Euroopan unionissa eli EU:ssa on 27 jäsenmaata. EU:lla on oma parlamentti ja komissio. Ne ovat kuin eduskunta ja hallitus Suomessa. Parlamentti ja komissio tekevät päätöksiä, joita noudatetaan jokaisessa jäsenmaassa. Suomi on ollut EU-maa eli EU:n jäsen vuodesta 1995.

Jokaisessa EU-maassa on omia, kansallisia puolueita. Ne tekevät yhteistyötä muiden EU-maiden puolueiden kanssa. Lisäksi Euroopassa on monta europuoluetta. Europuolue toimii useassa EU-maassa. Kansalliset puolueet voivat olla europuoleen jäseniä.

Europuolue haluaa vaikuttaa sen jäsenpuolueiden mielipiteisiin. Se haluaa vaikuttaa myös siihen, millaisia päätöksiä EU tekee.

Europuolueita on ollut jo kauan. Vuonna 1993 tehtiin kansainvälinen Maastrichtin sopimus.

Sen mukaan europuolueet lisäävät yhteistyötä EU:ssa, antavat EU-maiden kansalaisille tietoa ja edistävät sitä, että kansalaiset voivat kertoa mielipiteensä politiikasta.

Miten europuolue toimii?

Europuolueet ovat samanlaisia kuin puolueet, jotka toimivat vain yhdessä maassa. Europuolueella on puheenjohtaja, puoluehallitus ja puoluevaltuusto. Sillä on myös puoluekokous, joka edustaa puolueen jäseniä ja tekee päätöksiä.

Europuolueilla on toimistot Belgian Brysselissä ja omat poliittiset ryhmät Euroopan parlamentissa eli EU:n parlamentissa. Europuolueella voi olla myös erilaisia työryhmiä ja alajärjestöjä, kuten nuorten ja naisten järjestöt.

Miten europuolue käyttää valtaa?

Useimmilla europuolueilla on selkeä tavoite: EU:n täytyy olla yhtenäinen. Yhtenäisyyttä on esimerkiksi se, että tietyt lait ja säännöt ovat samat kaikissa EU-maissa.

Europuolue voi vaikuttaa EU:hun ja EU-maiden asioihin monella tavalla. Esimerkiksi:

• Europuolue voi järjestää kokouksia, joihin se kutsuu EU:n päättäjiä ja asiantuntijoita.
  Näin se pyrkii vaikuttamaan päättäjien mielipiteisiin.
  
  Europuolueiden valta näkyy myös EU:n omissa kokouksissa, kuten huippukokouksessa. Se on EU-maiden johtajien kokous. Johtajat edustavat kokouksessa kotimaataan, omaa puoluettaan ja sitä europuoluetta, johon heidän oma puolueensa kuuluu. Huippukokouksista on tullut tärkeitä viime vuosina, kun maailmassa on ollut paljon kriisejä.

• Europuolue voi vaikuttaa lakeihin EU:n alueella.
  
  Euroopan parlamentti ja EU:n neuvosto voivat määrätä uusia lakeja EU-maihin. Parlamentin jäsenet ovat EU:n kansanedustajia. He tekevät päätöksiä yhdessä EU:n neuvoston kanssa. Moni parlamentin jäsen kuuluu kansalliseen puolueeseen, joka on europuolueen jäsen. Näin europuolueet vaikuttavat mielipiteisiin ja päätöksiin Euroopan parlamentissa.
  
  Erityisesti europuolueilla Euroopan kansanpuolue ja Euroopan sosiaalidemokraattinen puolue on paljon jäseniä parlamentissa. Siksi voidaan sanoa, että näillä puolueilla on EU:ssa enemmän valtaa kuin yhdelläkään EU-maalla yksin.

• Europuolue voi vaikuttaa siihen, ketkä päättävät asioista EU:ssa.
  
  EU:ssa jokainen jäsenmaa valitsee oman komissaarin Euroopan komissioon. Komissio on vastuussa esimerkiksi laki- ja raha-asioista EU:ssa. Komissaarit ovat yleensä mukana jonkin europuolueen toiminnassa. Näin europuolueet saavat komissaarien kautta valtaa Euroopan komissiossa.
  
  Jäsenmaa ehdottaa EU:lle komissaariehdokkaita. EU:n parlamentti valitsee komissaarit vaalien avulla. Näissä vaaleissa europuolueella voi olla kärkiehdokas eli ehdokas, jota se kannattaa näkyvästi.

• Europuolue voi vaikuttaa asioihin myös EU:n ulkopuolella.
  
  Europuolueilla on yhteistyökumppaneita, jotka eivät ole EU-maasta. Esimerkiksi Ukrainan presidentti Volodymyr Zelenskyin Sluga Narodu -puolue on europuolue Euroopan liberaalidemokraattisen puolueen jäsen.
  
  Europuolueet haluavat vaikuttaa siihen, että EU voi laajentua. Lisäksi niille on tärkeää, että demokratia eli kansanvalta vahvistuu myös niissä Euroopan maissa, jotka eivät ole EU:n jäseniä.

Miten Euroopan parlamentti tukee europuolueita?

Europuolue voi vaikuttaa EU-asioihin monella tavalla. Myös Euroopan parlamentti voi vaikuttaa europuolueeseen.

Parlamentti antaa europuolueille puoluetukea eli rahaa. Eurooppaan on perustettu uusia europuolueita sen jälkeen, kun tukea alettiin antaa.

Parlamentti antaa tukea myös poliittisille säätiöille. Säätiöt hankkivat tietoa ja järjestävät erilaisia tilaisuuksia europuolueille.

Millaisia europuolueet ovat?

Europuolue toimii Euroopan unionin alueella. Yksittäinen henkilö ei yleensä voi kuulua europuolueeseen. Europuolueen jäseniä ovat eri maiden kansalliset puolueet. Myös monet suomalaiset puolueet kuuluvat europuolueeseen.

Europuolueita ovat:

• Euroopan kansanpuolue
  Tämä on vanhin europuolue. Kristillisdemokraattiset ja konservatiiviset puolueet perustivat sen vuonna 1976. Suomesta tämän europuolueen jäseniä ovat Kokoomus ja Kristillisdemokraatit.

• Euroopan sosialidemokraattinen puolue
  Suomen sosialidemokraattinen puolue on tämän europuolueen jäsen.

• Euroopan liberaalidemokraattinen puolue
  Suomesta Keskusta ja Ruotsalainen kansanpuolue ovat tämän europuolueen jäseniä.

• Euroopan vihreä puolue
  Suomesta Vihreät on tämän europuolueen jäsen.

• Euroopan demokraattinen puolue
  Tämä europuolue kuuluu Euroopan parlamentin liberaaliin ryhmään. Puolueella on liberaalit eli vapaat arvot.

• Euroopan vapaa allianssi
  Tämä europuolue tekee Euroopan parlamentissa yhteistyötä vihreiden kanssa. Suomesta Ålands Framtid on puolueen jäsen.

• Euroopan patriootit
  Tämä europuolue on kansallismielinen. Se korostaa oman kansan, kielen ja kulttuurin tärkeyttä.

• Suvereenien kansakuntien Eurooppa
  Myös tämä europuolue korostaa kansan, kielen ja kulttuurin merkitystä.

• Euroopan konservatiivien ja reformistien puolue
  Tällä europuolueella on konservatiiviset arvot. Se korostaa paljon esimerkiksi naisen ja miehen perinteisiä rooleja. Suomalaisista puolueista Perussuomalaiset on tämän europuolueen jäsen.

• Euroopan vasemmistopuolue
  Suomalaisista puolueista Suomen Kommunistinen Puolue on tämän europuolueen jäsen. Tarkkailijajäsen voi osallistua puolueen kokouksiin, mutta ei voi äänestää.

• Euroopan vasemmistoliitto planeetan ja ihmisten puolesta
  Suomesta Vasemmistoliitto on tämän europuolueen jäsen.

• Euroopan kristillinen poliittinen liike
  Tämä puolue korostaa kristillisiä arvoja politiikassa.

Suomi ja europuolueet

Europuolueet vaikuttavat monella tavalla EU-maiden asioihin, myös Suomeen. Lisäksi moni suomalainen poliitikko osallistuu oman europuolueensa kokouksiin.

Silti suomalaiset eivät tiedä paljon europuolueista. Suomen media tai suomalaiset puolueet eivät kerro europuolueista tai EU-komissiovaalien kärkiehdokkaista. Tavallinen ihminen ei usein tiedä, mikä europuolue on ja miten europuolueiden valta näkyy EU:n päätöksisissä.

Johannes Lehtinen on yhteiskuntatieteiden maisteri. Hän tekee väitöskirjaa Tampereen yliopistossa ja on Politiikasta-lehden toimittaja.

Tapio Raunio on valtio-opin professori Tampereen yliopistossa.

Tämä teksti on saanut Selkokeskuksen myöntämän selkotunnuksen.
Teksti on selkomukautettu Johannes Lehtisen ja Tapio Raunion artikkelista, joka on julkaistu huhtikuussa 2024. Lue artikkeli yleiskielellä.

Selkomukautuksen teki Jenni Saarilahti

Artikkelikuva: Alexander / Pixabay

Julkaisu Politiikasta selkokielellä -sarja: Mikä on europuolue? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Puolueiden EU-politiikkaa voidaan arvioida niin ohjelmien kuin käytännön poliittisten valintojen kautta. Edellinen tarjoaa ikkunan puolueiden ideologisiin tavoitteisiin ja linjauksiin, jälkimmäinen puolestaan kertoo enemmän Eurooppa-ulottuvuuden merkityksestä puolueissa.

Hallitus-oppositio-dynamiikka vaikuttaa merkittävästi puolueiden EU-kantoihin. Tyypillisesti hallitusvastuuta kantavat puolueet puolustavat EU-tason kompromisseja, kun taas oppositio puolestaan arvostelee ratkaisuja. Kuitenkin kansallisten puolueiden EU-poliittiset linjat ovat yleensä varsin pysyviä ja heijastelevat niiden ideologisia suuntauksia ja kannattajien näkemyksiä.

Lisäksi puolueet joutuvat ottamaan kantaa isoihin integraatioratkaisuihin. Tällaiset ’kovat valinnat’ – liittyen esimerkiksi perussopimusten muutoksiin, eurokriisiin tai koronaelvytyspakettiin – ovat usein puolueille sisäisesti vaikeita, mutta samalla ne kertovat siitä, mitä puolueet priorisoivat. Puolueet ovat yleensä päätyneet tukemaan integraation tiivistämistä ennen kaikkea siksi, etteivät ne jäisi kotimaisen hallitusyhteistyön ulkopuolelle.

EU-jäsenyyden alusta lähtien aina eurokriisin alkuun asti Suomessa vallitsi verrattain laaja puoluepoliittinen konsensus integraatiosta. Paavo Lipposen sateenkaarihallitusten (1995–2003) muovaama integraatiomyönteinen linja nautti eduskuntapuolueiden tukea. Ainoastaan perussuomalaiset erottuivat EU-kriittisyydellään. Ennen kaikkea Suomi painotti rakentavaa osallistumista unionin päätöksentekoon ja vahvojen ylikansallisten instituutioiden merkitystä.

Kuitenkin tiedettiin, etteivät kansalaiset asennoituneet yhtä myönteisesti integraatioon kuin puolueet ja poliittinen johtomme. Täten integraation politisoituminen eurokriisin myötä ei ollut yllättävää. Tukipaketit ja Suomen vastuut eurokriisin hoidossa hallitsivat vuoden 2011 eduskuntavaaleja, joissa perussuomalaiset saavuttivat ”jytkynsä” osin EU:n kansallisen politisoitumisen ansiosta.

Eurokriisi muodostikin eräänlaisen käännekohdan Suomen Eurooppa-politiikassa, mutta muutoksen laajuutta ei pidä liioitella. Hallituskokoonpanojen vaihdokset ovat toki näkyneet entistä selvemmin. Petteri Orpon ja Juha Sipilän oikeistohallitukset ovat suhtautuneet nihkeämmin integraation tiivistämiseen, kun taas Antti Rinteen / Sanna Marinin hallitus oli avoimempi integraation syventämiselle.

Seuraavaksi tarkastelemme suomalaisten puolueiden EU-linjauksia painottaen niiden muutosta 1990-luvulta lähtien. Kirjoituksen viimeisessä osiossa pohdimme kotimaisen Eurooppa-keskustelun tilaa. Puolueiden EU-tavoitteet ansaitsevat näkyvyyttä lähestyvissä eurovaaleissa, sillä ne tarjoavat aidosti toisistaan poikkeavia vaihtoehtoja unionin kehittämiseksi. 

EU-myönteiset vasemmistopuolueet ja vihreät

Vertailevien tutkimusten mukaan vasemmisto–oikeisto-ulottuvuudella lähemmäs keskustaa sijoittuvat puolueet ovat harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta integraatiomyönteisiä. EU-vastaisuus rajoittuu siten ensisijaisesti ideologisesti radikaaleihin tai populistisiin puolueisiin. Sosiokulttuurisella jakolinjalla arvokonservatiiviset puolueet suhtautuvat integraatioon varauksellisesti, kun taas liberaalit tukevat sitä. Nämä havainnot pätevät hyvin myös Suomeen.

SDP on ollut varsin yhtenäinen EU-politiikassa ja Lipposen perintö näkyy edelleen puolueen linjauksissa. Puolue korostaa mielellään unionin solidaarisuutta ja sosiaalista ulottuvuutta, mutta varsinaiset aloitteet ovat jääneet vähiin. Tosin puolue teki maaliskuussa 2024 avauksen EU:n rahoitusvälineestä, jonka tarkoituksena olisi ennaltaehkäistä kilpailua valtiontuilla EU:n sisällä. Talousintegraation osalta SDP on painottanut maamme keskustaoikeiston tavoin jäsenvaltioiden vastuuta omista budjeteistaan.

EU-vastaisuus rajoittuu siten ensisijaisesti ideologisesti radikaaleihin tai populistisiin puolueisiin. Sosiokulttuurisella jakolinjalla arvokonservatiiviset puolueet suhtautuvat integraatioon varauksellisesti, kun taas liberaalit tukevat sitä.

Vasemmistoliiton ja vihreiden meno hallitukseen vuonna 1995 ja sitoutuminen Lipposen hallituksen EU-ohjelmaan olivat merkittäviä ratkaisuja kummankin puolueen Eurooppa-linjausten kannalta. Käytännössä molemmat puolueet joutuivat vain muutama kuukausi rivejään jakaneen EU-jäsenyyskansanäänestyksen jälkeen määrittelemään itsensä integraatiomyönteisiksi puolueiksi.

Vasemmistoliiton sisäinen vastustus integraatiota kohtaan on vaimentunut. Vielä vuoden 2014 eurovaaliohjelmassa puolue kritisoi voimakkaasti euroalueen talouspolitiikkaa, mutta sittemmin vasemmistoliitto on vihreiden tavoin painottanut enemmän EU-tason ilmastopolitiikan merkitystä ja unionin globaalia roolia. Puolueen vanhemmassa polvessa on tosin edelleen pieni, mutta jyrkän EU-kriittinen siipi.

Vihreät puolestaan ovat menestyneet vahvasti Euroopan parlamentin vaaleissa ja poikenneet muista puolueistamme osin liittovaltiohenkisillä linjanvedoillaan. 1990-luvun sisäinen hajaannus on tehnyt tilaa vahvalle EU-myönteisyydelle. Vihreät näkee EU:n ennen kaikkea välineenä ajaa kunnianhimoista ilmasto- ja ympäristöpolitiikkaa. Samalla puolue suhtautuu hyvin myönteisesti Euroopan parlamentin valtaoikeuksien vahvistamiseen, EU:n budjetin kasvattamiseen ja esimerkiksi unionin verotusoikeuteen.

Hajaantunut keskustaoikeisto

Oikeistossa on nähtävissä enemmän puolueiden sisäistä hajaantumista. Varsinkin  kokoomuksessa mielipide-erot ovat tulleet pintaan. Konkreettisesti tämä tuli esiin puolueen suhtautumisessa EU:n koronaelpymisvälineeseen. Huhtikuussa 2021 kokoomuksen eduskuntaryhmä ilmoitti äänestävänsä tyhjää paketin osalta. Toukokuun ratkaisevassa äänestyksessä puolueen kolmestakymmenestäkahdeksasta kansanedustajasta kymmenen äänesti elvytyspakettia vastaan ja kaksi äänesti tyhjää.

Kokoomuksen sisäinen hajaannus on osa laajempaa eurooppalaisten keskustaoikeistolaisten puolueiden jakautumista EU-politiikassa. Keskustaoikeistolaiset puolueet ovat varsin samanmielisiä talouspolitiikasta, mutta niitä erottavat näkemykset ylikansallisen vallankäytön merkityksestä. Kokoomus, kuten muutkin eurooppalaiset keskustaoikeiston puolueet, on sisäisesti jakautunut liberaaliin ja konservatiiviseen leiriin. Aikaisemmin kokoomus alleviivasi yhteisen valuutan ja sisämarkkinoiden merkitystä, mutta mikä on puolueen EU-politiikan ydin Nato-Suomessa?

Oikeistossa on nähtävissä enemmän puolueiden sisäistä hajaantumista.

Keskusta oli pääministeripuolueena avainasemassa Suomen liittyessä unioniin. Keskusta omaksui kesällä 1994 EU-jäsenyyttä puoltaneen kannan vasta pääministeri Esko Ahon uhottua eroavansa, mikäli puolue asettuisi vastustamaan jäsenyyttä. Kaksi kolmannesta puolueen kannattajista äänesti jäsenyyttä vastaan.

Vaikka keskusta on sittemmin omaksunut EU-myönteisen linjan ja on pitkäaikaisena pääministeripuolueena ollut viemässä Suomea kohti tiiviimpää unionia, ei puolue ole ollut varsinaisesti innostunut kansainvälistymisestä. Maatalouden kohtalo vaikuttaa edelleen taustalla, ja puolueen tuoreissa eurovaaliteeseissä tasapainoillaan EU-jäsenyyden taloudellisten hyötyjen ja syvemmän integraation vastustamisen välillä. Keskustan linjaa kuvaa varsin osuvasti entisen pääministeri Juha Sipilän ”prosessikaavio”, jossa hän keväällä 2017 määritteli Suomen kulkevan unionissa ”keskitietä”.   

Ruotsalainen kansanpuolue on pysynyt johdonmukaisesti tiiviin integraation kannalla.  

EU-kriittiset perussuomalaiset  ja kristillisdemokraatit

EU-kriittisiksi oikeistopuolueiksi voidaan laskea perussuomalaiset ja kristillisdemokraatit. Perussuomalaiset on koko EU-jäsenyyden ajan suhtautunut kielteisesti integraatioon. Samalla on huomattava, ettei puolue ole missään vaiheessa yksiselitteisesti vaatinut Suomen eroa unionista tai euroalueesta. Lisäksi puheenjohtajavaihdos näkyy: Timo Soinin EU-vastaisuus on vaihtunut Jussi Halla-ahon ja Riikka Purran maahanmuuttovastaisuuteen.

Perussuomalaiset on selkeästi vähentänyt julkista EU-kritiikkiään pois lukien koronaelvytyspaketin näkyvä vastustaminen. Vuoden 2019 eurovaaliohjelmassaan perussuomalaiset käsittelivät laajasti eri vaihtoehtoja, joilla yhteisvaluutta eurosta voisi erota.

EU-kriittisiksi oikeistopuolueiksi voidaan laskea perussuomalaiset ja kristillisdemokraatit.

Vielä tammikuussa 2023 Purra esitti, että ero EU:sta on edelleen puolueen pitkän aikavälin strategia. Syksyllä 2023 puolue oli Orpon hallituskoalitiossa ja otti puoluekokouksessaan etäisyyttä EU-eroon.

Puolue ei myöskään ole nostanut EU-teemoja eduskuntavaalikampanjoidensa keskiöön vuoden 2011 vaalien jälkeen. Taustalla on todennäköisesti puolueen tarve tehdä itsestään hallituskelpoinen.

Kristillisdemokraattien edeltäjä SKL vastusti EU-jäsenyyttä, mutta KD on suhtautunut varsin pragmaattisesti integraatioon. KD:n kohdalla on näkynyt hyvin hallitus-oppositio -dynamiikan vaikutus. Puolue esimerkiksi vastusti koronaelvytyspakettia, mutta on hallituksissa ollessaan tukenut integraatiota tiivistäviä ratkaisuja.

Puolueilla on vastuu EU-keskustelusta

Suomalaiset puolueet käsittelevät EU-teemoja eurovaaliohjelmissaan muiden eurooppalaisten puolueiden tavoin. Eurovaalien välillä keskustelu ja medianäkyvyys rajautuvat ensisijaisesti isoihin kriiseihin, kuten euroalueen ongelmiin, pakolaiskriisiin, Brexitiin, koronaelvytyspakettiin ja Venäjän hyökkäyssotaan Ukrainassa. Samalla periaatteellisempi keskustelu suurista linjoista jää taustalle.

Puoluejohtajat tuntuvat turhan usein valitsevan vaikenemisen strategian. On turvallisempaa keskittyä puolueen ydinteemoihin kuin tehdä rohkeita EU-avauksia. Toinen strategia on keskustelun viivästyttäminen: sanotaan, ettei keskustelua kannata käydä, ennen kuin tiedetään esityksen tarkka sisältö. Kun esitys tulee, on se jo ehditty hioa Brysselissä niin pitkälle, että kyse on enää sopeutumisesta eikä aidosta valintatilanteesta.

Suomen EU-politiikasta ja integraation kehityksestä tulisikin keskustella aktiivisemmin eduskunnan täysistunnoissa. Puolueiden ja kansanedustajien tulee argumentoida julkisesti miksi he kannattavat tai vastustavat integraatiota. Vain siten kansalaiset oppivat tuntemaan puolueiden EU-tavoitteet.

Eurooppa-politiikasta kyllä väitellään, joskus kiivaastikin, mutta nämä keskustelut käydään ensisijaisesti suljettujen ovien takana. Kansallista EU-asioiden valmistelua ja erityisesti eduskunnan suuren valiokunnan toimintaa ovat ohjanneet luottamuksellisuus ja konsensushakuisuus. Nämä piirteet liitetään enemmän ulkosuhteisiin kuin sisäpolitiikkaan, jossa puoluepoliittiset ristiriidat ja julkinen keskustelu nähdään hyveinä.

Suomen EU-politiikasta ja integraation kehityksestä tulisikin keskustella aktiivisemmin eduskunnan täysistunnoissa. Puolueiden ja kansanedustajien tulee argumentoida julkisesti miksi he kannattavat tai vastustavat integraatiota. Vain siten kansalaiset oppivat tuntemaan puolueiden EU-tavoitteet. Varsinkin EU:n ilmasto- ja ympäristöpolitiikka tuntuu jakavan puolueita sekä Euroopan parlamentissa että Suomen eduskunnassa. Merkkejä tästä oli nähtävissä ennallistamisasetuksesta käydyssä keskustelussa.

Alkukesän europarlamenttivaalit tarjoavat hyvän tilaisuuden suomalaisille puolueille tuoda esiin omia EU-poliittisia kantojaan. Toisin kuin viisi vuotta sitten, eurovaaleja ei tällä kertaa käydä eduskuntavaalien varjossa.

Alustavat arviot puolueiden kampanjoista europarlamenttivaaleissa antavat aihetta varovaiseen optimismiin. Puolueiden EU-tavoitteissa on selkeitä eroja. Puolueet ovat tuoneet EU-poliittisia näkemyksiään eurovaaleissa esiin ennenkin ja tekevät niin toivottavasti myös tällä kertaa. Keskustelua olisi kuitenkin syytä jatkaa myös vaalien välillä.

YTM Johannes Lehtinen on väitöskirjatutkija Tampereen yliopistossa ja Politiikasta-lehden toimituskunnan jäsen.

Tapio Raunio on valtio-opin professori Tampereen yliopistossa.

Artikkeli on osa EU-vaalit ja unionin suunta -juttusarjaa.

Artikkelikuva: Frederic Köberl / Unsplash

Julkaisu EU-vaalit ja unionin suunta: Suomalaisten puolueiden EU-politiikka ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Lähestyvät Euroopan parlamentin (EP) vaalit tuovat ainakin hetkellisesti medianäkyvyyttä europuolueille. Europuolueilla tarkoitetaan Euroopan tasolla toimivia puolueita, jotka koordinoivat jäsenpuolueidensa kantoja vaikuttaakseen unionin politiikkaan. Keskeisillä europuolueilla on Euroopan parlamentissa omat poliittiset ryhmänsä, jotka puolestaan vaikuttavat unionin lainsäädäntöön ja muuhun politiikkaan EP:n lisääntyneen toimivallan kautta. 

Eurooppalaisen puolueyhteistyön tiivistyminen on looginen seuraus unionin vallan kasvusta. Mitä enemmän jäsenmaat siirtävät valtaa Brysseliin, sitä tärkeämpää kansallisille puolueille on yhteistyö eurooppalaisten sisarpuolueidensa kanssa. Vuonna 1992 allekirjoitetun Maastrichtin sopimuksen artikla 138a tunnusti virallisesti europuolueiden aseman yhdentymisessä: ”Euroopan tason poliittiset puolueet ovat tärkeä yhdentymistä edistävä tekijä unionissa. Ne myötävaikuttavat eurooppalaisen tietoisuuden muodostumiseen ja unionin kansalaisten poliittisen tahdon ilmaisemiseen.”

Europuolueilla on yhtäältä todellista valtaa ja merkitystä EU:ssa, mutta toisaalta niiden päätöksenteko nojaa edelleen jäsenpuolueiden konsensukseen.

Kirjoituksessa tarkastellaan europuolueiden toimintaa ja vaikutuskanavia sekä roolia alkukesän eurovaaleissa.

Laaja kirjo europuolueita  

Vanhin europuolue on kristillisdemokraattien ja konservatiivien vuonna 1976 perustama Euroopan kansanpuolue (EPP), johon Suomesta kuuluvat kokoomus ja kristillisdemokraatit. Sosiaalidemokraatit ovat Euroopan sosiaalidemokraattisen puolueen (PES) jäsen. Keskusta ja RKP kuuluvat Euroopan liberaalidemokraattien liittoon (ALDE). Vihreät lukeutuvat Euroopan vihreään puolueeseen (EGP).

Muita europuolueita ovat parlamentin liberaaliryhmässä istuva Euroopan demokraattinen puolue (EDP); vihreiden kanssa parlamenttiryhmän muodostava alueellisten puolueiden Euroopan vapaa allianssi (EFA), johon Suomesta kuuluu Ålands Framtid; kansallismielinen Identiteetti ja demokratia -puolue (ID); arvokonservatiivinen Euroopan konservatiivien ja reformistien puolue (ECR); vasemmiston Euroopan vasemmistopuolue (PEL), jonka jäsen on Suomen Kommunistinen Puolue ja tarkkailijajäsen on vasemmistoliitto; sekä oikeistolainen Euroopan kristillinen poliittinen liike (ECPM). Oma mielenkiintoinen lukunsa on Volt, liittovaltiohenkinen, paneurooppalainen liike, jonka ainoa europarlamentaarikko istuu vihreiden ryhmässä.

Mitä europuolueet tekevät?

Europuolueiden rakenne vastaa kansallisten puolueiden organisaatioita: niillä on puheenjohtaja, puoluehallitus ja/tai puoluevaltuusto, puoluekokous, Brysselissä sijaitseva puoluetoimisto sekä poliittinen ryhmä Euroopan parlamentissa. Europuolueen ja EP-ryhmän yhteistyö on tiivistä, ainakin vakiintuneempien europuolueiden kohdalla. Europuolueilla on myös alakohtaisia työryhmiä sekä erilaisia liitännäisjärjestöjä, kuten nuorten ja naisten järjestöt.

Europuolueet ovat enemmän jäsenpuolueidensa yhteistyöelimiä tai kattojärjestöjä kuin kansallisiin puolueisiin rinnastettavia, keskitetysti toimivia puolueita.

Kansallisten puolueiden tavoin europuolueet omaksuvat niin kannanottoja ajankohtaisista asioista kuin erilaisia ohjelmia, eurovaaliohjelmat mukaan lukien. Eurovaaleissa europuolueet kampanjoivat aktiivisesti, mutta kansalliset puolueet ja niiden ehdokkaat ovat Suomessa ja muissa jäsenvaltioissa kuitenkin kampanjoineet lähes poikkeuksetta omien ohjelmiensa pohjalta.

Europuolueiden päätöksenteko on konsensushakuista. Europuolueet ovat enemmän jäsenpuolueidensa yhteistyöelimiä tai kattojärjestöjä kuin kansallisiin puolueisiin rinnastettavia, keskitetysti toimivia puolueita. Ei myöskään pidä väheksyä käytännön esteiden, kuten kielimuurin ja maantieteellisen etäisyyden, merkitystä.

Puoluetukea ja Euroopan laajuisia verkostoja

Vuodesta 2004 europuolueet ovat saaneet puoluetukea Euroopan parlamentilta ja se on myötävaikuttanut uudempien europuolueiden syntyyn. Puoluetukea saavat myös Euroopan tason poliittiset säätiöt, jotka järjestävät erilaisia tilaisuuksia ja tuottavat taustaselvityksiä europuolueidensa käyttöön.

Europuolueet eivät ainoastaan tuo yhteen samanmielisiä poliitikkoja eri jäsenmaista. Ne tarjoavat luontevan foorumin yhteistyölle unionin ulkopuolisten eurooppalaisten maiden puolueiden kanssa. Ajankohtainen esimerkki on Ukraina: presidentti Volodymyr Zelenskyin Sluga Narodu -puolue on ALDE:n täysjäsen. Näin europuolueet osaltaan madaltavat EU:n ja muun Euroopan välistä kuilua ja myötävaikuttavat sekä unionin laajentumiseen että demokratian vakiintumiseen unionin ulkopuolisissa Euroopan valtioissa.

Europuolueet eivät ainoastaan tuo yhteen samanmielisiä poliitikkoja eri jäsenmaista. Ne tarjoavat luontevan foorumin yhteistyölle unionin ulkopuolisten eurooppalaisten maiden puolueiden kanssa.

Kansalaisten ja europuolueiden suhde on toistaiseksi jäänyt heikoksi. Europuolueissa on henkilöjäseniä, mutta puolueaktiivien verkosto on ohut. Europuolueet voisivat osallistaa jäsenistöään esimerkiksi antamalla heille mahdollisuuksia vaikuttaa europuolueiden vaaliohjelmiin. Mutta tässäkin portinvartijan roolissa ovat kansalliset puolueet, jotka eivät ole tuoneet jäseniään mukaan ohjelmien laadintaan.

Tiiviimmän integraation asialla

Keskeiset europuolueet ovat johdonmukaisesti tavoitelleet tiiviimpää integraatiota ja ylikansallisempaa unionia. Ehkä suorimmin europuolueiden merkityksen voi hahmottaa niiden parlamenttiryhmien kautta.

Yhteispäätösmenettelyssä (tavanomainen lainsäätämisjärjestys perussopimuksen mukaan) lakiesityksen hyväksymiseen vaaditaan sekä parlamentin että neuvoston hyväksyntä. Neuvostossa on 27 jäsenmaata kun taas parlamentin kannanmuodostus tapahtuu enimmäkseen kahden suurimman ryhmän EPP:n ja S&D:n johdolla. Täten unionin arkisessa lainsäädäntötyössä suurimmilla europuolueilla on ainakin numeroilla mitattuna selkeästi enemmän valtaa kuin yhdelläkään jäsenmaalla.

Poliittiselta painoarvoltaan merkittävä vaikutuskanava on varsinkin EPP:n ja PES:n kohdalla puheenjohtajien kokous, joita järjestetään yleensä Eurooppa-neuvoston kokousten yhteydessä. Kokouksiin osallistuvat tavallisesti europuolueen puheenjohtajisto, kansallisten jäsenpuolueiden puheenjohtajat sekä edustajia unionin instituutioista.

Unionin arkisessa lainsäädäntötyössä suurimmilla europuolueilla on ainakin numeroilla mitattuna selkeästi enemmän valtaa kuin yhdelläkään jäsenmaalla.

Suomesta esimerkiksi sekä nykyinen pääministeri Petteri Orpo että edeltävä pääministeri Sanna Marin ovat osallistuneet europuolueidensa kokouksiin ennen Eurooppa-neuvoston kokouksia. Puheenjohtajien kokoukset tarjoavat lisäksi jäsenvaltioissaan oppositiossa oleville puolueille Eurooppa-poliittisen vaikutuskanavan.

Europuolueet koordinoivat jäsenpuolueidensa kantoja myös hallitustenvälisissä konferensseissa. Tutkimusten mukaan europuolueet ovat vaikuttaneet ratkaisevastikin perussopimusten sisältöön. Europuolueiden vaikutusvalta on kuitenkin riippuvaista niiden sisäisestä yhtenäisyydestä ja edustuksesta Eurooppa-neuvostossa. Täten nimenomaan EPP on suurimpana europuolueena vaikuttanut vahvasti integraation syventymiseen.

Kriisien myötä huippukokousten merkitys EU:ssa on korostunut. Media mieltää Eurooppa-neuvoston jäsenvaltioiden kamppailuareenaksi, vaikka jäsenmaiden pääministerit ja presidentit ovat samalla europuolueidensa edustajia.

Komission puoluepoliittisuus

Samoin unohtuu komission puoluepoliittisuus: esimerkiksi vuonna 2019 aloittaneessa Ursula von der Leyenin (EPP) johtamassa komissiossa oli kymmenen EPP:n, yhdeksän PES:n ja viisi ALDE:n komissaaria. Komissaarit osallistuvat yleensä aktiivisesti europuolueidensa toimintaan. Europuolueet ja parlamentin poliittiset ryhmät ovatkin keskeisiä toimijoita komission valintaprosessissa.

Vuoden 2014 eurovaaleissa sovellettiin ensimmäistä kertaa varsinaista kärkiehdokasmenettelyä. Mediassa käytetään yleensä saksankielistä termiä Spitzenkandidat tai englanniksi lead candidate. Taustalla oli tavoite lisätä EU-poliittista keskustelua ja luoda suorempi yhteys kansalaisten ja komission välille, mutta toki europuolueet ja parlamentti tavoittelivat samalla oman asemansa vahvistamista. Suurimman puolueryhmän EPP:n kärkiehdokas Jean-Claude Junckerista valittiinkin komission puheenjohtajaksi.

Vuoden 2019 eurovaaleissa europuolueet asettivat jälleen kärkiehdokkaat, jotka kampanjoivat varsin näkyvästi ympäri unionia. Eurooppa-neuvosto kuitenkin ohitti kärkiehdokkaat ja valitsi komission johtoon Ursula von der Leyenin. Suurimman ryhmän EPP:n kärkiehdokas Manfred Weber ei saanut riittävää tukea muilta europuolueilta ja lisäksi erityisesti Ranskan presidentti Emmanuel Macron vastusti hänen ehdokkuuttaan. PES:n ja ALDE:n kärkiehdokkaat Frans Timmermans ja Margrethe Vestager valittiin kuitenkin von der Leyenin komission varapuheenjohtajiksi.

Kärkiehdokasmenettelystä epävarmuutta

Europuolueet ovat nimenneet kärkiehdokkaitaan myös vuoden 2024 eurovaaleissa. Kokoomuksen puheenjohtaja Orpo osallistui EPP:n kärkiehdokkaan, nykyisen komission puheenjohtajan, von der Leyenin kampanjanavaustilaisuuteen Bukarestissa maaliskuun alussa. Vastaavasti SDP:n puheenjohtaja Antti Lindtman oli mukana PES:n kampanjastartissa Roomassa, jossa sosialidemokraattien kärkiehdokkaaksi nimitettiin luxemburgilainen Nicolas Schmit. Hän on istuvan komission työllisyydestä ja sosiaalisista oikeuksista vastaava komissaari.

Liberaalilla puolueperheellä on peräti kolme kärkiehdokasta: Saksan liittoparlamentin alahuoneen eli Bundestagin puolustusvaliokunnan puheenjohtaja Marie-Agnes Strack-Zimmermann (ALDE) sekä Euroopan parlamentin jäsenet Sandro Gozi (Italia, EDP:n kärkiehdokas) ja Valérie Hayer (Ranska, Macronin puolueen kärkiehdokas).

Median päähuomio on kotimaan vaalikamppailussa. Tämä osaltaan ylläpitää EU-päätöksenteon ja kansallisen politiikan välistä kuilua.

Vihreillä on kaksi kärkiehdokasta, Euroopan parlamentin jäsenet saksalainen Terry Reintke ja alankomaalainen Bas Eickhout. PEL on nimennyt kärkiehdokkaakseen puheenjohtajansa itävaltalaisen Walter Baierin. EFA:n kärkiehdokasduo on katalonialainen Raül Romeva ja Saksan tanskalaiseen vähemmistöön lukeutuva Maylis Roßberg. ECPM:n kärkiehdokas on puolueen puheenjohtaja, moldovalainen Valeriu Ghilețchi. Tätä kirjoitettaessa ECR ja ID eivät ole nimenneet kärkiehdokkaita. Sisäisistä riidoista kärsivä ID ei välttämättä tuota myöskään omaa vaaliohjelmaa.

Kärkiehdokasmenettelyn tulevaisuus on epävarma. Ennen kaikkea paljon riippuu jäsenvaltioista. Istuvan komission puheenjohtajan von der Leyenin ehdokkuus nostaa menettelyn painoarvoa, mutta Eurooppa-neuvosto tekee lopullisen valinnan.

Suomalaiset puolueet ovat kuitenkin olleet varsin haluttomia nostamaan kärkiehdokkaita ja laajemmin eurooppalaisia viiteryhmiään esille vaalikampanjoissaan. Myös median päähuomio on kotimaan vaalikamppailussa. Tämä osaltaan ylläpitää EU-päätöksenteon ja kansallisen politiikan välistä kuilua.    

YTM Johannes Lehtinen on väitöskirjatutkija Tampereen yliopistossa ja Politiikasta -lehden toimituskunnan jäsen.

Tapio Raunio on valtio-opin professori Tampereen yliopistossa.

Artikkeli on osa EU-vaalit ja unionin suunta -juttusarjaa.

Artikkelikuva: Carl Campbell / Unsplash

Tästä Kysy Politiikasta -artikkelista on julkaistu kesäkuussa 2025 selkomukautettu versio, joka on saanut Selkokeskuksen selkotunnuksen.

Julkaisu EU-vaalit ja unionin suunta: Europuolueet ja kärkiehdokkaat ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Tampereen yliopiston politiikan tutkimuksen tutkinto-ohjelma järjesti yhdessä Tampereen yliopiston Demokratiatutkimusverkoston, Valtiotieteellisen yhdistyksen ja Politiikasta-verkkolehden kanssa Tampereen yliopiston kokeneiden politiikan tutkijoiden vuoden 2023 eduskuntavaalien ennakkoasetelmia käsitelleen paneelikeskustelun 21.3.2023.

Tutkijoiden vaalipaneelin puheenjohtajana toimi Politiikasta-lehden toimituskuntalainen ja Tampereen yliopiston väitöskirjatutkija Johannes Lehtinen. Panelisteina olivat valtio-opin professori Tapio Raunio, tenure-track professori Elina Kestilä-Kekkonen, kansainvälisen politiikan yliopistolehtori Eero Palmujoki ja yliopistotutkija Tiina Vaittinen.

Tutkijoiden vaalipaneelissa käytiin läpi kulunutta hallituskautta, tarkasteltiin paneelin aikana käynnissä ollutta vaalikampanjaa ja pohdittiin vaaleja seuraavien erilaisten hallituskokoonpanojen tulevaisuudennäkymiä.

Keskeisenä tekijänä kuluneella hallituskaudella ovat olleet toisiaan seuranneet kriisit. Vuoden 2020 alussa alkanut koronapandemia ja sen aiheuttama taantuma sekä helmikuussa 2022 Venäjän hyökkäyksen myötä laajentunut Ukrainan sota ja sitä seurannut energiakriisi veivät huomattavan osan hallituksen ajasta.

Tämän ohella hallituksen sisäiset jännitteet erityisesti keskustan ja vihreiden välillä ovat tuoneet hallituksen toimintaan kitkaa. Tästä huolimatta hallitus vei läpi useita merkittäviä hankkeita ja lakialoitteita, kuten sote-uudistuksen, oppivelvollisuuden pidentämisen ja sukupuolen oikeudellista vahvistamista koskevan translain.

Kriisien täyttämä hallituskausi

Vuoden 2019 eduskuntavaalien jälkeisiä hallitusneuvotteluita johtanut Antti Rinne väistyi pääministerin paikalta jo loppuvuodesta 2019 ja hänen tilalleen nousi SDP:n uudeksi puheenjohtajaksi valittu Sanna Marin. Koronapandemia saapui Suomeen vuoden 2020 alussa lähes välittömästi Marinin aloitettua pääministerinä. Vastauksena pandemiaan hallitus otti käyttöön useita poikkeuksellisia toimia, kuten valmiuslain ja Uudenmaan väliaikaisen eristämisen.

Koronapandemia määritteli suurelta osin hallituksen agendaa vuosina 2020 ja 2021. Vastauksena pandemian aiheuttamaan taantumaan hallitus toteutti vahvasti elvyttävää talouspolitiikkaa. Pandemia vähensi puoluepoliittista vastakkainasettelua Suomessa ja opposition hallituksen toimintaan kohdistuva arvostelu oli vaikeassa tilanteessa vähäisempää kuin normaaliaikoina. Kansainvälisissä vertailuissa Suomen on arveltu selvineen pandemiasta melko vähäisin vaurioin sekä terveydellisesti, sosiaalisesti että taloudellisesti.

Pandemia vähensi puoluepoliittista vastakkainasettelua Suomessa ja opposition hallituksen toimintaan kohdistuva arvostelu oli vaikeassa tilanteessa vähäisempää kuin normaaliaikoina.

Kahden pandemian värittämän vuoden jälkeen seuraava kriisi kohtasi hallitusta keväällä 2022. Venäjä aloitti laajamittaisen ja kansainvälisen oikeuden vastaisen hyökkäyksen Ukrainaan helmikuussa 2022. Suomen hallitus reagoi tilanteeseen osallistumalla EU:n yhteiseen pakotepolitiikkaan ja suuntaamalla Ukrainalle erilaista tukea, kuten sotilaallinen tuki. Toukokuussa 2022 Suomi teki historiallisen päätöksen ja haki yhdessä Ruotsin kanssa jäsenyyttä Pohjois-Atlantin puolustusliitossa Natossa.

Kriisit vahvistavat hallituksen asemaa ja lieventävät hetkellisesti poliittisia vastakkaisasetteluja

Tutkijoiden vaalipaneelissa pohdittiin eri näkökulmista, miten kriisiaikojen päätöksenteko on vaikuttanut toteutettuun politiikkaan. Eräs leimallinen piirre molempien kriisien aikana on ollut hallituksen aseman korostuminen eduskunnan kustannuksella ja puoluepoliittisen vastakkaisasettelun ainakin hetkellinen laantuminen. Hallitus on toki saanut osakseen kritiikkiä sekä koronapandemian hoidosta että vastauksestaan Ukrainan sotaa seuranneeseen energiakriisiin. Tästä huolimatta Suomessa on ollut havaittavissa samankaltainen valtiojohdon tueksi ryhmittyminen kuin muualla maailmassa.

Tämä kehitys sai panelistit pohtimaan, missä määrin kriisien aikana vallassa olleen hallituksen poliittisella suuntautumisella lopulta oli merkitystä toteutetun politiikan kannalta. Olisiko Marinin johtamaa hallitusta oikeistolaisempi hallituskoalitio toteuttanut merkittävästi erilaista politiikkaa? Panelistit arvioivat, että puoluepoliittinen suuntautuminen on merkittävien kriisien aikana näkynyt enemminkin toteutetun politiikan nyansseissa kuin pääsuuntauksissa. Kriisiajat näyttävät luovan pohjaa kansalliselle yksimielisyydelle.

Talouspolitiikka hallitsi vaalikeskustelua

Kevään 2023 eduskuntavaalien ennakkoasetelmien ja teemojen osalta panelistit arvioivat, mitkä kysymykset nousevat vaaleissa ratkaiseviksi ja toisaalta, millaisilla strategioilla puolueet ovat etenemässä vaaleihin.

Vuoden 2023 alusta lähtien kokoomus oli säilyttänyt johtopaikkansa gallupeissa. Kolmen suurimman puolueen, kokoomuksen, perussuomalaisten ja SDP:n välinen ero kuitenkin kaventui vaalien lähestyessä. Vaikka kokoomus näytti kevään edetessä säilyttävän kärkipaikkansa, ei kolmen kärkipuolueen keskinäisestä järjestyksestä ollut sanottavissa mitään varmaa ennen vaaleja.

Vaalien teemojen osalta panelistit nostivat esiin, että vaaleja on leimannut hyvin vahvasti talouskysymysten nouseminen keskustelun keskiöön. Tähän on vaikuttanut erityisesti kokoomuksen johtava asema kannatusmittauksissa. Paneelissa huomautettiin, miten kokoomukselle julkiseen talouteen, verotukseen ja yrittämiseen liittyvät kysymykset ovat houkutteleva ja puolueen äänestäjiä yhdistävä teema. Kokoomuksen ehdokkaiden ja äänestäjien taholla on hajontaa arvokysymyksissä mutta näkemykset talouskysymyksistä yhdistävät puolueen kannattajia. 

Tutkijat esittivät useita kriittisiä huomioita siitä, miten kapea ja aikaperspektiiviltään lyhyt vaaliagenda sivuuttaa lukuisia tärkeitä teemoja.

Lisäksi paneelissa pohdittiin kolmen kannatusmittausten kärjessä olevan puolueen keskinäisiä suhteita. Missä määrin perussuomalaiset ovat siirtyneet selkeästi oikeistolaiseksi nationalisti- ja populistipuolueeksi ja onko SDP toisaalta liikkunut talouspoliittisissa näkemyksissään vasemmalle ja samalla omaksunut myös aikaisempaa liberaalimman agendan.

Kriittisenä huomiona panelistit nostivat esiin, miten vaalien teemat ovat rajoittuneet melko kapeasti vain kotimaan politiikkaan ja tältäkin osin lähinnä talouskysymyksiin. Kansainvälisiä kysymyksiä, ilmastonmuutosta ja vihreää siirtymää, Suomen toimintaa Naton jäsenenä tai EU-politiikan suuria kysymyksiä ei käsitelty vaalien aikana. Tutkijat pitivät tätä yhtäältä ymmärrettävänä piirteenä vaalikeskusteluissa, mutta esittivät useita kriittisiä huomioita siitä, miten kapea ja aikaperspektiiviltään lyhyt vaaliagenda sivuuttaa lukuisia tärkeitä teemoja.

Huomio vaalien agendan kaventumisesta sai panelistit pohtimaan myös suomalaisen puoluekentän rakennetta ja muutoksia. Suomessa on nähtävissä samankaltaista pirstaloitumista ja puoluekentän jakautumista liberaaliin vasemmistoon, liberaaliin oikeistoon ja konservatiiviseen oikeistoon kuin muuallakin Euroopassa. Tämä tarkoittaa, että enemmistöhallitusten rakentaminen tarkoittaa joko vasemmisto-oikeisto- tai liberaali-konservatiivi -linjan ylittämistä. Panelistit pohtivat missä määrin Suomen puoluekenttä vastaa kansalaisten pyrkimyksiin saada itselleen keskeisiä näkemyksiä esiin. Millaiset puolueet edustavat esimerkiksi haja-asutusalueiden ja maaseutuväestön näkemyksiä?

Tulevan hallituksen suuret kysymykset

Tulevan hallituksen haasteiden osalta panelistit toivat esiin, että hallituksen muodostaminen tulee todennäköisesti olemaan vaikeaa vaalituloksesta riippumatta, kuten nyt on oikeistolinjaiselta Kokoomuksen, perussuomalaisten, ruotsalaisen kansanpuolueen ja kristillisdemokraattien hallitusneuvotteluissa on nähty. Käytännössä todennäköisiä kombinaatioita ovat vain nyt neuvotteleva perusporvarihallitus tai tämän epäonnistuessa sosiaalidemokraattien mukaan ottamista edellyttävä sinipuna.

Ensimmäisen vaihtoehdon osalta jakaviksi kysymyksiksi nousevat ilmasto-, maahanmuutto- ja arvokysymykset. Toisessa vaihtoehdossa talouspoliittiset kysymykset jakavat puolueita. Panelistit arvioivat, että erityisesti sosiaali- ja terveyspolitiikkaan, ilmastopolitiikkaan ja talouteen liittyvät kysymykset tulevat olemaan seuraavalle hallitukselle vaikeita.

Tapio Raunio toimii valtio-opin professorina Tampereen yliopistossa.

Elina Kestilä-Kekkonen on Tenure Track -professori Tampereen yliopistossa ja Suomen Akatemian rahoittaman EPIC-tutkimushankkeen johtaja.

Eero Palmujoki on yliopistonlehtori ja kansainvälisen politiikan dosentti Tampereen yliopiston Johtamisen ja talouden tiedekunnassa.

Tiina Vaittinen on Suomen Akatemian tutkijatohtori ja Vaippahanke -tutkimusryhmän johtaja, joka työskentelee globaalin terveys- ja sosiaalipolitiikan oppiaineessa Tampereen yliopistossa. Hän on tutkinut mm. hoivaetiikkaa, vanhushoivan taloutta, hoitoalan muuttoliikkeitä, ja arkisia dementiahoivan konflikteja. Tällä hetkellä hän kehittää kokonaisvaltaisesti kestävää kontinenssihoitoa, lokaalisti ja globaalisti.

Johannes Lehtinen on väitöskirjatutkija Tampereen yliopiston johtamisen ja talouden tiedekunnassa ja Politiikasta-lehden toimituskunnan jäsen.

Podcastin tekninen tuottaja: Timo Uotinen

Artikkelikuva: Pierre Rosa / Pixabay

Julkaisu Podcast: Kokeneet tutkijat ennakoivat eduskuntavaaleja ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Miettinen, Timo (2021): Eurooppa, poliittisen yhteisön historia. 2. Painos. Teos. 399 s.

Vuonna 2021 ilmestyneessä teoksessaan Eurooppa, poliittisen yhteisön historia akatemiatutkija Timo Miettinen tarkastelee kysymystä Euroopasta ongelmana, jonka ytimessä on moninaisuuden ja keskinäisten ristiriitojen hallinta. Tähän ongelmaan Euroopassa eri aikoina annettujen vastausten yhdistävänä piirteenä Miettinen pitää universalismia. Universalismilla hän tarkoittaa poliittisiin ja yhteiskunnallisiin aatteisiin sisältyvää ajatusta niiden pätevyydestä tietyn rajatun yhteiskunnallisen kontekstin ulkopuolella. 

Ajattoman tai historiattoman aateperinnön analyysin sijaan Miettinen tarjoaa kontekstisidonnaisen ja historiatietoisen tulkinnan erilaisista vastauksista Euroopan ongelmaan. 

Universalismilla Miettinen ei kuitenkaan tarkoita aatteiden irrottamista niiden historiallisesta kontekstista. Sen sijaan Miettinen katsoo universalismin olevan piirre, joka on yhdistänyt eurooppalaista poliittista aateperintöä hyvinkin erilaisissa historiallisissa tilanteissa. Ajattoman tai historiattoman aateperinnön analyysin sijaan Miettinen tarjoaa kontekstisidonnaisen ja historiatietoisen tulkinnan erilaisista vastauksista Euroopan ongelmaan. 

Tuloksena on tiivis ja analyyttinen, mutta samalla yleistajuinen eurooppalaisen poliittisen ajattelun analyysi. Miettinen tarkastelee yli kahdentuhannen vuoden mittaista ajanjaksoa, joka kattaa huomattavan määrän erilaisia aatteita ja ajattelijoita. Miettinen onnistuu tekemään aatehistoriasta kiinnostavan yleisesityksen, joka ei laajuudestaan huolimatta sorru liiallisiin yksinkertaistuksiin tai pintapuolisuuteen. Eurooppalaisen aatehistorian tuntijalle teos tarjoaa kiinnostavan synteesin ja aiheeseen vasta tutustuvalle se toimii hyvänä johdantona. 

Historiatietoista analyysia avainkäsitteiden avulla

Teos koostuu johdantoa seuraavasta kymmenestä analyysiluvusta ja näitä seuraavasta epilogista. Analyysiluvuista jokainen tarkastelee erillistä aikakautta, alkaen antiikin klassisesta kaudesta n. 500 eKr. Miettisen analyysi rakentuu neljän avainkäsitteen varaan, jotka ovat oikeus, talous, historia sekä sota ja rauha. Näiden avainkäsitteiden avulla tarkastellaan sitä, miten niiden merkitystä on tulkittu eri aikoina ja eri konteksteissa. 

Esimerkiksi talouden käsitteen muutosta, käyttöä ja merkitystä analysoidaan 1700-luvulla alkavan teollistumisen kontekstissa sekä tuolloin kehittyneiden liberalismin eri muotojen ja tulkintojen kautta. Vastaavasti sodan ja rauhankäsitteiden kautta analysoidaan Rooman valtakunnassa käytyä keskustelua sodan oikeutuksesta, keskiajalla muodostunutta ajattelua oikeutetun sodan periaatteista ja 1800-luvulla tapahtunutta humanitaarisen oikeuden kehitystä. 

Avainkäsitteiden ohella teoksen analyysi perustuu kahteen menetelmälliseen valintaan. Yhtäältä Miettinen tukeutuu ranskalaisen filosofin ja politiikan teoreetikon Michel Foucault’n genealogiseen lähestymistapaan. Tämä tarkoittaa, että erilaisia aatteita analysoidaan suhteessa siihen, miten ne nähdään nykypäivästä käsin, ja miten ne auttavat ymmärtämään nykyaikaa. Tämän ohella tunnustetaan erilaisten aateperintöjen moninaiset taustat ja niiden rakentuminen erilaisten määrittelyjen kautta. 

Kaikissa kymmenessä analyysiluvussa Miettinen kytkee tarkasteltavat aatteet ja ajattelijat niihin historiallisiin olosuhteisiin, joissa nämä toimivat. 

Toisaalta Miettinen tarkastelee eri ajattelijoita Cambridgen koulukunnan näkökulmasta. Tämä tarkoittaa poliittisen ajattelun näkemistä pyrkimyksenä vastata konkreettisiin poliittisiin kysymyksiin ja ongelmiin kussakin historiallisessa kontekstissa. Toisin sanoen poliittisia aatteita ei nähdä pyrkimyksenä vastata historiattomiin ja ajattomiin kysymyksiin, vaan vahvasti kuhunkin historialliseen kontekstiin kytkeytyneinä. 

Näiden kahden menetelmällisen näkökulman yhdistelmä on onnistunut, ja Miettinen tuo sen johdonmukaisesti esille teoksen varsinaisissa analyysiluvuissa. Kaikissa kymmenessä analyysiluvussa Miettinen kytkee tarkasteltavat aatteet ja ajattelijat niihin historiallisiin olosuhteisiin, joissa nämä toimivat. 

Toisaalta teoksessa ei sorruta myöskään deterministiseen tulkintaan siitä, että tiettyjen ajatusperinteiden oli välttämätöntä syntyä tietyissä historiallisissa olosuhteissa. Sen sijaan teoksen ote on dynaamisempi. Erilaisissa olosuhteissa on esitetty erilaisia tulkintoja ja vastauksia poliittisiin ongelmiin, ja näiden vastausten välillä on käyty keskustelua, neuvotteluja ja kamppailuja. 

Antiikin klassiselta kaudelta maailmansotien väliseen Eurooppaan

Teoksen lähestymistapa eurooppalaiseen aatehistoriaan on melko perinteinen, kuten Miettinen itsekin toteaa. Euroopan historiaa käydään läpi kronologisesti aina antiikin Kreikasta ensimmäisen maailmansodan jälkeiseen aikaan saakka. 

Suuri osa esitellyistä ajattelijoista on tuttuja, mutta joukossa on aihetta tarkemmin tuntemattomalle lukijalle myös uusia tuttavuuksia. Esimerkiksi 1500-luvulla vaikuttanut Bartolomé de las Casas lienee monelle tuttu Espanjan siirtomaavallan kriitikko. Hänen laajempi toimintansa ja Ginés de Sepúlvedan kanssa käymänsä väittelyt alkuperäiskansojen oikeuksista ovat kuitenkin ehkä vähemmän tunnettuja. Samoin espanjalaisen Salamancan yliopiston merkitys alkuperäiskansojen oikeuksia koskeneen väittelyn areenana on harvemmin esiin nostettua tietoa. 

Miettisen analyysi etenee johdonmukaisesti ja kiinnostavasti aikakaudesta ja ajattelijasta toiseen. Hän näyttää yhteyksiä ja eroavaisuuksia uusien ja vanhojen aateperinteiden välillä. Tietoisuus historiasta ja tähän kytkeytyvä havainto siitä, miten hyvin harva ajatus tai aate on lopulta radikaalilla tavalla täysin uusi, ovat teoksen parasta antia. 

Tämän päivän Euroopan unionia koskevan keskustelun osalta eräs kiinnostavimpia havaintoja on Miettisen näkemys, jonka mukaan toista maailmansotaa seuranneen Euroopan integraation keskeiset tekijät hahmoteltiin jo ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Näitä olivat Miettisen mukaan ajatus taloudellisesta yhteistyöstä rauhan saavuttamisen välineenä, sisämarkkinoiden teknokraattinen sääntely sekä ylikansallisen hallinnan käyttö kansallisen suvereniteetin rajaamiseen. 

Hän näyttää yhteyksiä ja eroavaisuuksia uusien ja vanhojen aateperinteiden välillä. Tietoisuus historiasta ja tähän kytkeytyvä havainto siitä, miten hyvin harva ajatus tai aate on lopulta radikaalilla tavalla täysin uusi, ovat teoksen parasta antia. 

Monet näistä elementeistä ovat edelleen läsnä nykyisissä Euroopan integraatioprosesseissa. Miettisen analyysi on parhaimmillaan hänen analysoidessaan saksalaisen klassista talousliberalismia vahvan valtion roolilla haastaneen ordoliberalistisen talousajatteluperinteen syntyä ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Tämän ajatusperinteen paradoksaaliselta vaikuttava piirre on ajatus vahvasta julkisesta vallankäytöstä vapaiden markkinoiden turvaajana. Valtiolla tulee olla samanaikaisesti merkittävä rooli, mutta sen ei tule vaikuttaa suoraan markkinoiden toimintaan. Tämän ajatusperinteen parempi tuntemus olisi suomalaisenkin EU-ymmärryksen kannalta tärkeää. 

Teoksen epilogissa Miettinen pohtii Euroopan ongelman mahdollisia tulevia ratkaisuvaihtoehtoja. Hän esittää eurooppalaisen yhteistyön oikeutuksen perustaksi vastaamista pandemioiden ja ilmastonmuutoksen kaltaisiin yhteisiin ongelmiin. Tämä edellyttäisi Miettisen mukaan näkökulman vaihdosta suhteessa siihen, miten poliittisten järjestelmiemme oikeutus rakentuu. Ajatus on varsin tervetullut, ja ehkä sitä olisi voinut kehitellä pitemmällekin. Tämä tosin saattaisi vaatia oman teoksensa. 

Julkisen intellektuellinen puheenvuoro

Kokonaisuutena Miettisen teos on kiinnostavaa ja inspiroivaa luettavaa. Hänen tapansa kirjoittaa on keskusteleva, ja hän tarkastelee eri argumentteja laajasti ja monipuolisesti. Laajan historiallisen jatkumon sekä useiden eri ajattelijoiden ja aatteiden tarkastelu melko tiiviissä teoksessa johtaa väistämättä joihinkin kompromisseihin. Muutamia ajattelijoita sivutaan vain lyhyesti, mutta tätä ei voida pitää varsinaisena heikkoutena. 

Neljän avainkäsitteen, oikeus, talous, historia, sota ja rauha kautta ajatus universalismista eurooppalaista poliittisen ajattelun perintöä luonnehtivana piirteenä avautuu kiinnostavasti. Hetkittäin universalismin piirteitä voisi tuoda korostetumminkin esille, koska teoksen teksti on varsin tiivistä ja uusia ajattelijoita ja aatteita esitellään lukijalle tiuhaan tahtiin. 

Teos on sekä aatehistoriallinen ja filosofinen katsaus eurooppalaiseen aateperintöön että puheenvuoro valveutuneemman ja sivistyneemmän Eurooppa-keskustelun puolesta. 

Merkittäviä virheitä tai puutteita teoksesta on vaikeaa löytää. Pienenä huomautuksena mainittakoon, että 2. painoksen sivulla 185 mainitaan Eurooppa-tutkimuksessa vaikuttavasta liberaalin internationalismin teoriaperinteestä, jonka piirissä Euroopan unionia tarkastellaan ensisijaisesti jäsenmaiden intressien ajamisen välineenä. Tällä viitataan todennäköisesti liberaalin intergovernmentalismin tai suomeksi liberaalin hallitustenvälisyyden teoriaan, jonka kehittäjä ja tunnetuin edustaja on amerikkalaistutkija Andrew Moravcsik. Hänen tuotantonsa on siinä määrin keskeinen osa EU-tutkimuksen perinnettä, että ehkä Moravcsikin pääteos ”The Choice for Europe” -olisi ansainnut tulla mainituksi Miettisen lähdeluettelossa. 

Lisäksi ensimmäisen maailmansodan jälkeistä Eurooppa-keskustelua käsittelevässä luvussa olisi ehkä ollut syytä mainita eurooppalaisen yhteistyön suuntaviivoja hahmotellut Paneurooppa -liike. Liike tuli tunnetuksi 1920-luvulla sen edustajan Richard Coudenhove-Kalergin julkaistua ”Paneuropa” -pamflettinsa vuonna 1923. 

Kyse ei ollut mistään marginaalisesta ryhmittymästä, mistä kertoo se, että liikkeen edustajiin kuului muun muassa Ranskan ulkoministerinäkin toiminut Aristide Briant. Zürichissä vuonna 1946 pitämässään puheessa Winston Churchill peräänkuulutti ”Euroopan yhdysvaltojen” perustamista. Samassa puheessa hän kiitti Paneurooppa-liikettä sekä erityisesti Coudenhove-Kalergia ja Briandtia tämän suuntaisen tavoitteen edistämisestä. 

Kaiken kaikkiaan Miettisen teos on hieno yleisesitys. Timo Miettinen on eräs Suomen tärkeimmistä eurooppalaisen aatehistorian ja EU:n asiantuntijoista, mutta tämän ohella hän on myös julkinen intellektuelli. Hänen teoksensa on sekä aatehistoriallinen ja filosofinen katsaus eurooppalaiseen aateperintöön että puheenvuoro valveutuneemman ja sivistyneemmän Eurooppa-keskustelun puolesta. 

Johannes Lehtinen on väitöskirjatutkija Tampereen yliopiston johtamisen ja talouden tiedekunnassa.

Artikkelin pääkuva: Heli Sorjonen/Teos.

Julkaisu Kirja-arvio: Euroopan poliittista aatehistoriaa sivistävästi ja yleistajuisesti ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Podcastissa aiheesta keskustelemassa Politiikasta-lehden toimituskunnan jäsenen Johannes Lehtisen vieraana on aihepiiriin vihkiytynyt Aki Luoto, ja keskustelun pohjana ovatkin Luodon lehdessä syksyllä julkaistut kaksi artikkelia, jotka tarkastelivat sekä itse liigan että sen pelaajien poliittista roolia ja merkitystä osana yhdysvaltalaista yhteiskuntaa.

Keskusteluun nousevat muun muassa rotupolitiikkaan liittyvät kysymykset, jotka ovat Luodon mukaan olleet osa NBA:n historiaa jo sen alkuajoista alkaen, mutta joiden ympärillä on erilaisia latauksia vielä nykyisinkin. Kuulemmekin muun muassa, miten joukkueiden omistajat eivät enää halua kutsua itseään omistajiksi, tai miten Utahissa viime kaudella koko yhteisö järkyttyi erään katsojan rasistisesta huutelusta.

NBA:n poliittisuudesta, osa 1

NBA nousi viime vuosikymmeninä merkittävään maailmanlaajuiseen asemaan urheilusarjana, mutta 2010-luvulla se on muuttunut entistä huomattavasti tiedostavamman poliittiseksi. Podcastissa käydäänkin läpi lokakuussa 2019 maailmanlaajuisen uutiskynnyksen ylittänyttä kiistaa NBA:n ja Kiinan välillä – mistä kiistassa oli kyse, miksi Kiinasta on tullut niin merkittävä markkina NBA:lle, ja mitä tämä koko kiista kertoo laajemmin urheilusarjojen poliittisesta toimijuudesta?

Käsittelyssä ovat myös itse liigan tähtipelaajat, joiden roolia tarkastellaan erityisesti osana Donald Trumpin hallinnon aikaista yhdysvaltalaista yhteiskuntaa. Miten he tiedostavat oman asemansa, ja miten heihin suhtaudutaan nykyisessä yhteiskunnassa?

 NBA:n poliittisuudesta, osa 2

Edellä mainittujen aiheiden lisäksi podcastissa luodaan laaja katsaus myös moniin muihin NBA:hin liittyviin poliittisiin latauksiin, joista useita on mahdollista tarkastella myös muiden urheilusarjojen kautta. Lopuksi pohditaan myös urheilijoiden ja urheilusarjojen poliittista merkitystä tulevaisuudessa, ja Aki Luoto antaa aiheesta kiinnostuneille kuuntelijoille kattavat ohjeet liigan ja sen poliittisuuden seuraamiseen.

Politiikasta julkaisee podcastin maanantaina 20.1. Se on Yhdysvalloissa Martin Luther King Jr. Day (MLK Day), eli NBA:n poliittisin juhlapäivä.

YTM Johannes Lehtinen on väitöskirjatutkija Tampereen yliopiston johtamisen ja talouden tiedekunnassa.

YTM Aki Luoto on väitöskirjatutkija Tampereen yliopiston johtamisen ja talouden tiedekunnassa.

EDIT: 20.1.2020 klo 16:10, Aki Luodon kirjoittajatiedot päivitetty.

Julkaisu Podcast: koripallosarja NBA:n poliittisuus ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.