin kohdistuvat ennakkoluulot ja leimaaminen ovat yleisiä.

Bostonin yliopiston epidemiologin Helen Jenkinsin mukaan kansallinen ekseptionalismi globaalin viruspandemian kohdalla on vaarallista, koska se saa kuvittelemaan, että etäällä oleva virus ei koske meitä. Virus liikkuu globaalissa keskinäisriippuvuuden maailmassa kuitenkin kohtalokkaan nopeasti. Siksi kansallisen erityislaatuisen uskomus on kansallisen edun vastaista.

Globaalin viruspandemian hahmottaminen kansallisen horisontin ja nationalistisen kielen kautta tekee siitä helpommin vastustettavan uhan. Kansalliseen tarinaan liittyy usein sotaretoriikka, jota monet tutkijat pitävät vaarallisena kehyksenä. Virusepidemian torjunnan esittäminen sodankäyntinä voi tehdä poikkeustilan toimista pysyviä tai madaltaa vallanpitäjien kynnystä sen julistamiseen.

Terrorismin vastainen sota on varoittava esimerkki siitä, miten myös demokratioissa on vaarana poikkeusolojen toimien pitkittyminen. Koronakriisissä on jo nähty, miten Unkarissa ja Israelissa poikkeusoloja käytetään valta-aseman pönkittämiseksi.

Koronakriisin voittajat ja häviäjät

Tarjolla on niin romanttisia tarinoita koronaviruksesta ihmiskuntaa yhdistävänä voimana ja herätyksenä ilmastonmuutoksen vastaisessa taistelussa kuin traagisia tarinoita tuntemamme maailman muuttumisesta ja ”menetetystä sukupolvesta”.

Kamppailua koronakriisin tulkinnoista käydään myös valtioiden välillä, kun valtiot pyrkivät strategisesti ohjaamaan siitä kerrottuja tarinoita globaalisti. Kiina on valjastanut propagandakoneistonsa vahvistamaan kuvaa Kiinasta ylivoimaisena valtiona, joka on kyennyt paitsi vastaamaan virusuhkaan tehokkaasti myös suhtautumaan muiden valtioiden avuntarpeeseen avokätisellä solidaarisuudella.

Monet asiantuntijat arvioivat Kiinan voittavan koronavirusta koskevan globaalin narratiivikamppailun. Euroopan unionin jäsenmaat sekä Yhdysvallat ovat tahattomasti helpottaneet Kiinan vaikuttamisstrategiaa osoittamalla yhtäältä heikkoa valmistautumista koronaviruksen uhkaan ja toisaalta ohutta solidaarisuutta muita maita kohtaan.

Monet asiantuntijat arvioivat Kiinan voittavan koronavirusta koskevan globaalin narratiivikamppailun.

Sanontaa sodan voittajien kirjoittamasta historiasta toistetaan säännöllisesti. Myös viruspandemiaa koskevassa historiankirjoituksessa on voittajia ja häviäjiä, ja koronakriisissä yksi jakolinja kulkee autoritääristen ja demokraattisten valtioiden välillä.

Liberaalin demokratian on tärkeä voittaa taistelu koronatarinasta, koska sitä haastetaan jo valmiiksi monelta eri suunnalta – myös sisältä. Euroopassa ja Yhdysvalloissa ideologiset virtaukset ovat kulkeneet jo vuosia kauemmaksi liberaalin demokratian ihanteesta, ja epäonnistuminen koronaviruksen torjunnassa voi vahvistaa tätä kehitystä.

Liberaalin demokratian on tärkeä voittaa taistelu koronatarinasta, koska sitä haastetaan jo valmiiksi monelta eri suunnalta – myös sisältä.

Myös Euroopan unioni joutuu puolustamaan arvopohjaansa, johon kohdistuu jo valmiiksi syviä jännitteitä eurokriisin ja pakolaiskriisin seurauksena. Kysymys siitä, kenen koronatarina voittaa, vaatii virusepidemian tarkastelua nimenomaan poliittisena kysymyksenä, ei lääketieteellisenä haasteena.

PhD Johanna Vuorelma työskentelee tutkijatohtorina Tampereen yliopiston Tutkijakollegiumissa. Vuorelma toimi Politiikasta-lehden vastaavana päätoimittajana 2014–2018.

Julkaisu Koronakriisi ja kamppailu tarinasta ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Kuuntele artikkeli Johannes Lehtisen lukemana:

”Jussi Halla-aho on vähiten populistinen poliitikko Suomessa”, yleisössä istunut henkilö tuli sanomaan esitelmäni jälkeen. Olin ennen eduskuntavaaleja puhumassa eurooppalaisesta puoluekentästä, jonka yksi määrittävä tekijä on ollut oikeistopopulististen puolueiden aseman vahvistuminen 2010-luvulla.

Ymmärrän hyvin, mitä hän tarkoitti. Jos perussuomalaisten puheenjohtaja Halla-ahoa vertaa aiempaan puheenjohtajaan Timo Soiniin, hän todella vaikuttaa vähemmän populistiselta poliitikkotyypiltä, jos populismin ymmärtää kansanomaisena ja eliitinvastaisena tyylinä.

Siinä missä Soini puhutteli äänestäjiä kansanomaisella retoriikallaan, kertomalla kohtaamisistaan Teboililla ja kutsumalla itseään ”perusjätkäksi”, Halla-aho viljelee sivistyssanoja, asuu Helsingin Eirassa eikä vaikuta edes yrittävän asemoitua osaksi unohdettua kansaa.

Yhdessä populismin määritelmistä painotetaan kansan ja eliitin vastakkainasettelun rakentamista. Halla-ahon tapa puhua ”kansasta” kuulostaa usein enemmän eliittipuheelta, jossa kansaa katsellaan ylhäältä alas, ei vertaisryhmänä.

Vaalien jälkeen Halla-aho kutsui äänestäjiään ”hölmöiksi”, kun ”he äänestävät [SKP:n ehdokas Kalevi] Wahrmania. Siinä meni persuilta noin 400 ääntä, sillä oltaisiin saatu seitsemäs kansanedustaja Uudeltamaalta.” Soinin kansa ei ollut ikinä hölmöä – kansa kyllä tiesi.

Soinin kansa ei ollut ikinä hölmöä – kansa kyllä tiesi.

Vaalikeskustelussa Halla-aho puolestaan totesi, että häntä ”huvittaa, että on paljon isoja miehiä, jotka pelkäävät kasveja. Ei kasveja tarvitse pelätä. Ne ovat terveellisiä ja hyvänmakuisia”. Soini taas on viitannut kasvisruokaan ”pupunruokana”.

Molempien puheenjohtajien kohdalla heidän tyylinsä – Soinin kansanomainen poljento ja Halla-ahon viljelemät sivistyssanat – vetoavat kannattajiin, mikä osoittaa hyvin populistisen tyylin muuntautumiskyvyn. Retoriselta tyyliltään Soini ja Halla-aho ovat erilaisia, mutta tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että perussuomalaiset puolueena olisi luopunut populismista.

Eduskuntavaalit osoittivat hyvin, että Halla-ahon perussuomalaiset edustaa edelleen vankkaa populistista perinnettä. Populistinen tyyli näkyy tavassa, jolla puolue rakentaa vastakkainasettelua suhteessa koko muuhun puoluekenttään.

Perussuomalaisten määrittelyvalta

Politiikan julkisuudessa olennaista ei ole pelkästään agendavalta eli se, mitkä teemat nostetaan politiikan asialistalle, vaan myös se, miten niitä määritellään ja kenellä on eniten määrittelyvaltaa. Politiikassa tavoitteena on tehdä omiin intresseihin perustuvasta tilannekuvasta hallitseva ja neutraalilta vaikuttava kuvaus poliittisesta todellisuudesta.

Keskeisintä perussuomalaisissa ei ole puheenjohtajien retorinen tyyli vaan juuri onnistuneen vastakkainasettelun tuoma merkittävä määrittelyvalta suomalaisessa politiikassa. Tämä näkyy siinä, miten laajasti perussuomalaisten määritelmä maahanmuutto- ja ilmastopoliittisesta vastakkainasettelusta on omaksuttu.

Politiikassa tavoitteena on tehdä omiin intresseihin perustuvasta tilannekuvasta hallitseva ja neutraalilta vaikuttava kuvaus poliittisesta todellisuudesta.

Kun puhutaan vastakkainasettelun rakentamisesta ja tilannekuvan maalaamisesta, on olennaista erottaa toisistaan se, miten puolueen tarjoama tulkinta omaksutaan yhtäältä äänestäjien parissa ja toisaalta median vaalianalyyseissa. On jo pitkään ymmärretty, että mielikuvat ja stereotypiat ohjaavat tapaamme hahmottaa politiikkaa.

Uskomukset omaksutaan helposti, kun ne ovat omien poliittisten mieltymysten mukaisia, jolloin äänestyspäätöksessä mielikuvilla on keskeinen rooli. Mielikuvat muista puolueista rakennetaan usein juuri vastakkainasettelun varaan, mutta siinä missä perinteisesti vastakkaista puolta edustaa toinen poliittinen ryhmä, populisteilla se on usein koko muu puoluekenttä tai poliittinen järjestelmä.

Keskeisintä perussuomalaisissa ei ole puheenjohtajien retorinen tyyli vaan juuri onnistuneen vastakkainasettelun tuoma merkittävä määrittelyvalta.

Median vaalianalyyseissa yksittäisen puolueen tarjoamien mielikuvien määrittämä tilannekuva on helpommin vältettävissä tarkastelemalla analyyttisesti puolueiden ohjelmia ja vaalikeskusteluja. Eduskuntavaaleissa perussuomalaisten rakentama vastakkainasettelu maahanmuutto- ja ilmastopolitiikassa muuta puoluekenttää vastaan toistui kuitenkin vaalianalyyseissa sekä ennen vaaleja että niiden jälkeen.

Näin ilmastohysteria koettiin

Ilmastokeskustelussa perussuomalaisten linja oli vastustaa muiden puolueiden ”ilmastohysteriaa”. Ennen vaaleja tätä mielikuvaa muiden puolueiden ilmastolinjasta toistettiin analyysista toiseen eri lehdissä.

Iltalehdessä kirjoitettiin muiden puolueiden ”ilmastopaniikista”, johtavien poliitikkojen ”tyystin kadonneesta suhteellisuudentajusta” ja ”ihmisiä syyllistävästä vaalimessusta”. Maaseudun tulevaisuus -lehdessä kysyttiin: ”Löytyisikö persujen ulkopuolelta joku tolkun – ja rohkea – poliitikko, joka myöntäisi, että kansalaisilla saattaa olla ihan ymmärrettäviä epäluuloja kiilusilmäisen ilmastonmuutoskiihkon suhteen?”

Ilta-Sanomien kolumnissa kerrottiin, että ”muut puolueet ovat kaikkensa tehneet Halla-ahon kannatuksen eteen, eikä kyse ole edes maahanmuutosta, vaan arkijärjen kysymyksistä. SDP:n osalta esimerkiksi ilmastopoliittinen mopo on karannut käsistä”.

Pienemmissä maakuntalehdissä vaaleja kuvattiin ”paniikkivaaleiksi”: ”Syyllistäminen ja tuputtaminen on synnyttänyt myös vastareaktion ja tämä tuntuu juuri nyt satavan selvästi niin kutsutulla realistisella linjalla erottautuneiden perussuomalaisten laariin.”

Muiden puolueiden ilmastopolitiikka nostettiin näkyvästi esiin myös vaalien jälkeen, kun tulosta alettiin analysoida. Esimerkiksi Maaseudun tulevaisuus -lehden kolumnissa analysoitiin, että ”ilmastokeskustelu sai yliampuvia ja syyllistäviä sävyjä”. Tällä kertaa ilmastopaniikista ei syytetty koko muuta puoluekenttää vaan osoitettiin pelkästään ”punavihreää myllytystä”.

Myös kansainvälinen lehdistö tarttui tähän tulkintaan. The New York Times -lehdessä tuotiin esiin, että ”muut puolueet kilpailivat keskenään tarjotakseen kunnianhimoisia ilmastotavoitteita”.

Väite ilmastohysteriasta perustui mielikuvaan muista puolueista, ei niiden varsinaisiin ilmastokeinoihin.

Miltä tuo muiden puolueiden ”ilmastohysteria” sitten näytti? Väite ilmastohysteriasta perustui mielikuvaan muista puolueista, ei niiden varsinaisiin ilmastokeinoihin. Suurilla puolueilla ei ollut halukkuutta sitoutua kunnianhimoisiin ilmastokeinoihin vaaliohjelmissa tai ehdokkaiden vaalikonevastauksissa.

Eduskuntapuolueista vain vihreät ja jossain määrin vasemmistoliitto erottautuivat ilmastopoliittisissa keinoissa muista puolueista. Puolueiden sitoutuminen 1,5 asteen tavoitteeseen ei ikinä konkretisoitunut vaalikeskusteluissa, kun suuret puolueet eivät esittäneet tarvittavia ilmastokeinoja tavoitteen toteuttamiseen. Silti mielikuva ”ilmastohysterian” vallassa olevista puolueista pysyi vahvana.

Keskusta asemoitui jo kuukausia ennen vaaleja vihreitä vastaan ”realistisella vihreydellä”. Kokoomus taas ei halunnut olla mukana huutokaupassa, jossa ”sosialistit ja vihreät kilpailevat milloin pääsevät kieltämään bensa- ja dieselautot”.

Ilmastopolitiikassa vastakkainasettelua rakennettiin niin kokoomuksessa kuin keskustassa määrätietoisesti vihreitä ja vasemmistoa vastaan, mutta lopulta perussuomalaiset määritteli kamppailun jakolinjan.

SDP:tä syytettiin epäselvistä ilmastopoliittisista lausunnoista samaan aikaan, kun suuri osa puolueen ehdokkaista ei halunnut sitoutua vaalikonevastauksissa esitettyihin ilmastopoliittisiin keinoihin ja puolueen puheenjohtaja Antti Rinne toisteli, että ”ei tässä kenenkään lautaselta olla viemässä liharuokaakaan pois”.

Taustalla lienee vaikuttanut myös negatiivinen mielikuva vasemmistosta poliittisena voimana, joka puuttuu tarpeettoman paljon kansalaisten elämään eri politiikka-alueilla – nyt myös ilmastopolitiikassa. Oikeisto on perinteisesti vaatinut, että valtio jättää kansalaiset rauhaan.

Kun lehtien analyyseja muiden puolueiden hysteriasta ja paniikista tarkastelee puolueiden ilmastokeinojen valossa, asetelma kääntyykin päälaelleen. Vaaleja edeltävissä analyyseissa lietsottiin perusteetonta hysteriaa muiden puolueiden ilmastopolitiikasta, mikä oli omiaan tukemaan perussuomalaisten vaalikampanjaa.

Vaaleja edeltävissä analyyseissa lietsottiin perusteetonta hysteriaa muiden puolueiden ilmastopolitiikasta, mikä oli omiaan tukemaan perussuomalaisten vaalikampanjaa.

Toisaalta tätä erityisesti iltapäivälehtien levittämää hysteriaa haastoivat ja tasapainottivat vaaleja edeltävät analyysit erityisesti Suomen Kuvalehdessä, Helsingin Sanomissa ja Ylellä suurten puolueiden vaatimattomasta ilmastopolitiikasta.

Hyvin heikko luottamus puolueisiin osaltaan mahdollistaa tilanteen, jossa populistipuolue onnistuu vaaleista toiseen asemoitumaan perinteisten puolueiden vastavoimana. Osaltaan asemoitumista vakiintuneen puoluekentän ulkopuolelle mahdollistaa myös paitsi median toistamat mielikuvat puolueesta vaihtoehtona muille puolueille myös puhe uudesta ”jytkystä”

Vaikka puolue oli viime kaudella hallituksessa ja sen kannatus on ollut koko 2010-luvun ajan korkeaa, puhe vaaliyllätyksestä antaa ymmärtää, että suosio on vain ohimenevä ilmiö perinteisellä puoluekentällä. Tällöin puolue on jatkuvasti altavastaajan asemassa sen sijaan, että se olisi vakiintunut valtapuolue ja osa kritisoimaansa poliittista eliittiä.

Kun maahanmuutosta ei saa puhua

Maahanmuuttopolitiikan linjoissa perussuomalaisten määrittelyvalta on ollut jo vuosia merkittävää. Analyyseissa tuodaan säännöllisesti esiin, etteivät muut puolueet halua puhua maahanmuuton ongelmista. Tässäkin kysymyksessä perussuomalaiset sanoittaa muiden puolueiden linjan, josta tulee laajemmin jaettu tulkinta politiikan jakolinjoista maahanmuuttopolitiikassa.

Esimerkiksi professori Tapio Raunion mukaan suurimmat puolueet ”vaikenevat täysin” maahanmuutosta. Vaikenemisteesiä on tuotu esiin jo vuosien ajan. Muiden puolueiden maahanmuuttopoliittiset kannanotot, linjaukset ja äänekäs puhe eivät muuta perussuomalaisten tarjoamaa mielikuvaa hiljaisuudesta maahanmuuton ongelmien edessä.

Perussuomalaiset sanoittaa muiden puolueiden linjan, josta tulee laajemmin jaettu tulkinta politiikan jakolinjoista maahanmuuttopolitiikassa.

Juha Sipilän hallitus teki merkittäviä kiristyksiä maahanmuuttopolitiikkaan ja suurin osa puolueista haluaisi kiristää turvapaikkapolitiikkaa entisestään, mutta edelleen analyysi on, että muut puolueet vaikenevat maahanmuuttopolitiikasta. Uutisoinnissa on korostettu ja liioiteltu ”maahanmuuton mahdollisia kielteisiä vaikutuksia ja uhkakuvia, kuten taloudellista taakkaa, rikollisuuden kasvua, turvallisuusriskejä ja kulttuurisia uhkia”. Tämä näkyi myös puolueiden poikkeuksellisen voimakkaassa reaktiossa uutisointiin Oulun seksuaalirikosepäilyistä, joihin liittyi ulkomaalaistaustaisia epäiltyjä.

Silti perussuomalaisten vaikenemisväitettä toistetaan analyysista toiseen realistisena kuvauksena puoluekentän todellisuudesta. Olennaista vaikenemisteesille on kysymys agendavallasta ja määrittelyvallasta.

Ei riitä, että maahanmuutosta puhutaan jatkuvasti ja korostetun ongelmalähtöisesti – perussuomalaiset pyrkii vielä vahvempaan asiaomistajuuteen maahanmuuton ongelmien tunnistamisessa ja määrittelyssä. Silloin kaikki muut paitsi ongelmalähtöinen kehys maahanmuuttopolitiikassa on vaikenemista.

Perussuomalaisten tarjoaman linssin hallitsevuutta on epäilemättä vahvistanut se, että puolue on ollut niin vahvasti edustettuna maahanmuuttoon liittyvässä mediakeskustelussa.

Itseään ruokkiva asetelma

Julkisessa keskustelussa usein toistetaan populistipuolueen rakentamaa asetelmaa, jossa puolue on vaihtoehto koko muulle puoluekentälle. Vaalikeskusteluissa perussuomalainen ”vaihtoehto” niin ilmasto- kuin maahanmuuttopolitiikassa liittyi ensisijaisesti tyyliin, jolla perusuomalaiset määritti muuta puoluekenttää.

Populistinen vastakkainasettelu rakennettiin ilman, että perussuomalaisten täytyi varsinaisesti haastaa muiden puolueiden politiikkasisältöjä omillaan.

Populistinen vastakkainasettelu rakennettiin ilman, että perussuomalaisten täytyi varsinaisesti haastaa muiden puolueiden politiikkasisältöjä omillaan. Tässä mielessä vastakkainasettelu tyhjentyi politiikkasisällöistä ja rakentui muihin puolueisiin kohdistuvan protestin varaan.

Perussuomalaisten vaikuttavin onnistuminen on, että niin monet tarkastelevat poliittista todellisuutta perussuomalaisten tarjoaman linssin läpi. Tämä edellyttää sitä, että perussuomalaiset löytää politiikkakysymyksen, jonka ympärille se pystyy luomaan uskottavan mielikuvan poliittisen kentän konsensuksesta, jota pitää koossa poliittisena korrektiuden liima. Silloin politiikkasisältöihin liittyvä kamppailu on toissijaista ja altavastaajan identiteetistä kumpuava protesti nousee ensisijaiseksi jakolinjaksi.

Voikin hyvin sanoa, että perussuomalaisille eduskuntavaalit olivat voitto paitsi poliittisessa vallassa myös määrittelyvallassa.

PhD Johanna Vuorelma työskentelee tutkijatohtorina Tampereen yliopiston Tutkijakollegiumissa. 

Edit. 25.4.2019 23:13: Täsmennetty kohtaa puolueiden ilmastopoliittisista tavoitteista.

Julkaisu Eduskuntavaalit perussuomalaisten linssin läpi ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Dokumentti Still Recording kertoo Syyrian sodan arjesta neljän vuoden ajan. Elokuva sijoittuu Dumaan, joka nousi kansainväliseen tietoisuuteen vuoden 2018 kemiallisesta iskusta.

Vietnamin sotaa kutsutaan usein sukupolvikokemukseksi. Syyrian sodasta voi muodostua erilainen sukupolvikokemus. Siinä missä Vietnamin sota mobilisoi nuoria kaduille osoittamaan mieltä, synnytti laajan sodanvastaisen ilmapiirin ja aktivoi monet nuoret mukaan poliittiseen vaikuttamiseen, Syyrian sodan seuraamista on leimannut apatia ja etäisyys. ”Miksi emme ole nousseet laajaan sodanvastaiseen vastarintaan?” moni varmasti pohtii nyt ja myöhemmin.

Kahden syyrialaisen taideopiskelijan, Ghiath Ayoubin ja Saeed Al Batalin, dokumenttielokuva Still Recording tuo Syyrian sodan arjen niin lähelle katsojaa, että se pakottaa miettimään, miten sota on näkynyt omassa todellisuudessa viimeisten vuosien aikana.

Kun epänormaalista tulee normaalia

Dokumentissa opiskelijat jättävät Damaskoksen ja matkustavat Dumaan, missä he kuvaavat kapinallisten taistelua Syyrian hallinnon joukkoja vastaan. Se kertoo yhden tarinan siitä, millaista on sodan arkipäivä.

Syyrian sodan seuraamista on leimannut apatia ja etäisyys.

Yksi syyrialainen mies jatkaa urheiluharjoituksiaan raunioiden keskellä, toiset järjestävät puutarhajuhlat kavereiden kanssa. Välillä raunioihin maalataan värikkäitä kuvia.

”Ole kärsivällinen, isänmaani”, yhdessä seinämaalauksessa lukee. Lapset ovat arjessa mukana – välillä raakuuksien todistajana, välillä maalaamassa seinään kukkia.

Dokumentti osoittaa hyvin, miten epänormaalista tulee normaalia. Sodan epänormaalius muuttuu normaaliksi arjeksi, joka voi olla pitkästyttävää ja rutiininomaista. Sodan populaari kuvasto tarjoaa usein dramaattisia hetkiä, jotka dokumentissa läheltä kuvattuna näyttävät paljon realistisimmilta kuin uutiskuvien välähdyksissä.

Sodan epänormaalius muuttuu normaaliksi arjeksi, joka voi olla pitkästyttävää ja rutiininomaista.

Juuri Syyrian sodan arjen realistisuus pakottaa katsojan pohtimaan, miksi sota ei ole työntynyt syvemmälle kansainvälisen yhteisön tajuntaan ja aktivoinut riittävää määrää ihmisiä määrätietoiseen toimintaan rauhan puolesta. Dokumentti herättää syyllisyyttä pelkästään dokumentoimalla sodan arkipäivää raunioiden keskellä, koska ihmisten rosoisuus ja ristiriitaisuus tekevät heistä niin samaistuttavia.

Heitä ei kuvata sankareina tai konnina vaan inhimillisinä ihmisinä, jotka vielä hetkeä aiemmin elivät tavanomaista nuorten arkea Syyriassa. Sattuma muutti satojentuhansien heidän kaltaistensa syyrialaisten suuntaa tavalla, jota on vaikea hyväksyä.

Huuto ulkomaailmaan

Dokumentissa odotetaan, että kansainvälinen yhteisö tulee väliin välittämään rauhaa. Uutisista seurataan, miten voimaton elin YK on Syyrian sodan edessä.

Välillä videomateriaalia Dumasta ladataan verkkoon sen toivossa, että viesti Syyriasta tavoittaisi ulkomaailman. Neljän vuoden aikana viesti Syyrian hädästä kyllä välittyy ulkomaailmaan, mutta se ei johda riittävään poliittiseen tahtoon sodan lopettamiseksi.

Neljän vuoden aikana viesti Syyrian hädästä kyllä välittyy ulkomaailmaan, mutta se ei johda riittävään poliittiseen tahtoon sodan lopettamiseksi.

”Se nauhoittaa edelleen”, yksi dokumentissa esiintyvistä miehistä toteaa elokuvan lopussa. Kuvaajan kamera on tippunut maahan sala-ampujan luodin osuessa häneen kesken kuvaamisen.

Kamera saadaan pelastettua sala-ampujan kohteena olevalta kujalta kepin avulla. Videomateriaali jää talteen.

Kohtauksessa on jotain lohdullista. Ase ei onnistunut nujertamaan kameraa.

Kameran tallenne ei kuitenkaan onnistu säästämään ihmishenkiä. Mitkään todisteet Syyrian sodan raakuuksista eivät riitä kokoamaan riittävää sodanvastaista koalitiota. Siinä taas on jotain hyvin lohdutonta.

DocPoint-dokumenttielokuvafestivaali järjestetään Helsingissä 28.1.–3.2.2019.

PhD Johanna Vuorelma työskentelee tutkijatohtorina Tampereen yliopiston Tutkijakollegiumissa. Vuorelma toimi Politiikasta-lehden päätoimittajana 2014–2018.

Julkaisu DocPoint: Syyrian sodan lohduton arkipäiväisyys ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Kun vuonna 2012 aloimme julkaista Politiikasta-lehteä, poliittinen maisema kansallisesti ja kansainvälisesti näytti erilaiselta kuin tänään.

Suomessa totuteltiin ison jytkyn jälkeiseen aikaan. Maailmanlaajuinen talouskriisi oli lähtenyt leviämään muutamaa vuotta aiemmin, ja eurokriisi moukaroi Euroopan politiikkaa ja taloutta. Krimin valtaus oli vasta parin vuoden päässä, Donald Trumpin valinta presidentiksi tai brexit vielä kauempana tulevaisuudessa.

Toimin ensimmäiset kaksi vuotta Politiikasta-lehden toimitussihteerinä ja vuodesta 2014 eteenpäin päätoimittajana. Näiden vuosien aikana olen lukenut satoja hienoja käsikirjoituksia, mitä kautta kotimaisen politiikan tutkimuksen ja lähitieteenalojen kenttä on tullut tutuksi.

Yli kuuden vuoden aikana lehtemme arkisto on paisunut lähes 1 000 artikkelin aarreaitaksi! Arkiston läpikäyminen tarjoaa ainutlaatuista ajankuvaa yhteiskunnallisista kysymyksistä ja teorian kehittymisestä yleistajuisesti.

Vuodenvaihde on sopiva aika siirtää vastaavan päätoimittajan kapula eteenpäin. Tutkijatohtori Mikko Poutanen Tampereen yliopistosta siirtyy vastaavan päätoimittajan saappaisiin.

Poutanen väitteli aiemmin tänä vuonna yhteiskuntatieteiden tohtoriksi Tampereen yliopistosta taloudellisen ja poliittisen diskurssin yhteneväisistä rakenteista tapauksessa Nokia. Väitöskirja palkittiin Tampereen kaupungin tiederahaston palkinnolla. Leena Malkki ja Isak Vento jatkavat Politiikasta-lehden päätoimittajakolmikossa.

Politiikasta sai Koneen Säätiöltä neljän vuoden rahoituksen vuosille 2019–2022, mistä haluan lämpimästi kiittää säätiötä. Koneen Säätiön aiempi rahoitus on ollut korvaamaton tuki Politiikasta-lehden kehittämisessä. Olemme pystyneet laajentamaan toimintaamme kirjoitetuista politiikka-analyyseista muun muassa mediasisältöihin, Politiikasta kouluissa -tilaisuuksiin, Politiikasta taidetta -sarjaan, podcasteihin ja monipuolisiin keskustelutilaisuuksiin ympäri Suomea.

Suuri kiitos myös muille viime vuosien rahoittajillemme Tiedetoimittajain liitolle, Tiedekustantajien liitolle, Svenska kulturfondenille, Jenny ja Antti Wihurin rahastolle sekä opetus- ja kulttuuriministeriölle sekä useille yhteistyökumppaneillemme. Ilman näiden rahoittajien tukea kotimaisen politiikan tutkimuksen yleistajuistamisen kenttä olisi hyvin kapea.

Kiitokset lukijoillemme ja kirjoittajillemme, joiden määrä on kasvanut tasaisesti vuodesta toiseen. Politiikasta-lehden toiminta on vakaalla pohjalla – kiitos siitä toimituskunnallemme!

Vuonna 2019 Politiikasta jatkaa kriittisten yhteiskunta-analyysien julkaisemista, yhteiskunnallisten vastakuvien tarjoamista sekä tutkijoiden äänen esiintuomista. Tulevien vuosien aikana Politiikasta pyrkii edelleen tekemään politiikan tutkimuksesta kiinnostavaa, hyödyllistä ja ymmärrettävää. Kohti laadukasta julkista keskustelua!

PhD Johanna Vuorelma työskentelee tutkijatohtorina Tampereen yliopiston Tutkijakollegiumissa. Vuorelma toimi Politiikasta-lehden päätoimittajana 2014–2018.

Julkaisu Uusi vuosi, uudet saappaat! ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

2010-luvun julkinen keskustelu Suomen asemasta kansainvälisessä järjestelmässä on ollut hämmästyttävän epätasaista – noususta siirrytään hetkessä tuhon uhkakuviin. Eurokriisiin liittyvä keskustelu havainnollistaa tätä osuvasti.

Vuonna 2011 eurokriisissä piirrettiin omakuvaa Suomesta säntillisenä ja asiansa mallikkaasti hoitavana maana, joka on perustavanlaatuisella tavalla erilainen kuin Etelä-Euroopan ”hulttiovaltiot” ja ”laiskimusvaltiot” kuten Kreikka.

Vain muutamaa vuotta myöhemmin usealla suunnalla esitettiin, että Suomella saattaa olla kauhistuttava Kreikan tie edessään. Kun vielä eurokriisin aikaan Suomi esitettiin mallioppilaana, nyt maan tilanteesta oltiin ”äärimmäisen huolissaan”.

Vuonna 2015 pääministeri luetteli ”pitkään ja hartaasti yksityiskohtia myöten, mikä nykytilanteessa ja menneisyydessä on ollut vialla. Syitä ovat muun muassa velaksi eläminen, työn ja tuotannon kilpailukyvyn menetys, tahdon, uskalluksen ja vastuun puute, normit ja byrokratia ja niin edelleen”.

Maa akuuttiin peruskorjaukseen

Huoli maan tilanteesta jatkuu. Pitkäaikaiset poliitikot ja nykyään Sitran vanhempina neuvonantajina toimivat Jouni Backman (sd.) ja Liisa Hyssälä (kesk.) peräänkuuluttavat peräti ”peruskorjausta” Suomen poliittiseen järjestelmään.

Heidän mukaansa tilanne on todella akuutti. Hyssälä kertoo, että käsillä on ”viimeinen, niin sanottuna yhdestoista hetki, ryhtyä tähän peruskorjaukseen”. Backman kertoo yhden heidän työpaperiaan varten haastattelemansa toimijan kiteyttäneen tilanteen osuvasti sanoessaan, että ”se on ollut oikein hyvä malli, mikä meillä on ollut, mutta pahus vieköön, kun tämä ympärillä oleva maailma ei ole enää sama kuin se maailma, johon se malli on tehty”.

Backmanin mukaan historia ei ole tae tulevasta. Hyssälä puolestaan linjaa: ”Jos me halutaan sellainen kansainvälinen, vahva Suomi, joka menestyy myös globaaleilla areenoilla, niin kyllä tässä sellainen tason kohotus ja systeemin muutos pitää kaikkialla tapahtua. Niin eduskunnassa, valtioneuvostossa, puolueissa, ministeriöissä, järjestöissä, yliopistoissa.”

Raportin lopussa painotetaan, että nykyisessä ”ankeassa, jopa ankarassa” tilanteessa ”kansalaiset seuraavat nykyajan demokratian toteutumista turtuneina, hämmentyneinä, tyrmistyneinä tai välinpitämättöminä” samalla, kun ”demokratian viralliset toimijat ovat enemmän tai vähemmän kanveesissa”.

Jeremiadiperinne poliittisessa retoriikassa

Hyssälän ja Backmanin retoriikka muistuttaa Sacvan Bercovitchin klassikkoteoksesta The American Jeremiad, jossa tarkastellaan puritaanisen retoriikkaperinteen ja kansallisen identiteetin välistä suhdetta Yhdysvalloissa. Teoksessa kuvataan, miten jeremiadin avulla rakennetaan kuvaa kansakunnan menneisyydestä, nykyisyydestä ja tulevaisuudesta.

Jeremiadi koostuu kolmesta osasta. Se on eräänlainen retorinen triptyykki. Aluksi siinä määritellään yhteisölliset normit. Sitten jeremiadissa kuvaillaan synkästi ja vuolaasti, miten yhteisö on epäonnistunut normien noudattamisessa ja aiheuttanut tuhoisan nykyisyyden. Lopussa tarina tarjoaa lähes profetiallisen ratkaisun epätoivoiseen tilanteeseen ja maalaa mahdollisuuksien horisontin, jossa yhteisö saadaan nostettua takaisin ideaalien tasolle.

Jeremiadi on eräänlainen retorinen triptyykki.

Jeremiadiperinteellä on vahvat eurooppalaiset juuret, jotka juontuvat Raamatusta. Sen siirtyminen uskonnosta maalliseen puheeseen noudattaa samaa kehitystä kuin muukin alun perin uskonnollinen retoriikka, joka on Carl Schmittin mukaan omaksuttu maallisen yhteiskunnan käsitteistöön.

Bercovitch kuvaa erityisesti sitä, miten yhdysvaltalainen jeremiadiperinne kiinnittyy uskonnosta kumpuavaan ajatukseen maan erityislaatuisuudesta. Suomen jeremiadiin on niin ikään leivottu sisään tarina ainutlaatuisesta maasta, joka onnistui toteuttamaan J. L. Runebergin 1800-luvulla esittämän ennustuksen kukoistukseen puhkeavasta armaasta synnyinmaasta, ”maasta kalliista isien”. Köyhästä ja nälkää näkevästä maasta tuli lyhyessä ajassa ennen näkemättömän vauras ja hyvinvoiva.

Hyssälä kertoo haastattelussa, miten hänen silmänsä avautuivat Kelan pääjohtajana ”aivan toisella tavalla”. Nyt hän näki selvästi, ettei järjestelmä enää toimi. Ylen Politiikkaradion toimittaja Tapio Pajunen kuvailee Hyssälän ja Backmanin esittämää tulkintaa Suomen tilanteesta paratiisin käärmeen kielikuvalla:

”Lintukotoon on luikerrellut käärme, joka syö poliittisen järjestelmän uskottavuutta. Järjestelmä ei toimi kuten ennen, rakenteet eivät vastaa yhteiskunnan muutokseen. Suomen menestystarina hiipuu, ellei kansanvaltaa uudisteta.” Hyssälän ja Backmanin raportti alkaakin lähes runebergiläisellä kielellä: ”On uudestaan luotava maa.”

Backmanin mukaan nykyisen synkän tilanteen syy on ”viheliäisissä” ongelmissa, jotka ovat ”liian kompleksisia”. Aikanaan kansanterveyslakia ja peruskoulu-uudistusta tehtäessä ei tarvinnut ottaa huomioon ”miljoona erilaista toivetta ja tarvetta”.

Demokratian vahvistumisen myötä kasvanut moniäänisyys vaikuttaa olevan yksi viheliäisyyden syistä.

Demokratian vahvistumisen myötä kasvanut moniäänisyys vaikuttaa olevan yksi viheliäisyyden syistä. Samaan aikaan yhteistyö hallinnon sisällä takkuilee. ”Ahdistaa. Ahdistaa hemmetisti”, raportissa todetaan.

Hyssälän mukaan sosiaali- ja terveydenhuollon rakenteiden ja palveluiden uudistuksen kohdalla ei ”voi sanoa, että oikein tai väärin, hyvä tai huono, vaan maailma on niin monimutkainen”. Hän lisää, että kun tähän lisätään vielä digitaalisuus, tietotekniikka, tekoäly ja robotit sekä teknologinen vallankumous palvelupuolella niin ”viheliäisyys” moninkertaistuu.

Viheliäinen perustuslakipapisto

Yllättäen haastattelun puhe kääntyy ”perustuslakipapistoon”, joiden tulkintojen takia uudistukset ”törmäävät” perustuslakiin, vaikka ”monet hallitukset väristä riippumatta ovat parhaansa yrittäneet ja kansanedustajat ovat vilpittömästi tehneet parhaansa”. Hyssälä vielä toteaa, että ”näin vanhoina poliitikkoina voi sanoa, että siinäpähän tulkitsette, pitäkää tunkkinne!”

Siinä missä kritiikki politiikan kentällä suuntautuu rakenteisiin, joiden puitteissa vilpittömät kansanedustajat joutuvat kamppailemaan, perustuslain tulkinnan kohdalla kritiikin kohteena ovat nimenomaan toimijat, jotka tulkitsevat perustuslakia kohtuuttomalla tavalla. Backman vertaa tilannetta Yhdysvaltoihin, missä korkein oikeus tulkitsee perustuslain toista lisäystä aseenkanto-oikeudesta yhteiskuntaa uhkaavalla tavalla.

Siinä missä kritiikki politiikan kentällä suuntautuu rakenteisiin, joiden puitteissa vilpittömät kansanedustajat joutuvat kamppailemaan, perustuslain tulkinnan kohdalla kritiikin kohteena ovat nimenomaan toimijat, jotka tulkitsevat perustuslakia kohtuuttomalla tavalla.

Perustuslakikritiikki seuraa samaa linjaa kuin Björn Wahlroosin teesi ”hiljaisesta vallankumouksesta”, joka on syntynyt perustuslakiuudistuksen myötä ja tuottanut politiikkaan ”valtatyhjiön”. Myös Backman viittaa ”valtatyhjiöön”, kun politiikan agenda ei tule enää puolueilta.

Tyhjiö täytyy nopeasti muiden toimijoiden agendalla, mikä on hänen mukaansa edustuksellisen demokratian näkökulmasta huolestuttavaa. Tarvitaan vahvempia puolueita, tai voidaan liukua jopa ”algoritmidemokratiaan”, jossa on vaikea arvioida ”mikä on ns. aito kansalaismielipide, mikä algoritmien myötä syntyvä tai synnytetty mielikuva”.

Mielipiteet ja mielikuvat muokkautuvat aina monien eri vaikutusten seurauksena, joten ”aidon” ja ”epäaidon” mielipiteen välille on mahdotonta vetää rajaa. Aitouden ihanne liittyy populistiseen politiikkaihanteeseen, jossa kansa nähdään autenttisuuden ilmentäjänä.

Wahlroosin ja useiden kokoomuslaisten toimijoiden lisäksi perustuslakipapistosta on puhunut muun muassa Finanssialan Keskusliiton toimitusjohtaja Piia-Noora Kauppi, jonka mukaan perustuslaki ”estää järkevät rakennepoliittiset toimet ja suojaa enemmän yhteiskunnan hallinnollisia rakenteita kuin ihmisiä, jotka yhteiskunnan muodostavat. Meillä olisi esimerkiksi huomattavasti paremmat edellytykset taata suomalaisten sosiaali- ja terveyspalvelut ilman fundamentalistista perustuslakipapistoa”.

Kauppi jatkaa: ”Tilanteessa, jossa pieni näpertely ei enää auta, isot, radikaalimmat uudistukset törmäävät liian usein vanhan maailman instituutioihin.” Kuulostaa hyvin samanlaiselta puheelta kuin Hyssälän toteamus, että eduskunnassa on ”näpertelyn tasolla koko juttu, kun pitäisi olla tämmöiset suuret linjat, suuret sfäärit ja isot isänmaan päätöksenteot, kansainvälisyys ja olla tuolla maailmalla eri areenoilla läsnä meidän kansanedustajat”.

Tässä näkyy hyvin Hyssälän teesi siitä, että politiikan ideologinen kartta on hämärtynyt. Samat kielikuvat ja tulkinnat jaetaan eri puolueiden ja eri instituutioita edustavien toimijoiden välillä.

Sitran työpaperissa painotetaan, että puolueiden kesken täytyy sopia konsensus poliittisesta tilannekuvasta ennen vaaleja. ”Vaaleissa kukin puolue esittää omat keinonsa yhdessä todetun tilannekuvan ja kansallisesti keskeisimpien kysymysten ratkaisemisen osalta. Kansalaiset valitsevat näiden vaihtoehtojen väliltä.”

Yhteiskunnallisen tilanteen tulkinta on politiikan ydintä, joten suositus sen yhteisestä määrittelystä kuulostaa vieraalta politiikan olemukselle. Vaatimus yhdessä sovitusta tilannekuvasta on politiikan epäpolitisointia.

Viime eduskuntavaalien alla ”yhteinen tilannekuva” tarjottiin valtiovarainministeriöstä, jonka virkamiesraportissa Suomen kestävyysvajeeksi arvioitiin 10 miljardia euroa. Media tenttasi puolueiden puheenjohtajia näiden lukujen pohjalta sillä oletuksella, että kyseessä on yhteinen tilannekuva Suomen nykyisyydestä.

Oletetun yhteisen tilannekuvan haastaminen tulkitaan helposti riidan haastamiseksi ja pelisääntöjen rikkomiseksi, vaikka juuri vaihtoehtoisten skenaarioiden esittäminen pitäisi olla poliittisen debatin keskiössä.

Ehdokkaiden tehtäväksi jäi konkreettisten ratkaisujen esittäminen ennalta määrättyyn arvioon, ei tilannekuvan määrittely, vaikka kestävyysvajeen suuruus vaihtelee arviosta toiseen. Oletetun yhteisen tilannekuvan haastaminen tulkitaan helposti riidan haastamiseksi ja pelisääntöjen rikkomiseksi, vaikka juuri vaihtoehtoisten skenaarioiden esittäminen pitäisi olla poliittisen debatin keskiössä.

Jos vaalikampanjat raportin ehdotuksen mukaan korostaisivat ”yhteisen kansallisen agendan käytännön tavoitteita ja toimeenpanokeinojen eroja”, poliittinen valta siirtyisi sinne, missä tuo ”kansallisen agenda” määritellään. Tämän valossa on ristiriitaista, että raportissa toivotaan ”demokratia takaisin demokratiaan, politiikka takaisin politiikkaan sekä eetos takaisin eetokseen”.

Vallankumouksen tuoksu

Wahlroos ei ole ainoa, joka näkee Suomen toivottomassa tilanteessa vallankumouksen merkkejä. Myös SDP:n entisen kansanedustajan Mikael Jungnerin mukaan ”ilmassa tuoksuu vallankumous”.

Jungnerin horisontissa vallankumouksellinen voima ei ole ay-liike vaan useiden turhautuminen sellaiseen demokratiaan, jossa ”muutama promille ihmisiä pyörittää puolueita, joissa kourallinen ihmisiä päättää salassa mitä kulloinkin tehdään”.

Jungnerin tulevaisuusvisio on sekin varsin profetiallinen: ”Parasta tässä kaikessa on se, että kun tämä kaikki viimein ratkeaa ja pato murtuu, se murtuu kerralla ja pysyvästi.”

Pato murtuu ja lopullinen ratkaisu koittaa – kuulostaa suorastaan hurmiolliselta tulevaisuusvisiolta. Retoriikan teoreetikko Kenneth Burke puhuu ”moralistisista profetioista”, joiden avulla voidaan rakentaa vaikuttavaa ja moraalikuvastoltaan vahvaa kuvaa nykyhetkestä.

Politiikan tutkija Murray Edelman kirjoittaa siitä, miten poliittinen kieli “muodostuu pitkälti lupauksista tulevaisuuden hyödyistä, joita virtaa mistä tahansa asiasta, politiikkakysymyksestä tai toimijasta, joita kirjoittaja tai puhuja kannattaa”.

Suomalaisessa jeremiadissa kolmannen osan keskiössä on uudistusmielisyys

Suomalaisessa jeremiadissa kolmannen osan eli ideaalitilaan palaamisen ja ”yhteisen kansallisen tahtotilan, Suomen tarinan” löytymisen keskiössä on uudistusmielisyys. Pitää uudistaa, koska vain uudistamalla voidaan saavuttaa tulevaisuuden menestys.

Poliittisessa retoriikassa ”maaliin pääsemisestä” ja vakuuttavasta ”kopin ottamisesta” on tullut ideaali, jonka kautta politiikkaa arvioidaan. Tärkeintä on liike, koska muuten jäädään muista jälkeen. Politiikka on lähes urheilusuoritukseen verrattavaa toimintaa, jossa on oltava ketteryyttä ja joustavuutta. Kentällä ei saa pysähtyä, on pysyttävässä jatkuvassa liikkeessä.

Hyssälä kertoo, että ”koppi on jo otettu meidän raportista, ja olemme optimistisia, että nyt lumipallo lähtee vyörymään”. Epäselväksi jää, kuka on ottanut kopin ja mikä vyöryy lumipallon lailla.

Uudistamisen sisältö jää helposti liikkeen jalkoihin. Tämä on näkynyt erityisen hyvin sote-uudistuksesta puhuttaessa. Maaliin täytyy päästä, lähtöruutuun ei voi palata.

Raportin tarjoamat ratkaisut viheliäiseen nykytilanteeseen kuulostavat lopulta varsin vaatimattomilta sen valossa, että käsillä on kansakunnan ”viimeinen hetki” uudistua, maan kohtalon hetket. Ratkaisuksi ehdotetaan muun muassa puolueiden roolin ja resurssien vahvistamista, suoran demokratian kehittämistä, ilmiöpohjaiseen hallintoon panostamista, strategisen hallitusohjelman vahvistamista sekä hallinnon henkilöstöpolitiikkaan ja toimintatapoihin liittyvää uudistamista.

Synkän nykytilanteen tunnustaminen

Jeremiadin pyrkimyksenä on vakuuttaa kuulijat tilanteen tuhoisuudesta ja luoda yhteistä henkeä, jonka avulla menneisyyden ideaalit saadaan palautettua loistoonsa. Tarinan vakuuttavuus vaatii kuitenkin, että synkkä nykytilanne tunnistetaan yhteisön sisällä.

Suomen 2010-luvun jeremiadin uskottavuus on heikoimmillaan pyrkiessään maalaamaan epätoivoisen nykyhetken. Pajunen tiedusteleekin Hyssälältä ja Backmanilta:

”Suomi on kiistattomasti yksi maailman tasa-arvoisimmista maista. Vakaa, vauras ja kiistattomasti myös hyvin toimiva yhteiskunta. Niin mikä tässä on vikana siis? Te saatte kuulostamaan tämän tilanteen todella dramaattiselta.”

Pari päivää haastattelun jälkeen YK:n raportti nimesi Suomen maailman onnellisimmaksi maaksi. Viime vuonna julkaistussa Eurobarometrissa, jossa mitattiin EU-maiden kansalaisten luottamusta instituutioihin, Suomi sijoittui kärkeen. Tämän ja viime vuoden mittausten mukaan Suomi on vakain, vapain ja turvallisin maa maailmassa.

Jeremiadin esittämät synkät uhkakuvat ovat tehokkaita oikeuttamaan politiikkavaihtoehtoja ja edistämään kiisteltyjä uudistuksia.

Politiikkaradion haastattelussa Backman yllättäen kertoo, että hän on kirjoittanut politiikan peruskorjauksen tarpeesta jo vuonna 1989, lähes 30 vuotta sitten. ”Suomen menestystarina” onkin ollut tuhon tiellä jo vuosikymmeniä. Epäselväksi jää, milloin kohtalokas käänne huonompaan on tapahtunut ja missä vaiheessa maailma ympärillä muuttui tavalla, joka johti nykyiseen ”yhdenteentoista hetkeen”.

Jeremiadin esittämät synkät uhkakuvat ovat tehokkaita oikeuttamaan politiikkavaihtoehtoja ja edistämään kiisteltyjä uudistuksia. Ne menettävät kuitenkin nopeasti tehonsa, jos niitä käytetään liian laajasti ja huonosti perustellen. Jo ikiaikainen tarina varoittaa huutamasta sutta turhaan, koska seuraavalla kerralla uhkaa ei välttämättä enää uskota.

Johanna Vuorelma, PhD, työskentelee tutkijatohtorina Helsingin yliopiston Eurooppa-tutkimuksen verkostossa. Vuorelma on toiminut Politiikasta-lehden päätoimittajana vuodesta 2014 saakka.

Julkaisu Suomalainen jeremiadi ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Turkulaisen Tehdas Teatterin nukketeatteriesitys kertoo epätoivoisista rauhanneuvotteluista jossain kaukana mutta kuitenkin meitä lähellä – niin poliittisesti kuin eettisesti.

Brittiläinen kirjailija Rebecca West kertoi viime vuosisadan alkupuolella tarinan Jugoslavian kuningas Aleksanteri ensimmäisen murhasta Ranskassa vuonna 1934. West oli tuohon aikaan toipumassa leikkauksesta ja huusi hoitajalle:

”Kamalin asia on tapahtunut. Jugoslavian kuningas on salamurhattu!”
”Voi ei, tunsitko hänet?”
”En.”
”Miksi sitten asia on sinusta kamala?”

West kertoo muistaneensa tuolla hetkellä, että sana ”idiootti” tulee kreikan kielestä ja tarkoittaa yksityistä ihmistä, joka ei kykene ajattelemaan yhteiskunnallisesti.

Westin tarina juolahtaa usein mieleen, kun maailmanpolitiikassa tapahtuu. Tuolloin helposti ajatellaan, että asia ei koske meitä, jos se tapahtuu jossain kaukana.

Muistan tarinan seuratessani Tehdas Teatterin hienoa nukketeatteriesitystä Rauhanneuvottelija, joka kertoo epätoivoisista rauhanneuvotteluista jossain kaukana mutta kuitenkin meitä lähellä – niin poliittisesti kuin eettisesti.

West oli järkyttynyt kuninkaan salamurhasta, koska poliittiset tapahtumat johtavat aina laajempiin seurauksiin ja ovat kietoutuneet yhteen eri toimijoiden ja tapahtumien kanssa. Kysymys ei ole ikinä yksittäisestä ja paikallisesta sattumuksesta.

Poliittiset tapahtumat johtavat aina laajempiin seurauksiin ja ovat kietoutuneet yhteen eri toimijoiden ja tapahtumien kanssa.

Tämän ajatuksen esitys onnistuu välittämään osuvasti. Teatterilavan rauhanneuvottelupöytä on samaan aikaan erityinen ja yleinen. Esityksessä pitkäjänteinen rauhanneuvottelija pyrkii tuomaan konfliktin osapuolet yhteen huolimatta sotaisien vuosien mittaan kertyneestä katkeruudesta, vihasta, epätoivosta ja surusta.

Rauhanneuvottelujen umpikuja on toistunut aina uudelleen ja uudelleen eri aikakausina ja eri puolilla maailmaa. Esityksessä tätä havainnollisestaan marssittamalla esiin Alfred Nobel, Nelson Mandela, Helena Ranta, Malala Yousafzai ja Saddam Hussein, joiden nukkehahmot muistuttavat esityksen ihmishahmoja – rauhanneuvotteluiden osapuolia – siitä, että konflikteissa on aina jotain kaikille jaettua.

Tämän hetken sodat ovat myös meidän sotiamme. Niiden ympärillä käytävät rauhanneuvottelut ovat meidän neuvottelujamme. Olisi idioottimaista nähdä ne erillisinä tapahtumina, joihin meillä ei ole osaa eikä arpaa.

Esityksessä on mukana myös Suomi, joka puhuu rauhasta mutta on viime vuosina moninkertaistanut aseviennin epävakaaseen Lähi-itään. Suomi on aseistanut Saudi-Arabiaa ja Yhdistyneitä Arabiemiirikuntia, jotka ovat pommittaneet siviilikohteita Jemenissä.

Esityksessä on useita vaikuttavia kohtauksia. Alussa rauhanneuvotteluiden riitaisat ja vihaa täynnä olevan osapuolet eivät suostu edes katsomaan toisiaan. He kantavat hiekalla täytettyjä salkkuja – muistijälki tuhotuista kaupungeista, menetetyistä elämistä, sodan silmittömyydestä. Hiekka toimii hienona symbolisena kuvastona läpi esityksen.

Seuraavana hetkenä sotivat osapuolet innostuvat paikallisen ravintolan herkullisista lounastarjoiluista ja jakavat yhteisen intohimon kulinaristisiin nautintoihin. Juuri näin ristiriitaista sodan arki voi olla.

Esityksessä on hyödynnetty taidokkaasti dokumentaarisia lähteitä ja keskusteluja rauhanvälityksen asiantuntijoiden kanssa. Kuvaus on samaan aikaan informatiivista ja maagista. Esityksestä välittyy hyvin, etteivät rauhanneuvottelut ole sellainen riemuvoitto kuin mitä ne usein populaarikuvastossa esitetään.

Esityksestä välittyy hyvin, etteivät rauhanneuvottelut ole sellainen riemuvoitto kuin mitä ne usein populaarikuvastossa esitetään.

Todellisuudessa tulos on usein karvas pettymys kaikille. Nimen kirjoittaminen paperiin voi olla pikemminkin häviöltä tuntuva myönnytys kuin suuri onnistuminen. ”Koska mitään ei ole tehtävissä, me allekirjoitamme tämän paperin.”

Rauhanneuvottelijat esitetään usein kylmäpäisinä sankareina, mutta myös tätä kuvastoa esitys rikkoo. Neuvottelija pyrkii herättelemään toivoa ja tuomaan konfliktin osapuolia yhteen, mutta samalla kimmastuu, väsyy ja katkeroituu.

Esityksen vaikuttavin hetki on, kun rauhankyyhky tarjoillaan diplomaatti-illallisten pääruokana. Rauhansopimuksen muste ei ole aina edes kuivunut, kun jo seuraava konflikti siintää horisontissa. Samalla kun hirttoköysi kiertyy Husseinin kaulan ympärille, uudet sortajat marssivat jo kovaa vauhtia maailmanpolitiikan näyttämölle.

Westin muistutus siitä, että maailmanpolitiikassa tapahtumat etenevät ketjureaktion lailla, on tärkeä pitää mielessä silloin, kun juhlimme konfliktien päättymistä. Viha ja katkeruus voivat jäädä kytemään sodan raunioihin ja levitä sieltä hetkessä. Siksi yksittäisiin tapahtumiin ja vääryyksiin pitää suhtautua vakavuudella.

Rauhanneuvottelija ei ole romanttinen esitys siitä, miten hyvä voittaa pahan. Se on pikemminkin ironinen esitys, jossa konfliktin eri osapuolten näkökulmat tarjoavat inhimillisen kuvan sodan mielettömyydestä. Kun yhtäällä soditaan, koko ihmiskunnan pitäisi olla hereillä.

Rauhanneuvottelija – Miten konflikteja ratkaistaan. Tehdas Teatteri, Turku.
Ohjaus: Johanna Latvala
Käsikirjoitus: Johanna Latvala, Veera Lehtola, Outi Sippola
Rooleissa: Sirpa Järvenpää, Maria Laitila, Outi Sippola, Alma Rajala

Johanna Vuorelma, PhD, työskentelee tutkijatohtorina Helsingin yliopiston Eurooppa-tutkimuksen verkostossa. Vuorelma on toiminut Politiikasta-lehden päätoimittajana vuodesta 2014 saakka.

Julkaisu Rauha on neuvoteltu pettymys ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.