Aprillipäivää vietettiin pääsiäissunnuntaina, ja monet päättivät räväyttää. Organisaatio toisensa perään julkaisi enemmän tai vähemmän onnistuneita tempauksia. WWF Suomi esimerkiksi etsi ”sinut kehonsa kanssa” olevaa tuuraajaa Pullervo-norpalle, kun taas ranskalaiskaupungin pormestari vedätti asukkaita alueelle työpaikkoja tuovalla Ikealla.

Aprillipäivä on tietysti poikkeustapaus, mutta huumoria viljellään ammattimaisessa viestinnässä muutoinkin tiuhaan. Aiemmin vakavina pidetyt viranomaiset poliisista pelastustoimeen ovat keventäneet viestintäänsä. Muutos ei tosin ole tapahtunut ilman identiteettikipuilua, sillä julkisen palvelun byrokraattinen eetos ei aina istu yhteen vitsailun kanssa.

Huumoria viljellään ammattimaisessa viestinnässä tiuhaan.

Kun puisevat tiedotteet ja perinteinen massamainonta eivät enää vetoa yleisöihin ja medioihin, on keksittävä jotain muuta. Humoristinen reagoiminen ajankohtaisiin asioihin voi lisätä kiinnostusta, vaikka aihe olisi lähtökohtaisesti kuivahko.

Somelohikäärmeen lisäarvo

Hybridi mediajärjestelmä, jossa perinteinen ja ”uusi” media nivoutuvat yhteen monimutkaiseksi systeemiksi, tarjoaa uudenlaisia vaikutusmahdollisuuksia erilaisille toimijoille.

Huumori kukkii netissä sometileillä, blogeissa, foorumeilla ja kohdennetuissa kampanjoissa.

Ja miksipä ei? Nettihuumoria tutkineen Limor Shifmanin mukaan huumori on yksi kolmesta yhteisestä tekijästä, joka yhdistää sekä viraaleja – laajasti netissä jaettuja juttuja – että menestyneitä meemejä. (Jymypaljastuksena kerrottakoon, että kaksi muuta tekijää ovat yksinkertaisuus ja osallistumismahdollisuudet.)

Yksi sympaattinen esimerkki koomisesta tilaisuuteen tarttumisesta löytyy vuosien takaa. Keväällä 2012 kanadalainen Shane Bennett lähetti Samsungille asiakaspalautteen, jossa kertoi omistavansa paljon yrityksen tuotteita ja kysyi, voisiko hän saada uuden puhelimen ilmaiseksi. Liitteeksi hän lisäsi tahallisen kömpelösti piirretyn kuvan ärjyvästä lohikäärmeestä.

Sen sijaan, että Samsungin asiakaspalvelu olisi ohittanut viestin, he vastasivat ja liittivät vastalahjaksi kuvan yksipyöräisellä ajavasta kengurusta. Bennett jakoi viestittelyn, ja viraalihitti oli valmis. Lopulta Samsung kiitti Bennettiä positiivisesta huomiosta lähettämällä hänelle lohikäärmekuoseilla kustomoidun kännykän.

Asiaa ja viihdettä

Yritysten ja viranomaisten lisäksi huumoria viestinnässään hyödyntävät ajoittain myös poliitikot, aktivistit, toimittajat ja erilaiset asiantuntijat. Britti- ja hollantilaispoliitikot kertovat osallistuvansa paikallisiin Uutisvuotoihin pääosin kolmesta syystä. Ne ovat strateginen viestintä (kuten näkyvyyden lisääminen suurelle yleisölle ja poliittisten viestien välittäminen), antielitistisyys (poliitikkojen inhimillisen puolen näyttäminen ja yleiskielellä kommunikointi) ja osallistumisen hauskuus itsessään.

Samoihin tarkoituksiin poliitikot käyttävät myös blogejaan – ja mikä parasta, ilman ikäviä perinteisen median portinvartijoita. Esimerkiksi ulkoministeri Timo Soini on urallaan ihastuttanut ja vihastuttanut värikkäällä kielellään Plokissaan jo vuodesta 2007.

Myös asiantuntijat ja tutkijat voivat irrotella netissä.

Myös asiantuntijat ja tutkijat voivat irrotella netissä. Toisille huumori on enemmän keskiössä, kuten ”vuoden 2013 graafikoksi” itseään ironisesti tituleeraavalla Kasper Strömmanilla. Toisilla taas kovaa asiaa ryyditetään kepeällä ilmaisulla ja hauskoilla kuvilla, kuten tutkija Juha Hulmin Lihastohtori-blogissa.

Toimittajille Twitter taas tarjoaa välineen kertoa politiikan sekavasta ja opportunistisesta puolesta sarkastiseen sävyyn, mikä ei ole välttämättä mahdollista muissa neutraalimman ilmaisun genreissä, kuten uutisissa. Samalla saatujen kanssakäyttäjien haukkujen ja kehujen uudelleenjakaminen toimii itsensä brändäämisen välineenä.

Myös aktivistit ja taiteilijat Jani Leinosesta Yes Meniin herättävät huomiota tempauksillaan, joissa kohteena ovat yhteiskunnan epäkohdat. Näissä tekniikat vaihtelevat parodiasta naivismiin, absurditeetteihin ja avoimeen pilkkaan sekä niiden yhdistelmiin.

Helmikuusta 2015 lähtien netissä on levinnyt kuvia vain miehistä koostuvista asiantuntijapaneeleista, joiden päälle on liimattu kuva David Hasselhoffista näyttämässä peukaloa ylöspäin. Tutkija Saara Särmän alullepanema ilmiö kiinnittää nokkelasti huomiota valkoisten miesten toistuvaan yliedustukseen julkisissa asiantuntijarooleissa.

Huumori voi siis toimia sekä yhteiskunnallisen kritiikin muotona että oman viestin ja kuvan keventäjänä.

Tahalliset ja tahattomat huumorikohut

Jotkut organisaatiot käyttävät huumoria järjestelmällisesti provosointiin ja saavat sitä kautta ilmaista huomiota. Yritykset voivat rakentaa mainettaan tietoisesti räväkäksi, kuten Suomessa on tehnyt esimerkiksi muun muassa ”kansanmurhabaretteja” myynyt Varusteleka.

Tällöin joidenkin pahastuminen ei tunnu missään. Päinvastoin, se vain vahvistaa kapinallista imagoa.

Osin samalla logiikalla toimivat myös trollit, jotka tähtäävät kohteen provosoimiseen. Tutkija Whitney Phillips esittää, että trollit ja niistä raportoiva kaupallinen media ovat riippuvaisia toisistaan. Samoin on sanottu myös journalismin ja Donald Trumpin suhteesta.

Kun trollaamisen keinot sekoittuvat poliittisiin päämäärin ja informaatiovaikuttamiseen, trollaamisen käsite alkaa kuitenkin hämärtyä.

Joka tapauksessa provosoiva huumori jakaa mielipiteitä ja nostaa kohuja. Tunnetuimpia tapauksia ovat maailman ensimmäiseksi kansainväliseksi huumoriskandaaliksi äitynyt tanskalaislehti Jyllands-Postenin vuonna 2005 julkaisema Muhammed-pilakuvasarja sekä 2015 Pariisin murhaiskujen myötä kuuluisaksi nousseen Charlie Hebdo -lehden tuotanto.

Joskus herjat suututtavat siinä määrin, että kohut johtavat potkuihin tai asiaa joudutaan puimaan oikeudessa. Jussi Halla-ahon blogissaan esittämien sarkastisten heittojen laillisuudesta esimerkiksi väännettiin peistä korkeimpaan oikeuteen asti.

Halla-ahon valtionsyyttäjälle osoitetut ”täkyt” osuivat siinä mielessä sopivaan saumaan, että ennen niiden esittämistä vuoden 2008 kesällä Halla-aho oli vielä suhteellisen tuntematon Helsingin kaupunginvaltuustoon pyrkivä poliitikko. Oikeusjutut toivat palstatilaa ja herättivät keskustelua puolesta ja vastaan.

Alkuvuodesta 2017 Bioenergia ry yhteistyössä hasan & partners -mainostoimiston kanssa julkaisi Turveinfo-kampanjan, joka sisälsi provokatiivisia väitteitä julisteineen turpeen käytöstä Suomessa. Vaikka osa näistä osoittautui virheellisiksi ja kampanja herätti vihaista palautetta, viestinnän tutkijat pohtivat, että kampanja saattoi silti olla menestys: suuri yleisö tuli tietoiseksi turpeen ja soiden käytöstä.

Huumoriksi tarkoitettu saattaa synnyttää kohuja myös vahingossa. Sisäpiirivitseiksi tarkoitetut tempaukset tai lausumat nostetaan julkisuuteen, kuten kävi Aalto-yliopiston kauppatieteiden ylioppilaiden sihteeristön kolonialistibileiden kohdalla tai vihreiden Helsingin kaupunginvaltuutetun Fatim Diarran maaseutua koskevien Facebook-kommenttien tapauksessa viime lokakuussa. Pari vuotta sitten Aleksi Valavuoren Lidlin mainoskampanjaan liittyvät tviitit puolestaan johtivat hänen irtisanomiseensa.

Yhteistä tapauksilla on, että niissä toimineet henkilöt ovat edustaneet jotain tunnettua organisaatiota, jonka arvoihin arvostelijat ovat henkilöiden toimintaa verranneet. Arvostelun keskelle joutuneet puolustautuivat sanomalla, etteivät olleet tarkoittaneet loukata.

Turmion tie?

Mitä sitten ajatella, kun viihdeteollisuuden ohella kaikki venäläisistä diplomaateista eteläpohjanmaalaiseen pienyrittäjään vääntävät vitsiä eri tyylilajein ja tavoittein?

Kriittisen koulukunnan edustaja pelkää kansalaisten tyhmentymisestä passiiviseksi helposti ohjailtavaksi massaksi, on huolissaan sorretuista vähemmistöistä tai nostaa esiin digijättien ja tunnetalouden logiikoiden yhteydet. Modernisti taas hienosäätää instituutioita vastaamaan paremmin oikeusvaltion ja rationaalisen deliberaation ihanteita informaatiovaikuttamisen, valeuutisten ja algoritmien tykyttäessä takaraivossa. Sama kansankynttilä pyrkii parhaansa mukaan kasvattamaan medialukutaitoon kykeneviä kansalaisia.

Postmodernisti puolestaan näkee viihteessä ja huumorissa kriittisen potentiaalin ja voimaantumisen mahdollisuuksia. Käytännönläheinen viestinnän ammattilainen sen sijaan ottaa toimintaympäristön annettuna, keksii seuraavan somea hyödyntävän sissimarkkinointikampanjan ja virnistää matkalla pankkiin.

Lähestymistavat ovat kaikki perusteltuja, mutta jos näkökulma typistyy vain yhteen, maailma alkaa näyttää yksinkertaiselta. Viihteellistymisen kokonaiskuvan kriittistä pohdintaa tarvitaan. Toisaalta arjessa monen työhön liittyy ajoittain huomiosta kamppailu, milloin huumorin variaatiot ovat yksi houkutteleva vaihtoehto.

Miten sitten tietää, milloin heittää herjaa ja milloin pitää mölyt mahassa? Kuten kaikessa viestinnässä, konteksti on kuningas. Tavoitteet, tilanne, keinot ja yleisöt ratkaisevat. 2010-luvun Ruhtinaassa olisi oma lukunsa huumorin käytölle viestinnässä.

YTM Joonas Koivukoski tekee väitöskirjaa poliittisesta huumorista Helsingin yliopistossa viestinnän oppiaineessa.

Artikkelia päivitetty 22.9.2023: Poistettu kuvakaappauskuvitus tekijänoikeusyistä.

Julkaisu Huumori hybridissä mediatilassa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Vuonna 2014 juontaja-pääkäsikirjoittajat Tuomas Peltomäki (Uutisraportti) ja Jukka Lindström (Noin viikon uutiset) saivat toisistaan tietämättä saman idean: Suomeen on saatava oma The Daily Show.

The Daily Show on pohjoisamerikkalainen Comedy Centralilla vuodesta 1996 esitetty viihteellinen ajankohtaisohjelma, joka nousi maailmankuuluksi juontaja Jon Stewartin kaudella 1999–2015. Tuolloin ohjelmassa alettiin käsitellä yhä enemmän politiikkaa ja sen luonne muuttui satiirisemmaksi.

Stewartin aikana The Daily Show voitti muun muassa 23 Emmyä ja kolme arvostettua Peabody-palkintoa, joista viimeisin oli ohjelman perintöä kuvaava ”institutionaalinen palkinto”. Palkintoperusteiden mukaan Stewart tiimeineen jätti pysyvän jäljen satiirin ja komedian ohella myös amerikkalaiseen politiikkaan.

Stewartin The Daily Show poikkesi muista aiemmista komediallisista talk show -ohjelmista siten, että sen pääosiossa keskityttiin yhteen aiheeseen syvällisesti ja kriittisesti. Itse asiassa ohjelman pääjutut sisälsivät usein saman verran informaatiota kuin samasta aiheesta tehdyt uutisjutut.

Pääjutuissa juontaja Stewart kävi käsikirjoitettua ”keskustelua” uutisvideopätkien ja kuvien kanssa. Komiikka syntyi usein ristiriidasta todellisuuden ja ihanteen välillä: poliitikko puhui toista mitä teki tai media keskittyi epäolennaisuuksiin.

Sittemmin ohjelmatyyppi on levinnyt ympäri maailmaa, ja muun muassa Saksassa, Alankomaissa, Kanadassa, Irakissa ja Syyriassa on tai on ollut omat versionsa The Daily Show’sta.

Soljuvan satiirin taustalla paljon työtä

Olen haastatellut väitöskirjaani varten Peltomäkeä ja Lindströmiä sekä muita keskeisiä Uutisraportin ja Noin viikon uutisten tekijöitä.

Peltomäki ja Lindström kertovat, etteivät vuonna 2014 tienneet tarkasti, miten The Daily Show -tyyppisen ohjelman teko Suomessa onnistuu. Molemmat haalivat tekijöitä työryhmiinsä kriteereillä helvetin hauska ja tuntee suomalaisen politiikan pitkän kaaren.

Potentiaalisten tekijöiden lista ei ollut pitkä. Peltomäki päätyi pyytämään ohjelmaansa pääosin Helsingin Sanomien toimittajia. Lindström taas kutsui tiimiinsä Ylen toimittajien lisäksi tuttujaan stand up -piireistä.

Ensimmäisenä vuotena työryhmät ja ohjelman osiot hakivat muotoaan. Osa Noin viikon uutisten tekijätiimistä vieraili Yhdysvalloissa vuonna 2015 alkaneen HBO:n Last Week Tonight with John Oliver -ohjelman (The Daily Show’n spin off -sarja) tuotannossa hakemassa vaikutteita. Uutisraportin dramaturgiaa taas kävi kirittämässä teatteriohjaaja Juha Jokela.

Ohjelmien onnistumisessa keskeistä oli Suomessa ainutlaatuinen toimittajien ja stand up -koomikoiden osaamisten yhdistäminen.

Peltomäen ja Lindströmin omien työpanosten lisäksi ohjelmien onnistumisessa keskeistä oli Suomessa ainutlaatuinen toimittajien ja stand up -koomikoiden osaamisten yhdistäminen. Uutisraportissa stand up -koomikko Henry Lehto kirjoitti toimittajien käsikirjoitukseen lisää vitsejä. Noin viikon uutisissa taas viikoittainen käsikirjoitusprosessi jaettiin maanantaisten ideointisessioiden jälkeen toimittajien ja koomikoiden leireihin.

Uutisraportin suurin haaste oli krooninen resurssipula. Välillä Peltomäki teki käytännössä ohjelmat Lehdon kanssa kahdestaan.

Vaikka Noin viikon uutisilla oli huomattavasti enemmän työntekijöitä, myös Ylellä tehtiin pitkää päivää. Käsikirjoitusta saatettiin viilata joskus aamun pikkutunneille saakka.

Erilaiset palkintokategoriat kuvaavat hyvin ohjelmien moniulotteista luonnetta – kyse on sekä viihteestä että asiasta.

Kriitikot huomasivat alusta alkaen ohjelmien potentiaalit. Uutisraportti oli ehdolla Bonnierien palkintogaalassa vuoden 2015 Journalistinen teko -kategoriassa. Noin viikon uutiset taas oli Venla-ehdokkaana 2015 Vuoden komedia- ja sketsiohjelma -kategoriassa. Viime vuonna ohjelma voitti kyseisen palkinnon. Erilaiset palkintokategoriat kuvaavat hyvin ohjelmien moniulotteista luonnetta – kyse on sekä viihteestä että asiasta.

Uutta politiikan journalismia?

Koko The Daily Show -kautensa ajan Stewart painotti, ettei heidän ohjelmansa ole oikeaa journalismia. Pikemminkin hän näki itsensä yhteiskunnallisena keskustelijana.

Stewart saattoi esimerkiksi sanoa, ettei hän ole siirtynyt koomikon laatikosta uutislaatikkoon, vaan uutislaatikko on lähentynyt häntä. Silti Time-lehden vuoden 2009 nettikyselyssä amerikkalaiset äänestivät Stewartin luotetuimmaksi uutistenvälittäjäksi.

Myös amerikkalaiset toimittajat ja tutkijat ovat pohtineet The Daily Show’n luonnetta. Toimittajien parissa Stewartin maine muuttui vuosien varrella tuntemattomasta ulkopuolisesta poliittiseksi kommentoijaksi, journalistien kentälle tunkeilijaksi ja loputa kulttuuriseksi auktoriteetiksi.

Monet amerikkalaistutkijat taas ovat pitäneet The Daily Show’ta uudenlaisen journalismin muotona. Erityisesti journalistiseksi The Daily Show’ssa on nähty aiheiden laaja kontekstualisointi, pinnallisesta objektiivisuudesta luopuminen, valtaapitävien ”kuulustelu” ristiriitaisten videolähteiden kautta, valtamedian kritiikki ja aitoon dialogiin pyrkivä haastattelutekniikka.

Valtaapitävien tarkkailu ja aiheiden poliittisuuden osoittaminen on yksi journalismin ydintehtävistä. Vallan vahtikoirana toimiminen onkin satiiria ja journalismia yhdistävä piirre.

The Daily Show’n aiheuttaman hämmennyksen ytimessä on kysymys, mitä ”journalismilla” ymmärretään.

The Daily Show’n huumoria ja asiaa yhdistävä hybridi tyyli loi hämmennystä. Hämmennyksen ytimessä on kysymys, mitä ”journalismilla” ymmärretään. Jos journalismiksi halutaan ymmärtää vain mahdollisimman neutraali tiedonvälitys, jota uutisgenren usein katsotaan puhtaimmillaan edustavan, The Daily Show ei ole journalismia. Tekijät eivät ole mukana päivittäisessä uutiskilpailussa, ja ohjelmien esitystapa on uutisiin verrattuna enemmän tulkitseva.

Jos taas journalismi ymmärretään löyhemmin erilaisista alagenreistä koostuvaksi jatkuvasti kehittyväksi kulttuuriseksi käytännöksi, journalistista taustoitusta hyödyntävä ajankohtaissatiiri voidaan hyvin nähdä uudenlaisena kehkeytyvänä journalismin muotona.

Haastatteluissani Uutisraportin ja Noin viikon uutisten tekijät vertaavat ohjelmaansa usein kolumniin tai pakinaan. Nämä vertaukset kuvaavatkin hyvin ohjelmien oivaltavuutta ja tulkinnallisuutta, mutta ehkä väheksyvät pääjuttuihin tehdyn taustoituksen määrää. Myös viihteen tekemisessä voidaan soveltaa journalistia toimintatapoja, eikä toisinpäin, kuten usein korostetaan.

Ajankohtaissatiiri Suomen televisiossa

Ivaavan kritiikin tyylilajilla on vuosituhantinen perinne länsimaisessa historiassa. Toisin kuin joskus kuulee väitettävän, myös Suomessa on satiirin perinne, joka ulottuu ainakin 1600-luvulle.

Nykyään seinäkirjoitukset, pilakuvat ja ivarunot ovat saaneet seurakseen uusia satiirisia muotoja stand up -komiikasta meemeihin ja vastamainoksiin.

Televisioon poliittinen satiiri kotiutui Suomessa ja Yhdysvalloissa, muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta, vasta 1980-luvulla. Taustalla oli TV-pomojen pelko poliitikkojen ja myöhemmin mainostajien suututtamisesta. Kaapelitelevision ja kaupallistumisen myötä selvisi, että myös ronskimpi ja ”älykkäämpi” ruutuviihde uppoaa yleisöihin. Suositut ohjelmat Monty Pythonista Simpsoneihin totuttivat televisioyleisöjä haastavampaan komediailmaisuun myös televisiossa.

Ensimmäinen suomalaisen television politiikkaa käsitellyt ajankohtaissatiiri lienee toimittajataustaisen Pentti Järvisen luoma Hukkaputki (Yle, 1981–1983). Kahden kanavan aikana miljoonayleisöt keränneen hupailun irvailun kohteet käsittelivät kaikkea julkkiksista suurvaltapolitiikkaan.

Sittemmin poliittisen ajankohtaissatiirin perinne on jatkunut sellaisissa ohjelmissa kuin Hyvät herrat (1990–1996, Kolmoskanava, MTV3), Iltalypsy (1993–2001, Yle TV1), Uutisvuoto (1998–, Yle TV1), Itse valtiaat (2001–2008, Yle TV1), Ihmisten puolue (2008–2010, Yle TV1,) Presidentin kanslia (2008–2011, Yle TV1), YleLeaks (2011–2016, TV1) ja Pelimies (2016–, MTV3).

Mikään aiemmista suomalaisista television ajankohtaissatiireista ei ole yhdistänyt informatiivista taustoitusta ja yhteiskuntakritiikkiä yhtä laajasti kuin Noin viikon uutiset ja Uutisraportti.

Yhteistä näille ohjelmille on ollut, että niissä on käsitelty poliitikkoja ja ajankohtaisia asioita satiirisesti, joskin niiden todellisuussuhteet, huumorin keinot ja kritiikin sävy ja substanssi ovat vaihdelleet huomattavasti.

Mikään aiemmista suomalaisista television ajankohtaissatiireista ei kuitenkaan ole yhdistänyt informatiivista taustoitusta ja yhteiskuntakritiikkiä yhtä laajasti kuin Noin viikon uutiset ja Uutisraportti ovat pääjutuissaan tehneet.

Kyynistävää vai aktivoivaa?

Yhdysvalloissa poliittisen satiirin mahdolliset vaikutukset yleisöihin ovat nousseet julkiseen ja akateemiseen keskusteluun 2000-luvulla. Tutut huolet passivoituvasta nuorisosta, viihteen turmiollisuudesta ja satiirin kyynistävästä vaikutuksesta ovat nousseet toistuvasti pintaan.

Tutkimusten mukaan poliittisen huumorin yleisöt ovat kuitenkin keskimääräistä paremmin perillä yhteiskunnallisista asioista. Lisäksi viihteelliset ajankohtaisohjelmat, josta poliittinen huumori on merkittävä osa, vaikuttavat lisäävän yleisöjen huomiota politiikkaan ja näin epäsuorasti lisäävän tietoa politiikasta. Näin on erityisesti niiden joukossa, jotka alun perin olivat vähiten kiinnostuneita politiikasta.

The Daily Show’n katsojat osallistuvat politiikkaan enemmän ja keskustelevat todennäköisemmin politiikasta ystävien, perheen ja työkavereiden kesken kuin ne, jotka eivät katso ohjelmaa.

Pitkäaikaistutkimukset viittaavat siihen, että poliittisen huumorin seuraaminen ruokkii yllä mainittuja demokratialle keskeisiä prosesseja.

Vaikka kaikki tutkimukset eivät osoita suoraa kausaliteettia katsomisen ja poliittisen osallistumisen tai keskustelun välillä, kokeelliset ja pitkäaikaistutkimukset viittaavat siihen, että poliittisen huumorin seuraaminen ruokkii yllä mainittuja demokratialle keskeisiä prosesseja.

Niinpä yksinkertaistavat ja laajat väitteet passivoivasta ja kyynistävästä satiirista voidaan heittää romukoppaan.

Terve poliittinen kulttuuri koostuu tasapainosta erilaisten tarinatyyppien välillä. Suomalaisessa journalismissa korostuvat usein luottavaiset, katkerat ja kyyniset tarinaprofiilit. Ehkäpä Uutisraportin ja Noin viikon uutisten kepeä satiiri toimi hetken näiden sävyjen yhtenä vastapainona.

Tässä mielessä toivoa sopii, ettei tämä kirjoitus jää suomalaisen journalistisen ajankohtaissatiirin nekrologiksi.

YTM Joonas Koivukoski tekee väitöskirjaa poliittisesta huumorista Helsingin yliopiston viestinnän oppiaineessa. Tällä hetkellä hän viimeistelee ajankohtaissatiiriin liittyvää artikkelikäsikirjoitusta, joka pohjautuu Uutisraportin ja Noin viikon uutisten keskeisten tekijöiden haastatteluihin.

Julkaisu Jäähyväiset uutissatiireille? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.